Avainsana-arkisto: Egmont

Bruno Brazil 1

Bruno Brazil 1
Käsikirjoitus: Greg
Piirros: William Vance
Suomennos: Mirka Ulanto
Egmont, 2013
ISBN: 978-952-233-736-8

Koko pienen elämäni olen kolunnut divarien hyllyjä ja etenkin keräilijän urani alkupäässä Disney-alppareita penkoessani törmäsin nimeen Bruno Brazil. Ikinä en Brunon albumeja poiminut käteeni, koska kansikuva ei iskenyt. Siitä puuttui sekä Mikki Hiiri että avaruusraketti, kaksi seikkaa joista melkein jommankumman olisi pitänyt kannessa olla kiinnostukseni herättääkseen. Näin jäi tutustumiseni Bruno Braziliin 40-vuotispäivieni ryppyisemmälle puolelle.

Tuossa syksyllä ilmestyi Egmontilta kovakantinen Bruno Brazil -kokoelma, jossa on neljä tarinaa. Ilmeisesti kokoelmia on jopa kaksi, mutta niistä olen lukenut vain ensimmäisen. Avasin parisataa sivua paksun kirjasen odottamatta juuri mitään, mutta kieltämättä mielen perukoilla häälyi se fakta, että sarjaa oli tullut suomeksi jo 70-luvulla. Hyvää kamaa silloinkin tehtiin, mutta taidemuotona sarjakuva on mennyt eteenpäin sitten noiden päivien ja jos on tottunut nykypäivän menoon, kuinka lujaa jokin silloinen agenttipläjäys pystyisi potkaisemaan?

Noukin vieläkin hampaitani.

Bruno toimii jonkin amerikkalaisen tiedustelupalvelun laskuun, ui siis kaulaansa myöten aakkossopassa, ja menee minne käsky käy. Ensimmäisessä tarinassa, Kahdesti kuollut, hänet lähetetään Etelä-Amerikkaan tutkimaan jo kuolleeksi luullun natsirikollisen edesottamuksia, etenkin tämän kulkuvälinettä. Tiedon mukaan lahden pohjassa lepää sukellusveneellinen sotasaalista ja varsin moni taho haluaa iskeä siihen näppinsä. Bruno osoittaa olevansa pätevä agentti ja vikkelät hoksottimet pitävät hänet hengissä, mutta samaan aikaan hän ei ole liian ylivoimainen. Asioita menee pieleen ja kalma kouraisisi moneen otteeseen ilman tukijoukkoja. Kyseessä on ensimmäinen albumimittainen Bruno Brazil -seikkailu, mutta jo avaus on tiukkaa laatua.

Sen jälkeen lähdetäänkin Iskuryhmä Kaimaanin matkaan. Jokin epämääräinen taho osoittaa kykenevänsä kaappaamaan tietoliikennesatelliitin omiin tarkoituksiinsa ja sellainen vaara uhkaa koko vapaata maailmaa. Koska Bruno Brazil on vain yksi mies, hän saa koota itselleen tiimin keikkaa varten. Erikoisjoukkojen kerman sijaan mukaan kelpuutetaan porukkaa, joka saa hommat oikeasti hoidettua: Brunon veli Billy, ammattirikollinen Gaucho, pari himphamppua (kilparatsastaja ja rodeotähti) sekä Whip Rafale, nainen joka olisi voinut antaa Indiana Jonesille oppitunteja ruoskan heiluttelussa.

Pienen treenin jälkeen supertiimi hyökkää vihulaisten tukikohtaan ja tekee tyhjiksi heidän katalat aikeensa. Paitsi että yksi raakataan pois jo harjoitusjaksolla ja kaksi muuta putoavat loukkaantumisten vuoksi kyydistä laskuvarjoinfiltraation aikana. Tässä alleviivattuna, miksi Bruno Brazil -tarinat toimivat: suunnitelmat menevät pieleen eikä kenellekään pyritä antamaan tasapuolisesti ruutuaikaa. Jos joutuu sivuun, siellä pysyy.

Kahdessa viimeisessä tarinassa, Silmät vailla kasvoja ja Jähmettynyt kaupunki, ryhmä Kaimaani pysyy uskollisesti Brunon rinnalla. Tarpeen se onkin, sillä koko poppoota vainoaa taho, joka tunnetaan vain nimellä Silmät. Tavoitteena on yksinkertaisesti Kaimaanin täystuho. Jälkimmäisessä seikkailussa he päätyvät lähes täydellisesti lamaantuneeseen kaupunkiin ja ottavat yhteen häikäilemättömän järjestön kanssa.

Päät räjähtämään!

Päät räjähtämään!

William Vancen piirrosjälkeä on riemu seurata. Ote on realistiseen pyrkivä ja hahmot ovat liikkeessä. Silmä lepää jokaisella sivulla. Myös Mirka Ulannon käännökselle on annettava kehuja, sillä kieli oli elävää ja sopi niin hahmojen suuhun kuin aikakauden tyyliinkin.

