Stepanin koodeksi

Stepanin koodeksin synty

Jo H. P. Lovecraft aikalaisineen kirjoitti tarinoita, joissa vaikutteet valuivat vapaasti kirjailijalta toiselle ja elementit sinkoilivat ristiin rastiin. Yksi antoi nimen mystiselle kirjalle, jota toinen sitten käytti omassa tekstissään. Kolmas loi mielipuolisen jumaluuden, joka vieraili neljännen novellissa. Lisäksi he sijoittivat toisiaan kertomuksiinsa, joko kohtaamaan kauhean kuolon tai muuten vain piipahtamaan.

Tästä ristiin lainailusta johtuen kauhumaestron ja hänen tovereidensa visiot muodostavat kiehtovan sirpalekokonaisuuden, joka vihjaa osiaan suuremmasta todellisuudesta. Vaikka näitä tarinoita ei koskaan tarkoitettu muodostamaan koherenttia kokonaisuutta, eikä edes Lovecraftin oma Cthulhu-mytologia ollut looginen ja tiukka kokonaisuus, vähintäänkin jälkimmäinen on jälkipolvien käsittelyssä muovautunut yhtenäiseltä vaikuttavaksi esitykseksi. Modernin lukijan eteen avautuu maailma, joka ei ole kertakäyttöinen ja irrallinen, kuten novelleissa monasti, vaan laaja leikkikenttä vailla raja-aitaa. Se houkuttelee mukaan temmeltämään, ja kautta vuosikymmenten lukuisat kirjailijat ovatkin heittäytyneet riemurinnoin jaetun hulluuden syövereihin, Suomesta tunnetuimpina niminä S. Albert Kivinen, Boris Hurtta ja Johanna Sinisalo.

Kansikuva: Arren Zherbin

Kun kirjoittajaliike URS (UusRahvaanomainen Spekulatiivinen fiktio) perustettiin loppuvuodesta 2010, johtotähdeksi otettiin nimenomaan pulp-ajan konstailematon pyrkimys viihteeseen, suora tarinankerronta ilman turhaksi koettuja kirjallisia kikkailuja, ja esikuviksi nimettiin juurikin Cthulhu-mytologian laatinut Lovecraft sekä Conanin luoja Robert E. Howard. Oli oikeastaan vain ajan kysymys, milloin liikkeen toiminnan seurauksena kehkeytyisi oma jaettu tarinaversumi, joka toimisi omillaan eikä olisi kenellekään velkaa muuta kuin kiitoksen suunnan viitoittamisesta.

Kävi kuitenkin niin, että tämä versumi ei kehkeytynyt orgaanisesti, vaan se vasiten luotiin. Syyksi, joskaan ei syypääksi, on helppo nimetä kotimaisen kauhukirjallisuuden suurmies Boris Hurtta.

Hurtan koodeksi

Boris Hurtta laskee kirjailijanuransa alkaneen joulupäivänä 1987, jolloin hän otti kirjoituskoneen mukaansa ja lähti mökille naputtamaan romaania. Vuonna 2012 tuosta tuli kuluneeksi neljännesvuosisata, mikä on ehdottomasti juhlan paikka. Kuukausi jälkijunassa hän järjesti tapauksen kunniaksi pienimuotoisen matinean Tampereella, ja Tulenkantajien kirjakauppaan saapuessaan häntä odotti yllätys. Anne Leinonen, Tuomas Saloranta ja Shimo Suntila olivat toimittaneet hänelle juhlakirjan, nimeltään Hurtan koodeksi. Kirjoittajina oli iso liuta Hurtan kirjailijatovereita, niin uusia kuin vanhojakin, ja mukana oli myös joukko URS-kirjoittajia. Neljän urssilaisen tarinat liittyivät toisiinsa ja loivat oman miniosion kirjan loppuun. Tuon kokonaisuuden nimi oli Stepanin koodeksi, josta koko juhlakirja lopulta ammensi nimensä.

Kansikuva: Anssi Rauhala

Miniosion novellit käsittelivät kirjankeräilijää ja erästä tiettyä kiellettyä kirjaa, jota keräilijä tavoitteli. Suomalainen vuorineuvos oli lähettänyt bulvaaninsa Prahaan hankkimaan kirjan omistukseensa samalla, kun itämafian gorillat havittelivat sitä haltuunsa ja muinainen munkkiveljestö teki kaikkensa estääkseen kirjaa joutumasta vääriin käsiin. Jälki oli rujoa, ruumiita kasautui, eikä siinä ollut kaikki. Myös vähemmän maalliset voimat puuttuivat peliin. Hevosenpäinen mies ja monikätinen nainen vainosivat kirjan kanssa tekemisiin joutuneita, hopea välkkyi pimeydessä, köynnökset kahisivat varjoissa ja supatus kaikui kuuloalueen rajoilla. Toimivan konseptin siemenet oli kylvetty.

Alkunsa Stepanin koodeksi sai Tšekissä. Syksyllä 2012, samalla kun Hurtan juhlakirjaa suunniteltiin, URS-kirjailijat Tuomas Saloranta, Samuli Antila ja Markus Harju tekivät matkan Prahaan, ja pohtivat sitä, josko Hurtan kirjaan saataisiin kyhättyä jokin kiinteämpi kokonaisuus. Olutta ja Becherovkaa kului ilta toisensa jälkeen, kun kolmikko luonnosteli vihkoon ideoita kielletystä kirjasta, joka ideologialtaan lainaisi lovecraftiaanisesta perinteestä, mutta jonka mytologia olisi täysin itsenäinen. Palattuaan Suomeen he rekrytoivat mukaan vielä Jussi Katajalan, ja koodeksin nelikko oli valmis.

Koodeksin historia

Stepanin koodeksin peruspiirteet ja historia käydään läpi alkuperäisessä tarinakimarassa.

Kirja ilmaantui piinaamaan ihmiskuntaa hussilaissotien aikaan, joita käytiin Böömissä vuosina 1419–1436. Sodassa olivat vastakkain roviolla poltetun Jan Husin oppeja kannattaneet hussilaiset ja Pyhän saksalais-roomalaisen keisarikunnan intressit. Noihin aikoihin Kutná Hora oli jo vakiinnuttanut asemansa Böömin toiseksi suurimpana kaupunkina Prahan jälkeen, ja oli tunnettu kautta Euroopan hopeakaivoksistaan.

Erään kaivoksen uumenista, kymmenien tai satojen metrien syvyydestä, löytyi salaperäinen kirja. Kukaan ei tiedä, miten se oli sinne joutunut. Koska kuva-aiheet olivat jumalattomia ja kieli outoa, kirja päätyi paikallisen jesuiittakollegion haltuun. Sen johtajana toimi mies nimeltä Stepan, ja hänen nimeään koodeksi kantaa vielä tänäkin päivänä.

Stepan määräsi koodeksin tutkittavaksi, jotta sen pahuudesta päästäisiin selville ja sitä vastaan voitaisiin taistella. Osa kirjoituksesta oli latinaa, mutta loput merkinnät oli laadittu kielellä, jota kukaan ei ymmärtänyt. Kuvat olivat kauhistuttavia ja riettaita, ja esittivät niin ihmisiä, eläimiä kuin kasvejakin, eikä kaikissa tapauksissa ollut selvää, missä kohdin yksi hahmo loppui ja toinen alkoi.

Tutkimukset etenivät, kunnes kirjan parissa työskennellyt munkki heittäytyi kalliolta Pyhän Barbaran katedraalin luona. Matka ei ollut pitkä, kollegio sijaitsee edelleen kivenheiton päässä katedraalista. Siinä missä ensimmäinen munkki oli sinnitellyt puolen vuoden ajan, hänen seuraajansa jaksoi vuoden, ennen kuin puolestaan hirttäytyi kammiossaan. Sen jälkeen Stepan määräsi, että kirjaa sai tutkia vain valvotusti, päivä kerrallaan.

Vuosien saatossa Kutná Horaa kohtasi vitsaus toisensa jälkeen. Rutto, 30-vuotinen sota ja pari pienempää, hopean ehtyminen ja yleinen rappio. Kollegion johtaja katsoi Koodeksilla olleen osansa näissä onnettomuuksissa ja päätti päästää ihmiskunnan pälkähästä. Hän määräsi Koodeksin poltettavaksi 1770. Pahuudesta päästiin, mutta hinta oli kova, sillä ikään kuin jumalattoman kirjan viimeisenä kostona koko kaupunki leimahti liekkeihin.

Eikä sekään päättänyt piinaa. Eräs munkki oli painanut Koodeksin sisällön mieleensä ja tehnyt siitä kopion, joka jatkoi siitä, mihin sen alkuperäislaitos oli jäänyt. Viimeksi kopiosta oli luotettava havainto Prahaan kevään ajoilta, ennen kuin se vihdoin vuosituhannen vaihteen jälkeen putkahti jälleen ihmisten ilmoille prahalaisessa antikvariaatissa, josta vuorineuvoksen asiamies sen kävi ostamassa.

Kansikuva: Arren Zherbin

Alkuperäinen novelliquatrologia ei ottanut lainkaan kantaa siihen, mistä erilaisissa häiritsevissä aistimuksissa oli kysymys. Havaitsijat olivat poikkeuksetta joko jonkinlaisen loitsun tai lumouksen vaikutuspiirissä, tai kolhineet päänsä niin pahoin, että aisteihin ei voinut täysin luottaa. Joka tapauksessa Koodeksin liepeillä liikkuivat hevosenpäinen mies, kullalla verhottu monikätinen nainen, köynnökset, luikerteleva käärme, kavioiden kopse, supatukset, pimeydessä kiiltävät hopeasuonet sekä koko mytologiaa ehkä eniten määrittänyt lainaus Koodeksista itsestään: ”Maan alla oli hopeaa, hopea muuttui kullaksi, kulta ikuiseksi elämäksi.” sekä marginaaliin tehty merkintä: ”Elämä muuttuu tuskaksi, tuska kuolemaksi, kuolema hopeaksi.”

Näistä viittauksista kaikki eivät ole päätyneet pysyvään kaanoniin. Esimerkiksi viite käärmeeseen on jäänyt sivuun mielenkiintoisemman kuvaston tieltä, eikä sitä ole myöhemmissä tarinoissa käytetty. Myöskään nykypäivässä elävien munkkien järjestö Manus Argentum ei ole ollut laajassa käytössä, vaikka se mitä ilmeisimmin juontaa juurensa jo keskiajalta asti ja on siis oletettavasti seurannut Koodeksin vaiheita halki vuosisatojen.

Koska mytologia oli tarkoitettu laajennettavaksi, se lähti eri ihmisten käsittelyssä eri teille varsin nopeasti. Shimo Suntilan novellissa ”Rakkaudesta kirjaan” paljastetaan, että eräs munkki joutui Koodeksin pauloihin ja pelasti sen liekeiltä viime hetkillä, ja aiheutti samalla Kutná Horan palon. Hänen tarinassaan esiintyy myös se munkki, joka teki Koodeksista kopion. Munkin tarina jatkui Mixu Laurosen novellissa ”Veli Adolphuksen tunnustus”. Alusta saakka oli ollut oletettavaa, että kaikki yksityiskohdat eivät eri tarinoissa täsmäisi, joten sitä ei missään kohtaa vaadittu. Niinpä kopion tehnyt munkki on Suntilan novellissa veli Adalbert, Laurosen novellin nimessä puhutaan veli Adolphuksesta ja Koodeksia mielessään kuljettava mies käyttää itsestään nimeä veli Ondrej, vaikka hahmo on sama. Vai onko sittenkään? Näitä seikkoja ei ole kirjoitettu kiveen.

