Pieniä tarinoita

Sunnuntaina oli lapsen oikeuksien päivä, ja Unicef järjesti aiheen tiimoilta tarinakampanjan Pieniä tarinoita eli Tiny Stories. Koko viikon ajan kirjailijat ympäri maailmaa loivat lyhyitä, seitsemän virkkeen kertomuksia teemalla ”Mitä toivoisin jokaiselle lapselle”.

Lähdin mukaan ja kirjoitin joka päivä yhden Milla ja Meri -tarinan, sillä toivoisin jokaiselle lapselle rakastavaa kotia, jossa leikille on aina aikaa ja tilaa.

Viime viikon tarinat on nyt kerätty yhteen pakettiin. Mahtaisiko löytyä kiinnostusta ja lukijoita vielä toiselle viikolle, vaikka kampanja itse on jo ohi?

Pieniä tarinoita #1 – Lintuja ruokkimassa

”Isi, onko meillä vanhaa leipää?” Milla kysyy.

”Mennään ruokkimaan lintuja”, Meri lisää.

Kaivan kaapista puolikkaan ranskanleivän, josta tulisi enää köyhiä ritareita.

Hetken kuluttua pihalta kuuluu kumean möreää karjuntaa, ja ryntään katsomaan mistä oikein on kyse.

”Sinähän sanoit, että linnut polveutuvat dinosauruksista”, Milla sanoo puolustelevasti, ennen kuin ehdin protestoimaan.

Meri seisoo omenapuun varjossa ja heittelee leivästä revittyjä palasia nurmikolle.

Tyrannosaurus nokkii palasia kitaansa tyytyväisenä.

Pieniä tarinoita #2 – Leijaa lennättämässä

Aamulla takapihalla on valtava kieppi jotakin, joka kysyttäessa paljastuu muutamaksi sadaksi kilometriksi ultrakestävää monofilamenttikaapelia.

”Lisäksi me rakennettiin magneettitarrain”, Milla sanoo.

”Kuuhunko te meinaatte kiivetä?” minä vitsailen.

”Ei se yllä kuuhun saakka, me aiotaan lennättää leijaa”, Meri selittää.

”Varokaa, ettei naru takerru puuhun”, hymähdän.

Tunnin kuluttua saan puhelun NASA:lta. Kansainvälisen avaruusaseman komentaja on esittänyt painavan toiveen sen puolesta, että asema pääsisi mahdollisimman pian jatkamaan matkaansa.

Pieniä tarinoita #3 – Sademetsän lumoissa

Millan ja Merin huoneessa on ollut jo tunnin ajan hiljaista, joten hiivin katsomaan mitä koiruuksia siellä nyt suunnitellaan. Milla lukee kirjaa sademetsistä, ja Meri hienosäätää laitetta, joka viime viikolla siirsi pohjoisnavalta rakennusmateriaalia ison lumilinnan tarpeiksi. Huikkaan likoille käväiseväni pikaisesti ostoksilla.

Päivänokosilta herätessäni takapihalla on, odotetusti, oikea viidakko liaaneineen kaikkineen, ja ilmasto on kostean trooppinen. Vetäisen päähäni juuri ostamani hellehatun ja haen loput hankinnat pakastimesta.

”Milla, Meri! Jäätelötauko”, huudan pihaa peittävään vihreään hämyyn.

”Jätskii!” kuuluu vastaus, kun kaksi tyttöä ja lauma lemureita syöksyy lehvästön läpi.

Pieniä tarinoita #4 – Superkuun pauloissa

”Tiedättekös tytöt, mikä on superkuu?”

Milla ja Meri panevat Pikku kakkosen pauselle ja huokaavat duettona.

”Silloin täysikuu on isoimmillaan, kirkkaimmillaan ja voimakkaimmillaan, koska se on niin lähellä maata”, Milla vastaa.

”Se voi tulla jopa niin lähelle, että siihen lyö päänsä, varsinkin jos on superihmissusi”, Meri heittää heti perään.

”Nyt kyllä Milla osui lähemmäs oikeaa”, totean ja hekottelen tyttöjen ilkikurisille katseille. Vai muka superihmissusia, ja päänsäkin voi kolauttaa, olipahan taas selitykset.

Illan tullen kuitenkin päätän, että täpötäysi roskis saa sittenkin odottaa aamuun – ihan vain varmuuden vuoksi.

Pieniä tarinoita #5 – Yläilmoissa

Meri seisoo nurmikolla molemmat jalat narun päällä.

”Matkaan!” Milla kiljaisee ja nykäisee narun kireälle.

Meri sinkoutuu ilmaan monta metriä ja laskeutuu nauraen talon katolle. Samalla kun hän lähtee laskeutumaan tikkaita, Milla vapauttaa narun ja astuu sen päälle.

”Vauhtia, Meri, minun vuoroni nyt.” Kohta Milla kiitää ilman halki, kuten siskonsa hetkeä aiemmin.

Tietääköhän hyppynaruja valmistava firma, mitä kaikkea heidän tuotteillaan voi tehdä?

Pieniä tarinoita #6 – Teillä tietymättömillä

On ruoka-aika, eikä Millaa ja Meriä näy tietenkään missään. Etupiha on tyhjä, joten kierrän talon ja kurkkaan takapihalle.

Omenapuiden lomaan on ilmestynyt uusi tulokas sitten eilisillan. Vähäisen puutarhakokemukseni mukaan se voisi olla pavunvarsi, ja se kipuaa suoraan ylös taivaisiin vain kadotakseen matalalla roikkuvan pilviverhon taa.

Eilisen suursiivouksen jäljiltä lihaksia kivistää, enkä todellakaan jaksisi lähteä kipuamaan satoja metrejä ties minne. Kaivan puhelimen taskustani ja toivon, että edes jompi kumpi otti kännykkänsä mukaan.

Sisällä pirisee, niin että kiipeilyhommiksi tämä taas meni.

Pieniä tarinoita #7 – Taistelun tiimellyksessä

”Lapset hei, tänään kuulkaas pelataankin sellaista korttipeliä, jossa me kaikki olemme supersankareita ja taistelemme yhteistä superrikollista vastaan dinosaurussaarella tai Mars-tukikohdassa.”

”Tylsää!” vastaavat Milla ja Meri yhteen ääneen.

”Voidaan me tehdä jotain muutakin, jos vain kerrotte mikä olisi jännittävämpää”, sanon ja puhahdan turhautuneena.

”Haluat siis, että me leikitään supersankareita?” Milla kysyy.

”Ja taistellaan toiselta tähdeltä hyökkäävää jättiläisrobottiarmeijaa vastaan?” Meri jatkaa.

”Suorastaan vaadin sitä”, sanon ja panen käsivarteni uhmakkaasti ristiin.

Positiiviselta kantilta ajatellen meillä oli hauskaa ja saimme pitkän taiston jälkeen koko robottilössin pakettiin ennen iltapala-aikaa, mutta nyt pitäisi vielä keksiä, mitä minä teen tälle takapihalla lojuvalle romumetallivuorelle.

pienia-tarinoita

Tähtiviima ja naiset

Kuva: Arren Zherbin

Kuva: Arren Zherbin

Geek Girlsissä arvosteltiin kirjani Tähtiviima. Yhtenä huomiona oli, että kaikki päähenkilöt olivat miehiä. Väittäisin muutoin vastaan, mutta kun kriitikko on Zarquon vieköön oikeassa. Ja minulla kun kuitenkin on monessa novellissa päähenkilöinä ja muinakin tärkeinä hahmoina naisia, pikaisen ja hyvin epämääräisen laskutoimituksen jälkeen suhdeluku on kutakuinkin 2:1 miesten hyväksi. Miksi kokoelmaan sitten valikoitui pelkästään miespäähenkilöitä? Piti oikein pysähtyä hetkeksi pohtimaan.

Te, joille tapani ovat tuttuja, osaattekin jo tässä kohtaa ounastella pitkää blogausta aiheesta. Onneksi olkoon, sillä olette oikeassa! Tässä on meinaan hyvä sauma kertoa samalla novellien taustoista, mikä on ollut työlistalla Tähtiviiman ilmestymisestä saakka.

Tähtiviiman novellit

Ensin käyn läpi ne novellit, jotka kirjaan päätyivät.

Janus

Joskus vuosia sitten, taisi olla vielä jopa fandom-aktiiviaikaani eli 2000-luvun alkuvuosina, Boris Hurtta esitti väitteen, että ”kaksi miestä avaruusaluksessa” on tarinaideana kaluttu loppuun. Ollaan nähty kaikki variantit: mies+mies, mies+nainen, mies+tietokone, mies+alien ja niin poispäin. Jo silloin ajattelin, että noin vahva väite on osoitettava vääräksi. Otan vain sopivan lähestymiskulman ja kirjoitan tuoreesti. Vuosikymmen myöhemmin tuloksena oli Janus, joka sijoittui Atorox-äänestyksessä sijalle 5, eli aika monelle novelli toimi, ja katson täten onnistuneeni tavoitteessani.

Henkilöiksi valikoitui kaksi miestä ilman mitään pätevää syytä. Sain päähäni nimet Popov Petrov ja Valence Franks. Niillä mentiin. Sukupuolella ei ollut mitään merkitystä tarinassa ja hahmot olisivat yhtä hyvin voineet olla naisiakin.

Calypson perillinen

Kun verkkolehti Usva ja Suomen Tieteis- ja fantasiakirjoittajat oli tekemässä meriaiheista äänikirjaa, lähetin tarjolle novellin Calypson perillinen. Olin lueskellut juuri aiemmin Jacques Cousteausta, jonka piippu ja punainen päähine olivat tulleet tutuiksi jo joskus hamassa lapsuudessani. Totta kai merien suojelusta kiinnostuneet ihmiset käyttäisivät Cousteaun paatin nimeä.