Kun ajattelen, että tätä loistokamaa on toinenkin kirja olemassa, olen suoraan sanottuna innoissani, jopa täpinöissäni, ja sitä ei hirvittävän usein satu. Bruno Brazil on kultaa ja kehotan kaikkia tutustumaan tähän vanhan ajan agenttisankariin, sillä Brunon kyydissä ei tylsää tule!

Mainokset

Sillage 1. Tulta ja tuhkaa

Sillage 1 – Tulta ja tuhkaa
Morvan & Buchet
Suomennos: Lauri Narinen
Egmont, 2009
ISBN: 978-952-233-181-6

Avaruudessa matkaa valtava kolonna aluksia, joiden kyydissä asuu tuhansia eri rotuja. Sen nimi on Sillage. Kertakaikkisen huima miljöö seikkailuja ajatellen, eikö? No, tässä albumissa tärkeät jutut tapahtuvat eräällä syrjäisellä planeetalla, mutta tuo mielikuva tähtienvälisestä kolonnasta kannattaa pitää kirkkaana mielessä tulevia albumeja ajatellen.

Viidakkoisella planeetalla leppoista eloaan viettää villityttö nimeltä Navis. Kaikki on hyvin; Ruokaa riittää, kissapeto kelpaa seuraksi eikä kukaan nalkuta nukkumaanmenoajoista. Sitten planeetalle saapuu muukalaisia ja lököttely vaihtuu eloonjäämistaisteluksi. Sen lisäksi, että Navis koitetaan tappaa, koko planeettaa uhkaa täydellinen tuho, jos muukalaisia ei pysäytetä. Tokihan tarinan sankari moiset pahantahtoiset aikeet estää. Eikö? Eikö??

Sillage Tulta ja Tuhkaa Nappaus
Fiksuna ja pätevänä likkana Navis osaa kääntää tilanteen edukseen. Kun hänen peräänsä lähetetään maan mudasta nostatettuja työläispaarustajia, hän organisoi proletariaatin nousun ja aloittaa vallankumouksen. Juuri tässä piilee yksi Navisin vahvuuksista; vaikkei hän epäröi käyttää tarvittaessa väkivaltaa, hän yleensä pyrkii ratkaisuun puhumalla.

Sillagen kuvitus on ilmeikästä ja muukalaisrotujen kirjo runsas. Värit ovat kirkkaita ja kauniita olematta kuitenkaan räikeitä.

Sillage – Tulta ja tuhkaa on siitä miellyttävä tuttavuus, että sen voi lykätä huoletta nuoremman polven luettavaksi, mutta se antaa paljon myös varttuneemmille lukijoille. Miksei tällaista ollut silloin kun minä olin lapsi? Tai no, olihan silloinkin, nimittäin Valerian. Scifistisen eurosarjakuvan helmiä kumpikin.

Kick-Ass

Kick-AssKick-Ass
Käsikirjoitus: Mark Millar
Piirros: John Romita Jr.
Suomennos: Leena Hyttinen, Antti Koivumäki
Egmont, 2013
ISBN: 978-952-233-727-6

Supersankarisarjakuva on heikko kohtani, ja jonkinlaiseen realistisuuteen pyrkivä superheerosviuhahtelu etenkin. Siksi tartuin innoissani Mark Millarin kirjoittamaan teokseen Kick-Ass. Päähenkilö on jossain yläaste-lukiolinjalla keikkuva sälli nimeltä Dave, joka on koko ikänsä lukenut viittakostajista ja kuten me kaikki, joskus haaveillut supersankarin urasta. Minun jä hänen ero menee siinä, että minä en koskaan väsännyt itselleni viileetä kostyymiä, painunut taistelemaan rikollisuutta vastaan ja saanut niin pahasti turpaani, että tuloksena oli usean viikon sairaalakeikka. Dave sitten valitsi toisin.

Jos voisin tehdä kaiken uudestaan, valitsisin edelleen samoin.

Siitä kyllä täytyy antaa Dave-pojulle propsit, että hän ei ihan vähästä lannistu. Tervehdyttyään riittävästi hän jatkaa uraansa ja kohtaa vihdoin muita kaltaisiaan. Enemmän tai vähemmän. Ehkä vähemmän. Sanat eivät riitä kuvailemaan sitä absurdiuden tunnetta, kun realismin kanssa leikittelevässä tarinassa kentälle astui 10-vuotias Hit-Girl, heilautti pari kertaa katanaa ja jätti jälkeensä kasan raatoja ja lattialle verta useamman gallonan edestä.

”Ei me olla mikään Ryhmä-X” -Ne Luumäet

Yksinäisyyttä? Epätoivoa? Pah, tytön perässä se on.

Loppua kohden meno äityi tuotakin rajummaksi ja epätoivoisesti vaalimani mielikuva jollain tavoin todellisuuteen sidoksissa olevasta juonesta alkoi karata otteestani. Tai ehkä ei karata, mutta hukkua aluksi huvittavalta tuntuneen jatkuvan ultraväkivallan alle. Kuin olisi seurannut Tuomaria (Dredd tai Frank Castle, valitkaa vapaasti) leipätyössään. Jossain vaiheessa huvitus painui taka-alalle ja vaihtui puutumukseen.

