Avainsana-arkisto: zombie

Mahtavat Ammoiset ja muita karmaisevia kertomuksia

Mahtavat AmmoisetMahtavat Ammoiset ja muita karmaisevia kertomuksia
Tuomas Saloranta
Kuoriaiskirjat, 2014
ISBN: 978-952-7021-41-5

Tuomas Saloranta on julkaissut novelleja useamman vuoden ajan, ja varsin kiivaaseen tahtiin. Viidenkymmenen raja on jo mennyt rikki. Lisäksi hän on ajoittain käyttänyt salanimiä, joista Johannes Sohlman ja Stig-Peter Lund ovat tunnettuja, milloin on on ollut tarpeen saada samaan antologiaan kaksi tekstiä. Viime aikoina Saloranta on keskittynyt enemmän pienoisromaanien tuottamiseen jättäen lyhyemmän proosan muiden savotaksi, mutta novellifaneilla ei ole syytä epätoivoon. Salorannan kauhuklassikot on vihdoin koottu yksiin kansiin.

Kokoelmassa Mahtavat Ammoiset ja muita karmaisevia kertomuksia on kymmenen novellia, joista jokainen on julkaistu aiemmin jossain muualla. Tämä tuskin on lukijoita ajatellen mikään ongelma, sillä osa tarinoista on ilmestynyt vain verkossa, osa kirjoista on loppu kustantajiltakin, ja kaiken kaikkiaan mikään julkaisu ei voi pröystäillä kovin isolla painoksella. Harvalta löytyy kaikki näitä novelleja sisältävät antologiat, eikä tilannetta ole enää helppo paikata.

Kokoelman teemana on kauhu, joka on yksi Salorannan leipälajeista, ja aihepiirit vilistävät zombeista Lovecraftiin. Laatu on hyvinkin korkealla, mistä todistaa Salorannan toistuvat sijoitukset Atorox-listalla, kun esiin nostetaan vuoden parhaat genrenovellit. Varsinaisia harhalyöntejä ei ole, vaikka jotkin tarinat nousevat muiden yläpuolelle.

Nimikkonovelli Mahtavat Ammoiset julkaistiin Boris Hurtan kanssa syntyneessä yhteisteoksessa Ne Ammoiset. Tarina noudattelee hyvin S. Albert Kivisen viitoittamaa tietä sijoittaa cthulhumaisia tarinoita Suomeen, ja nivoa ne saumattomasti historiaan. Mahtavissa Ammoisissa löydetään kotimaisen tekijän lovecraftiaaninen kirja, joka on peräisin jo ajalta ennen Lovecraftin kuolemaa, ja näiden kahden miehen yhteisestä historiasta paljastetaan kiintoisia seikkoja. Avainsanoja ovat antikvaarinen mysteeri ja renttutaiteilijat ihmiskunnan vartijoina.

Jo URS-liikkeen alusta asti oli selvää, että Saloranta on sen kärkikirjoittajia. Valkoisessa antologiassa, liikkeen ensimmäisessä kokoelmassa, ilmestynyt Pyörätuolimummo on aidosti pelottava tarina, johon kaupunkikasvattien on helppo sukeltaa, sillä tapahtumapaikkana on pimeät, loputtomat kellarikäytävät, joita hallitsee tunkkainen ilma ja kaukaa kuluva, hitaasti lähestyvä pyörätuolin kitinä. Urbaania kauhua parhaimmillaan.

Äidin talossa on tavallista kiinnostavampi zombiekuvaus, sillä päähenkilö koittaa vain sinnitellä ja selviytyä, jatkaa elämäänsä siinä määrin kuin se on mahdollista lähes koko muun ympäröivän ihmisjoukon muututtua väkivaltaisiksi raivohulluiksi. Homman pointtina ei ole sankarillinen, loputon pakomatka tai rohkeutta uhkuvat turpakäräjät konetuliasein, vaan yhden naisen halu pitää vanhasta äidistään huolta.

Mahtavat Ammoiset ja muita karmaisevia kertomuksia on monipuolinen kauhukokoelma asiansa osaavalta kirjailijalta. Väitän vakavissani ja naama näkkärillä, että kun 2030-luvulla listataan vuosituhannen merkittäviä kotimaisia kauhukirjailijoita, Tuomas Saloranta mainitaan aina.