Sen lisäksi, että Koodeksista oli liikkeellä ainakin yksi kopio sekä alkuperäiskappale, myös yksittäisistä sivuista on ollut havaintoja, ja ne jopa voivat ilmestyä paikalle itsestään. Kirja ei ole myöskään jäänyt vain eurooppalaisten riippakiveksi, sillä Henna Sinisalon novellissa ”Riisiarkku” Koodeksin valta ulottuu Koreaan saakka.

Koodeksi-tarinoita on koottu kolmeen kirjaan, Stepanin koodeksi (Kuoriaiskirjat, 2013), Hopeoitu vainaja ja muita sivuja Stepanin koodeksista (Kuoriaiskirjat, 2014) ja Teräskoura ja muita sivuja Stepanin koodeksista (Kuoriaiskirjat, 2016). Ensimmäisessä kuvastoa hallitsi hevosenpäinen mies ja monikätinen nainen, toisessa taas köynnöksillä oli vahvempi edustus. Jenni Kauppisen novellissa ”Kuolleita lehtiä” Koodeksiin liitettiin kuolleet lehdet ja eräänlainen narkolepsia, kun taas Boris Hurtan novellissa ”Totuus ei pala tulessakaan” käy ilmi, että Koodeksia ei voi tuhota tulella. Mikä tekee kaikista aiemmista tuhoamisyrityksistä, joissa on käytetty tulta, ihastuttavan ironisia ja traagisen turhia.

Juha Jyrkäs esittää novellissaan ”Velesin kirja”, että Stepanin koodeksi on sukua muille pahuuden kirjoille, kuten Velesin kirjalle tai Marraksen mustalle kirjalle, tai että ehkäpä niistä jokainen on kaiku jostakin ihmistä vanhemmasta asiasta. Shimo Suntilan vielä julkaisemattomassa tarinassa palataan Kuttenbergin hopeakaivoksiin, josta löytyy toinenkin kirja, eräänlainen pari nykyään tunnetulle Koodeksille.

Novellissaan ”Hopeameren musta linnoitus” Tuomas Saloranta kertoo tulevaisuudesta, josta Tarja Sipiläinen vain vihjaa omassa novellissaan ”Murretut”. Sipiläisen tarinassa Koodeksi ladataan nettiin, minkä jälkeen sitä ei enää voi pysäyttää. Saloranta kertoo, mitä tapahtuu, kun Koodeksi on irrallaan ja ihmiskunta kulkee kohti tuhoaan, ja heittää villin vision siitä, miten Koodeksi joku päivä vielä kulkeutuu tähtiin. Shimo Suntila tarttui tähän sekä Koodeksin palamattomuuteen novellissaan ”Kultainen tulevaisuus” ja kuvaa ihmiskunnan rippeiden taistelua tähtien takaisissa siirtokunnissa Koodeksin avaruuslaivoja vastaan.

Kansikuva: Arren Zherbin

Joko tarinalla on siis loppu olemassa? Onko myyttiset alkuhämärät kartoitettu pohjia myöten? Sanalla sanoen ei. Kyseessä on eräs mahdollinen tulevaisuus, ja eräs mahdollinen menneisyys, eivätkä ne sido ketään. Toisaalta, jokainen on tervetullut jatkamaan mitä tahansa kirjoitettua tarinaa omilla visioillaan.

Tämä juuri on koko Koodeksi-mytologian toimintamalli. Uusien tarinoiden ei ole pakko asettua täydelliseen linjaan aiempien kertomusten kanssa, ja Koodeksille voi vapaasti keksiä uusia puolia. Toisaalta noiden lisäysten elinvoima punnitaan siinä, jäävätkö ne osaksi suurempaa kerrontaa, viittaavatko muut kirjoittajat niihin omissa novelleissaan.

Bibliografia

Ensimmäiset Koodeksi-tarinat nähtiin siis 25.1.2013 julkaistussa antologiassa Hurtan koodeksi. Ne irrotettiin oman julkaisun siemeneksi ja uusilla tarinoilla höystetty Stepanin koodeksi julkaistiin Turun kirjamessuilla 4.10.2013. Keväällä 2014 URS julisti Koodeksi-kirjoituskilpailun, johon saapui 39 novellia. Kolme parasta otettiin mukaan antologiaan Hopeoitu vainaja ja muita sivuja Stepanin koodeksista, joka julkaistiin Helsingin kirjamessujen aikaan 25.10.2014. Kolmas kokoelma Teräskoura ja muita sivuja Stepanin koodeksista sisältää kirjoituskilpailun satoa sekä erikseen pyydettyjä novelleja Usva-leirin kävijöiltä. Se julkaistiin Finnconissa 1.7.2016. Näiden antologioiden lisäksi on ilmestynyt ainakin kaksi Koodeksi-tarinaa: Samuli Antilan ”Tapulinrakentaja” kokoelmassa Rajat ja muita kauheita tarinoita ja Hanna Matilaisen novelli ”Äideistä parhain” hänen blogissaan Morren maailmassa.

Juuri nyt on meneillään toinen Koodeksi-kirjoituskilpailu, jonka siirretty deadline on 2.5.2017. Kisan parhaimmisto sekä muita valikoituja novelleja julkaistaan Turun Finnconissa kesällä 2018.

Jo ensimmäisessä antologiassa julistettiin kutsu osallistua Koodeksin mytologian levittämiseen ja laajentamiseen, mutta toistetaan se tässäkin. Kirjoittakaa, julkaiskaa. Lupia ette tarvitse. Laittakaa novelleja lehtiin, kootkaa niistä kokoelmia ja antologioita. Stepanin koodeksillakin on potentiaalia nousta isommaksi ilmiöksi kuin yksittäisten novellien summa.

Hurtan koodeksi (Toim. Anne Leinonen, Tuomas Saloranta, Shimo Suntila. Suomen Tieteis- ja fantasiakirjoittajat ry. 2013. ISBN 978-952-6776-52-1) Tilaa Aavetaajuudelta! (loppu kustantajalta)
* Samuli Antila: Stepanin koodeksi
* Markus Harju: Veli Frantisekin viimeinen toive
* Tuomas Saloranta: Kirjan mahti
* Jussi Katajala: Ääni kellarissa

Rosy Luxemburgové 3 (Kamala ukko 36, Kamala ukko 2013)
* Boris Hurtta: Rosy Luxemburgové 3

Stepanin koodeksi (Toim. Tuomas Saloranta. Kuoriaiskirjat 2013. ISBN 978-952-7021-09-5) Lataa ilmainen e-kirja!
* Samuli Antila: Stepanin koodeksi
* Markus Harju: Veli Frantisekin viimeinen toive
* Tuomas Saloranta: Kirjan mahti
* Jussi Katajala: Ääni kellarissa
* Shimo Suntila: Rakkaudesta kirjaan
* Mixu Lauronen: Veli Adolphuksen tunnustus
* Heikki Nevala: Suruntuoja
* Anne Leinonen: Kirje Helenille
* Boris Hurtta: Rosy Luxemburgové 3
* Tarja Sipiläinen: Murretut

Hopeoitu vainaja ja muita sivuja Stepanin koodeksista (Toim. Tuomas Saloranta, Shimo Suntila. Kuoriaiskirjat 2014. ISBN 978-952-7021-44-6) Tilaa Aavetaajuudelta!
* Samuli Antila: Hopeoitu vainaja
* Henna Sinisalo: Riisiarkku
* Mixu Lauronen: Tervan mahti
* Boris Hurtta: Totuus ei pala tulessakaan
* Toni Saarinen: Näytös loppuunmyyty
* Jussi Katajala: Ylikersantti Chambersin kertomus
* Tarja Sipiläinen: Veli Hermanuksen herkkupata
* Markus Harju: Vanhassa maassa
* Jyrki Pitkä: Ullakkohuone
* Jenni Kauppinen: Kuolleita lehtiä
* Inkeri Kontro: Korkean impaktin paperi
* Juha Jyrkäs: Velesin kirja
* Tuomas Saloranta: Hopeameren musta linnoitus
* Shimo Suntila: Kultainen tulevaisuus

Rajat ja muita kauheita tarinoita (Kuoriaiskirjat 2014. ISBN 978-952-7021-26-2) Tilaa Aavetaajuudelta!
* Samuli Antila: Tapulinrakentaja

Morren maailma
* Hanna Matilainen: Äideistä parhain
http://morrenmaailma.blogspot.fi/2014/09/aideista-parhain-novelli-lukuhaasteeseen.html

Teräskoura ja muita sivuja Stepanin koodeksista (Toim. Shimo Suntila. Kuoriaiskirjat 2016. ISBN: 978-952-7021-57-6) Tilaa Aavetaajuudelta!
* Joonas Riekkola: Joka metsään huutaa
* Artemis Kelosaari: Teräskoura
* Eero Korpinen: Viimeinen sivu
* Kaisa Ranta: Hopeaa, mustetta
* Henna Sinisalo: Kirjankantaja
* Matias Luukkanen: Jumalan suuremmaksi kunniaksi
* Reetta Saarimäki: Stepanin delirium
* Mia Myllymäki: Miljoonan diili
* Niina Räsänen: Kolmannessa kerroksessa
* Maarit Leijon: Ihon taju
* Liisa Nurro: Srebrenican hopeakellot
* Saara Henriksson: Unkarilainen veljeskunta
* Aki Hammarén: Kiveen kirjoitettu
* Katri Alatalo: Kronikoitsija Mooermomkin viimeinen viesti

Painimatsi saven kanssa

Eilen keksin, että turhankin usein kirjoittamisprosessini on kuin saven kanssa painisi.

Kun ryhdyn työstämään uutta novellia, se on monasti jotakin tiettyä tarkoitusta varten. Yleisimmin antologiaa. Projektin alussa siis etsin aluksi sieltä täältä pieniä savimöykkyjä, jotka vaikuttavat kiehtovilta. On ehkä idea alkukohtauksesta, jonkinlainen teeman tai aiheen aavistus, päähenkilön luonteenpiirre. Mahdollisesti jopa juoni, mutta olisi hirvittävä virhe kuvitella sen olevan lopullinen juoni. Kerään näitä möykkyjä ja puristelen ne palloksi. Ruudulla teksti rakentuu lause kerrallaan. Pari ensimmäistä iltaa hyvin hitaasti, mutta pikku hiljaa alku hahmottuu ja lähtee soljumaan seuraaviin kohtauksiin.

