Avainsana-arkisto: Like Kustannus

Hävitys

HävitysHävitys (Annihilation)
Jeff Vandermeer
Suom. Niko Aula
Like, 2015
978-952-01-1288-2

Jeff Vandermeer on suomalaisilla tuttu nimi Tähtivaeltajan sivuilta jo vuosikymmenen takaa. Hän on uuttera ja nerokas työmyyrä, joka on vaimonsa Annin kanssa toimittanut kasoittain laadukkaita antologioita, joilla on lukunautinnon lisäksi myös kirjallisuustieteellisiä meriittejä. Nyt Jeff on Eteläraja-sarjansa myötä noussut megatähdeksi, joka niittää kirjallisuuspalkintoja valovuoden mittaisella viikatteella, ja valloittaa lukevan kansan sydämiä säälimättä myös valtavirtakirjallisuuden puolella.

Alue X on paikka, jossa pätevät omat luonnonlait ja lainaalaisuudet. Näiltä ominaisuuksiltaan se muistuttaa M. John Harrisonin Saudaden vyöhykettä ja Kefahuchin vuota, mutta Alue X on henkilökohtaisempi. Se ei vain lumoa ihmistä käsittämättömyydellään, se viekoittelee ymmärryksen rajalla olevilla kysymyksillä ja lupailee vastauksia niille, joilla on valmiudet ne nähdä.

Tähän paikkaan lähetetään retkikunta, järjestyksessään kahdestoista, hankkimaan noita vastauksia. Mukana on biologi, psykologi, maanmittari ja antropologi, eivätkä he pitkän koulutusjakson jälkeen toisistaan muita nimiä käytäkään. Päästyään aiemman retkikunnan pykäämään perusleiriin he alkavat tutkia ympäristöön ja löytävät tornin, joka kohoamisen sijaan vajoaa maahan käsittämättömän syvälle. Eikä tämä ole tornin oudoin ominaisuus.

Myös biologin aviomies on käynyt Alue X:llä, ja toisin kuin moni muu, palannut sieltä. Miten se tapahtui, kukaan ei osaa sanoa, eikä hän ehkä sittenkään palannut. Silti biologin motivaatiot retkelle lähtemisessä ovat monitahoisemmat kuin siippansa jalanjäljissä kulkeminen. Kyse on siitä, kuka hän sisimmässään on ja mitä hän elämältään haluaa. Joka tapauksessa hänen valintansa on riski siinä missä mahdollisuuskin, sillä kun ihminen astuu Alue X:ään, Alue X astuu ihmiseen. Kiinnostavinta ei olekaan, kuka selviää hengissä ja kuka ei, vaan pikemmin se, miten selviytyminen ylipäätään määritellään ja mitä se tarkoittaa.

Hävitys on kertomus toisaalta ekokatastrofista, toisaalta tutkimusmatkailijoista, toisaalta elämästä. Ei elämän tarkoituksesta vaan siitä, mitä elämällä on tarjottavanaan. Joku jossain vertasi Vandermeeria Lovecraftiin. Ymmärrän ajatuksen, vaikka nauran sille päin naamaa. Lovecraft kirjoitti kosmista kummaa, Vandermeer uuskummaa, mutta heidät erottaa toisistaan se yksinkertainen seikka, että Vandermeer on kirjallinen nero, jonka teksti suorastaan laulaa. Hävityksessä tasoja ja merkityksiä riittää useammalle lukukerralle, ja vaikka käännös on mitä erinomaisin, nousee halu lukea kirja myös alkukielellä, jottei pieninkään yksityiskohta jäisi ihastelematta.

Mitäpä Hävitystä enempää kehumaan, muuta kuin että Tähtivaeltaja-palkinnon voittaja on tässä. Trilogian kaksi muuta osaa on jo lukulistalla, joka aktualisoituu välittömästi, kun ne painokoneesta putkahtavat.

(Arvostelu on julkaistu Tähtivaeltajassa 3/2015.)

Advertisement

Saga

Saga
Tarina: Brian K. Vaughan
Kuvitus: Fiona Staples
Suomennos: Antti Koivumäki
Like, 2014
ISBN: 978-952-01-1159-5

Sagan perusidean kertominen on suunnilleen yhtä epäkiitollinen tehtävä kuin Maratonin taistelun voitosta raportoiminen. On kerrassaan pirullisen vaikeaa saada idea kuulostamaan edes puoliksi niin hienolta, kuin mitä toteutus lopulta on.