Päähenkilö on katupoika jostain Intian tietämiltä, ja tässä tarinassa se oli nimenomaan poika. Ei erityisen vaativista syistä, mutta novelli halusi tulla kerrotuksi pojan kautta. En tiedä miksi. Kannan toki vastuun tästä. Tähtiviimaa varten novellia piti pidentää, kun taas äänikirjaa varten se oli täytynyt pitää riittävän lyhyenä. Laventelin sitä sopivista kohdin. Kahden muun tärkeän hahmon joukossa on yksi nainen, koska alusta saakka oli selvää, ettei koko salaliitto voi koostua vanhoista valkoisista miehistä.

Purret

Taisi olla vuosi 2001, kun olin Stk:n järjestämällä kirjoituskurssilla Turussa. Olisinkohan ollut silloin seuran puheenjohtaja vaiko vain hallituksessa, joka tapauksessa kurssi pidettiin noin 300 metrin päässä kotoani Yökylän Vuokralaisyhdistyksen juhlatilassa. Kurssilla keskusteltiin siitä, miten spefissä (silloin kyllä taidettiin puhua ihan vaan scifistä) moni lausahdus voidaan käsittää myös kirjaimellisesti, vaikka mainstreamissa ja yleisessä kielenkäytössä sanat on tarkoitus ottaa vertauskuvallisesti. Yksi esimerkkilause oli: ”Maailmani räjähti.” Siitä paikasta tiesin, että juuri tuolla lauseella aloittaisin tarinan, jossa koko maailma tosiaan tuhoutuisi. Minä katsokaas olen Douglas Adamsin koulukunnan sällejä, ja äidinkielenopettajanikin kirjoitti erääseen aineeseeni palautteeksi: ”Kirjoitat hyvin, mutta voisitko joskus pysytellä Maan päällä, ja sellaisen, joka ei koko aikaa räjähtelisi?” Tämä on sellainen yläasteaikainen meriitti, josta olen edelleen ylpeä.

Novelli kerrotaan minämuodossa, enkä pikaisella selaamisella löytänyt mitään erityistä mainintaa päähenkilön sukupuolesta. Näin ollen voisin väittää, että tässä on kyseessä itse asiassa nainen, mutta se olisi falskia. Kun kirjoitin Pursien ensimmäisen version vuonna 2001, kuvittelin päähenkilön mieheksi, eikä tuo mielikuva mihinkään muuttunut, kun kirjoitin tarinan ihan alusta asti uudelleen. (Ja pakkohan se oli kirjoittaa, alkuperäinen oli 15 vuotta vanhaa roskaa.)

Olettaen, ettei sukupuolta sanota (ja voi olla että se sittenkin sanotaan), arvostelija on tässä kohdin tehnyt oletuksen, että minä-kertoja miehen kirjoittamana on mies. Yleisesti ottaen tällainen oletus on aika turvallinen, mutta joissakin raapaleissani olen minäkertojaa käyttäen kirjoittanut naisen näkökulmasta. Rehellisyyden nimissä on sanottava, että se tuskin lämmittää ketään. Niin monella lukijalla on päähenkilöstä valmiina oletuksena ’valkoinen mies’, että jos siitä haluaa poiketa, se pitää tuoda esille selvästi. Etenkin jos kyseessä on valkoinen mieskirjailija. Muu on itsensä pettämistä.

Rakkaasta aloituslauseestani päädyin luopumaan. Kyllähän se hiukan nakersi, mutta nykyinen muoto on parempi. ’Kill your darlings’ päti ainakin tässä.

Chudakovin aaveet

Chudakovin aaveet kirjoitin, koska toverini Paikallisesta kirjoittajapiiristä, Hanne Martelius, oli kirjoittanut asteroidille sijoittuvan tarinan, jossa oli tietynlainen aavemainen elementti. Juuri silloin Osuuskumma oli tekemässä antologiaa kummituksista, ja olin mukana toimittamassa sitä. Oma tarinani oli sijoittumassa Grand Canyoniin, sillä tulin hankkineeksi oman vierailuni aikana kirjan Death in Grand Canyon, jossa lueteltiin jokainen kuolema siinä paikassa 1900-luvun alusta alkaen. Paljon raatoja, paljon kummituksia. Yritin saada Hannen tarjoamaan novelliaan antologiaan, mutta Hannepa kieltäytyi, ja olin jo ehtinyt rakastua ajatukseen avaruuskummituksesta. Niinpä hylkäsin alkuperäisen synopsikseni ja kirjoitin kokonaan erilaisen jutun, joka sijoittui Kuuhun.

Moni lukija olettaa, että tämä on suora uusintajulkaisu siitä Chudakovin aaveista, joka ilmestyi Ruumiittomat-antologiassa. He ovat tietenkin väärässä. Joskaan eivät paljon. Tuunailin hiukan hahmogalleriaa ja poistin tiettyjä tönkköyksiä. Itse juoni etenee edelleen samaan malliin eivätkä muutokset tee merkittävää eroa vanhaan.

Päähenkilö oli alun perin Boston Rose, mutta nimestä napistiin, joten vaihdoin sen muotoon Boston Brigg. Joku jopa taisi sanoa, että alkuperäisestä nimestä tuli mieleen nainen, mikä oli ihan hyvä syy säätää nimeä, sillä se on aina huono juttu, jos lukija arvelee sukupuolen väärin, huomaa erheensä loppumetreillä ja joutuu hetkeksi keskeyttämään tarinan vuon tulkitessaan tapahtumia uuden havaintonsa puitteissa.

Päähenkilö olisi voinut sinänsä olla nainenkin, mutta tässä tapauksessa oma pää asettuisi moista ajatusta vastaan heti. Boston on nimittäin hahmotyypiltään jotain, josta Boris Hurtta käyttää nimeä ’surkimus’, siis sanalla sanoen tyyppi, jolle ei ole jaettu alun alkujaankaan kovin hyviä kortteja, mutta sen lisäksi häiskä on hukannut niistä pari, ei ole vaivautunut opettelemaan sääntöjä ja lopulta törmäilee elämän halki lähinnä toivoen, että loppu tulisi. Tämä on hahmotyyppi, jonka jossain määrin samaistan itseeni, tai ainakin löydän pääni sisältä paljon materiaalia näille kaiffareille.

Ja tuntuisi jotenkin tökeröltä ajaa naishahmo saman paskaraastimen läpi. Tässä kohtaa saatan törmätä omaan heikkouteeni, sillä pätevän kirjoittajan pitäisi pystyä kirjoittamaan kaikenlaisista ja kaikentaustaisista hahmoista. Se vaatii rohkeutta ja itseluottamusta, ja tässä kohdin olisi varmaan syytä puskea omia rajojaan. Tuskinpa siitä kovin suuresti tai laajasti pahastutaan, jos kirjoitan joskus naissurkimuksestakin. Otan tämän itse asiassa haasteena.

Avaruustrippi

Halusin kirjoittaa novellin, joka pohjautui kolmeen raapaleeseeni. Hyvä suunnitelma, mutta sitä kolmatta raapaletta en koskaan saanut aikaiseksi, vaikka perusidea olikin päässäni. En antanut sen haitata tahtia, vaan läimin episodimaiset pätkät peräkkäin ja loppua kohti kiitäessäni keksin, miten ne kaikki oikeastaan liittyvät yhteen. Taisin lähettää sen Porttiin, missä se ei menestynyt. Sen sijaan Jyväskylän sf-seura 42:n lehti Alienisti, jolla on aina ollut kovin pekuliääri ja obskuuri maku, halusi novellin julkaisuun. Siinä lehdessä on kuulkaa vahva fanzinen fiilis tänäkin päivänä, mitä ilolla tervehdin.

Eli jos tuntuu siltä, että jotkin novellit olisivat toimineet raapaleina, tämä todistaa arvelun oikeaksi, joskin tähän vaadittiin tosiaan ne kolme raapaletta (joista yksi hypoteettinen).

Tämäkin novelli saattaa olla sukupuolineutraali siinä mielessä, että päähenkilön identiteettiä ei tuoda esiin. Sen verran kirjaa äsken plärätessäni huomasin, että raapaleessa päähenkilö mainitsee vaimonsa. Novellissa se on nyt matkakumppani. Olenkohan yrittänyt sillä hämärtää sukupuolta, en todellakaan osaa sanoa. Todennäköisesti en, koska voihan nyt naisellakin vaimo olla. Joka tapauksessa tässä on sama juttu kuin Pursissakin: minäkertoja, josta ei paljon kerrota, joten ilmeinen oletus on mies. Ja kaipa se omassa päässänikin on ollut se sama oletus, joten tälläkään kortilla en vapaudu kritiikistä.

Steelen ruukki

Tämä perkele. Elettiin vuotta 2012, ja tehtailin raapaleita kuin robotti. URS oli kaavailemassa työläisnovelleista koostuvaa Punaista antologiaa, ja minä hinguin mukaan. Harmi vain, että potku ei ihan riittänyt. Sain novellin alkuun, Aleksei pääsi masuuneille saakka, mutta siihen höyry ns. hyytyi. Niinpä otin ympäristön, riipaisin siitä raapaleen ja tuuppasin kirjaan mukaan (kaverikseen se sai toisen mokoman).

Minulla oli siis jo yksi kokemus, jonka mukaan tämä novelli oli kovin työläs. Silti meinasin, että kyllähän tämä valmiiksi saadaan, sen kuin nakkaa sanoja perätysten. Tämän kanssa sitten painittiin 2-3 kuukautta, ja jokainen ilta oli tuskaa. Minkään muun tekstin kanssa en ole niin pahasti joutunut taistelemaan. Suurin saavutus novellin kanssa on se, että se lopulta valmistui. Jos sitä on ahdistavaa lukea, oli se sitä myös kirjoittaa.