Advertisement

Raapale 363 – Zombivakuutus (28.12.)

Zombivakuutus

Kiskon kasvoilleni mahdollisimman valloittavan hymyn, myyntihymyn. Ovi avautuu. Minua kyylää asukas, joka ei vielä tiedä olevansa asiakas. Nyökkään reippaasti.

”Emme osta mitään”, asukas aloittaa.

”Oletteko koskaan ajatelleet zombeja?”

”Zombeja?”

”Eläviä kuolleita. Ne ovat nyt muodissa.” Virnistän. ”Joko teillä on zombivakuutus?” Näen jo silmistä, että saan puhua loppuun. ”Zombipandemia voi puhjeta milloin tahansa. Syynä voi olla virus-, bakteeri-, sieni- tai jokin muu infektio. Vakuutuksemme kattaa kuljetuksen turvalliseen tukikohtaan panssariautossa kahdentoistatunnin sisällä pandemian julistamisesta maan rajojen sisällä.”

Asiakas kalpenee ja vilkuilee oveltaan. ”Taidan ottaa vakuutuksen koko perheelle. Mutta entä jos on liian myöhäistä…?”

Naurahdan. ”Ystäväiseni, haluatte selvästi lisätietoa luoti päähän -lisäoptiosta.”

Zombie antologia

Zombie antologia 71Zombie antologia No: 71
Esa Holopainen
2012

Olen ryhtynyt kirjoittamaan arvosteluja pitkällisen tauon jälkeen. Lyön tiskiin ensiksi yhden ilmeisen syyn siihen: Näillä palkoilla ei osteskella uusia sarjakuvia, jolloin arvostelukappaleet ovat näppärä keino kiertää ongelma. Mutta se ei ole tärkein syy, ja nyt on otettava huomioon, että olen patologinen keräilijä, joka sympatiseeraa Boris Hurtan fiktiivisten kollektöörien mottoa, jonka mukaan keräilyssä henkirikoskin on sallittujen keinojen listalla. Tärkein syy on se hyvä fiilis siitä, kun voi tehdä oman panoksen arvostamansa harrastuksen ja taidemuodon eteen. Jos arvosteluni saa aina välillä jonkun kiinnostumaan lukemaan jonkin teoksen, johon tämä ei muutoin olisi ehkä tarttunut, panokseni on ollut vaivan väärti.

Lukijoiden koukuttamisen lisäksi hyviä fiiliksiä tuottaa myös palaute tekijöiltä. Se on joka kerta odottamatonta ja panee tarkistamaan, mitä minä jostain sarjakuvasta sanoinkaan, ja perään häepämään, etten mitään tuon fiksumpaa sitten keksinyt. Kiitokset maistuvat silti makoisilta, yhtä kaikki. Erityisen makoisia ne ovat kirjallisessa, fyysisessä ja keräiltävässä muodossa.

Joitakin aikoja sitten arvostelin Esa Holopaisen sarjakuvan Jere Kostamus ja Big joki. Malliesimerkki siitä, miten jälkikäteen jää syömään miestä, miten vähän osasin välittää siitä imusta, jolla tarina kiskaisi mukaansa. Luinhan sen kahdesti perättäisinä päivinä, mitä en useinkaan tee. Silti tekijä oli huomioinut arvostelun ja lähetti siitä kiitoksen: käsintehdyn joulukortin sekä pienen minisarjakuvan, nyrkkipajasta sekin. Hieno ele kenen tahansa mielestä, ja kuten todettu, keräilijälle vähintään tuplaten. Kirja tulee kirjan luo, kuten Hurtta on todennut.

Zombit_aukeamaZombie antologia sisältää kuusitoista yhden sivun piirrosta ja kunkin kyljessä on pieni tarina. Itse kirjoitan raapaleita, satasanaisia järkäleitä. Holopainen tiivistää kokonaiset elävätkuolleet ihmiskohtalot viidestä kymmeneen sanaan. Se ei ole mitenkään yksikäsitteisen helppoa, voin kertoa. Olenhan itse tiivistänyt tarinoita kohta vuoden. Kuvat taas tuntuvat syntyvät muutamasta tarkkaan harkitusta viivasta luoden mielikuvia ja tunnetiloja ihan omillaankin. Teksteihin yhdistettynä vaikutus vain voimistuu. Lehden voi plärätä läpi minuutissa tai jokaista sivua voi jäädä tuijottamaan pitkäksi aikaa.

