Uusia julkaisuja kesältä 2017

Kirja tulee kirjan luo, julkaisu julkaisun. Joskus ne jopa ovat uusia, ja satunnaisesti olen niissä itsekin mukana. Tässä on joitakin viime aikojen teoksia.

Tämä jalka ei ole minun ja muita kauhuja omasta kehosta

Vanhempaa body horroria löytynee jostain 90-luvun antologioista, joista suurinta osaa en ole lukenut. Paras veikkaukseni on, että tätä kamaa on tarjolla Clive Barkerilta ja hänen hengenheimolaisiltaan. Suomeksi kehokauhunovelleja ei kuitenkaan ole tätä ennen kerätty antologiaksi asti, joten kyse on uraauurtavasta kirjasta.

Pala historiaa. Kirjaa ryhdyimme tekemään me, Juha ”Repänen repäisee” Jyrkäs ja minä, mutta kummallakin oli samoihin aikoihin oma kirja työn alla, joten keskenhän se jäi. Novelleja tuli, mutta toimituksellisiin töihin ei ryhdytty. Kului vuosi pari, ja istuin harvinaislaatuisesti baarissa iltaa, seuranani pulp-kustantaja Tuomas Saloranta sekä provokatorinen debyyttikirjailija Artemis Kelosaari. Olimme Tuomaksen kanssa miettineet, että Artemishan olisi hyvä toimittamaan tämmöinen kokoelma, ja absinttihuuruisessa atmosfäärissä hän tähän hommaan suostuikin. Minä jäin projektiin kakkostoimittajaksi, mutta suurimman duunin teki lopulta Artemis.

Kirja ilmestyi viimein heinäkuun lopulla, parahiksi ennen Worldconia.

Antologian parasta antia on Katri Alatalon niminovelli, jossa päähenkilö todella kokee, että hänessä kiinni oleva jalka ei ole osa häntä ja ryhtyy radikaalis-brutaaleihin toimiin tilanteen korjaamiseksi. Yhtä vahvaan häiriintyneisyyden tasoon yltää Janos Honkosen hammaslääkäriaiheinen kertomus Eläimet huutaa, ihmiset ei huuda. Siinä on stoori, jonka tunkee mielen etualalle välittömästi, kun hammaspora pörähtää käyntiin. Oma novellini Siemenpussit on tyyliltään humoristisempi. Sen lähdeviitteitä en ryhdy sen tarkemmin erittelemään, mutta kiveksistä on kysymys.

Meliwas ja muita kaupunkeja

Keksin joskus idean, jolla Suomen tieteis- ja fantasiakirjoittajat voisi saada uusia jäseniä: Yhdistys voisi ryhtyä puuhaamaan antologioita, joihin hyväksytään vain jäsenten novelleja. Joku kokeneempi antologianikkari pitäisi langat käsissään, mutta todellisen työn tekisi joukko innokkaita toimittajakokelaita. Yhdistys saisi jäsenten lisäksi myös pennejä kokemuspankkiin. Ensimmäinen tällä tavalla kasattu kirja oli Supernova, jossa julkaistiin antologioihin aiemmin osallistumattomien novelleja. Seuraava projekti olikin urbaani fantasia. Sekään projekti ei edennyt aivan rasvattuna.

Toimittajia oli aluksi kolme, O. E. Lönnberg, Arren Zherbin ja Camilla Kantola. Sitten tapahtui elämä, ja apuvoimiksi kutsuttiin Supernovassa kunnostautunut Mia Myllymäki. Tällä kertaa novelleja toimitettiin tiukemmin kimpassa, vaikka jokaisella olikin omat tekstinsä vastuullaan, ja minäkin päädyin tekemään enemmän toimitusjuttuja kuin olin aluksi aikonut. Mikä ei sinänsä haittaa, hauskahan sitä on tekstien kanssa painia, omien tai toisten.

Worldconiksi saatiin sitten pihalle kokoelma Meliwas ja muita kaupunkeja, jossa urbaania fantasiaa lähestytään useista eri suunnista. Mikä onkin toimivan antologian edellytys. Hyviä juttuja kirjassa on monia, mutta esiin nostan Inkeri Kontron mahtavan tyylinäytteen Miespelejä. Jos se ei ole ensi vuonna Atorox-ehdokaslistalla, syön… noh, sanotaan pizzan. Sanoisin muuten kirjakokoelmani, mutta on sitä ehdokaslistalta pudonnut huippukamaa ennenkin. Minkä lisäksi kirjoja on kertynyt jo sen verran, että paitsi etten koskaan saa niitä kaikkia luettua, en myöskään syötyä.

Omaa novellia ei ole mukana. En koskaan ehtinyt kirjoittaa sitä, ja voipi olla, että se idea taipuisi sittenkin enemmin romaaniksi. Mitä en ole vielä edes aloittanut, joten älkää pidätelkö hengitystänne. En minäkään.

Sadan vuoden unet: Satuja aikuisille

Tämä projekti käynnistyi joskus vuonna mammutti & mastodontti. Kirjanteon tehopisteissä kärkisijoilla kiikkuva Juri Nummelin kokosi porukkaa kirjoittamaan aikuisten satuja. Se oli sitä aikaa, kun lähdin mukaan aivan kaikkeen ja murehdin myöhemmin, että ehdinkö ja miten muka. Onnekseni olin kirjoittanut erään lapsille suunnatun sadun, jonka saatoin kannibalisoida parempaan käyttöön. Tässä minä en siis ole toimittajana, mutta yksi teema kantaa edelleen, nimittäin aikataulun venyminen. Otti oman aikansa, ennen kuin kirjalle löytyi kustantaja, ja tarinoita ryhdyttiin kokoamaan.

Ja nimenomaan tässä vaiheessa minä jätin lukematta uuden ohjeistuksen, jossa oli aiempaan verrattuna olennainen täsmennys: Jokaisen tarinan tuli olla variaatio jostain olemassa olevasta sadusta. Minäpä en tätä huomannut, minkä lisäksi venytin oman juttuni aloitusta ensin viikkoja, sitten jo kuukausia. Oli siinä välissä keuhkokuume ja muuta yllättävää, joten silkasta laiskuudesta ei ollut kyse. Tästä kaikesta johtuen puunasin lopulta ehkä viikon, ehkä alle, tarinan sitä osaa, jonka olin jo kirjoittanut aikanaan, ja sitten yhdessä yössä kirjoitin toisen puoliskon. Kuulemma sen paremman.

Laitettuani valmiin tarinan toimittajalle lopulta kuulin, että kaikki kriteerit eivät täyty. Viikon verran kävin läpi erilaisia kansantarinoita Albaniasta alkaen, mutta edes TV Tropes ei ratkonut ongelmaani. Lopulta jouduin luovuttamaan. En voisi väittää tarinani pohjautuvan yhtään mihinkään, joten pudotkoon sitten pois. Vaan onneksi paketti oli jo ennättänyt mennä kustantajalle eteenpäin, ja Jalavalta kerrottiin, että satu on sen verran hyvä, että se halutaan mukaan, vaikka feilasinkin osan premissistä. Kiitoksia vain joustosta juustoaivolle, siinä olikin suuriprofiilisin julkaisuni tältä vuodelta.

Kirja on jo plakkarissa, mutten ole ehtinyt lukea muiden satuja lainkaan. Tekijälista on kyllä niin kova, että uskallan kirjaa suositella lukemattakin.

Talo Mörövuoren juurella

Boris Hurtan kootut kertomukset 4 eli Talo Mörövuoren juurella potkii sisällöllään ilmat pihalle. Sisällön kiehtovinta antia on Seikkailujen junat, joka uhkuu ja puhkuu wanhan ajan pulp-henkeä niin, että alan diggari vallan herkistyy. Mainita pitää myös lovecraftiaaninen tarina Madonsanat, jossa seikkailee kustantaja Salorannan oloinen pornokauppias, sekä toinen suosikkini Vainovalkioiden yö, jossa liikutaan kirjankeräilyn filosofisissa sfääreissä. Tämä jos mikä puhutteli minua sielun sopukoita myöden. Ja olisihan vallan erhe jättää noteeraamatta täysin uusi, missään muualla koskaan julkaisematon hyönteiskauhu Antikvariaatti Vintergatan.

Minun panokseni tämän kirjan osalta on sen esipuhe. On aina kunnia päästä semmoista tekemään!

