Avainsana-arkisto: novellikokoelma

Tähtiviima ja naiset

Kuva: Arren Zherbin

Kuva: Arren Zherbin

Geek Girlsissä arvosteltiin kirjani Tähtiviima. Yhtenä huomiona oli, että kaikki päähenkilöt olivat miehiä. Väittäisin muutoin vastaan, mutta kun kriitikko on Zarquon vieköön oikeassa. Ja minulla kun kuitenkin on monessa novellissa päähenkilöinä ja muinakin tärkeinä hahmoina naisia, pikaisen ja hyvin epämääräisen laskutoimituksen jälkeen suhdeluku on kutakuinkin 2:1 miesten hyväksi. Miksi kokoelmaan sitten valikoitui pelkästään miespäähenkilöitä? Piti oikein pysähtyä hetkeksi pohtimaan.

Te, joille tapani ovat tuttuja, osaattekin jo tässä kohtaa ounastella pitkää blogausta aiheesta. Onneksi olkoon, sillä olette oikeassa! Tässä on meinaan hyvä sauma kertoa samalla novellien taustoista, mikä on ollut työlistalla Tähtiviiman ilmestymisestä saakka.

Tähtiviiman novellit

Ensin käyn läpi ne novellit, jotka kirjaan päätyivät.

Janus

Joskus vuosia sitten, taisi olla vielä jopa fandom-aktiiviaikaani eli 2000-luvun alkuvuosina, Boris Hurtta esitti väitteen, että ”kaksi miestä avaruusaluksessa” on tarinaideana kaluttu loppuun. Ollaan nähty kaikki variantit: mies+mies, mies+nainen, mies+tietokone, mies+alien ja niin poispäin. Jo silloin ajattelin, että noin vahva väite on osoitettava vääräksi. Otan vain sopivan lähestymiskulman ja kirjoitan tuoreesti. Vuosikymmen myöhemmin tuloksena oli Janus, joka sijoittui Atorox-äänestyksessä sijalle 5, eli aika monelle novelli toimi, ja katson täten onnistuneeni tavoitteessani.

Henkilöiksi valikoitui kaksi miestä ilman mitään pätevää syytä. Sain päähäni nimet Popov Petrov ja Valence Franks. Niillä mentiin. Sukupuolella ei ollut mitään merkitystä tarinassa ja hahmot olisivat yhtä hyvin voineet olla naisiakin.

Calypson perillinen

Kun verkkolehti Usva ja Suomen Tieteis- ja fantasiakirjoittajat oli tekemässä meriaiheista äänikirjaa, lähetin tarjolle novellin Calypson perillinen. Olin lueskellut juuri aiemmin Jacques Cousteausta, jonka piippu ja punainen päähine olivat tulleet tutuiksi jo joskus hamassa lapsuudessani. Totta kai merien suojelusta kiinnostuneet ihmiset käyttäisivät Cousteaun paatin nimeä.

Päähenkilö on katupoika jostain Intian tietämiltä, ja tässä tarinassa se oli nimenomaan poika. Ei erityisen vaativista syistä, mutta novelli halusi tulla kerrotuksi pojan kautta. En tiedä miksi. Kannan toki vastuun tästä. Tähtiviimaa varten novellia piti pidentää, kun taas äänikirjaa varten se oli täytynyt pitää riittävän lyhyenä. Laventelin sitä sopivista kohdin. Kahden muun tärkeän hahmon joukossa on yksi nainen, koska alusta saakka oli selvää, ettei koko salaliitto voi koostua vanhoista valkoisista miehistä.

Purret

Taisi olla vuosi 2001, kun olin Stk:n järjestämällä kirjoituskurssilla Turussa. Olisinkohan ollut silloin seuran puheenjohtaja vaiko vain hallituksessa, joka tapauksessa kurssi pidettiin noin 300 metrin päässä kotoani Yökylän Vuokralaisyhdistyksen juhlatilassa. Kurssilla keskusteltiin siitä, miten spefissä (silloin kyllä taidettiin puhua ihan vaan scifistä) moni lausahdus voidaan käsittää myös kirjaimellisesti, vaikka mainstreamissa ja yleisessä kielenkäytössä sanat on tarkoitus ottaa vertauskuvallisesti. Yksi esimerkkilause oli: ”Maailmani räjähti.” Siitä paikasta tiesin, että juuri tuolla lauseella aloittaisin tarinan, jossa koko maailma tosiaan tuhoutuisi. Minä katsokaas olen Douglas Adamsin koulukunnan sällejä, ja äidinkielenopettajanikin kirjoitti erääseen aineeseeni palautteeksi: ”Kirjoitat hyvin, mutta voisitko joskus pysytellä Maan päällä, ja sellaisen, joka ei koko aikaa räjähtelisi?” Tämä on sellainen yläasteaikainen meriitti, josta olen edelleen ylpeä.

Novelli kerrotaan minämuodossa, enkä pikaisella selaamisella löytänyt mitään erityistä mainintaa päähenkilön sukupuolesta. Näin ollen voisin väittää, että tässä on kyseessä itse asiassa nainen, mutta se olisi falskia. Kun kirjoitin Pursien ensimmäisen version vuonna 2001, kuvittelin päähenkilön mieheksi, eikä tuo mielikuva mihinkään muuttunut, kun kirjoitin tarinan ihan alusta asti uudelleen. (Ja pakkohan se oli kirjoittaa, alkuperäinen oli 15 vuotta vanhaa roskaa.)