Lukukokemustani varjosti myös tieto siitä, millaisia ajatuksia Mark Millarilla on. Pyrin parhaani tekemään eron taiteen ja taiteilijan välillä, sillä etenkin fiktiossa on helppo esittää mielipiteitä ja asenteita, joita kirjailija itse ei jaa henkilöhahmojensa kanssa. Kauheuksista on voitava kirjoittaa leimautumatta itse kauheaksi. Silti tiedän, että esimerkiksi H. P. Lovecraft oli rasisti ja vaikka pidänkin hänen novelleistaan, en voi sulkea sitä ajatusta kokonaan pois. Enkä halua, se olisi itselleen valehtelua. Aina voi yrittää selitellä, mutta faktana on ja pysyy, että Lovecraft oli rasisti. Samaten Ender on loistava kirja, mutta sen kirjoittaja Orson Scott Card kammottavan homovastainen, ihmisoikeuksista piittaamaton kusipää. Ja Mark Millar edistää raiskauskulttuuria.

”The ultimate (act) that would be the taboo, to show how bad some villain is, was to have somebody being raped, you know? I don’t really think it matters. It’s the same as, like, a decapitation. It’s just a horrible act to show that somebody’s a bad guy.” -Mark Millar

Tieto lisää tuskaa. Millarin töistä nauttiminen on hänen kommenttinsa myötä hankalampaa, vaikka tarina veisikin. Mikäkö tuossa sitten hiertää? Annan Comics Alliancen päätoimittajan Laura Hudsonin vastata: ”Those two things are not equivalent, and if you don’t understand, you shouldn’t be writing rape scenes.”

John Romita Jr:n kuvitus toimii kuten pitkän uran tehneeltä kuvittajalta odottaakin, ja sopii supersankarimenoon erityisen hyvin. Suut ovat leveitä, mikä tekee jäljestä persoonallista, mutta yhdistettynä kasvonaamioihin tekee ilmeiden hienouksista vaikeammin tulkittavia

Kick-Ass kiehtonee hurmekekkereistä kiksinä saavia, ja sitä settiä onkin tarjolla reippaanlaisesti.

Jonah Hex – Rangaistus

Jonah Hex RangaistusJonah Hex – Rangaistus
Tarina: Justin Grey & Jimmy Palmiotti
Kuvitus: Jordi Bernet
Suomentanut: Moog Konttinen
Egmont, 2013
ISBN: 978-952-233-714-6

Jonah Hex on vanhan polven villin lännen antisankari 70-luvun alusta, mutta iästään huolimatta hän on iskussa yhä tänäkin päivänä. Kuten kaikki DC-versumin hahmot, myös Jonah on saanut osansa aikalinjojen muutoksista ja hänenkin taustoistaan esiintyy hieman toisistaan poikkeavia tarinaversioita. Se kyllä toisaalta kuuluu legendan toimenkuvaan.

Jonah Hex – Rangaistus kertoo yhden näkemyksen Jonahin elämän merkittävistä hetkistä, mutta myös hänen myöhemmistä edesottamuksistaan. Rinnakkain kulkevat välähdykset Jonahin tylystä lapsuudesta ja aikuisen miehen julmasta kostoretkestä. Lyijy ja veri lentävät kummassakin.

Jonah Hex KostoJonah Hex SotilaatJordi Bernetin viiva sopii rujosta, arpinaamaisesta lännenmiehestä kertovaan tarinaan kuin tomahawk otsalohkoon. Ilmeet ovat eläviä ja toiminta vauhdikasta. Greyn ja Palmiottin tarina toisaalta ei tykitä kovinkaan kovilla. Puolet ajasta kuluu menneisyyden verhojen raotteluun, jolloin myös toinen tarinalinja jää lähtemättä lentoon, vaikka toisiinsa nivoutuvatkin. Tuplamäärä sivuja olisi antanut kerronnalle enemmän tilaa hengittää. Sen tämä albumi kyllä teki, että taidanpa jossain vaiheessa lainata kaverilta muitakin Jonah Hex -kokoelmia ja uppoutua länkkärimenoon kunnolla.

Rangaistus on sopiva intro Jonah Hexin hahmoon sellaisille, joille mies on entuudestaan täysin tuntematon.

Teräsmies: Miehet terästä

Teräsmies Miehet terästäTeräsmies: Miehet terästä
Tarina: Grant Morrison
Piirros: Rags Morales, Andy Kubert
Suomennos: Antti Koivumäki
Egmont, 2013
ISBN: 978-952-233-695-8

Päässäni elää ajatus, että Teräsmiehestä ei voi kertoa kovin kiinnostavaa tarinaa. Hän on superhaavoittumaton, supernopea, superaistinen ja moraalisesti korkeammalla kuin kukaan koko kaikkeuden historiassa. Ainoa heikkous, kryptoniitti, on toisaalta niin kuuluisa, että se on livahtanut jo yleiseen kielenkäyttöön. Mitä jää jäljelle? Minkä kanssa Teräsmies kamppailee? Ihmissuhteiden? Osaako hän edes riidellä?