Kuitenkin heti kättelyssä palloon alkaa muodostua möykkyjä, epämääräisiä paisumia, jotka uhkaavat vääristää kokonaisuuden. Päähenkilö reagoi turhan jyrkästi tai puhuu väärällä rekisterillä. Suhde sivuhenkilöön takkuaa. Kerronta jaarittelee. Osan epämuodostumista nykerrän irti, joskus siinä menee kohtalainen pala varsinaisesta pallostakin, osan taas taputtelen mukaan miten parhaiten taidan. Mitä isommaksi savipallo on päässyt, sitä tuskaisempaa jatkuva muotoilu on.

Kuluu viikko, pari. Salakavalasti ensin käteen mahtunut pallura on paisunut valtavaksi paakuksi, jota ei voi enää pidellä sylissä. Jos sen haluaa pysyvän liikkeessä, on sitä puskettava voimalla, ja kaiken aikaa lähestyy se kriittinen piste, jonka jälkeen liikemomentti voi vain kuolla. Valtava savivuori jämähtää paikoilleen. Voin pyöriä sen ympärillä ilta toisensa jälkeen, jopa viikkoja tai kuukausia, mutta vaikka möhkäle hioutuu mikrotasolla, tarina ei etene.

Lopulta koittaa deadline. Ei alustava määräaika eikä toiseksi vihoviimeinen kalmanlinja, vaan se armoton ja lopullinen. Olen kehitellyt suunnitelmia, epämääräisiä tai tarkkoja, sillä ei ole väliä. Vuoren ympäri on kasattu rakennustelineitä työn valmistelun suunnittelun aloittamiseksi, mutta nyt ne pitää potkaista nurin. Hienovaraisen nykertämisen ja muotoilun aikakausi on tullut päätökseen.

Seison paikoilleen jämähtäneen savimöykyn edessä tietäen, että nyt tämä täytyy saada liikkeelle ja pyöreäksi. Massaa uupuu vaikka kuinka, sanoja tarvitaan ainakin tuhat, ei vaan kolme tuhatta. Aikaa on vain kaksi päivää, tai yksi ilta, tai pahimmillaan vain yksi yö – ja vuorokausi on jo vaihtunut. Tilanne on millä tahansa mittarilla ajatellen mahdoton, mutta samalla vaihtoehdot ovat kadonneet. On pakko.

Syöksyn juuret kasvattaneen vastustajani kimppuun. Upotan sormeni siihen ja kampean, punnerran hampaat irvessä ja kieräytän möhkäleen liikkeelle. Tuleeko siitä pallo vai jotain muuta, se on nyt toisarvoista. Massaa. Tarvitaan massaa. Tunnit kuluvat, silmissä sumenee ja rasitus käy sietämättömäksi, mutten saa pysähtyä. Tämä viedään loppuun juuri nyt.

Painan töitä hartiavoimin. Kello käy, pallo kasvaa. Maailma luisuu ulottumattomiin. Herätyskello soi, ja loppukohtaus puuttuu vielä. Univajeen pitäisi tuntua silmien takana, mutta sen aika ei ole vielä. Pallo on pysäyttämätön jyrä, joka lanaa kaiken tieltään. Ja sitten se on valmis. Pallo. Tarina. Lasken käyttämiäni tunteja. Ja mietin, miksen tehnyt tätä jo viime viikolla, viime kuussa, ylipäätään aiemmin.

Ehkä siksi, että se olisi ollut pallon työntelyä. Sellaisen jälkeen voi nojata likaisilla käsillä reisiinsä ja vetää syvään henkeä. Tämä taas oli painia, adrenaliinin ja alkukantaisen kamppailuvietin kirittämä voimainponnistus. Sen jälkeen en voi kuin tuiskahtaa naamalleni hikisenä, lihakset pakottaen, yltä päältä ravassa. Kierähdän selälleni ja nauran kohti taivaita kaikkeni antaneena. Se oli mahdoton teko, ja tein sen silti.

Voitin painimatsin savea vastaan.

Kirotun maan ritari

kirotun-maan-ritariKirotun maan ritari
Erkka Leppänen
Kuvitus: Petri Hiltunen
Vaskikirjat, 2016
ISBN: 978-952-6642-23-9

Praedorit ovat onnenonkijoita, seikkailijoita joiden elämä on vaaraa täynnä. Hyvin harva heistä kuolee korkeaan ikään. Praedoreiden toimenkuvaan kuuluvat sodat, salamurhat, varkaudet ja muut vastaavat toimet, joiden myötä joku jossain menettää vähintään rahapussinsa, mutta luultavimmin päänsä. Tämän vuoksi heihin ei suhtauduta yleisellä suopeudella.

Vaikka kuka tahansa voi tarttua miekkaan, jokainen sotapoika ei ole praedor. Tämän nimityksen saadakseen täytyy vierailla kirotulla maalla, joko Warthin raunioissa Jaconian sisällä tai Borvarian loputtomassa rauniokaupungissa, missä luonnonlait ovat vain kainoja ehdotuksia ja kuta kuinkin kaikki on tappavaa.

Praedor on alun alkujaan Petri Hiltusen neljän vuosikymmenen yli ulottuva projekti, jonka puitteissa Petriltä on ilmestynyt neljä sarjakuva-albumia. Maailma on laaja ja pitkälle kehitelty, ja aika ajoin myös muut ovat saaneet luvan rikastuttaa Jaconian historiaa tarinoillaan. Yksi heistä on Erkka Leppänen, jonka novellikokoelma Kirotun maan ritari kertoo praedorista nimeltä Falac Valkosulka.

Falac ei ole mikä tahansa epätoivoisista oloista ponnistava onneton kurkunleikkaaja, vaan alkujaan ritari, mutta sekään ei auta kun elämä päättää kolhaista kunnolla. Taistelutaidoille on aina kysyntää, joten nälkäkuolemasta ei ole suurta pelkoa. Tosin praedorin elämässä se onkin yksi niitä harvoja tapoja kuolla, joka ei ole päivittäisenä uhkana. Tästä ovat elävänä(?) todisteena Falacin vaihtuvat seuralaiset, joista osa ymmärtää käyttää saalisosuutensa toisenlaisen elämän aloittamiseen, kun taas toisilta elämä ja ura katkeavat yhtä aikaa.

Tämä muodostaakin tehokkaan jännitteen tarinoihin, sillä vaikka päähenkilö oletettavasti selviää kiipelistä, hänen tovereistaan ei ikinä tiedä, ovatko he mukana novellin verran vaiko puoli kirjaa. Leppänen saa tämän toimimaan puhaltamalla sivuhenkilöihinkin henkeä siinä määrin, että heidän kohtaloillaan on väliä, ja siksi brutaali kuolema pääseekin kirpaisemaan lukijaa.

Myös Falacin hahmo elää, eikä hän ole enää kirjan lopussa se sama mies, joka alkusivuilla esiteltiin. Esimerkiksi hänen vankkumaton, jopa kiivas uskonsa Artanteen saa kolauksia matkan varrella. Näin se kuuluu tehdä, staattiset henkilöhahmot, vaikka olisivat kuinka räiskyviä, tuppaavat tylsyttämään teränsä nopeasti.

Praedorin maailma on miekka & magia -genren tyylikäs edustaja, joskin asenteet siinä ovat monessa suhteessa modernimpia kuin tyylilajinsa lyömättömässä standardissa, Robert E. Howardin Conan-saagassa. Homous ei ole tabu, vaan yksi osa ihmiskunnan elämää, eikä henkilön pätevyys määräydy sen mukaan, mitä killuu tai on killumatta jalkojen välissä. Tässä suhteessa Jaconia avautuu kutsuvampana kuin muinainen hyborinen aika.

Kirotun maan ritari nostaa Erkka Leppäsen suoraan Petri Hiltusen ja Ville Vuorelan rinnalle kotimaisen miekkafantasia eturintamaan. Taistelkoot he kauan ja kaatukoot urheasti. Tai puukottakoot vastustajiaan niskaan ja varastakoot heidän rahakukkaronsa, kuten praedoreille sopii.

Kirjassa on sivumennen sanoen Petrin upea kuvitus.

Atorox hiipii kimppuusi kuin traalilainen sontiaismolottajapeto

Atorox 2017

Kirotun kirjan vartijaYeah, on taas sen aika, Atoroxin nimittäin. Lukeva yleisö äänestää viime vuoden parasta spefinovellia, mutta sitä ennen pitää saada aikaiseksi lyhytlista. Novelleja meinaan ilmestyi hihasta ravistettuna ainakin pari sataa, tai noin kolme kviljoonaa, jos raapaleet lasketaan mukaan, eikä semmoista määrää lue Syvä Mietekään. Tai no Atorox-vastaava ehkä, ja mahdollisesti muu esiraati, mutta jätetään nämä Herakleen urotyöt ammattilaisille.

Tässä vaiheessa siis kaivataan sopivista novelleista mielipiteitä, minkä vuoksi onkin onnekasta, että nimenomaan mielipiteistä ei ihmisillä ole koskaan pulaa. Jos olet lukenut jonkin viime vuonna ilmestyneen scifi/fantasia/kauhunovellin, jota satuit diggailemaan, nimeä se ehdokkaaksi. Mitä laajempi lukijapohja, sitä kattavammin saadaan perattua esiin ne huimimmat huiput.

spekulatiivinen-turkuEhdokkuuksia voi heittää Atorox-vastaavalle nettilomakkeella. Helppoa kuin purkan pureskelu. Toimi 27.2. mennessä.

Minäkin koitan joka vuosi kantaa jonkin korren kekoon, ja näin tammi-helmikuun vaihteessa huomaan aina, kuinka hemmetin vähän olen loppujen lopuksi lukenut edeltävän vuoden aikana juuri tätä oman alan kamaa. Siitä seuraa, joka kerta, kova paniikki ottaa kiinni sen minkä ehtii.

Pari kirjaa on sentään jo pulkassa. Teräskouran luin kun kerta toimitin sen, ja luinkin monta kertaa (voi pyhä Zarquon sentään). Pitääpä vain harkita, mitkä nostan omalle listalleni. Myös Erkka Leppäsen Praedor-kokoelma Kirotun maan ritari on luettuna, ja siinäkin oli ässää settiä. Valinnan vaikeus, mutta eiköhän ne parhaat ravistelemalla putoa esiin.

kirotun-maan-ritariNyt työn alla on Cthulhu-kokoelma Kirotun kirjan vartija sekä Tutkan & TSFS:n julkaisema Spekulatiivinen Turku. Mainioita juttuja tähän mennessä kummassakin, hyvä että ymmärsin nyt niihin tarttua, vaikken viime vuonna ymmärtänytkään. Selvää ehdokaskamaa tarjolla.

Näiden lisäksi odotan paljon Katri Alatalon kirjalta Älä riko pintaa ja Magdalena Hain Haisevalta kädeltä. Kumpikin kuuluu mun luottokirjoittajiin, jotka harvoin jos koskaan pettävät. Kirjat vain pitää saada haltuun. Ehkä arvostelukappaleiksi, on parikin paikkaa, jonne voisin tarjota perustellut mielipiteeni.

teraskouraHyllyssä vaanii myös Osuuskumman kolmas Steampunk-kokoelma Silintereitä ja siipirattaita sekä ihoantologia Marraskesi, mutta montako kirjaa sitä kuukaudessa ehtii lukea? Kun pitäisi tehdä täsmäiskuja alan lehtiinkin. Portti ja Tähtivaeltaja tulevat ensimmäisinä mieleen, mutta nimenomaan ne pienilevikkisimmät lehdet tarvitsevat harkittua ja punnittua nostetta.

