Avainsana-arkisto: Musta Ritari

Edeline

Julkaistu 8 helmikuun, 2013| Jätä kommentti

Edeline
Petri Liuhto
Musta Ritari, 2012
ISBN: 978-952-6630-04-5

Edeline on nuori nainen, joka vihdoin pääsee vankilasta vapauteen. Pitkään lusitun kakun takana ovat niin Edelinen isä kuin velikin ja kutakuinkin päällimmäisenä nuoren neidon mielessä kajastaa kosto. Mutta asiat tärkeysjärjestykseen: merirosvous on joutunut ahtaalle, suorastaan sukupuuton partaalle. Tuo jalo ammatti täytyy herättää uudelleen henkiin. Miehistöä on helppo löytää, mutta sopiva paatti tuottaa suurempaa huolta, aina siihen asti, kunnes Edeline löytää satamasta upouuden sotalaivan. Telakan johtajasta sukeutuu salonkikelpoinen panttivanki ja seikkailu voi alkaa.

Ainoa keino ratkaista kiista on kivi-paperi-sakset. Tai ampua kaikki muut.

Juoni on kepeää kamaa. Osa yksityiskohdista ei ehkä kestä suurta altistumista päivänvalolle, mutta moiset seikat jäävät viihdyttävän tarinan jalkoihin. Edelinen ja hänen vankinsa Osricin kemia pelaa eikä velipoika Victorkaan jätä kylmäksi. Lisäksi Edelinessä itsessään on muutama tarvittava särö, henkilökohtaisia heikkouksia, jotka pyrkivät miinoittamaan hänen tavoitteitaan.

Maailmasta ei parane oletella yhtään enempää kuin mitä ruudussa näkyy, sillä visiot seuraavat toistaan. Rähjäinen satamakuppila on perussettiä, steampunkahtava sataan metriin kohoava satamaseinämä jotain aivan muuta, eikä sekään valmistele lukijaa ihmissyöjien saarelta löytyvien ihmeiden kohtaamiseen.

Lukijaa kenties naurattaa, mutta Osric tietää Edelinen tarkoittavan sanojaan.

Piirrosjälki on selkeää ja persoonallista. Erityisesti kiinnitin huomiota ilmeisiin, jotka tavan takaa olivat loistavia, mutten minä muustakaan jäljestä marmattamisen aihetta löydä. Petri Liuhto oli minulle tuntematon tuttavuus, mutta Edeline vakuutti siitä, että seuraava työkin kannattaa noukkia käteen.

Koneellisen tekstauksen olisin suonut korvattavan hyvämaineisen tekstaajan jäljellä. Nyt käytetty tekstityyppi ei tukenut sarjakuvan tunnelmaa.

Varsinaisen tarinan perästä löytyy vielä muutaman sivun opas ”How to be a pirate”. Siitä vain opettelemaan ammatin niksit ja merille. Viking Grace on jo ehtinyt profiloitumaan eliitin ökypaatiksi, joten eiköhän sen passaa ryöstää ja upottaa, ihan harjoitusmielessä vain.

Jätä kommentti

Kategoria(t): Arvostelu, Sarjakuva

Avainsanat: Edeline, merirosvot, Musta Ritari, Petri Liuhto, piraatit, steampunk

Pakanat

Julkaistu 14 marraskuun, 2012| Jätä kommentti

Pakanat, ensimmäinen kirja
Tuomas Myllylä
Musta Ritari, 2012
ISBN: 978-952-6630-02-1

Fiktiiviset tarinat opettavat meille asioita kulttuureista, joita on joskus ollut tai on jossain muualla. Asioita, joilla ei ole meille enää käytännön merkitystä. Yksi tällainen asia on verikosto ja miten se tehdään. Jos lähdetään tuhoamaan sukua, se epäilemättä kannattaa hoitaa viimeisen päälle. Toisaalta jos kaikki toimisivat näin, moni tarinoista jäisi kertomatta. Kuten Pakanat.