Olen siis kiitollinen minisarjakuvasta, ei epäilystäkään. Mutta samalla ounastelen salakavalia tarkoitusperiä taustakulissien varjoisissa katveissa. Tämä lehti on numero 71. Sadasta. Unohtakaa, hyvät ihmiset, kuluneet filosofiset dilemmat puolityhjästä tai -täydestä lasista. Optimisti-pessimisti-vertailua kiinnostavampaa on kysymys keräilijästä, jolla on yksi lehti sadasta. Sillä todellisuudessa, jos keräilijä on pahaista haihattelijaa enemmän vakavissaan, häneltä puuttuu vielä 99 lehteä. Minua hivenen arveluttaa kysyä, millaisilla sopimusehdoilla saisin loputkin osat sarjasta haltuuni. Mutta kysyn silti.

Jos onnistutte jostain näitä Zombie antologioita saamaan käsiinne, pitäkää niistä tiukasti kiinni. Niissä on jotain maagista.

Raapale 334 – Kuolleiden armeija (29.11.)

Kuolleiden armeija

Tiedän mitä on tekeillä. Ne kasvattavat itselleen zombeja, valtavaa zombiarmeijaa. Pian voin paljastaa sen maailmalle, mutta siihen tarvitsen pitävät todisteet. Kuvamateriaalia. Kaikki eivät usko, mutta osa kuitenkin. Ymmärtävät, että vaara pitää pysäyttää.

Livahdan maahan turistiviisumilla ja katoan. Teen matkaa öisin ja pysyttelen näkymättömissä. Vihdoin saavutan koulutuslaitokselle vievän tien.

Taukopaikalla tarraudun kuormurin pohjaan. Kyytiin en kiipeä. Zombit repisivät minut kappaleiksi. Tai pahempaa, minustakin tulisi osa epäkuolleiden armeijaa.

Koulutuslaitoksen sisällä alan filmata kaikkea. Seuraan vartijoiden paimentamaa zombijoukkoa turvallisen matkan päästä. Vastoin odotuksiani iso halli ei osoittaudukaan sotilasalueeksi.

Vuoropäällikkö puhuu: ”Uusia? Hyvä. Puolet kokoonpanolinjalle, puolet pakkaamoon. Apple haluaa kolme miljoonaa yksikköä aamuun mennessä.”

The Walking Dead – Toinen kirja

The Walking Dead – Toinen kirja
Kirjoittanut: Robert Kirkman
Piirtänyt: Charlie Adlard
Egmont 2012
ISBN: 978-952-233-598-2

Taustaa: Jokin jossain jostain syystä meni päin helvettiä ja suurin osa vähintään Yhdysvaltain väestöstä muuttui lahoaviksi zombeiksi. Eikä niillä lopuillakaan kivaa ole. Yksikin puraisu vie hengen, ruokaa on vähän ja turvaa ei juuri missään.

Walking Deadin toinen kokooma jatkaa suoraan edellisen osan lopusta, jossa jokseenkin ohentunut selviytyjäjoukkomme löytää vankilan. Pihalla haahuaa vain harvakseltaan kalmoja, joten pian pytinki julistetaan uudeksi tukikohdaksi. Ruokalasta löytyy lisäksi neljä uutta sinnittelijää, jotka kovan järkytyksen myötä paljastuvat (taidepaussi) rikollisiksi! Joukkoa kasvatetaan myös hakemalla viime kirjasta tutulta farmilta lisää tykinruokaa, siis tarkoitan asukkaita, uuteen, isoon kotiin. Hurmehippalot voivat alkaa.

