Aihearkisto: Sarjakuva

Valomerkki

Villimpi Pohjola: Valomerkki
JP Ahonen
WSOY, 2015
ISBN: 978-951-0-41263-3

Vaatii ideoiden vimmaa pitää viidenteen albumiinsa ehtinyt sarjakuva edelleen freesinä, koskettavana ja kiehtovana. Tähän tavoitteeseen JP Ahonen on yltänyt kerrassaan kiitettävin arvosanoin, sillä uusin Villimpi Pohjola, nimeltään Valomerkki, on tiukkaa kamaa. Tavoitteeseen päästäkseen on sarjakuvittajan toisaalta pidettävä riittävän moni asia samana tai ainakin tunnistettavana, vaan toisaalta paikalleen ei missään nimessä saa jäädä. Asioiden ja tilanteiden on muututtava selkeästi ajan funktiona.

valomerkki6

Ja näin käy. Siinä missä alkupään tarinoissa päähenkilökaarti märehti lähinnä opintojen tuskastuttavaa hitautta, ollaan Valomerkissä jo opintoputken poistoaukon huulilla. Muutamalla gradu on jo pulkassa, toisilla kohtsillään, ja myöhäisillan riekkumiset alkavat korvautua perhepoliittisilla juonikuvioilla.

On kuin omaa elämää ja kaveripiirin elämää katsoisi täältä vuosikymmenen takaa. Paitsi että Villimpi Pohjola on tsbiljardikertaisesti kiinnostavampaa seurattavaa. Sivuja käännellessä mukana kulkee siis, lukijasta riippuen, joko tulevaisuuden aavemainen ennakointi, välittömän nykyhetken tuskainen tunnistaminen tai nostalginen trippi nuoruuteen, joka on jo kadonnut ja vääristyy muistoissa yhä kullatumpaan olotilaan.

Missään vaiheessa Villimpää Pohjolaa vuosien varrella lukiessani ei ole tullut mieleenkään marmattaa piirrosjäljestä, mutta silti panin merkille viimeistellyn fiiliksen, mikä uusimman kokoelman kuvista huokuu. Viiva on harkittua ja väritys osuu nappiin. Jää olo, että Perkerosta hioessa Ahoselle on jäänyt särmävaihde silmään ja enää ei rimaa lasketa. Piirtäjän tietää onnistuneen, kun jo hahmojen ilmeet pakottavat naurun esiin. Hirnuvan naurun. Työpöydän ääressä. Kahden lukukerran jälkeen.

Vaan ei kaikki ole iloa ja riemua. Mukaan mahtuu tuskallisiakin aiheita, sellaisia vakavia, joiden kanssa jotkut joutuvat painimaan. Suurimmaksi tällaiseksi teemaksi nousee lapsettomuus. Mitä sitten, kun ei yrityksistä huolimatta onnaakaan? Muitakin kysymyksiä nostetaan esiin, kuten missä vaiheessa on syytä luovuttaa sydämen asioissa yhden ihmisen suhteen. Kenties silloin, kun sillä on jo menossa yksi suhde? Tai mitä kaveripiirille käy, kun yhdellä pariskunnalla on lapsi.

Koko kavalkadia sävyttää Villimmälle Pohjolalle ominainen absurdismin huntu, mikä estää koko komeutta vakavoitumasta liiaksi. Näin pysyy jännite jäykkänä humöörin helmassa.

valomerkki3

Ja nyt himottaa lukea koko saaga alusta alkaen uudestaan. Koska Villimpi Pohjola nyt vain on niin hyvä.

Aiemmat Villimpi Pohjola -kokoomat:
Pelinavaus (kokoaa yhteen kaksi ensimmäistä kirjaa)
Kypsyyskoe
Lapsus

Muuta JP Ahoselta:
Puskaradio
Perkeros

Surullinen planeetta

Surullinen planeettaSurullinen planeetta (Par les Chemins de l’Espace)
Käsikirjoitus: Pierre Christin
Kuvat: Jean-Claude Mézières
Suomennos: Juhani Tolvanen, Soile Kaukoranta
Jalava, 2013
ISBN: 978-951-887-486-0

Valerian ja Laureline ovat menneiden aikojen kulttihahmoja, jopa siinä määrin, että nykyiset scifistipolvet eivät välttämättä ole koskaan edes kuulleet heistä. Suomessa tämän parivaljakon seikkailuja on saatu seurata 1970-luvulta asti aina näihin päiviin, ja harvassa ovat ne 80-luvulla tieteistarinoita ahmineet harrastajat, joille Jean-Claude Mézièresin ja Pierre Christinin aika-avaruusagenttisarjakuvat eivät aikanaan olleet merkittävä fanituksen kohde ja eräs olennaisimmista scifisäväreistä.