Boundaries and Other Horror Stories from Finland

Matti Järvisen Nysalor-kustantamo päätti käännättää liudan kotimaisia kauhunovelleja kolmannelle kotimaiselle ja tiukasta aikataulusta huolimatta sai kirjan ulos juuri Worldconiksi. Minulta haluttiin mukaan alun perin Murhamystiikkaa-antologiassa ilmestynyt Kalpean noidan naamio, mihin toki mielelläni suostuin.

Kyseessä oli alkujaan raapale, jonka sitten laajensin 10000 sanan mittaiseksi novelliksi. Tarinassa on vahvoja Lovecraft-vaikutteita nimistön puolelta, mutta toinen puoli mytologiaa, nimittäin se Kalpea noita, on omaani. Saman aiheen ympärillä pyörittiin myös steampunk-novellissani Valkean naisen palvelija, jonka katson olevan eräänlainen vastinkappale tälle naamiotarinalle. Lisää novelleja voisi teemasta pykätä, tai taas sen kerta kerralta toistuvan romaanin, mutta missäpä vaiheessa sellaiseen ehtisi, kun koko ajan on jo kaksi deadlinea takana ja kolme edessä.

Pari novellia tahdon nostaa esiin, nimittäin Tuomas Salorannan The Wheelchair Granny ja Toni Saarisen Sold Out. Ensimmäinen on aika pirun hyytävä stoori ja alkuaikojen URS-tarinoista se paras. Jälkimmäinen taas on omanlaisensa ja raikas näkemys Stepanin koodeksin maailmasta. Ja melkein meinasin unohtaa: Samuli Antilan niminovellin oli ensikohtaamisella pirullisen ahdistava, mistä siis propsit Samulille.

WHUPS!

Tästä bloggasinkin jo erikseen. Whups on Boris Hurtan kirjoittama pienpainate, jossa Shimo-niminen höynä seikkailee eri kirjojen sivuilla. Mitä parhain syntymäpäivälahja!

Kiekun kirjaretket /

ne villit hetket /
Seurassa Kaikun ja Possun, kyydissä Putzin /
joskus myös yksin, autolla mutsin

Yhtäällä olen vakavasti otettava kirjailija, Kirjailija-liiton jäsen, raapalemaestro ja novellisti, joka laistaa romaanin kirjoitusta viimeiseen asti. Toisaalla taas olen roskakirjailija, viihdemaakari ja hupiriimittelijä, joka kahden kaverinsa kanssa usuttaa toisiaan Facebookissa Mika Waltarin jalanjäljille. Hoksasin, että kirjaretkiämme käsittelevää materiaalia oli ehtinyt kertyä jo vihon verran, joten keräsin kaiken kasaan, löin joukkoon nipun kuvia ja muutaman johdantotekstin, ja siinähän se oli, uusi pienjulkaisu. Tätä on turha Suomalaisesta kysellä, joten ottakaa rohkeasti minuun, Borikseen tai Harri Haarikkoon yhteyttä, jos vihon tahtoisitte.

Siinäpä ne, parin viime kuukauden julkaisut. Siis kohti uutta! Kohti seuraavaa! Ja muistakaa ihmiset hyvät lukea. Vaikka näitä edellä mainittuja.

Mainokset

WHUPS!

Whupsista vaan

Mikä onkaan hauskempaa kuin päästä esiintymään jossain kollegan tekstissä pienenä sivuhenkilönä? Paitsi tietenkin päästä moneen tarinaan, kokonaiseen julkaisuun! Näin kävi, kun kesäkuun puolella hyvä kirjailijaystäväni Boris Hurtta kävi kylässä ja antoi etukäteen pienen syntymäpäivälahjan.

Kyseinen lahja oli vihkonen nimeltä WHUPS!, täynnä krapuja kuten asiaan kuuluu. (Krapu on sama kuin raapale, eli täsmälleen satasanainen tarina.) Jokaisessa ideana on, että Shimo whupsahtaa johonkin kirjaan, käy dialogia muutaman hahmon kanssa (tai seuraa muiden höpinöitä vierestä) ja lopulta whupsahtaa taas pois. Kravuissa vieraillaan mm. niin Muumilaaksossa kuin Tylypahkassa, ja käydäänpä sodassa Rokan riesanakin. Kerrassaan nerokkaan riemukasta!

Kesän Usvaleirillä jaoin noita vihkoja muille leiriläisille, ja heidänkin mielestä idea oli hyvä. Jopa siinä määrin, että toverini Mixu Lauronen ja Markus Harju kirjoittivat pari omaa näkemystään aiheesta. Ilokseni huomasin, että ne olivat yhtä riemastuttavia! Pitäähän ne saada julkaistua jossakin, mietin. Vaikka omassa vihossaan. Jossa voisi olla enemmänkin kirjoittajaystävieni kirjoittamia whupsahduksia. Sillä onhan se pakko myöntää, että kyllä minua kutkuttaa nähdä, millaisiin kirjallisiin nalkkeihin kaverini keksivät minut syöstä. Tai että tunnistanko ne kirjat, joita materiaalina on käytetty.

Päätin siis toimittaa pienjulkaisun, johon kerätään uusia whupsahduksia.

Worldconissa jaoin Boriksen Whupseja ja kirjoituskutsuja sen minkä mukanani sain kulkemaan. Kaikki menivät. Vihkoja on kyllä vielä kotona, kiinnostuneet voivat saada kopion niin pitkään kuin niitä riittää (livenä, postitus ei ole ns. minun juttuni), ja kirjoituskutsu seuraa nyt tässä.

Osallistu Whupsiin!

  • Tarinan mitta on krapu eli raapale. Tarinassa on siis täsmälleen sata sanaa. Nimessä ja väliotsikoissa saa olla korkeintaan 15 sanaa tuon sadan päälle.
  • WHUPS!-efekti katsotaan väliotsikoksi, se ei siis kuulu sadan sanan joukkoon.
  • Tarinat ovat vuoropuheluita kirjojen hahmojen ja Shimon välillä. Joskus monologeja. Joskus ilman Shimoa
  • Vaikka Shimo saattaakin osallistua tapahtumiin, hän ei tee mitään erityistä tai ratkaisevaa. Tämä vastaa siis esikuvaansa.
  • Käytetyn kirjan ei missään nimessä tarvitse olla scifiä tai fantsua.

Jos haluat osallistua julkaisuun WHUPS!-tarinallasi, lähetä se osoitteeseen khuure@gmail.com syyskuun 14. päivään mennessä. Kaikki osallistuneet saavat työstään pari vihkosta sekä julkaisun pdf-tiedostona, jolloin he voivat monistaa siitä omia kopioitaan. Kukin osallistuja jakakoon tai myyköön omia kappaleitaan, kuten parhaaksi katsoo. Pari euroa on kelpo hinta, tai vaihtakaa tuoppiin baarissa jos siinä onnistutte.

Kaksi esimerkkiä

Jottei proggis jäisi siitä kiinni, saatteko ajoissa jonkin pienjulkaisun vai ette, julkaisen tässä luvalla aukeaman verran Boriksen kirjoituksia.

Jos pitää siristellä, klikkaa kuvaa isommaksi.

Siitä siis, hullutuksiin taipuvaiset toverini. Whupsahtelemisiin!

Metsän äiti

Metsän äiti
Anne Leinonen
Atena, 2017
ISBN: 978-952-300-304-0

Sananlasku sanoo, ettei kotiin voi palata. Riinan tapauksessa voi, mutta ei ehkä kannattaisi. Vaan minkäs mahtaa, jostain rahat elämiseen on revittävä, ja kun museovirasto tarjoaa työkeikkaa Riinan kotikonnuilla Vihainperässä, hän tarttuu siihen. Hommana on kerätä tietoa seudun kellarirakennuksista ja kuvata niitä arkistoon.

Kortteeri löytyy tädin talosta, joka huokuu menneisyyttä. Muita sukulaisia ei kuvioissa enää juuri pyörikään. Isoäiti makaa kirkonkylän sairaalan osastolla vailla toivoa poispääsystä, isä julistettiin kadonneeksi vuosikymmeniä sitten ja äitikin on ehtinyt olla kuolleena hyvä aikaa. Ei niinkään, että asiaintila estäisi häntä puuttumasta tyttärensä elämään edelleen, tai ainakin kommentoimasta sitä kärkkäästi.

Eikä se ole merkillisintä, mitä Riinan elämään alkaa pian paluun jälkeen kuulua.

