Avainsana-arkisto: Pekka Manninen

Kapteeni Kuolio ja Tampellan sähköenkeli

Kapteeni Kuolio ja Tampellan sähköenkeliKapteeni Kuolio ja Tampellan sähköenkeli
Tarina ja taide: Pekka Manninen
Zum Teufel, 2013
ISBN: 978-952-5938-23-4

Kapteeni Kuolio on suvereeni sankari, kun vastassa on kosmisia tai paranormaaleja tahoja, jotka operoivat epäperinteisillä todellisuuden tasoilla. Hänen tietonsa ovat laajat ja kyvyt monipuolisia. Tulkoot ihmissudet, Musta paavi tai muumioiden massahyökkäys, eturintamassa muuta ihmiskuntaa seisoo puolustamssa Kapteeni Kuolio ja hänen uskollinen apurinsa Kapteeni Kökkö.

Mutta mitä fotonia tehdä silloin, kun uhka on teknismekaanista alkuperää? Mitä jos käykin niin, että Tampereen historiasta nousee tuhoa kylvävä robotti, joka nakkelee autoja kuin tennispalloja?

"Robotiikan perussäännöt? En ole koskaan kuullutkaan."

”Asimov kuka? En ole koskaan kuullutkaan.”

Tampellan sähköenkelissä Pekka Manninen sukeltaa varhaisten automaattonien ja kellokoneistojen merkilliseen maailmaan. Hänen esittelemänsä menneiden aikojen hämmästyttävät taidonnäytteet tuovat mieleen Thackery T. Lambsheadin ihmeellisyyksien kaapiston, sillä kumpikin muistuttaa, että maailmassa on olemassa häkellyttäviä esineitä, joiden kiinnostavuuden kanssa kilpailee vain niiden kohtaloista kerrotut tarinat.

Tampereen katukuvaa kohtalaisen heikosti tuntevana en ole aiemmissa albumeissa saanut erityisiä kiksejä ympäristön uskollisesta, valokuviin perustuvasta toisintamisesta, mutta Kapteeni Kökön veli sattuu asumaan varsin tutunoloisessa huoneistossa, jonka jokainen erään tietyn kirjailijan sivukirjastossa käynyt tunnistaa jo rappukäytävästä alkaen. Koska tämä lisäsi tarinan tenhoa paljon, pitää vakavissaan harkita lähtemistä mukaan, kun seuraavan kerran järjestetään Kapteeni Kuolio -kävely pitkin Tamperetta, jolloin visiteerataan tarinoiden kannalta olennaisissa paikoissa.

z

Kuolio, Kökkö ja tekniikan veli

Muutoin tarina kulkee kuten kaikki Kuolio-kertomukset – taustoituksen, tutkimuksen ja törmäyksen kautta – mutta robotille suotiin vain vähänlaisesti luonnetta. Onhan se totta, että jos persoonallisuutta ei ole ohjelmoitu, paha sitä on tuulestakaan temmata, mutta osasi robotti aika hyvin mukautua rakentamisestaan suuresti muuttuneeseen maailmaankin. Jäin kaipaamaan tältä osin enemmän.

Vai olenko niin tottunut androideihin ja gynoideihin, että ajatuskin aidosti epäinhimillisestä, ihmisenmuotoisesta koneesta saa oloni epämukavaksi? Sellaisen kanssa ei keskustella, sellaisen kanssa ei neuvotella, vaan sellaista juostaan pakoon ja toivotaan, että se riittää.

Muistinko muuten mainita, että robotteja ei koskaan ala väsyttää?

Kapteeni Kuolio ja Hämeenpuiston muumio

Kapteeni Kuolio Hämeenpuiston muumioKapteeni Kuolio ja Hämeenpuiston muumio
P. A. Manninen
Lempo Kustannus, 2011
ISBN: 978-952-5938-02-9

Aivan vastikään tutustuin paremmin Kapteeni Kuolion maailmaan. Luulin Kalevankankaan ihmissuden olleen ensimmäinen törmäykseni hahmon kanssa, mutta epämääräiset muistikuvat yrittävät ehdotella, että olen tosiaan vilkuillut Kapteenin edesottamuksia Tähtivaeltajan sivuilta joskus aiemminkin. Niin tai näin, vasta nyt olen saanut otteen siitä, mistä Kapteeni Kuoliossa on kysymys ja oppinut samalla arvostamaan sitä varsin suuresti.