ValerianParin ensimmäinen pidempi seikkailu oli Liikkuvien vetten kaupunki, jonka Otava julkaisi suomeksi 1974, harmi kyllä lyhennettynä. Täyttä versiota saatiin odottaa vuoteen 1991, jolloin Jalava alkoi julkaista uusintapainoksia vanhemmista albumeista. Seuraava kokopitkä seikkailu oli Tuhannen planeetan valtakunta, mutta näiden kahden albumin väliin mahtuu seitsemän lyhyempää tarinaa, jotka Mézières ja Christin tekivät Piloten superpokkareihin vuosina 1969-1970.

Valerian ja Laureline tukikohdassaNämä seitsemän lyhäriä on koottu tavallisesta albumista poiketen matalampaan ja paksumpaan kirjaan nimeltä Surullinen planeetta. Vaikka vain yksi niistä, albumillekin nimen antanut kertomus on aiemmin julkaisematon, ei ole suurta liioittelua sanoa vain kahden (Suuri keräilijä ja Merkillisiä näytteitä) olevan varsinaisesti tuttuja suomalaisille lukijoille. Ne olivat mukana Jalavan 1991 julkaisemassa albumissa Pahat unet. Neljä muuta (Ystävyyden fflumgluff, Tsirillitis-asteroidi, Uxgloan klooni ja Tekniikan riemuvoitto) on julkaistu Ilta-Sanomissa vuonna 1986, joten hetkellisestä suuresta levikistä huolimatta niitä ei ole kovin helposti päässyt ilmestymisen jälkeen lukemaan. Minultakin ne olivat jääneet väliin, johtuen ehkä siitä, etten ala-asteella seurannut säännöllisesti keltaista lehdistöä.

Jo termi ’aika-avaruusagentti’ pistää pedantimman tieteisnörtin varpailleen. Sellaista ongelmaa kun ei olekaan, etteikö sitä voisi ratkaista retroaktiivisproaktiivisesti tarkkaan säädetyllä aikahypyllä hetkeen, jolloin koko pulma on vasta hakemassa muotoaan. Itseasiassa eräässä tarinassa Valerian tekee juuri niin. Joka tapauksessa lukijan on syytä iskeä avaruusoopperavaihde silmään. Siinä missä tiede kompuroi, pitää vaihtaa rakettireppu hetkeksi fantasian siipiin ja liitää epäuskon kuilujen yli juuri samalla tavoin kuin Bluxtin yrmyttävä transmutaattori ei liidä.

Valerian ohjaamossaNäissä seitsemässä seikkailussa Valerian toimii lähinnä soolona, Laurelinen ollessa vähäisemmässä roolissa silloin harvoin kun hän ylipäätään on paikalla. Myöhempiä rymistelyjä ajatellen tämä on varsin epätyypillistä, sillä Laureline ehti ennen sarjan viimeistä albumia Aika-avaajaa todistaa olevansa se pätevämpi agentti moneen otteeseen. Rehellisyyden nimissä on kyllä mainittava, että alpparin kannessakin jo lukee ’avaruusagentti Valerianin seikkailuja’.

Ideoiden puutteesta ei tekijäkaksikkoa voi syyttää. Tässä teoksessa esiintyy älyllinen asteroidi, tähtienvälinen sentienttieläintarha, elinkelvottomaksi muuttunutta planeettaa kiertävä, ilmakehällä varustettu asteroidikenttä köynnösviidakoineen kaikkineen, neljään temporaalisspatiaaliseen vyöhykkeeseen jakautunut planeetta ja aivan riemastuttava, kiipeiltävissä oleva maailmankaikkeuden pienoismalli. Osa materiaalista on kuin suoraan vanhoista pulp-ajan lukemistoista.

Lapsi-ValerianNykyään vallalla tuntuu olevan pessimistinen näkemys, mitä tulevaisuuteen tulee. Kaikki on synkkää, ja vaikka sankarit voittaisivatkin, voitto on usein vaillinainen tai väliaikainen. Tällaiseen tottuneelle Valerianin maailma saattaa olla järkyttävä ja ravisteleva, sillä huumoripitoisten tarinoiden ja villien visioiden alta kumpuaa näkemys, jonka mukaan ongelmiin voidaan löytää sopuisakin ratkaisu. Vaaroista huolimatta maailmankaikkeus voi olla iloinen ja onnellinen paikka elää.

Mézièresin taide on kautta koko 40-vuotisen sarjan pistämätöntä, joskin alkupuolen jälkeä, kuten tässä albumissa, voisi kuvata karikatyyrimaisemmaksi. Valerianin kulmikkaan profiilin leuka on kuin tiilitehtaan katalookista. Näitä kuvia piirrettäessä loistavimmat saavutukset olivat vielä edessäpäin, mutta moitteen sanaa ei 60-luvun lopun jäljestäkään voi sanoa. Ne kuvat, ne värit, kauniita kaikki.