Kaikilla paikoilla on menneisyytensä, mutta Vihainperässä se tuntuu olevan tavallistakin tylympi. Suolta löytynyt tyttö, Riinan murhattu luokkatoveri. Mökkiinsä palanut eksentrikko. Ja entä unet, joilla saattaa sittenkin olla luultua enemmän todellisuuspohjaa, mutta miten Riina olisi voinut hukuttaa itsensä näköisen tytön? Puhumattakaan kaikesta epäilyttävästä, joka on meneillään nykyisyydessä. Riina yrittää päästä siitä jyvälle, mutta häntä pidetään nyt ulkopuolisena, ei enää oman kylän tyttönä. Kun hän alkaa yhdistellä menneisyyden haamuja nykysiin tapahtumiin, sitä ei katsota hyvällä.

Metsän äiti vie lukijan suomalaisuuden ytimeen, metsän siimekseen. Vanhalle kansalle metsä ei ollut pelottava paikka tai uhka, vaan suoja vainolaista vastaan. Riinalle ja hänen suvulleen se on silti enemmän. Se on voiman lähde, kilpi ja miekka pahaa vastaan, muttei kuitenkaan tahdoton olento. Jos metsän sääntöjä rikkoo, siitä maksetaan aina hinta. Yleensä veressä.

Anne Leinonen upottaa lukijan ensimmäisiltä sivuilta alkaen suonsilmään, josta ei pääse pois. Vihainperä on ahdistava ja salamyhkäinen paikka, täynnä synkkyyttä ja hengenvaaraa. Mystisyys ja uhka roikkuvat raskaana kaiken yllä. Tausta ja maailma on rakennettu tarkoin, ja Leinosen kansanperinteen tuntemus huokuu vahvana kerronnan taustalla. Tässä ollaan suomikumman ytimessä, metsässä ja kylillä, nykyisyydessä mutta menneen raskauttamana.

Metsän äiti puhuu teoista ja seurauksista, magian voimasta ja vallasta ihmisten käsissä, ja siitä miten itsesuojelusta on vain pieni askel veritekoon. Sellaiset asiat jättävät jälkensä koko yhteisöön ja vaikuttavat sukupolvien päähän. Lopulta on jokaisen oma päätös, pyrkiikö kierteestä eroon, vai hyväksyykö sen osaksi itseään.

Anne Leinonen on ollut kovan luokan tarinaniskijä jo pian parikymmentä vuotta, mutta Metsän äiti osoittaa, että hyvää voi siltikin parantaa. Kirja on eheä, kerronta lähtee liikkeelle vauhdilla ja tarina pitää otteessaan loppuun saakka.

***

Osallistu arvontaan! Palkintona on Metsän äiti kirjailijan signeerauksella. Osallistuminen on helppoa: reagoi tähän arvosteluun niin, että bloggaaja huomaa sen. Tykkää Facessa, jaa Facessa, retweettaa, tykkää twiitistä. Lisää omaan arvosteluusi linkki tähän arvosteluun. Kerro kirjasta työpaikan kahvipöydässä. Pyydä lähikirjastoasi hankkimaan Metsän äiti. Tai jotain muuta vastaavaa. Jos arvelet, ettei somen kilkkeet välitä tietoa reagoinnistasi arvontaa varten, tee se itse mailaamalla osoitteeseen khuure, perään gmail.com. Kisa alkaa nyt ja katkeaa sunnuntaina 7.5.

Stepanin koodeksi

Stepanin koodeksin synty

Jo H. P. Lovecraft aikalaisineen kirjoitti tarinoita, joissa vaikutteet valuivat vapaasti kirjailijalta toiselle ja elementit sinkoilivat ristiin rastiin. Yksi antoi nimen mystiselle kirjalle, jota toinen sitten käytti omassa tekstissään. Kolmas loi mielipuolisen jumaluuden, joka vieraili neljännen novellissa. Lisäksi he sijoittivat toisiaan kertomuksiinsa, joko kohtaamaan kauhean kuolon tai muuten vain piipahtamaan.

Tästä ristiin lainailusta johtuen kauhumaestron ja hänen tovereidensa visiot muodostavat kiehtovan sirpalekokonaisuuden, joka vihjaa osiaan suuremmasta todellisuudesta. Vaikka näitä tarinoita ei koskaan tarkoitettu muodostamaan koherenttia kokonaisuutta, eikä edes Lovecraftin oma Cthulhu-mytologia ollut looginen ja tiukka kokonaisuus, vähintäänkin jälkimmäinen on jälkipolvien käsittelyssä muovautunut yhtenäiseltä vaikuttavaksi esitykseksi. Modernin lukijan eteen avautuu maailma, joka ei ole kertakäyttöinen ja irrallinen, kuten novelleissa monasti, vaan laaja leikkikenttä vailla raja-aitaa. Se houkuttelee mukaan temmeltämään, ja kautta vuosikymmenten lukuisat kirjailijat ovatkin heittäytyneet riemurinnoin jaetun hulluuden syövereihin, Suomesta tunnetuimpina niminä S. Albert Kivinen, Boris Hurtta ja Johanna Sinisalo.

Kansikuva: Arren Zherbin

Kun kirjoittajaliike URS (UusRahvaanomainen Spekulatiivinen fiktio) perustettiin loppuvuodesta 2010, johtotähdeksi otettiin nimenomaan pulp-ajan konstailematon pyrkimys viihteeseen, suora tarinankerronta ilman turhaksi koettuja kirjallisia kikkailuja, ja esikuviksi nimettiin juurikin Cthulhu-mytologian laatinut Lovecraft sekä Conanin luoja Robert E. Howard. Oli oikeastaan vain ajan kysymys, milloin liikkeen toiminnan seurauksena kehkeytyisi oma jaettu tarinaversumi, joka toimisi omillaan eikä olisi kenellekään velkaa muuta kuin kiitoksen suunnan viitoittamisesta.

Kävi kuitenkin niin, että tämä versumi ei kehkeytynyt orgaanisesti, vaan se vasiten luotiin. Syyksi, joskaan ei syypääksi, on helppo nimetä kotimaisen kauhukirjallisuuden suurmies Boris Hurtta.

Hurtan koodeksi

Boris Hurtta laskee kirjailijanuransa alkaneen joulupäivänä 1987, jolloin hän otti kirjoituskoneen mukaansa ja lähti mökille naputtamaan romaania. Vuonna 2012 tuosta tuli kuluneeksi neljännesvuosisata, mikä on ehdottomasti juhlan paikka. Kuukausi jälkijunassa hän järjesti tapauksen kunniaksi pienimuotoisen matinean Tampereella, ja Tulenkantajien kirjakauppaan saapuessaan häntä odotti yllätys. Anne Leinonen, Tuomas Saloranta ja Shimo Suntila olivat toimittaneet hänelle juhlakirjan, nimeltään Hurtan koodeksi. Kirjoittajina oli iso liuta Hurtan kirjailijatovereita, niin uusia kuin vanhojakin, ja mukana oli myös joukko URS-kirjoittajia. Neljän urssilaisen tarinat liittyivät toisiinsa ja loivat oman miniosion kirjan loppuun. Tuon kokonaisuuden nimi oli Stepanin koodeksi, josta koko juhlakirja lopulta ammensi nimensä.

Kansikuva: Anssi Rauhala

Miniosion novellit käsittelivät kirjankeräilijää ja erästä tiettyä kiellettyä kirjaa, jota keräilijä tavoitteli. Suomalainen vuorineuvos oli lähettänyt bulvaaninsa Prahaan hankkimaan kirjan omistukseensa samalla, kun itämafian gorillat havittelivat sitä haltuunsa ja muinainen munkkiveljestö teki kaikkensa estääkseen kirjaa joutumasta vääriin käsiin. Jälki oli rujoa, ruumiita kasautui, eikä siinä ollut kaikki. Myös vähemmän maalliset voimat puuttuivat peliin. Hevosenpäinen mies ja monikätinen nainen vainosivat kirjan kanssa tekemisiin joutuneita, hopea välkkyi pimeydessä, köynnökset kahisivat varjoissa ja supatus kaikui kuuloalueen rajoilla. Toimivan konseptin siemenet oli kylvetty.

