Aihearkisto: Arvostelu

Taivaan kaikki värit

Julkaistu 19 marraskuun, 2012| Jätä kommentti

Taivaan kaikki värit
Petri Laine
Turbator, 2008
ISBN: 978-952-5666-21-1

Surunkorentoa lukiessani aloin aavistella, että Petri Laineen kerrontatyyli on minun kamaani. Nyt luettuani Taivaan kaikki värit olen siitä varma.

Laine osaa paitsi visioida kiinnostavia maailmoja ja tilanteita myös kansoittaa ne elämänmakuisilla hahmoilla. Vaikka taustalla räiskyisi koko maailmankaikkeuden tuho, fokus on kuitenkin ihmisissä, heidän pyrinnöissään ja pettymyksissään. Scifiähän joskus aikanaan kritisoitiinkin siitä, että sen hahmot olivat pahvia ja tarinat vain kulisseja, joissa esitellä tieteellisiä spekulaatiota. Joskus aikanaan, ainakin suuria tekstimassoja tarkasteltaessa, tuo saattoi pitää paikkansakin. Nykyään tilanne on parempi, jos se koskaan niin abysmaalinen olikaan kuin mitä arvostelijat antoivat ymmärtää.

Ensimmäinen novelli Maan varjo kertoo ihmiskunnasta, joka asuu saastunutta planeettaa kiertävissä kiertoratakaupungeissa. Vain yksi kaupunki kerrallaan saa laskeutua Maahan ja astella ihmiskunnan syntykodin kamaralla. New Tokiossa asuvat Mariko ja Eiko ovat onnesta soikeina, kun heidän kaupunkinsa valitaan. Valtaosa seikkailusta tapahtuu Madagaskarilla ja etelaisessä Afrikassa, joten itse valtavat kaupunkikompleksit jäävät vähemmälle huomiolle. Tässä olisi Laineella selvä romaanimiljöö valmiina.

Kuolleet puutarhat on kauhuelementtejäkin sisältävä uskonnon ja järjen törmäystä kuvaava tarina, jossa liikutaan kuoleman rajan yli ja takaisin. Jumala on vihastunut DNA:taan muuntelevaan ihmiskuntaan ja rankaissut sitä erilaisilla taudeilla, jotka iskevät nimenomaan muuntogeeneihin. Tämä viimeinen sota ihmisen ja luojan välillä kerää kierroksia kohti poltetun maan taktiikkaa.

Niminovelli Taivaan kaikki värit on onnistunut kuvaus ihmisiä tutkimaan saapuneesta muukalaisesta, joka yrittää pysytellä sivussa ja huomaamattomana. Tilanne kuitenkin karkaa lapasesta, kun hän menee ihastumaan. Hengitä, hengitä… puolestaan kertoo synnytyskuolemasta. Sen verran tehokkaasti, että jouduin pitämään kesken lyhyen tarinan usean päivän tauon lähipiirissä sattuneen tragedian vuoksi. Toisaalta vaikka kuvaus tehosi, en usko sen pystyneen välittämään murto-osaakaan siitä todellisesta tuskasta, joka sellaisessa tilanteessa seuraa.

Perinteisemmän scifijuonen äärelle päästään novellissa Taivaanvaunut. Siinä tutkitaan arkeologisia löytöjä, pohditaan kosmosta ja spekuloidaan tieteellä oikein urakalla. Hieman enemmän merkitystä ja panostusta olisin toivonut päähenkilön ja hänen kolleegansa Jurin välille, koska se tuntui olevan tärkeä päähenkilölle ja osaltaan vastuussa käänteentekevässä päätöksessä. Löydön vaikutuksistakin olisin lukenut mielelläni enemmän. Toisaalta siinä olisi hyvin savottaa kokonaiselle toiselle novellillekin.

Ja tvoi rabotnik kertoo neuvostoroboteista. Miksi asiat tapahtuvat jäi itselleni hieman hämäräksi ensimmäisellä lukukerralla, mutta tapahtumaympäristö oli kiinnostava, ja Moskovan olympialaiset nipin napin muistavana saan nostalgiakiksejä neukkulaisista nallekarhuista (tällä en viittaa karvaisiin miehiin). Sade taas on lyhyehkö tarina kohtaamisesta vieraalla planeetalla. Tosin sitä en hiffannut, miksi ihmissotilaat tarpovat vihamielisellä planeetalla, jos vihollinen välttää painovoimakuoppia. Viimeinen novelli Albedo nolla on väkivaltaa sisältävä rakkaustarina ihmisistä kehoissa, jotka eivät ole lihaa ja verta.

Jokainen novelli koskettaa, mutta oma tajuntani ei räjähtänyt kappaleiksi monenkaan lopussa. Spekulaatiot olivat viehkeitä, hahmot samaistuttavia, teemat kiinnostavia ja kerronta aivan zarquonin sujuvaa, mutta viimeiset ilmat pihalle iskevä loppukoukku uupui. Tässä Kuolleet puutarhat onnistui parhaiten.