Koko galaksi on sodassa, jossa on kaksi puolta. Maantuntuma, joka on planeetta, ja Kiemura, joka on edellisen kuu, ovat sotineet mittaamattoman kauan. Niin kauan, että he ovat rekrytoineet koko galaksin muun asujaimiston mukaan verihippoihinsa. Kiemuran asukkailla on sarvet, ja he osaavat taikoa, kun taas Maantuntuman asujaimisto on siivekästä porukkaa ja nojautuvat teknologiaan kuten ampuma-aseisiin. Ikiaikainen demoni/enkeli-vertaus ei kuitenkaan ehdi edes nostaa päätään ennen kuin lukijalle selviää, että kumpikin puoli on täynnä aika häijyjä kusipäitä. Kysykää keneltä tahansa siviililtä, joka sattuu jäämään jalkoihin. Tosin tarvitsette siihen ouijalautaa.

Mikään tästä ei kuitenkaan estä Alanaa ja Markoa, kahta eri leireihin kuuluvaa sotilasta, rakastumasta toisiinsa. Yhdessä he karistavat taistelutantereiden tomut ja päätyvät tekemään lapsen. Ei ehkä fiksuin mahdollinen veto, eikä pelkästään sen vuoksi, että maailmankaikkeus ei ole järin turvallinen paikka ylipäätään, vaan myös ideologiselta kannalta. Sillä jos armeijat jotain vihaavat, se on edes ajatus rauhasta. Mitä jos rivimiehien keskuudessa leviäisi ajatus, että silmitön tappaminen ei olekaan ainoa vaihtoehto? Kun johtoportaille selviää, että petturit ovat onnistuneet tuottamaan jälkikasvua, alkaa jahti, ja kyyhkyläiset saavat peräänsä tunnetun galaksin parhaimmat palkkionmetsästäjät, puhumattakaan tiedustelupalveluiden agenteista. Elämä muuttuu jatkuvaksi pakomatkaksi.

Perinteisyydestään huolimatta juonikuvio jyrää eteenpäin kuin rekkalastillinen neutronitähteä. Ainutkaan hahmo ei häivähdä mukana vain tarpeellisuuden vaatimuksesta, vaan heillä jokaisella on omat päämääränsä, joihin he omista syistään pyrkivät. Kertaakaan lukijan ei tarvitse äristä siitä, että joku käyttäytyisi perusteettoman typerästi tai että tapahtumia johdattaisivat tyhjän dramatiikan lainalaisuudet. Kaikki toimii.

Peräänsä rakastavaiset saavat muun muassa pelkkionmätsästäjät Tahdon ja Väijyn, joilla on keskenään jotain synkkää historiaa, sekä turvallisuuspalvelun nakittaman upseerin Prinssi Robotti IV:n. Tehokkaita jok’ikinen, joten jälki on harvinaisen rumaa. Liittolaispuolella laatu saa korvata määrän. Jalkaväkimiinaan kuolleen tytön haamu avittaa pakenijoita paikallistuntemuksellaan, mikä riittää pitämään heidät korkeintaan askeleen verran metsästäjien edellä. Sivukaartin siis muodostavat punahohteinen teini, jonka suolet roikkuvat leijuvasta torsosta, monitoripäinen monarkki, hämähäkihtävä palkkionmetsästäjä sekä toinen saman ammattikunnan edustaja, jonka aisaparina kulkee isokokoinen, valheet vaistoava kissaolio. Väittäisin, ettei tällaista voi keksiä, ellen olisi itse lukenut.

Fiona Staplesin kuvitus on selvää ja ilmeikästä. Tunnetiloja ei tarvitse arpoa, ne käyvät selviksi ilman liioittelun makua. Värien käyttö on paitsi ehdottoman kaunista, myös tarkoituksenmukaista. Huonosilmäisemmänkään lukijan katse ei harhaile sivuilla ymmärrystä hakien. Jos piirtäisin, ja haluaisin ottaa mallia, ottaisin mallis Sagasta, sillä vain parhaimmilta kannattaa varastaa.

Saga on voittanut tähän mennessä kolme Eisner-palkintoa sekä yhden Hugon, eikä ainuttakaan suotta. Näin laadukasta scifisarjakuvaa tulee harvoin vastaan, ja heitänkin vertailukohdaksi Mézièresin ja Christinin Valerian-sarjan parhaimmiston. Ei ole ainuttakaan syytä olla tutustumatta tähän modernin kirjallisuuden helmeen, ja heikot tekosyyt tulee asettaa side silmillä muuria vasten aamunkoitteessa. Mars kirjastoon tai kirjakauppaan, alkaneen vuoden parhaimpiin lukeutuva lukukokemus odottaa.