Alkunsa Stepanin koodeksi sai Tšekissä. Syksyllä 2012, samalla kun Hurtan juhlakirjaa suunniteltiin, URS-kirjailijat Tuomas Saloranta, Samuli Antila ja Markus Harju tekivät matkan Prahaan, ja pohtivat sitä, josko Hurtan kirjaan saataisiin kyhättyä jokin kiinteämpi kokonaisuus. Olutta ja Becherovkaa kului ilta toisensa jälkeen, kun kolmikko luonnosteli vihkoon ideoita kielletystä kirjasta, joka ideologialtaan lainaisi lovecraftiaanisesta perinteestä, mutta jonka mytologia olisi täysin itsenäinen. Palattuaan Suomeen he rekrytoivat mukaan vielä Jussi Katajalan, ja koodeksin nelikko oli valmis.

Koodeksin historia

Stepanin koodeksin peruspiirteet ja historia käydään läpi alkuperäisessä tarinakimarassa.

Kirja ilmaantui piinaamaan ihmiskuntaa hussilaissotien aikaan, joita käytiin Böömissä vuosina 1419–1436. Sodassa olivat vastakkain roviolla poltetun Jan Husin oppeja kannattaneet hussilaiset ja Pyhän saksalais-roomalaisen keisarikunnan intressit. Noihin aikoihin Kutná Hora oli jo vakiinnuttanut asemansa Böömin toiseksi suurimpana kaupunkina Prahan jälkeen, ja oli tunnettu kautta Euroopan hopeakaivoksistaan.

Erään kaivoksen uumenista, kymmenien tai satojen metrien syvyydestä, löytyi salaperäinen kirja. Kukaan ei tiedä, miten se oli sinne joutunut. Koska kuva-aiheet olivat jumalattomia ja kieli outoa, kirja päätyi paikallisen jesuiittakollegion haltuun. Sen johtajana toimi mies nimeltä Stepan, ja hänen nimeään koodeksi kantaa vielä tänäkin päivänä.

Stepan määräsi koodeksin tutkittavaksi, jotta sen pahuudesta päästäisiin selville ja sitä vastaan voitaisiin taistella. Osa kirjoituksesta oli latinaa, mutta loput merkinnät oli laadittu kielellä, jota kukaan ei ymmärtänyt. Kuvat olivat kauhistuttavia ja riettaita, ja esittivät niin ihmisiä, eläimiä kuin kasvejakin, eikä kaikissa tapauksissa ollut selvää, missä kohdin yksi hahmo loppui ja toinen alkoi.

Tutkimukset etenivät, kunnes kirjan parissa työskennellyt munkki heittäytyi kalliolta Pyhän Barbaran katedraalin luona. Matka ei ollut pitkä, kollegio sijaitsee edelleen kivenheiton päässä katedraalista. Siinä missä ensimmäinen munkki oli sinnitellyt puolen vuoden ajan, hänen seuraajansa jaksoi vuoden, ennen kuin puolestaan hirttäytyi kammiossaan. Sen jälkeen Stepan määräsi, että kirjaa sai tutkia vain valvotusti, päivä kerrallaan.

Vuosien saatossa Kutná Horaa kohtasi vitsaus toisensa jälkeen. Rutto, 30-vuotinen sota ja pari pienempää, hopean ehtyminen ja yleinen rappio. Kollegion johtaja katsoi Koodeksilla olleen osansa näissä onnettomuuksissa ja päätti päästää ihmiskunnan pälkähästä. Hän määräsi Koodeksin poltettavaksi 1770. Pahuudesta päästiin, mutta hinta oli kova, sillä ikään kuin jumalattoman kirjan viimeisenä kostona koko kaupunki leimahti liekkeihin.

Eikä sekään päättänyt piinaa. Eräs munkki oli painanut Koodeksin sisällön mieleensä ja tehnyt siitä kopion, joka jatkoi siitä, mihin sen alkuperäislaitos oli jäänyt. Viimeksi kopiosta oli luotettava havainto Prahaan kevään ajoilta, ennen kuin se vihdoin vuosituhannen vaihteen jälkeen putkahti jälleen ihmisten ilmoille prahalaisessa antikvariaatissa, josta vuorineuvoksen asiamies sen kävi ostamassa.

Kansikuva: Arren Zherbin

Alkuperäinen novelliquatrologia ei ottanut lainkaan kantaa siihen, mistä erilaisissa häiritsevissä aistimuksissa oli kysymys. Havaitsijat olivat poikkeuksetta joko jonkinlaisen loitsun tai lumouksen vaikutuspiirissä, tai kolhineet päänsä niin pahoin, että aisteihin ei voinut täysin luottaa. Joka tapauksessa Koodeksin liepeillä liikkuivat hevosenpäinen mies, kullalla verhottu monikätinen nainen, köynnökset, luikerteleva käärme, kavioiden kopse, supatukset, pimeydessä kiiltävät hopeasuonet sekä koko mytologiaa ehkä eniten määrittänyt lainaus Koodeksista itsestään: ”Maan alla oli hopeaa, hopea muuttui kullaksi, kulta ikuiseksi elämäksi.” sekä marginaaliin tehty merkintä: ”Elämä muuttuu tuskaksi, tuska kuolemaksi, kuolema hopeaksi.”

Näistä viittauksista kaikki eivät ole päätyneet pysyvään kaanoniin. Esimerkiksi viite käärmeeseen on jäänyt sivuun mielenkiintoisemman kuvaston tieltä, eikä sitä ole myöhemmissä tarinoissa käytetty. Myöskään nykypäivässä elävien munkkien järjestö Manus Argentum ei ole ollut laajassa käytössä, vaikka se mitä ilmeisimmin juontaa juurensa jo keskiajalta asti ja on siis oletettavasti seurannut Koodeksin vaiheita halki vuosisatojen.

Koska mytologia oli tarkoitettu laajennettavaksi, se lähti eri ihmisten käsittelyssä eri teille varsin nopeasti. Shimo Suntilan novellissa ”Rakkaudesta kirjaan” paljastetaan, että eräs munkki joutui Koodeksin pauloihin ja pelasti sen liekeiltä viime hetkillä, ja aiheutti samalla Kutná Horan palon. Hänen tarinassaan esiintyy myös se munkki, joka teki Koodeksista kopion. Munkin tarina jatkui Mixu Laurosen novellissa ”Veli Adolphuksen tunnustus”. Alusta saakka oli ollut oletettavaa, että kaikki yksityiskohdat eivät eri tarinoissa täsmäisi, joten sitä ei missään kohtaa vaadittu. Niinpä kopion tehnyt munkki on Suntilan novellissa veli Adalbert, Laurosen novellin nimessä puhutaan veli Adolphuksesta ja Koodeksia mielessään kuljettava mies käyttää itsestään nimeä veli Ondrej, vaikka hahmo on sama. Vai onko sittenkään? Näitä seikkoja ei ole kirjoitettu kiveen.

Sen lisäksi, että Koodeksista oli liikkeellä ainakin yksi kopio sekä alkuperäiskappale, myös yksittäisistä sivuista on ollut havaintoja, ja ne jopa voivat ilmestyä paikalle itsestään. Kirja ei ole myöskään jäänyt vain eurooppalaisten riippakiveksi, sillä Henna Sinisalon novellissa ”Riisiarkku” Koodeksin valta ulottuu Koreaan saakka.

Koodeksi-tarinoita on koottu kolmeen kirjaan, Stepanin koodeksi (Kuoriaiskirjat, 2013), Hopeoitu vainaja ja muita sivuja Stepanin koodeksista (Kuoriaiskirjat, 2014) ja Teräskoura ja muita sivuja Stepanin koodeksista (Kuoriaiskirjat, 2016). Ensimmäisessä kuvastoa hallitsi hevosenpäinen mies ja monikätinen nainen, toisessa taas köynnöksillä oli vahvempi edustus. Jenni Kauppisen novellissa ”Kuolleita lehtiä” Koodeksiin liitettiin kuolleet lehdet ja eräänlainen narkolepsia, kun taas Boris Hurtan novellissa ”Totuus ei pala tulessakaan” käy ilmi, että Koodeksia ei voi tuhota tulella. Mikä tekee kaikista aiemmista tuhoamisyrityksistä, joissa on käytetty tulta, ihastuttavan ironisia ja traagisen turhia.

Juha Jyrkäs esittää novellissaan ”Velesin kirja”, että Stepanin koodeksi on sukua muille pahuuden kirjoille, kuten Velesin kirjalle tai Marraksen mustalle kirjalle, tai että ehkäpä niistä jokainen on kaiku jostakin ihmistä vanhemmasta asiasta. Shimo Suntilan vielä julkaisemattomassa tarinassa palataan Kuttenbergin hopeakaivoksiin, josta löytyy toinenkin kirja, eräänlainen pari nykyään tunnetulle Koodeksille.