Kokoelman kaikki novellit on julkaistu jossain muualla aiemmin, mutta ellei omista viimeisen kymmenen vuoden ajalta kohtalaisen kattavaa otosta Porttia, Spiniä ja Tähtivaeltajaa, aiemmat julkaisut eivät ole haitta. Pikemminkin varmempi vakuus siitä, että jokainen novelli on läpäissyt ainakin kaksi toimitusseulaa, lehden ja antologian. Kolme kahdeksasta tarinasta on ilmestynyt verkkolehti Usvassa, joten aivan säkissä ei tähtienvälistä sikaa joudu ostamaan.

Jätä kommentti

Kategoria(t): Arvostelu, Kirja

Avainsanat: , , , , , ,

Shokki juhla-albumi

Julkaistu 19 marraskuun, 2012| Jätä kommentti

Shokki juhla-albumi
Kirjoittajat: Archie Goodwin, Phil Seuling, Rich Margopoulos, Larry Herndon, Tom Sutton
Piitäjät: Steve Ditko, Frank Brunner, Rich Corben, John Severin, Jose Ortiz, Tom Sutton
Egmont, 2012
ISBN: 978-952-233-609-5

Siitä on neljäkymmentä vuotta, kun Shokki rantautui Suomeen tuoden mukanaan villiä ja värjyvää vampyyriviihdettä. Juhlan kunniaksi on julkaistu Shokin juhla-albumi, jossa on kuusi tarinaa. Maisemat vaihtelevat preeriasta öiseen peltoon ja autioituneesta talosta Poen visioimaan inkvisition linnoitukseen.

Kokoelman tarinat on valinnut Pekka Manninen, joka kymmenen vuotta sitten laati ansiokkaan Shokki-historiikin Tähtivaeltajan numeroon 4/2002. Asiantuntemattomuudesta ei toimitusta siis voi syyttää, joten panen tämän oman makuni piikkiin, mutta yksikään tarinoista ei säväyttänyt sen kummemmin. Parhaimmillaan Creepyn ja Eerien tarinat, joista Shokki koostetaan, ovat aiheuttaneet väreitä selkäpiissä yön pimeydessä, tai huvittaneet kerrassaan kieroutuneella huumorillaan. Nyt täysosumat jäivät puuttumaan maalitaulusta.

Kiinnostavimpien kertomusten joukossa on Rich Margopouloksen käsikirjoittama ja Rich Corbenin kuvittama Edgar Allan Poen Soikea muotokuva! joka yhdistelee erilaisia kuvitustyylejä liki karikatyyrimaisesta lähes fotorealistiseen. Naisen riutuminen ja sen vastakohtaisuus hehkeän muotokuvan kanssa on raastava. Tom Suttonin tarina Eräänä syksynä Arkhamissa aloittaa lupaavasti, mutta pari sivua lisää tunnelman tiivistämiseksi olisi ollut suotavaa.

Shokin juhla-albumi on hyvä veto siinä mielessä, että lehtipisteestä sen voi moni uusi tai vanhakin lukija poimia mukaansa heräteostoksena. Timmimpiä tarinoita halajaville tarjoan suoraan kovakantisia Shokki-kokoelmia (esim. Bernie Wrightson), joissa Slemmy päästetään todenteolla irti. Pikkurahoja taskussaan kilisteville tämäkin välipala passannee.

Jätä kommentti

Kategoria(t): Arvostelu, Sarjakuva

Avainsanat: , , , , , , , , , , , , , ,

Valkoinen tiikeri 1. Suuren ruorimiehen salaisessa palveluksessa

Julkaistu 18 marraskuun, 2012| Jätä kommentti


Valkoinen tiikeri 1. Suuren ruorimiehen salaisessa palveluksessa
Yann & Conrad
Apollo kustannus, 2008
ISBN: 978-952-5769-00-5

Kauniin kiinalaisen kommunistivakoojan seikkailu 1950-luvun Hong Kongissa. Vetävä yhden rivin kuvaus, joka ei kerro puoliakaan, miksi Valkoinen tiikeri osuu ja uppoaa niin tehokkaasti.

Alix Yin Fu on nuori nainen, joka on käynyt läpi kovan ja perinteisen koulutuksen. Hän on valkoinen tiikeri, jolla on valtuudet potkia kuonoon. Samalla hän on uuden kommunistisen järjestyksen palvelija, noviisina arvoasemaltaan pahainen punainen kärpänen. Tehtävä ja vastuu on suuri, resurssit eivät niinkään. Syvä pää on tuolla, hauskaa matkaa.