Olettaen, ettei sukupuolta sanota (ja voi olla että se sittenkin sanotaan), arvostelija on tässä kohdin tehnyt oletuksen, että minä-kertoja miehen kirjoittamana on mies. Yleisesti ottaen tällainen oletus on aika turvallinen, mutta joissakin raapaleissani olen minäkertojaa käyttäen kirjoittanut naisen näkökulmasta. Rehellisyyden nimissä on sanottava, että se tuskin lämmittää ketään. Niin monella lukijalla on päähenkilöstä valmiina oletuksena ’valkoinen mies’, että jos siitä haluaa poiketa, se pitää tuoda esille selvästi. Etenkin jos kyseessä on valkoinen mieskirjailija. Muu on itsensä pettämistä.

Rakkaasta aloituslauseestani päädyin luopumaan. Kyllähän se hiukan nakersi, mutta nykyinen muoto on parempi. ’Kill your darlings’ päti ainakin tässä.

Chudakovin aaveet

Chudakovin aaveet kirjoitin, koska toverini Paikallisesta kirjoittajapiiristä, Hanne Martelius, oli kirjoittanut asteroidille sijoittuvan tarinan, jossa oli tietynlainen aavemainen elementti. Juuri silloin Osuuskumma oli tekemässä antologiaa kummituksista, ja olin mukana toimittamassa sitä. Oma tarinani oli sijoittumassa Grand Canyoniin, sillä tulin hankkineeksi oman vierailuni aikana kirjan Death in Grand Canyon, jossa lueteltiin jokainen kuolema siinä paikassa 1900-luvun alusta alkaen. Paljon raatoja, paljon kummituksia. Yritin saada Hannen tarjoamaan novelliaan antologiaan, mutta Hannepa kieltäytyi, ja olin jo ehtinyt rakastua ajatukseen avaruuskummituksesta. Niinpä hylkäsin alkuperäisen synopsikseni ja kirjoitin kokonaan erilaisen jutun, joka sijoittui Kuuhun.

Moni lukija olettaa, että tämä on suora uusintajulkaisu siitä Chudakovin aaveista, joka ilmestyi Ruumiittomat-antologiassa. He ovat tietenkin väärässä. Joskaan eivät paljon. Tuunailin hiukan hahmogalleriaa ja poistin tiettyjä tönkköyksiä. Itse juoni etenee edelleen samaan malliin eivätkä muutokset tee merkittävää eroa vanhaan.

Päähenkilö oli alun perin Boston Rose, mutta nimestä napistiin, joten vaihdoin sen muotoon Boston Brigg. Joku jopa taisi sanoa, että alkuperäisestä nimestä tuli mieleen nainen, mikä oli ihan hyvä syy säätää nimeä, sillä se on aina huono juttu, jos lukija arvelee sukupuolen väärin, huomaa erheensä loppumetreillä ja joutuu hetkeksi keskeyttämään tarinan vuon tulkitessaan tapahtumia uuden havaintonsa puitteissa.

Päähenkilö olisi voinut sinänsä olla nainenkin, mutta tässä tapauksessa oma pää asettuisi moista ajatusta vastaan heti. Boston on nimittäin hahmotyypiltään jotain, josta Boris Hurtta käyttää nimeä ’surkimus’, siis sanalla sanoen tyyppi, jolle ei ole jaettu alun alkujaankaan kovin hyviä kortteja, mutta sen lisäksi häiskä on hukannut niistä pari, ei ole vaivautunut opettelemaan sääntöjä ja lopulta törmäilee elämän halki lähinnä toivoen, että loppu tulisi. Tämä on hahmotyyppi, jonka jossain määrin samaistan itseeni, tai ainakin löydän pääni sisältä paljon materiaalia näille kaiffareille.

Ja tuntuisi jotenkin tökeröltä ajaa naishahmo saman paskaraastimen läpi. Tässä kohtaa saatan törmätä omaan heikkouteeni, sillä pätevän kirjoittajan pitäisi pystyä kirjoittamaan kaikenlaisista ja kaikentaustaisista hahmoista. Se vaatii rohkeutta ja itseluottamusta, ja tässä kohdin olisi varmaan syytä puskea omia rajojaan. Tuskinpa siitä kovin suuresti tai laajasti pahastutaan, jos kirjoitan joskus naissurkimuksestakin. Otan tämän itse asiassa haasteena.

Avaruustrippi

Halusin kirjoittaa novellin, joka pohjautui kolmeen raapaleeseeni. Hyvä suunnitelma, mutta sitä kolmatta raapaletta en koskaan saanut aikaiseksi, vaikka perusidea olikin päässäni. En antanut sen haitata tahtia, vaan läimin episodimaiset pätkät peräkkäin ja loppua kohti kiitäessäni keksin, miten ne kaikki oikeastaan liittyvät yhteen. Taisin lähettää sen Porttiin, missä se ei menestynyt. Sen sijaan Jyväskylän sf-seura 42:n lehti Alienisti, jolla on aina ollut kovin pekuliääri ja obskuuri maku, halusi novellin julkaisuun. Siinä lehdessä on kuulkaa vahva fanzinen fiilis tänäkin päivänä, mitä ilolla tervehdin.

Eli jos tuntuu siltä, että jotkin novellit olisivat toimineet raapaleina, tämä todistaa arvelun oikeaksi, joskin tähän vaadittiin tosiaan ne kolme raapaletta (joista yksi hypoteettinen).