Surullinen planeetta kuuluu kaikkien Valerianin ja Laurelinen fanien kokoelmiin, ja on ylipäätään tarpeellinen lisä pitempien seikkailujen rinnalle. Kirja sopii hyvin myös hahmoista ensimmäistä kertaa kuuleville, sillä pohjatietoja ei tarvita. Lyhärit toimivat mainiosti itsenäisinä ja toisistaan riippumatta.

Saga

Saga
Tarina: Brian K. Vaughan
Kuvitus: Fiona Staples
Suomennos: Antti Koivumäki
Like, 2014
ISBN: 978-952-01-1159-5

Sagan perusidean kertominen on suunnilleen yhtä epäkiitollinen tehtävä kuin Maratonin taistelun voitosta raportoiminen. On kerrassaan pirullisen vaikeaa saada idea kuulostamaan edes puoliksi niin hienolta, kuin mitä toteutus lopulta on.

Koko galaksi on sodassa, jossa on kaksi puolta. Maantuntuma, joka on planeetta, ja Kiemura, joka on edellisen kuu, ovat sotineet mittaamattoman kauan. Niin kauan, että he ovat rekrytoineet koko galaksin muun asujaimiston mukaan verihippoihinsa. Kiemuran asukkailla on sarvet, ja he osaavat taikoa, kun taas Maantuntuman asujaimisto on siivekästä porukkaa ja nojautuvat teknologiaan kuten ampuma-aseisiin. Ikiaikainen demoni/enkeli-vertaus ei kuitenkaan ehdi edes nostaa päätään ennen kuin lukijalle selviää, että kumpikin puoli on täynnä aika häijyjä kusipäitä. Kysykää keneltä tahansa siviililtä, joka sattuu jäämään jalkoihin. Tosin tarvitsette siihen ouijalautaa.

Mikään tästä ei kuitenkaan estä Alanaa ja Markoa, kahta eri leireihin kuuluvaa sotilasta, rakastumasta toisiinsa. Yhdessä he karistavat taistelutantereiden tomut ja päätyvät tekemään lapsen. Ei ehkä fiksuin mahdollinen veto, eikä pelkästään sen vuoksi, että maailmankaikkeus ei ole järin turvallinen paikka ylipäätään, vaan myös ideologiselta kannalta. Sillä jos armeijat jotain vihaavat, se on edes ajatus rauhasta. Mitä jos rivimiehien keskuudessa leviäisi ajatus, että silmitön tappaminen ei olekaan ainoa vaihtoehto? Kun johtoportaille selviää, että petturit ovat onnistuneet tuottamaan jälkikasvua, alkaa jahti, ja kyyhkyläiset saavat peräänsä tunnetun galaksin parhaimmat palkkionmetsästäjät, puhumattakaan tiedustelupalveluiden agenteista. Elämä muuttuu jatkuvaksi pakomatkaksi.

Perinteisyydestään huolimatta juonikuvio jyrää eteenpäin kuin rekkalastillinen neutronitähteä. Ainutkaan hahmo ei häivähdä mukana vain tarpeellisuuden vaatimuksesta, vaan heillä jokaisella on omat päämääränsä, joihin he omista syistään pyrkivät. Kertaakaan lukijan ei tarvitse äristä siitä, että joku käyttäytyisi perusteettoman typerästi tai että tapahtumia johdattaisivat tyhjän dramatiikan lainalaisuudet. Kaikki toimii.

Peräänsä rakastavaiset saavat muun muassa pelkkionmätsästäjät Tahdon ja Väijyn, joilla on keskenään jotain synkkää historiaa, sekä turvallisuuspalvelun nakittaman upseerin Prinssi Robotti IV:n. Tehokkaita jok’ikinen, joten jälki on harvinaisen rumaa. Liittolaispuolella laatu saa korvata määrän. Jalkaväkimiinaan kuolleen tytön haamu avittaa pakenijoita paikallistuntemuksellaan, mikä riittää pitämään heidät korkeintaan askeleen verran metsästäjien edellä. Sivukaartin siis muodostavat punahohteinen teini, jonka suolet roikkuvat leijuvasta torsosta, monitoripäinen monarkki, hämähäkihtävä palkkionmetsästäjä sekä toinen saman ammattikunnan edustaja, jonka aisaparina kulkee isokokoinen, valheet vaistoava kissaolio. Väittäisin, ettei tällaista voi keksiä, ellen olisi itse lukenut.

Fiona Staplesin kuvitus on selvää ja ilmeikästä. Tunnetiloja ei tarvitse arpoa, ne käyvät selviksi ilman liioittelun makua. Värien käyttö on paitsi ehdottoman kaunista, myös tarkoituksenmukaista. Huonosilmäisemmänkään lukijan katse ei harhaile sivuilla ymmärrystä hakien. Jos piirtäisin, ja haluaisin ottaa mallia, ottaisin mallis Sagasta, sillä vain parhaimmilta kannattaa varastaa.