Tehtävä on sinänsä yksikertainen. Mene Hong Kongiin ja nouda Kolmen vihreän bambun triadin lohikäärmeen pää. Lukijalle annettu tehtävä on pysyä kärryillä kaikkien kiinalaisille merkityksellisten termien kanssa, lohikäärmeitä, onnea, kukkia ja sadetta nimittäin piisaa. Jos muisti ja keskittymiskyky ei surraa isoilla kierroksille, kuten vaikkapa minulla, lausahdukset vaativat pientä panostusta, mutta ovat mielestäni silti oikea valinta. Niiden avulla luodaan mielikuva siitä, että kuvattu kulttuuri eroaa perusajatuksiltaankin meikäläisestä. Ollaan tekemisissä toiseuden kanssa. Kaltaiselleni paatuneelle scifistille toiseus on valttia.

Taustalla soi CMX:n Nahkaparturi

Alixin vastapelurina, vaikkei vastapeluri itse sitä tiedäkään, toimii brittiläinen expatriaatti Sir Francis Flake, varsin surkuteltava tapaus. Kumpikin on lopulta saman asian perässä, nimittäin lihavan tytön, kuka tai mikä se lieneekään. Kolmantena voimana häärää täysin häikäilemätön joukko nimeltä Kolmetoista näkymätöntä, jonka jäsenet peittävät päänsä muumiomaisiin siteisiin. Eri tahot suhtautuvat vihollisiinsa hyvinkin tylysti ja jos nyt saarellinen siviilejä pitää teurastaa veitsillä, se toki hoituu, puhumattakaan pienimuotoisemmista veritöistä.

Huumori on toki aina henkilökohtainen kokemus. Minuun kuitenkin Valkoinen tiikeri vetoaa, aiheuttaen ei niinkään remunaurua, vaan virnistelyä. Tarjolla on vähempi hienovaraista huvittavuutta ja enempi slapstikin puolelle suuntaavaa komiikkaa, mutta se sopii sinänsä vakavahenkiseen juoneen hyvin.

Tarina on kaksiosainen ja jatkuu seuraavassa albumissa. Olisin voinut käsitellä tarinan kokonaisuutena, mutta vilkaisu Kvaakin foorumille paljasti, että ensimmäinen osa yksinään herätti aikoinaan kiivasta keskustelua. Halusin katsoa, mitä itse saisin irti tarinan alkuosasta.

Valkoinen tiikeri on mukavaa vaihtelua niihin ziljooniin agenttiseikkailuihin, joissa länsivallat ovat nuhteettomia sankareita, neukut pahiksia ja kiinalaiset täysin moraalitonta, keltaista saastaa. Nyt on vuoro Maon tyttöjen panna haisemaan.

1. Suuren ruorimiehen palveluksessa
2. Persikkaiho ja silkkisolmio
3. Viidennen onnen taito
4. Vakooja katolla
5. Feeniksin vuosi

Kiina lie niitä harvoja maita, joille luonteva tapa raakata huonot agentit koulutuksessa on katsoa, kuka selviää hengissä loppuun asti.

Jätä kommentti

Kategoria(t): Arvostelu, Sarjakuva

Avainsanat: , , , , , , ,

Ed – Iloinen klovni

Julkaistu 16 marraskuun, 2012| Jätä kommentti

Ed – Iloinen klovni
Chester Brown
Like, 2012
ISBN: 978-952-01-0825-0

Ensimmäisen kerran Ed – Iloinen klovni ilmestyi suomeksi jo vuonna 1989. Sinä vuonna siirryin yläasteelta lukioon ja kolusin kirjaston sarjakuvahyllyjä aina silloin tällöin. Jossain vaiheessa, en tosin muista milloin, tartuin tähän Liken julkaisemaan sarjakuvaan, joka erosi varsin radikaalisti siitä reipashenkisestä eurooppalaisesta kamasta, jenkkisupersankarimätöstä ja Aku Ankoista, joita olin pääsääntöisesti siihen asti lukenut.

Minähän en välttämättä muista, miten jokin viime vuonna lukemani kirja päättyi tai mitä lähdin keittiöstä puoli minuuttia sitten hakemaan. Muistini on kuin liberaalisti konetuliaseella rei’itetty siivilä ja hatara kuin tulitikuista rakennettu eduskuntatalo. Silti, huomatessani Liken julkaisseen Edin uuden painoksen tänä vuonna, pääni täyttyi mielikuvista. Runkkaava pyhimys, terävähampaisia pygmejä, penis jonka kärki on Yhdysvaltain presidentin pää, masturboiva jättiläismustekala ja mies, joka ei voi lopettaa paskantamista. Kiitos, armaat aivoni. Nämäkin tiedot ovat varanneet neuroneja, joiden avulla olisin voinut päästä läpi lineaarialgebran tentistä tai osannut ajaa kaverin mökille eksymättä kymmenennen kerran peräkkäin. Kiitos. Ilmeisesti Chester Brown on onnistunut tekemään minuun melkomoisen vaikutuksen kaksi vuosikymmentä sitten. Joten olihan tämä uusi julkaisu pakko lukea.