Teräsmies KentTuo sitkeässä istuva mielikuva lienee peruja 80-luvulta, jolloin tutustuin koko superheeros-genreen, ajalta ennen kuin mullistus nimeltä Crisis on Infinite Earths pyyhkäisi koko DC:n lehtilinjan läpi. Silloin kaikki säännöt, ennen kaikkea tarinankerrontaa koskevat sellaiset, pantiin uusiksi. Noiden aikojen jälkeen olen vieraillut Metropolisissa vain satunnaisesti. Nyt palaan jälleen yhdeltä ekskursiolta.

Ensin myönnän suoraan, että Miehet terästä on mielenkiintoista tarinaa ja ajattelumaailmaani vainoava päähänpinttymä Teriksen tylsyydestä siis periaatteessa väärä. Kuitenkin juuri se, mikä sai tämän kirjan tarinat toimimaan, oli Teräsmies, jolla koko homma ei ollut vielä täysin hanskassa. Turpasaunan jälkeen Clark Kent näytti siltä kuin olisi aukonut päätään perjantai-iltana snägärillä. Teriksen kokemattomuus aiheutti ongelmia myös toisella saralla, nimittäin henkisellä. Kun kokonaisia kaupunkeja varasteleva ökkömömmö tulee kylään, Kal-El saa häijyjä välähdyksiä menneestä koskien vanhempiaan ja Kandorin kaupunkia, joka sekin aikanaan pullotettiin täsmälleen samoin kuin nyt viipale Metropolista.

Teräsmies TerisJuuri tuo inhimillisyys supersankarin sisällä herättää tarinat eloon, ja haavoittuvuus luo jännitteen. Saa nähdä, kauanko maailman suurimman supersankarin etsikkoaika kestää.

Miehet terästä kokoaa yhteen DC:n uudelleenkäynnistämän Teräsmies-lehden alkunumerot, mikä selittää ne Batmanin ensimmäisestä vuodesta muistuttavat vibat. Teris on n00b, kaupunki on mätä ja ihmiset eivät vielä tiedä, miten luotiakin nopeammin juoksevaan avaruusolioon pitäisi suhtautua. Tämä sinänsä rohkea veto hylätä vanha jatkumo avaa paljon mahdollisuuksia leikitellä tutuiksi luulluilla hahmoilla, mutta kovin radikaaleihin visioihin ei ainakaan vielä lähdetty mukaan.

Miehet terästä on näppärä paketti superihtavaa peruskauraa jokaisen genrestä diggailevan kokoelmaan. Kestää myös toisenkin lukukerran.

Kerrassaan merkillisten herrasmiesten liiga

Kerrassaan merkillisten herrasmiesten liigaKerrassaan merkillisten herrasmiesten liiga
Tarina: Alan Moore
Kuvitus: Kevin O’Neill
Suomennos: Jouko Ruokosenmäki
Egmont, 2013
ISBN: 978-952-233-712-2

Kerrassaan merkillisten herrasmiesten liiga kuuluu niihin sarjakuviin, joiden koen vaikuttaneen itseeni merkittävällä tavalla. Liigan tapauksessa tajusin, miten tekijänoikeuksista vapautuneita hahmoja saattoi käyttää omissa tarinoissaan, ja Alan Moore näytti, kuinka mahtaviin tuloksiin tällaisella menetelmällä oli mahdollista päästä. Nyt liigan ensimmäinen seikkailu on tuotu uudelleen lukijoiden saataville ja tällä kertaa kovissa kansissa.

Herrasmiehet QuatermainMoore käyttää laajaa populaarikulttuurin tuntemustaan taiten ja tuo yhteen joukon eri kirjoista tuttuja hahmoja, jotka sitten tuupataan silmätysten joidenkin menneiden aikojen häikäilemättömimpien vastustajien kanssa. Tässä seikkailussa, sekä seuraavassa, viittausten määrä mitä moninaisimpiin lähteisiin pysyy hanskassa eikä haittaa, vaikkei lukija olisikaan törmännyt aiemmin vaikkapa Allan Quatermainiin tai tuntisi niitä kuolintapoja, jotka kohtasivat nyt keskiöön nostettavia fiktiivisiä henkilöitä näiden seikkailuista kertovissa kirjoissa. Homma toimii silti.

Sivumennen sanoen tällä saralla mentiin alamäkeä liigan jatkoseikkailussa Vuosisata, joka ilmestyi suomeksi viime vuonna. Siinä viittausten viskely tuntui enemmän itsetarkoitukselliselta ja kävi rasittavaksi, kun riittävän monta niistä viipotti ohi.

Tämän ensimmäisen seikkailun keskiössä siis remuaa kova kaarti menneiden aikojen sankareita. Vanhaksi äitynyt, Afrikan kadonneita kaupunkeja kolunnut Allan Quatermain, Draculan kynsistä selvinnyt Mina Murray, meriä Nautiluksella kyntävä kapteeni Nemo, kaksoispersoonallinen tohtori Jekyll / herra Hyde sekä jokseenkin moraaliton näkymätön mies Hawley Griffin. Sanoinko sankari? Saatoin hieman liioitella. Mutta oivia sotilaita he ovat.