Tämäkin novelli saattaa olla sukupuolineutraali siinä mielessä, että päähenkilön identiteettiä ei tuoda esiin. Sen verran kirjaa äsken plärätessäni huomasin, että raapaleessa päähenkilö mainitsee vaimonsa. Novellissa se on nyt matkakumppani. Olenkohan yrittänyt sillä hämärtää sukupuolta, en todellakaan osaa sanoa. Todennäköisesti en, koska voihan nyt naisellakin vaimo olla. Joka tapauksessa tässä on sama juttu kuin Pursissakin: minäkertoja, josta ei paljon kerrota, joten ilmeinen oletus on mies. Ja kaipa se omassa päässänikin on ollut se sama oletus, joten tälläkään kortilla en vapaudu kritiikistä.

Steelen ruukki

Tämä perkele. Elettiin vuotta 2012, ja tehtailin raapaleita kuin robotti. URS oli kaavailemassa työläisnovelleista koostuvaa Punaista antologiaa, ja minä hinguin mukaan. Harmi vain, että potku ei ihan riittänyt. Sain novellin alkuun, Aleksei pääsi masuuneille saakka, mutta siihen höyry ns. hyytyi. Niinpä otin ympäristön, riipaisin siitä raapaleen ja tuuppasin kirjaan mukaan (kaverikseen se sai toisen mokoman).

Minulla oli siis jo yksi kokemus, jonka mukaan tämä novelli oli kovin työläs. Silti meinasin, että kyllähän tämä valmiiksi saadaan, sen kuin nakkaa sanoja perätysten. Tämän kanssa sitten painittiin 2-3 kuukautta, ja jokainen ilta oli tuskaa. Minkään muun tekstin kanssa en ole niin pahasti joutunut taistelemaan. Suurin saavutus novellin kanssa on se, että se lopulta valmistui. Jos sitä on ahdistavaa lukea, oli se sitä myös kirjoittaa.

Vaan olenpa loppujen lopuksi tyytyväinen. Kritiikkiä on tullut siitä, miten on epäuskottavaa ja kallista lähettää korvattavissa olevia jätkiä avaruuden syövereihin, mutta tämän kritiikin torjun. Ihmisiä on nyt jo aika pirun paljon, ja tulevaisuudessa niitä on vielä enemmän. Jos on yksi resurssi, jota on käytännöllisesti katsoen loputtomasti, se on ihmisruumis, ja ihmishenki taas on halpaa. Muistan lukeneeni jonkun hintavertailun, jonka mukaan 1800-luvulla musta orja oli nykyrahassa mitaten 40000 dollarin arvoinen, kun taas tänä päivänä Haitissa orjan voi saada vitosella. Kunhan avaruusproomujen työntövoima saadaan edulliseksi, ihmisiä voidaan raijata pitkin aurinkokuntaa miljoonittain keksipaketin hinnalla. Ja lähtijöitä riittää.

Jos joskus löydätte sanakirjasta kohdan ’surkimus’ ja sen vierestä kuvan, siinä on tämän novellin päähenkilö Aleksei.

Tähtivaeltajat

Paikallinen kirjoittajapiiri ei tehnyt montakaan kirjoitusharjoitusta. Yhden nyt ainakin, ja siinä aiheena oli: avaruusalus laskeutuu uudelle planeetalle, ja kahdelle miehelle syntyy kinaa ilmalukon ovella siitä, kumpi astuu ensiksi planeetan pinnalle. Suoritukseksi olisi riittänyt pelkkä kohtaus, mutta samalla liikevoimalla syntyi kokonainen novelli. Juonikeikahduksia sattui niin taajaan, etten itsekään tiennyt mihin kaikki päättyisi, ennen kuin novelli oli lopussa.

Novellissa on kaksi hahmoa, jotka molemmat ovat miehiä. Johtuuko se siitä, että tehtävänannossa, jos sen nyt oikein muistan, puhuttiin miehistä? Ehkä. Olisinko voinut vaihtaa hahmojen sukupuolen edes nyt novellikokoelman editointikierroksen aikana? No, toisen olisin. Toinen hahmo saa potkun kiveksilleen, ja jos ei mennä trans- tahi muihin binääriajattelua sumentaviin kuvioihin, se määrittää tämän onnettoman mieheksi.

Tämä oli muuten se kirjoitushaaste, jonka myötä Hanne kirjoitti Chudakovin aaveet innoittaneen juttunsa. Siinäkin, luonnollisesti, kaksi tyyppiä päätyy konfliktiin siitä, kuka menee ulos ensimmäisenä.

Sharan henkäys

Harvoin olen näin paljon muuttanut novellia ensimmäisen ja toisen version välillä. Edes Purret ei pääse samaan. Ensimmäinen yritelmä oli niin pömpöösi ja kammottava, että lähettäessäni sen Tähtiviimaa toimittaneelle Anne Leinoselle tiesin jo valmiiksi, että tälle on tehtävä asioita. Suuria ja raakoja asioita. Mutta vasta saatuani palautteen ja ryhtyessäni muokkauksiin tajusin, että hahmot ovat vääriä, kerrontatyyli on väärä, näkökulmat takkuavat, juoni on ponneton ja oikeastaan tästä tulee aika hyvä, kunhan ihan kaikki on eri tavalla.

Se, mikä säilyi, oli päähenkilön ydinolemus, joka on jo tuo pariin otteeseen mainittu ’surkimus’. Muissa tapauksissa hahmot ovat ehkä joutuneet omiin liemiinsä osittain ilman omaa syytään, mutta Sharan henkäyksen stara Len on vailla epäilyksen häivääkään oman katastrofinsa pääarkkitehti. Eräänlainen äärimmilleen viety esimerkki hahmotyypistä. Siksipä päädyinkin pitämään tästä kaverista niin paljon.