Oliko jollain jo tarjota geenihoitoa, joka eliminoisi unentarpeen?

Lopuksi nostan omaa häntääni. Männä vuonna julkaisin muutaman irtonovellin sekä ihan ehdan novellikokoelman, yhteensä yksitoista novellia. Niistä ehdokaskelpoisia (ensimmäistä kertaa julkaistuja) on kuusi.

  • Kirotun kirjan vartija (Kirotun kirjan vartija, Jalava)
  • Matoparkki (Spekulatiivinen Turku, Tutka & TSFS)
  • Sharan henkäys (Tähtiviima, Osuuskumma)
  • Steelen ruukki (Tähtiviima, Osuuskumma)
  • Purret (Tähtiviima, Osuuskumma)
  • Flipperikuumetta Coloradossa (Portti 3/2017)

Kuva: Arren Zherbin

Kuva: Arren Zherbin

Jos jokin niistä kosketti, riemastutti, kauhistutti tai herätti ylipäätään jonkinlaisen positiivisen tunnereaktion, harkitse ehdottavasi. Säväyttämättömiä ei pidä nostaa esiin, niiden sopii pyyhkiytyä mukaan historian vääjäämättömään virtaan ja painua pinnan alle.

Kiinnostuneet voivat ryhtyä myös varsinaiseen raatiin, ja ilmoitus tästä pitää tehdä 13.3. mennessä. Yhteystiedot löytyvät Atoroxin nettisivuilta. Minä en siihen naruun enää lankea, kun tuli hoidettua Atorox-vastaavan pestiä jokusen vuoden viime vuosituhannen puolella.

Niin että lukekaa niitä novelleja.

Tappuri

tappuriTappuri
Boris Hurtta
Avoin Kirja, 2005
ISBN: 951-881-070-2

Tappuri on poliisi, joka on omasta mielestään jo parhaat päivänsä nähnyt. Selkä krämppää yhtenään, ja lainsäätäjien typeryys näivettää hiljalleen poliisin mahdollisuuksia hoitaa tointaan kunnollisesti. Tappuri on jo aikaa sitten päässyt irti katupartioinnista ja pyörittää elinkeinovalvonnan osastoa sen minkä jaksaa ja viitsii. Vuosi vuodelta se on yhä vähemmän. Hän näkee poliitikkojen sanahelinän takana lymyävän tehottomuuden ja korruption, ja sanoutuu siitä vimmaisesti irti. Muiden tempoillessa tulosvastuullisuuden kiristyvässä verkossa Tappuri haaveilee lähestyvästä eläkeiästä. Vaikka kaukanahan se tuntuu olevan.

Kertomukset, joita on 23, pyörivät niin Tappurin ammatin kuin siviilielämän ympärillä. Milloin hän viettää aikaa filatelistiystäviensä kanssa, milloin hämäräperäisissä ravintoloissa peitetehtävissä. Joskus molempia samaan aikaan. Ja aina esimiehet haluavat lisää. Tätä vastaan Tappuri taistelee kaikin keinoin. Töitä viivytetään niin pitkään kuin suinkin mahdollista, ja kun ne kortit on pelattu, on aika ottaa pari viikkoa sairaslomaa. Ja hullusti käy, jos hänet pakotetaan johonkin epämieluisaan, kuten vaikka autonkatsastukseen. Virkakuntien rakenteet järkkyvät eikä tuhopolttokaan ole pois suljettu seuraus.

Tappurin metkut töiden väistelyssä lähestyvät sellaista nerokkuutta, että tekisi mieli verrata häntä Sherlock Holmesiin, mutta parempi vertaus olisi kuitenkin Moriarty. Patalaiska, turhaa työntekoa vieroksuva Moriarty. Tappurin motto tuntuu olevan: Jos et voi voittaa vihollistasi, heitä sille kapuloita rattaisiin, keitä kahvit ja nosta jalat pöydälle.

Boris Hurtta ehti heittää siivilissä keikkaa kyttänä viidellä vuosikymmenellä ennen eläköitymistään. Tuona aikana hän ryhtyi kirjailijaksi, mitä voidaankin pitää hänen todellisena ammattinaan, mutta ei aika Pedon palveluksessa hukkaan mennyt. Jos Valdemar Rydberg -tarinat ammentavat Hurtan antikvaarisista kokemuksista, on Tappuri yhtä paljon velkaa poliisin uralle.

Kirja on riemukas, kyynisen miehen tilinteko ajastaan Pedon käskyläisenä. Kaikesta näkee, että raadollisimmat kuvaukset kumpuavat vankasta kokemuspohjasta, ja se pumppaa kertomukset täyteen vitaliteettia. Koskaan ei tiedä, missä omaelämäkerrallinen materiaali loppuu ja fiktio alkaa, ja niin on parasta. Ja jos joku tunnistaa tarinoista itsensä tai tuttavansa, se vain lisää tilanteiden herkullisuutta. Terveiset tarkastaja Norkamolle.

Kustantajalta kirjaa lienee turha enää kysellä, eikä toivoaan pidä laskea myöskään kansallisten kirjakauppaketjujen varaan. Tappuria haikailevien ei auttane muu kuin kääntyä asiansa osaavien antikvaarien puoleen ja toivoa, että Planeetat ovat oikeassa asennossa.

Raapale 506: Prinsessan lähtö (29.12.2016)

Prinsessan lähtö

Tähtilaiva piirtyi avaruutta vasten. Nainen käveli laskusiltaa ylös kohti vastassa seisovaa miestä.

”Tervetuloa alukseen, teidän korkeutenne”, mies sanoi ja kohotti kätensä tervehdykseen. ”Vai pitäisikö teitä puhutella prinsessaksi tai kenraaliksi?”

Nainen levitteli sormiaan hetken ja huiskautti sitten kättään. ”Kunhan et ala nimittelemään komiteaksi. Miten päädyin tänne?”

”Uskoakseni hukuitte kuunvaloon ja-”

”Ja kuristuin rintsikoihini. Niinpä niin. Mitä seuraavaksi?”

”Eräs mies haluaa tavata teidät. Lyhyehkö, huvittelee päästelemällä droidimaisia piipahduksia. Taitaa olla uima-altaalla juuri nyt.”

”Ja minä kun jätin kultabikinit hiekkaerämaahan. Etkö tule mukaan?”

”Varron kapteenia. Eräs hyvä ystäväni on sellainen. Erittäin pätevä.”

Nainen naurahti. ”Minäkin tunnen yhden hyvän kapteenin. Vaikka onkin aikamoinen lurjus.”

(Tapahtunut aiemmin: Tähtimies astuu alukseen)

Pieniä tarinoita

Sunnuntaina oli lapsen oikeuksien päivä, ja Unicef järjesti aiheen tiimoilta tarinakampanjan Pieniä tarinoita eli Tiny Stories. Koko viikon ajan kirjailijat ympäri maailmaa loivat lyhyitä, seitsemän virkkeen kertomuksia teemalla ”Mitä toivoisin jokaiselle lapselle”.

Lähdin mukaan ja kirjoitin joka päivä yhden Milla ja Meri -tarinan, sillä toivoisin jokaiselle lapselle rakastavaa kotia, jossa leikille on aina aikaa ja tilaa.

Viime viikon tarinat on nyt kerätty yhteen pakettiin. Mahtaisiko löytyä kiinnostusta ja lukijoita vielä toiselle viikolle, vaikka kampanja itse on jo ohi?

Pieniä tarinoita #1 – Lintuja ruokkimassa

”Isi, onko meillä vanhaa leipää?” Milla kysyy.

”Mennään ruokkimaan lintuja”, Meri lisää.

Kaivan kaapista puolikkaan ranskanleivän, josta tulisi enää köyhiä ritareita.

Hetken kuluttua pihalta kuuluu kumean möreää karjuntaa, ja ryntään katsomaan mistä oikein on kyse.

”Sinähän sanoit, että linnut polveutuvat dinosauruksista”, Milla sanoo puolustelevasti, ennen kuin ehdin protestoimaan.

Meri seisoo omenapuun varjossa ja heittelee leivästä revittyjä palasia nurmikolle.

Tyrannosaurus nokkii palasia kitaansa tyytyväisenä.

Pieniä tarinoita #2 – Leijaa lennättämässä

Aamulla takapihalla on valtava kieppi jotakin, joka kysyttäessa paljastuu muutamaksi sadaksi kilometriksi ultrakestävää monofilamenttikaapelia.

”Lisäksi me rakennettiin magneettitarrain”, Milla sanoo.

”Kuuhunko te meinaatte kiivetä?” minä vitsailen.

”Ei se yllä kuuhun saakka, me aiotaan lennättää leijaa”, Meri selittää.

”Varokaa, ettei naru takerru puuhun”, hymähdän.

Tunnin kuluttua saan puhelun NASA:lta. Kansainvälisen avaruusaseman komentaja on esittänyt painavan toiveen sen puolesta, että asema pääsisi mahdollisimman pian jatkamaan matkaansa.

Pieniä tarinoita #3 – Sademetsän lumoissa

Millan ja Merin huoneessa on ollut jo tunnin ajan hiljaista, joten hiivin katsomaan mitä koiruuksia siellä nyt suunnitellaan. Milla lukee kirjaa sademetsistä, ja Meri hienosäätää laitetta, joka viime viikolla siirsi pohjoisnavalta rakennusmateriaalia ison lumilinnan tarpeiksi. Huikkaan likoille käväiseväni pikaisesti ostoksilla.

Päivänokosilta herätessäni takapihalla on, odotetusti, oikea viidakko liaaneineen kaikkineen, ja ilmasto on kostean trooppinen. Vetäisen päähäni juuri ostamani hellehatun ja haen loput hankinnat pakastimesta.

”Milla, Meri! Jäätelötauko”, huudan pihaa peittävään vihreään hämyyn.

”Jätskii!” kuuluu vastaus, kun kaksi tyttöä ja lauma lemureita syöksyy lehvästön läpi.

Pieniä tarinoita #4 – Superkuun pauloissa

”Tiedättekös tytöt, mikä on superkuu?”

Milla ja Meri panevat Pikku kakkosen pauselle ja huokaavat duettona.

”Silloin täysikuu on isoimmillaan, kirkkaimmillaan ja voimakkaimmillaan, koska se on niin lähellä maata”, Milla vastaa.

”Se voi tulla jopa niin lähelle, että siihen lyö päänsä, varsinkin jos on superihmissusi”, Meri heittää heti perään.

”Nyt kyllä Milla osui lähemmäs oikeaa”, totean ja hekottelen tyttöjen ilkikurisille katseille. Vai muka superihmissusia, ja päänsäkin voi kolauttaa, olipahan taas selitykset.

Illan tullen kuitenkin päätän, että täpötäysi roskis saa sittenkin odottaa aamuun – ihan vain varmuuden vuoksi.

Pieniä tarinoita #5 – Yläilmoissa

Meri seisoo nurmikolla molemmat jalat narun päällä.

”Matkaan!” Milla kiljaisee ja nykäisee narun kireälle.

