Avainsana-arkisto: Into Kustannus

Pilakuvia perseestä, osa 2

Pilakuvia perseestä, osa 2 (Go Fish: How to Win Contempt and Influence People)
Mr. Fish
Suomentaja: Jenni Hurme
Into, 2014
ISBN: 9789522642516

Muistattehan vielä Mr. Fishin, tuon nykyajan ansaitseman filosofin? Kaksi vuotta sitten hän esitteli teille Pilakuvia perseestä, ja nyt sama meno jatkuu, mutta syvemmälle viiltäen.

Mr. Fishin sanoma on selvä. Maailma on perseestä, menossa perseeseen, perse edellä. Länsimainen demokratia on alisteinen suuryritysten voittomarginaaleille, siitä pitävät huolen sellaiset sankarit kuin Bush ja Obama. Samaa ihmisistä piittaamatonta linjaa vetää Suomessa kokoomus, mitä Mr. Fish ei ehkä sano suoraan, mutta vahvasti implikoi. Terrorisodan terrori leikkaa halki maailman ja pieni ihminen on vain tomuhiukkanen paskaläjän alla.

Kirjan kuvitusta

Kirjan kuvitusta


Teemat ovat siis tylyjä, mutta kukapa mitäänsanomatonta diipadaapaa tahtoisikaan lukea, kun tarjolla on tiukkaa asennetta ja häiritseviä totuuksia, joilta suurin osa ihmisistä tahtoisi sulkea silmänsä. Päihdetyössä ensimmäinen askel kohti parantumista on ongelman myöntäminen. Mr. Fish tekee parhaansa osoittaakseen ongelmien kipupisteet, ja lukijan tehtäväksi jää joko myöntää tai kieltää ongelman olemassaolo.

Aiemman pilakuvakokoelman muistelin olleen kyllä kantaaottava ja tarkkanäköinen, mutta joko aika on siloitellut häiriintyneemmät visiot tai Mr. Fish on nostanut panoksia. Pilakuvia perseestä 2 on hätkähdyttävä oppitunti me vastaan ne -sodan tuntemattomammasta osapuolesta – meistä itsestämme.

CETI Revisited

CETI RevisitedCETI Revisited
Risto Isomäki
Into, 2013
ISBN: 978-952-264-224-0

Maan ulkopuolisen älyn etsintä on tuttua kauraa, mutta sama homma toiseen suuntaan on jäänyt hieman vähemmälle huomiolle. Miten otetaan itse yhteyttä muihin sivilisaatioihin? Sellainen projekti kuulostaa varsin tekniseltä ja tuntuisi vaativan paljon kalliita laitteita. Sellaisia ei välttämättä heti kohta pykätä, sillä radiosignaalin kulkeutuminen ihan lähialueillekin kestää satoja tai tuhansia vuosia, ja toisten galaksien tapauksessa vastausta on turha edes jäädä odottamaan.

Tähän dilemmaan Risto Isomäen kirja CETI Revisited tarjoaa mielenkiintoista ratkaisua. Aurinkoenergiaa keräävät peilit voitaisiin yöaikaan valjastaa lähettämään viestejä ja toisaalta kuuntelemaan niitä. Jos peilejä on riittävästi, planetaarisen verkoston käytössä oleva teho on, no, tähtitieteellinen. Kunhan aurinkoenergiateknologia kulkee riittävästi eteenpäin, voimme huudella universumiin käytännössä ilmaiseksi.

Tällaiset visiot ovat Isomäen kirjan ehdoton suola, mutta niistä harhaudutaan joskus pitkiksikin ajoiksi muihin aiheisiin. Käsitellään sitä, miten vaarallista käytetyn ydinpolttoaineen varastointi on, tai miten lihansyönti on epäeettistä. Tämä teki näinkin lyhyen kirjan lukemisen välistä raskaaksi kokemukseksi, kun koskaan ei tiennyt, minne herhaudutaan ja milloin palataan jälleen kannessa seisovaan asiaan.

Myös lopputulema jäi näiden sivupolkujen varaan. Voimme pelastaa muita sivilisaatioilta ydintuholta ja lihansyönniltä, jos lähetämme yksinkertaisia viestejä avaruuteen. Kun ET lukee kohinan keskeltä Fibonaccin luvut, se rakentaa planeetan täyteen aurinkoenergiaa kerääviä peilejä, joilla voidaan myös kuunnella radioviestejä. Näin miljardit sivilisaatiot voivat välttää tuhoutumasta omaan houkkamaisuuteensa ja koko universumi pelastuu. Ajatus on kaunis, mutta kovin ihmiskeskeinen, ikään kuin ihminen lajina olisi jokin universaali mittatikku. Mieleen nousi menneiden aikojen sf-tarinat, joissa ihminen lopulta paljastuu muita lajeja ylevämmäksi, jos ei välttämättä voimakkaammaksi.