Novellissaan ”Hopeameren musta linnoitus” Tuomas Saloranta kertoo tulevaisuudesta, josta Tarja Sipiläinen vain vihjaa omassa novellissaan ”Murretut”. Sipiläisen tarinassa Koodeksi ladataan nettiin, minkä jälkeen sitä ei enää voi pysäyttää. Saloranta kertoo, mitä tapahtuu, kun Koodeksi on irrallaan ja ihmiskunta kulkee kohti tuhoaan, ja heittää villin vision siitä, miten Koodeksi joku päivä vielä kulkeutuu tähtiin. Shimo Suntila tarttui tähän sekä Koodeksin palamattomuuteen novellissaan ”Kultainen tulevaisuus” ja kuvaa ihmiskunnan rippeiden taistelua tähtien takaisissa siirtokunnissa Koodeksin avaruuslaivoja vastaan.

Kansikuva: Arren Zherbin

Joko tarinalla on siis loppu olemassa? Onko myyttiset alkuhämärät kartoitettu pohjia myöten? Sanalla sanoen ei. Kyseessä on eräs mahdollinen tulevaisuus, ja eräs mahdollinen menneisyys, eivätkä ne sido ketään. Toisaalta, jokainen on tervetullut jatkamaan mitä tahansa kirjoitettua tarinaa omilla visioillaan.

Tämä juuri on koko Koodeksi-mytologian toimintamalli. Uusien tarinoiden ei ole pakko asettua täydelliseen linjaan aiempien kertomusten kanssa, ja Koodeksille voi vapaasti keksiä uusia puolia. Toisaalta noiden lisäysten elinvoima punnitaan siinä, jäävätkö ne osaksi suurempaa kerrontaa, viittaavatko muut kirjoittajat niihin omissa novelleissaan.

Bibliografia

Ensimmäiset Koodeksi-tarinat nähtiin siis 25.1.2013 julkaistussa antologiassa Hurtan koodeksi. Ne irrotettiin oman julkaisun siemeneksi ja uusilla tarinoilla höystetty Stepanin koodeksi julkaistiin Turun kirjamessuilla 4.10.2013. Keväällä 2014 URS julisti Koodeksi-kirjoituskilpailun, johon saapui 39 novellia. Kolme parasta otettiin mukaan antologiaan Hopeoitu vainaja ja muita sivuja Stepanin koodeksista, joka julkaistiin Helsingin kirjamessujen aikaan 25.10.2014. Kolmas kokoelma Teräskoura ja muita sivuja Stepanin koodeksista sisältää kirjoituskilpailun satoa sekä erikseen pyydettyjä novelleja Usva-leirin kävijöiltä. Se julkaistiin Finnconissa 1.7.2016. Näiden antologioiden lisäksi on ilmestynyt ainakin kaksi Koodeksi-tarinaa: Samuli Antilan ”Tapulinrakentaja” kokoelmassa Rajat ja muita kauheita tarinoita ja Hanna Matilaisen novelli ”Äideistä parhain” hänen blogissaan Morren maailmassa.

Juuri nyt on meneillään toinen Koodeksi-kirjoituskilpailu, jonka siirretty deadline on 2.5.2017. Kisan parhaimmisto sekä muita valikoituja novelleja julkaistaan Turun Finnconissa kesällä 2018.

Jo ensimmäisessä antologiassa julistettiin kutsu osallistua Koodeksin mytologian levittämiseen ja laajentamiseen, mutta toistetaan se tässäkin. Kirjoittakaa, julkaiskaa. Lupia ette tarvitse. Laittakaa novelleja lehtiin, kootkaa niistä kokoelmia ja antologioita. Stepanin koodeksillakin on potentiaalia nousta isommaksi ilmiöksi kuin yksittäisten novellien summa.

Hurtan koodeksi (Toim. Anne Leinonen, Tuomas Saloranta, Shimo Suntila. Suomen Tieteis- ja fantasiakirjoittajat ry. 2013. ISBN 978-952-6776-52-1) Tilaa Aavetaajuudelta! (loppu kustantajalta)
* Samuli Antila: Stepanin koodeksi
* Markus Harju: Veli Frantisekin viimeinen toive
* Tuomas Saloranta: Kirjan mahti
* Jussi Katajala: Ääni kellarissa

Rosy Luxemburgové 3 (Kamala ukko 36, Kamala ukko 2013)
* Boris Hurtta: Rosy Luxemburgové 3

Stepanin koodeksi (Toim. Tuomas Saloranta. Kuoriaiskirjat 2013. ISBN 978-952-7021-09-5) Lataa ilmainen e-kirja!
* Samuli Antila: Stepanin koodeksi
* Markus Harju: Veli Frantisekin viimeinen toive
* Tuomas Saloranta: Kirjan mahti
* Jussi Katajala: Ääni kellarissa
* Shimo Suntila: Rakkaudesta kirjaan
* Mixu Lauronen: Veli Adolphuksen tunnustus
* Heikki Nevala: Suruntuoja
* Anne Leinonen: Kirje Helenille
* Boris Hurtta: Rosy Luxemburgové 3
* Tarja Sipiläinen: Murretut

Hopeoitu vainaja ja muita sivuja Stepanin koodeksista (Toim. Tuomas Saloranta, Shimo Suntila. Kuoriaiskirjat 2014. ISBN 978-952-7021-44-6) Tilaa Aavetaajuudelta!
* Samuli Antila: Hopeoitu vainaja
* Henna Sinisalo: Riisiarkku
* Mixu Lauronen: Tervan mahti
* Boris Hurtta: Totuus ei pala tulessakaan
* Toni Saarinen: Näytös loppuunmyyty
* Jussi Katajala: Ylikersantti Chambersin kertomus
* Tarja Sipiläinen: Veli Hermanuksen herkkupata
* Markus Harju: Vanhassa maassa
* Jyrki Pitkä: Ullakkohuone
* Jenni Kauppinen: Kuolleita lehtiä
* Inkeri Kontro: Korkean impaktin paperi
* Juha Jyrkäs: Velesin kirja
* Tuomas Saloranta: Hopeameren musta linnoitus
* Shimo Suntila: Kultainen tulevaisuus

Rajat ja muita kauheita tarinoita (Kuoriaiskirjat 2014. ISBN 978-952-7021-26-2) Tilaa Aavetaajuudelta!
* Samuli Antila: Tapulinrakentaja

Morren maailma
* Hanna Matilainen: Äideistä parhain
http://morrenmaailma.blogspot.fi/2014/09/aideista-parhain-novelli-lukuhaasteeseen.html

Teräskoura ja muita sivuja Stepanin koodeksista (Toim. Shimo Suntila. Kuoriaiskirjat 2016. ISBN: 978-952-7021-57-6) Tilaa Aavetaajuudelta!
* Joonas Riekkola: Joka metsään huutaa
* Artemis Kelosaari: Teräskoura
* Eero Korpinen: Viimeinen sivu
* Kaisa Ranta: Hopeaa, mustetta
* Henna Sinisalo: Kirjankantaja
* Matias Luukkanen: Jumalan suuremmaksi kunniaksi
* Reetta Saarimäki: Stepanin delirium
* Mia Myllymäki: Miljoonan diili
* Niina Räsänen: Kolmannessa kerroksessa
* Maarit Leijon: Ihon taju
* Liisa Nurro: Srebrenican hopeakellot
* Saara Henriksson: Unkarilainen veljeskunta
* Aki Hammarén: Kiveen kirjoitettu
* Katri Alatalo: Kronikoitsija Mooermomkin viimeinen viesti

Painimatsi saven kanssa

Eilen keksin, että turhankin usein kirjoittamisprosessini on kuin saven kanssa painisi.

Kun ryhdyn työstämään uutta novellia, se on monasti jotakin tiettyä tarkoitusta varten. Yleisimmin antologiaa. Projektin alussa siis etsin aluksi sieltä täältä pieniä savimöykkyjä, jotka vaikuttavat kiehtovilta. On ehkä idea alkukohtauksesta, jonkinlainen teeman tai aiheen aavistus, päähenkilön luonteenpiirre. Mahdollisesti jopa juoni, mutta olisi hirvittävä virhe kuvitella sen olevan lopullinen juoni. Kerään näitä möykkyjä ja puristelen ne palloksi. Ruudulla teksti rakentuu lause kerrallaan. Pari ensimmäistä iltaa hyvin hitaasti, mutta pikku hiljaa alku hahmottuu ja lähtee soljumaan seuraaviin kohtauksiin.