Zombieiden raivaus kyllä sujuu ilman tappioita, mutta se ei todellakaan estä väkeä vähenemästä, jopa aiempaa nopeammin. Kyllä ihmisen pahin vihollinen on ihminen. Ensimmäistä kirjaa lukiessani olin kovasti tyytyväinen siitä, että tv-sarjasta tuttu hahmojen umpihulluus sekä luu- ja kusipäisyys loistivat poissaolollaan, mutta kakkoskokoelman myötä muutoin fiksut ihmiset alkoivat säätää ja sählätä. Ensin nyrpistelin sille nenääni, sitten murisin, sitten opin nauramaan, sillä lopulta häröpalloa pelataan aivan nupit kaakossa. Enpä tiedä, onko koko vankilassa ainuttakaan täyspäistä ihmistä jäljellä. Ja siinä on järkeä.

Viikot ovat muuttuneet kuukausiksi eikä pelastusta näy. Vihollinen on kaikkialla, kuolema niittää satoaan ja tilanne on sanalla sanoen toivoton. Kyllähän se ihmispsyyken päälle käy. Pinna lyhenee ja väkivaltaan turtuu. Vanhat säännöt eivät päde. Maailma on vajaa neliökilometri aidattua maata ja aidan toiselle puolen kerääntyy aina vain isompi joukko epäkuolleita, jotka mölisevät kellon ympäri. Kukapa ei alkaisi oireilla? Ja kuten tavallista, kriisit harvoin laukeavat ennen kuin kärjistyvät äärimmilleen.

Michonne, tyttö joka katseli lapsena liikaa Samurai Kenshiniä

Tämän hulluuden vuoristoradan kruunaa Rickin julistama uusi politiikka ”jos tapat, kuolet”, jonka nimesin välittömästi tekopyhyyden huipentumaksi. Se kun ei koske ketään muuta paitsi niitä, joita se pannaan koskemaan. Silloin ymmärsin tarinan nerokkuuden. Nyt ollaan hajoamispisteessä ja kiinnostava juttu on, millä tavoin homma laitetaan uudelleen kasaan.

Puolivälissä mukaan tulee uusi typykkä, Michonne, joka on kesyttänyt itselleen kaksi zombia ja heiluttaa miekkaa kuin Connor McLeod. Vielä hän ei pääse täyteen vauhtiin pientä introa enempää, mutta luonnossivuilla Kirkman mainitsee Michonnen olevan tärkeä hahmo tarinassa. Kuulostaa siltä, että jatkossa likka päästetään irti ja silloin ei hyvä heilu, korkeintaan katana.

Sen suuremmin vastauksia ei vieläkään saada, pih ja pah, mutta zombi-infektiosta paljastuu uusia, häiritseviä puolia, mitä on pidettävä edistyksenä. Raivaushommiinkin on tullut särmää, joskaan ei ehkä sittenkään vielä ihan riittävästi. No, Siperia jatkaa opettamistaan.

Tarina jaksaa pitää mielenkiintoa yllä, sillä vanhaan ei jämähdetä. Tilanteet muuttuvat, hahmot kehittyvät ja sekopäiseen säntäilyyn on saatu tolkkua pysyvämmän residenssin muodossa. Zombit eivät koskaan ole olleet minun juttuni millään tasolla, mutta Zarquon vieköön, kyllä minä vähintään kolmannen kokoelman aion lukea.

The Walking Dead – Ensimmäinen kirja

The Walking Dead – Ensimmäinen kirja
Kirjoittanut: Robert Kirkman
Piirtäneet: Tony Moore, Charlie Adlard
Egmont, 2012
ISBN: 978-952-233-572-2

Elämme zombieiden uutta kulta-aikaa. Minne tahansa katsookin, pystyyn mätänevät epäkalmot kukittavat maisemaa. Niiden virulentteihin hampaisiin ovat jääneet niin Jane Austen kuin kansalliset terveysviranomaisetkin eivätkä nämä apokalyptiset visiot ole uutisten perusteella kovinkaan kaukana aidosta todellisuudesta.

Tämän lahoavista raadoista koostuvan aallon korkeimmalla harjalla surffaa Robert Kirkman luomallaan sarjakuvalla The Walking Dead. Siltikin Köpöttelevien Kalmojen kirkkain kukoistus globaalin tietoisuuden keskiössä koitti vasta televisioinnin myötä. Ihan samoin kävi George R. R. Martinin Jään ja tulen laulu -kirjasarjan kanssa, jonka fanipojat tuntevat paremmin tissikavalkadina nimeltä Game of Thrones (lisätkää tähän vapaavalintainen Sormusten herra -romanisaatioidioottianekdootti).