Pakanalle jumaluudet eivät ole niin nökönuukaa

Eletään vuotta 932 jKr. Hyypiän suku tulee ja jyrää Halikot. Ari-poikakin on saamassa matkalippua Tuonelaan, kun yksi ryöväreistä vaatii hänet itselleen. Pohjolan orjista maksetaan hopeaa idän perukoilla. Koska Hyypiän suvun päämies ei ole lukenut TvTropesia, hän suostuu. Kymmenen vuoden kuluttua Ari palaa pienen joukon kanssa Suomen maille ja pykää asujaimet hämäläisten nurkille. On aika alkaa tasailla puntteja. Vendetta päätyy nopeasti Suomen kuninkaan käräjille käsiteltäväksi, jossa itse Väinämöinen kuuntelee todistajia, joiden kertomuksista iso osa albumia muodostuu. Takaumat kertovat, miten Arista tuli se mies, joka hän nyt aikuisena on.

Taustalla pyörii myös politiikkaa, koska länsinaapurilla Ruotsilla on intressjeä itäisiä metsäläisiä kohtaan ja kuninkaan poika Väinö ei hänkään ole lämpimissä väleissä isänsä kanssa. Tämä kasvattaa heti mahdollisten seurausten laajuutta parin talon välisistä kähinöistä kansainväiselle tasolle, mitä se sitten joskus ennen vuotta tuhat näillä raukoilla rajoilla tarkoittikaan.

Ari ”Jalo” Halikko osoittaa, ettei ole itse oppinut mitään.

Hahmot ovat hyvin onnistuneita. Motiiveja piisaa, sekä riittävä määrä luonteen syvyyttä. Takaumat rytmittävät kerrontaa ja lukija kulkee tarinan imussa huomaamattaan viimeiselle sivulle vain todetakseen, että tämä tosiaan oli ensimmäinen kirja. Tarina jatkuu seuraavassa, jota itse jäin jo malttamattomana odottamaan.

Tuomas Myllylän karhea jälki sopii nimenomaan tällaisiin historiallisiin visioihin, kuten Pakanat ja Rhenus. Nuorempana en pitänyt tällaisesta tyylistä lainkaan, mutta nyt näen selvästi, että siloitellumpi ja siistitympi piirros ei toisi esiin sitä elämän rujoutta läheskään yhtä hyvin. Metsäläisellä on tukka pesemättä, hampaita puuttuu eivätkä vaatteetkaan ole tahrattomia.

Pakanat nostaa minun kirjoissani Tuomas Myllylän nimeksi, jonka tuotantoa aion tästä lähin seurata haukkana. Kaksi onnistunutta albumia on vahva merkki siitä, että viihdyn jatkossakin.

Jätä kommentti

Kategoria(t): Arvostelu, Sarjakuva

Avainsanat: Musta Ritari, Pakanat, Rhenus, Tuomas Myllylä, Väinämöinen

Yö huutaa armoa

Julkaistu 6 marraskuun, 2012| Jätä kommentti

Yö huutaa armoa
Kirjoittanut: Hannu Kesola
Piirtänyt: Jussi Piironen
Musta Ritari, 2012
ISBN: 978-952-6630-03-8

Pelkäänpä pahoin, että giallo-elokuvien kanssa minulla on samanlainen vamma kuin fumettien – en tunne genren tapoja ja kuvastoa enkä siksi osaa niitä arvostaa oikeista lähtökohdista. Näin kävi Rivon lännen kanssa, kun luulin pornografisen kuvaston olevan pääjuttuna, ja samaan miinaan taisin astua giallo-sarjakuvan Yö huutaa armoa kanssa.

Italiassa giallo tarkoittaa kutakuinkin jännäreitä, kaikkialla muualla se tarkoittaa aivat tietyt kriteerit täyttävää italialaista tarinatyyppiä. Katsojalta henkilöllisyytensä salaava murhaaja, paljon paljasta nuorta naisenlihaa sekä syvään viiltäviä teriä vuolaana virtaavan veren kera. Hannu Kesolan kirjoittama ja Jussi Piirosen piirtämä tarina kulkee juuri näitä latuja.

Sanottava on, että murhaajaa en arvannut ja taustalla kahahteleva kuvio oli sinänsä kekseliäs, mutta selittävä osuus vei yllätykseltä suurimman iskuvoimansa. Saattaa olla, että tässä lajityypin tuntemus olisi auttanut, mutta minun kiinnotukseni otti takkiinsa. Sikäli harmillista, että loppu oli kuitenkin aika vinkeä.