Kuitenkin heti kättelyssä palloon alkaa muodostua möykkyjä, epämääräisiä paisumia, jotka uhkaavat vääristää kokonaisuuden. Päähenkilö reagoi turhan jyrkästi tai puhuu väärällä rekisterillä. Suhde sivuhenkilöön takkuaa. Kerronta jaarittelee. Osan epämuodostumista nykerrän irti, joskus siinä menee kohtalainen pala varsinaisesta pallostakin, osan taas taputtelen mukaan miten parhaiten taidan. Mitä isommaksi savipallo on päässyt, sitä tuskaisempaa jatkuva muotoilu on.

Kuluu viikko, pari. Salakavalasti ensin käteen mahtunut pallura on paisunut valtavaksi paakuksi, jota ei voi enää pidellä sylissä. Jos sen haluaa pysyvän liikkeessä, on sitä puskettava voimalla, ja kaiken aikaa lähestyy se kriittinen piste, jonka jälkeen liikemomentti voi vain kuolla. Valtava savivuori jämähtää paikoilleen. Voin pyöriä sen ympärillä ilta toisensa jälkeen, jopa viikkoja tai kuukausia, mutta vaikka möhkäle hioutuu mikrotasolla, tarina ei etene.

Lopulta koittaa deadline. Ei alustava määräaika eikä toiseksi vihoviimeinen kalmanlinja, vaan se armoton ja lopullinen. Olen kehitellyt suunnitelmia, epämääräisiä tai tarkkoja, sillä ei ole väliä. Vuoren ympäri on kasattu rakennustelineitä työn valmistelun suunnittelun aloittamiseksi, mutta nyt ne pitää potkaista nurin. Hienovaraisen nykertämisen ja muotoilun aikakausi on tullut päätökseen.

Seison paikoilleen jämähtäneen savimöykyn edessä tietäen, että nyt tämä täytyy saada liikkeelle ja pyöreäksi. Massaa uupuu vaikka kuinka, sanoja tarvitaan ainakin tuhat, ei vaan kolme tuhatta. Aikaa on vain kaksi päivää, tai yksi ilta, tai pahimmillaan vain yksi yö – ja vuorokausi on jo vaihtunut. Tilanne on millä tahansa mittarilla ajatellen mahdoton, mutta samalla vaihtoehdot ovat kadonneet. On pakko.

Syöksyn juuret kasvattaneen vastustajani kimppuun. Upotan sormeni siihen ja kampean, punnerran hampaat irvessä ja kieräytän möhkäleen liikkeelle. Tuleeko siitä pallo vai jotain muuta, se on nyt toisarvoista. Massaa. Tarvitaan massaa. Tunnit kuluvat, silmissä sumenee ja rasitus käy sietämättömäksi, mutten saa pysähtyä. Tämä viedään loppuun juuri nyt.

Painan töitä hartiavoimin. Kello käy, pallo kasvaa. Maailma luisuu ulottumattomiin. Herätyskello soi, ja loppukohtaus puuttuu vielä. Univajeen pitäisi tuntua silmien takana, mutta sen aika ei ole vielä. Pallo on pysäyttämätön jyrä, joka lanaa kaiken tieltään. Ja sitten se on valmis. Pallo. Tarina. Lasken käyttämiäni tunteja. Ja mietin, miksen tehnyt tätä jo viime viikolla, viime kuussa, ylipäätään aiemmin.

Ehkä siksi, että se olisi ollut pallon työntelyä. Sellaisen jälkeen voi nojata likaisilla käsillä reisiinsä ja vetää syvään henkeä. Tämä taas oli painia, adrenaliinin ja alkukantaisen kamppailuvietin kirittämä voimainponnistus. Sen jälkeen en voi kuin tuiskahtaa naamalleni hikisenä, lihakset pakottaen, yltä päältä ravassa. Kierähdän selälleni ja nauran kohti taivaita kaikkeni antaneena. Se oli mahdoton teko, ja tein sen silti.

Voitin painimatsin savea vastaan.

Kirotun maan ritari

kirotun-maan-ritariKirotun maan ritari
Erkka Leppänen
Kuvitus: Petri Hiltunen
Vaskikirjat, 2016
ISBN: 978-952-6642-23-9

Praedorit ovat onnenonkijoita, seikkailijoita joiden elämä on vaaraa täynnä. Hyvin harva heistä kuolee korkeaan ikään. Praedoreiden toimenkuvaan kuuluvat sodat, salamurhat, varkaudet ja muut vastaavat toimet, joiden myötä joku jossain menettää vähintään rahapussinsa, mutta luultavimmin päänsä. Tämän vuoksi heihin ei suhtauduta yleisellä suopeudella.

Vaikka kuka tahansa voi tarttua miekkaan, jokainen sotapoika ei ole praedor. Tämän nimityksen saadakseen täytyy vierailla kirotulla maalla, joko Warthin raunioissa Jaconian sisällä tai Borvarian loputtomassa rauniokaupungissa, missä luonnonlait ovat vain kainoja ehdotuksia ja kuta kuinkin kaikki on tappavaa.

Praedor on alun alkujaan Petri Hiltusen neljän vuosikymmenen yli ulottuva projekti, jonka puitteissa Petriltä on ilmestynyt neljä sarjakuva-albumia. Maailma on laaja ja pitkälle kehitelty, ja aika ajoin myös muut ovat saaneet luvan rikastuttaa Jaconian historiaa tarinoillaan. Yksi heistä on Erkka Leppänen, jonka novellikokoelma Kirotun maan ritari kertoo praedorista nimeltä Falac Valkosulka.

Falac ei ole mikä tahansa epätoivoisista oloista ponnistava onneton kurkunleikkaaja, vaan alkujaan ritari, mutta sekään ei auta kun elämä päättää kolhaista kunnolla. Taistelutaidoille on aina kysyntää, joten nälkäkuolemasta ei ole suurta pelkoa. Tosin praedorin elämässä se onkin yksi niitä harvoja tapoja kuolla, joka ei ole päivittäisenä uhkana. Tästä ovat elävänä(?) todisteena Falacin vaihtuvat seuralaiset, joista osa ymmärtää käyttää saalisosuutensa toisenlaisen elämän aloittamiseen, kun taas toisilta elämä ja ura katkeavat yhtä aikaa.

Tämä muodostaakin tehokkaan jännitteen tarinoihin, sillä vaikka päähenkilö oletettavasti selviää kiipelistä, hänen tovereistaan ei ikinä tiedä, ovatko he mukana novellin verran vaiko puoli kirjaa. Leppänen saa tämän toimimaan puhaltamalla sivuhenkilöihinkin henkeä siinä määrin, että heidän kohtaloillaan on väliä, ja siksi brutaali kuolema pääseekin kirpaisemaan lukijaa.

Myös Falacin hahmo elää, eikä hän ole enää kirjan lopussa se sama mies, joka alkusivuilla esiteltiin. Esimerkiksi hänen vankkumaton, jopa kiivas uskonsa Artanteen saa kolauksia matkan varrella. Näin se kuuluu tehdä, staattiset henkilöhahmot, vaikka olisivat kuinka räiskyviä, tuppaavat tylsyttämään teränsä nopeasti.

Praedorin maailma on miekka & magia -genren tyylikäs edustaja, joskin asenteet siinä ovat monessa suhteessa modernimpia kuin tyylilajinsa lyömättömässä standardissa, Robert E. Howardin Conan-saagassa. Homous ei ole tabu, vaan yksi osa ihmiskunnan elämää, eikä henkilön pätevyys määräydy sen mukaan, mitä killuu tai on killumatta jalkojen välissä. Tässä suhteessa Jaconia avautuu kutsuvampana kuin muinainen hyborinen aika.

Kirotun maan ritari nostaa Erkka Leppäsen suoraan Petri Hiltusen ja Ville Vuorelan rinnalle kotimaisen miekkafantasia eturintamaan. Taistelkoot he kauan ja kaatukoot urheasti. Tai puukottakoot vastustajiaan niskaan ja varastakoot heidän rahakukkaronsa, kuten praedoreille sopii.

Kirjassa on sivumennen sanoen Petrin upea kuvitus.