Saga on voittanut tähän mennessä kolme Eisner-palkintoa sekä yhden Hugon, eikä ainuttakaan suotta. Näin laadukasta scifisarjakuvaa tulee harvoin vastaan, ja heitänkin vertailukohdaksi Mézièresin ja Christinin Valerian-sarjan parhaimmiston. Ei ole ainuttakaan syytä olla tutustumatta tähän modernin kirjallisuuden helmeen, ja heikot tekosyyt tulee asettaa side silmillä muuria vasten aamunkoitteessa. Mars kirjastoon tai kirjakauppaan, alkaneen vuoden parhaimpiin lukeutuva lukukokemus odottaa.

Lapsus

Villimpi Pohjola – Lapsus
JP Ahonen
Arktinen banaani, 2014
ISBN: 978-952-270-136-7

Pari viikkoa sitten tulin lukeneeksi uudestaan Puskaradion ja tajusin, että JP Ahonenhan on yksi parhaimpia kotimaisia humoristeja. Luettuani nyt uusimman Villimpi Pohjola -kokoelman olen entistä vakuuttuneempi olevani tässä asiassa täysin oikeassa.

Filmatisoinnin nimi olisi varmaan Uhka menneisyydestä.

Filmatisoinnin nimi olisi varmaan
Uhka menneisyydestä.

Villimpi Pohjola seuraa joukkoa vuosi vuodelta vanhenevia nuoria aikuisia, jotka venyttävät ikuisen opiskelijan määritelmää kipurajoille saakka. Vaan harva asia pysyy samana, vaikka gradu junnaisikin paikoillaan. Edellisessä kirjassa Anna pamahti paksuksi ja Rontilla oli kriittinen rooli tuossa räjäytystyössä. Nyt hollilla on syntymän ihme ja kiivas vaipparumba. Satunnainen gradupyöräkin nytkähtelee eteenpäin saamattomuusinertiasta huolimatta.

Ahonen rakentaa jokaisen stripin taiten yhdistämällä vakavia teemoja absurdismiin. Lopputuloksena on parhaimmillaan huutonaurua ja pitkin poskia valuvat norot, mutta myös mielihyvää siitä, miten jollakulla osaakin olla niin tarkkanäköisiä huomioita elämästä, maailmasta ja kaikesta muusta sellaisesta. Tällainen huumori toimii monella tasolla alkaen sanaleikeistä ja elokuvaviittauksista, mutta huipentuu kommentaariin vanhemmuuden vaikeudesta tai iso-G:n pullautuksesta.

"KHAAAAAAAN!"

”KHAAAAAAAN!”


Jos haluaa verrata varhaisempiin Pohjoloihin, meno on ehkä arkistunut hieman. Enää ei soudeta ruotsinristeilyltä karkuun amoorista adonista tai naamioiduta kaksoisolennoiksi, mutta se vain lisää tilanteiden herkullisuutta. Mikään ei ole niin naurettavaa kuin todellisuus itse. Mutta ei pidä ymmärtää niin, että absurdius olisi kadonnut, se on korkeintaan muuttanut muotoaan. Aku Ankasta tuttu hypnoosipyssy oli lyhyenä tarinakaarena kerrassaan nerokas.

Epäilemättä jokainen taiteilija jatkaa kehittymistään, kunhan puskee riittävästi töitä. Oletan Ahosenkin piirustuslaadun vain parantuneen aikojen saatossa, mutta tällaisille seikoille tuppaan olemaan hiukan sokea. Sen vain tiedän, että pidän hänen kuvitustyylistään aivan valtavasti, mutta se on ollut asiain tila jo vuosien ajan. Ote on ammattimaisen varmaa ja jälki herkullista.

Tuskallisen, tuskallisen totta

Tuskallisen, tuskallisen totta

Lapsus on Ahosen toiseksi paras kirja ikinä, heti Perkeroksen jälkeen, mutta Perkerostapa ei mikään voita. Juoni ja tilanteet aukeavat epäilemättä myös niille, joille Villimpi Pohjola on aivan uusi tuttavuus, mutta eniten saavat irti ne, joille hahmojen taustat ovat selvillä. Siksipä suosittelenkin, että luette Lapsuksen lisäksi myös kaikki aiemmat osat. Niitä on joko kaksi tai kolme, laskutavasta riippuen. Kahdesta ensimmäisestä kirjasta tehtiin myöhemmin yhteisteos nimeltä Pelinavaus ja siitä sitten jatkaa Kypsyyskoe. Kolmen kirjan hankkimisella siis olette kelkassa mukana loistavasti.

Villimpi pohjola on parasta suomalaista huumoria ja JP Ahonen komedian kingi. Vastaväitteitä ei kuunnella.

