Avainsana-arkisto: Saara Henriksson

Linnunpaino

Linnunpaino
Saara Henriksson
Into, 2012
ISBN: 978-952-264-146-5

Saara Henrikssonin edellisessä kirjassa Moby Doll tehtiin musiikkia. Se on aihe, jota en ymmärrä. Kuuntelen musiikkia sujuvasti, mutta sen tekemisen tekniikat eivät millään ohita otsaluuta. Hänen uudessa kirjassaan Linnunpaino kerrotaan tanssimisesta. Nyt hallittu liito oman epämukavuusalueen syövereihin muuttuu vapaapudotukseksi. En ymmärrä tanssista kertakaikkisen mitään. En sen tekemisestä, en siitä nauttimisesta.

Henrikssonilla on siis kova työ tempaista minut tarinaan sisään. Sen hän kuitenkin tekee, enkä vieläkään tiedä oikein miten. Elävien hahmojen kautta, on paras veikkaukseni. Tasoja taas on, gamer-näkökulmaa käyttääkseni, enemmän kuin Mario Bros ja Angry Birds -sarjoissa yhteensä, joten viihdelukijana en varmasti hahmota puoliakaan fiineimmistä nyansseista. Silti kirja toimii.

Lilja on ammattimainen tanssija, osa pientä ryhmää, jossa tienaa liian vähän. Tulossa on uusi produktio ja aiheena on Siniparta. Jos ette sattumoisin tiedä, millainen hahmo Siniparta on, lukekaa Fablesin pari ensimmäistä kokooma-albumia, kuten minä. Tai lukekaa Linnunpaino, selviää se siitäkin. Liljalla on toiveenä päästä merkittävään rooliin tanssimaan Judithin, Siniparran rakastajan, tulkintaa.

Samoihin aikoihin, ja tämä lienee se ainoa taso jonka löysin, Lilja tapaa oman Sinipartansa, väikkäriä väsäävän Tommin. Tommillakin on oma romanttinen historiansa, johon elämään ilmestynyt nainen haluaisi päästä tutustumaan, ja omista syistä kumpikin mies haluaisi tämän välttää. Kummallakin naisella halu muuttuu pakkomielteeksi ja rinnalla lähtee kulkemaan kolmaskin tulkinta, jossa Siniparta omaksuu huomattavasti alistuneemman roolin.

Lilja on naisena toisaalta vaativa, toisaalta riippuva, toisaalta säröilee ja rakoilee palasiksi kuin syystalven jää jalan alla. Jos tämä lukijaa jäytää, ei hän ole ainoa, sillä Lilja itsekin ihmettelee, miksei voi olla onnellinen siinä hetkessä, joka on menossa. Miksi pitää murehtua tulevasta niin paljon, että nykyhetki katoaa? Katoaa se kyllä tanssiessakin, sillä silloin fokus on niin tiiviisti liikkeissä, että silmänräpäystä myöhemmin tunnin esitys on ohi.

Niin monta Sinipartaa, niin monta Judithia. Monesti kerrottu tarina povaa heille kaikille onnetonta loppua. Pystyykö yksikään murtautumaan roolistaan ulos, ennen kuin on liian myöhäistä? Tämä kysymys kantoi loppuun asti.

Moby Doll

Moby Doll
Saara Henriksson
Into Kustannus, 2011
ISBN: 978-952-264-050-5

Minähän en musiikista paljoa ymmärrä. Siksi on aina nautittavaa, kun musiikilla on keskeinen asema tarinassa ja silti pysyn kärryillä. Moby Dollissa musiikki on nimenomaan se asia, jota jahdataan. Paitsi Jokke. Jokke jahtaa entistä suhdettaan vaikka maailman ääriin, jollaisena hyvin voin hyistä jäämerta pitää.

Jenny on musiikinopiskelija, jolla gradu jumittaa. Ratkaisua ei tunnu löytyvän kaupunkimaisemista ja lopulta hän suuntaa Norjaan etsiäkseen käsiinsä vanhan ystävänsä. Hope on nykyään Narvikissa asuva meribiologi ja seilaa Lady Franklinin kyydissa pitkin pohjoisia meriä valaita tutkien. Valaita Jennykin haluaa tavata. Ne laulavat ja niiden laulussa piilee jotakin kauan sitten unohtunutta, jonka Jenny kuuli pikkulapsena. Perässä seuraa Jokke, Jennyn poikakaveri vuosien takaa, joka haluaa hänkin selvittää menneisyyden sotkuja.

Saara Henrikssonin esikoisromaanissa musiikin lisäksi meri on hyvin vahvasti läsnä. Se kuohuu, se pärskyy, se on kylmän märkää ja se kätkee syvyyksiinsä salaisuuksia, jotka ihmiskunta joskus tunsi, mutta on nyt unohtanut. Jo alku, nimenomaan alku, ohjaa lukijan teoksen teemojen pariin. Vedenalaisia ääniä, jäätä, valoja, syvyyttä, pimeyttä. Laulua. Kirjan olen lukenut kerran, alun olen lukenut kolmasti.

Kirja ottaa kantaa ihmisen taipumukseen ja kykyyn aiheuttaa tuhoa luonnolle, merelle ja etenkin valaille. Se kyky ei ole aivan vähäinen. Asiaan pyrkivät vaikuttamaan niin polittiset neuvottelijat kuin suoran toiminnan kannattajatkin, mutta kaikesta hienointa olisi, jos myyttinen luonto itse osaisi suojella itseään.

Saara antaa harmaalle merelle sympaattiset, humaanit kasvot ja asemoi lukijan välittämään ympäristöstään. Myös siitä ympäristöstä, jota dokumenttielokuvat harvemmin kuvaavat.