Avainsana-arkisto: Petri Laine

Kuulen laulun kaukaisen

Kuulen laulun kaukaisen
Anne Leinonen ja Petri Laine
Kuoriaiskirjat, 2014
ISBN: 978-952-7021-29-3

Sekä Petri Laine että Anne Leinonen ovat pitkän linjan ja kovan tason scifikirjailijoita. On siis syytä olettaa, että heidän yhteistyöstään syntyvät novellit peittoavat keskinkertaisuudet mennen tullen. Ja niin ne peittoavatkin.

Kuoriaiskirjoilta ilmestyneeseen kokoelmaan Kuulen laulun kaukaisen on kerätty heidän kuudesta novellistaan viisi. Ne ilmestyivät kymmenvuotiskauden aikana (2001-2011) Spinin ja Portin sivuilla, ja kolme niistä kipusi aikanaan Atorox-äänestyksessä kymmenen parhaan joukkoon.

Kahden kertojaäänen toimiva yhdistäminen on vaativa taitotemppu. Näiden novellien kanssa tempun voi katsoa onnistuneen, sillä vaikka olen kummaltakin kirjailijalta lukenut lähes koko novellituotannon, en pysty mitenkään arvailemaan, kumpi on minkäkin pätkän kirjoittanut. Myöskään kohdat, joissa kirjoittaja kenties on vaihtunut, eivät erotu. Kerronta soljuu sujuvana halki koko tarinan, halki kaikkien tarinoiden.

Novelleista neljä ovat silkkaa scifiä, yksi toimii fantasian keinoin. Tosin ei tämä viimeksi mainittukaan mikään haltiajuttu ole. Novelli Ässä kertoo Suomen ilmasodista Neuvostoliittoa vastaan. Kaksi lentäjää kulkee talvisodasta jatkosotaan, ja toista heistä tuntuu seuraavan satumainen onni, sillä hän selviää sellaisista rytinöistä, joissa moni muu kokenutkin pilotti heittäisi henkensä. Tarinaa lukiessa voi maistaa pakkasen suussaan ja tuntea lentokonemoottorin tärinän luissaan, kun hyökkäyshälytys lähettää lentueen talviselle taivaalle, ja aistia odottavan jännityksen, kun viholliskoneet syöksyvät kimppuun konekiväärit nakuttaen. On kuin korkeakirjallista Korkeajännitystä lukisi.

Kahdessa novellissa seikkaillaan vierailla planeetoilla. Maailmoista ja muukalaisista saa juuri sen verran otetta, että outouden tuntu nousee esiin vahvana. Kahdessa muussa tapahtumien keskiössä on tuttu Maa-planeetta. Tavallaan. Novellissa Tänään kosketin maailmaa avaruusaseman miehistö joutuu todistamaan meteoriitin iskua Siperiaan, mutta ongelmat eivät pääty siihen, vaan vasta alkavat. Ovatko he ihmiskunnan viimeinen toivo? Vai kenties sen viimeinen jäänne? Kuvat eivät valehtele taas kertoo puoluetta palvelevasta toimistotyöläisestä, joka saa tuta, mitä se tarkoittaa kun puolue haluaa hävittää viimeisetkin todisteet epämieluisen henkilön olemassaolosta. Tämä novelli kutittelee samoja nystyröitä kuin Philip K. Dickin huimat aivoja jörnivät visiot.

Vaikka kaikki kokoelman novellit on julkaistu aiemmin, tämänkaltaiset teokset puolustavat paikkaansa kotimaisella kirjakentällä. Sf-lehtien sivuilla ilmestyy todella korkeatasoisia novelleja, jotka kuitenkin painuvat unholaan uusien lehtien kerrostuessa vanhojen päälle. Kirjamuodossa näille tarinoille annetaan uusi elämä ja mahdollisuus kohdata mm. kirjastojen kautta aina vain uusia lukijoita.

Novellikokoelma julkaistaan virallisesti 14.6.2014 Helsingissä Radisson Blue Plaza Hotelissa (Mikonkatu 23, rautatieaseman vieressä) klo 18. Kaikki kiinnostuneet ovat tervetulleita paikalle tapaamaan kirjailijoita ja juhlistamaan kahta uutuutta (toinen on Samuli Antilan novellikokoelma Rajat ja muita kauheita tarinoita).