Bruno Brazil 1

Bruno Brazil 1
Käsikirjoitus: Greg
Piirros: William Vance
Suomennos: Mirka Ulanto
Egmont, 2013
ISBN: 978-952-233-736-8

Koko pienen elämäni olen kolunnut divarien hyllyjä ja etenkin keräilijän urani alkupäässä Disney-alppareita penkoessani törmäsin nimeen Bruno Brazil. Ikinä en Brunon albumeja poiminut käteeni, koska kansikuva ei iskenyt. Siitä puuttui sekä Mikki Hiiri että avaruusraketti, kaksi seikkaa joista melkein jommankumman olisi pitänyt kannessa olla kiinnostukseni herättääkseen. Näin jäi tutustumiseni Bruno Braziliin 40-vuotispäivieni ryppyisemmälle puolelle.

Tuossa syksyllä ilmestyi Egmontilta kovakantinen Bruno Brazil -kokoelma, jossa on neljä tarinaa. Ilmeisesti kokoelmia on jopa kaksi, mutta niistä olen lukenut vain ensimmäisen. Avasin parisataa sivua paksun kirjasen odottamatta juuri mitään, mutta kieltämättä mielen perukoilla häälyi se fakta, että sarjaa oli tullut suomeksi jo 70-luvulla. Hyvää kamaa silloinkin tehtiin, mutta taidemuotona sarjakuva on mennyt eteenpäin sitten noiden päivien ja jos on tottunut nykypäivän menoon, kuinka lujaa jokin silloinen agenttipläjäys pystyisi potkaisemaan?

Noukin vieläkin hampaitani.

Bruno toimii jonkin amerikkalaisen tiedustelupalvelun laskuun, ui siis kaulaansa myöten aakkossopassa, ja menee minne käsky käy. Ensimmäisessä tarinassa, Kahdesti kuollut, hänet lähetetään Etelä-Amerikkaan tutkimaan jo kuolleeksi luullun natsirikollisen edesottamuksia, etenkin tämän kulkuvälinettä. Tiedon mukaan lahden pohjassa lepää sukellusveneellinen sotasaalista ja varsin moni taho haluaa iskeä siihen näppinsä. Bruno osoittaa olevansa pätevä agentti ja vikkelät hoksottimet pitävät hänet hengissä, mutta samaan aikaan hän ei ole liian ylivoimainen. Asioita menee pieleen ja kalma kouraisisi moneen otteeseen ilman tukijoukkoja. Kyseessä on ensimmäinen albumimittainen Bruno Brazil -seikkailu, mutta jo avaus on tiukkaa laatua.

Sen jälkeen lähdetäänkin Iskuryhmä Kaimaanin matkaan. Jokin epämääräinen taho osoittaa kykenevänsä kaappaamaan tietoliikennesatelliitin omiin tarkoituksiinsa ja sellainen vaara uhkaa koko vapaata maailmaa. Koska Bruno Brazil on vain yksi mies, hän saa koota itselleen tiimin keikkaa varten. Erikoisjoukkojen kerman sijaan mukaan kelpuutetaan porukkaa, joka saa hommat oikeasti hoidettua: Brunon veli Billy, ammattirikollinen Gaucho, pari himphamppua (kilparatsastaja ja rodeotähti) sekä Whip Rafale, nainen joka olisi voinut antaa Indiana Jonesille oppitunteja ruoskan heiluttelussa.

Pienen treenin jälkeen supertiimi hyökkää vihulaisten tukikohtaan ja tekee tyhjiksi heidän katalat aikeensa. Paitsi että yksi raakataan pois jo harjoitusjaksolla ja kaksi muuta putoavat loukkaantumisten vuoksi kyydistä laskuvarjoinfiltraation aikana. Tässä alleviivattuna, miksi Bruno Brazil -tarinat toimivat: suunnitelmat menevät pieleen eikä kenellekään pyritä antamaan tasapuolisesti ruutuaikaa. Jos joutuu sivuun, siellä pysyy.

Kahdessa viimeisessä tarinassa, Silmät vailla kasvoja ja Jähmettynyt kaupunki, ryhmä Kaimaani pysyy uskollisesti Brunon rinnalla. Tarpeen se onkin, sillä koko poppoota vainoaa taho, joka tunnetaan vain nimellä Silmät. Tavoitteena on yksinkertaisesti Kaimaanin täystuho. Jälkimmäisessä seikkailussa he päätyvät lähes täydellisesti lamaantuneeseen kaupunkiin ja ottavat yhteen häikäilemättömän järjestön kanssa.

Päät räjähtämään!

Päät räjähtämään!

William Vancen piirrosjälkeä on riemu seurata. Ote on realistiseen pyrkivä ja hahmot ovat liikkeessä. Silmä lepää jokaisella sivulla. Myös Mirka Ulannon käännökselle on annettava kehuja, sillä kieli oli elävää ja sopi niin hahmojen suuhun kuin aikakauden tyyliinkin.