Vaan olenpa loppujen lopuksi tyytyväinen. Kritiikkiä on tullut siitä, miten on epäuskottavaa ja kallista lähettää korvattavissa olevia jätkiä avaruuden syövereihin, mutta tämän kritiikin torjun. Ihmisiä on nyt jo aika pirun paljon, ja tulevaisuudessa niitä on vielä enemmän. Jos on yksi resurssi, jota on käytännöllisesti katsoen loputtomasti, se on ihmisruumis, ja ihmishenki taas on halpaa. Muistan lukeneeni jonkun hintavertailun, jonka mukaan 1800-luvulla musta orja oli nykyrahassa mitaten 40000 dollarin arvoinen, kun taas tänä päivänä Haitissa orjan voi saada vitosella. Kunhan avaruusproomujen työntövoima saadaan edulliseksi, ihmisiä voidaan raijata pitkin aurinkokuntaa miljoonittain keksipaketin hinnalla. Ja lähtijöitä riittää.

Jos joskus löydätte sanakirjasta kohdan ’surkimus’ ja sen vierestä kuvan, siinä on tämän novellin päähenkilö Aleksei.

Tähtivaeltajat

Paikallinen kirjoittajapiiri ei tehnyt montakaan kirjoitusharjoitusta. Yhden nyt ainakin, ja siinä aiheena oli: avaruusalus laskeutuu uudelle planeetalle, ja kahdelle miehelle syntyy kinaa ilmalukon ovella siitä, kumpi astuu ensiksi planeetan pinnalle. Suoritukseksi olisi riittänyt pelkkä kohtaus, mutta samalla liikevoimalla syntyi kokonainen novelli. Juonikeikahduksia sattui niin taajaan, etten itsekään tiennyt mihin kaikki päättyisi, ennen kuin novelli oli lopussa.

Novellissa on kaksi hahmoa, jotka molemmat ovat miehiä. Johtuuko se siitä, että tehtävänannossa, jos sen nyt oikein muistan, puhuttiin miehistä? Ehkä. Olisinko voinut vaihtaa hahmojen sukupuolen edes nyt novellikokoelman editointikierroksen aikana? No, toisen olisin. Toinen hahmo saa potkun kiveksilleen, ja jos ei mennä trans- tahi muihin binääriajattelua sumentaviin kuvioihin, se määrittää tämän onnettoman mieheksi.

Tämä oli muuten se kirjoitushaaste, jonka myötä Hanne kirjoitti Chudakovin aaveet innoittaneen juttunsa. Siinäkin, luonnollisesti, kaksi tyyppiä päätyy konfliktiin siitä, kuka menee ulos ensimmäisenä.

Sharan henkäys

Harvoin olen näin paljon muuttanut novellia ensimmäisen ja toisen version välillä. Edes Purret ei pääse samaan. Ensimmäinen yritelmä oli niin pömpöösi ja kammottava, että lähettäessäni sen Tähtiviimaa toimittaneelle Anne Leinoselle tiesin jo valmiiksi, että tälle on tehtävä asioita. Suuria ja raakoja asioita. Mutta vasta saatuani palautteen ja ryhtyessäni muokkauksiin tajusin, että hahmot ovat vääriä, kerrontatyyli on väärä, näkökulmat takkuavat, juoni on ponneton ja oikeastaan tästä tulee aika hyvä, kunhan ihan kaikki on eri tavalla.

Se, mikä säilyi, oli päähenkilön ydinolemus, joka on jo tuo pariin otteeseen mainittu ’surkimus’. Muissa tapauksissa hahmot ovat ehkä joutuneet omiin liemiinsä osittain ilman omaa syytään, mutta Sharan henkäyksen stara Len on vailla epäilyksen häivääkään oman katastrofinsa pääarkkitehti. Eräänlainen äärimmilleen viety esimerkki hahmotyypistä. Siksipä päädyinkin pitämään tästä kaverista niin paljon.

Olisiko hahmo voinut olla nainen? Ei tässä tarinassa. Olennaista oli hankkia jälkikasvua, josta ei itse tiedä mitään, ja miehelle se on hyvin paljon helpompaa (käytän tässä nyt tarkoituksella varsin kapeaa määritelmää miehelle).

Tähtiviima

Ja näin päästään tosiaan siihen lopputulemaan, että Tähtiviimassa ei ollut päähenkilöinä naisia, ja merkittävät naishahmotkin olivat merkittäviä miesten kautta.

Pudonneet novellit

Tämä on kaikki tietenkin onneton yhteensattuma. Seuraavaksi käyn läpi novelleja, jotka olivat tulossa kokoelmaan mukaan, mutteivät tulleetkaan.

Jupiter

Tämän novellin synopsis on niin vaiheessa, että novellin työnimikin tulee tarinan kannalta merkittävältä planeetalta. Päähenkilönä on nainen, joka on työssään tehnyt moraalisesti tuomittavia, mutta laillisia päätöksiä. Lopulta hänet tuomitaan rikoksesta, ja tuomion täytäntöönpanoa odotellessa käydään läpi menneitä tapahtumia, jotka kertovat miten nainen päätyi tylyyn ammattiinsa ja miten hän päätyi tekemään rikoksensa.

Yhtenä osana novellia on oma epärationaalinen kaasujättiläisten pelkoni. Enkä meinaa nyt abstraktia ajatusta siitä, että sellaisia on, vaan fiilistä siitä, miten järjettömän iso planeetta täyttää koko taivaan. Sen paine on tappavaa, sen säteily on tappavaa, sen painovoima on tappavaa, ja jos alus syöksyy sen syövereihin ja vaikka mikään edellä mainituista ei olisi kuolemaksi, mikään mahti ei alusta sieltä enää saisi ylös. Brrrr!

Päähenkilö: nainen

Kultainen tulevaisuus

Tämä Stepanin koodeksiin liittyvä novelli jäi kokoelmasta pois, koska sen tyyli oli erilainen kuin muiden. Siinä oli äksöniä, kun taas hahmot olivat ohuempia. Hyvä että jäi pois, mutta siinä oli kolme merkittävää hahmoa, joista jokainen oli nainen. Samasta perheestä itse asiassa: isoäiti, äiti ja tytär. Kiinnostuneet voivat etsiä käsiinsä antologian Hopeoitu vainaja ja muita sivuja Stepanin koodeksista.

Päähenkilö: kolme naista

Jäähän kadonnut

Kirjoitin tämän tarinan 2003 joululahjaksi muutamille kavereilleni, joskin vasta joululoman aikana. Niin vanha raapustus olisi pitänyt tehdä alusta saakka uusiksi, ja siihen eivät paukut riittäneet. Osin siksi, että novelli on osa Äärenmurtajat-romaaniani, jonka kirjoitin Nanowrimon 2003 aikana. Romaani jäi kesken, kun tajusin aikalinjojen vääntyvän epäeuklidiseen solmuun. Tähän päivään mennessä en ole niitä jaksanut setviä auki, ja se olisi ollut edellytys sille, että novelli olisi voitu julkaista uudelleen. Siltä varalta että joskus tähän universumiin palaan, sisäisten faktojen on pidettävä kutinsa.

Päähenkilö on nainen, mitä ei kerrottu kuin vasta varsin lopussa, eikä se käynyt mistään aiemmin selville. Amatöörimäinen virhe, mutta 2003 juuri sellainen minä olinkin.

Triton

Tästä on olemassa jo yksi valmis versio, mutta vuodelta jotain tyyliin 2007 – 2008, joten uusiksi sekin olisi pitänyt pistää. Ja yritinhän minä, mutta samalla alku laveni kovasti ja palaute huomautti, että tässäkin novellissa alussa saavutaan tapahtumapaikkaan, kuten monessa muussakin novellissani. Jäin miettimään, että pärjäisiköhän sitä ilman saapumista eli aloittaisi keskeltä, mutta sitten kaikkien juttujen ja hahmojen esittely pitäisi hoitaa toisin, ja siksi se teksti on edelleen telakalla eikä päätynyt kokoelmaan saakka.

Päähenkilö on omaa missiotaan suorittava nainen. Novellin juonen kehitti kumppanini Arren, joten jos tämä joskus valmistuu ja julkaistaan, se on sitten yhteisnovelli.

Kostaja

Edes juonikuvio ei suostunut asettumaan aloilleen mistään muusta puhumattakaan, joten tämä tarina on kaikkein eniten vaiheessa, mutta pääosassa on jalkansa menettänyt tyttö, joka elää nollapainovoimassa ja metsästää Marsin kadonnutta ex-diktaattoria, aurinkokunnan historian pahamaineisinta ja verisintä despoottia, aikeenaan päästää tämä päiviltä. Myös diktaattori on nainen, koska minusta on kiehtova ajatus asettaa nainen tällaiseen rooliin. Vallankäyttö kun ei kysy sukuelimiä.

Vaikka olenkin optimisti, tämän novellin en kyllä uskalla toivoa koskaan valmistuvan. Mutta ehkä kierrätän molemmat hahmokonseptit johonkin toiseen tarinaan.

Jake Cannon vastaan veriviholliset

Tämä oli tribuuttini muinaisille pulp-tarinoille. Samalla se oli olevinaan ovela veto, kun tarjosin novellia splatterpunk-antologiaan sillä perusteella, että siinä on enemmän verta kuin muissa novelleissa yhteensä. Olihan siinä valtavan kokoinen avaruudessa kulkeva sydän, joka piti räjäyttää kappaleiksi. Oma virheeni oli tarjota antologiaan sinne selvästi huonosti sopivaa novellia, toimittajien virhe oli hyväksyä se. Onneksi Tähtiviiman toimittaja ei enää tehnyt virhettä ja pudotti novellin heti kättelyssä pois.