Ilokseni huomasin, ettei vuosikausien saatossa laajentunut kokemuskenttäni ollut millään tavalla päässyt himmentämään Edin surreaalisanarkistista räväkkyyttä. Tarina on absurdi, rienaava, poliittisesti epäkorrekti, traaginen ja aivan hemmetin hauska. Ensimmäisellä lukukerralla on mahdotonta arvata, mihin juttu tulee etenemään, mikä johtuu pitkälti siitä, ettei Brown itsekään ollut suunnitellut hommaa kovin paljon eteenpäin. Siltikin päähenkilöiden saagat saapuvat lopulta omiin päätepisteisiinsä.

Edin itsensä kohdalla tilanne ei ole aivan yksikäsitteinen, sillä Brown piirsi hänen edesottamuksistaan vielä lisää, mutta tuli myöhemmin siihen tulokseen, että tämän kirjan loppu on tyydyttävämpi päätös myös Edin tarinalle. Hän julkaisi sarjaa alun perin omakustanteena, mutta pääsi lopulta Vortex-kustantamon talliin ja piirsi Ediä Yummy Fur -lehteen 18 numeron verran. Tähän kirjaan on otettu materiaalia vielä numerosta 12.

Vankila on itseasiassa Edin murheista pienimmästä päästä

Mielenkiintoisena bonuksena mukana on 40 sivun verran Brownin huomioita Edin ja Yummy Furin historiasta. Tällaiset taustatiedot kiehtovat minua kovin, koska niiden kautta oppii paljon paitsi juuri lukemastaan sarjakuvasta myös väistämättä sen tekijästä. Siitä, millainen ihminen hän oli, mitä hän ajatteli sarjaa tehdessään, millaisia arvoja hän piti tärkeinä. Etenkin kun Brown tuntuu olevan rehellinen ja taustoittaa sellaisiakin näkemyksiä, joiden taakse hän ei nyt enää vanhempana asettuisi.

Vanhoille lukijoille Ed – Iloinen klovni on kovaa potkiva trippi nostalgiaa suoraan nenään vedettynä. Uusille lukijoille Chester Brown tarjoaa napakan nyrkiniskun päin klovnin pläsiä.

Lopuksi pitää mainita, että kirjan nimestä huolimatta Ed ei ole kovin iloinen klovni. Mutta ehken hänen asemassaan minäkään olisi.

Jätä kommentti

Kategoria(t): Arvostelu, Sarjakuva

Avainsanat: , , ,

Pakanat

Julkaistu 14 marraskuun, 2012| Jätä kommentti

Pakanat, ensimmäinen kirja
Tuomas Myllylä
Musta Ritari, 2012
ISBN: 978-952-6630-02-1

Fiktiiviset tarinat opettavat meille asioita kulttuureista, joita on joskus ollut tai on jossain muualla. Asioita, joilla ei ole meille enää käytännön merkitystä. Yksi tällainen asia on verikosto ja miten se tehdään. Jos lähdetään tuhoamaan sukua, se epäilemättä kannattaa hoitaa viimeisen päälle. Toisaalta jos kaikki toimisivat näin, moni tarinoista jäisi kertomatta. Kuten Pakanat.

Pakanalle jumaluudet eivät ole niin nökönuukaa

Eletään vuotta 932 jKr. Hyypiän suku tulee ja jyrää Halikot. Ari-poikakin on saamassa matkalippua Tuonelaan, kun yksi ryöväreistä vaatii hänet itselleen. Pohjolan orjista maksetaan hopeaa idän perukoilla. Koska Hyypiän suvun päämies ei ole lukenut TvTropesia, hän suostuu. Kymmenen vuoden kuluttua Ari palaa pienen joukon kanssa Suomen maille ja pykää asujaimet hämäläisten nurkille. On aika alkaa tasailla puntteja. Vendetta päätyy nopeasti Suomen kuninkaan käräjille käsiteltäväksi, jossa itse Väinämöinen kuuntelee todistajia, joiden kertomuksista iso osa albumia muodostuu. Takaumat kertovat, miten Arista tuli se mies, joka hän nyt aikuisena on.

Taustalla pyörii myös politiikkaa, koska länsinaapurilla Ruotsilla on intressjeä itäisiä metsäläisiä kohtaan ja kuninkaan poika Väinö ei hänkään ole lämpimissä väleissä isänsä kanssa. Tämä kasvattaa heti mahdollisten seurausten laajuutta parin talon välisistä kähinöistä kansainväiselle tasolle, mitä se sitten joskus ennen vuotta tuhat näillä raukoilla rajoilla tarkoittikaan.

Ari ”Jalo” Halikko osoittaa, ettei ole itse oppinut mitään.