Kun ajattelen, että tätä loistokamaa on toinenkin kirja olemassa, olen suoraan sanottuna innoissani, jopa täpinöissäni, ja sitä ei hirvittävän usein satu. Bruno Brazil on kultaa ja kehotan kaikkia tutustumaan tähän vanhan ajan agenttisankariin, sillä Brunon kyydissä ei tylsää tule!

IV: Väärä numero

kess-iv-kansiIV: Väärä numero (Kolmas vuosijulkaisu)
Tekijät: Heidi Ruotanen, Joonas ”Iikka” Sutinen, Maria Lehikoinen, Avi Heikkinen, Juha-Matti Kinnunen, Juho Hautala, Markku Lehmonen, Sauli Jokinen
Keski-Suomen Sarjakuvaseuran julkaisuja, 2013

Kun tehdään antologiaa, on järkevää valita julkaisulle jokin teema. Tämä on niin selvää peruskauraa, etten ollut tullut ajatelleeksikaan, että antologiassa voisi olla kaksi yhtäaikaista teemaa. Keski-Suomen Sarjakuvaseuran vuosijulkaisu 2013 lähti tälle polulle ja lopputulos on erittäin onnistunut. Aiheteemaksi on valittu ”väärä numero”, mutta sen lisäksi jokainen piirtäjä on toteuttanut sarjakuvansa jonkun toisen piirtäjän tyylillä. Takasivujen esittelyissä näistä valinnoista kerrotaan tarkemmin, mutta mainitaan tässä täkynä vaikkapa Frank Miller ja JP Ahonen.

Juha-Matti Kinnunen: Hikinen aamuyö

Juha-Matti Kinnunen: Hikinen aamuyö

Mukana on kahdeksan sarjaa yhtä moneltä tekijältä. Erityisesti pitää mainita, että ainutkaan ei nyppinyt millään tavalla vaan jokaisesta löytyi selvät ansionsa. Sen sijaan että esittelisin kaikki, nostan esiin vain pari tarinaa, mutta rehellisyyden nimissä en rohkene edes väittää, että ne olisivat ehdottomat suosikkini.

Maria Lehikoinen ja Avi Heikkinen: Hätälaki

Maria Lehikoinen ja Avi Heikkinen: Hätälaki

Scifimiehenä söpöt valloittajat nappaavat aina, mutta bonusta saa heti lisää, jos asian esittää Villimmän Pohjolan tyyliin. Maria Lehikoisen piirtämä ja Avi Heikkisen kirjoittama Hätälaki kertoo olennoista, joita ilmestyy paikalle aina sen verran kuin joku lausuu luvun ääneen. Yksikin väärä letkautus tuottaa otuksen, joten esim. Kubrickin ja Clarken avaruuseepos kannattaa jättää mainitsematta.

Omaa viehätystään on myös Iikan Maailman tylyimmässä lampaassa, jonka tyly opetus ihmiskunnalle on, että mummojen miehittämässä bingohallissa ei auta mokata numeroiden kanssa. Diggailin kovasti hirtehishuumorista ja onnettoman lampaan tavasta katsoa elämää.

Ja Juho Hautalan TiPun kumma seikkailu pitää mainita ihan vain kertakaikkisen härön idansa vuoksi. Luin kaikki neljä sivua läpi useampaan kertaan, mutta aivoja kaihertava ”mitä minä juuri luin?”-fiilis vain keräsi kierroksia.

Avi Heikkinen: Numeropalvelu 119

Avi Heikkinen: Numeropalvelu 119

Keski-Suomen Sarjakuvaseuran ensimmäinen vuosijulkaisu tuli pari vuotta sitten, joten on iso ilo huomata, että homma jatkuu edelleen. Esittelyjen perusteella kaartikin uudistuu, mikä lupaa hyvää jatkuvuudelle.

Väärää numeroa, kuten KESS:n aiempiakin julkaisuja, voi tilata suoraan seuralta. Lisätietoa poppoon sivuilla.

Sillage 1. Tulta ja tuhkaa

Sillage 1 – Tulta ja tuhkaa
Morvan & Buchet
Suomennos: Lauri Narinen
Egmont, 2009
ISBN: 978-952-233-181-6

Avaruudessa matkaa valtava kolonna aluksia, joiden kyydissä asuu tuhansia eri rotuja. Sen nimi on Sillage. Kertakaikkisen huima miljöö seikkailuja ajatellen, eikö? No, tässä albumissa tärkeät jutut tapahtuvat eräällä syrjäisellä planeetalla, mutta tuo mielikuva tähtienvälisestä kolonnasta kannattaa pitää kirkkaana mielessä tulevia albumeja ajatellen.