CETI Revisited oli kiinnostavaa luettavaa niiltä osin, kun pysyttiin nimen vihjaamissa seikoissa, mutta harhautui liiaksi vihreän manifestin puolelle. Manifestille on toki aikansa ja tarpeensa, mutta ihmiskunta rooli universaalien, vihreiden arvojen airueena kävi puuduttavaksi.

Päiväpartio

PäiväpartioPäiväpartio
Sergei Lukjanenko, Vladimir Vasiljev
Suomentaja: Arto Konttinen
Into, 2013
978-952-264-200-4

Maailmassa Valon ja Pimeyden palvelijat ottavat jatkuvasti toisistaan mittaa. Satoja vuosia sitten solmittu Sopimus estää vastakkainasettelua repeämästä maailmaa tuhoavaksi sodaksi, mikä tarkoittaa vain sitä, että sota käydään pinnan alla mahdollisimman kieroja temppuja käyttäen. Sopimus kun ei ole mikään itse itseään toteuttava voima, vaan dokumentti, jota valvoo Inkvisitio. Jos ei vielä nimestä käy ilmi, sen verran vihjaan, että Inkvisition tulilinjalle ei ole hyvä joutua.

Sarjan ensimmäisessä kirjassa Yöpartio Valon palvelijat olivat pääosissa. Tutustuimme analyytikon hommista kentälle joutuneeseen Anton Gorodetskiin, jota Moskovan Päiväpartion johtaja Zavulon pyrki manipuloimaan. Aivan kuten Yöparion johtaja Geserkin, sivumennen sanoen. Kummassakin kirjassa isot pojat kehräävät kasaan suunnitelmia suunnitelmien sisälle, kunnes koko juonirakenne muistuttaa valtavaa maatuskaa eikä lukija voi olla lainkaan varma siitä, onko ainutkaan näkyvillä oleva nukke se sisimmäinen, tai edes ulommainen.

Päiväpartiossa estradi annetaan Pimeyden palvelijoilla ja kuten totuttua, romaani jakaantuu kolmeen erilliseen osaan, jotka yhdessä kuljettavat juonta kohti huippuaan. Ensimmäisessä osassa kohtaamme jälleen Yöpartiosta tutun noidan Alisa Donnikovan, joka taisteluvästmyksen vuoksi lähtee lomalle Artekin nuosisoleirille. Romanttisen kirjallisuuden oppien mukaan ei kunnon lomaa ilman lomaromanssia, ja Alisa kohtaakin varsin miellyttävän nuoren miehen, jonka kanssa voisi vähän vehdata. Jotkin ihmissuhteet vain saavat alkunsa huonojen enteiden alla.

Toisessa osassa Moskovaan saapuu harvinaisen hyvätapainen Pimeyden palvelija, josta ei ole koskaan ollut mitään harmia kellekään, ainakaan partioiden mittapuun mukaan. Silti hän onnistuu olemaan paikalla kerta toisensa jälkeen, kun joku pääsee hengestään eikä kumpikaan puoli oikeastaan tiedä, miten koko kaveriin pitäisi suhtautua. Kun samaan aikaan järjettömän voimakas maaginen artefakti ryöstetään Inkvisition holveista, alkavat panokset olla kovin korkealla. Mutta ei toki niin korkealla kuin lopussa, kun maailman kohtalo tyrkätään vaakalaudalla pariinkin otteeseen. Ja kaiken yllä häälyy kysymys siitä, kuka koko peliä oikein pyörittää.

Kerronnan tyyli on tuttua jo Yöpartiosta. Se on samalla melankolista että toiveikasta. Vaikka sää ja maailma kokonaisuutena painavat niskassa ja pyrkivät masentamaan, vaikka Hämärä korjaa satoaan, vaikka maailmanloppu on jo aivan nurkan takana, aina voi vetää kännit ystävän kanssa ja lyödä pöytään syvällisiä totuuksia.

Hahmot välttävät mainiosti perinteisen draamahuorauksen, missä reaktiota seuraa väistämättä ennakoitavissa oleva vastareaktio, ja juuri tämä tekee lukukokemuksesta paitsi omintakeisen myös miellyttävän. Hahmoista välittää, koska heidän reaktionsa eivät ole tarkkaan ennustettavissa, sillä sen johdosta he vaikuttavat aidoilta. En tunne venäläisiä, vaikka jotain sukua sieltä onkin peräisin. En ole edes koskaan käynyt Venäjällä. Silti minulla on joitain mielikuvia venäläisistä ja Sergei Lukjanenkon luonnehdinta vastaa niitä ihastuttavasti.