Herrasmiehet HydeMeno on rujoa ja toiminta raakaa, kun liiga lähtee selvittämään kadonneen cavoriitin tapausta. Joku vaarallinen hullu on vienyt aineen, jonka avulla voidaan lentää, ja varas aikoo käyttää sitä mahdollisesti tuhoisiin tarkoitusperiin. Aikooko joku rikollinen nero todella ilmapommittaa puoli Lontoota?

Kuvituksesta vastaa legendaarinen Kevin O’Neill, jonka suomalaiset lukijat saattavat muistaa Nemesis-albumeista tai Marshal Law -sarjiksista. Niin kovasta sällistä on kysymys, että Comics Code Authority julisti O’Neillin koko taiteellisen tyylin epäsopivaksi. Sellaista meriittiä ei joka artistille suotukaan.

Itse sarjakuvan lisäksi kirjassa on mukana paljon oheismateriaalia joka pojan seikkailumieltä innoittamaan, ajan hengessä toki. Erityisen maininnan ansaitsee Mooren kirjailema lisätarina, herra Quatermainin seikkailu nimeltä Allan ja repeytynyt verho. Ehkä vielä joskus luen sen. Sarjakuva sarjakuvana ja proosa proosana minulle, kiitos.

Kerrassaan merkillisten herrasmiesten liiga on kuin vahvalla chilillä maustettua oopiumia suoraan keuhkoihin. Lukekaa heti. Tuote sopii kaikille, paitsi heikkohermoisille.

Wolverine

WolverineWolverine
Käsikirjoitus: Chris Claremont
Taide: Frank Miller
Suomentanut: Antti Koivumäki
Egmont, 2013
ISBN: 978-952-233-699-6

Saadessani Wolverine-alpparin käteen olin innoissani kuin koululainen karkkipäivänä. Wolvis kuului käytännössä koko Marvel-kauteni ajan ehdottomiin suosikkeihin, meninpä ehkä jopa niin pitkälle, että nimitin häntä kaikkien aikojen kiinnostavimmaksi supersankariksi.

Olihan siihen syynsäkin. Muiden heerosten puhjetessa pömpööseihin monologeihin Logan popsautti kämmenselästään terävät veitset ja antoi vihulaiselle mitä kuuluu ja kuka käskee. Hän oli myös salaperäinen ja synkkä, aikana, jolloin se ei vielä ollut muotia. Koko 90-luvun ajaksihan suunnilleen jokaisesta tuli synkkä ja riivattu, ehkä salaperäinenkin.

Wolverine poseWolvis oli ehtinyt heilua X-miehissä jo hyvän aikaa, mutta yksi merkittävä virstanpylväs hänen tarinassaan saavutettiin, kun Chris Claremont ja Frank Miller yhdistivät voimansa luodakseen kertakaikkisen eeppisen saagan, jossa Logan taistelee tuhatpäistä ninjalaumaa vastaan rakastamansa naisen puolesta. Älkääkä sanoko, ettei tuollainen perusjuoni kehenkään uppoa, sillä noihin viattomiin aikoihin 80-luvulla se upposi aivan helvetin syvään.

Tuohon aikaan Ryhmä-X:n kirjoittaja Claremont oli rautaista kamaa ja minun mielestäni parhaimpia käsikirjoittajia ikinä. Tietenkään en ollut kuullutkaan Alan Mooresta, mutta epäilenpä olisinko niihin aikoihin miehen neroutta pystynyt ymmärtämään. Myös Miller oli kuumaa hottia, kehuttu ja juhlittu mestari, joka veti Daredevilin sfääreihin, eikä se muslimivastainen höyrypää, jollaisena hän tänä päivänä näyttäytyy kolostaan kurkistellessaan.

Paras hahmo ikinä, kenties kovimmat tekijät ikinä. Niin minä silloin ajattelin ja tätä Egmontin uusintajulkaisua hipelöidessäni olin satavalmis sukeltamaan niin itse sarjakuvaan kuin muistoihini siitä. Sitä kai sanotaan nostalgiaksi. Antauduin täysin sen pauloihin, ja sukelsin sisään.

Räyhättyään ensin Kanadan erämailla Logan lähtee Japaniin ottamaan selvää, mitä kuuluu hänen rakastetulleen Marikolle. Perillä odottaa epämiellyttävä yllätys: Marikon kuolleeksi luultu isä on palannut kuvioihin, ottanut klaanin pääjehun roolin takaisin itselleen ja määrännyt Marikon naimisiin julman, pikkumaisen, kunniattoman pelkurin kanssa. Ehkä se tuntui hyvältä idealta juuri silloin.

Wolverine katse

Wolverine ei aio mokomaa loukkausta sietää ja seuraa turpakäräjät, minkä jälkeen kujalle kärrätään sata kiloa adamantium-vahvisteista gaijin-jauhelihaa. Hänet ottaa hoteisiinsa naissoturi nimeltä Yukio, jolla on epäsiveellisiä aikeita Wolverinen suhteen, eikä erityisen puhtaita jauhoja pussissaan. Taustalla sitten häärii lukuisia, kymmeniä tai jopa satoja huippuunsa koulittuja ninjoja, lukumäärällä kun ei ole väliä Wolverinen päästessä irti. Kaikki meni eikä riittänytkään.