Viidakkoisella planeetalla leppoista eloaan viettää villityttö nimeltä Navis. Kaikki on hyvin; Ruokaa riittää, kissapeto kelpaa seuraksi eikä kukaan nalkuta nukkumaanmenoajoista. Sitten planeetalle saapuu muukalaisia ja lököttely vaihtuu eloonjäämistaisteluksi. Sen lisäksi, että Navis koitetaan tappaa, koko planeettaa uhkaa täydellinen tuho, jos muukalaisia ei pysäytetä. Tokihan tarinan sankari moiset pahantahtoiset aikeet estää. Eikö? Eikö??

Sillage Tulta ja Tuhkaa Nappaus
Fiksuna ja pätevänä likkana Navis osaa kääntää tilanteen edukseen. Kun hänen peräänsä lähetetään maan mudasta nostatettuja työläispaarustajia, hän organisoi proletariaatin nousun ja aloittaa vallankumouksen. Juuri tässä piilee yksi Navisin vahvuuksista; vaikkei hän epäröi käyttää tarvittaessa väkivaltaa, hän yleensä pyrkii ratkaisuun puhumalla.

Sillagen kuvitus on ilmeikästä ja muukalaisrotujen kirjo runsas. Värit ovat kirkkaita ja kauniita olematta kuitenkaan räikeitä.

Sillage – Tulta ja tuhkaa on siitä miellyttävä tuttavuus, että sen voi lykätä huoletta nuoremman polven luettavaksi, mutta se antaa paljon myös varttuneemmille lukijoille. Miksei tällaista ollut silloin kun minä olin lapsi? Tai no, olihan silloinkin, nimittäin Valerian. Scifistisen eurosarjakuvan helmiä kumpikin.

Mad Tea Party

Mad Tea Party
Tea Tee
Daada, 2013
ISBN: 978-952-5915-06-8

Nyt rytisee! Tea Tee (os. Tauriainen) on katsellut elämää ja tislannut havaintonsa sivun siivuihin. Mukana on kaikkea olennaista: kastemadot, seksiä, verta, pahat hajut ja pieleen mennyt tukanleikkuu.

Mad Tea Partyn valtti on sen ehdoton rehellisyys. Tea Tee kertoo elämästä juuri niin kuin se on koettu. Sellainen ei ole erityisen helppoa vaan vaatii jatkuvaa panostusta, tiukkaa sitoutumista. Yksi määritelmä hyvälle taiteelle on se, paljonko taiteilija panee itsestään likoon. Tänä pikkukirjaa lukiessa tulee sellainen kuva, että Tea Tee on pistänyt peliin kaiken. Sitä ei voi kuin kunnioittaa.

Huumorin luonne ei ole röhönauru, vaan jotain kierompaa. Mukana on totuutta niin paljon, että sen aiheuttama tuska muuttuu jo riemuksi. Jos jotain kohtaa ei tunnista omasta elämästään, aina voi lohduttautua sillä, että jonkun toisen arki on varmaan ’just tota’. Ja jos ei kenenkään muun niin ainakin Tean.

Kokeile seuraavaksi viinaa

Kokeile seuraavaksi viinaa

Jos haluaa sämplätä tavaraa ennen hankintapäätöstä, Teekutsut pyörii myös blogimaailmassa.

Kapteeni Kanki: Opportunaristi

Kapteeni Kanki: Opportunaristi
Kari Sihvonen
Lempo Kustannus, 2013
ISBN: 978-952-5938-26-5

Kapteeni Kanki, kukako hän on? Hän on suomalainen supersankari, joka taistelee kaikenlaista pahuutta vastaan jämäkästi kuin kipsattu aamutana. Hän on myös juoppo renttu, joka ajettelee enemmän melallaan kuin aivoillaan. Koska kukaan ei koskaan opi mitään, on Kankikin päästetty sotkeutumaan jälleen uusiin seikkailuihin.

Trubaduurin turpa-partituuri

Trubaduurin tuuri turpa kii -partituurissa

Opportunaristi sisältää kaksi hieman pidempää tarinaa ja nipun lyhäreitä. Arvon Kapteenimme kohtaa muun muassa Uskomattoman Mulkin sekä jättinaisten rodun kaukana esihistorian hämärissä, ja joutuupa hän katkollekin, missä on vähällä joutua katkolle paljon häiritsevämmällä tavalla.

Sarjakuvan tyylilajia pohtiville haluaisin osoittaa sankarin itsensä nimeä. No niin. Alapäähuumoriosastolla mennään, edestakaisin, edestä ja takaa. Vaikka onhan mukana tietty määrä häveliäisyyttäkin – miehiset elimet esiintyvät silhuetteina. En voi kuin epäillä, että näin on tehty vain syyllisten tunnistamisen hankaloittamiseksi. Tästä taas päättelen, että Kapteeni Kanki perustuu tositapahtumiin.

