Avainsana-arkisto: kauhu

Jouluksi kotiin

Jouluksi kotiinJouluksi kotiin
Eero Korpinen
Kuoriaiskirjat, 2014
ISBN: 978-952-7021-50-7

Herra Leeds pyörittää paperitehdasta Kanadan kylmyydessä, ja kylmä on hänen sydämensäkin. Tehtaan edellinen johtaja lupaili palkankorotuksia, mutta joutui jäämään yllättäen syrjään, eikä Leeds koe olevansa vastuussa edellisen omistajan puheista. Hänen täytyy ajatella tehtaan tulevaisuutta, varautua odottamattomiin investointeihin. Ehkä hänellä onkin kylmä pää.

Se joutuu koetukselle, kun Leeds on palaamassa helikopterilla kotiinsa joulunviettoon. Sää on paha, eikä lentäjä Hawkstonen kokemuskaan auta, kun myrsky riepottaa. Matka katkeaa Yukonin paikkeilla, ja kopteri putoaa keskelle erämaata. Hawkstone teloo koipensa ja Leeds joutuu jonkinlaiseen shokkiin, mutta tilanne ei ole täysin katastrofaalinen. Miehet saavat hätäkutsun lähetettyä, ja lähistöllä on kauan sitten autioitunut kylä. Siellä on hyvä vartoa pelastajia.

Vaan myrsky ei laannu, se ulvoo päiväkausia. Huonekaluja polttamalla saa kyllä lämpöä, ja lumi sulaa vedeksi, mutta ruoka, sitä ei ole. Hawkstonen kunto heikkenee haava tulehtuessa, joten kaikki jää Leedsin harteille. Leedsin, joka on alkanut hallusinoida. Hän on vakuuttunut siitä, että jokin vainoaa heitä, häntä, ja nälkä vaivaa yhä pahemmin. Hiljaisuudessa ääni kuiskaa, että ruokaa on. On, jos sen vain rohkenee ottaa.

Eero Korpinen on luonut pirullisen hyytävän tunnelman, jonka keskellä tavanomainen henkiinjäämistaistelu koko ajan uhkaa saada makaabereja piirteitä. Jouluksi kotiin on täynnä klaustrofobista, hiipivää kauhua, joka kiertyy niin Leedsin kuin lukijankin ympärille. Eikä sen lähteestä voi olla varma. Tapahtuuko kaikki vain Leedsin järkkyneessä mielessä, vai vainoaako hylättyä kylää jokin erämaiden pahantahtoinen henki, joka tulee ulvovan tuulen mukana ja ajaa epätoivoiset miehet epätoivoisiin tekoihin?

Eero Korpinen on uraansa aloitteleva kirjailija Satakunnan saloilta, ja Jouluksi kotiin on hänen esikoisteoksensa. Vajaa satasivuinen pienoisromaani ei kuitenkaan kärsi pituuden puutteesta, vaan pikemmin täyttää käytettävissä olevan tilan vahvasti. Sen ja mieheltä julkaistujen novellien perusteella jään odottamaan innolla tulevia teoksia.

Advertisement

Rajat ja muita kauheita tarinoita

RajatRajat ja muita kauheita tarinoita
Samuli Antila
Kuoriaiskirjat, 2014
ISBN: 978-952-7021-26-2

Samuli Antila on epäilemättä tuttu nimi jokaiselle, joka seuraa suomalaista spefinovelistiikkaa, sillä hänen kynänjälkeensä on törmännyt väkisinkin niin alan lehtien sivuilla kuin lukuisissa antologioissa. Romaanipuolella Antilalta on julkaistu paleofiktiota edustava Kirveenkantajat (Osuuskumma, 2013).

Novelliensa kanssa Antila liikkuu tiuhaan nimenomaan kauhun alueella, joten on varsin luontevaa, että hänen kokoelmansa Rajat ja muita kauheita tarinoita sisältää juurikin hiuksia nostattavaa materiaalia. Mukaan on otettu seitsemän novellia, joista yksi on aiemmin julkaisematon.

Tarinoiden aiheet vaihtelevat varsin laajalti. On voodoo-menoja Kanarialla, talvista sotaa Suomen metsissä, omakotitalon rakentamista. Ja kaikkialla vaanii jokin tuntematon, käsittämätön, joka tekee tutustakin turvatonta.

Perustaso kulkee linjalla laadukas-loistava, sillä kirjailijana Antila tietää, mitä tekee. Kaksi tekstiä nostan esiin ja toiselle annan risun, toiselle ruusun.

Novelli Viheltäjä, joka on julkaistu alun perin URS:n Valkoisessa antologiassa kolmisen vuotta sitten, tuntui jo sen aikoinaan lukiessani liikkuvan kyllä oikeilla vesillä, mutta jäävän tyngäksi. Sama fiilis jäi edelleen. Vanha huuhaa-viisaus sanoo, että aina voi tiivistää, mutta joskus lyhyt ilmaus viedään turhan pitkälle. Tämä novelli olisi kaivannut enemmän taustaa ja välivaiheen tai pari saavuttaakseen potentiaalinsa. Jo pelkkä idea ulottuvuuksien seinien läpi kulkevasta kauhusta, josta varoittaa vain vaimea vihellys, kutkuttaa mukavasti, mutta päähenkilön ei anneta velloa kasvavassa paniikissaan.