Viimein sitten selvitellään loputkin välit. Paha saa palkkansa ja se maksetaan adamantiumissa. Voittoisa samurai on voittoisa. Banzai!

Hämmästyksekseni olin kuitenkin… pettynyt. Wolvis ei tuntunutkaan syvälliseltä hahmolta, taide ei hivellytkään silmää. Juoni oli pomppuinen ja simppeli. Suuri pahis paljastui tavalliseksi rikolliseksi ja mestarininjoja niitettiin maahan aina tarvittaessa ilman mitään vaikeutta. Draaman kaari oli kuin tusinaisemmasta mangasta. Mitä ihmettä?

Wolverine city

Lopputaistelun aikana Wolverine oli yllättävän kovasti helisemässä paria miekkaa vastaan etenkin kun ottaa huomioon sen, miten hän on pätkinyt koko albumin ajan miekkamiehiä pinoon. Mikseivät kynnet viipaloineet ilkeän isukin miekkoja partaveitsikokoon heti kättelyssä? En tiedä, ellei syynä sitten ollut taiteellinen vapaus. Tai tarve venyttää hurjaa lopputaistelua järkisyistä viis veisaten.

Wolverine YukioHämmästyksekseni olin… pettynyt. Wolvis ei tuntunutkaan syvälliseltä hahmolta, taide ei hivellytkään silmää. Juoni oli pomppuinen ja simppeli. Suuri pahis paljastui tavalliseksi rikolliseksi ja mestarininjoja niitettiin maahan aina tarvittaessa ilman mitään vaikeutta. Draaman kaari oli kuin tusinaisemmasta mangasta.

Pitkään asiaa pohdittuani olen päättänyt jyvittää pettymykseni syyn kahdelle taholle. Osa menee itse sarjakuvalle, joka joskus muinaisuudessa oli rajoja rikkovaa ja uutta, muttei nykymittapuilla kuitenkaan enää pärjää omillaan samalla tavoin. Osa menee taas liian suuriksi nousseille odotuksilleni. Jotain tavanomaista Ryhmä-X-tarinaa en olisi päätynyt palvomaan näin paljon, ja siitä olisin saanut irti enemmän kiksejä. Nyt iskin itse keppiä pinnojeni väliin, kun luulin lukevani edelleen maailman päheintä tarinaa.

Uskon vahvasti, että moni ikäiseni lukija saa paljon irti tästä Wolverinen sooloseikkailusta, mutta älkää sortuko minun virheeseeni ja odottako aivojenne käristyvän lukukokemustenne aiheuttamista orgasmeista. Sillä pahoin pelkään, että niin ei käy teillekään.

Iron Man: Extremis

Iron_Man_ExtremisIron Man: Extremis
Tarina: Warren Ellis
Kuvitus: Adi Granov
Suomennos: Petri Silas
Egmont, 2013
ISBN: 978-952-233-694-1

Kostajat ja kaikki heihin liittyvä, etenkin Rautamies, on parin viime vuoden ajan ollut kohtalaisen kuumaa kamaa. Leffat takovat huimia tuloksia ja Marvel uudisti lehtitarjontansa uusien lukijoiden koukuttamiseksi. Onneksi näille raukoille rajoillekin rantautuu edes pieni osa tästä Marvelversumin uudesta noususta. Ja rytinällä rantautuukin, sillä keltapunaisen puvun puikkoihin on päästetty itse Warren Ellis.

Tonyn pitäisi syödä enemmän sieniä.

Tonyn pitäisi syödä enemmän sieniä.

Iron Man: Extremis kokoaa yhteen uudelleenumeroidun Rautamies-sarjan lehdet 1-6 ja kertoo hauskasta nanokeksinnöstä, jolla voidaan muokata ihmiskehosta yli-inhimillinen. Koska supereita ei koskaan ole riittävästi, ilmeisesti. Kyseessä on selvästi varsin raju cocktaili, sillä sitä kiskaissut äijä vetää Rautamiestä turpaan kuin tämä olisi kymppitonnin velkaa. Jälki on rumaa kuin Hulkia vastaan tapeltaessa. Tony Stark alkaa harkita radikaaleja ratkaisuja punttien tasaamiseksi, ennen kuin vihulainen juoksee koko mantereen halki ja lanaa pääkaupungista perunapellon.

Voimakasta, joskin tusinamaista vastustajaa huomattavasti kiinnostavampi teema on visionäärit ja heidän vastuunsa maailman tilasta. Sekä Tony että extremis-hoidon kehittänyt tiedenainen Maya ovat kumpikin tahoillaan luoneet ennennäkemätöntä, uutta teknologiaa ja operoivat muutenkin sellaisella tasolla, että todellista kilpailua muilta tahoilta ei edes ole. Silti kumpikin on jäänyt määrärahojen ja sotateknologian loukkuun sen sijaan, että olisivat muuttaneet koko planeetan elämän.