Pääkolmikon muodostaa kaksi miestä ja yksi nainen, joista, myönnettäköön, nimensä koko stoorille antaa miestähti Jake Cannon. Yritin kuitenkin suoda kahdelle muulle hahmolle tasapuolisesti ruutuaikaa ja merkittäviä tekoja, vaan ei sellainen näissä kekkereissä ihan kauhean pitkälle kanna. Suhdeluku on 2:1.

Entä jos?

Jos nuo kaikki esitellyt novellit olisivat olleet mukana, myös Tähtiviiman mies/naisroolitus-kertoimiksi olisi tullut 2:1. Jossain vaihtoehtoisessa todellisuudessa näin onkin, mutta erilaisten, toisistaan riippumattomien olosuhteiden vuoksi meidän maailmankaikkeutemme pukkasi ulos novellikokoelman, joka on tahattoman miespainotteinen.

Toivon kovasti, että suurimmalle osalle lukijoistani on selvää ilman eri selitystä, miksi rikas ja vaihteleva hahmogalleria on valtava rikkaus eikä kiristävä pakkopaita. Sanon nyt kuitenkin erikseen sellaisen ilmiselvyyden, että tietenkään miespäähenkilö missään tietyssä novellissa ei ole minkäänlainen ongelma. Jokainen novelli toimii oikein hyvin juuri niin kuin se on nyt kirjoitettu ja julkaistu, eikä tätä tietenkään kritisoitukaan. Huomionarvoista taas on sitten jo se, että sama kaava toistuu jokaisessa novellissa. Siinä kohtaa on aiheellista nostaa asia esiin. Ja jos julkaisisin kymmenen novellikokoelmaa, joissa kaikissa olisi pelkästään miespäähenkilöitä ilman sen suurempaa perustetta, ja kaikki muutkin tekisivät niin, sitten puhuttaisiin jo ongelmasta. Sellaisessa tilanteessa ei kukaan olisi yksin syyllinen, mutta toisaalta jokainen voisi lieventää tilannetta omalta pieneltä osaltaan.

Omassa tuotannossani tasapainovektori hakeutuu edelleen kohti keskitietä. Ideahautomossa on tällä hetkellä avaruusnovelli sekä urbaani fantasiatarina, joiden päähenkilöt ovat naisia. Tämäkään ei ole ollut erityisen tarkoituksellinen valinta, vaan nämä tietyt hahmot ovat päättäneet asettautua asumaan näihin pariin maailmaan ja nyt ne vaativat saada äänensä kuuluville.

Vaan eihän sillä työ ole vielä tehty ja maailma valmis. Esimerkiksi muunsukupuolisia en ole tainnut käyttää hahmoina vielä kertaakaan. Erilaisuus on kuin fraktaali, josta löytyy koko ajan uusia rakenteita sitä mukaa, mitä tarkemmin sitä tarkastelee, eikä kaikkea pysty milloinkaan huomioimaan. Mutta parhaani aion tehdä.

Tähtiviiman synty

Tähtiviiman synty

Jos joku on kiinnostunut siitä, miten Sharan henkäys -novellissa mainittu pseudotieteellinen tähtiviima syntyy, siihen tämä teksti ei valitettavasti vastaa. Ehkä palaan siihen jossain tulevassa novellissa, mutta luultavammin en.

Kovin usein ei pääse kuulemaan, kuinka paljon työtä ja vaivaa jonkin kirjan kirjoittamiseen on mennyt, tai mitä kirjailija on itsestään tai maailmasta siinä samalla oppinut. Pyrin omalta osaltani vastaamaan näihin kysymyksiin. Älkää luulko, että kirjan tekeminen on pala kakkua. Minä meinaan luulin, mutten luule enää.

Mainoskatko

Julkaisin tosiaan novellikokoelman. Tämän suunnilleen jokainen jo tietää, joten jätän suuren mainosrummun paukutuksen vähemmälle. Kuitenkin, koska tekstistä uhkaa tulla pitkä, päräytän mainosjinglehaihattia sen välttämättömän pakollisen verran tässä heti kärkeen. Tähtiviimaa saa ainakin seuraavista paikoista:

Kuva: Arren Zherbin

Kuva: Arren Zherbin

Anna kirjan tulla kirjan luo.

Sitten asiaan.

Syntysanat

Joskus viime vuoden keväällä päädyin lopputulokseen, että jos kerta muut julkaisevat novellikokoelmia niin miksen minäkin. Osuuskummalta oli tullut Jussi Katajalan Leonardon rasia, ja saman miehen Korpin silmät kaiken näkevät oli joko jo ilmestynyt tai tulossa ainakin. Kuoriaiskirjoilta oli tullut Tuomas Salorannan Mahtavat Ammoiset ja muita karmaisevia kertomuksia. Minullakin alkoi olla novelleja nippu, joten mieli paloi tuupata ulos oma kokoelma.

Aiheeksi valikoitui avaruusnovellit. Niitä kun oli eniten, ja toisaalta se oli jotakin, mitä olin halunnut tehdä siitä saakka kun teininä keksin, että minäkin voisin kirjoittaa. Tämä oli muuten aikanaan järisyttävä juttu tajuta. Siihen mennessä olin vain lukenut kirjastosta kirjoja, mutta Aikakoneita ja Portteja selaillessani ymmärsin, että kyse ei ollut suuresta salatieteestä. Tämän homman voi oppia jokainen. Myös minä. (Sama toki pätee melkein mihin tahansa, mutta ei nyt harhauduta heti alussa sivuraiteelle.)

Tunsin aina, että avaruusscifi oli sydäntäni lähinnä. Kyllä muukin scifi kelpasi, mutta avaruus oli sitä ominta ympäristöä. Fantasia ei jaksanut kiehtoa samalla tavoin, eikä kauhu Lovecraftin kosmisia pahuuksia lukuun ottamatta tuntunut viehkeältä sekään. Oli luonnollista olettaa, että omat kirjoitukseni aikanaan tulisivat kulkemaan nimenomaan käymättömiä korpimaita.

Lopulta kirjoittamaan ryhdyttyäni olinkin siis jokseenkin hämmentynyt huomatessani, kuinka paljon kauhuaiheisia juttuja päädyin kynäilemään, eikä fantasiakaan osattomaksi jäänyt. Puuttuisi vielä, että harhautuisin täysin spefittömän mainstreamin pariin! Enkö ollutkaan se palavasieluinen kirjallisuuden tähtisoturi, joksi aina kuvittelin itseni?

Oma avaruuskokoelma oli keino vahvistaa tuota rapautunutta scifisti-identiteettiä. ”Minä olen scifisti, kirjoitan siis scifiä. Katsokaa, sitä on kokonainen kirja. Älkää enää epäilkö.”

Lähetin suunnitelman Osuuskumman toimitusneuvostolle, joka näytti vihreää valoa. Ja miksei olisi näyttänyt, puhuttiinhan kohtalaisen kokoisesta nipusta olemassaolevaa tekstiä, joka oli jo yhden tahi toisen portinvartijan läpi kulkenut. Niiden päälle pari uutta juttua ja paketti on valmis.

Harvoin olen ollut yhtä väärässä.

Työn välttely

Aluksi en ollut huolissani uuden materiaalin kirjoittamisesta lainkaan. Minähän heitän novellin kasaan vaikka viikonlopussa, jos niikseen tulee. Tämä harha on nyt onneksi murskattu, ja toivottavasti pysyvästi. Sillä vaikka onkin tilanteita, jolloin voin kasata toimivan, jopa hyvän novellin pienessä ajassa, se ei ole mitenkään taattua. Siihen luottaminen on, jälkeenpäin ajateltuna, suurta tyhmyyttä. Kuluneen vuoden aikana opituista seikoista tärkein ehkä on, että se mikä joskus ottaa vain kolme päivää voi aivan yhtä hyvin ottaa kolme viikkoa. Tai kolme kuukautta. Jos joskus muuta väitän, valehtelen sekä teille että luultavasti itselleni.

Usko omaan yli-ihmisyyteen istui tiukassa. Toimittajakseni suostunut Anne Leinonen välillä kyseli, miten homma edistyi, mutta eihän se edistynyt kuin korkeintaan pääni sisällä. Ideoita riitti, jopa juonikuvioita. Sellainenhan on heti kirjoittamista vaille valmis stoori. Niitä kirjailiin ylös, jotta myöhemmin voisin valita parhaat. Ja aikaa kului. Kesällä 2015 pari viikkoa paloi Archipelacon-raporttia kirjoitellessa, sitten piti lukea Nnedi Okoraforin koko tuotanto Tähtivaeltajan artikkelia varten. Olen pirun hidas lukemaan, joten tässä meni kaksi ellei kolme kuukautta parin viikon sijaan. Hups. Kesä loppui salakavalasti kuin kojootilta kieleke jalkojen alta.

Jossain vaiheessa syksyä selkä kipeytyi, mutta normaalista poiketen se ei ollutkaan väliaikainen riesa. Pari kuukautta meni sen kanssa kipuillessa, eikä iltaisin voinut istua koneella tarvittavia tuntimääriä. Hyvä jos yhtään. Sitten iski elämäni pahin hammassärky, kun en ollut vaivautunut uusimaan juurihoidetusta hampaasta lohjennutta paikkaa. Sitten oli rästissä jokunen luvattu kirja-arvostelu. Ja niin edelleen. Tästä voimmekin johtaa tuhon kaavan.

Aikataulun surma: Yksi osaa onnettomia olosuhteita, kolme osaa paskaa priorisointia.

Työ

Olin jo keväällä kasannut paketin valmiista novelleista. Se oli se osuus, jonka piti olla paria minimaalista säätöä vaille valmista settiä. Heittämällä sisään.