(Arvostelu julkaistaan myös Kirjavinkeissä.)

Mainokset

Taivaan kaikki värit

Taivaan kaikki värit
Petri Laine
Turbator, 2008
ISBN: 978-952-5666-21-1

Surunkorentoa lukiessani aloin aavistella, että Petri Laineen kerrontatyyli on minun kamaani. Nyt luettuani Taivaan kaikki värit olen siitä varma.

Laine osaa paitsi visioida kiinnostavia maailmoja ja tilanteita myös kansoittaa ne elämänmakuisilla hahmoilla. Vaikka taustalla räiskyisi koko maailmankaikkeuden tuho, fokus on kuitenkin ihmisissä, heidän pyrinnöissään ja pettymyksissään. Scifiähän joskus aikanaan kritisoitiinkin siitä, että sen hahmot olivat pahvia ja tarinat vain kulisseja, joissa esitellä tieteellisiä spekulaatiota. Joskus aikanaan, ainakin suuria tekstimassoja tarkasteltaessa, tuo saattoi pitää paikkansakin. Nykyään tilanne on parempi, jos se koskaan niin abysmaalinen olikaan kuin mitä arvostelijat antoivat ymmärtää.

Ensimmäinen novelli Maan varjo kertoo ihmiskunnasta, joka asuu saastunutta planeettaa kiertävissä kiertoratakaupungeissa. Vain yksi kaupunki kerrallaan saa laskeutua Maahan ja astella ihmiskunnan syntykodin kamaralla. New Tokiossa asuvat Mariko ja Eiko ovat onnesta soikeina, kun heidän kaupunkinsa valitaan. Valtaosa seikkailusta tapahtuu Madagaskarilla ja etelaisessä Afrikassa, joten itse valtavat kaupunkikompleksit jäävät vähemmälle huomiolle. Tässä olisi Laineella selvä romaanimiljöö valmiina.

Kuolleet puutarhat on kauhuelementtejäkin sisältävä uskonnon ja järjen törmäystä kuvaava tarina, jossa liikutaan kuoleman rajan yli ja takaisin. Jumala on vihastunut DNA:taan muuntelevaan ihmiskuntaan ja rankaissut sitä erilaisilla taudeilla, jotka iskevät nimenomaan muuntogeeneihin. Tämä viimeinen sota ihmisen ja luojan välillä kerää kierroksia kohti poltetun maan taktiikkaa.

Niminovelli Taivaan kaikki värit on onnistunut kuvaus ihmisiä tutkimaan saapuneesta muukalaisesta, joka yrittää pysytellä sivussa ja huomaamattomana. Tilanne kuitenkin karkaa lapasesta, kun hän menee ihastumaan. Hengitä, hengitä… puolestaan kertoo synnytyskuolemasta. Sen verran tehokkaasti, että jouduin pitämään kesken lyhyen tarinan usean päivän tauon lähipiirissä sattuneen tragedian vuoksi. Toisaalta vaikka kuvaus tehosi, en usko sen pystyneen välittämään murto-osaakaan siitä todellisesta tuskasta, joka sellaisessa tilanteessa seuraa.

Perinteisemmän scifijuonen äärelle päästään novellissa Taivaanvaunut. Siinä tutkitaan arkeologisia löytöjä, pohditaan kosmosta ja spekuloidaan tieteellä oikein urakalla. Hieman enemmän merkitystä ja panostusta olisin toivonut päähenkilön ja hänen kolleegansa Jurin välille, koska se tuntui olevan tärkeä päähenkilölle ja osaltaan vastuussa käänteentekevässä päätöksessä. Löydön vaikutuksistakin olisin lukenut mielelläni enemmän. Toisaalta siinä olisi hyvin savottaa kokonaiselle toiselle novellillekin.