Olisiko hahmo voinut olla nainen? Ei tässä tarinassa. Olennaista oli hankkia jälkikasvua, josta ei itse tiedä mitään, ja miehelle se on hyvin paljon helpompaa (käytän tässä nyt tarkoituksella varsin kapeaa määritelmää miehelle).

Tähtiviima

Ja näin päästään tosiaan siihen lopputulemaan, että Tähtiviimassa ei ollut päähenkilöinä naisia, ja merkittävät naishahmotkin olivat merkittäviä miesten kautta.

Pudonneet novellit

Tämä on kaikki tietenkin onneton yhteensattuma. Seuraavaksi käyn läpi novelleja, jotka olivat tulossa kokoelmaan mukaan, mutteivät tulleetkaan.

Jupiter

Tämän novellin synopsis on niin vaiheessa, että novellin työnimikin tulee tarinan kannalta merkittävältä planeetalta. Päähenkilönä on nainen, joka on työssään tehnyt moraalisesti tuomittavia, mutta laillisia päätöksiä. Lopulta hänet tuomitaan rikoksesta, ja tuomion täytäntöönpanoa odotellessa käydään läpi menneitä tapahtumia, jotka kertovat miten nainen päätyi tylyyn ammattiinsa ja miten hän päätyi tekemään rikoksensa.

Yhtenä osana novellia on oma epärationaalinen kaasujättiläisten pelkoni. Enkä meinaa nyt abstraktia ajatusta siitä, että sellaisia on, vaan fiilistä siitä, miten järjettömän iso planeetta täyttää koko taivaan. Sen paine on tappavaa, sen säteily on tappavaa, sen painovoima on tappavaa, ja jos alus syöksyy sen syövereihin ja vaikka mikään edellä mainituista ei olisi kuolemaksi, mikään mahti ei alusta sieltä enää saisi ylös. Brrrr!

Päähenkilö: nainen

Kultainen tulevaisuus

Tämä Stepanin koodeksiin liittyvä novelli jäi kokoelmasta pois, koska sen tyyli oli erilainen kuin muiden. Siinä oli äksöniä, kun taas hahmot olivat ohuempia. Hyvä että jäi pois, mutta siinä oli kolme merkittävää hahmoa, joista jokainen oli nainen. Samasta perheestä itse asiassa: isoäiti, äiti ja tytär. Kiinnostuneet voivat etsiä käsiinsä antologian Hopeoitu vainaja ja muita sivuja Stepanin koodeksista.

Päähenkilö: kolme naista

Jäähän kadonnut

Kirjoitin tämän tarinan 2003 joululahjaksi muutamille kavereilleni, joskin vasta joululoman aikana. Niin vanha raapustus olisi pitänyt tehdä alusta saakka uusiksi, ja siihen eivät paukut riittäneet. Osin siksi, että novelli on osa Äärenmurtajat-romaaniani, jonka kirjoitin Nanowrimon 2003 aikana. Romaani jäi kesken, kun tajusin aikalinjojen vääntyvän epäeuklidiseen solmuun. Tähän päivään mennessä en ole niitä jaksanut setviä auki, ja se olisi ollut edellytys sille, että novelli olisi voitu julkaista uudelleen. Siltä varalta että joskus tähän universumiin palaan, sisäisten faktojen on pidettävä kutinsa.

Päähenkilö on nainen, mitä ei kerrottu kuin vasta varsin lopussa, eikä se käynyt mistään aiemmin selville. Amatöörimäinen virhe, mutta 2003 juuri sellainen minä olinkin.

Triton

Tästä on olemassa jo yksi valmis versio, mutta vuodelta jotain tyyliin 2007 – 2008, joten uusiksi sekin olisi pitänyt pistää. Ja yritinhän minä, mutta samalla alku laveni kovasti ja palaute huomautti, että tässäkin novellissa alussa saavutaan tapahtumapaikkaan, kuten monessa muussakin novellissani. Jäin miettimään, että pärjäisiköhän sitä ilman saapumista eli aloittaisi keskeltä, mutta sitten kaikkien juttujen ja hahmojen esittely pitäisi hoitaa toisin, ja siksi se teksti on edelleen telakalla eikä päätynyt kokoelmaan saakka.

Päähenkilö on omaa missiotaan suorittava nainen. Novellin juonen kehitti kumppanini Arren, joten jos tämä joskus valmistuu ja julkaistaan, se on sitten yhteisnovelli.

Kostaja

Edes juonikuvio ei suostunut asettumaan aloilleen mistään muusta puhumattakaan, joten tämä tarina on kaikkein eniten vaiheessa, mutta pääosassa on jalkansa menettänyt tyttö, joka elää nollapainovoimassa ja metsästää Marsin kadonnutta ex-diktaattoria, aurinkokunnan historian pahamaineisinta ja verisintä despoottia, aikeenaan päästää tämä päiviltä. Myös diktaattori on nainen, koska minusta on kiehtova ajatus asettaa nainen tällaiseen rooliin. Vallankäyttö kun ei kysy sukuelimiä.

Vaikka olenkin optimisti, tämän novellin en kyllä uskalla toivoa koskaan valmistuvan. Mutta ehkä kierrätän molemmat hahmokonseptit johonkin toiseen tarinaan.

Jake Cannon vastaan veriviholliset

Tämä oli tribuuttini muinaisille pulp-tarinoille. Samalla se oli olevinaan ovela veto, kun tarjosin novellia splatterpunk-antologiaan sillä perusteella, että siinä on enemmän verta kuin muissa novelleissa yhteensä. Olihan siinä valtavan kokoinen avaruudessa kulkeva sydän, joka piti räjäyttää kappaleiksi. Oma virheeni oli tarjota antologiaan sinne selvästi huonosti sopivaa novellia, toimittajien virhe oli hyväksyä se. Onneksi Tähtiviiman toimittaja ei enää tehnyt virhettä ja pudotti novellin heti kättelyssä pois.