Elämän ja kuoleman salaisuudet

Elämän ja kuoleman salaisuudetElämän ja kuoleman salaisuudet (The Secrets of Life and Death)
Rebecca Alexander
Suomentaja: Sami Heino
Like, 2014
ISBN: 978-952-01-1076-5

Kuolema tulee kaikille, mutta joidenkin tapauksissa tuota vääjäämätöntä deadlinea voidaan lykätä symbolien, loitsujen ja yrttisekoitusten avulla. Heitä kutsutaan laina-aikalaisiksi. Yksi heistä on Jack Hammond, joka nyt vuorostaan tekee parhaansa pelastaakseen muita.

Tarkoitus on hyvä, vaikka poliisista koko homma vaikuttaa kidnappaukselta. Etenkin jos kohteena on nuori tyttö, kuten Jack itse aikanaan. Kuoleva on pidettävä taikapiirien sisällä kuukausitolkulla, tai kalma kurkottaa kohti välittömästi. Viranomaisille ei asiasta voi puhua, sillä potilaat vietäisiin symbolien luota pois, kauhein ja välittömin seurauksin. Lopputuloksena kaikille tahoille jää suru ja ikävä.

Se nykypäivästä. Vuonna 1595 tohtori John Dee ja Edward Kelley matkustavat tapaamaan Puolan kuningasta Stefan Báthorya, jonka sukulaistyttö on heikossa kunnossa. Jo hänen äitinsä ja äidin äitinsä kärsivät vakavasta sairaudesta, kuolemasta jota noitakeinot vain vaivoin pitivät aloillaan. Nyt koetellut konstit ovat loppumassa, ja enkelten kanssa puhuvia engelsmanneja pyydetään auttamaan Erzsébet Báthoryn pelastamisessa. Historiaa tuntevat voivat nimestä päätellä, että tämänsuuntainen pyrintö ei ole yksikäsitteisesti hyvä juttu. Dee ja Kelley paneutuvat probleemaan, ja heidän kättensä työ kurottuu halki vuosisatojen.

Kun aikatasot lopulta nivoutuvat yhteen, se tapahtuu varsin ennalta aavistettavalla tavalla. Suuri juoni ei tuo yllätyksiä, ja jotkin osaset, kuten nykypäivän inkvisitio, päätyvät vain palvelemaan haluttuja käänteitä ilman omaa näkökulmaa tai merkittäviä jännitteitä.

Osaltaan tämä johtuu henkilöistä, joista turhan moni jää ohueksi. Nuori Sadie asettuu kovin helposti rooliinsa lapsena, joka on ikuisesti erotettu äidistään. John Dee jää pitkälti avustajansa Edward Kelleyn varjoon, joka toisaalta epäilyksineen ja heikkouksineen on henkilögallerian eläväisimpiä edustajia. Hänen lisäkseen vain kaksi muuta näkökulmahahmoa, Jack ja okkulttitutkija Felix Guichard, tuntuivat toimivilta, ja loppurytinää kohden hekin antautuvat vain äksönin pauloihin. Romanttinen ulottuvuus heidän välillään tuntuu tapahtuvan enemmän kirjailijan päässä kuin paperilla.

Tunnelma sen sijaan on kuvattu hyvin, ja monissa kohtauksissa jännite on kohdillaan. Syvällisempi pohdinta elämästä tai kuolemasta jää uupumaan, joten jäljelle jää lähinnä viihdearvo. Lukujen lyhyys ja näkökulman tiuha vaihtuminen tekee lukukokemuksesta sirpaleisen, mikä lakkaa haittaamasta vasta puolivälin paikkeilla, ja alkaa uudelleen loppua kohden.

Rebecca Alexanderin esikoisromaani Elämän ja kuoleman salaisuudet jättää kaipaamaan sitä romaania, joka kirja olisi voinut olla. Monia juonen kannalta olennaisia seikkoja jätetään käsittelemättä, kuten mistä potentiaali laina-aikausuuteen riippuu, ja onko maailmassa moniakin näkijöitä, jotka pystyvät heidät aistimaan. Ja miksi löytäminen tapahtuu vasta viimeisellä sekunnilla? Prosessistä jää suuhun kikkailun maku. Myös pohdinta omasta kuolevaisuudesta ja kuoleman siirtymisestä loistaa poissaolollaan. Kirja hukkasi hyvän tilaisuuden sukeltaa ihmisyyden perimmäisten kysymysten syvyyksiin ja tarjoili sen sijaan maagisen taistelun demonista vampyyrivihulaista vastaan.

(Arvostelu on julkaistu aiemmin Tähtivaeltajassa 4/2014)

Ed – Iloinen klovni

Ed – Iloinen klovni
Chester Brown
Like, 2012
ISBN: 978-952-01-0825-0

Ensimmäisen kerran Ed – Iloinen klovni ilmestyi suomeksi jo vuonna 1989. Sinä vuonna siirryin yläasteelta lukioon ja kolusin kirjaston sarjakuvahyllyjä aina silloin tällöin. Jossain vaiheessa, en tosin muista milloin, tartuin tähän Liken julkaisemaan sarjakuvaan, joka erosi varsin radikaalisti siitä reipashenkisestä eurooppalaisesta kamasta, jenkkisupersankarimätöstä ja Aku Ankoista, joita olin pääsääntöisesti siihen asti lukenut.