Tarjokkaistani Anne raakkasi yhden tarinan pois heti alkumetreillä (Jake Cannon vastaan veriviholliset splatterpunk-antologiasta Ja hän huutaa), ja toisen hyvin loppupuolella (Kultainen tulevaisuus antologiasta Hopeoitu vainaja ja muita sivuja Stepanin koodeksista). Kummastakin tuomiosta olen samaa mieltä. Ne eivät lopultakaan sopineet siihen fiilikseen ja teemaan, jotka Anne näki ensin ja minä sitten, vaikka avaruus onkin vahvasti läsnä. Ottakaa opiksi, että kokoelman ei kannata olla sekalainen salaatti mitä tahansa, jos se voi olla huoliteltu ja harkittu kokonaisuus, jonka osat pelaavat yhteen.

Tai sama toisin: Kokoelmaa pitää säätää niin kauan, ettei siellä ole mukana täydellisen vääriä tai edes huonosti istuvia palikoita. Kyllä valpas lukija ne huomaa, aivan varmasti.

Lokakuun lopussa oli novellien deadline. Siinä vaiheessa vasta olin selvinnyt aiemmista velvoitteista ja samoilla huitteilla selkä alkoi jälleen antaa armoa. Tässä kohtaa usko omaan superluokan luovuuteen oli vielä voimissaan, mutta siitä eteenpäin se alkoi ottaa viikko viikon perään yhä pahemmin lommoa. Kun vuosi vaihtui, oli jo käynyt selväksi, että tästä painovoimakaivosta ei noin vain punnerrettaisikaan ylös.

Murska

Riittävällä tarkkuudella kun mitataan, jokainen kirjoittaja tietää, että pelkällä inspiraatiolla ei pitkälle pärjää. Työtä pitää tehdä, vaikkei aina niin huvittaisikaan, ja jotkut päivät ovat huonompia kuin toiset. Saldo voi olla 600 sanaa, tai 1000 sanaa, tai vain kolme surkeaa riviä, mutta jos näin on, niin siihen on tyytyminen ja huomenna lisää.

Tammikuusta alkaen väänsin tällä menetelmällä loppuun joskus URSin Punaisen antologian (ilmestyi nimellä Me emme valehtele ja muita puolueen hyväksymiä novelleja) aikoihin aloittamaani työläisnovellia Steelen ruukki varmaan kymmenen viikon ajan. Tulihan siinä useampi tuhat uutta sanaa, ja alkuakin piti koko ajan viilailla, mutta hidasta se oli. Ja tuskaista. On yllättävän raskasta kirjoittaa tilanteista, jotka ahdistavat päähenkilöitä, koska se ahdistus painaa myös kirjoittajaa.

Steelen perään kirjoitin ensimmäisen version Sharan henkäyksestä, sillä oli piinallisen selvää, että nykyisellä materiaalilla (Kultainen tulevaisuus oli juuri pudonnut rakettireestä pois) kokoelma jäisi turhan laihaksi. Novelli oli pömpöösi, luomisprosessin aikana sen rakenne oli rikkoutunut pahoin ja tarinasta puuttui yleistason toimivuus. Kaikki piti ajatella uudelleen, pudottaa kaikki paitsi pari hahmoa pois, siirtää tarina tapahtumaan osin eri aikaan ja paikkaan ja antaa kaikille uudet motivaatiot. Pelkkä ”uudelleenkirjoittaminen” ei ihan riitä kuvaamaan sitä, paljonko työtä oli vielä tehtävä.

Alkuvuoden aikana myös priorisointi alkoi asettua kohdalleen. Olin aloittanut uuden raapaleprojektin tarkoituksenani edelleen kirjoittaa yksi raapale joka päivä (tai vaikka kuusi, jos niikseen tuli), mutta huhtikuun alussa oli tunnustettava realiteetit. Ehkä saisin ne raapaleet aikaiseksi, ehkä en, mutta ne söivät joka tapauksessa sitä rajallista energiaa, joka oli suunnattava omaan kirjaan. Kaikki turha sai väistyä, ja moni tärkeä juttukin sai hetkellisesti toissijaisen leiman. Tämän jos olisi ottanut johtotähdeksi heti kättelyssä, kokoelma olisi ollut valmis silloin lokakuun lopussa, kuten alkuperäinen suunnitelma oli.

Draaman kaari vaatii, että juuri ennen loppuhuipennusta sankaria uhkaa rökäletappio, lopullinen häviö ja unelmiensa tuho. ja näin kävi nytkin. Kahteen eri kertaan, kun kova deadline oli parin päivän tai jopa parin tunnin päässä, käytetty ohjelmisto näytti bittistä keskisormeaan ja tuhosi ensin muutaman tunnin työn, sitten kokonaisen päivän duunin. Pakokauhu ja epätoivo väänsivät kättä, kun ymmärsin, ettei välitallennuksia ollut missään. Mutta voivotteluun ei ollut varaa. Takaisin duuniin ja kuten Jedin paluussa eräskin imperiumin viskaali totesi, kaksinkertaistetaan työteho!

Kirjoittamista oli ollut jo viikkoja pakko jatkaa niin myöhään yöhön kuin vain suinkin pysyin hereillä, mutta aivan lopussa siitäkin piti mennä yli. Kun silmät eivät enää pysyneet auki, laitoin kännykän herättämään puolen tunnin kuluttua ja vaivuin lyhytaikaiseen koomaan. Sitten lisää tekstiä. Jos puoli tuntia ei riittänyt, toinen mokoma päälle ja sitten uusi yritys luomisprosessin pariin. Tätä jatkoin, kunnes novelli oli valmis (tai piti herätä töihin). Ja sillä tavoin viimeinenkin novelli saatiin valmiiksi.

Toimivuudestaan huolimatta en voi kuitenkaan suositella tätä menetelmää kellekään, sillä univaje on kurja kaveri.

Voitto!

Niin vain se kokoelma lopulta valmistui. Erityismahtava kiitos kuuluu toimittaja Anne Leinoselle, joka vuoroin kiritti, vuoroin vaati, vuoroin lahjoi ja vuoroin jousti, jotta minä sain oman osuuteni tehtyä, ja kirja saatiin myyntiin Finnconiin. Jokainen julkaistu novellini on hyötynyt tehokkaasta toimittajasta milloin sellainen on kohdalle osunut, mutta kirjan kanssa toimittajan rooli on kertakaikkisen korvaamaton.

Ja siellä se nyt on, Tähtiviima, kokoelmallinen avaruusnovelleja, kaiken kansan luettavissa. Jos ei muuten niin kirjastosta. Ja mikäli Tähtiviimaa ei jossain kirjastossa ole, tehkää ihmeessä hankintapyyntö! Sillä kirja ilman lukijaa on surkea asia, särö maailmankaikkeuden rakenteessa.

Ja siitä säröstä voi puhaltaa sisään jotain pahaenteistä.

Hyvin marinoitua lihaa

hyvin-marinoitua-lihaaHyvin marinoitua lihaa
Lauri H. Spoof
2016

Ryhdyin lukemaan tätä työpäivän aikana saamaani vihkosta heti kun pääsin kotiin. Vaan piru vie! Nälkä vaivasi. Joten jätin stoorin kesken ja lähdin kauppaan ostamaan ruokaa. Tuli ostettua lihaa. Tämä on relevanttia.

Takaisin vihkoseen ja sen sisältöön.

Hyvin marinoitua lihaa on ns. lihaksi tullut esitys siitä, mistä ollaan välillä Usva-leireillä juteltu, miten jotkut leiriläiset katoavat julkaisuhorisontin taa, ja mitä makkaraa me muuten tällä kertaa syödäänkään. Hahmot on tuttuja, nimiä kun on väännetty vain välttämättömän verran, vai jääkö kenties Tuomo Salovaara, Igor Hukka ja Juho Kärkäs jollekin arvoitukseksi? Voi rillumarei!

Hahmoilla ei ollut liiemmälti huomattavia luonteenpiirteitä, jos ei viinanhimoa lasketa, mutta eipä karikatyyrillä tarvitsekaan, ja tämän esityksen puitteissa se riitti mainiosti. Ja paha olisi väittääkään, ettei tuo yksi framille tuotu puoli pitäisi paikkaansa. Tästä voidaan toki keskustella tarkemmin bloggajalle tarjotun jallukolan eli kornetin äärellä.

Eivätkä ne tyypit olleet siis ominaisuuksia vailla, hyvin oli löydetty sopivia koukkuja ja ilmiöitä, niin että URS-henkisyyden saastaista ydintä etäämmältäkin kiertelevät ymmärtävät viittauksia tasaiseen tahtiin.

Juoni ei polveile, kuten ei tämmöisessä vihossa liiemmälti kuulukaan, ja päätyy tyydyttävästi välipysäkkien kautta juuri sille laiturille kuin lukija olettaakin. Silti kertomus ei ole vailla särmää, sillä loppupuolella kupletin pääjehut pääsevät perustelemaan tekemisiään, ja sieltä voi jokainen löytää jonkin sanomankin.

Julkaisussa ei lue painosmäärää, mutta veikkaan kovin pieneksi, joten parempi olettaa, että tätä ei saa mistään. Paitsi kirjoittajalta itseltään. Minäkään en rohkene ottaa piraattikopioita kirjoittajan eläessä, etten oikeasti päädy vartaaseen. Enkä näkisi kuolemaakaan vapauttavaksi klausuuliksi, sen verran on necropunk-viboja ilmassa näinä aikoina.

Uteliaiden on siis syytä odottaa kärsivällisesti, jos joku elämän aikana vastaan vyöryvästä väkijoukosta olisi syyllinen itse ja hällä mukana ylimääräinen kappale tätä vihkoa, joka räävittömän aiheen ja rienaavan toteutuksen myötä on selvää kvlt-kamaa.