Pääkolmikon muodostaa kaksi miestä ja yksi nainen, joista, myönnettäköön, nimensä koko stoorille antaa miestähti Jake Cannon. Yritin kuitenkin suoda kahdelle muulle hahmolle tasapuolisesti ruutuaikaa ja merkittäviä tekoja, vaan ei sellainen näissä kekkereissä ihan kauhean pitkälle kanna. Suhdeluku on 2:1.

Entä jos?

Jos nuo kaikki esitellyt novellit olisivat olleet mukana, myös Tähtiviiman mies/naisroolitus-kertoimiksi olisi tullut 2:1. Jossain vaihtoehtoisessa todellisuudessa näin onkin, mutta erilaisten, toisistaan riippumattomien olosuhteiden vuoksi meidän maailmankaikkeutemme pukkasi ulos novellikokoelman, joka on tahattoman miespainotteinen.

Toivon kovasti, että suurimmalle osalle lukijoistani on selvää ilman eri selitystä, miksi rikas ja vaihteleva hahmogalleria on valtava rikkaus eikä kiristävä pakkopaita. Sanon nyt kuitenkin erikseen sellaisen ilmiselvyyden, että tietenkään miespäähenkilö missään tietyssä novellissa ei ole minkäänlainen ongelma. Jokainen novelli toimii oikein hyvin juuri niin kuin se on nyt kirjoitettu ja julkaistu, eikä tätä tietenkään kritisoitukaan. Huomionarvoista taas on sitten jo se, että sama kaava toistuu jokaisessa novellissa. Siinä kohtaa on aiheellista nostaa asia esiin. Ja jos julkaisisin kymmenen novellikokoelmaa, joissa kaikissa olisi pelkästään miespäähenkilöitä ilman sen suurempaa perustetta, ja kaikki muutkin tekisivät niin, sitten puhuttaisiin jo ongelmasta. Sellaisessa tilanteessa ei kukaan olisi yksin syyllinen, mutta toisaalta jokainen voisi lieventää tilannetta omalta pieneltä osaltaan.

Omassa tuotannossani tasapainovektori hakeutuu edelleen kohti keskitietä. Ideahautomossa on tällä hetkellä avaruusnovelli sekä urbaani fantasiatarina, joiden päähenkilöt ovat naisia. Tämäkään ei ole ollut erityisen tarkoituksellinen valinta, vaan nämä tietyt hahmot ovat päättäneet asettautua asumaan näihin pariin maailmaan ja nyt ne vaativat saada äänensä kuuluville.

Vaan eihän sillä työ ole vielä tehty ja maailma valmis. Esimerkiksi muunsukupuolisia en ole tainnut käyttää hahmoina vielä kertaakaan. Erilaisuus on kuin fraktaali, josta löytyy koko ajan uusia rakenteita sitä mukaa, mitä tarkemmin sitä tarkastelee, eikä kaikkea pysty milloinkaan huomioimaan. Mutta parhaani aion tehdä.

Tähtiviiman synty

Tähtiviiman synty

Jos joku on kiinnostunut siitä, miten Sharan henkäys -novellissa mainittu pseudotieteellinen tähtiviima syntyy, siihen tämä teksti ei valitettavasti vastaa. Ehkä palaan siihen jossain tulevassa novellissa, mutta luultavammin en.

Kovin usein ei pääse kuulemaan, kuinka paljon työtä ja vaivaa jonkin kirjan kirjoittamiseen on mennyt, tai mitä kirjailija on itsestään tai maailmasta siinä samalla oppinut. Pyrin omalta osaltani vastaamaan näihin kysymyksiin. Älkää luulko, että kirjan tekeminen on pala kakkua. Minä meinaan luulin, mutten luule enää.

Mainoskatko

Julkaisin tosiaan novellikokoelman. Tämän suunnilleen jokainen jo tietää, joten jätän suuren mainosrummun paukutuksen vähemmälle. Kuitenkin, koska tekstistä uhkaa tulla pitkä, päräytän mainosjinglehaihattia sen välttämättömän pakollisen verran tässä heti kärkeen. Tähtiviimaa saa ainakin seuraavista paikoista:

Kuva: Arren Zherbin

Kuva: Arren Zherbin

Anna kirjan tulla kirjan luo.

Sitten asiaan.

Syntysanat

Joskus viime vuoden keväällä päädyin lopputulokseen, että jos kerta muut julkaisevat novellikokoelmia niin miksen minäkin. Osuuskummalta oli tullut Jussi Katajalan Leonardon rasia, ja saman miehen Korpin silmät kaiken näkevät oli joko jo ilmestynyt tai tulossa ainakin. Kuoriaiskirjoilta oli tullut Tuomas Salorannan Mahtavat Ammoiset ja muita karmaisevia kertomuksia. Minullakin alkoi olla novelleja nippu, joten mieli paloi tuupata ulos oma kokoelma.

Aiheeksi valikoitui avaruusnovellit. Niitä kun oli eniten, ja toisaalta se oli jotakin, mitä olin halunnut tehdä siitä saakka kun teininä keksin, että minäkin voisin kirjoittaa. Tämä oli muuten aikanaan järisyttävä juttu tajuta. Siihen mennessä olin vain lukenut kirjastosta kirjoja, mutta Aikakoneita ja Portteja selaillessani ymmärsin, että kyse ei ollut suuresta salatieteestä. Tämän homman voi oppia jokainen. Myös minä. (Sama toki pätee melkein mihin tahansa, mutta ei nyt harhauduta heti alussa sivuraiteelle.)