Kuolio muumiopatsasHämeenpuiston muumio albumina muistuttaa rakenteeltaan Ihmissutta. Nykyaikaiseen populäärikulttuuriin pesiytynyt perinteinen kauhuelementti nousee esiin ja Kapteenit Kuolio & Kökkö (joista jälkimmäistä ei vieläkään taideta albumin sivuilla nimetä) lähtevät selvittämään tilannetta. Tällä kertaa muumiot vaeltavat Tampereen kaduilla. Samalla kun sankareidemme tie vie pitkin Tampesterin raitteja Kuolio valistaa toveriaan muumiologian perusteilla. Ja hyvin valistaakin, opin paljon muinaisegyptiläisestä sieluopista, sanalla sanoen siitä, mikä voi motivoida vuosituhansia käärinliinoissa uinuneita vainajia lähtemään aamuhölkälle.

Karaokemuumio

Karaokemuumio

Tarina saa alkunsa, kun Kuolion pyylevämpi aisapari menee ostamaan egyptiläisen patsaan antiikkikaupasta. Alku on hitaanpuoleinen, tietopätkien katkoma kävelyretki, mutta kun toiminta alkaa, vauhti on hengästyttävä. Tapahtumien sitominen aitoihin paikkoihin on se lisäripaus, joka saa koko keitoksen toimimaan. Kun seuraavan kerran järjestetään Kapteeni Kuolio -kävelyretki huimien seikkailujen tapahtumapaikoille, teen parhaani päästäkseni mukaan.

P. A. Mannisen työ Kuolion parissa paljastuu jo nyt olevan merkittävä kulttuuriteko. Hän ammentaa paitsi mytologioiden syvemmistä lähteistä myös kotikaupunkinsa värikkäästä historiasta. Ja tämä on se, mitä olen jo nyt oppinut suuresti arvostamaan. Oikeissa käsissä Suomi, jopa Tampere, voi olla yhtä kiehtova miljöö kuin Lontoo tai Tokio.

Kapteeni Kuolio ja Kalevankankaan ihmissusi

Kapteeni Kuolio Kalevankankaan IhmissusiKapteeni Kuolio ja Kalevankankaan ihmissusi
P. A. Manninen
Zum Teufel! 2009
ISBN: 978-952-5754-06-3

Joskus aikanaan koin valaistumisen. Karvis-lehden kirjepalstalla oli pyörinyt mystinen kirjainyhdistelmä NKOTB ja vain vuotta myöhemmin keksin, mistä on kyse. ”Nyt keksin! NKOTB on New Kids on the Block”, julistin ystävälleni. Silmissään huvittuneisuudella sävyttynyttä sääliä hän vastasi: ”Jonkun on oltava viimeinen.”

Tätä aiemmin en ole lukenut Kapteeni Kuoliota ja olen siten varmaan viimeinen 90-luvulla fandomiin tulleista. Nimi Kuolio on toki ollut tuttu ja omistanhan minä sellaisen kasan Tähtivaeltajia, että tämä Tampereen vastine Köpelömiehelle lymyää niilläkin sivuilla ihan pakosta, mutta oman käsitykseni mukaan tämä on tosiaan ensikosketus.

Kapteeni Kuolio on epämääräinen okkulttihippi, joka isojen poikien mukaan on entinen mielisairaalan asukas. Tamperetta riivaa ihmissusi ja tällä kertaa hän säntää tuon karvaturrin jäljille. Muassaan hän raahaa töista jeppeä, jonka nimeä ei taideta koko albumissa mainita kertaakaan, mitä pidän hieman outona valintana, ellei kyseessä sitten ole moka. Kai se tosiaan on niin, että jokainen albumi, romaani tai novelli voi olla jollekin onnettomalle jälkijättöiselle se ensimmäinen kokemus ja silloin ei vanhan perusteella voi paikata omassa päässään kirjoittajan poisjättämisiä. Raskaan sarjan apurin nimen päättelen olevan Kapteeni Kökkö niinkin luotettavan lähteen kuin Wikipedian perusteella.