Lukukokemuksesta humaltuneena (jallu-schnapsun voisi ottaa seuraksi)ryhdyin jatkamaan omia kirjallisia pyrintöjäni, joista toinen tähtää samaan räävittömyyteen, ja toinen samaan sisäpiirijutuista (olisiko interiööripunk tälle sopiva termi) kumpuavaan hekumointiin. Jotain vakavampiakin deadlineja olisi tyrkyllä, mutta joskus sitä on aivan pakko kirjoittaa roskaa.

Raapale 505: Wichitan linjamies (1.9.16)

Wichitan linjamies

– Mikäs musiikki se täällä soi?
– Wichita Lineman. Löysin YouTubesta.
– Taitaa olla Glen Campbellia. Tästähän on myös REMin versio.
– Niistä minä en tiedä mitään.
– Sitä minäkin. Ei ole oikein sinun tyyliäsi. Niin että miksi?
– Uteliaisuutta. Risteilyllä pari vanhaa herraa kinasteli biisin merkityksestä tai jostain.
– Tiedätkö mistä sanat kertovat?
– Suoraan sanoen en tarkkaan. Kinan perusteella jonkun isästä, luulen, ja ehkä tolppa-apinoista.
– Toinen puoli ainakin pitää paikkansa, mutta siitä isästä en tiedä. Paitsi jos ne ajatteli symboliikan kautta, apina ihmisen esi-isänä ja silleen.
– Meinaatko? Ei sitten ihmekään etten löytänyt näistä mitään. Kolme eläinkirjasarjaa eikä ainuttakaan mainintaa tai kuvaa.
– Kuvaa mistä?
– No niistä tolppa-apinoista.

Paluu Putkinotkoon

Sain kasan kirjallisuutta, kuten joskus käy. Kolme laatikkoa täynnä romaaneja ja muuta. Kasan kohtalo on sama kuin ennenkin: Otamme ne, mitkä haluamme, ja loput lähtevät eteenpäin kavereille ja tovereille. Maksutta totta kai, koska eihän niissä ole ainuttakaan meidän markkaamme kiinni.

Kirjoja lajitellessani vastaan tuli Joel Lehtosen Putkinotko. En ole sitä koskaan lukenut, mikä kyllä pätee aika moneen muuhunkin kirjaan, mutta nyt panin merkille tunnereaktion. Vitutusta. Aggressiota. Luin takakannen, missä kirjaa kehuttiin suurin sanoin: ”Putkinotko on Suomen kirjallisuuden hienoimpia merkkiteoksia.” Muuta ei tarvittu – käyrä lähti välittömään nousuun.

Miksi? Eihän minulla ole mitään Joel Lehtosta tai hänen tuotantoaan vastaan. En ole koskaan tavannut miestä tai lukenut hänen kirjojaan. Mistä sitten kumpusi se viha kädessäni pitelemää kirjaa kohtaan?

Pienen hetken miettimisen jälkeen keksin syyn: koulun äidinkielentunnit.

Minä olin äikässä varsin hyvä. Kielioppi ei tuottanut vaikeuksia, ja ainekirjoituksestakin tuli tasaisen hyvää numeroa. Kyse ei siis ollut aineesta, jota olisin inhonnut tai jossa olisin ollut tuskastuttavan huono. Silti jokin äikäntunneissa on hiertänyt jo kouluajoista asti, vaikkakin vasta nyt aloin hahmottaa, kuinka isosta asiasta onkaan kyse.

Yläasteen ja lukion tunneilla meille tuputettiin asioita. Sitähän se koululaitos tekee, ja joku voisi väittää, että se on sen tehtäväkin. En nyt halua lähteä keskustelemaan pedagogisista jutuista, koska aihe on laaja enkä tiedä niistä mitään, mutta oma näppituntuma on, että ainakin tietyissä aineissa saisi olla enemmän luovuutta ja löytämistä. Mielipiteen kunnioittamista. Vaan harvapa opettaja 80-luvulla varsinaisesti kunnioitti oppilaitaan ihmisinä, eikä siis myöskään heidän mielipiteitään.

Äikässä meille kerrottiin, mitkä teokset ovat tärkeitä. Näitä väitteitä ei perusteltu, koska oppilaille ei tarvinnut perustella. Riitti kun asiat hakkasi päähän ja kysyi kokeessa. Ajatteluun tai, herra paratkoon, kyseenalaistamiseen ei ollut mitään syytä sortua. Ja nyt tajusin, että juuri tuosta autoritäärisestä opetustavasta johtuen aloin karttaa sitä kirjallisuutta, jota älymystö, eliitti tai opettajat ihannoivat. En ole lukenut Seitsemää veljestä enkä Kalevalaa enkä Täällä Pohjantähden alla enkä Tuntematonta sotilasta. Enkä Putkinotkoa. En ole koskaan halunnut, tai vaikka olisinkin, en ole päässyt äikäntuntien rakentaman muurin ylitse.

Kyse ei ole ollut tietoisesta päätöksestä. Kyse on koululaitoksen, opetusmenetelmien ja äikäntuntien aiheuttamasta vastareaktiosta. Meille opetettiin, ei niinkään miten runoja tulkitaan, vaan miten niitä kuuluu tulkita, ja samalla lyötiin motiiveja ja sanoja runoilijan suuhun. ”Tätä hän tarkoitti. Tämä on ilmiselvä tulkinta, tähän pitää päätyä.” Ja sen jälkeen en ole juurikaan koskenut runouteen, koska en vittu saatana perkele halua vahingossakaan ryhtyä analysoimaan runoutta.

En myöskään halua lukea niitä kirjoja, joita äidinkielenopettajien leegiot minulta edellyttävät, jotta olisin hyvä oppilas, laajasti lukenut kirjailija tai sanalla sanoen ihmisarvoinen olento. Ajatuskin Putkinotkon lukemisesta kasvatti metrisen kyrvän keskelle otsaa. Yhteen sivistyskirjaan ryhdyin muutama vuosi sitten, kun luin Scott Fitzgeraldin Kultahatun, ja sehän oli aivan hemmetin hyvä. Pitää lukea joskus uudestaankin.

Arvatkaapa mitä kirjallisuutta äidinkielenopettajani eivät arvostaneet. Niin, scifiä ja fantasiaa. Ne olivat jotain, mistä oppikirjat eivät kertoneet ja jotka voitiin ohittaa merkityksettöminä. Sai niitä lukea, tosin. Ehkä ne olivat niin turhaa tavaraa, ettei niistä edes katsottu olevan haittaa. Kunhan nyt luki jotain. Nyt pelottaa ajatellakin, että äikäntunnit olisivat tuhonneet kokonaan, juuria myöten, kykyni nauttia lukemisesta. Puistattavaa. Muttei kaukaa haettua. Peruskoulun ja lukion liikuntatuntien jälkeen en ole kovinkaan usein nauttinut liikkumisesta, vaikka yhdessä vaiheessa kävin lenkeillä ja harrastin kilpauintia ja aikidoa. Sellaisen ilon tappamiseen ei tarvita kuin riittävän pitkään jatkunutta ylenkatsetta ja autoritääristä pakkopullaa. Kun siitä vihdoin pääsee eroon, ei halua enää olla koko paskan kanssa ikinä missään tekemisissä.

Nyt olen järkyttynyt. Vuosikausien ajan minulle on kerrottu, että kannattaisi lukea laajalti, jos aikoo kirjoittaa laajalti. Olen tästä älyllisesti täysin samaa mieltä. Niinhän se on. Ihannoin Boris Hurttaa hänen laajan lukeneisuutensa vuoksi. Saara Henriksson bloggaa lukemistaan kotimaisista nykykirjoista kadehdittavan paljon, ja Tuomas Saloranta on hänkin selvästi lukenut paitsi genrekirjallisuutta myös kaikkea muuta. Ja moni muu. Ihailen heitä ja heidän lukeneisuuttaan! Haluaisin pyrkiä samaan. Silti hyvin harvoin teen mitään asian hyväksi. Ja nyt tunnun löytäneeni syyn.

Siispä heristän nyrkkiäni menneisyyden suuntaan, lausun muutaman sopivan kirouksen olosuhteille, jotka edelleen aiheuttavat allergisen reaktion heti kun puhutaan kirjallisuuden ja etenkin kotimaisen kirjallisuuden merkkiteoksista.

Sen jälkeen siirrän Putkinotkon jäävien kasaan ja otan sen lukulistalleni. Nyt kun tunnistan demonini, voin taistella niitä vastaan. Minähän luen Joel Lehtosta, ja jos kirja on hyvä, nautin siitä. Piru vie.

Vinkkejä aloittelevalle spefikirjoittajalle

Lupauduin esittelemään joitakin resursseja, joista voisi olla aloittelevalle spefikirjoittajalle hyötyä. (Spefi on kattotermi, joka sisältää science fictionin, fantasian, kauhun ja kumman.) Facebookiin kommentiksi heitetty selvitys ehtisi elää korkeintaan viikon ennen katoamistaan parhaimpienkin datamainarien ulottumattomiin. Sen sijaan blogikirjoitus, jonka linkkaan Facebookiin kommentiksi voi rauhassa hukkua blogini syövereihin, mutta sillä erotuksella että myöhemmin edes minä tiedän sen siellä jossain lymyävän.

Oletan nyt, että neuvoja lukevalla on kaksi tavoitetta: 1) kehittyjä kirjoittajana ja 2) saada tekstejään julkaistuksi. Tunnen enemmän novelliskeneä, joten käsittelen tässä nimenomaan sitä. Romaanit hoituvat yleensä kaupallisten kustantajien kautta, tai omakustanteina.

Kirjoittajayhteisöt

Spefikentällä yksi on ylitse muiden: Suomen tieteis- ja fantasiakirjoittajat ry. eli kavereiden kesken Stk. Yhdistys on toiminut vuodesta 1984 ja tarjoaa kirjoittajalle monenmoista. Yksi olennainen juttu on arvostelupalvelu, sillä harkittu palaute on pitkälti se multa, jonka avulla kokemus ja taidot kasvavat. Vuoden 2016 jäsenmaksu on 16€, alle 18-vuotiailta 8€.