Pohdittavaa riittää hyvän ja pahan suhteesta, sekä henkilökohtaisesta vastuusta. Valon palvelijat uhraavat kaikkensa epäkiitollisten ihmisten edessä, Pimeyden palvelijat taas haluavat elää täydellisen vapaina ilman, että kukaan astuu heidän tielleen. Vaan entäpä, kun Valon palvelijan oma etu menee ristiin ylevämpien tarkoitusperien kanssa? Entä kun tavallisten ihmisten murhaaminen vähentää pahuuden määrää joskus tulevaisuudessa? Yksinkertaisia vastauksia ei ole, ja onkin ilo nähdä hahmojen säntäilevän dilemmojen sokkelossa yrittäen selvitä hengissä seuraavaan päivään.

Yöpartio-sarjaan kuuluu vielä kolme kirjaa lisää. Toivon totisesti, että nekin ilmestyvät vielä suomeksi.

Historia-atlas – Toisenlainen 1900-luku

Historia-atlasHistoria-atlas – Toisenlainen 1900-luku
Suomenkielinen toimitus: Mika Rönkkö
Into, 2011
ISBN: 978-952-264-061-1

Historia-atlas muistuttaa lukijaa Eric Hobsbawmin sanoista: ”Muisti ei ole tallentava mekanismi vaan valintoja tekevä mekanismi.” Se, mitä menneestä vuosisadasta tänään löytyy historiankirjoista, voi näyttää kovasti eriltä kuin kolme vuosikymmentä aiemmin, tai myöhemmin.

Historiallista revisionismia tapahtuu paitsi niinkin epäilyttävissä paikoissa kuin menneiden aikojen Neuvostoliitto, Kiina ja muut epämääräiset diktatuurit, myös demokraattisiksi ja vapaiksi nimetyissä maissa. Texasissa halutaan unohtaa mustien kansalaisoikeustaistelut, Japanissa taas keisarikunnan Koreassa harjoittama sotilaallinen pakkoprostituutio. Enkä malta olla ounastelematta, että Suomessakin tietyt sanamuodot olisivat toisia suotavampia puhuttaessa oman maamme vähemmän kunniakkaista hetkistä.

Historia-Atlas karttaKirjaan on koottu liki sata sivua karttoja ja diagrammeja selkein selostuksin, joiden koostamiseen on osallistunut 40 tutkijaa. Historia-atlas – Toisenlainen 1900-luku kertoo sellaisista asioista, joista tällä hetkellä ei ole mahdottoman muodikasta puhua, kuten vaikkapa armenialaisten kansanmurhasta.

Sisältö on jaettu neljään osaan värien mukaan, jos hulluus on myös väri. Hullut vuodet kattaa ajan 1920-luvun puoliväliin, mustat vuodet lamasta toisen maailmansodan loppuun, punaiset vuodet kylmän sodan kauden ja harmaat vuodet vuosisadan viimeiset vuodet. Tiesittekö muuten, että Indokiinassa käytiin vuosisadan pisin sota? Se kesti 1945-1975 ja siitä kerrotaan sivuilla 64-65.

Teos oli valaiseva, mutta samalla vain raapaisu todellisuudesta. Vaan eipä sataan sivuun niin paljon mahdukaan. On siis hyvä huomata, että sarjaan kuuluu muitakin vastaavia historiakartastoja, joiden avulla vaillinaiseksi jäävää kuvaa voi täydentää.

Linnunpaino

Linnunpaino
Saara Henriksson
Into, 2012
ISBN: 978-952-264-146-5

Saara Henrikssonin edellisessä kirjassa Moby Doll tehtiin musiikkia. Se on aihe, jota en ymmärrä. Kuuntelen musiikkia sujuvasti, mutta sen tekemisen tekniikat eivät millään ohita otsaluuta. Hänen uudessa kirjassaan Linnunpaino kerrotaan tanssimisesta. Nyt hallittu liito oman epämukavuusalueen syövereihin muuttuu vapaapudotukseksi. En ymmärrä tanssista kertakaikkisen mitään. En sen tekemisestä, en siitä nauttimisesta.