Hahmot ovat hyvin onnistuneita. Motiiveja piisaa, sekä riittävä määrä luonteen syvyyttä. Takaumat rytmittävät kerrontaa ja lukija kulkee tarinan imussa huomaamattaan viimeiselle sivulle vain todetakseen, että tämä tosiaan oli ensimmäinen kirja. Tarina jatkuu seuraavassa, jota itse jäin jo malttamattomana odottamaan.

Tuomas Myllylän karhea jälki sopii nimenomaan tällaisiin historiallisiin visioihin, kuten Pakanat ja Rhenus. Nuorempana en pitänyt tällaisesta tyylistä lainkaan, mutta nyt näen selvästi, että siloitellumpi ja siistitympi piirros ei toisi esiin sitä elämän rujoutta läheskään yhtä hyvin. Metsäläisellä on tukka pesemättä, hampaita puuttuu eivätkä vaatteetkaan ole tahrattomia.

Pakanat nostaa minun kirjoissani Tuomas Myllylän nimeksi, jonka tuotantoa aion tästä lähin seurata haukkana. Kaksi onnistunutta albumia on vahva merkki siitä, että viihdyn jatkossakin.

Jätä kommentti

Kategoria(t): Arvostelu, Sarjakuva

Avainsanat: , , , ,

Teräsmies

Julkaistu 13 marraskuun, 2012| Jätä kommentti

Teräsmies
Tarina: Grant Morrison
Piirros: Frank Quitely
Egmont, 2012
ISBN: 978-952-233-594-4

Kokoa yhteen kaikki, mitä tiedät Teräsmiehestä. Karsi pois kaikki epäolennainen ja turha, niin että jäljelle jää vain merkittävimmät ominaisuudet ja tärkeimmät henkilöt. Seikat, jotka määrittävät Teräsmiehen. Näin Grant Morrisonkin teki, mutta toisin kuin suurin osa meistä muista, hän teki siitä 300-sivuisen sarjakuvan.

Mitä olisi sankari ilman arkkikonnaansa? Teräsmiehellä on monia vihollisia, mutta itseoikeutetusti korkeimmalle jalustalle nousee Lex Luthor, mies, jonka haaveena on tappaa Terämies. Hänellä on jälleen uusi suunnitelma ja toisin kuin kaikkina aiempina kertoina, hän onnistuu. Teräsmies on kuoleman oma.

Se kuolema kestää vuoden. Tuon vuoden aikana maailman suurin partiopoika tekee mitä tehtävä on. Pelastaa, suojelee ja elää esimerkillistä elämää.

Lex Luthor istuu vankilassa odottaen joutumista sähkötuoliin, Bizarro-ulottuvuuden asukit hyökkäävät, Ultra-Sfinksi esittää hankalan arvoituksen, musta kryptoniitti korruptoi ja Lois Lane viettää päivän Terästyttönä. Vuosi on kiireistä aikaa eivätkä seikkailut poikkea paljon siitä totutusta, mitä nyt Teris on, jos mahdollista, tavanomaistakin puhtoisempi. Niin hänen pitääkin, onhan hän tisle kaikesta aiemmasta, eräänlainen täydellinen Teräsmies.

Koska Kal-El, miehemme Kryptonilta, on kohtalaisen erehtymätön ja moraalisesti ylivertainen, kiinnostavan kontrastin tarjoavat kaikki muut. Paitsi Lex ja Lois, Teräsmiehen elämään kuuluvat myös hänen ottovanhempansa, hänen paras kaverinsa Jimmy Olsen ja kömpelön ujo toimittaja nimeltä Clark Kent. Jimmy osoittaa olevansa kekseliäs, reipas ja rohkea, todella Teräsmiehen ystävyyden arvoinen, mutta silti kiinnostavin sivuhahmo on alter ego Clark.

Oletko joskus ihmetellyt, miten voi yksi hiuskiehkura ja silmälasit hämätä koko maailmaa niin, että Lois Lanen raivokkaista yrityksistä huolimatta todistaa Clark Kent Teräsmieheksi ei ajatukseen kukaan usko, ei edes Lois itse enää? Jatka toki ihmettelyä, se nyt vain kuuluu tähän genreen ja nimenomaan tähän hahmoon. Frank Quitely tuo kuitenkin oman panoksensa keskusteluun ryhtiä myöten. Clark törmäilee selkä kyyryssä eikä todellakaan muistuta kehonkieleltään suurta sankaria, mutta on sellainen silti. Jokainen kompastus on tarkkaan laskettu kömpelyys, joka jää jopa Lex Luthoriltakin huomaamatta.

Normimaanantai


Tämä All-Star Superman, joka on käännetty hämäävän lyhyesti Teräsmieheksi, on täysin muista riippumaton tarina, jolloin mikä tahansa on mahdollista. Mitään ei voida olettaa, koska käsikirjoittaja ei ole velkaa tuleville tekijöille mitään. Ei edes säästää ainoankaan hahmon henkeä. Onnistuuko Lex Luthor pyrkimyksissään vai onko teräsmies kovempi sälli kuin Jeesus ja Paul McCartney yhteensä ja voittaa itsensä kuoleman?