Kotisivu: http://tieteiskirjoittajat.net/
Facebook-ryhmä: https://www.facebook.com/groups/tieteiskirjoittajat/

Asuinpaikasta riippuen seudulla saattaa toimia paikallinen kirjoittajayhdistys, jolla voi hyvinkin olla tarjottavaa sellaisellekin, joka ei vielä ole julkaissut omaa kirjaa. Kannattaa ottaa selvää.

Yliopistokaupungeissa ja ehkäpä jossain muuallakin löytyy usein oma sf-seura, jonka kautta pääsee yhteyksiin muiden scifiharrastajien ja fantastikkojen kanssa. Niissä saattaa kyteä myös omia kirjoittajapiirejä.

Lista sf-seuroista, lehdistä yms.: http://www.tsfs.fi/?sf-faq.html

Kilpailut

Mainio tapa pakottaa itsensä kirjoittamaan tarina valmiiksi on lähestyvän kirjoituskilpailun deadline. Siellä menestyminen saattaa olla kovan kamppailun takana, mutta osallistumatta nyt ei ainakaan pärjää. Pari suurinta alan kirjoituskilpailua ovat:

Portti: Portti-lehden vuosittainen kilpailu, dedis joskus elo-syyskuun taitteessa. Palkinnot ovat messevät ja siksipä myös moni pitkän linjan kirjoittaja ottaa osaa. Taso on kova, mutta se tekee menestymisestä entistäkin mahtavampaa.

Nova: Turun scifiseuran ja Stk:n yhteinen kisa, suunnattu nimenomaan aloitteleville kirjoittajille. Kisan valtti on palautteellisuus, sillä riippuen pärjäämisen tasosta novellistaan voi saada syvällistäkin palautetta. Vuosittainen jamboree, jonka dedis yleensä on keväällä.

http://www.tsfs.fi/?toiminta/nova.html

Noviisi: 13-17-vuotiaille suunnattu Novan sisarkisa. Taidetaan järjestää joka toinen vuosi, joten seuraavaksi tämä olisi luvassa vuonna 2017.

http://noviisi.blogspot.fi/

Tähtivaeltaja: Kisa järjestetään silloin tällöin, järjestävänä tahona Tähtivaeltaja-lehti.

Muita kisoja, isoja ja pieniä, ei välttämättä juuri spefin alalta tosin, järjestetään jatkuvasti. Liittymällä kirjoittamista sivuaviin Facebook-ryhmiin näistä yleensä kuulee. Jotkin tahot jopa listaavat tulevia kisoja, joten kannattaa googlata tyyliin ”tulevat kirjoituskilpailut”. Tässä pari osumaa:

http://www.teonsana.net/kirjoituskilpailuja/

http://netticolosseum.tieteiskirjoittajat.net/viewforum.php?f=6

Kirjoitusoppaat

Jotkut sanovat, että oppaista ei opi mitään. Älä missään nimessä usko sellaista hapatusta. Oppaista voi oppia vaikka mitä hyödyllistä. Minä ainakin olen oppinut.

Opassuosituksia kannattaa kysellä muilta kirjoittajilta, mutta perusteluiden kera. Miksi jokin tietty opas oli ylitse muiden tai erityisen hyödyllinen? Osa oppaista kertoo kieliopista, osa juonen rakenteista, osa kirjoittamisfiiliksestä, osa kustannusalan sudenkuopista. On syytä osata valita juuri omaan tilanteeseen sopivat kirjat.

Minä vinkkaan kolme opasta. Myönnän, että yhdessä niistä olen itse kirjoittajana. Sen älköön kukaan antako laskea kirjan arvoa.

Kirjoita kosmos: perussettiä spefikirjoittajalle. Kirjaa saa Stk:lta.

http://tieteiskirjoittajat.net/julkaisut/kirjoita-kosmos/

Kummallisen kirjoittajat: tässä kaivaudutaan syvemmälle siihen, miten toimiva maailma rakennetaan. Minä puhun omassa osiossani palautteellisuuden hyödyllisyydestä. Stk:n julkaisu.

http://tieteiskirjoittajat.net/julkaisut/kummallisen-kirjoittajat/

Joskus näitä kirjoja saa kimppahintaan. Kysyminen ei maksa mitään ja saattaa säästää euroja: tilaukset@tieteiskirjoittajat.net

Jeff Vandermeerin Wonderbook on visuaalisestikin häikäisevä teos todella nerokkaalta mieheltä. Peukutan! Toki jokainen osaa netistä hakea, mutta laitan nyt yhden linkin:

http://www.adlibris.com/fi/kirja/wonderbook-9781419704420

Ja tokihan näitä kirjoja voi hakea kirjastosta. Jos ei löydy, ei muuta kuin hankintapyyntö vetämään. Kustantaja kiittää. Ja seuraava kirjaa etsivä kirjoittaja.

Julkaisupaikat

Suomen sf-lehtien kattaus ei ole enää niin laaja kuin joskus takavuosina, mutta tarjontaa on edelleen. Jokainen niistä julkaisee myös spefinovelleja, joskin tietyt rajoitukset on hyvä huomioida.

Tähtivaeltaja: Julkaisee novelleja, mutta ei isoja määriä. Laatuvaatimukset ovat kovat.

Portti: Julkaisee pääsääntöisesti kilpailunsa kautta tulleita novelleja, mutta ajoittain muitakin.

Spin ja Kosmoskynä: Julkaisevat kyllä novelleja, mutta kumpikin supisti painetun lehden ilmestymistä 2 kertaan vuodessa. On oletettavaa, että Nova-kisan sato haukkaa tilasta ison osan.

Netti-Kosmoskynä: Lehti toimittaa tekstit kuten painetussakin versiossa, ja lopputulokset julkaistaan netissä. Ei jää ainakaan sivutilasta kiinni.

http://www.kosmoskyna.net/

Usva: Ilmestyy netissä säännöllisen epäsäännöllisesti. Arkistot ovat laajat, joten hyvää luettavaa riittää viikkokausiksi.

http://usvazine.net/

Kuiskaus pimeässä: Lovecraftiaanisen kauhun lehti, joten tarjottavien novellien on istuttava teemaan.

Kuolleen silmät
: kauhulehti, eli novellien on oltava kauhua.

Alienisti, Escape, Marvin: Ilmestyvät miten mielivät. Näistä Alienisti (Jyväskylän seuran lehti) lienee otollisinta maastoa. Escape ja Marvin tekevät pääasiassa erikoisteemaisia numeroita.

Tapahtumat

Stk on nyt järjestänyt jonkin verran kirjoittajatapaamisia.

Finncon järjestetään about joka vuosi ja siellä on kirjoittajille ohjelmaa ja tilaisuuksia verkostoitua mielin määrin. Tätä kirjoitettaessa seuraava Finncon on vajaan kahden viikon kuluttua (1.-3.7.2016) Tampereella.

http://2016.finncon.org/

Mafiat: kaupunkien sf-seuroilla on kuukausittaisia tapaamisia (toisilla useamminkin), joita sanotaan mafioiksi. Siellä tapaa genren harrastajia, ja luultavasti myös kirjoittajia.

Tämä esitys oli lyhyehkö ja suurpiirteinen. Tietoja täydennetään tarvittaessa ja virheet korjataan bongattaessa.

Shimon Finncon-ohjelma

Finncon tulee, enkä ole valmis. Pitää kirjoittaa yksi esitelmä ja lukea muutama tuhat sivua kirjoja. Lauantaiksi pitää hankkia eväät, muuten jää syöminen väliin. Olen meinaan aika monessa ohjelmassa mukana, ja jossain välissä kirjakirppiskin pitää kammata läpi.

Jos ei alla olevasta muutoin selviä, noilla kalenteripäivillä minulta ilmestyy uusi novellikokoelmani Tähtiviima. Asia kyllä saatetaan mainita sivulauseissa pari kertaa. Teitä on varoitettu.

Faneja ja muita kiinnostuneita ajatellen, saanko esitellä:

Shimon Suuri Finncon-ohjelma!

PERJANTAI 1.7.

Jalat pöydälle, ei con-nakin con-nakkia. Saatan aloittaa päivän Vammalasta ja könytä läpi Vanhojen kirjojen päivien tarjonnan ennen kuin suuntaan Tampesteriin. Siellä ainoa olennainen ohjelma tapahtuukin virallisen con-päivän jälkeen.

Klo 18.30-02 / Tähtiviiman julkkarit / Vihtorin kirjasto, Satakunnankatu 13

Meillä on oikea julkkarikvartetti (ja Facebookissa eventti samalla nimellä). Kohotellaan maljoja ja tuoppeja neljän uuden kirjan kunniaksi hotellin ravintolassa reilun kilometrin päässä Tampereen yliopistolta. Juhlinnan kohteita voi ostaa omakseen paikan päällä.

  • Shimo Suntila: Tähtiviima (Osuuskumma)
  • Eero Korpinen: Patli Dunin yö (Kuoriaiskirjat)
  • Shimo Suntila (toim.): Teräskoura ja muita sivuja Stepanin koodeksista (Kuoriaiskirjat)
  • Tuomas Saloranta: Musta tähti ja muita tarinoita tulevaisuudesta (Kuoriaiskirjat)

Siis kirjoja. Kukapa nyt roskakirjailijaa haluaisi nurkkiinsa pyörimään. Sellainen syö paljon. Eikä edes mennä siihen, miten täytetty roskakirjailija tai roskakirjailijantalja lisäisi kulttuurikodin katu-uskottavuutta juuri nimeksikään.

LAUANTAI 2.7.