Meri sinkoutuu ilmaan monta metriä ja laskeutuu nauraen talon katolle. Samalla kun hän lähtee laskeutumaan tikkaita, Milla vapauttaa narun ja astuu sen päälle.

”Vauhtia, Meri, minun vuoroni nyt.” Kohta Milla kiitää ilman halki, kuten siskonsa hetkeä aiemmin.

Tietääköhän hyppynaruja valmistava firma, mitä kaikkea heidän tuotteillaan voi tehdä?

Pieniä tarinoita #6 – Teillä tietymättömillä

On ruoka-aika, eikä Millaa ja Meriä näy tietenkään missään. Etupiha on tyhjä, joten kierrän talon ja kurkkaan takapihalle.

Omenapuiden lomaan on ilmestynyt uusi tulokas sitten eilisillan. Vähäisen puutarhakokemukseni mukaan se voisi olla pavunvarsi, ja se kipuaa suoraan ylös taivaisiin vain kadotakseen matalalla roikkuvan pilviverhon taa.

Eilisen suursiivouksen jäljiltä lihaksia kivistää, enkä todellakaan jaksisi lähteä kipuamaan satoja metrejä ties minne. Kaivan puhelimen taskustani ja toivon, että edes jompi kumpi otti kännykkänsä mukaan.

Sisällä pirisee, niin että kiipeilyhommiksi tämä taas meni.

Pieniä tarinoita #7 – Taistelun tiimellyksessä

”Lapset hei, tänään kuulkaas pelataankin sellaista korttipeliä, jossa me kaikki olemme supersankareita ja taistelemme yhteistä superrikollista vastaan dinosaurussaarella tai Mars-tukikohdassa.”

”Tylsää!” vastaavat Milla ja Meri yhteen ääneen.

”Voidaan me tehdä jotain muutakin, jos vain kerrotte mikä olisi jännittävämpää”, sanon ja puhahdan turhautuneena.

”Haluat siis, että me leikitään supersankareita?” Milla kysyy.

”Ja taistellaan toiselta tähdeltä hyökkäävää jättiläisrobottiarmeijaa vastaan?” Meri jatkaa.

”Suorastaan vaadin sitä”, sanon ja panen käsivarteni uhmakkaasti ristiin.

Positiiviselta kantilta ajatellen meillä oli hauskaa ja saimme pitkän taiston jälkeen koko robottilössin pakettiin ennen iltapala-aikaa, mutta nyt pitäisi vielä keksiä, mitä minä teen tälle takapihalla lojuvalle romumetallivuorelle.

pienia-tarinoita

Tähtiviima ja naiset

Kuva: Arren Zherbin

Kuva: Arren Zherbin

Geek Girlsissä arvosteltiin kirjani Tähtiviima. Yhtenä huomiona oli, että kaikki päähenkilöt olivat miehiä. Väittäisin muutoin vastaan, mutta kun kriitikko on Zarquon vieköön oikeassa. Ja minulla kun kuitenkin on monessa novellissa päähenkilöinä ja muinakin tärkeinä hahmoina naisia, pikaisen ja hyvin epämääräisen laskutoimituksen jälkeen suhdeluku on kutakuinkin 2:1 miesten hyväksi. Miksi kokoelmaan sitten valikoitui pelkästään miespäähenkilöitä? Piti oikein pysähtyä hetkeksi pohtimaan.

Te, joille tapani ovat tuttuja, osaattekin jo tässä kohtaa ounastella pitkää blogausta aiheesta. Onneksi olkoon, sillä olette oikeassa! Tässä on meinaan hyvä sauma kertoa samalla novellien taustoista, mikä on ollut työlistalla Tähtiviiman ilmestymisestä saakka.

Tähtiviiman novellit

Ensin käyn läpi ne novellit, jotka kirjaan päätyivät.

Janus

Joskus vuosia sitten, taisi olla vielä jopa fandom-aktiiviaikaani eli 2000-luvun alkuvuosina, Boris Hurtta esitti väitteen, että ”kaksi miestä avaruusaluksessa” on tarinaideana kaluttu loppuun. Ollaan nähty kaikki variantit: mies+mies, mies+nainen, mies+tietokone, mies+alien ja niin poispäin. Jo silloin ajattelin, että noin vahva väite on osoitettava vääräksi. Otan vain sopivan lähestymiskulman ja kirjoitan tuoreesti. Vuosikymmen myöhemmin tuloksena oli Janus, joka sijoittui Atorox-äänestyksessä sijalle 5, eli aika monelle novelli toimi, ja katson täten onnistuneeni tavoitteessani.

Henkilöiksi valikoitui kaksi miestä ilman mitään pätevää syytä. Sain päähäni nimet Popov Petrov ja Valence Franks. Niillä mentiin. Sukupuolella ei ollut mitään merkitystä tarinassa ja hahmot olisivat yhtä hyvin voineet olla naisiakin.

Calypson perillinen

Kun verkkolehti Usva ja Suomen Tieteis- ja fantasiakirjoittajat oli tekemässä meriaiheista äänikirjaa, lähetin tarjolle novellin Calypson perillinen. Olin lueskellut juuri aiemmin Jacques Cousteausta, jonka piippu ja punainen päähine olivat tulleet tutuiksi jo joskus hamassa lapsuudessani. Totta kai merien suojelusta kiinnostuneet ihmiset käyttäisivät Cousteaun paatin nimeä.

Päähenkilö on katupoika jostain Intian tietämiltä, ja tässä tarinassa se oli nimenomaan poika. Ei erityisen vaativista syistä, mutta novelli halusi tulla kerrotuksi pojan kautta. En tiedä miksi. Kannan toki vastuun tästä. Tähtiviimaa varten novellia piti pidentää, kun taas äänikirjaa varten se oli täytynyt pitää riittävän lyhyenä. Laventelin sitä sopivista kohdin. Kahden muun tärkeän hahmon joukossa on yksi nainen, koska alusta saakka oli selvää, ettei koko salaliitto voi koostua vanhoista valkoisista miehistä.

Purret

Taisi olla vuosi 2001, kun olin Stk:n järjestämällä kirjoituskurssilla Turussa. Olisinkohan ollut silloin seuran puheenjohtaja vaiko vain hallituksessa, joka tapauksessa kurssi pidettiin noin 300 metrin päässä kotoani Yökylän Vuokralaisyhdistyksen juhlatilassa. Kurssilla keskusteltiin siitä, miten spefissä (silloin kyllä taidettiin puhua ihan vaan scifistä) moni lausahdus voidaan käsittää myös kirjaimellisesti, vaikka mainstreamissa ja yleisessä kielenkäytössä sanat on tarkoitus ottaa vertauskuvallisesti. Yksi esimerkkilause oli: ”Maailmani räjähti.” Siitä paikasta tiesin, että juuri tuolla lauseella aloittaisin tarinan, jossa koko maailma tosiaan tuhoutuisi. Minä katsokaas olen Douglas Adamsin koulukunnan sällejä, ja äidinkielenopettajanikin kirjoitti erääseen aineeseeni palautteeksi: ”Kirjoitat hyvin, mutta voisitko joskus pysytellä Maan päällä, ja sellaisen, joka ei koko aikaa räjähtelisi?” Tämä on sellainen yläasteaikainen meriitti, josta olen edelleen ylpeä.

Novelli kerrotaan minämuodossa, enkä pikaisella selaamisella löytänyt mitään erityistä mainintaa päähenkilön sukupuolesta. Näin ollen voisin väittää, että tässä on kyseessä itse asiassa nainen, mutta se olisi falskia. Kun kirjoitin Pursien ensimmäisen version vuonna 2001, kuvittelin päähenkilön mieheksi, eikä tuo mielikuva mihinkään muuttunut, kun kirjoitin tarinan ihan alusta asti uudelleen. (Ja pakkohan se oli kirjoittaa, alkuperäinen oli 15 vuotta vanhaa roskaa.)

Olettaen, ettei sukupuolta sanota (ja voi olla että se sittenkin sanotaan), arvostelija on tässä kohdin tehnyt oletuksen, että minä-kertoja miehen kirjoittamana on mies. Yleisesti ottaen tällainen oletus on aika turvallinen, mutta joissakin raapaleissani olen minäkertojaa käyttäen kirjoittanut naisen näkökulmasta. Rehellisyyden nimissä on sanottava, että se tuskin lämmittää ketään. Niin monella lukijalla on päähenkilöstä valmiina oletuksena ’valkoinen mies’, että jos siitä haluaa poiketa, se pitää tuoda esille selvästi. Etenkin jos kyseessä on valkoinen mieskirjailija. Muu on itsensä pettämistä.

Rakkaasta aloituslauseestani päädyin luopumaan. Kyllähän se hiukan nakersi, mutta nykyinen muoto on parempi. ’Kill your darlings’ päti ainakin tässä.

Chudakovin aaveet

Chudakovin aaveet kirjoitin, koska toverini Paikallisesta kirjoittajapiiristä, Hanne Martelius, oli kirjoittanut asteroidille sijoittuvan tarinan, jossa oli tietynlainen aavemainen elementti. Juuri silloin Osuuskumma oli tekemässä antologiaa kummituksista, ja olin mukana toimittamassa sitä. Oma tarinani oli sijoittumassa Grand Canyoniin, sillä tulin hankkineeksi oman vierailuni aikana kirjan Death in Grand Canyon, jossa lueteltiin jokainen kuolema siinä paikassa 1900-luvun alusta alkaen. Paljon raatoja, paljon kummituksia. Yritin saada Hannen tarjoamaan novelliaan antologiaan, mutta Hannepa kieltäytyi, ja olin jo ehtinyt rakastua ajatukseen avaruuskummituksesta. Niinpä hylkäsin alkuperäisen synopsikseni ja kirjoitin kokonaan erilaisen jutun, joka sijoittui Kuuhun.

Moni lukija olettaa, että tämä on suora uusintajulkaisu siitä Chudakovin aaveista, joka ilmestyi Ruumiittomat-antologiassa. He ovat tietenkin väärässä. Joskaan eivät paljon. Tuunailin hiukan hahmogalleriaa ja poistin tiettyjä tönkköyksiä. Itse juoni etenee edelleen samaan malliin eivätkä muutokset tee merkittävää eroa vanhaan.

Päähenkilö oli alun perin Boston Rose, mutta nimestä napistiin, joten vaihdoin sen muotoon Boston Brigg. Joku jopa taisi sanoa, että alkuperäisestä nimestä tuli mieleen nainen, mikä oli ihan hyvä syy säätää nimeä, sillä se on aina huono juttu, jos lukija arvelee sukupuolen väärin, huomaa erheensä loppumetreillä ja joutuu hetkeksi keskeyttämään tarinan vuon tulkitessaan tapahtumia uuden havaintonsa puitteissa.

Päähenkilö olisi voinut sinänsä olla nainenkin, mutta tässä tapauksessa oma pää asettuisi moista ajatusta vastaan heti. Boston on nimittäin hahmotyypiltään jotain, josta Boris Hurtta käyttää nimeä ’surkimus’, siis sanalla sanoen tyyppi, jolle ei ole jaettu alun alkujaankaan kovin hyviä kortteja, mutta sen lisäksi häiskä on hukannut niistä pari, ei ole vaivautunut opettelemaan sääntöjä ja lopulta törmäilee elämän halki lähinnä toivoen, että loppu tulisi. Tämä on hahmotyyppi, jonka jossain määrin samaistan itseeni, tai ainakin löydän pääni sisältä paljon materiaalia näille kaiffareille.