Tunsin aina, että avaruusscifi oli sydäntäni lähinnä. Kyllä muukin scifi kelpasi, mutta avaruus oli sitä ominta ympäristöä. Fantasia ei jaksanut kiehtoa samalla tavoin, eikä kauhu Lovecraftin kosmisia pahuuksia lukuun ottamatta tuntunut viehkeältä sekään. Oli luonnollista olettaa, että omat kirjoitukseni aikanaan tulisivat kulkemaan nimenomaan käymättömiä korpimaita.

Lopulta kirjoittamaan ryhdyttyäni olinkin siis jokseenkin hämmentynyt huomatessani, kuinka paljon kauhuaiheisia juttuja päädyin kynäilemään, eikä fantasiakaan osattomaksi jäänyt. Puuttuisi vielä, että harhautuisin täysin spefittömän mainstreamin pariin! Enkö ollutkaan se palavasieluinen kirjallisuuden tähtisoturi, joksi aina kuvittelin itseni?

Oma avaruuskokoelma oli keino vahvistaa tuota rapautunutta scifisti-identiteettiä. ”Minä olen scifisti, kirjoitan siis scifiä. Katsokaa, sitä on kokonainen kirja. Älkää enää epäilkö.”

Lähetin suunnitelman Osuuskumman toimitusneuvostolle, joka näytti vihreää valoa. Ja miksei olisi näyttänyt, puhuttiinhan kohtalaisen kokoisesta nipusta olemassaolevaa tekstiä, joka oli jo yhden tahi toisen portinvartijan läpi kulkenut. Niiden päälle pari uutta juttua ja paketti on valmis.

Harvoin olen ollut yhtä väärässä.

Työn välttely

Aluksi en ollut huolissani uuden materiaalin kirjoittamisesta lainkaan. Minähän heitän novellin kasaan vaikka viikonlopussa, jos niikseen tulee. Tämä harha on nyt onneksi murskattu, ja toivottavasti pysyvästi. Sillä vaikka onkin tilanteita, jolloin voin kasata toimivan, jopa hyvän novellin pienessä ajassa, se ei ole mitenkään taattua. Siihen luottaminen on, jälkeenpäin ajateltuna, suurta tyhmyyttä. Kuluneen vuoden aikana opituista seikoista tärkein ehkä on, että se mikä joskus ottaa vain kolme päivää voi aivan yhtä hyvin ottaa kolme viikkoa. Tai kolme kuukautta. Jos joskus muuta väitän, valehtelen sekä teille että luultavasti itselleni.

Usko omaan yli-ihmisyyteen istui tiukassa. Toimittajakseni suostunut Anne Leinonen välillä kyseli, miten homma edistyi, mutta eihän se edistynyt kuin korkeintaan pääni sisällä. Ideoita riitti, jopa juonikuvioita. Sellainenhan on heti kirjoittamista vaille valmis stoori. Niitä kirjailiin ylös, jotta myöhemmin voisin valita parhaat. Ja aikaa kului. Kesällä 2015 pari viikkoa paloi Archipelacon-raporttia kirjoitellessa, sitten piti lukea Nnedi Okoraforin koko tuotanto Tähtivaeltajan artikkelia varten. Olen pirun hidas lukemaan, joten tässä meni kaksi ellei kolme kuukautta parin viikon sijaan. Hups. Kesä loppui salakavalasti kuin kojootilta kieleke jalkojen alta.

Jossain vaiheessa syksyä selkä kipeytyi, mutta normaalista poiketen se ei ollutkaan väliaikainen riesa. Pari kuukautta meni sen kanssa kipuillessa, eikä iltaisin voinut istua koneella tarvittavia tuntimääriä. Hyvä jos yhtään. Sitten iski elämäni pahin hammassärky, kun en ollut vaivautunut uusimaan juurihoidetusta hampaasta lohjennutta paikkaa. Sitten oli rästissä jokunen luvattu kirja-arvostelu. Ja niin edelleen. Tästä voimmekin johtaa tuhon kaavan.

Aikataulun surma: Yksi osaa onnettomia olosuhteita, kolme osaa paskaa priorisointia.

Työ

Olin jo keväällä kasannut paketin valmiista novelleista. Se oli se osuus, jonka piti olla paria minimaalista säätöä vaille valmista settiä. Heittämällä sisään.

Tarjokkaistani Anne raakkasi yhden tarinan pois heti alkumetreillä (Jake Cannon vastaan veriviholliset splatterpunk-antologiasta Ja hän huutaa), ja toisen hyvin loppupuolella (Kultainen tulevaisuus antologiasta Hopeoitu vainaja ja muita sivuja Stepanin koodeksista). Kummastakin tuomiosta olen samaa mieltä. Ne eivät lopultakaan sopineet siihen fiilikseen ja teemaan, jotka Anne näki ensin ja minä sitten, vaikka avaruus onkin vahvasti läsnä. Ottakaa opiksi, että kokoelman ei kannata olla sekalainen salaatti mitä tahansa, jos se voi olla huoliteltu ja harkittu kokonaisuus, jonka osat pelaavat yhteen.

Tai sama toisin: Kokoelmaa pitää säätää niin kauan, ettei siellä ole mukana täydellisen vääriä tai edes huonosti istuvia palikoita. Kyllä valpas lukija ne huomaa, aivan varmasti.