Atomic batteries to power. Turbines to speed.

Atomic batteries to power. Turbines to speed.

Kuvitus on suorastaan fotorealistista. Adi Granovin jälki on jotain, mitä en olisi uskonut todeksi pikkupentuna, kun lueskelin varhaisia Hulkeja. En, vaikka olisin saanut aidon lehden käteeni aikarepeämän kautta tulevaisuudesta. Tällaisissa kuvissa silmä lepää.

Extremis toimii hyvin esittelynä Rautamiehen päivitettyyn maailmaan, mutta tarinana se ei kanna kovin pitkälle. Valkoinen, kotimainen terroristi ei vastustajana jaksa kiehtoa, sillä suu vaahdossa möykkäämistä näkee päälle terveellisen päivittäisannoksen jo sosiaalisessa mediassa, ja juuri muuhun vihulaiseksi nostetusta militantti-idiootista ei ole. Taistelut eivät sisällä kekseliäisyyttä, kaikki ratkeaa suoraviivaisella nyrkkihipalla, ja jos ei haba riitä, ratkaisu on simppelisti hankkia sitä lisää.

Extremis on kelpo avaus, mutta saa samalla toivomaan, että luvassa olisi parempaa. Ehkä jotain tyyliin ystävyysmatsi Mandariinin kanssa tai jotain muuta klassista.

Viivi ja Wagner 2008-2010

Viivi ja Wagner 2008-2010Viivi ja Wagner 2008-2010
Juba
Egmont, 2013
ISBN: 978-952-233-676-7

Vuosina 2008-2010 lehtipisteitä sulostutti Viivin ja Wagnerin oma sarjakuvalehti. Sen sivuilla nimikkohahmot seikkailivat niin menneisyydessä kuin nykyisyydessä, toisin sanoen osa stripeistä on suorastaan antiikkista perua, ja osa uudenkarheaa kamaa. Jako oli hyvä, koska samalla rahalla pääsi sekä näkemään uudet kehityslinjat että nostalgioimaan niitä vanhoja hyviä aikoja huimat kymmenen vuotta sitten. Bonuksena lehti esitteli myös paljon muita kotimaisia tekijöitä ja heidän sarjojaan.

Kuten arvata saattaa, lehtisilppurilla varustettu noutaja kuitenkin iski ja niitti julkaisun maahan kuin eilisen lehden. Ilmeisesti voittomarginaali ei ollut riittävän leveä taskulaskinportaan pikkupomojen mielestä eikä kukaan keksinyt pakata lehteä rapisevaan pussiin jonkin älyttömän halpisroinan kanssa. Mikä sivumennen sanoen tuntuu olevan se vallalla oleva metodi tänä päivänä, kun lehtipisteen tarjontaa kauhistelee. Olisivat voineet laittaa täkyiksi possutarroja, farmarin kalenterin, kuivapekoninäytepakkauksen tai pienen puhallettavan Viivin. Tai Wagnerin.

Viivi ja Wagner muumioNäin zombieiden kulta-aikana on varsin luonnollista, että jonkinlainen ylösnousemus tapahtui parin vuoden sisään. Lehteä ei ikävä kyllä tuotu takaisin, mutta jo julkaistujen numeroiden Juba-sisältö koottin yksien kansien väliin. Kannet ovat luonnollisesti kovat ja paketti on paksu kuin extratuhti siivu joulukinkusta. Vaan onhan pakkokin, lehteä kun ilmestyi 20 numeroa ja Juban kamaa oli varmaan puolet. Strippien lisäksi pitää muistaa kannet ja joka numerossa oli lisäksi sellainen sivun mittainen välähdys jostakin Juballe olennaisesta asiasta, kuten Pariisista. Ne kaikki on nyt pelastettu jälkipolvia varten ISBN-numeron taakse.

Juban faneille Viivi ja Wagner 2008-2010 on pakko-ostos, paitsi mikäli hyllystä sattuu löytymään lehden jokainen numero. Myös ihan vain stripeistä nautiskeleville sikamaaneille kirjan hankinta on viisas veto, sillä itseäni kiehtoi lukea muutaman sivun pätkissä vanhaa ja uutta tuotantoa vuoronperään. Rytmitys toimi ja piti sarjakuvan tuoreena. Saman efektin toki saa aikaan kaivamalla hyllystä koko albumikokoelma ja lukemalla niitä pätkittäin, mutta siinä jo noustaisiin puuhun saparo edellä.

Viivi ja Wagner Amerikkaan

Hämähäkkimies 1983

Hämähäkkimies 1983Hämähäkkimies: Vuosikerta 1983 (Amazing Spider-Man 223-225, 228-242)
Käsikirjoitus: Roger Stern ja muut
Piirros: John Romita Jr. ja muut
Egmont, 2013
ISBN: 978-952-233-675-0

Muistelen pitäneeni vanhoista Hämähäkkimiehistä heti kättelyssä, kun joskus 80-luvun lopulla Salattujen sotien jälkeen lainasin niitä kaveriltani muovikassitolkulla. Samassa kuormassa kulki toki myös muutakin, kuten Ryhmä-X:ää ja Conania. Ne kaikki määrittävät yhä edelleen, kukin osaltaan, millaisista sarjakuvista pidän. Siksi tällaisen vuosikertakokoelman lukeminen on kuin lapsuuden kotiin palaisi.