Minähän en välttämättä muista, miten jokin viime vuonna lukemani kirja päättyi tai mitä lähdin keittiöstä puoli minuuttia sitten hakemaan. Muistini on kuin liberaalisti konetuliaseella rei’itetty siivilä ja hatara kuin tulitikuista rakennettu eduskuntatalo. Silti, huomatessani Liken julkaisseen Edin uuden painoksen tänä vuonna, pääni täyttyi mielikuvista. Runkkaava pyhimys, terävähampaisia pygmejä, penis jonka kärki on Yhdysvaltain presidentin pää, masturboiva jättiläismustekala ja mies, joka ei voi lopettaa paskantamista. Kiitos, armaat aivoni. Nämäkin tiedot ovat varanneet neuroneja, joiden avulla olisin voinut päästä läpi lineaarialgebran tentistä tai osannut ajaa kaverin mökille eksymättä kymmenennen kerran peräkkäin. Kiitos. Ilmeisesti Chester Brown on onnistunut tekemään minuun melkomoisen vaikutuksen kaksi vuosikymmentä sitten. Joten olihan tämä uusi julkaisu pakko lukea.

Ilokseni huomasin, ettei vuosikausien saatossa laajentunut kokemuskenttäni ollut millään tavalla päässyt himmentämään Edin surreaalisanarkistista räväkkyyttä. Tarina on absurdi, rienaava, poliittisesti epäkorrekti, traaginen ja aivan hemmetin hauska. Ensimmäisellä lukukerralla on mahdotonta arvata, mihin juttu tulee etenemään, mikä johtuu pitkälti siitä, ettei Brown itsekään ollut suunnitellut hommaa kovin paljon eteenpäin. Siltikin päähenkilöiden saagat saapuvat lopulta omiin päätepisteisiinsä.

Edin itsensä kohdalla tilanne ei ole aivan yksikäsitteinen, sillä Brown piirsi hänen edesottamuksistaan vielä lisää, mutta tuli myöhemmin siihen tulokseen, että tämän kirjan loppu on tyydyttävämpi päätös myös Edin tarinalle. Hän julkaisi sarjaa alun perin omakustanteena, mutta pääsi lopulta Vortex-kustantamon talliin ja piirsi Ediä Yummy Fur -lehteen 18 numeron verran. Tähän kirjaan on otettu materiaalia vielä numerosta 12.

Vankila on itseasiassa Edin murheista pienimmästä päästä

Mielenkiintoisena bonuksena mukana on 40 sivun verran Brownin huomioita Edin ja Yummy Furin historiasta. Tällaiset taustatiedot kiehtovat minua kovin, koska niiden kautta oppii paljon paitsi juuri lukemastaan sarjakuvasta myös väistämättä sen tekijästä. Siitä, millainen ihminen hän oli, mitä hän ajatteli sarjaa tehdessään, millaisia arvoja hän piti tärkeinä. Etenkin kun Brown tuntuu olevan rehellinen ja taustoittaa sellaisiakin näkemyksiä, joiden taakse hän ei nyt enää vanhempana asettuisi.

Vanhoille lukijoille Ed – Iloinen klovni on kovaa potkiva trippi nostalgiaa suoraan nenään vedettynä. Uusille lukijoille Chester Brown tarjoaa napakan nyrkiniskun päin klovnin pläsiä.

Lopuksi pitää mainita, että kirjan nimestä huolimatta Ed ei ole kovin iloinen klovni. Mutta ehken hänen asemassaan minäkään olisi.

Muurahaispuu

Muurahaispuu
J. Pekka Mäkelä
Like, 2012
ISBN: 978-952-01-0746-8

Kari Lännenheimo on mies viisissäkymmenissä. On tullut aika palata lapsuudenkotiin, joka on nyt tyhjä. Äiti on kuollut vuosia aiemmin ja isä on viety sairaalaan viimeistä kertaa. Isän asunto täytyy tyhjentää ja pistää myyntiin, mutta nurkissa kierii vuosikymmenten ryjän lisäksi paljon muistoja. ja salaisuuksia.

Samalla, kun vanhat kirjeet paljastavat hitaasti uusia seikkoja Karin sankarivainajana kuolleesta isoisästä ja tämän kauan sitten kadonneesta veljestä, vanha ystävyyssuhde sattumalta samassa talossa asuvan kouluvuosien ihastuksen kanssa lähtee uuteen nousuun. Kuvioissa mukana pyörivät myös aiemmin tuntematon serkku, ihmisennahka, Facebook ja oudot unet.

