Slemmyn iltasatuja
Mestari: Bernie Wrightson
Apunaan: Howard Chaykin, Nicola Cuti, Bill Dubay, Carmine Infantino, Bruce Jones, Budd Lewis, Walt Simonson
Egmont, 2012
ISBN: 978-952-233-585-2
Bernie Wrightson. Tiesin nimen jo ennalta ja osasin jopa yhdistää sen tiettyyn genreen ja kuvitustyyliin. Ei mikään mitätön saavutus minun kohdallani, sillä harvoin kiinnitän kuvitukseen huomiota. Silti tiesin Bernien kohdalla saavani kovaa kyytiä, joskaan en miksi.
Tartuin uusimpaan Creepy-kokoelmaan odottaen sitä tavanomaista Shokki-kamaa; hyvin piirrettyä, selkäpiitä kutkuttavaa kauhua, joka väristää hetken ja unohtuu pian seuraavan tarinan myötä. Muuten meni niin kuin Strömsössä, mutta olen parin päivän sisällä lukenut joitakin tarinoita jo useaan kertaan, joidenkin kohdalla taas pinnistelen siirtääkseni uusintalukemisen jysäystä vielä hieman. On sitten aikanaan entistäkin vahvempi kokemus.
Kokoelman tarinat ovat hyytäviä ja karmeita, ahdistavia ja synkkiä, mutta myös sympaattisia ja koskettavia. Ja ennen kaikkea yllättäviä. Arvostan sitä suuresti aina, kun jo kaukaa näkemäni loppuratkaisu kiertääkin viime askeleella taakseni ja tyrkkää minut jyrkänteeltä alas. En tietenkään nimeä noita tarinoita. Lukekaa itse ja suistukaa perääni.
Maanantai ei koskaan ole hyvä päivä
Kirjaan on otettu kaikki Wrightsonin Creepy– ja Eerie-lehtiin piirtämät tarinat, joista osan hän on itse myös kirjoittanut. Mukaan on päässyt myös Bernien noita lehtiä varten taiteilemat esittelysivut, kaikkiaan 30 sivun verran. Huonoa tarinaa koko kokoelmassa ei olekaan, mutta erityismaininnan ansaitsevat Jenifer, Clarice ja Naurava mies. Nyt huomaan, että jokaisen kirjoittaja on Bruce Jones. Olenko löytänyt uuden jumalani?
Sisällysluettelon mukaan kahdestatoista tarinasta vain kolme on julkaistu aiemmin suomeksi, ja nekin 70-luvun Shokki-lehdissä. Ne ovat kovasti hinnoissaan, jos niitä edes löytää. Halvemmalla pääsette, jos hankitte tämän kauhua hohkaavan kokoelman.
Routakoto 