Dramatiikan sääntöjen mukaan minun pitäisi ensin luetella vuoden vähemmän kiinnostavia vihulaisia, ennen kuin kliimaksina listaan ne pari kovaa tykkiä, mutta hiiteen mokoma! Nyt ei malta! Mörkö! Juggernaut! Onko muulla edes väliä? Virvatuli siellä vilahtelee ja Korppikotka lepattaa, mutta miten sellaista voi verrata Juggiksen rymyämiseen läpi Manhattanin? Miten, tai edes miksi, verrata Mörön syntyä johonkin kauhukuvastosta napattuun episodiin, jossa Tarantulasta sikiää huoneen kokoinen hämähäkki?

Juggernaut alkaa hermostua

Juggernaut alkaa hermostua

Juggernaut on pysäyttämätön jäpikäs, jota ei paljon vaivaa, vaikka talo kaatuisi päälle. Enemmän hän on haastanut riitaa x-miesten kanssa, kun nyt sattuu olemaan professori Xavierin velipuoli, mutta Hämähäkin kiusatessa häntä mitättömillä pysäytysyrityksillä hänen luontainen paha sisunsa pääsee esiin ehkä parhaiten. Vaikka sankari lataa peliin kaiken ydinpommia pienemmän, mahtava kolossi tuskin edes hidastaa kulkuaan. Loppua kohden käy jo jännäksi, keksiikö Hämis, miten pysäyttää pysäyttämätön ennen kuin tämä tihutyönsä tehtyään pakenee mereen.

Mörkö taas on tervetullut päivitys Vihreään menninkäiseen, jonka alkuperäinen (mielipuolinen) aivo Norman Osrborn heitti lusikkansa nurkkaan jo jokin aika sitten. Sen jälkeen vihreissä vermeissä viuhahteli parikin kelvotonta kopiota ja kaipa käsikirjoittajat olisivat sitä jatkaneet maailman tappiin asti, mutta onneksemme Roger Stern keksi käyttää vanhoja härveleitä kokonaan uuden identiteetin kanssa. Osbornin tappavat keksinnöt päätyvät salaperäisen mysteerimiehen haltuun, joka ensi töikseen kyhää itselleen uuden puvun. Naurettava muuttuu pelottavaksi. Mörön henkilöllisyys toki pidettiin aluksi salassa ja siihen rooliin sovitettiin aikojen kuluessa jos jonkinmoista Peter Parkerin tuttavaa. Heittipä yksi henkensäkin lavastuksen uhrina. Kyse on ison luokan superpahiksesta eikä mistään tusinakonnasta, joista jälkimmäisestä esimerkkinä toimikoon Herra Hyde (muskeleita, raivoa, luonnetta kuin tiskirätissä). Mörkö herätti kiinnostuksen ensimmäisestä numerosta alkaen.

Mörkö ei ole vielä löytänyt Vihreän menninkäisen salaista jippojuomaa

Mörkö ei ole vielä löytänyt Vihreän menninkäisen salaista jippojuomaa

Heistä kahdesta Juggis oli kiva vieraileva tähti, joka aiheutti hetkeksi säpinää. Mörkö sen sijaan määritti Hämähäkkiehen tulevia seikkailuja vuosiksi eteenpäin yhtä voimakkaasti kuin Musta kissa, ja se ei ole vähän.

Roger Sternin ansioksi on myös laskettava pahimmillaan jopa kolminkertaisen kerronnan käytöstä luopuminen. Kyse on rasittavasta tekniikasta, jossa ruudun ylälaidassa selittävä kertoja toteaa jotain, jonka hahmo toistaa puhekuplassaan ja varmemmaksi vakuudeksi sama asia on piirrettynä paperille. Tätä esiintyi enemmän Len Weinin aikakaudella ja tässä vuosikerrassa moisesta rasituksesta on päästy pitkälti eroon. Oli jo aikakin.

Niin. Hämmästyttävän Puujalkamiehen jätin mainitsematta. Ainoa superrikollinen, joka on rankattava hurjuudessa jonnekin neljästä pikkulapsesta koostuvan Power Packin alapuolelle. Yhden numeron verran saamme seurata hänenkin edesottamuksiaan. Ja ehkei hänestä sen enempää.

Termiä legendaarinen on helppo viljellä, kun räytyy nostalgian pauloissa ja muistelee aikoja, jolloin supersankarisarjikset olivat reipashenkistä mättöä vailla sen kummempia krumeluureja. Siltikin ostaisin Mörön ensiesiintymisen legendaaristen tapahtumien joukkoon. Siinä syntyi aidosti vaarallinen ja mielenkiintoinen vastus Hämähäkkimiehelle, tapaus, joka uusittiin seuraavan kerran vasta Venomin kanssa jokunen vuosi myöhemmin.