Muurahaispuu on J. Pekka Mäkelän tähänastisen tuotannon ehein teos. En tarkoita sanoa, että Mäkelän aiemmat kirjat olisivat olleet huonoja, kaukana siitä, mutta nyt jokin on loksahtanut kohdalleen ja kerronta soljuu suorastaan kauniisti. Dialogit kuulostavat hyvin aidonoloisilta ja hahmoissa on roolista riippumatta elämän makua. Muurahaispuu on kuin kirjallisuuden vastine holokansiteknologialle – ei ehkä oikeaa todellisuutta, mutta rajapintaa ei huomaa.

Vaikka pidinkin enemmän Alshainista sen scifistisyyden vuoksi, sillä vieraat planeetat nyt ovat aina in, Muurahaispuu on niin tyylikäs ja tyylipuhdas kirja, että se ilman epäilyksen häivääkään päätyy ensimmäisenä uusintakierrokselle lukupinooni.

Koskaan ei ole Helsingin lähiö ole vaikuttanut niin salaperäiseltä ja lämminhenkiseltä. Koskaan ei kerrostaloasuminen ole sisältänyt sellaista kiihkeää eksotiikkaa. Sanovat, että mikään ei ole täydellistä paitsi Allah, mutta kyllä Muurahaispuu oikeastaan on.

(J. Pekka Mäkelä on kunniavieraana scifitapahtumassa Turconen, 22.9. Turussa, sekä vuoden 2013 Finnconissa.)

Karsta

Karsta
J. Pekka Mäkelä
Like, 2009
ISBN: 978-952-01-0339-2

Ihmiskunta on jälleen onnistunut nostamaan esiin rumimman puolensa. Ympäristöstä ja muista älyllisistä olennoista paskat välittävä taloudellinen eliitti on onnistunut lietsomaan ihmiskunnan sotajalalle. Liittolaiseksi on löytynyt galaksin suurin sotilasmahti ja kotopuolessa dissidentit desantit pidetään kurissa geenikartoilla ja brutaalilla turvallisuuspolitiikalla. Mieleen nousee männävuosien fasistiset hallinnot ja nykypäivän Yhdysvaltojen tai Israelin käyttämä retoriikka.

Lietsonnassa lopulta onnistuttiin ja sota pantiin tulille, mutta kaikki ei mennyt niin kuin strömsössä, sikäli mikäli strömsössä yritettiin vallata planeettoja. Taisteluiden vihdoin loputtua kaikki suunnilleen karttua kehittyneemmät aseet määrättiin tuhottaviksi ja Solin aurinkokuntaan julistettiin uudet nopeusrajoitukset. Ei enää hyperajoa.

Kuten jokainen maamiinassa itsensä silponut lapsi voi kertoa, sota ei ole sillä ohi että poliitikot julistavat taistelut päättyneeksi. Joka puolella on edelleen kaikenlaista, mikä pitää siivota, ja juuri siitä Karstassa on kysymys. Aurinkokunnassa kiertää paljon aseistettua romua, mikä pitää hävittää, ja paljon ruumiita, jotka pitää kerätä talteen tunnistusta ja hautausta varten.

Entinen taistelualus Kramer Heinrich on nimetty uudelleen Heinrich Krameriksi ja lähetetty Jupiterin kiertoradalle pudottamaan pari sotalaivan hylkyä kaasujättiläisen syövereihin. Rauhan alkamisesta on jo viisi vuotta ja miehistö koostuu niistä ihmisistä, joita aiempi hallinto piti maanpettureina ja terroristeina. Ennen romujen hävitystä pitää kerätä talteen kaikki kuolleet, ja elävät, jos heitä vielä on.

Karsta on ilman epäilyksen häivääkään J. Pekka Mäkelän kantaaottavin teos. Enää ei kainosti vihjailla, että markkinavoimien ihannointi ei ehkä ole se paras lähestymistapa. Nyt näytetään kaunistelematta se helvetti, mihin riisto, pelkoja ruokkiva retoriikka ja poliisivaltiokehitys voivat johtaa. Inhimillisen ja älyllisen kärsimyksen määrä on suunnaton, kun sotakone kehrää mammonaa suorastaan epäinhimillisten magnaattisukujen taskuihin. Olin pohdiskellut jo vuosia erästä omaa tarinaani ja paljonko siihen kehtaisin heittää kannanottoa mukaan. On hienoa havaita, että jopa ajoittain paasaamiseksi yltyvä tykitys on sallittua ja ennen kaikkea toimivaa.