Ja tvoi rabotnik kertoo neuvostoroboteista. Miksi asiat tapahtuvat jäi itselleni hieman hämäräksi ensimmäisellä lukukerralla, mutta tapahtumaympäristö oli kiinnostava, ja Moskovan olympialaiset nipin napin muistavana saan nostalgiakiksejä neukkulaisista nallekarhuista (tällä en viittaa karvaisiin miehiin). Sade taas on lyhyehkö tarina kohtaamisesta vieraalla planeetalla. Tosin sitä en hiffannut, miksi ihmissotilaat tarpovat vihamielisellä planeetalla, jos vihollinen välttää painovoimakuoppia. Viimeinen novelli Albedo nolla on väkivaltaa sisältävä rakkaustarina ihmisistä kehoissa, jotka eivät ole lihaa ja verta.

Jokainen novelli koskettaa, mutta oma tajuntani ei räjähtänyt kappaleiksi monenkaan lopussa. Spekulaatiot olivat viehkeitä, hahmot samaistuttavia, teemat kiinnostavia ja kerronta aivan zarquonin sujuvaa, mutta viimeiset ilmat pihalle iskevä loppukoukku uupui. Tässä Kuolleet puutarhat onnistui parhaiten.

Kokoelman kaikki novellit on julkaistu jossain muualla aiemmin, mutta ellei omista viimeisen kymmenen vuoden ajalta kohtalaisen kattavaa otosta Porttia, Spiniä ja Tähtivaeltajaa, aiemmat julkaisut eivät ole haitta. Pikemminkin varmempi vakuus siitä, että jokainen novelli on läpäissyt ainakin kaksi toimitusseulaa, lehden ja antologian. Kolme kahdeksasta tarinasta on ilmestynyt verkkolehti Usvassa, joten aivan säkissä ei tähtienvälistä sikaa joudu ostamaan.

Surunkorento

Surunkorento
Petri Laine
Turbator, 2009
ISBN: 978-952-5666-39-7

Petri Laine on tuottelias ja pitkän linjan kirjoittaja, jolta luonnistuu niin scifi, fantasia kuin kauhukin. Tästä olkoon todisteena yli 40 novellin tuotanto, joka on ilmestynyt lukuisissa alan lehdissä ja antologioissa kohta 15 vuoden aikana. Kokoelmaan Surunkorento on koottu niitä kauhuhtavampia tarinoita, joista kaksi on aiemmin muualla julkaisemattomia.

Ihmismielen muustuuksia käyvät kutkuttamassa vuorollaan aaveet, kiroukset ja tavallinen arki, joka kätkee alleen asioita, joista tarinan päähenkilö ei lopulta mieluummin tietäisi mitään. Ympäristöt ja aikakaudet vaihtelevat tiuhaan, välillä merirosvotaan Karibialla, välillä heitetään sairaalakeikkaa 70-luvun Suomessa.

Laine on taitava luomaan tunnelmaa, mikä on ensiarvoisen tärkeää. Kauhu on odotusta, vääjäämättömän pahan tilanteen vartomista ilman ilmiselvää keinoa välttää sitä. Jopa hahmot voivat jäädä ohuemmiksi, kunhan tunnelma ja jännite pitävät lukijan otteessaan. Pitänee tunnustaa, että myöhään illalla tätä lukiessa muutama kohta sai väreet kulkemaan selkää pitkin. Yöunet eivät sentään menneet.

Kokoelman tyylikkäimmät tarinat lienevät Lordi Wesleyn perintö ja Elämän lähde. Ensimmäisessä vanha palvelija tekee kaikkensa suojellakseen nuorena orvoksi jäänyttä lordia sukunsa kiroilta, jälkimmäisessä stadilainen pikkukonna yrittää pysytellä erossa ikävyyksistä, mikä osoittautuukin vaikeaksi yöseuraksi raahatun böönan muuttuessa monumentaaliseksi ongelmaksi. Hyviä tarinoita oli toki muitakin, mutta nuo kaksi hehkuivat kirkkaimmin vilkaistessani sisällysluetteloa.

Olen aiemminkin ihan diggaillut Petri Laineen kirjoitustyyliä, hän onnistuu johdattamaan lukijansa omien visioidensa pauloihin vaivatta, mutta nyt tässä alkaa pieni fanitus nostaa päätään. Pitääpä seuraavaksi lukea miehen sf-kokoelma Taivaan kaikki värit.