Atorox hiipii kimppuusi kuin traalilainen sontiaismolottajapeto

Atorox 2017

Kirotun kirjan vartijaYeah, on taas sen aika, Atoroxin nimittäin. Lukeva yleisö äänestää viime vuoden parasta spefinovellia, mutta sitä ennen pitää saada aikaiseksi lyhytlista. Novelleja meinaan ilmestyi hihasta ravistettuna ainakin pari sataa, tai noin kolme kviljoonaa, jos raapaleet lasketaan mukaan, eikä semmoista määrää lue Syvä Mietekään. Tai no Atorox-vastaava ehkä, ja mahdollisesti muu esiraati, mutta jätetään nämä Herakleen urotyöt ammattilaisille.

Tässä vaiheessa siis kaivataan sopivista novelleista mielipiteitä, minkä vuoksi onkin onnekasta, että nimenomaan mielipiteistä ei ihmisillä ole koskaan pulaa. Jos olet lukenut jonkin viime vuonna ilmestyneen scifi/fantasia/kauhunovellin, jota satuit diggailemaan, nimeä se ehdokkaaksi. Mitä laajempi lukijapohja, sitä kattavammin saadaan perattua esiin ne huimimmat huiput.

spekulatiivinen-turkuEhdokkuuksia voi heittää Atorox-vastaavalle nettilomakkeella. Helppoa kuin purkan pureskelu. Toimi 27.2. mennessä.

Minäkin koitan joka vuosi kantaa jonkin korren kekoon, ja näin tammi-helmikuun vaihteessa huomaan aina, kuinka hemmetin vähän olen loppujen lopuksi lukenut edeltävän vuoden aikana juuri tätä oman alan kamaa. Siitä seuraa, joka kerta, kova paniikki ottaa kiinni sen minkä ehtii.

Pari kirjaa on sentään jo pulkassa. Teräskouran luin kun kerta toimitin sen, ja luinkin monta kertaa (voi pyhä Zarquon sentään). Pitääpä vain harkita, mitkä nostan omalle listalleni. Myös Erkka Leppäsen Praedor-kokoelma Kirotun maan ritari on luettuna, ja siinäkin oli ässää settiä. Valinnan vaikeus, mutta eiköhän ne parhaat ravistelemalla putoa esiin.

kirotun-maan-ritariNyt työn alla on Cthulhu-kokoelma Kirotun kirjan vartija sekä Tutkan & TSFS:n julkaisema Spekulatiivinen Turku. Mainioita juttuja tähän mennessä kummassakin, hyvä että ymmärsin nyt niihin tarttua, vaikken viime vuonna ymmärtänytkään. Selvää ehdokaskamaa tarjolla.

Näiden lisäksi odotan paljon Katri Alatalon kirjalta Älä riko pintaa ja Magdalena Hain Haisevalta kädeltä. Kumpikin kuuluu mun luottokirjoittajiin, jotka harvoin jos koskaan pettävät. Kirjat vain pitää saada haltuun. Ehkä arvostelukappaleiksi, on parikin paikkaa, jonne voisin tarjota perustellut mielipiteeni.

teraskouraHyllyssä vaanii myös Osuuskumman kolmas Steampunk-kokoelma Silintereitä ja siipirattaita sekä ihoantologia Marraskesi, mutta montako kirjaa sitä kuukaudessa ehtii lukea? Kun pitäisi tehdä täsmäiskuja alan lehtiinkin. Portti ja Tähtivaeltaja tulevat ensimmäisinä mieleen, mutta nimenomaan ne pienilevikkisimmät lehdet tarvitsevat harkittua ja punnittua nostetta.

Oliko jollain jo tarjota geenihoitoa, joka eliminoisi unentarpeen?

Lopuksi nostan omaa häntääni. Männä vuonna julkaisin muutaman irtonovellin sekä ihan ehdan novellikokoelman, yhteensä yksitoista novellia. Niistä ehdokaskelpoisia (ensimmäistä kertaa julkaistuja) on kuusi.

  • Kirotun kirjan vartija (Kirotun kirjan vartija, Jalava)
  • Matoparkki (Spekulatiivinen Turku, Tutka & TSFS)
  • Sharan henkäys (Tähtiviima, Osuuskumma)
  • Steelen ruukki (Tähtiviima, Osuuskumma)
  • Purret (Tähtiviima, Osuuskumma)
  • Flipperikuumetta Coloradossa (Portti 3/2017)

Kuva: Arren Zherbin

Kuva: Arren Zherbin

Jos jokin niistä kosketti, riemastutti, kauhistutti tai herätti ylipäätään jonkinlaisen positiivisen tunnereaktion, harkitse ehdottavasi. Säväyttämättömiä ei pidä nostaa esiin, niiden sopii pyyhkiytyä mukaan historian vääjäämättömään virtaan ja painua pinnan alle.

Kiinnostuneet voivat ryhtyä myös varsinaiseen raatiin, ja ilmoitus tästä pitää tehdä 13.3. mennessä. Yhteystiedot löytyvät Atoroxin nettisivuilta. Minä en siihen naruun enää lankea, kun tuli hoidettua Atorox-vastaavan pestiä jokusen vuoden viime vuosituhannen puolella.

Niin että lukekaa niitä novelleja.

Tappuri

tappuriTappuri
Boris Hurtta
Avoin Kirja, 2005
ISBN: 951-881-070-2

Tappuri on poliisi, joka on omasta mielestään jo parhaat päivänsä nähnyt. Selkä krämppää yhtenään, ja lainsäätäjien typeryys näivettää hiljalleen poliisin mahdollisuuksia hoitaa tointaan kunnollisesti. Tappuri on jo aikaa sitten päässyt irti katupartioinnista ja pyörittää elinkeinovalvonnan osastoa sen minkä jaksaa ja viitsii. Vuosi vuodelta se on yhä vähemmän. Hän näkee poliitikkojen sanahelinän takana lymyävän tehottomuuden ja korruption, ja sanoutuu siitä vimmaisesti irti. Muiden tempoillessa tulosvastuullisuuden kiristyvässä verkossa Tappuri haaveilee lähestyvästä eläkeiästä. Vaikka kaukanahan se tuntuu olevan.

Kertomukset, joita on 23, pyörivät niin Tappurin ammatin kuin siviilielämän ympärillä. Milloin hän viettää aikaa filatelistiystäviensä kanssa, milloin hämäräperäisissä ravintoloissa peitetehtävissä. Joskus molempia samaan aikaan. Ja aina esimiehet haluavat lisää. Tätä vastaan Tappuri taistelee kaikin keinoin. Töitä viivytetään niin pitkään kuin suinkin mahdollista, ja kun ne kortit on pelattu, on aika ottaa pari viikkoa sairaslomaa. Ja hullusti käy, jos hänet pakotetaan johonkin epämieluisaan, kuten vaikka autonkatsastukseen. Virkakuntien rakenteet järkkyvät eikä tuhopolttokaan ole pois suljettu seuraus.

Tappurin metkut töiden väistelyssä lähestyvät sellaista nerokkuutta, että tekisi mieli verrata häntä Sherlock Holmesiin, mutta parempi vertaus olisi kuitenkin Moriarty. Patalaiska, turhaa työntekoa vieroksuva Moriarty. Tappurin motto tuntuu olevan: Jos et voi voittaa vihollistasi, heitä sille kapuloita rattaisiin, keitä kahvit ja nosta jalat pöydälle.

Boris Hurtta ehti heittää siivilissä keikkaa kyttänä viidellä vuosikymmenellä ennen eläköitymistään. Tuona aikana hän ryhtyi kirjailijaksi, mitä voidaankin pitää hänen todellisena ammattinaan, mutta ei aika Pedon palveluksessa hukkaan mennyt. Jos Valdemar Rydberg -tarinat ammentavat Hurtan antikvaarisista kokemuksista, on Tappuri yhtä paljon velkaa poliisin uralle.

Kirja on riemukas, kyynisen miehen tilinteko ajastaan Pedon käskyläisenä. Kaikesta näkee, että raadollisimmat kuvaukset kumpuavat vankasta kokemuspohjasta, ja se pumppaa kertomukset täyteen vitaliteettia. Koskaan ei tiedä, missä omaelämäkerrallinen materiaali loppuu ja fiktio alkaa, ja niin on parasta. Ja jos joku tunnistaa tarinoista itsensä tai tuttavansa, se vain lisää tilanteiden herkullisuutta. Terveiset tarkastaja Norkamolle.

Kustantajalta kirjaa lienee turha enää kysellä, eikä toivoaan pidä laskea myöskään kansallisten kirjakauppaketjujen varaan. Tappuria haikailevien ei auttane muu kuin kääntyä asiansa osaavien antikvaarien puoleen ja toivoa, että Planeetat ovat oikeassa asennossa.

