Raapale 528: Oikeinkirjoitussääntö

Oikeinkirjoitussääntö

Fabo kysyy mitä mietin. Kirjoitan statuskenttään: Tänään mä haluaisin nyrkkitapella parkkipaikalla avatar-sanan taivutuksesta.

Statukseeni tulee kommentti. Karttalinkki. Klikkaan sen auki. Jokin pikkumarketti, näemmä ihan lähellä. Vedän takin niskaani.

Kaupan edessä on parkkis. Siellä seisoo populäärikulttuurista tuttuun ninja-asuun sonnustautunut tyyppi. ”Hanskoilla vai ilman?” se kysyy.

”Mä en sanonu hanskatapella vai mitä?”

Tyypin hymy ei näy, mutta kuuluu äänessä. ”Ei taideta mennä Queensbury-säännöillä?”

En edes viitsi vastata. Käyn päälle kuin Disneyn lakiosasto. Ja putoan heti perseelleni. Pyyhkäisen veret nenusta. Otetaan sit tosissaan.

Lopulta ninjatyyppi halaa asvalttia. Maasta työntyy vanha kierrejohdollinen puhelin. Nostan luurin.

”Haloo, onks kielitoimisto? Tästä lähin avatar-sana taipuu saatana seuraavasti…”

Raapale 527: Runousoppia

Runousoppia

—Mitä helvettiä, missäs helvetissä sitä nyt ollaan?
—Sielläpä siellä.
—Olenko minä kuollut?
—Niin pääsi käymään. Opitpahan olemaan astumatta suojatielle kun punainen palaa. Tai myöhäistä se nyt on. Täällä kun ei ole autoja. Paitsi Trabantteja. Audi-kuskien kiusaksi, hähä. Ne päätyy kaikki tänne.
—Luulin olleeni eläessäni aika jees tyyppi. Mistä minua oikein rangaistaan?
—Älä oleta; olet harvemmin väärässä. Hommasi on auttaa rankaisemaan muita.
—Hiilihangollako pitää tökkiä? En tahdo.
—Hiilihangot on menneiden vuosisatojen kotkotuksia. Täällä seurataan aikaa. Tuosta luokkahuoneen ovesta sisään. Teet sen minkä jo osaatkin.

—Tervetuloa runoustyöpajaan! Tosin ensimmäiseen ikuisuuteen ei vielä kirjoiteta. Kaikki alkaa analyysistä. Avatkaapa Jevgeni Jevtušenkon kootut sivulta 1300.

Raapale 526: Onnettomuustutkinta

Onnettomuustutkinta

—Mä tiedän että sä olit siellä. Mulla on todistajanlausuntoja asiasta. Niin että älä edes yritä kiistää. Nyt mä haluan kuulla sulta suoraan, mitä sun mielestä tapahtui. Siitä vaan, ihan omin sanoin.
—Hei Bruce…
—Ei nyt, Sheila. Se on just murtumassa.
—Niin mutta-
—Helpommalla pääset kun tunnustat. Auto on paskana, puunrunko säleinä ja kolme ihmistä sairaalassa. Kaikki siksi, että ne väisti sua.
—Bruce, nyt kuuntelet.
—No mitä?
—Sinulta jää tärkeä seikka huomioimatta.
—Mikä muka?
—Sehän on kenguru!
—Entä sitten? Mä paan sen silti puhumaan.
—Puhumaan. Millä?
—Sen ääniboksilla.
—Ja onko se päällä?
—Helvetti. Hyvä huomio.
—Minä kytken.
—Okei! Aloitetaas alusta, kengu.

Raapale 525: Maata katsomassa

Maata katsomassa

—Ollaan menos jengin kaa katsoon Maata. Tuutko messiin?
—Tiedä jaksaako. Pintapuku on hankala laittaa päälle.
—Mä hei jeesaan sen kaa.