Ja tuntuisi jotenkin tökeröltä ajaa naishahmo saman paskaraastimen läpi. Tässä kohtaa saatan törmätä omaan heikkouteeni, sillä pätevän kirjoittajan pitäisi pystyä kirjoittamaan kaikenlaisista ja kaikentaustaisista hahmoista. Se vaatii rohkeutta ja itseluottamusta, ja tässä kohdin olisi varmaan syytä puskea omia rajojaan. Tuskinpa siitä kovin suuresti tai laajasti pahastutaan, jos kirjoitan joskus naissurkimuksestakin. Otan tämän itse asiassa haasteena.

Avaruustrippi

Halusin kirjoittaa novellin, joka pohjautui kolmeen raapaleeseeni. Hyvä suunnitelma, mutta sitä kolmatta raapaletta en koskaan saanut aikaiseksi, vaikka perusidea olikin päässäni. En antanut sen haitata tahtia, vaan läimin episodimaiset pätkät peräkkäin ja loppua kohti kiitäessäni keksin, miten ne kaikki oikeastaan liittyvät yhteen. Taisin lähettää sen Porttiin, missä se ei menestynyt. Sen sijaan Jyväskylän sf-seura 42:n lehti Alienisti, jolla on aina ollut kovin pekuliääri ja obskuuri maku, halusi novellin julkaisuun. Siinä lehdessä on kuulkaa vahva fanzinen fiilis tänäkin päivänä, mitä ilolla tervehdin.

Eli jos tuntuu siltä, että jotkin novellit olisivat toimineet raapaleina, tämä todistaa arvelun oikeaksi, joskin tähän vaadittiin tosiaan ne kolme raapaletta (joista yksi hypoteettinen).

Tämäkin novelli saattaa olla sukupuolineutraali siinä mielessä, että päähenkilön identiteettiä ei tuoda esiin. Sen verran kirjaa äsken plärätessäni huomasin, että raapaleessa päähenkilö mainitsee vaimonsa. Novellissa se on nyt matkakumppani. Olenkohan yrittänyt sillä hämärtää sukupuolta, en todellakaan osaa sanoa. Todennäköisesti en, koska voihan nyt naisellakin vaimo olla. Joka tapauksessa tässä on sama juttu kuin Pursissakin: minäkertoja, josta ei paljon kerrota, joten ilmeinen oletus on mies. Ja kaipa se omassa päässänikin on ollut se sama oletus, joten tälläkään kortilla en vapaudu kritiikistä.

Steelen ruukki

Tämä perkele. Elettiin vuotta 2012, ja tehtailin raapaleita kuin robotti. URS oli kaavailemassa työläisnovelleista koostuvaa Punaista antologiaa, ja minä hinguin mukaan. Harmi vain, että potku ei ihan riittänyt. Sain novellin alkuun, Aleksei pääsi masuuneille saakka, mutta siihen höyry ns. hyytyi. Niinpä otin ympäristön, riipaisin siitä raapaleen ja tuuppasin kirjaan mukaan (kaverikseen se sai toisen mokoman).

Minulla oli siis jo yksi kokemus, jonka mukaan tämä novelli oli kovin työläs. Silti meinasin, että kyllähän tämä valmiiksi saadaan, sen kuin nakkaa sanoja perätysten. Tämän kanssa sitten painittiin 2-3 kuukautta, ja jokainen ilta oli tuskaa. Minkään muun tekstin kanssa en ole niin pahasti joutunut taistelemaan. Suurin saavutus novellin kanssa on se, että se lopulta valmistui. Jos sitä on ahdistavaa lukea, oli se sitä myös kirjoittaa.

Vaan olenpa loppujen lopuksi tyytyväinen. Kritiikkiä on tullut siitä, miten on epäuskottavaa ja kallista lähettää korvattavissa olevia jätkiä avaruuden syövereihin, mutta tämän kritiikin torjun. Ihmisiä on nyt jo aika pirun paljon, ja tulevaisuudessa niitä on vielä enemmän. Jos on yksi resurssi, jota on käytännöllisesti katsoen loputtomasti, se on ihmisruumis, ja ihmishenki taas on halpaa. Muistan lukeneeni jonkun hintavertailun, jonka mukaan 1800-luvulla musta orja oli nykyrahassa mitaten 40000 dollarin arvoinen, kun taas tänä päivänä Haitissa orjan voi saada vitosella. Kunhan avaruusproomujen työntövoima saadaan edulliseksi, ihmisiä voidaan raijata pitkin aurinkokuntaa miljoonittain keksipaketin hinnalla. Ja lähtijöitä riittää.

Jos joskus löydätte sanakirjasta kohdan ’surkimus’ ja sen vierestä kuvan, siinä on tämän novellin päähenkilö Aleksei.

Tähtivaeltajat

Paikallinen kirjoittajapiiri ei tehnyt montakaan kirjoitusharjoitusta. Yhden nyt ainakin, ja siinä aiheena oli: avaruusalus laskeutuu uudelle planeetalle, ja kahdelle miehelle syntyy kinaa ilmalukon ovella siitä, kumpi astuu ensiksi planeetan pinnalle. Suoritukseksi olisi riittänyt pelkkä kohtaus, mutta samalla liikevoimalla syntyi kokonainen novelli. Juonikeikahduksia sattui niin taajaan, etten itsekään tiennyt mihin kaikki päättyisi, ennen kuin novelli oli lopussa.

Novellissa on kaksi hahmoa, jotka molemmat ovat miehiä. Johtuuko se siitä, että tehtävänannossa, jos sen nyt oikein muistan, puhuttiin miehistä? Ehkä. Olisinko voinut vaihtaa hahmojen sukupuolen edes nyt novellikokoelman editointikierroksen aikana? No, toisen olisin. Toinen hahmo saa potkun kiveksilleen, ja jos ei mennä trans- tahi muihin binääriajattelua sumentaviin kuvioihin, se määrittää tämän onnettoman mieheksi.

Tämä oli muuten se kirjoitushaaste, jonka myötä Hanne kirjoitti Chudakovin aaveet innoittaneen juttunsa. Siinäkin, luonnollisesti, kaksi tyyppiä päätyy konfliktiin siitä, kuka menee ulos ensimmäisenä.

Sharan henkäys

Harvoin olen näin paljon muuttanut novellia ensimmäisen ja toisen version välillä. Edes Purret ei pääse samaan. Ensimmäinen yritelmä oli niin pömpöösi ja kammottava, että lähettäessäni sen Tähtiviimaa toimittaneelle Anne Leinoselle tiesin jo valmiiksi, että tälle on tehtävä asioita. Suuria ja raakoja asioita. Mutta vasta saatuani palautteen ja ryhtyessäni muokkauksiin tajusin, että hahmot ovat vääriä, kerrontatyyli on väärä, näkökulmat takkuavat, juoni on ponneton ja oikeastaan tästä tulee aika hyvä, kunhan ihan kaikki on eri tavalla.

Se, mikä säilyi, oli päähenkilön ydinolemus, joka on jo tuo pariin otteeseen mainittu ’surkimus’. Muissa tapauksissa hahmot ovat ehkä joutuneet omiin liemiinsä osittain ilman omaa syytään, mutta Sharan henkäyksen stara Len on vailla epäilyksen häivääkään oman katastrofinsa pääarkkitehti. Eräänlainen äärimmilleen viety esimerkki hahmotyypistä. Siksipä päädyinkin pitämään tästä kaverista niin paljon.

Olisiko hahmo voinut olla nainen? Ei tässä tarinassa. Olennaista oli hankkia jälkikasvua, josta ei itse tiedä mitään, ja miehelle se on hyvin paljon helpompaa (käytän tässä nyt tarkoituksella varsin kapeaa määritelmää miehelle).

Tähtiviima

Ja näin päästään tosiaan siihen lopputulemaan, että Tähtiviimassa ei ollut päähenkilöinä naisia, ja merkittävät naishahmotkin olivat merkittäviä miesten kautta.

Pudonneet novellit

Tämä on kaikki tietenkin onneton yhteensattuma. Seuraavaksi käyn läpi novelleja, jotka olivat tulossa kokoelmaan mukaan, mutteivät tulleetkaan.

Jupiter

Tämän novellin synopsis on niin vaiheessa, että novellin työnimikin tulee tarinan kannalta merkittävältä planeetalta. Päähenkilönä on nainen, joka on työssään tehnyt moraalisesti tuomittavia, mutta laillisia päätöksiä. Lopulta hänet tuomitaan rikoksesta, ja tuomion täytäntöönpanoa odotellessa käydään läpi menneitä tapahtumia, jotka kertovat miten nainen päätyi tylyyn ammattiinsa ja miten hän päätyi tekemään rikoksensa.

Yhtenä osana novellia on oma epärationaalinen kaasujättiläisten pelkoni. Enkä meinaa nyt abstraktia ajatusta siitä, että sellaisia on, vaan fiilistä siitä, miten järjettömän iso planeetta täyttää koko taivaan. Sen paine on tappavaa, sen säteily on tappavaa, sen painovoima on tappavaa, ja jos alus syöksyy sen syövereihin ja vaikka mikään edellä mainituista ei olisi kuolemaksi, mikään mahti ei alusta sieltä enää saisi ylös. Brrrr!

Päähenkilö: nainen

Kultainen tulevaisuus

Tämä Stepanin koodeksiin liittyvä novelli jäi kokoelmasta pois, koska sen tyyli oli erilainen kuin muiden. Siinä oli äksöniä, kun taas hahmot olivat ohuempia. Hyvä että jäi pois, mutta siinä oli kolme merkittävää hahmoa, joista jokainen oli nainen. Samasta perheestä itse asiassa: isoäiti, äiti ja tytär. Kiinnostuneet voivat etsiä käsiinsä antologian Hopeoitu vainaja ja muita sivuja Stepanin koodeksista.

Päähenkilö: kolme naista

Jäähän kadonnut

Kirjoitin tämän tarinan 2003 joululahjaksi muutamille kavereilleni, joskin vasta joululoman aikana. Niin vanha raapustus olisi pitänyt tehdä alusta saakka uusiksi, ja siihen eivät paukut riittäneet. Osin siksi, että novelli on osa Äärenmurtajat-romaaniani, jonka kirjoitin Nanowrimon 2003 aikana. Romaani jäi kesken, kun tajusin aikalinjojen vääntyvän epäeuklidiseen solmuun. Tähän päivään mennessä en ole niitä jaksanut setviä auki, ja se olisi ollut edellytys sille, että novelli olisi voitu julkaista uudelleen. Siltä varalta että joskus tähän universumiin palaan, sisäisten faktojen on pidettävä kutinsa.

Päähenkilö on nainen, mitä ei kerrottu kuin vasta varsin lopussa, eikä se käynyt mistään aiemmin selville. Amatöörimäinen virhe, mutta 2003 juuri sellainen minä olinkin.