Klo 10-11 / Esikoiskirjailijapaneeli / Luentosali D10b

Pääsen jututtamaan neljää esikoiskirjailijaa siitä, millainen oli tie kirjailijaksi, mitä se toi tullessaan, mitä se vei mennessään ja miltä tulevaisuus näyttää. Jos haluaa varustautua hyvin kuten minä, tässä lukulista:

  • Jaakko Markus Seppälä: Lemen (Like)
  • Dare Talvitie: Epäsoinnun periaatteet (Myllylahti)
  • Elina Pitkäkangas: Kuura (Myllylahti)
  • Liliana Lento: Dionnen tytöt (Tornikustannus)

Ohjelma tituleeraa minua esikoiskirjailija-emeritukseksi. En tiedä tarkoitetaanko sillä sitä, että ensimmäisen kirjani Sata kummaa kertomusta julkaisusta on jo huimat kaksi ja puoli vuotta vai sitä, että esikoiskirjailijuuteni loppuu toisen kirjani Tähtiviiman ilmestymiseen, mikä tapahtuu Finncon-ohjelman julkistamisen jälkeen mutta ennen varsinaista ohjelmaa, mutta kumpikin kelpaa. Ensimmäinen kerta kun olen emeritus missään.

Klo 11-12 / Julkistamistilaisuus: Naakkamestari ja Tähtiviima / Luentosali A05

Jos haluaa vaikuttaa fiksulta, kannattaa hakeutua fiksuun seuraan. Siksipä minä hoidin itseni ohjelmaan arvoisan kollegani J. S. Meresmaan kanssa. Häneltä kun on ilmestynyt Robustoksen pienoisromaanikilpailun voittanut kirja Naakkamestari, ja minä haastattelen häntä sen tiimoilta. Sitten vaihdamme osia ja J. S. jututtaa minua uudesta novellikokoelmastani Tähtiviimasta. Tähänkin ohjelmaan voi valmistautua, ainakin puoliksi:

  • J. S. Meresmaa: Naakkamestari (Robustos)
  • Shimo Suntila: Tähtiviima (Osuuskumma)

Tähtiviimasta saattaa olla e-kirja saatavilla jo etukäteen. Tarkkailkaa Osuuskumman Holvia.

Klo 12-13 / Koodeksin jäljillä / Luentosali A4

Kirjoitin Stepanin koodeksista jo artikkelin Kuolleen silmiin (1/15), joten miksi en pitäisi aiheesta samalla vaivalla luentoa? Lisäksi olen toimittanut kaksi kolmesta ilmestyneestä Koodeksi-antologiasta. Maamme johtava Koodeksi-asiantuntija siis! Tulkaapa kuulemaan, mistä koko Koodeksi-myyttoksessa on kysymys, mistä se sai alkunsa ja miten siihen pääsee mukaan.

Klo 13-14 / Haastattelussa JP Ahonen / Luentosali D10b

JP Ahonen on kuuluisa jo vuosien takaa Puskaradiosta ja Villimmästä Pohjolasta, mutta massiivinen läpimurto tapahtui mahtavalla Perkeros-sarjakuvaromaanilla, jossa black metal, fantasia ja kauhu sulautuvat kauniisti yhteen. Merkittävä kirja, merkittävä mies, ja häntä haastattelee, no, minä tietenkin. Lukulista:

  • JP Ahonen & KP Alare: Perkeros

Klo 14-15 / VAPAATA

Tai no, TSFS ja Tutka viettävät kolmen kirjan julkkareita, ja yksi niistä koskee minua. Ja samaan aikaan Anne Leinosella on kunniavieraspuhe, ja Anne lie yksi merkittävimpiä vaikutteita urallani. Pitänee pistää probleema puoliksi ja osallistua ensin julkkareihin, joista sitten singahdan Annea kuulemaan.

Klo 15-16 / Tähtifantasiavarjoraati / Luentosali A4

Jaossa on Tähtifantasiapalkinto, mutta jännityksen maksimoimiseksi voittajasta tietämättömät panelistit keskustelevat ehdokkaista salaisuuden tuntevan puheenjohtajan alaisuudessa. Voittaako väärä kirja jälleen? Tule, kuule ja ihmety! Kanssapanelistejani ovat Sini Neuvonen ja Marko Kivelä, puhetta johtaa maanmainio seuramies Aleksi Kuutio. Lukulista on ehdokaslista:

  • Haruki Murakami: Maailmanloppu ja ihmemaa (Tammi, suom. Raisa Porrasmaa)
  • Siri Pettersen: Odininlapsi (Jalava, suom. Eeva-Liisa Nyqvist)
  • Patrick Rothfuss: Viisaan miehen pelko (Kirjava, suom. Satu Hlinovsky)
  • Markku Sadelehto (toim.): Wendigo ja muita yliluonnollisia kauhukertomuksia (Jalava, suom. Matti Rosvall)
  • Shaun Tan: Etäisten esikaupunkien asioita (Lasten Keskus, suom. Jaana Kapari-Jatta)

Luettavaa on luvalla sanoa suorastaan demoninen määrä sivuja. No sleep ’till Finncon.

Klo 16-17 / VAPAATA

Paitsi Atoroxia pitänee mennä seuraamaan. Itse en ole ehdolla, mutta moni kollega on.

Klo 17-18 / VAPAATA

Lienenkö enää hengissäkään tässä vaiheessa tapahtumaa? Naamiaisten aikaan voisi olla hyvä hetki kurkata, millaiseen kuntoon heinäsirkkaparvea muistuttava bibliofiililauma on kirjakirppiksen jättänyt.

SUNNUNTAI 3.7.

Klo 16-17 / Fantastinen matkaopas / Luentosali A1

Jonkinmoista suosiota kerännyt Matkaopas-sarja jatkuu. Saamme jälleen vieraita toisista todellisuuksista ja pääsemme kuulemaan, millaista näihin maailmoihin olisi päästä matkalle. Oppaanne pyrkii kaivamaan esiin ne sanoinkuvaamattomat vaarat, jotka turisteja vääjäämättä väijyvät, niin että osaatte ottaa oikeanlaisen matkavakuutuksen. Lavalla matkalaisia hoopottavia koijareita ja heitä jututtamassa hämäräperäinen mursunnahkatakkinen mies. Ja kaukonäköisille lukulista:

  • Anni Nupponen: Kauheat lapset (Osuuskumma)
  • Helena Waris: Vuori (Otava)
  • Petri Hiltunen: Kuninkaan lapset, Kuolleen jumalan palvelija, Koston merkki (Jalava) ja Taivaan suuri susi (Arktinen banaani)

Jos joku onnistuu saamaan käsiinsä tuon viimeisen Praedor-albumin, lainatkaahan se kiiruusti paneelin vetäjällekin. Alppari meinaan ilmestyy vasta syksyllä.

Summa summarum

Kuusi ohjelmaa! Joku voisi kysyä miksi. Mutta hän ei sitten tuntisi minua kovin hyvin. Miksi tehdä jotain kohtuudella, jos massiivinen ylilyönti on mahdollisuus. Finnconiin 2003 toimitin seitsemän eri julkaisua, ihan vain saadakseni viimeisen kanteen The Seventh Zine. Ei höyrypäälle löytyisi sunnuntailta vielä jotain ohjelmanakkia? Mutta mieluummin semmoinen, jota varten ei tarvitsisi lukea hyllymetriä kirjallisuutta.

Raapale 504: Lohikäärmeen pää (13.4.16)

Lohikäärmeen pää

”Tytöt, auttakaas saamaan kassit mökille.” Yhtä hyvin voisin puhua pelkälle ilmalle. Ja puhunkin. Milla ja Meri ovat jo juosseet etsimään leikkikavereita. Nappaan viimeisen repun hampaisiini ja raahaan ryjät majapaikkaamme.

Täällähän oli jossain majatalo? Puuduttavan ajomatkan päällemaistuisi kahvi ja voileipä. Miksei munkkikin. Vaihdan fantastisemmat vaatteet ylleni ja lähden vaeltamaan polkua pitkin.

Majatalon ilmoitustaululla on muiden vieraiden jättämiä viestejä. Barbaari etsii työtä. Kadonnut: lasikenkä. Ostetaan peikonnahkoja. Istuudun pöytään ostosteni kanssa.

”Lohikäärmeen pää on kadonnut seinältä.”

Katson hölmistynyttä pitoemäntää. Kyse ei taidakaan olla pikkuilmoituksesta.

Ulkoa kuuluu lentoliskon karjuntaa, nahkasiipien pauketta ja lasten naurua. Ei siis paniikkia.

Mutta sumppi on silti syytä särpiä sukkelaan.

Raapale 503: Bardikisan paras (12.4.16)

Bardikisan paras

”Se jokipeto oli valtaisa ja verenhimoinen.” Ihmisjoukko nuotion ympärillä kuuntelee tarinankertojaa herpaantumatta. ”Se oli koitunut lukemattomien matkamiesten turmaksi. Minä päätin tehdä siitä selvää. Väijyin joella monta päivää, ja kun otus vihdoin ilmaantui, tartuin sotakirveeseeni ja-”.

”Pötyä”, huutaa joku. ”Kirves? Sinulla muka?”

Tarinankertoja kröhäisee. ”Tartuin nuijaani ja hyökkäsin pedon kimppuun tulta syösten.” Yleisö kohahtaa. Tulta? Jännittävää! ”Puhkuin liekkejä niin, että joki kiehui. Sitten-”.

”Höyrystit kokonaisen joen? Mahdoitko sittenkin vain huudella rannalta kirouksia?”

Yleisö naureskelee. Tarinankertoja tuhahtelee närkästystään. ”Joka tapauksessa ajoin pedon pois niiltä seuduin ikiajoiksi.”

”Mahtoiko sittenkään onnistua?”

”Kuka siellä pimeässä herjaa? Näyttäydy!”

Mutta vastauksena on vain evien läiskintä joen pinnalla.