Suomalaista lukijaa kiehtonee suunnattomasti bizarro-versio Maamme-laulusta, laulettuna tottakai takaperoisella bizarro-kielellä. ”On laaksoa, on kukkulaa, on vettä rantaa rakkaampaa! Kuin vierasmaa tää sohjoinen, ei maa halpa poikien!” Propsit kääntäjälle, Antti Koivumäelle.

Jätä kommentti

Kategoria(t): Arvostelu, Sarjakuva

Avainsanat: , , ,

Linnunpaino

Julkaistu 9 marraskuun, 2012| Jätä kommentti

Linnunpaino
Saara Henriksson
Into, 2012
ISBN: 978-952-264-146-5

Saara Henrikssonin edellisessä kirjassa Moby Doll tehtiin musiikkia. Se on aihe, jota en ymmärrä. Kuuntelen musiikkia sujuvasti, mutta sen tekemisen tekniikat eivät millään ohita otsaluuta. Hänen uudessa kirjassaan Linnunpaino kerrotaan tanssimisesta. Nyt hallittu liito oman epämukavuusalueen syövereihin muuttuu vapaapudotukseksi. En ymmärrä tanssista kertakaikkisen mitään. En sen tekemisestä, en siitä nauttimisesta.

Henrikssonilla on siis kova työ tempaista minut tarinaan sisään. Sen hän kuitenkin tekee, enkä vieläkään tiedä oikein miten. Elävien hahmojen kautta, on paras veikkaukseni. Tasoja taas on, gamer-näkökulmaa käyttääkseni, enemmän kuin Mario Bros ja Angry Birds -sarjoissa yhteensä, joten viihdelukijana en varmasti hahmota puoliakaan fiineimmistä nyansseista. Silti kirja toimii.

Lilja on ammattimainen tanssija, osa pientä ryhmää, jossa tienaa liian vähän. Tulossa on uusi produktio ja aiheena on Siniparta. Jos ette sattumoisin tiedä, millainen hahmo Siniparta on, lukekaa Fablesin pari ensimmäistä kokooma-albumia, kuten minä. Tai lukekaa Linnunpaino, selviää se siitäkin. Liljalla on toiveenä päästä merkittävään rooliin tanssimaan Judithin, Siniparran rakastajan, tulkintaa.

Samoihin aikoihin, ja tämä lienee se ainoa taso jonka löysin, Lilja tapaa oman Sinipartansa, väikkäriä väsäävän Tommin. Tommillakin on oma romanttinen historiansa, johon elämään ilmestynyt nainen haluaisi päästä tutustumaan, ja omista syistä kumpikin mies haluaisi tämän välttää. Kummallakin naisella halu muuttuu pakkomielteeksi ja rinnalla lähtee kulkemaan kolmaskin tulkinta, jossa Siniparta omaksuu huomattavasti alistuneemman roolin.

Lilja on naisena toisaalta vaativa, toisaalta riippuva, toisaalta säröilee ja rakoilee palasiksi kuin syystalven jää jalan alla. Jos tämä lukijaa jäytää, ei hän ole ainoa, sillä Lilja itsekin ihmettelee, miksei voi olla onnellinen siinä hetkessä, joka on menossa. Miksi pitää murehtua tulevasta niin paljon, että nykyhetki katoaa? Katoaa se kyllä tanssiessakin, sillä silloin fokus on niin tiiviisti liikkeissä, että silmänräpäystä myöhemmin tunnin esitys on ohi.

Niin monta Sinipartaa, niin monta Judithia. Monesti kerrottu tarina povaa heille kaikille onnetonta loppua. Pystyykö yksikään murtautumaan roolistaan ulos, ennen kuin on liian myöhäistä? Tämä kysymys kantoi loppuun asti.

Jätä kommentti

Kategoria(t): Arvostelu, Kirja

Avainsanat: ,

Conan Barbaari – Aarrelaiva

Julkaistu 9 marraskuun, 2012| Jätä kommentti

Conan Barbaari – Aarrelaiva
Kirjoittanut: Roy Thomas
Piirtäneet: Ernie Chan, Alfredo Alcala
Jalava, 2012
ISBN: 978-951-887-459-4

Conan ei hahmona esittelyjä kaipaa. Siinä suhteessa hän on samaa luokkaa kuin Tarzan, Darth Vader ja Hello Kitty.

Robert E. Howard juoksutti mustakulmaista miekkamiestään ympäri luomaansa karttaa, mutta jätti tarinoiden väliin paljon tyhjää tilaa jälkipolvien täyttää omilla visioillaan. Tähän täkyyn Roy Thomas nappasi hanakasti ja loihti esiin lukemattomia uusia hyborisen ajan seikkailuja. Paitsi sarjakuvalehdissä niitä saattoi seurata myös sanomalehtien sivuilla, päivä kerrallaan. Aarrelaiva-kokoelmaan on koottu arkistripit ajalta 26.3.1979-18.10.1980.