Opportunaristi on pakko-ostos kaikille niille, jotka pelkäävät jäävänsä mittavuudessa jälkeen. Olisihan se kauheaa, jos jollain olisi isompi Kanki-kokoelma.

Kick-Ass

Kick-AssKick-Ass
Käsikirjoitus: Mark Millar
Piirros: John Romita Jr.
Suomennos: Leena Hyttinen, Antti Koivumäki
Egmont, 2013
ISBN: 978-952-233-727-6

Supersankarisarjakuva on heikko kohtani, ja jonkinlaiseen realistisuuteen pyrkivä superheerosviuhahtelu etenkin. Siksi tartuin innoissani Mark Millarin kirjoittamaan teokseen Kick-Ass. Päähenkilö on jossain yläaste-lukiolinjalla keikkuva sälli nimeltä Dave, joka on koko ikänsä lukenut viittakostajista ja kuten me kaikki, joskus haaveillut supersankarin urasta. Minun jä hänen ero menee siinä, että minä en koskaan väsännyt itselleni viileetä kostyymiä, painunut taistelemaan rikollisuutta vastaan ja saanut niin pahasti turpaani, että tuloksena oli usean viikon sairaalakeikka. Dave sitten valitsi toisin.

Jos voisin tehdä kaiken uudestaan, valitsisin edelleen samoin.

Siitä kyllä täytyy antaa Dave-pojulle propsit, että hän ei ihan vähästä lannistu. Tervehdyttyään riittävästi hän jatkaa uraansa ja kohtaa vihdoin muita kaltaisiaan. Enemmän tai vähemmän. Ehkä vähemmän. Sanat eivät riitä kuvailemaan sitä absurdiuden tunnetta, kun realismin kanssa leikittelevässä tarinassa kentälle astui 10-vuotias Hit-Girl, heilautti pari kertaa katanaa ja jätti jälkeensä kasan raatoja ja lattialle verta useamman gallonan edestä.

”Ei me olla mikään Ryhmä-X” -Ne Luumäet

Yksinäisyyttä? Epätoivoa? Pah, tytön perässä se on.

Loppua kohden meno äityi tuotakin rajummaksi ja epätoivoisesti vaalimani mielikuva jollain tavoin todellisuuteen sidoksissa olevasta juonesta alkoi karata otteestani. Tai ehkä ei karata, mutta hukkua aluksi huvittavalta tuntuneen jatkuvan ultraväkivallan alle. Kuin olisi seurannut Tuomaria (Dredd tai Frank Castle, valitkaa vapaasti) leipätyössään. Jossain vaiheessa huvitus painui taka-alalle ja vaihtui puutumukseen.

Lukukokemustani varjosti myös tieto siitä, millaisia ajatuksia Mark Millarilla on. Pyrin parhaani tekemään eron taiteen ja taiteilijan välillä, sillä etenkin fiktiossa on helppo esittää mielipiteitä ja asenteita, joita kirjailija itse ei jaa henkilöhahmojensa kanssa. Kauheuksista on voitava kirjoittaa leimautumatta itse kauheaksi. Silti tiedän, että esimerkiksi H. P. Lovecraft oli rasisti ja vaikka pidänkin hänen novelleistaan, en voi sulkea sitä ajatusta kokonaan pois. Enkä halua, se olisi itselleen valehtelua. Aina voi yrittää selitellä, mutta faktana on ja pysyy, että Lovecraft oli rasisti. Samaten Ender on loistava kirja, mutta sen kirjoittaja Orson Scott Card kammottavan homovastainen, ihmisoikeuksista piittaamaton kusipää. Ja Mark Millar edistää raiskauskulttuuria.

”The ultimate (act) that would be the taboo, to show how bad some villain is, was to have somebody being raped, you know? I don’t really think it matters. It’s the same as, like, a decapitation. It’s just a horrible act to show that somebody’s a bad guy.” -Mark Millar

Tieto lisää tuskaa. Millarin töistä nauttiminen on hänen kommenttinsa myötä hankalampaa, vaikka tarina veisikin. Mikäkö tuossa sitten hiertää? Annan Comics Alliancen päätoimittajan Laura Hudsonin vastata: ”Those two things are not equivalent, and if you don’t understand, you shouldn’t be writing rape scenes.”

John Romita Jr:n kuvitus toimii kuten pitkän uran tehneeltä kuvittajalta odottaakin, ja sopii supersankarimenoon erityisen hyvin. Suut ovat leveitä, mikä tekee jäljestä persoonallista, mutta yhdistettynä kasvonaamioihin tekee ilmeiden hienouksista vaikeammin tulkittavia

Kick-Ass kiehtonee hurmekekkereistä kiksinä saavia, ja sitä settiä onkin tarjolla reippaanlaisesti.