Piirrosjäljessä en näe napinan aihetta, mutta puhekuplat ja tekstilaatikot olivat turhan kookkaita, tai ainakin niiden teksti oli. Ajoittain hillittömällä leipäfontilla kirjoitettu teksti nuoli kuplien laitoja.

Yö huutaa armoa sai minut ottamaan tarkempaa selvää giallosta, toisin sanoen oppimaan jotain uutta. Tämä on aina positiivinen merkki. Ja jos jostain lainaksi saan jonkin tämän leffalajityypin merkkiteoksen, voisin sen ihan sivistävässä mielessä katsoakin.

Jätä kommentti

Kategoria(t): Arvostelu, Sarjakuva

Avainsanat: giallo, Hannu Kesola, Jussi Piironen, Musta Ritari

Robot 13: Kolossi

Julkaistu 26 lokakuun, 2012| Jätä kommentti

Robot 13: Kolossi
Kirjoittanut: Thomas Hall
Piirtänyt: Daniel Bradford
Musta Ritari, 2012
ISBN: 978-952-93-0255-0

Joskus ei todellakaan ole tarpeen mennä merta edemmäs kalaan, sillä merikin tarjoaa riittävän mielenkiintoista saalista. Eräskin paatti sai verkkoonsa pari sataa kiloa hopeakylkiä ja toisen mokoman tuhannen muinaista robottia, jonka pään paikalla on valtavaan, läpinäkyvään kupoliin suljettu pääkallo.

Heti kättelyssä tehdään selväksi, että kyseessä ei ole mikään C-3PO:n kaltainen toimintaa kaihtava droidi vaan lannistumaton ihmiskunnan esitaistelija. Toinen tapa sanoa sama asia on, että mytologinen läski tummuu halki koko albumin. Turpaan saavat niin Kraken, Feeniks kuin Kyklooppikin. Samalla valotetaan hieman mysteerisen robottimiehen historiaa, mutta kolmen lehden kokoelmana Kolossi ei tähän ehdi paljoakaan paneutua. Jopa harmillisen vähän.

Bradfordin kuvitusta olen kuullut verrattavan Mike Mignolan tyyliin, enkä tätä ihmettele. Samat mielleyhtymät minullekin tuli. Tätä en kuitenkaan kokenut haittana, sillä tämänkaltainen mustan käyttö sopii nasevasti eeppisiin muinaishirviötaistoihin kuin ruosteinen ankkuri Krakenin silmään.

Hallilta jäin kaipaamaan enemmän sitä itseään eli tarinaa. Nyt lähdettiin heti penkomaan historian hämäryyksiä antamatta vielä paljoakaan. Minua kiinnostaisi enemmän, mitä robotti on joskus ollut, vasta sen jälkeen, kun saan jonkinlaisen kuvan siitä, mitä hän on nyt. Pelkkä myyttisiä monstereita suvereenisti kurmoottava automaattoni ei kanna kovin monen albumin yli.

Jätä kommentti

Kategoria(t): Arvostelu, Sarjakuva

Avainsanat: Daniel Bradford, Feeniks, Kreeta, kyklooppi, Musta Ritari, Robot 13, robotti, Thomas Hall

Rhenus

Julkaistu 15 lokakuun, 2012| Jätä kommentti

Rhenus
Tuomas Myllylä
Musta Ritari kustannus, 2011
ISBN 978-952-92-9569-2

Eletään vuotta 355 eikä Roomalla mene hyvin. Sisällissodat riivaavat valtakuntaa ja sotilaita siirretään rajavartioista kenttäarmeijaan ilman, että vajetta koskaan korjataan. Juuri tällaista linnaketta johtaa Lucius Terentius kaukana Germaniassa. Hänelläkään ei mene hyvin, sillä muiden murheiden lisäksi hänen hoidettavakseen annetaan murhatutkimus.

Mistään ihan seurauksettomasta taposta ei olekaan kysymys, sillä kappaleiksi hakattu nainen on roomalaisen sotilaan leski, joka samalla sattuu olemaan myös germaanipäällikön sisar. Syyllisen löytäminen saattaa sytyttää koko sen ruutitynnyrin, joka Germania on, eikä löytämättä jättäminen välttämättä ole yhtään parempi vaihtoehto. Oma ongelmansa on Lucius itse, joka on rehellisempi kuin olisi terveellistä eikä taivu painostuksenkaan edessä lopettaa tutkimuksiaan, kun kerran jäljille on päässyt.