Henrikssonilla on siis kova työ tempaista minut tarinaan sisään. Sen hän kuitenkin tekee, enkä vieläkään tiedä oikein miten. Elävien hahmojen kautta, on paras veikkaukseni. Tasoja taas on, gamer-näkökulmaa käyttääkseni, enemmän kuin Mario Bros ja Angry Birds -sarjoissa yhteensä, joten viihdelukijana en varmasti hahmota puoliakaan fiineimmistä nyansseista. Silti kirja toimii.

Lilja on ammattimainen tanssija, osa pientä ryhmää, jossa tienaa liian vähän. Tulossa on uusi produktio ja aiheena on Siniparta. Jos ette sattumoisin tiedä, millainen hahmo Siniparta on, lukekaa Fablesin pari ensimmäistä kokooma-albumia, kuten minä. Tai lukekaa Linnunpaino, selviää se siitäkin. Liljalla on toiveenä päästä merkittävään rooliin tanssimaan Judithin, Siniparran rakastajan, tulkintaa.

Samoihin aikoihin, ja tämä lienee se ainoa taso jonka löysin, Lilja tapaa oman Sinipartansa, väikkäriä väsäävän Tommin. Tommillakin on oma romanttinen historiansa, johon elämään ilmestynyt nainen haluaisi päästä tutustumaan, ja omista syistä kumpikin mies haluaisi tämän välttää. Kummallakin naisella halu muuttuu pakkomielteeksi ja rinnalla lähtee kulkemaan kolmaskin tulkinta, jossa Siniparta omaksuu huomattavasti alistuneemman roolin.

Lilja on naisena toisaalta vaativa, toisaalta riippuva, toisaalta säröilee ja rakoilee palasiksi kuin syystalven jää jalan alla. Jos tämä lukijaa jäytää, ei hän ole ainoa, sillä Lilja itsekin ihmettelee, miksei voi olla onnellinen siinä hetkessä, joka on menossa. Miksi pitää murehtua tulevasta niin paljon, että nykyhetki katoaa? Katoaa se kyllä tanssiessakin, sillä silloin fokus on niin tiiviisti liikkeissä, että silmänräpäystä myöhemmin tunnin esitys on ohi.

Niin monta Sinipartaa, niin monta Judithia. Monesti kerrottu tarina povaa heille kaikille onnetonta loppua. Pystyykö yksikään murtautumaan roolistaan ulos, ennen kuin on liian myöhäistä? Tämä kysymys kantoi loppuun asti.

Pilakuvia perseestä, osa 1

Pilakuvia perseestä, osa 1
Mr. Fish
Into, 2012
ISBN: 978-952-264-152-6

Pilakuvia on maailma täynnä. Silti kaikki eivät ole samanarvoisia. Osa on räävittömämpiä. Osa menee suoraan asiaan. Osalle mikään ei ole pyhää. Osa on tätä kaikkea ja sitä osaa edustaa Mr. Fish.

Otetaanpa teoksen nimi, Pilakuvia perseestä. Katsokaapa kantta tuossa oikealla. Nyt aletaan olla oikeilla aallonpituuksilla, joskaan teos ei keskity skatologiaan. Sen sijaan sille kelpaa aiheeksi sellainen paska kuten politiikka ja uskonto. Ja maailma. Ennen kaikkea maailma.

Yhdysvaltalaisena kirja antaa huutia Bushille. Valveutuneena yhdysvaltalaisena kirja kurmoottaa myös Obamaa. Sota ja silpominen jatkuvat kristityn, jeesustelevan pääjehun vain vaihtuessa, mistä musulmaani on tyytyväinen – onhan hänellä perheen muiden miesten kuoltua enemmän naisia. Jos edellä mikään ei loukannut herkkiä tunteitanne, kehotan tarttumaan itse kirjaan. Missä minä epäonnistun, sen Mr. Fish paikkaa.

Jos ette tiedä, mikä kaikki on ihan perseestä, Mr. Fish tarjoaa ensiluokkaisen tilaisuuden ottaa selvää.

”Ja tuollahan on veljesikin, Abdul!”

Arjalaisveljesten riemukas kohtaaminen

Nyt vittu nukkumaan

Nyt vittu nukkumaan
Kirjoittanut: Adam Mansbach
Kuvittanut: Ricardo Cortés
Suomennos: Kaj Lipponen
Into, 2012
ISBN: 978-952-264-151-9

Naamaan sattuu. Mahaan sattuu. Poskiin sattuu. Silmiin sattuu. En muista, milloin olisin nauranut kirjaa näin paljon. Yritin lukea sitä kaverille ääneen, mutta aina kun luulin rauhoittuneeni riittävästi, repesin uudelleen. Nyt arvostelua tapaillessanikin nauran ääneen. Milloin tämä loppuu?!