Seikkailujen määrä ei selviä vain albumia selaamalla, sillä uusi alkaa saumattomasti edellisen loputtua ilman väliotsikoita. Tämä antaa menolle kivan elämänmakuisen lisän, kun Conan vaeltaa tiukasta paikasta toiseen ja lukija tietää, mistä hän on tällä kertaa tulossa.

Formaatista johtuen välillä kerrataan menneitä niille raukoille, joilta on jäänyt strippi tai pari väliin. Ei myöskään ole tilaisuutta fiilistellä ruututolkulla jylhiä maisemia. Tällainen kerronta toisaalta syrjäyttää tunnelmoinnin aika tehokkaasti, mutta toisaalta se pakottaa tarinaa eteenpäin täydellä höyryllä. Koko ajan on tapahduttava jotain, jokaisen stripin on tuotava jokin uusi käänne. Tämä takaa, että tylsistymisen vaaraa ei ole.

Aiemmin tapahtunut: Sonja vertasi Conania Hello Kittyyn.

Myriadit maisemat sisältävät salaisen laakson, pahaenteisen linnan, ruton riivaaman kaupungin ja japanilaistyylisen linnakkeen, vain muutamia mainitakseni, ja mukana heiluvat sellaiset legendat kuin Punainen Sonja ja Thulsa Doom! Roy Thomas osoittaa jälleen kerran tuntevansa hyborisen maailman kuin omat taskunsa, joihin hän on itse ommellut muutaman salataskun lisää.

Conan Barbaari – Aarrelaiva tarjoaa nopeatempoista viihdykettä, jota voi fiiliksestä riippuen nauttia joko yksittäisen stripin tai koko albumin kokoisina annoksina. Stripit ovat aiemmin Suomessa julkaisemattomia. Koska sanomalehtisarjaa tehtiin vain kolmisen vuotta, toivoa sopii, että loputkin julkaistaan joskus tulevaisuudessa.

Jätä kommentti

Kategoria(t): Arvostelu, Sarjakuva

Avainsanat: , , , , ,

The Walking Dead – Toinen kirja

Julkaistu 7 marraskuun, 2012| Jätä kommentti

The Walking Dead – Toinen kirja
Kirjoittanut: Robert Kirkman
Piirtänyt: Charlie Adlard
Egmont 2012
ISBN: 978-952-233-598-2

Taustaa: Jokin jossain jostain syystä meni päin helvettiä ja suurin osa vähintään Yhdysvaltain väestöstä muuttui lahoaviksi zombeiksi. Eikä niillä lopuillakaan kivaa ole. Yksikin puraisu vie hengen, ruokaa on vähän ja turvaa ei juuri missään.

Walking Deadin toinen kokooma jatkaa suoraan edellisen osan lopusta, jossa jokseenkin ohentunut selviytyjäjoukkomme löytää vankilan. Pihalla haahuaa vain harvakseltaan kalmoja, joten pian pytinki julistetaan uudeksi tukikohdaksi. Ruokalasta löytyy lisäksi neljä uutta sinnittelijää, jotka kovan järkytyksen myötä paljastuvat (taidepaussi) rikollisiksi! Joukkoa kasvatetaan myös hakemalla viime kirjasta tutulta farmilta lisää tykinruokaa, siis tarkoitan asukkaita, uuteen, isoon kotiin. Hurmehippalot voivat alkaa.

Zombieiden raivaus kyllä sujuu ilman tappioita, mutta se ei todellakaan estä väkeä vähenemästä, jopa aiempaa nopeammin. Kyllä ihmisen pahin vihollinen on ihminen. Ensimmäistä kirjaa lukiessani olin kovasti tyytyväinen siitä, että tv-sarjasta tuttu hahmojen umpihulluus sekä luu- ja kusipäisyys loistivat poissaolollaan, mutta kakkoskokoelman myötä muutoin fiksut ihmiset alkoivat säätää ja sählätä. Ensin nyrpistelin sille nenääni, sitten murisin, sitten opin nauramaan, sillä lopulta häröpalloa pelataan aivan nupit kaakossa. Enpä tiedä, onko koko vankilassa ainuttakaan täyspäistä ihmistä jäljellä. Ja siinä on järkeä.

Viikot ovat muuttuneet kuukausiksi eikä pelastusta näy. Vihollinen on kaikkialla, kuolema niittää satoaan ja tilanne on sanalla sanoen toivoton. Kyllähän se ihmispsyyken päälle käy. Pinna lyhenee ja väkivaltaan turtuu. Vanhat säännöt eivät päde. Maailma on vajaa neliökilometri aidattua maata ja aidan toiselle puolen kerääntyy aina vain isompi joukko epäkuolleita, jotka mölisevät kellon ympäri. Kukapa ei alkaisi oireilla? Ja kuten tavallista, kriisit harvoin laukeavat ennen kuin kärjistyvät äärimmilleen.