—Ei näy mitään ’jengiä’. Taisit juksata?
—No ehkä silleen vähän. Halusin olla sun kaa kahestaan.
—Tjaa.
—Sä hymyilit.
—Luulet vaan. Pitikö sitä Maata katsoa kanssa?
—Mennään observatorioon.
—Luulin että käytettäisiin kiikareita.
—Isol putkel näkee hei paremmin.

—Näyttääpä se olevan lähellä.
—Se on. Me ollaan sen kaa konjunktios, kato. Etäisyys on vaan nolla piste nelkyt AU.
—Sääli, se on ihan pilvien peitossa.
—Niinku aina.
—Mitä siellä mahtoi tapahtua?
—Ketä välittää. Pääasia, et me ollaan tääl siirtokunnas.
—Jatkamassa ihmissukua?
—Taas sä hymyilit.

Raapale 524: Patsasvartio

Patsasvartio

Astun halliin pälyillen. Mikään ei liiku. Hivuttaudun eteenpäin käsi valmiina tempaisemaan aseen esiin pienimmästäkin merkistä. Mutta kuulen vain omien askelteni kaiun.

Pahaenteiset patsaat seuraavat jalustoiltaan kulkuani kuin arvioiden, olenko minä arvollinen kävelemään heidän keskuudessaan, vaikka vain harva niistä edes muistuttaa ihmistä. Suurin osa on kammottavia epäsikiöitä, syntyneet ihmisten ja jonkin sanoinkuvaamattoman liitosta. Kuin vangittuna ikiaikaiseen vartioonsa. Mikä kieroutunut mieli on ne loihtinut, mistä epäpyhästä lähteestä hänen kuvottava innoituksensa on kummunnut?

Jähmetyn paikoilleni. Liikahtiko jokin näkökenttäni rajalla? Tiesin tämän. Ne tai minä. Vedän moukarin Fjällrävenin repustani. Taistoon!

Seuraavana päivänä lööppi kirkuu: ”Museovieras hakkasi nykytaiteen mestarin palkitun työn kappaleiksi keskellä kirkasta päivää”

Raapale 523: Hän löytää minut aina

Tiesin tämän yön tulevan. Olen pelännyt sitä kahden kuukauden ajan. Pakenin kaupungista vuoristomajaan. Hän löysi minut silti. Hän löytää minut aina.

Askeleet pysähtyvät oven taakse. Pidätän henkeäni. Älä sano mitään.

”Isi, avaa oli. Täällä on kylmä.”

En vastaa.

Ovea raavitaan.

En avaa.

Hiljaisuus. Sitten keittiössä rysähtää. Ikkunalasin helinää. Puristan revolverin perää.

”Isi, minua pelottaa.” Pienten jalkojen tepsutusta. ”Missä sinä olet, isi?”

Hahmo piirtyy oviaukkoa vasten. Lasinpalojen viiltämä tyttö ojentaa hennon kätensä.

Tärisen. Pidätän hengitystäni ja tähtään keskiruumiiseen. Joka kerta tämä on vaikeampaa ja vaikeampaa. Mitä sitten, kun en enää pysty vetämään liipaisimesta?

”Tule isi. Mennään kotiin.”

Painan aseen piipun ohimolleni.

Raapale 522: Vanhan maailman muisto

Vanhan nmaailman muisto

–Mitä sä kaipaat eniten?
–Hengittämistä ilman kaasunaamaria?
–Ei kun jotain juttua. Asiaa.
–Jäätelöä ja hampurilaisia sitten. Entä sinä?
–Auringonlaskuja. Ja Internettiä.
–Internettiä? Et voi olla tosissasi, sehän maailman tähän pisteeseen ajoi. Ilmastodenialistit, antivaxxerit, fundikset, populistit, tiedevastaiset. Kaikki sai Internetistä kaikukammion. Ja nyt muodin huippu on tyköistuva hazmat-puku.
–En mä niitä tarkottanu. Meemejä. Cera guy. Grumpy Cat. The Gif. Dickbutt. I scream, you scream icecream. Cat can haz cheeseburger. Sanaleikkien tykitystä. Ja kuvien. Miksi kalaisa juoma?
–…on kivaa kuha on kaljaa?
–Just! Niitä mä ikävöin.
–Näetkö tuon rantalomamainoksen? Yksi.
–Mitä?
–Mitä siinä on?
–Biitsi, palmuja, aurinko…
–Montako niitä on?
–Heh. Kiitos.