Rhenuksen eittämätön valtti on tarinan sijoittaminen todellisten historiallisten tapahtumien joukkoon. Historia ei ole mitään ulkokultaa, vaan varusteet, termistö ja tilanteet ovat hyvinkin autenttisia. Tuomas Myllylän asiantuntemus heijastuu siis niin juoneen, kuvitukseen kuin käsikirjoitukseen. Tämänkaltaisia myöhäisantiikkiin sijoittuvia tarinoita ei tosiaan pyöri jaloissa vaivoiksi asti. Ainoa toinen esimerkki, joka hakematta tulee mieleen, on J. Pekka Mäkelän romaani 391, joka sijoittuu samoihin aikoihin, mutta Alexandriaan.

Karkeahko kuvitustyyli sopii karkeaan maailmaan. Naamoissa näkyy parransänkeä ja likaa, maailma on kylmä ja tyly. Yö on pimeä kuten kuuluukin, mutta silti tapahtumista ja hahmoista saa hyvin selvän. Kaikissa kohdin kasvojen tyyli ei omaa silmääni hivellyt, mutta myönnän suoraan, että kyse on omista mieltymyksistäni, ei niinkään piirroksen laadusta. Jotkin ilmeet olivat toisaalta hyvinkin onnistuneita. Viimeistelemättömälle oikoluvulle löytyy yllättävän hyvä selitys; toimitukseen lähti kiireen vuoksi vanha, korjaamaton versio. Harmillista, mutta perin inhimillistä.

Rhenus saattaisi muutoin jäädä omalla skaalallani keskinkertaiseksi sarjakuvaksi, mutta juonenpalasten huolellinen loksauttelu kohdilleen ja vankka historiallinen autenttisuus nostivat lopulta kokemuksen ehdottoman positiiviseksi. Tämä ja Jere Kostamus ovat vahvaa näyttöä uudehkolta pienkustantamolta nimeltä Musta Ritari, ja tulen seuraamaan heidän julkaisulistaansa suurella kiinnostuksella.

Jätä kommentti

Kategoria(t): Arvostelu, Sarjakuva

Avainsanat: Germania, Musta Ritari, myöhäisantiikki, Rhenus, Rooman valtakunta, Tuomas Myllylä

Jere Kostamus – The Big Joki

Julkaistu 14 lokakuun, 2012| Jätä kommentti

Jere Kostamus – The Big Joki
Esa Holopainen
Musta Ritari kustannus, 2012
ISBN: 978-952-6630-01-4

Komisario Jere Kostamus ei lasiin sylje ja mieluummin istuu tuopin ääressä kuin kohkaa kaiken maailman johtolankojen perässä. Sitä varten hänellä on apulaisensa Vähämäki, jolla on utelias luonne ja terävä pää. Näitä ominaisuuksia tarvitaan, kun rannalta löytyy kuollut ruumis ja hommassa havaitaan vilunkipeliä. Jäljet vievät umpeen kasvaneen joen suistoon, jossa asuu suomiehiä sekä niitä, jotka eivät ihmisten ilmoilla tahdo naamaansa näyttää.

Kooltaan, ja nimestään huolimatta, Big Joki on pienenpuoleinen kirja ja sivulle mahtuu vain neljä ruutua. Valinta palvelee tarinankulkua hienosti nopeiden sivunvaihtojen rytmittäessä kerrontaa. Kun on vähän ruutuja sivua kohden, se mitä näytetään on punnittava tarkoin. Esa Holopainen saa tarinan soljumaan kiireettä, kuin joen virran, jota pilkkoo satunnaisten toimintaosuuksien kosket.

Juoni ei ole erityisen omintakeinen, mutta tällaisessa dekkarissa ilmapiiri onkin tärkeämpi, ja se puolestaan on vahva. Jere Kostamus ja Vähämäki on parivaljakko, jonka tutkimuksia seuraan mielelläni vastaisuudessakin.