Sen lisäksi, että Karstan taustatarina on kerrassaan suureellinen ja kutkuttava, ja sen lisäksi, että hahmojen ja eri työvuorojen dynamiikka on kutkuttava, nyt ollaan avaruudessa! Tapahtumapaikkana on ihan ehta planetaarinen avaruusalus, jossa on paitsi keinopainovoima myös painottomuutta. Itseasiassa kolme avaruusalustaalusta. Perspektiivien muuttuminen painovoiman suunnan mukaan toi mieleen Arthur C. Clarken massiivisen avaruusaluksen kirjassa Uhka avaruudesta. On mahdottoman virkistävää pudottautua sisään hyvin perinteiseen, scifistiseen miljööseen. Space is the place, kuten sanonta kuuluu, ja allekirjoitan sen sydänverelläni.

Tällä kertaa, aimmista teoksista poiketen, päähenkilön pään sisään pääseminen ei ollut aivan vaivatonta, eivätkä kaikki muutkaan hahmot tuntuneet niin inhimillisen aidoilta kuin Mäkelän aiemmassa tuotannossa. Yksi syy toki voi olla se, että Karstan luin kaikista ensimmäiseksi enkä ollut vielä sisäistänyt kirjailijan tapaa rakentaa tarinoitaan. Etenkin päähenkilön entinen mielitietty Arianna jäi minulla etäiseksi, mikä on suuri sääli, sillä sotahallinnon edustajana hän olisi voinut kertoa tarinan toisen puolen. Nyt kerronta tapahtui sanoilla, tunnetasolla jäin kylmäksi. Sama etäisyyden tuntu vaivasi minua muutenkin erilaisten konfliktien kanssa. Ymmärsin, mistä tiettyjen hahmojen antipatiat kumpusivat, mutta en tuntenut sitä. Muutoin en ehkä kiinnittäisi tähän niin suurta huomiota, mutta samaistuttavat henkilöhahmot ovat Mäkelän bravuuri.

Kunnon avaruusscifiä kirjoitetaan Suomessa aivan liian vähän. Karsta paikkaa tätä puutetta ansiokkaasti. Heinrich Kramerin makaaberi matka avaruuden ruumisarkulta toiselle on vahva muistutus siitä, millaisia ihmeitä avaruus on täynnä, ja miten kuollettava paikka se samalla voi olla.

(J. Pekka Mäkelä on kunniavieraana scifitapahtumassa Turconen, 22.9. Turussa, sekä vuoden 2013 Finnconissa.)

Nedut

Nedut
J. Pekka Mäkelä
Like, 2007
ISBN: 978-952-471-993-3

Neandertalit eivät kuolleet sukupuuttoon. Ei, ne lähtivät avaruuteen 30000 vuotta sitten. Nyt ne, nedut, ovat tulleet takaisin mukanaan niin tykkiä teknologiaa, että ihmisillä ei ole mitään jakoa huolimatta halki historian kulkevista taistelutreeneistä, joita myös sodiksi kutsutaan. Niinpä Aasia ja Amerikka pitävät suunsa supussa, kun Keski-Eurooppa tyhjennetään homo sapiensista.

Kirja Nedut ei kuitenkaan kerro juurikaan tästä kataklysmisestä lajien välisestä konfliktista, vaan 80-luvun rokkilegendasta Jollesta, joka 2000-luvulla painaa graafikkona pitkää päivää Korson skuttassa. Jollella on rahat tiukalla, rakkauselämä vaiheessa, ahdisteleva exä, mulkku pomo ja unelmat jääneet todellisuuden ja aikuisuuden jalkoihin. No niin, kättä ylös kaikki, jotka ovat samassa jamassa, ovat joskus olleet tai tuntevat jonkun, joka on juuri nyt. Kiitos, voitte laskea kätenne.

J. Pekka Mäkelä on onnistunut kaivertamaan suomalaisuuden marmorista tunnistettavan ja sympaattisen päähenkilön, jonka nahkoihin on mukavan yksinkertaista asettua.

Jollen letarginen lähiöapatia alkaa hajota eräiden tupareiden jälkeen. Kohtaaminen parin vanhan bändikaverin kanssa alkaa lämmitellä uudelleen musiikin kutsua, ja Jollen mielipiteet ja ajatuksen neduista saattavat hänet kohtaamaan yhden noista mysteerisistä olennoista, ja varsin omalaatuisella tavalla. Lopulta nuo kaksi asiaa kietoutuvat toisiinsa ja kiskovat lukijan suorastaan shamanistisiin syvyyksiin.