Ufomiehet ovat kiireisiä poikia

Ufomiehet ovat kiireisiä poikia

Tarina itsessään ei ole kovin jännittävä. Suurimman osan aikaa kaksikko ravaa ihmisen luota toisen luo yrittäen selvittää kauhean pedon henkilöllisyyttä. Väleihin tiputellaan reilussa infodumppihengessä lykantropia-triviaa sellaisia määriä, että ilman teräviä kulmahampaita sen pureskelu käy työstä. Tämä voisi olla vika, mutta itse otin tämän positiivisena seikkana, sillä opin paljon uutta näistä valtavirtaviihteen ryöstöviljelemistä monstereista. P. A. Manninen on tunkenut päähänsä uskomattoman määrän tietoa, eri kulttuurien kansanperinnettä ja suodattaa albumin sivuille herkullisimmat palat.

Pitäisikö kuvituksesta taas sanoa jotain? No hemmetti, osaahan se Manninen piirtää, mitä te oikein tahdotte! On osannut varmaan ainakin kolmekymmentä vuotta, Kuoliokin aloitti taipaleensa jo 1990. Ihan yhtä särmää se jälki on kuin ennenkin.

Entä mitä jos susi saadaan kiinni? Mitä sitten? Onneksi aseistuksessa ei ole pihdattu. Kyllä hopeinen, piratisoitu Disney-kummilusikka riittää. Eikö?

Shokki juhla-albumi

Shokki juhla-albumi
Kirjoittajat: Archie Goodwin, Phil Seuling, Rich Margopoulos, Larry Herndon, Tom Sutton
Piitäjät: Steve Ditko, Frank Brunner, Rich Corben, John Severin, Jose Ortiz, Tom Sutton
Egmont, 2012
ISBN: 978-952-233-609-5

Siitä on neljäkymmentä vuotta, kun Shokki rantautui Suomeen tuoden mukanaan villiä ja värjyvää vampyyriviihdettä. Juhlan kunniaksi on julkaistu Shokin juhla-albumi, jossa on kuusi tarinaa. Maisemat vaihtelevat preeriasta öiseen peltoon ja autioituneesta talosta Poen visioimaan inkvisition linnoitukseen.

Kokoelman tarinat on valinnut Pekka Manninen, joka kymmenen vuotta sitten laati ansiokkaan Shokki-historiikin Tähtivaeltajan numeroon 4/2002. Asiantuntemattomuudesta ei toimitusta siis voi syyttää, joten panen tämän oman makuni piikkiin, mutta yksikään tarinoista ei säväyttänyt sen kummemmin. Parhaimmillaan Creepyn ja Eerien tarinat, joista Shokki koostetaan, ovat aiheuttaneet väreitä selkäpiissä yön pimeydessä, tai huvittaneet kerrassaan kieroutuneella huumorillaan. Nyt täysosumat jäivät puuttumaan maalitaulusta.

Kiinnostavimpien kertomusten joukossa on Rich Margopouloksen käsikirjoittama ja Rich Corbenin kuvittama Edgar Allan Poen Soikea muotokuva! joka yhdistelee erilaisia kuvitustyylejä liki karikatyyrimaisesta lähes fotorealistiseen. Naisen riutuminen ja sen vastakohtaisuus hehkeän muotokuvan kanssa on raastava. Tom Suttonin tarina Eräänä syksynä Arkhamissa aloittaa lupaavasti, mutta pari sivua lisää tunnelman tiivistämiseksi olisi ollut suotavaa.

Shokin juhla-albumi on hyvä veto siinä mielessä, että lehtipisteestä sen voi moni uusi tai vanhakin lukija poimia mukaansa heräteostoksena. Timmimpiä tarinoita halajaville tarjoan suoraan kovakantisia Shokki-kokoelmia (esim. Bernie Wrightson), joissa Slemmy päästetään todenteolla irti. Pikkurahoja taskussaan kilisteville tämäkin välipala passannee.

Pornoa ja verta

Sisältää myös kakkia ja sidontaa

Pornoa ja verta
P.A. Manninen (rikostovereinaan Hannele Kivilahti ja Marko Mahnala)
Lempo kustannus, 2012
ISBN: 978-952-5938-10-4

Pornoa ja verta toimii nimenä samalla tavoin kuin Hobo with a Shotgun. Sitä jo ehtii luulla, että nimi kyllä kertoo mitä on luvassa, mutta kokija saa silti enemmän kuin mitä tilasi. (Sama muuten saattaa päteä tämän arvostelun kanssa, delikaateimmille yksilöille varoitukseksi – joitakin mielikuvia saattaa olla vaikea saada pois päästä.)