Erityisen hatunnoston ansaitsee puolestaan kokoelman viimeinen novelli Tapulinrakentaja, joka saattaa olla paras Stepanin koodeksista kirjoitettu tarina. Siinä Antilan taito tuoda ahdistus, kauhu, pelko ja kuolema lukijaan kiinni ilmenee särmimmillään.

Olen täysin valmis nimeämään Samuli Antilan yhdeksi Suomen kauhukentän tämän hetken kärkinimistä. Todisteeksi riittäköön Rajat ja muita kauheita tarinoita.

Noidan nahka

Noidan nahkaNoidan nahka
Boris Hurtta
Turbator, 2010
ISBN: 978-952-5666-42-7

Boris Hurtan tuotannosta minulle tutuinta ja rakkainta osaa edustaa Valdemar Rydbegin ja Nils Hermelinin seikkailut antikvariaattien ja kirottujen kirjojen keskellä. Olenhan minä lukuisista alan lehdistä lukenut miehen muutakin tuotantoa, mutta niistä muodostunut kokonaiskuva on jäänyt pitkästä aikavälistä johtuen jokseenkin hataraksi. Tämän puutteen, ettenkö sanoisi virheen kaikkeuden rakenteessa, paikkasi novellikokoelma Noidan nahka mitä pätevimmin.

Kirjaan on otettu novelleja vuosilta 1991-2009 ja lähteet liikkuvat Parnassosta Finnzineen kulkien Usvan halki ja Portin läpi. Oman kutkuttavan kokonaisuutensa muodostavan koppakuoriaiskultteja sivuavat kolme tarinaa, joissa asioista alun alkujaan mitään tietämättömät ihmiset seuraavat halujaan turhan pitkälle. Oli kyseessä palkkio, perintö tai houkuttelevat kirjat, niitä hamuten he päätyvät kulkemaan koppakuoriaisten tietä. Taustalla vanhat suvut soveltavat ikiaikaisia konsteja sinnitellä kiinni elämän syrjässä vielä hieman pitempään, vaikka se merkitsisi mitä makaabereimpia liittoja koppakuoriaisten kanssa.

Muita miljöitä ovat viikinkien aikakausi ja suomalaiset syrjäseudut, jotka vilisevät hiisiä, noitia ja muita yön huhuleita. Usein tarinaa kuljettaa lainvartijan tai Jumalan miehen näkökulma, ja vain harvoin, kuten odottaa sopii, heidän tekemisistään tai tekemättä jättämisistään seuraa lopulta mitään hyvää. Se siitä tulee, kun kuvittelee tietävänsä, mikä on lähimmäiselle parasta.

Hurtan kieli on persoonallista ja erottuu edukseen. Lisäksi voi havaita, miten se on hioutunut vuosien saatossa aina vain tenhoavammaksi. Tiedä sitten johtuneeko kielestä vaiko ehkä juonen kuljetuksen nytkähtelyistä, mutta Noidan testamentti, yksi kokoelman varhaisemmista teksteistä, ei toimi yhtä hyvin kuin muut. Kohtauksiin ja tilanteisiin ei niinkään luisuta hallitusti kuin törmätään. Tämä oli ainoa kahdestatoista novellista, josta en ollut vaikuttunut.

Koppakuoriaistrilogian ulkopuolella Amerikan suomalaistuneisiin erämaihin sijoittuva Ukkoslapsi upposi vahvimmin. Nuori opettaja pyrkii iskostamaan suomalaisten lasten päähän sivistystä ja päätyy vastustamaan sellaista, joka on vieras ja vento, joka on pieni ja hento. Tunnelma on sanalla sanoen väkevä ja kansamme lukutottumukset tuntien osa viehkeydestä tulee siitä, että tarinan pohjalla on liuta tositapahtumia.

Noidan nahka on ansiokas novellikokoelma, mikä osoittaa selvästi sen, minkä olen tiennyt jo vuosia: Boris Hurtta edustaa suomalaisen kauhukirjallisuuden terävintä kärkeä. Seuraavaksi sallin itselleni mielihalun ja luen läpi Valdemarin kirjan.

Surunkorento

Surunkorento
Petri Laine
Turbator, 2009
ISBN: 978-952-5666-39-7

Petri Laine on tuottelias ja pitkän linjan kirjoittaja, jolta luonnistuu niin scifi, fantasia kuin kauhukin. Tästä olkoon todisteena yli 40 novellin tuotanto, joka on ilmestynyt lukuisissa alan lehdissä ja antologioissa kohta 15 vuoden aikana. Kokoelmaan Surunkorento on koottu niitä kauhuhtavampia tarinoita, joista kaksi on aiemmin muualla julkaisemattomia.

Ihmismielen muustuuksia käyvät kutkuttamassa vuorollaan aaveet, kiroukset ja tavallinen arki, joka kätkee alleen asioita, joista tarinan päähenkilö ei lopulta mieluummin tietäisi mitään. Ympäristöt ja aikakaudet vaihtelevat tiuhaan, välillä merirosvotaan Karibialla, välillä heitetään sairaalakeikkaa 70-luvun Suomessa.