Kaikki vanhemmat, joiden jälkikasvu ei ole peräisin robottitehtaalta, ovat kerran jos toisenkin painineet sen dilemman kanssa, miten ne lutukaiset, hienohaiveniset hillosilmät saisi höyhensaarille ilman nuijanukutusta. Milloin on mitäkin, jano, pissahätä, elämää suurempi kysymys siitä montako päivää on jouluun – maaliskuussa. Kello käy, nukahtaminen uhkaa lähinnä isukkia ja kolme kriittisen tärkeää pehmoeläintä on joutunut hukkaan.

Ystävät, toverit vanhemmat, Adam Mansbachin sanoittama ja Ricardo Cortésin kuvittama kirja Nyt vittu nukkumaan on juuri teille, rakkaudella ja raivolla riimitelty. Kaj Lipposen pistämätön suomennos herättää koko teoksen hillittömään eloon, joka kutkuttaa vuosikausien univajeen vammauttamaa vanhempaa mitä pervoimmilla tavoilla. Kirja toimii itseasiassa paremmin suomeksi kuin englanniksi edes Samuel L. Jacksonin ääneen lukemana.

Kiitos, Adam Mansbach, siitä valtaisasta tunteesta, että joku ymmärtää, todella ymmärtää niitä kieroutuneessa mielessäni yöllä puoli kahdentoista aikaan kiertäviä ärräpäitä, joita nielen sapen mukana takaisin mahaani kieltäni narskutellen. En ole psykopaatti, tai jos olenkin, en ainakaan ole yksin.

”Kissat poikasiinsa painautuu,
kilit kylkeen kuttujen.
Kulta, on petisi lämpöinen pesä,
pistähän vittu nukkuen.”

Paljon hyvää olen lukenut. Vuoden kirja on silti tässä. Hyvää yötä.


(Jos pidit tästä arvostelusta, tykkää Routakodosta myös Facebookissa.

Arvostelu on julkaistu myös Kirjavinkeissä.)

Moby Doll

Moby Doll
Saara Henriksson
Into Kustannus, 2011
ISBN: 978-952-264-050-5

Minähän en musiikista paljoa ymmärrä. Siksi on aina nautittavaa, kun musiikilla on keskeinen asema tarinassa ja silti pysyn kärryillä. Moby Dollissa musiikki on nimenomaan se asia, jota jahdataan. Paitsi Jokke. Jokke jahtaa entistä suhdettaan vaikka maailman ääriin, jollaisena hyvin voin hyistä jäämerta pitää.

Jenny on musiikinopiskelija, jolla gradu jumittaa. Ratkaisua ei tunnu löytyvän kaupunkimaisemista ja lopulta hän suuntaa Norjaan etsiäkseen käsiinsä vanhan ystävänsä. Hope on nykyään Narvikissa asuva meribiologi ja seilaa Lady Franklinin kyydissa pitkin pohjoisia meriä valaita tutkien. Valaita Jennykin haluaa tavata. Ne laulavat ja niiden laulussa piilee jotakin kauan sitten unohtunutta, jonka Jenny kuuli pikkulapsena. Perässä seuraa Jokke, Jennyn poikakaveri vuosien takaa, joka haluaa hänkin selvittää menneisyyden sotkuja.

Saara Henrikssonin esikoisromaanissa musiikin lisäksi meri on hyvin vahvasti läsnä. Se kuohuu, se pärskyy, se on kylmän märkää ja se kätkee syvyyksiinsä salaisuuksia, jotka ihmiskunta joskus tunsi, mutta on nyt unohtanut. Jo alku, nimenomaan alku, ohjaa lukijan teoksen teemojen pariin. Vedenalaisia ääniä, jäätä, valoja, syvyyttä, pimeyttä. Laulua. Kirjan olen lukenut kerran, alun olen lukenut kolmasti.

Kirja ottaa kantaa ihmisen taipumukseen ja kykyyn aiheuttaa tuhoa luonnolle, merelle ja etenkin valaille. Se kyky ei ole aivan vähäinen. Asiaan pyrkivät vaikuttamaan niin polittiset neuvottelijat kuin suoran toiminnan kannattajatkin, mutta kaikesta hienointa olisi, jos myyttinen luonto itse osaisi suojella itseään.

Saara antaa harmaalle merelle sympaattiset, humaanit kasvot ja asemoi lukijan välittämään ympäristöstään. Myös siitä ympäristöstä, jota dokumenttielokuvat harvemmin kuvaavat.