Raapale 506: Prinsessan lähtö (29.12.2016)

Prinsessan lähtö

Tähtilaiva piirtyi avaruutta vasten. Nainen käveli laskusiltaa ylös kohti vastassa seisovaa miestä.

”Tervetuloa alukseen, teidän korkeutenne”, mies sanoi ja kohotti kätensä tervehdykseen. ”Vai pitäisikö teitä puhutella prinsessaksi tai kenraaliksi?”

Nainen levitteli sormiaan hetken ja huiskautti sitten kättään. ”Kunhan et ala nimittelemään komiteaksi. Miten päädyin tänne?”

”Uskoakseni hukuitte kuunvaloon ja-”

”Ja kuristuin rintsikoihini. Niinpä niin. Mitä seuraavaksi?”

”Eräs mies haluaa tavata teidät. Lyhyehkö, huvittelee päästelemällä droidimaisia piipahduksia. Taitaa olla uima-altaalla juuri nyt.”

”Ja minä kun jätin kultabikinit hiekkaerämaahan. Etkö tule mukaan?”

”Varron kapteenia. Eräs hyvä ystäväni on sellainen. Erittäin pätevä.”

Nainen naurahti. ”Minäkin tunnen yhden hyvän kapteenin. Vaikka onkin aikamoinen lurjus.”

(Tapahtunut aiemmin: Tähtimies astuu alukseen)

Pieniä tarinoita

Sunnuntaina oli lapsen oikeuksien päivä, ja Unicef järjesti aiheen tiimoilta tarinakampanjan Pieniä tarinoita eli Tiny Stories. Koko viikon ajan kirjailijat ympäri maailmaa loivat lyhyitä, seitsemän virkkeen kertomuksia teemalla ”Mitä toivoisin jokaiselle lapselle”.

Lähdin mukaan ja kirjoitin joka päivä yhden Milla ja Meri -tarinan, sillä toivoisin jokaiselle lapselle rakastavaa kotia, jossa leikille on aina aikaa ja tilaa.

Viime viikon tarinat on nyt kerätty yhteen pakettiin. Mahtaisiko löytyä kiinnostusta ja lukijoita vielä toiselle viikolle, vaikka kampanja itse on jo ohi?

Pieniä tarinoita #1 – Lintuja ruokkimassa

”Isi, onko meillä vanhaa leipää?” Milla kysyy.

”Mennään ruokkimaan lintuja”, Meri lisää.

Kaivan kaapista puolikkaan ranskanleivän, josta tulisi enää köyhiä ritareita.

Hetken kuluttua pihalta kuuluu kumean möreää karjuntaa, ja ryntään katsomaan mistä oikein on kyse.

”Sinähän sanoit, että linnut polveutuvat dinosauruksista”, Milla sanoo puolustelevasti, ennen kuin ehdin protestoimaan.

Meri seisoo omenapuun varjossa ja heittelee leivästä revittyjä palasia nurmikolle.

Tyrannosaurus nokkii palasia kitaansa tyytyväisenä.

Pieniä tarinoita #2 – Leijaa lennättämässä

Aamulla takapihalla on valtava kieppi jotakin, joka kysyttäessa paljastuu muutamaksi sadaksi kilometriksi ultrakestävää monofilamenttikaapelia.

”Lisäksi me rakennettiin magneettitarrain”, Milla sanoo.

”Kuuhunko te meinaatte kiivetä?” minä vitsailen.

”Ei se yllä kuuhun saakka, me aiotaan lennättää leijaa”, Meri selittää.

”Varokaa, ettei naru takerru puuhun”, hymähdän.

Tunnin kuluttua saan puhelun NASA:lta. Kansainvälisen avaruusaseman komentaja on esittänyt painavan toiveen sen puolesta, että asema pääsisi mahdollisimman pian jatkamaan matkaansa.

Pieniä tarinoita #3 – Sademetsän lumoissa

Millan ja Merin huoneessa on ollut jo tunnin ajan hiljaista, joten hiivin katsomaan mitä koiruuksia siellä nyt suunnitellaan. Milla lukee kirjaa sademetsistä, ja Meri hienosäätää laitetta, joka viime viikolla siirsi pohjoisnavalta rakennusmateriaalia ison lumilinnan tarpeiksi. Huikkaan likoille käväiseväni pikaisesti ostoksilla.

Päivänokosilta herätessäni takapihalla on, odotetusti, oikea viidakko liaaneineen kaikkineen, ja ilmasto on kostean trooppinen. Vetäisen päähäni juuri ostamani hellehatun ja haen loput hankinnat pakastimesta.

”Milla, Meri! Jäätelötauko”, huudan pihaa peittävään vihreään hämyyn.

”Jätskii!” kuuluu vastaus, kun kaksi tyttöä ja lauma lemureita syöksyy lehvästön läpi.

Pieniä tarinoita #4 – Superkuun pauloissa

”Tiedättekös tytöt, mikä on superkuu?”

Milla ja Meri panevat Pikku kakkosen pauselle ja huokaavat duettona.

”Silloin täysikuu on isoimmillaan, kirkkaimmillaan ja voimakkaimmillaan, koska se on niin lähellä maata”, Milla vastaa.

”Se voi tulla jopa niin lähelle, että siihen lyö päänsä, varsinkin jos on superihmissusi”, Meri heittää heti perään.

”Nyt kyllä Milla osui lähemmäs oikeaa”, totean ja hekottelen tyttöjen ilkikurisille katseille. Vai muka superihmissusia, ja päänsäkin voi kolauttaa, olipahan taas selitykset.

Illan tullen kuitenkin päätän, että täpötäysi roskis saa sittenkin odottaa aamuun – ihan vain varmuuden vuoksi.

Pieniä tarinoita #5 – Yläilmoissa

Meri seisoo nurmikolla molemmat jalat narun päällä.

”Matkaan!” Milla kiljaisee ja nykäisee narun kireälle.

Meri sinkoutuu ilmaan monta metriä ja laskeutuu nauraen talon katolle. Samalla kun hän lähtee laskeutumaan tikkaita, Milla vapauttaa narun ja astuu sen päälle.

”Vauhtia, Meri, minun vuoroni nyt.” Kohta Milla kiitää ilman halki, kuten siskonsa hetkeä aiemmin.

Tietääköhän hyppynaruja valmistava firma, mitä kaikkea heidän tuotteillaan voi tehdä?

Pieniä tarinoita #6 – Teillä tietymättömillä

On ruoka-aika, eikä Millaa ja Meriä näy tietenkään missään. Etupiha on tyhjä, joten kierrän talon ja kurkkaan takapihalle.

Omenapuiden lomaan on ilmestynyt uusi tulokas sitten eilisillan. Vähäisen puutarhakokemukseni mukaan se voisi olla pavunvarsi, ja se kipuaa suoraan ylös taivaisiin vain kadotakseen matalalla roikkuvan pilviverhon taa.

Eilisen suursiivouksen jäljiltä lihaksia kivistää, enkä todellakaan jaksisi lähteä kipuamaan satoja metrejä ties minne. Kaivan puhelimen taskustani ja toivon, että edes jompi kumpi otti kännykkänsä mukaan.

Sisällä pirisee, niin että kiipeilyhommiksi tämä taas meni.

Pieniä tarinoita #7 – Taistelun tiimellyksessä

”Lapset hei, tänään kuulkaas pelataankin sellaista korttipeliä, jossa me kaikki olemme supersankareita ja taistelemme yhteistä superrikollista vastaan dinosaurussaarella tai Mars-tukikohdassa.”

”Tylsää!” vastaavat Milla ja Meri yhteen ääneen.

”Voidaan me tehdä jotain muutakin, jos vain kerrotte mikä olisi jännittävämpää”, sanon ja puhahdan turhautuneena.

”Haluat siis, että me leikitään supersankareita?” Milla kysyy.

”Ja taistellaan toiselta tähdeltä hyökkäävää jättiläisrobottiarmeijaa vastaan?” Meri jatkaa.

”Suorastaan vaadin sitä”, sanon ja panen käsivarteni uhmakkaasti ristiin.

Positiiviselta kantilta ajatellen meillä oli hauskaa ja saimme pitkän taiston jälkeen koko robottilössin pakettiin ennen iltapala-aikaa, mutta nyt pitäisi vielä keksiä, mitä minä teen tälle takapihalla lojuvalle romumetallivuorelle.

pienia-tarinoita