Raapale 521: Kirjafutuuri

Kirjafutuuri

–Olen keksinyt uuden tavan saada harvinaisia kirjoja.
–Haluanko edes tietää?
–Huutokauppaavat Ameriikoissa Shakespearen First Folion. Myyntihinta saattaa nousta 5,4 miljoonaan. 20 vuotta sitten sellainen myytiin 5,6 miljoonalla.
–Ei sinun budjettisi silti taida riittää.
–Hintahan laskee koko ajan. Näin ollen se vääjäämättä putoaa joskus yhteen senttiin. Silloin minä tarjoan kaksi.
–Siihen mennee hetki. Mikä sinun eliniänodotteesi olikaan?
–Olet oikeassa. Siksi lähetän huutokauppakamariin kirjeen ostoaikeestani. Kirje ja rahat kulkevat kirjan mukana. Lopulta se tulee siirtymään minun omistukseeni.
–Olen sanaton.
–Kirjafutuuri ikään. Saman aion tehdä muillekin harvinaisuuksille. Kaukaisessa tulevaisuudessa minulla on oleva maailman kattavin kotikirjasto.
–Luovutan. Haen tuopit, jos juot hiljaa.
–Sitä minäkin.

Raapale 520: EXIT

EXIT

Peli menee pieleen kovaa kyytiä. Puolet ryhmästämme on kuollut, ja kukkulan takana örkit kokoavat joukkojaan. Ja tämän kun piti olla seesteinen seikkailu.

Töissä on jo riittävän rankkaa. En kaipaa stressiä enää vapaa-aikaani. ”Peli seis. Näytä exit.” Puinen ovi piirtyy eteeni. Vedän sen auki ja astun kynnyksen yli.

Lasken VR-lasit pöydälle. Vieressä on nippu laskuja ja ilmoitus myöhästyneestä kirjaston kirjasta. Poikakaverilta on puhelimessa äkäinen viesti, kun peruin lähtöni viikonlopun bileisiin. Äidille pitäisi vähitellen katsella hoitokotia. Eteisestä kuuluu tuttu jollotus. Kohta kissa oksentaa.

En jaksaisi. ”Peli seis. Näytä exit”, kuiskaan.

Eteeni piirtyy pyöreä oviaukko. Tuijotan sitä vavisten.

Sitten painan ovenpielen vihreää nappia.

Raapale 519: Tilavampi sisältä

Tilavampi sisältä

Bibliofiili laski lattialle banaanilaatikollisen saalista. Ennen niin ahdas asunto oli nyt avara. Kirjastohuoneessa kaikki hyllyt olivat täynnä, mutta pelkkä eturivi.

Vuosien ajan taloyhtiön kantapeikot olivat kyselleet, että minne Bibliofiilin kirjakantamukset mahtuivat. Viime aikoina uteluihin oli tullut huolestunut sävy. Jotain oli tehtävä. Onneksi ratkaisu oli löytynyt, suorastaan ilmestynyt hänen eteensä. Naapureilleen Bibliofiili valehteli vuokranneensa varastohallin.

Totuuden paljastuminen kun ei käynyt laatuun.

Bibliofiili avasi uuden komeronsa oven ja kantoi laatikon sisään tuhansien muiden seuraksi. Oli aika viedä paikan aiemmalle omistajalle päivän ateria.

”Voisinko saada takaisin sen pitkulaisen kapineeni? Se on, tuota, elektroninen musiikkisoitin. Täällä on tylsää.”

Bibliofiili myöntyi. Mitä haittaakaan siitä olisi?