Joskus kultaisella 80-luvulla, kun Tähtivaeltajakin kulki vielä nimellä Time and Space, pienlehtiskene oli kunniansa kukkuloilla ja posotti menemään kyrpä pystyssä. Pekka Mannisella oli kova tarve saada töitään julki, oli kanava mikä tahansa, ja siinä kohtaa tatuoidun tassunsa tarjosi Nalle Virolainen. Kuka voisikaan unohtaa sellaiset legendaariset julkaisut kuin Nalleposti tai Nalleri, joista esimerkiksi minä kuulin ensimmäisen kerran vasta tänä iltana. Olen elänyt niin suojattua elämää.

Pornoa ja verta tykittää ihan hulluna. Mies raiskataan kalan kanssa vatsaan tehtyyn viiltoon, äiti runkkaa poikansa kullista mansikkahilloa letuille ja Ohukainen ja Paksukainen syövät vauvan. Mukana menossa on myös nahkahomo-Jeesus sekä Tom of Finland -gorilla, unohtamatta lastenklassikkoa ”VII sICk KKO ja vittu perseessä”. Tykittää suoraan suoneen, eikä ruiskun puhtaudesta ole takeita. Päin vastoin.

Jos tartut tähän albumiin, Suomen THE sarjakuvatohtori Manninen tarraa samalla pallisi tiukkaan puristukseen. Ote lujittuu, kunnes kaikki on luettu. Se, laukeatko vai et, riippuu omista perversioistasi ja fetisismeistäsi. Jos sinulla ei ole palleja etkä halua sellaisia itsellesi kuvitella edes tämän vertauskuvan toimivuuden vuoksi, toiminee pimppi ja dynamiitti aivan yhtä hyvin. Luulen.

Koskee myös Goatsea.

Teräslilja – kivaa pahaa

Keväisen kedon kestävin kukka

Teräslilja – kivaa pahaa
P.A. Manninen
Mukana myös: Hannele Kivilahti, Hannu Mikkola, Mika Myyry, Jouko Ruokosenmäki
Zum Teufel, 2007
ISBN: 978-952-99699-1-3

Teräslilja on raakaa väkivaltaa. Kaikki, joilla on hyvä maku, voivat jatkaa matkaa.

Me muut voimme jäädä fiilistelemään Mannisen maanisia visoita tulevaisuuden robottikyborgipoliisista, jolle raajan irtirepiminen on alustava toimenpide. Sen jälkeen voidaan äityä häijyksi, jos vielä on tarpeen. Usein on.

Teräslilja edustaa rankan poliisimiehen stereotypiaa. Hän ratkoo ongelmat vetämällä turpaan tai ampumalla. Toisin kuin humaanimmat vastineensa, esimerkkinä mainittakoon vaikkapa Dirty Harry, Teräsliljaa ei niinkään kiinnosta lakiteknillinen syyllisyys tai sivulliset uhrit. Ne kuolevat ketkä kuolevat, kunnes työpäivä on pulkassa. Ampuupa mies lopulta lukijankin, kun Sledge Hammer ei sitä rohjennut tehdä.

Mustavalkosarjakuvana Teräslilja – kivaa pahaa ei mässäile verellä, mutta hajalle ammuttuja päitä ja irti kiskottuja käsivarsia riittää, nekrofiliaunia unohtamatta. Kyttämeininkiä parodioidessa kyytiä saa myös paskat televisio-ohjelmat ja vanhat elokuvaklassikot. Akita!

Pahat kielet sanoisivat tämän sarjakuvan olevan paatunutta siekailemattomassa ultraväkivallassa rypemistä. Ne olisivat tietysti oikeassa. Siksi Teräslilja onkin jo klassikon aseman saavuttanut legenda.

Ei niin pientä ongelmaa, ettei sinko olisi ainakin osa ratkaisua.

Kivaa pahaa -albumiin on koottu kaikki Tähtivaeltajassa vuosina 1990-1999 julkaistut rällästykset, yksi uusi kirpakka episodi sekä harvinaista bonusmateriaalia.