Kirjan alku vaikutti oudolta valinnalta. Siinä Jolle fiilistelee sitä, miten jokin imaginäärinen elämäkerturi olisi saattanut kertoa hänen elämästään. Kolmisenkymmentä sivua bänditriviaa, julkaisuhistoriaa ja sotkuisia ihmissuhteita. Juuri sellaista kamaa, jota Wikipedia on täynnä. Se tuntui oudolta, ellei jopa epäonnistuneelta, ratkaisulta esitellä menneitä tapahtumia. Sitten tietenkin minut todistettiin vääräksi.

En sano, että oli puuduttavaa lukea Jollen lyhyt muusikkohistoriikki, mutta se ei tuntunut erityisen antoisalta. Ratkaisuna se oli kuitenkin täysin oikea. Sen jälkeen ei kertaakaan tarvinnut keskeyttää kerrontaa vain taustan valottamisen vuoksi. Kun kaksi ihmistä tapasi, heidän ei ollut tarpeen keinotekoisesti kertoa aiempia toimiaan lukijalle dialogin sisällä ja kun joku kolmas henkilö mainittiin, tämän merkitys kummallekin keskustelijalle oli päivänselvää. Samaa tekniikkaa käytettiin myös kuvaamaan mitä tapahtui silloin, kun nedut tulivat ja iso luuta lakaisi. Yhtäkkiä lukija tiesi tämän uuden maailman historian kaikki tarinan kannalta merkitykselliset seikat.

Musiikin tärkeys Mäkelän fiktiossa ei ole missään muussa teoksessa niin framilla kuin Neduissa. Se on kertakaikkisen kantava voima, jonka avulla palataan nuoruuteen, kommunikoidaan toisen lajin kanssa ja sukelletaan ihmismielen salattuihin syövereihin. Itse en ymmärrä musiikkia. En osaa myöskään piirtää, mutta ymmärrän, miten kynä kulkee paperilla ja muodostaa kuvan. Musiikista en ymmärrä, miten se syntyy, vaikka mielelläni sitä kuuntelenkin. Silti tarinaan uppoutuessani musiikin luominen tuntui luontevalta ja luonnolliselta. Melkein teki mieli alkaa tutkia musiikin perusteita.

Kirjan loputtua jäljelle jäi halu nähdä nedujen paluun aiheuttamien vaikutusten koko laajuus, paljon Suomen Korsoa laajemmalti, ja häijy hinku hankkia Dystokion uusin albumi.

(J. Pekka Mäkelä on kunniavieraana scifitapahtumassa Turconen, 22.9. Turussa, sekä vuoden 2013 Finnconissa.)

Alshain

Alshain
J. Pekka Mäkelä
Like, 2006
ISBN: 952-471-709-3

Kaukana tulevaisuudessa ihmiskunta on levittäytynyt toisille tähdille. Matkaa tehdään relativistisilla nopeuksilla, joten avaruusalus matkaa Maasta Alshainiin joko kaksi vuotta tai viisikymmentä, riippuen siitä, istuuko planeetalla vai aluksen kyydissä.

Alshainiin saapuu maastamuuttaja, mies, joka on hyvin konkreettisesti jättänyt kaiken aiemman taakseen. Uudessa kodissaan häntä odottaa pieni huone asuntolassa, virka musiikinopettajana sekä enemmän salaisuuksia kuin edes Elijah Baley ehtisi selvittää. Hän ei kuitenkaan saa kertoa koko tarinaa, sillä näkökulma vaihtuu kaikkiaan viiden henkilön kesken. Heidän kohtalonsa kietoutuvat toisiinsa samalla kun tapahtuu asioita, joihin heilläkään ei ole osaa eikä arpaa. ja juuri niissä piilee kaikki tärkeä, sillä kuten kirjassakin pariin otteeseen mainitaan, Alshainissa asiat tapahtuvat siellä, minne kukaan ei katso.

Kapinaa, vallankumouksia. Terrorismia, murhia. Rakkautta ja meribiologiaa. Sellaisten paineessa suuret sankarit loistavat perinteisesti kirkkaimmin. Paitsi ehkä meribiologian. Mutta Alshainissa ei ole suuria sankareita. On vain ihmisiä, jotka etsivät merkitystä elämälleen ja ehkä hieman hellyyttä siinä samalla.

Olen pikkupojasta saakka rakastanut huimia visioita, huikeita keksintöjä ja suuria galaktisia juttuja. Jos hahmot on sijoitettu vain palvelemaan tarinaa, ne jäävät helposti unholaan. Sen ehkä muistaa, saiko pääpari toisensa lopussa. Alshainissa kokoluokka on paljon galaktista pienempi ja siksi siinä mahtuu kertomaan henkilökohtaisempia tarinoita. Minua suoraan sanoen jäi vaivaamaan jälkikäteen useampikin ihmiskohtalo. Haluaisin lukea kirjalle jatko-osan ihan vain nähdäkseni, mitä heille kaikille tapahtui.