Menin katsomaan Walking Deadin ensimmäisen kauden kaikki kuusi jaksoa ja siitä aiheutuneet turhaumat ovat kokonaan toisen artikkelin laajuinen aihe, johon en ole vieläkään löytänyt energiaa ryhtyä. Silmäilin siis kädessä pitelemääni, painokoneen suoltamaa opusta The Walking Dead – Ensimmäinen kirja kohtalaisen sekavin tuntein. Millaiseen liukumiinaan olin jalkaani länttäämässä?

Jännityksen vähentämiseksi kerron jo nyt, että pidin sarjakuvaversiosta.

Rick Grimes – zombieapokalyptinen vastine Ruususelle

Tarina alkaa tutulla tavalla. Poliisimies Rick Grimes saa luodista, koomailee kuukauden ja havahtuu sairaalassa. Paikka on hylätty ja autio, lukuunottamatta tietenkin nurkissa luuhaavia haaskoja, joilla on paha purentavika. Parin välivaiheen jälkeen Rick päätyy Atlantaan etsiessään perhettään ja löytää kaupungin liepeiltä selviytyjien leirin. Tässä kohtaa sarjakuva osoitti ylivertaisuutensa tv-sarjaa kohtaan. Yhtään kusipäistä rasistia ei kahlittu käsiraudoilla jumiin, minkä jälkeen avain tuskastuttavan dramaattisesti hukkuisi. Muutoinkin päähenkilökaarti käyttäytyi varsin perustellusti ilman tarpeetonta perseilyä, mistä olin sanomattoman kiitollinen.

Juoni ei pääse häikäisemään innovatiivisuudellaan, muttei myöskään aiheuta aivoja korventavaa tuskaa. Tarina antaa tasan sitä, mitä premissi lupaa. Joukko tuurihaukkoja koittaa pysyä hengissä uskomattoman vihamielisessä maailmassa. Kaikki halukkaat koulutetaan käyttämään tuliaseita mukaanlukien lapset, jos heillä vain pistooli näpeissä pysyy. Nyt eletään todellisuudessa, jossa kuolema vaanii joka hetki ja vain luoti pään läpi pitää sen aisoissa edes hetkellisesti.

Silkka mättö aukeama toisensa jälkeen olisi puuduttavaa. Siksipä sitä jaksottaa rauhallisemmat pätkät, kun näennäisen turvallisuuden tunne pääsee valtaamaan joukon. Joskus hyvästä syystä, joskus aivan syyttä suotta. Z-maailmanloppu on kaikille asianosaisille jokseenkin uusi asia, mutta perusperiaatteet on toki selvää kauraa. Vihollinen saattaa liikkua hitaasti, mutta sen purema on kohtalokas. Joten, hyvä käsikirjoittaja, armoitettu tarinamaakari, voitaisiinko sopia, että kakkoskirjasta alkaen oppirahat on jo maksettu eikä kukaan enää zombeja etsiessään avaa ovea varomattomasti tai ainakaan katso samalla toiseen suuntaan? Jookosta? Kiitos. Sitä hajaantumistakin voisi miettiä uudemman kerran, nyt kun tuli puheeksi.

Pienen määrän näppylöitä nostatti myös hahmojen aatos siitä, että ehkä he ovat ainoat eloonjääneet, mutta toisaalta se on luonnollinen ajatus. Jenkithän ovat hyvin Amerikka-keskeisiä eivätkä tule ajatelleeksi, että maailma on iso ja eristäytyneitä paikkoja pullollaan, joihin jokin Pohjois-Amerikan halki suhahtava vitsaus ei koskaan yletä. Silti tämä kaihertaa lukijan mieltä. Mistä ne zombit tulivat? Koko hommaa taustoitetaan liian vähän minun makuuni.