Lokakuun lopussa oli novellien deadline. Siinä vaiheessa vasta olin selvinnyt aiemmista velvoitteista ja samoilla huitteilla selkä alkoi jälleen antaa armoa. Tässä kohtaa usko omaan superluokan luovuuteen oli vielä voimissaan, mutta siitä eteenpäin se alkoi ottaa viikko viikon perään yhä pahemmin lommoa. Kun vuosi vaihtui, oli jo käynyt selväksi, että tästä painovoimakaivosta ei noin vain punnerrettaisikaan ylös.

Murska

Riittävällä tarkkuudella kun mitataan, jokainen kirjoittaja tietää, että pelkällä inspiraatiolla ei pitkälle pärjää. Työtä pitää tehdä, vaikkei aina niin huvittaisikaan, ja jotkut päivät ovat huonompia kuin toiset. Saldo voi olla 600 sanaa, tai 1000 sanaa, tai vain kolme surkeaa riviä, mutta jos näin on, niin siihen on tyytyminen ja huomenna lisää.

Tammikuusta alkaen väänsin tällä menetelmällä loppuun joskus URSin Punaisen antologian (ilmestyi nimellä Me emme valehtele ja muita puolueen hyväksymiä novelleja) aikoihin aloittamaani työläisnovellia Steelen ruukki varmaan kymmenen viikon ajan. Tulihan siinä useampi tuhat uutta sanaa, ja alkuakin piti koko ajan viilailla, mutta hidasta se oli. Ja tuskaista. On yllättävän raskasta kirjoittaa tilanteista, jotka ahdistavat päähenkilöitä, koska se ahdistus painaa myös kirjoittajaa.

Steelen perään kirjoitin ensimmäisen version Sharan henkäyksestä, sillä oli piinallisen selvää, että nykyisellä materiaalilla (Kultainen tulevaisuus oli juuri pudonnut rakettireestä pois) kokoelma jäisi turhan laihaksi. Novelli oli pömpöösi, luomisprosessin aikana sen rakenne oli rikkoutunut pahoin ja tarinasta puuttui yleistason toimivuus. Kaikki piti ajatella uudelleen, pudottaa kaikki paitsi pari hahmoa pois, siirtää tarina tapahtumaan osin eri aikaan ja paikkaan ja antaa kaikille uudet motivaatiot. Pelkkä ”uudelleenkirjoittaminen” ei ihan riitä kuvaamaan sitä, paljonko työtä oli vielä tehtävä.

Alkuvuoden aikana myös priorisointi alkoi asettua kohdalleen. Olin aloittanut uuden raapaleprojektin tarkoituksenani edelleen kirjoittaa yksi raapale joka päivä (tai vaikka kuusi, jos niikseen tuli), mutta huhtikuun alussa oli tunnustettava realiteetit. Ehkä saisin ne raapaleet aikaiseksi, ehkä en, mutta ne söivät joka tapauksessa sitä rajallista energiaa, joka oli suunnattava omaan kirjaan. Kaikki turha sai väistyä, ja moni tärkeä juttukin sai hetkellisesti toissijaisen leiman. Tämän jos olisi ottanut johtotähdeksi heti kättelyssä, kokoelma olisi ollut valmis silloin lokakuun lopussa, kuten alkuperäinen suunnitelma oli.

Draaman kaari vaatii, että juuri ennen loppuhuipennusta sankaria uhkaa rökäletappio, lopullinen häviö ja unelmiensa tuho. ja näin kävi nytkin. Kahteen eri kertaan, kun kova deadline oli parin päivän tai jopa parin tunnin päässä, käytetty ohjelmisto näytti bittistä keskisormeaan ja tuhosi ensin muutaman tunnin työn, sitten kokonaisen päivän duunin. Pakokauhu ja epätoivo väänsivät kättä, kun ymmärsin, ettei välitallennuksia ollut missään. Mutta voivotteluun ei ollut varaa. Takaisin duuniin ja kuten Jedin paluussa eräskin imperiumin viskaali totesi, kaksinkertaistetaan työteho!

Kirjoittamista oli ollut jo viikkoja pakko jatkaa niin myöhään yöhön kuin vain suinkin pysyin hereillä, mutta aivan lopussa siitäkin piti mennä yli. Kun silmät eivät enää pysyneet auki, laitoin kännykän herättämään puolen tunnin kuluttua ja vaivuin lyhytaikaiseen koomaan. Sitten lisää tekstiä. Jos puoli tuntia ei riittänyt, toinen mokoma päälle ja sitten uusi yritys luomisprosessin pariin. Tätä jatkoin, kunnes novelli oli valmis (tai piti herätä töihin). Ja sillä tavoin viimeinenkin novelli saatiin valmiiksi.

Toimivuudestaan huolimatta en voi kuitenkaan suositella tätä menetelmää kellekään, sillä univaje on kurja kaveri.

Voitto!

Niin vain se kokoelma lopulta valmistui. Erityismahtava kiitos kuuluu toimittaja Anne Leinoselle, joka vuoroin kiritti, vuoroin vaati, vuoroin lahjoi ja vuoroin jousti, jotta minä sain oman osuuteni tehtyä, ja kirja saatiin myyntiin Finnconiin. Jokainen julkaistu novellini on hyötynyt tehokkaasta toimittajasta milloin sellainen on kohdalle osunut, mutta kirjan kanssa toimittajan rooli on kertakaikkisen korvaamaton.

Ja siellä se nyt on, Tähtiviima, kokoelmallinen avaruusnovelleja, kaiken kansan luettavissa. Jos ei muuten niin kirjastosta. Ja mikäli Tähtiviimaa ei jossain kirjastossa ole, tehkää ihmeessä hankintapyyntö! Sillä kirja ilman lukijaa on surkea asia, särö maailmankaikkeuden rakenteessa.