Suuret asiat tapahtuvat kameran ulkopuolella, teknovimpaimilla ei revitellä, mutta visiota Alshainissa riittää vaikka Reynoldsin lainailla. Tarkemmin ajatellen, Reynolds voisi ennemmin ottaa oppia Mäkelän perusinhimillisistä hahmoista, joiden kohtaloista alkaa aidosti välittämään. Mutta niin, visio. Sen kanssa liikutaan sellaisissa sfääreissä, että on pienimuotoinen rikos, ettei tätä ole jo käännetty angloamerikkalaiseen kulutukseen.

Mäkelän rakkaus musiikkiin käy hyvin ilmi siitä asiantuntemuksesta, joilla musiikin tekoa ja oppimista kirjassa esitellään. Itse en ymmärrä musiikista sen enempää kuin että cd-soittimessa painetaan play-nappulaa, mutta silti musiikilliset kohdat eivät jättäneet kylmäksi. Musiikista kiinnostuneet voivat muuten käydä Mäkelän kotisivuilla kuuntelemassa kirjan soundtrackia. http://www.yrttimaa.net/alshain.html

Myönnän, että minulta taitaa olla lukematta kymmenen viime vuoden ajalta varmaan leijonanosa suomalaisten tuottamasta scifistä, mutta joka tapauksessa Alshain tarjosi parhaimmat sense of wonderit sitten Hannu Rajaniemen Kvanttivarkaan.

(J. Pekka Mäkelä on kunniavieraana scifitapahtumassa Turconen, 22.9. Turussa, sekä vuoden 2013 Finnconissa.)

391

391
J. Pekka Mäkelä
Like, 2004
ISBN: 952-471-294-6

J. Pekka Mäkelän esikoisromaani 391 on tinkimätöntä ja humaania scifiä aikamatkoineen.

Päähenkilön tarinaa kerrotaan kahdessa aikatasossa. On niin sanottu nykypäivä ja on menneisyys, josta hän kertoo työtoverilleen nykypäivässä. Kronologisesti kaikki kuitenkin alkaa toisen maailmansodan vielä riehuessa. Päähenkilö ja hänen pilottinsa tempautuvat kauas menneisyyteen, aikaan jolloin Rooman valta oli loppumassa ja keskiaika alkamassa, ja kohtaavat menneisyydessä muitakin aikamatkaajia, ihmisiä omasta tulevaisuudestaan. Ilmeisesti kun aikamatkustus vihdoin keksitään, ensimmäinen tavoite on pelastaa Alexandrian kirjaston kirjat. Tällaista tavoitetta bibliofiili diggaa. Se Hitlerin tappaminen olisikin ollut kalutumpi juoniluu.

Elämä menneinä aikoina ei ole mutkatonta edes tulevaisuuden teknologian avittamana, sillä suurin ongelma on se ajaton ja tuttu – kaikki muut ihmiset. On hivenen masentavaa huomata, että epäpäteviä, kyvyttömiä, itsekeskeisiä ja pikkusieluisia päsmäreitä löytyy vielä kauan sen jälkeen, kun reality tv on lakkautettu pönttönä ideana. Onneksi orjuus oli tuohon maailmanaikaan vielä laillinen käytäntö, sillä siitä ei juurikaan eroa se, miten vahinkomatkalaisia aikamatkaajien tukikohdassa kohdellaan.

Tarina oli jännä, vaikka päähenkilön oleilu nykypäivässä vihjaili vahvasti siihen, että ainakin hän pääsee hengissä pois vaarojen tieltä. Oli myös kutkuttavaa, kun toimijoiden joukko pidettiin etäisyyden päässä mullistuksista ja merkittävistä henkilöistä tekemässä mullistavia päätöksiä. Tämä tuo mukanaan tiettyä todentuntua, mikäli se on sovelias sana aikamatkatarinasta käytettäväksi. Hahmot ovat kovasti inhimillisiä omine pienine heikkouksineen, mikä onkin ominaista Mäkelän tuotannolle.

Muutama kirjoitustekninen seikka hyppäsi nopeasti silmille, muttei huonossa mielessä. Nykypäivässä päähenkilö sinuttelee lukijaa, ikäänkuin tämä olisi se työtoveri, jolle tarinaa avataan. Toisekseen kaikki keskustelut upotettaan kerronnan sisään. Jälkimmäinen seikka vaati pientä totuttelua.

Suosittelen kirjaa kaikille, jotka olisivat itsekin halunneet osallistua Alexandrian kirjojen pelastamiseen salakuljettamalla kirjarullia turvaan.

(J. Pekka Mäkelä on kunniavieraana scifitapahtumassa Turconen, 22.9. Turussa, sekä vuoden 2013 Finnconissa.)