Triton

Tästä on olemassa jo yksi valmis versio, mutta vuodelta jotain tyyliin 2007 – 2008, joten uusiksi sekin olisi pitänyt pistää. Ja yritinhän minä, mutta samalla alku laveni kovasti ja palaute huomautti, että tässäkin novellissa alussa saavutaan tapahtumapaikkaan, kuten monessa muussakin novellissani. Jäin miettimään, että pärjäisiköhän sitä ilman saapumista eli aloittaisi keskeltä, mutta sitten kaikkien juttujen ja hahmojen esittely pitäisi hoitaa toisin, ja siksi se teksti on edelleen telakalla eikä päätynyt kokoelmaan saakka.

Päähenkilö on omaa missiotaan suorittava nainen. Novellin juonen kehitti kumppanini Arren, joten jos tämä joskus valmistuu ja julkaistaan, se on sitten yhteisnovelli.

Kostaja

Edes juonikuvio ei suostunut asettumaan aloilleen mistään muusta puhumattakaan, joten tämä tarina on kaikkein eniten vaiheessa, mutta pääosassa on jalkansa menettänyt tyttö, joka elää nollapainovoimassa ja metsästää Marsin kadonnutta ex-diktaattoria, aurinkokunnan historian pahamaineisinta ja verisintä despoottia, aikeenaan päästää tämä päiviltä. Myös diktaattori on nainen, koska minusta on kiehtova ajatus asettaa nainen tällaiseen rooliin. Vallankäyttö kun ei kysy sukuelimiä.

Vaikka olenkin optimisti, tämän novellin en kyllä uskalla toivoa koskaan valmistuvan. Mutta ehkä kierrätän molemmat hahmokonseptit johonkin toiseen tarinaan.

Jake Cannon vastaan veriviholliset

Tämä oli tribuuttini muinaisille pulp-tarinoille. Samalla se oli olevinaan ovela veto, kun tarjosin novellia splatterpunk-antologiaan sillä perusteella, että siinä on enemmän verta kuin muissa novelleissa yhteensä. Olihan siinä valtavan kokoinen avaruudessa kulkeva sydän, joka piti räjäyttää kappaleiksi. Oma virheeni oli tarjota antologiaan sinne selvästi huonosti sopivaa novellia, toimittajien virhe oli hyväksyä se. Onneksi Tähtiviiman toimittaja ei enää tehnyt virhettä ja pudotti novellin heti kättelyssä pois.

Pääkolmikon muodostaa kaksi miestä ja yksi nainen, joista, myönnettäköön, nimensä koko stoorille antaa miestähti Jake Cannon. Yritin kuitenkin suoda kahdelle muulle hahmolle tasapuolisesti ruutuaikaa ja merkittäviä tekoja, vaan ei sellainen näissä kekkereissä ihan kauhean pitkälle kanna. Suhdeluku on 2:1.

Entä jos?

Jos nuo kaikki esitellyt novellit olisivat olleet mukana, myös Tähtiviiman mies/naisroolitus-kertoimiksi olisi tullut 2:1. Jossain vaihtoehtoisessa todellisuudessa näin onkin, mutta erilaisten, toisistaan riippumattomien olosuhteiden vuoksi meidän maailmankaikkeutemme pukkasi ulos novellikokoelman, joka on tahattoman miespainotteinen.

Toivon kovasti, että suurimmalle osalle lukijoistani on selvää ilman eri selitystä, miksi rikas ja vaihteleva hahmogalleria on valtava rikkaus eikä kiristävä pakkopaita. Sanon nyt kuitenkin erikseen sellaisen ilmiselvyyden, että tietenkään miespäähenkilö missään tietyssä novellissa ei ole minkäänlainen ongelma. Jokainen novelli toimii oikein hyvin juuri niin kuin se on nyt kirjoitettu ja julkaistu, eikä tätä tietenkään kritisoitukaan. Huomionarvoista taas on sitten jo se, että sama kaava toistuu jokaisessa novellissa. Siinä kohtaa on aiheellista nostaa asia esiin. Ja jos julkaisisin kymmenen novellikokoelmaa, joissa kaikissa olisi pelkästään miespäähenkilöitä ilman sen suurempaa perustetta, ja kaikki muutkin tekisivät niin, sitten puhuttaisiin jo ongelmasta. Sellaisessa tilanteessa ei kukaan olisi yksin syyllinen, mutta toisaalta jokainen voisi lieventää tilannetta omalta pieneltä osaltaan.

Omassa tuotannossani tasapainovektori hakeutuu edelleen kohti keskitietä. Ideahautomossa on tällä hetkellä avaruusnovelli sekä urbaani fantasiatarina, joiden päähenkilöt ovat naisia. Tämäkään ei ole ollut erityisen tarkoituksellinen valinta, vaan nämä tietyt hahmot ovat päättäneet asettautua asumaan näihin pariin maailmaan ja nyt ne vaativat saada äänensä kuuluville.

Vaan eihän sillä työ ole vielä tehty ja maailma valmis. Esimerkiksi muunsukupuolisia en ole tainnut käyttää hahmoina vielä kertaakaan. Erilaisuus on kuin fraktaali, josta löytyy koko ajan uusia rakenteita sitä mukaa, mitä tarkemmin sitä tarkastelee, eikä kaikkea pysty milloinkaan huomioimaan. Mutta parhaani aion tehdä.

Tähtiviiman synty

Tähtiviiman synty

Jos joku on kiinnostunut siitä, miten Sharan henkäys -novellissa mainittu pseudotieteellinen tähtiviima syntyy, siihen tämä teksti ei valitettavasti vastaa. Ehkä palaan siihen jossain tulevassa novellissa, mutta luultavammin en.

Kovin usein ei pääse kuulemaan, kuinka paljon työtä ja vaivaa jonkin kirjan kirjoittamiseen on mennyt, tai mitä kirjailija on itsestään tai maailmasta siinä samalla oppinut. Pyrin omalta osaltani vastaamaan näihin kysymyksiin. Älkää luulko, että kirjan tekeminen on pala kakkua. Minä meinaan luulin, mutten luule enää.

Mainoskatko

Julkaisin tosiaan novellikokoelman. Tämän suunnilleen jokainen jo tietää, joten jätän suuren mainosrummun paukutuksen vähemmälle. Kuitenkin, koska tekstistä uhkaa tulla pitkä, päräytän mainosjinglehaihattia sen välttämättömän pakollisen verran tässä heti kärkeen. Tähtiviimaa saa ainakin seuraavista paikoista:

Kuva: Arren Zherbin

Kuva: Arren Zherbin

Anna kirjan tulla kirjan luo.

Sitten asiaan.

Syntysanat

Joskus viime vuoden keväällä päädyin lopputulokseen, että jos kerta muut julkaisevat novellikokoelmia niin miksen minäkin. Osuuskummalta oli tullut Jussi Katajalan Leonardon rasia, ja saman miehen Korpin silmät kaiken näkevät oli joko jo ilmestynyt tai tulossa ainakin. Kuoriaiskirjoilta oli tullut Tuomas Salorannan Mahtavat Ammoiset ja muita karmaisevia kertomuksia. Minullakin alkoi olla novelleja nippu, joten mieli paloi tuupata ulos oma kokoelma.

Aiheeksi valikoitui avaruusnovellit. Niitä kun oli eniten, ja toisaalta se oli jotakin, mitä olin halunnut tehdä siitä saakka kun teininä keksin, että minäkin voisin kirjoittaa. Tämä oli muuten aikanaan järisyttävä juttu tajuta. Siihen mennessä olin vain lukenut kirjastosta kirjoja, mutta Aikakoneita ja Portteja selaillessani ymmärsin, että kyse ei ollut suuresta salatieteestä. Tämän homman voi oppia jokainen. Myös minä. (Sama toki pätee melkein mihin tahansa, mutta ei nyt harhauduta heti alussa sivuraiteelle.)

Tunsin aina, että avaruusscifi oli sydäntäni lähinnä. Kyllä muukin scifi kelpasi, mutta avaruus oli sitä ominta ympäristöä. Fantasia ei jaksanut kiehtoa samalla tavoin, eikä kauhu Lovecraftin kosmisia pahuuksia lukuun ottamatta tuntunut viehkeältä sekään. Oli luonnollista olettaa, että omat kirjoitukseni aikanaan tulisivat kulkemaan nimenomaan käymättömiä korpimaita.

Lopulta kirjoittamaan ryhdyttyäni olinkin siis jokseenkin hämmentynyt huomatessani, kuinka paljon kauhuaiheisia juttuja päädyin kynäilemään, eikä fantasiakaan osattomaksi jäänyt. Puuttuisi vielä, että harhautuisin täysin spefittömän mainstreamin pariin! Enkö ollutkaan se palavasieluinen kirjallisuuden tähtisoturi, joksi aina kuvittelin itseni?

Oma avaruuskokoelma oli keino vahvistaa tuota rapautunutta scifisti-identiteettiä. ”Minä olen scifisti, kirjoitan siis scifiä. Katsokaa, sitä on kokonainen kirja. Älkää enää epäilkö.”

Lähetin suunnitelman Osuuskumman toimitusneuvostolle, joka näytti vihreää valoa. Ja miksei olisi näyttänyt, puhuttiinhan kohtalaisen kokoisesta nipusta olemassaolevaa tekstiä, joka oli jo yhden tahi toisen portinvartijan läpi kulkenut. Niiden päälle pari uutta juttua ja paketti on valmis.

Harvoin olen ollut yhtä väärässä.

Työn välttely

Aluksi en ollut huolissani uuden materiaalin kirjoittamisesta lainkaan. Minähän heitän novellin kasaan vaikka viikonlopussa, jos niikseen tulee. Tämä harha on nyt onneksi murskattu, ja toivottavasti pysyvästi. Sillä vaikka onkin tilanteita, jolloin voin kasata toimivan, jopa hyvän novellin pienessä ajassa, se ei ole mitenkään taattua. Siihen luottaminen on, jälkeenpäin ajateltuna, suurta tyhmyyttä. Kuluneen vuoden aikana opituista seikoista tärkein ehkä on, että se mikä joskus ottaa vain kolme päivää voi aivan yhtä hyvin ottaa kolme viikkoa. Tai kolme kuukautta. Jos joskus muuta väitän, valehtelen sekä teille että luultavasti itselleni.

Usko omaan yli-ihmisyyteen istui tiukassa. Toimittajakseni suostunut Anne Leinonen välillä kyseli, miten homma edistyi, mutta eihän se edistynyt kuin korkeintaan pääni sisällä. Ideoita riitti, jopa juonikuvioita. Sellainenhan on heti kirjoittamista vaille valmis stoori. Niitä kirjailiin ylös, jotta myöhemmin voisin valita parhaat. Ja aikaa kului. Kesällä 2015 pari viikkoa paloi Archipelacon-raporttia kirjoitellessa, sitten piti lukea Nnedi Okoraforin koko tuotanto Tähtivaeltajan artikkelia varten. Olen pirun hidas lukemaan, joten tässä meni kaksi ellei kolme kuukautta parin viikon sijaan. Hups. Kesä loppui salakavalasti kuin kojootilta kieleke jalkojen alta.