Michonne, tyttö joka katseli lapsena liikaa Samurai Kenshiniä

Tämän hulluuden vuoristoradan kruunaa Rickin julistama uusi politiikka ”jos tapat, kuolet”, jonka nimesin välittömästi tekopyhyyden huipentumaksi. Se kun ei koske ketään muuta paitsi niitä, joita se pannaan koskemaan. Silloin ymmärsin tarinan nerokkuuden. Nyt ollaan hajoamispisteessä ja kiinnostava juttu on, millä tavoin homma laitetaan uudelleen kasaan.

Puolivälissä mukaan tulee uusi typykkä, Michonne, joka on kesyttänyt itselleen kaksi zombia ja heiluttaa miekkaa kuin Connor McLeod. Vielä hän ei pääse täyteen vauhtiin pientä introa enempää, mutta luonnossivuilla Kirkman mainitsee Michonnen olevan tärkeä hahmo tarinassa. Kuulostaa siltä, että jatkossa likka päästetään irti ja silloin ei hyvä heilu, korkeintaan katana.

Sen suuremmin vastauksia ei vieläkään saada, pih ja pah, mutta zombi-infektiosta paljastuu uusia, häiritseviä puolia, mitä on pidettävä edistyksenä. Raivaushommiinkin on tullut särmää, joskaan ei ehkä sittenkään vielä ihan riittävästi. No, Siperia jatkaa opettamistaan.

Tarina jaksaa pitää mielenkiintoa yllä, sillä vanhaan ei jämähdetä. Tilanteet muuttuvat, hahmot kehittyvät ja sekopäiseen säntäilyyn on saatu tolkkua pysyvämmän residenssin muodossa. Zombit eivät koskaan ole olleet minun juttuni millään tasolla, mutta Zarquon vieköön, kyllä minä vähintään kolmannen kokoelman aion lukea.

Jätä kommentti

Kategoria(t): Arvostelu, Sarjakuva

Avainsanat: , , , ,

Surunkorento

Julkaistu 6 marraskuun, 2012| Jätä kommentti

Surunkorento
Petri Laine
Turbator, 2009
ISBN: 978-952-5666-39-7

Petri Laine on tuottelias ja pitkän linjan kirjoittaja, jolta luonnistuu niin scifi, fantasia kuin kauhukin. Tästä olkoon todisteena yli 40 novellin tuotanto, joka on ilmestynyt lukuisissa alan lehdissä ja antologioissa kohta 15 vuoden aikana. Kokoelmaan Surunkorento on koottu niitä kauhuhtavampia tarinoita, joista kaksi on aiemmin muualla julkaisemattomia.

Ihmismielen muustuuksia käyvät kutkuttamassa vuorollaan aaveet, kiroukset ja tavallinen arki, joka kätkee alleen asioita, joista tarinan päähenkilö ei lopulta mieluummin tietäisi mitään. Ympäristöt ja aikakaudet vaihtelevat tiuhaan, välillä merirosvotaan Karibialla, välillä heitetään sairaalakeikkaa 70-luvun Suomessa.

Laine on taitava luomaan tunnelmaa, mikä on ensiarvoisen tärkeää. Kauhu on odotusta, vääjäämättömän pahan tilanteen vartomista ilman ilmiselvää keinoa välttää sitä. Jopa hahmot voivat jäädä ohuemmiksi, kunhan tunnelma ja jännite pitävät lukijan otteessaan. Pitänee tunnustaa, että myöhään illalla tätä lukiessa muutama kohta sai väreet kulkemaan selkää pitkin. Yöunet eivät sentään menneet.

Kokoelman tyylikkäimmät tarinat lienevät Lordi Wesleyn perintö ja Elämän lähde. Ensimmäisessä vanha palvelija tekee kaikkensa suojellakseen nuorena orvoksi jäänyttä lordia sukunsa kiroilta, jälkimmäisessä stadilainen pikkukonna yrittää pysytellä erossa ikävyyksistä, mikä osoittautuukin vaikeaksi yöseuraksi raahatun böönan muuttuessa monumentaaliseksi ongelmaksi. Hyviä tarinoita oli toki muitakin, mutta nuo kaksi hehkuivat kirkkaimmin vilkaistessani sisällysluetteloa.

Olen aiemminkin ihan diggaillut Petri Laineen kirjoitustyyliä, hän onnistuu johdattamaan lukijansa omien visioidensa pauloihin vaivatta, mutta nyt tässä alkaa pieni fanitus nostaa päätään. Pitääpä seuraavaksi lukea miehen sf-kokoelma Taivaan kaikki värit.

Jätä kommentti

Kategoria(t): Arvostelu, Kirja

Avainsanat: , ,