Päätöntä menoa Atlantassa


En oleta, että heti kättelyssä lukijalle paljastettaisiin kaikki suuret salaisuudet. Eiväthän muutama satunnainen pakolainen niitä edes tietäisi. Silti ennen yhteiskunnan romahtamista on varmasti ollut uutisia ja virallisia tiedonantoja. Vaikkei näitä seikkoja märehdittäisi iltanuotion äärellä viikkotolkulla, luulisi aiheen nousevan jossain vaiheessa esiin, kun leiriin saapuu kaikesta tapahtuneesta täysin kujalla oleva kaveri, josta sukeutuu retkueen johtohahmo. Ketään ei tunnu kiinnostavan, mistä kaikki alkoi. Toki kirjoittaja haluaa pimittää suuria paljastuksia, mutta ilman spekulaation häivääkään alan ärtyä varin nopeasti. Viimeistään seuraavan kirjan on syytä tarjota lisävalaistusta.

Positiivisena seikkana on mainittava tarinan kuljetus. Tuleen ei jäädä makaamaan. Kun yksi paikka osoittautuu epäkelvoksi, jatketaan matkaa ja etsitään uusi. Miehitys vaihtelee uusien selviytyjien ja luonnollisen poistuman myötä. Uudenlaisia paikkoja löydetään jo ensimmäisen kirjan aikana ja epäilemättä jatkossa vielä paljon lisää. Tähän saakka sarja on onnistunut pitämään mielenkiintoa yllä ilman sen suurempia turhaumia.

Tähän kokoelmaan on niputettu 12 ensimmäistä lehteä. Wikipedian mukaan irtonumeroiden lukumäärä on tällä hetkellä 103, joten ihan heti ei stoori pääse loppumaan.

Raapale 205 – Kylmä kahvi (23.7.)

Kylmä kahvi

Kaikki huonekalut on kasattu ikkunoiden eteen ja se on riittänyt tähän asti, mutta tänään pelkään barrikaadien pettävän. Ainoa aseeni on leipäveitsi.

Ryskytys alkaa jälleen. Tuen toista estettä, mutta olohuoneessa oleva sortuu. Olen ansassa. Samassa keittiönkin valli romahtaa ja zombit tunkevat ikkunasta sisään.

”Ota tämä!” joku huutaa takaani. Käännähdän. Valkoiseen stetsoniin sonnustautunut mies olohuoneessa heittää minulle aseen. Tuijotan pyssyä kourassani. Kyljessä lukee Turbo-Wetter Extreme. Käännähdän uudelleen ja ammun sarjana ruskehtavia ruikkauksia hyökkääjien päälle.

Ne pysähtyvät. Kääntyvät. Poistuvat.

Nuuhkaisen pyssyä.

”Kylmää kahvia”, pelastajani sanoo. ”Sen aromi saa ne muistamaan vanhan elämänsä. Nyt ne etsivät jonkin aikaa kuumaa sumppia ja me voimme livistää.”

Raapale 128 – Lentoturma (7.5.)

Lentoturma

Katselen kiikareilla luutnantti Masekin kiipeämistä vuoripolkua pitkin. Hänen tavanomaisesta hyväntuulisuudesta ei ole merkkiäkään.

”Tilannekartoitus on valmis, herra eversti.” Masek tekee kunniaa. ”Kone on raapaissut siiven vuorenseinämään ja syöksynyt maahan.”

Kaksi kuukautta äärimmäisessä pakkasessa. Silti uskallan toivoa. ”Eloonjääneitä?”

Masek pudistaa päätään. ”Kaikki 35 matkustajaa ja miehistön jäsentä ovat umpijäätyneitä.”

”Paljon ruumiita. Pirullinen kuljetusoperaatio.”

”On muutakin, herra eversti. Osasta vainajista löytyi puremajälkiä.”

Se muuttaa kaiken. Ei kuljetuksia. ”Ulkopoliittisesti napalmi-isku on poissuljettu vaihtoehto. Kuinka pian epäkuolleet sulavat?”

”Viikossa, sir.”

Tilanne on kaiken lisäksi hoidettava välittömästi. ”Käyttäkää räjähteitä.”

”Sir?”

”Porataan reikä jokaiseen ruumiiseen. Räjäytetään ne. Ja herran tähden luutnantti, painottakaa miehille, ei sanaakaan lehdistölle.”