Jossain vaiheessa syksyä selkä kipeytyi, mutta normaalista poiketen se ei ollutkaan väliaikainen riesa. Pari kuukautta meni sen kanssa kipuillessa, eikä iltaisin voinut istua koneella tarvittavia tuntimääriä. Hyvä jos yhtään. Sitten iski elämäni pahin hammassärky, kun en ollut vaivautunut uusimaan juurihoidetusta hampaasta lohjennutta paikkaa. Sitten oli rästissä jokunen luvattu kirja-arvostelu. Ja niin edelleen. Tästä voimmekin johtaa tuhon kaavan.

Aikataulun surma: Yksi osaa onnettomia olosuhteita, kolme osaa paskaa priorisointia.

Työ

Olin jo keväällä kasannut paketin valmiista novelleista. Se oli se osuus, jonka piti olla paria minimaalista säätöä vaille valmista settiä. Heittämällä sisään.

Tarjokkaistani Anne raakkasi yhden tarinan pois heti alkumetreillä (Jake Cannon vastaan veriviholliset splatterpunk-antologiasta Ja hän huutaa), ja toisen hyvin loppupuolella (Kultainen tulevaisuus antologiasta Hopeoitu vainaja ja muita sivuja Stepanin koodeksista). Kummastakin tuomiosta olen samaa mieltä. Ne eivät lopultakaan sopineet siihen fiilikseen ja teemaan, jotka Anne näki ensin ja minä sitten, vaikka avaruus onkin vahvasti läsnä. Ottakaa opiksi, että kokoelman ei kannata olla sekalainen salaatti mitä tahansa, jos se voi olla huoliteltu ja harkittu kokonaisuus, jonka osat pelaavat yhteen.

Tai sama toisin: Kokoelmaa pitää säätää niin kauan, ettei siellä ole mukana täydellisen vääriä tai edes huonosti istuvia palikoita. Kyllä valpas lukija ne huomaa, aivan varmasti.

Lokakuun lopussa oli novellien deadline. Siinä vaiheessa vasta olin selvinnyt aiemmista velvoitteista ja samoilla huitteilla selkä alkoi jälleen antaa armoa. Tässä kohtaa usko omaan superluokan luovuuteen oli vielä voimissaan, mutta siitä eteenpäin se alkoi ottaa viikko viikon perään yhä pahemmin lommoa. Kun vuosi vaihtui, oli jo käynyt selväksi, että tästä painovoimakaivosta ei noin vain punnerrettaisikaan ylös.

Murska

Riittävällä tarkkuudella kun mitataan, jokainen kirjoittaja tietää, että pelkällä inspiraatiolla ei pitkälle pärjää. Työtä pitää tehdä, vaikkei aina niin huvittaisikaan, ja jotkut päivät ovat huonompia kuin toiset. Saldo voi olla 600 sanaa, tai 1000 sanaa, tai vain kolme surkeaa riviä, mutta jos näin on, niin siihen on tyytyminen ja huomenna lisää.

Tammikuusta alkaen väänsin tällä menetelmällä loppuun joskus URSin Punaisen antologian (ilmestyi nimellä Me emme valehtele ja muita puolueen hyväksymiä novelleja) aikoihin aloittamaani työläisnovellia Steelen ruukki varmaan kymmenen viikon ajan. Tulihan siinä useampi tuhat uutta sanaa, ja alkuakin piti koko ajan viilailla, mutta hidasta se oli. Ja tuskaista. On yllättävän raskasta kirjoittaa tilanteista, jotka ahdistavat päähenkilöitä, koska se ahdistus painaa myös kirjoittajaa.

Steelen perään kirjoitin ensimmäisen version Sharan henkäyksestä, sillä oli piinallisen selvää, että nykyisellä materiaalilla (Kultainen tulevaisuus oli juuri pudonnut rakettireestä pois) kokoelma jäisi turhan laihaksi. Novelli oli pömpöösi, luomisprosessin aikana sen rakenne oli rikkoutunut pahoin ja tarinasta puuttui yleistason toimivuus. Kaikki piti ajatella uudelleen, pudottaa kaikki paitsi pari hahmoa pois, siirtää tarina tapahtumaan osin eri aikaan ja paikkaan ja antaa kaikille uudet motivaatiot. Pelkkä ”uudelleenkirjoittaminen” ei ihan riitä kuvaamaan sitä, paljonko työtä oli vielä tehtävä.

Alkuvuoden aikana myös priorisointi alkoi asettua kohdalleen. Olin aloittanut uuden raapaleprojektin tarkoituksenani edelleen kirjoittaa yksi raapale joka päivä (tai vaikka kuusi, jos niikseen tuli), mutta huhtikuun alussa oli tunnustettava realiteetit. Ehkä saisin ne raapaleet aikaiseksi, ehkä en, mutta ne söivät joka tapauksessa sitä rajallista energiaa, joka oli suunnattava omaan kirjaan. Kaikki turha sai väistyä, ja moni tärkeä juttukin sai hetkellisesti toissijaisen leiman. Tämän jos olisi ottanut johtotähdeksi heti kättelyssä, kokoelma olisi ollut valmis silloin lokakuun lopussa, kuten alkuperäinen suunnitelma oli.

Draaman kaari vaatii, että juuri ennen loppuhuipennusta sankaria uhkaa rökäletappio, lopullinen häviö ja unelmiensa tuho. ja näin kävi nytkin. Kahteen eri kertaan, kun kova deadline oli parin päivän tai jopa parin tunnin päässä, käytetty ohjelmisto näytti bittistä keskisormeaan ja tuhosi ensin muutaman tunnin työn, sitten kokonaisen päivän duunin. Pakokauhu ja epätoivo väänsivät kättä, kun ymmärsin, ettei välitallennuksia ollut missään. Mutta voivotteluun ei ollut varaa. Takaisin duuniin ja kuten Jedin paluussa eräskin imperiumin viskaali totesi, kaksinkertaistetaan työteho!

Kirjoittamista oli ollut jo viikkoja pakko jatkaa niin myöhään yöhön kuin vain suinkin pysyin hereillä, mutta aivan lopussa siitäkin piti mennä yli. Kun silmät eivät enää pysyneet auki, laitoin kännykän herättämään puolen tunnin kuluttua ja vaivuin lyhytaikaiseen koomaan. Sitten lisää tekstiä. Jos puoli tuntia ei riittänyt, toinen mokoma päälle ja sitten uusi yritys luomisprosessin pariin. Tätä jatkoin, kunnes novelli oli valmis (tai piti herätä töihin). Ja sillä tavoin viimeinenkin novelli saatiin valmiiksi.

Toimivuudestaan huolimatta en voi kuitenkaan suositella tätä menetelmää kellekään, sillä univaje on kurja kaveri.

Voitto!

Niin vain se kokoelma lopulta valmistui. Erityismahtava kiitos kuuluu toimittaja Anne Leinoselle, joka vuoroin kiritti, vuoroin vaati, vuoroin lahjoi ja vuoroin jousti, jotta minä sain oman osuuteni tehtyä, ja kirja saatiin myyntiin Finnconiin. Jokainen julkaistu novellini on hyötynyt tehokkaasta toimittajasta milloin sellainen on kohdalle osunut, mutta kirjan kanssa toimittajan rooli on kertakaikkisen korvaamaton.

Ja siellä se nyt on, Tähtiviima, kokoelmallinen avaruusnovelleja, kaiken kansan luettavissa. Jos ei muuten niin kirjastosta. Ja mikäli Tähtiviimaa ei jossain kirjastossa ole, tehkää ihmeessä hankintapyyntö! Sillä kirja ilman lukijaa on surkea asia, särö maailmankaikkeuden rakenteessa.

Ja siitä säröstä voi puhaltaa sisään jotain pahaenteistä.

Hyvin marinoitua lihaa

hyvin-marinoitua-lihaaHyvin marinoitua lihaa
Lauri H. Spoof
2016

Ryhdyin lukemaan tätä työpäivän aikana saamaani vihkosta heti kun pääsin kotiin. Vaan piru vie! Nälkä vaivasi. Joten jätin stoorin kesken ja lähdin kauppaan ostamaan ruokaa. Tuli ostettua lihaa. Tämä on relevanttia.

Takaisin vihkoseen ja sen sisältöön.

Hyvin marinoitua lihaa on ns. lihaksi tullut esitys siitä, mistä ollaan välillä Usva-leireillä juteltu, miten jotkut leiriläiset katoavat julkaisuhorisontin taa, ja mitä makkaraa me muuten tällä kertaa syödäänkään. Hahmot on tuttuja, nimiä kun on väännetty vain välttämättömän verran, vai jääkö kenties Tuomo Salovaara, Igor Hukka ja Juho Kärkäs jollekin arvoitukseksi? Voi rillumarei!

Hahmoilla ei ollut liiemmälti huomattavia luonteenpiirteitä, jos ei viinanhimoa lasketa, mutta eipä karikatyyrillä tarvitsekaan, ja tämän esityksen puitteissa se riitti mainiosti. Ja paha olisi väittääkään, ettei tuo yksi framille tuotu puoli pitäisi paikkaansa. Tästä voidaan toki keskustella tarkemmin bloggajalle tarjotun jallukolan eli kornetin äärellä.

Eivätkä ne tyypit olleet siis ominaisuuksia vailla, hyvin oli löydetty sopivia koukkuja ja ilmiöitä, niin että URS-henkisyyden saastaista ydintä etäämmältäkin kiertelevät ymmärtävät viittauksia tasaiseen tahtiin.

Juoni ei polveile, kuten ei tämmöisessä vihossa liiemmälti kuulukaan, ja päätyy tyydyttävästi välipysäkkien kautta juuri sille laiturille kuin lukija olettaakin. Silti kertomus ei ole vailla särmää, sillä loppupuolella kupletin pääjehut pääsevät perustelemaan tekemisiään, ja sieltä voi jokainen löytää jonkin sanomankin.

Julkaisussa ei lue painosmäärää, mutta veikkaan kovin pieneksi, joten parempi olettaa, että tätä ei saa mistään. Paitsi kirjoittajalta itseltään. Minäkään en rohkene ottaa piraattikopioita kirjoittajan eläessä, etten oikeasti päädy vartaaseen. Enkä näkisi kuolemaakaan vapauttavaksi klausuuliksi, sen verran on necropunk-viboja ilmassa näinä aikoina.

Uteliaiden on siis syytä odottaa kärsivällisesti, jos joku elämän aikana vastaan vyöryvästä väkijoukosta olisi syyllinen itse ja hällä mukana ylimääräinen kappale tätä vihkoa, joka räävittömän aiheen ja rienaavan toteutuksen myötä on selvää kvlt-kamaa.

Lukukokemuksesta humaltuneena (jallu-schnapsun voisi ottaa seuraksi)ryhdyin jatkamaan omia kirjallisia pyrintöjäni, joista toinen tähtää samaan räävittömyyteen, ja toinen samaan sisäpiirijutuista (olisiko interiööripunk tälle sopiva termi) kumpuavaan hekumointiin. Jotain vakavampiakin deadlineja olisi tyrkyllä, mutta joskus sitä on aivan pakko kirjoittaa roskaa.