Ja siitä säröstä voi puhaltaa sisään jotain pahaenteistä.

Taivaan kaikki värit

Taivaan kaikki värit
Petri Laine
Turbator, 2008
ISBN: 978-952-5666-21-1

Surunkorentoa lukiessani aloin aavistella, että Petri Laineen kerrontatyyli on minun kamaani. Nyt luettuani Taivaan kaikki värit olen siitä varma.

Laine osaa paitsi visioida kiinnostavia maailmoja ja tilanteita myös kansoittaa ne elämänmakuisilla hahmoilla. Vaikka taustalla räiskyisi koko maailmankaikkeuden tuho, fokus on kuitenkin ihmisissä, heidän pyrinnöissään ja pettymyksissään. Scifiähän joskus aikanaan kritisoitiinkin siitä, että sen hahmot olivat pahvia ja tarinat vain kulisseja, joissa esitellä tieteellisiä spekulaatiota. Joskus aikanaan, ainakin suuria tekstimassoja tarkasteltaessa, tuo saattoi pitää paikkansakin. Nykyään tilanne on parempi, jos se koskaan niin abysmaalinen olikaan kuin mitä arvostelijat antoivat ymmärtää.

Ensimmäinen novelli Maan varjo kertoo ihmiskunnasta, joka asuu saastunutta planeettaa kiertävissä kiertoratakaupungeissa. Vain yksi kaupunki kerrallaan saa laskeutua Maahan ja astella ihmiskunnan syntykodin kamaralla. New Tokiossa asuvat Mariko ja Eiko ovat onnesta soikeina, kun heidän kaupunkinsa valitaan. Valtaosa seikkailusta tapahtuu Madagaskarilla ja etelaisessä Afrikassa, joten itse valtavat kaupunkikompleksit jäävät vähemmälle huomiolle. Tässä olisi Laineella selvä romaanimiljöö valmiina.

Kuolleet puutarhat on kauhuelementtejäkin sisältävä uskonnon ja järjen törmäystä kuvaava tarina, jossa liikutaan kuoleman rajan yli ja takaisin. Jumala on vihastunut DNA:taan muuntelevaan ihmiskuntaan ja rankaissut sitä erilaisilla taudeilla, jotka iskevät nimenomaan muuntogeeneihin. Tämä viimeinen sota ihmisen ja luojan välillä kerää kierroksia kohti poltetun maan taktiikkaa.

Niminovelli Taivaan kaikki värit on onnistunut kuvaus ihmisiä tutkimaan saapuneesta muukalaisesta, joka yrittää pysytellä sivussa ja huomaamattomana. Tilanne kuitenkin karkaa lapasesta, kun hän menee ihastumaan. Hengitä, hengitä… puolestaan kertoo synnytyskuolemasta. Sen verran tehokkaasti, että jouduin pitämään kesken lyhyen tarinan usean päivän tauon lähipiirissä sattuneen tragedian vuoksi. Toisaalta vaikka kuvaus tehosi, en usko sen pystyneen välittämään murto-osaakaan siitä todellisesta tuskasta, joka sellaisessa tilanteessa seuraa.

Perinteisemmän scifijuonen äärelle päästään novellissa Taivaanvaunut. Siinä tutkitaan arkeologisia löytöjä, pohditaan kosmosta ja spekuloidaan tieteellä oikein urakalla. Hieman enemmän merkitystä ja panostusta olisin toivonut päähenkilön ja hänen kolleegansa Jurin välille, koska se tuntui olevan tärkeä päähenkilölle ja osaltaan vastuussa käänteentekevässä päätöksessä. Löydön vaikutuksistakin olisin lukenut mielelläni enemmän. Toisaalta siinä olisi hyvin savottaa kokonaiselle toiselle novellillekin.

Ja tvoi rabotnik kertoo neuvostoroboteista. Miksi asiat tapahtuvat jäi itselleni hieman hämäräksi ensimmäisellä lukukerralla, mutta tapahtumaympäristö oli kiinnostava, ja Moskovan olympialaiset nipin napin muistavana saan nostalgiakiksejä neukkulaisista nallekarhuista (tällä en viittaa karvaisiin miehiin). Sade taas on lyhyehkö tarina kohtaamisesta vieraalla planeetalla. Tosin sitä en hiffannut, miksi ihmissotilaat tarpovat vihamielisellä planeetalla, jos vihollinen välttää painovoimakuoppia. Viimeinen novelli Albedo nolla on väkivaltaa sisältävä rakkaustarina ihmisistä kehoissa, jotka eivät ole lihaa ja verta.

Jokainen novelli koskettaa, mutta oma tajuntani ei räjähtänyt kappaleiksi monenkaan lopussa. Spekulaatiot olivat viehkeitä, hahmot samaistuttavia, teemat kiinnostavia ja kerronta aivan zarquonin sujuvaa, mutta viimeiset ilmat pihalle iskevä loppukoukku uupui. Tässä Kuolleet puutarhat onnistui parhaiten.

Kokoelman kaikki novellit on julkaistu jossain muualla aiemmin, mutta ellei omista viimeisen kymmenen vuoden ajalta kohtalaisen kattavaa otosta Porttia, Spiniä ja Tähtivaeltajaa, aiemmat julkaisut eivät ole haitta. Pikemminkin varmempi vakuus siitä, että jokainen novelli on läpäissyt ainakin kaksi toimitusseulaa, lehden ja antologian. Kolme kahdeksasta tarinasta on ilmestynyt verkkolehti Usvassa, joten aivan säkissä ei tähtienvälistä sikaa joudu ostamaan.