Laine on taitava luomaan tunnelmaa, mikä on ensiarvoisen tärkeää. Kauhu on odotusta, vääjäämättömän pahan tilanteen vartomista ilman ilmiselvää keinoa välttää sitä. Jopa hahmot voivat jäädä ohuemmiksi, kunhan tunnelma ja jännite pitävät lukijan otteessaan. Pitänee tunnustaa, että myöhään illalla tätä lukiessa muutama kohta sai väreet kulkemaan selkää pitkin. Yöunet eivät sentään menneet.

Kokoelman tyylikkäimmät tarinat lienevät Lordi Wesleyn perintö ja Elämän lähde. Ensimmäisessä vanha palvelija tekee kaikkensa suojellakseen nuorena orvoksi jäänyttä lordia sukunsa kiroilta, jälkimmäisessä stadilainen pikkukonna yrittää pysytellä erossa ikävyyksistä, mikä osoittautuukin vaikeaksi yöseuraksi raahatun böönan muuttuessa monumentaaliseksi ongelmaksi. Hyviä tarinoita oli toki muitakin, mutta nuo kaksi hehkuivat kirkkaimmin vilkaistessani sisällysluetteloa.

Olen aiemminkin ihan diggaillut Petri Laineen kirjoitustyyliä, hän onnistuu johdattamaan lukijansa omien visioidensa pauloihin vaivatta, mutta nyt tässä alkaa pieni fanitus nostaa päätään. Pitääpä seuraavaksi lukea miehen sf-kokoelma Taivaan kaikki värit.

Pidänkö kauhusta?

Taas kerran Booklife osoittaa arvonsa.

Parin muun kirjoittajaoppaan kanssa kävi niin, että luin ne aika vauhdilla kannesta kanteen. Ne olivat kevyitä ja vaikka sisälsivät tiukkaa asiaa, soljuivat ohi. Niistä saattoi ottaa oppia sen minkä juuri sillä hetkellä jaksoi ja muun ohittaa anekdotaalisena turinana. Miellyttävää.

Booklife sen sijaan heti alussa tökkäsi pahasti, koska se haastoi. Heti kättelyssä kirja ottaa kraiveleista kiinni, nostaa roikkumaan seinälle ja sen jälkeen kaivaa esiin sähköpiiskan. Se virnistää hyväntahtoisesti ja sanoo, että nyt ollaankin sitten rehellisiä itselle ja vastataan kiemurtelematta muutamaan kysymykseen.

Tämä on ongelma, koska mielelläni en olisi rehellinen itselleni. Itsepetos on paljon helpompaa, ja helpointa on se, jos ei ajattele asioita ensinkään. Tätähän ei Booklife hyväksy lainkaan. Se huomauttaa jo alussa, että on syytä tietää mitä tahtoo, muuten asiat saattavat mennä persiilleen. Ei sillä, etteikö kirja olisi siinä täysin oikeassa.

Olen aina kuvitellut, että kauhu ei ole minun juttuni ollenkaan. En lue kauhua, en katso kauhua, en erityisemmin pidä kauhusta. Muut voivat toki kirjoittaa ja diggailla, ei se minulta ole pois, mutta itse olen sellainen avaruusscifimies. Mitä laajemmat ympyrät, sen parempi. Avaruusooppera on se ’the thing’.

Miksi sitten niin moni raapaleeni pohjaa jonkinlaiseen kauhuelementtiin? Joku syödään, joku kuolee, jollekin käy ikävästi ja yliluonnolliset voimat jylläävät pyörittäen pieniä ihmisiä kuin roskaa. Tässä kohtaa Booklifen mukaan minun tulisi seisahtua ja kysyä, että enkö oikeasti pidä kauhusta? Tarkastellaanpa rehellisesti, vaikka tätä koitan välttää parhaani mukaan.

Olen lukenut joskus reilu 20 vuotta sitten pari Kingin kirjaa. Ne eivät juurikaan napanneet. Portista luin jonkin Clive Barkerin jutun eikä se iskenyt yhtään. Kasariteininä tuli katsottua Elm Street -leffoja ja muuta vastaavaa, mutta ei siitäkään jäänyt vaihdetta päälle. Tähän asti tosiasiat tukevat fiilistäni. Sen sijaan Yöjuttuihin ihastuin, noihin camp-henkisiin Jason Darkin kioskilukemistoihin, joissa John Sinclair tovereineen otti yhteen pahuuden voimien kanssa kerran kuussa. Ja H.P. Lovecraftiin palaan yhä uudelleen ja uudelleen, viimeksi eilen.

Entäpä omat tekstini? Raapalesaldo jo vihjaa siitä, ettei kauhu voi olla täysin vastenmielistä omasta mielestäni, en kai muuten kirjoittaisi sitä niin paljon. Ja kun asiaa funtsin, on viime vuoden nanoromaanissanikin vahva horror-elementti mukana, jopa kantavana voimana loppujen lopuksi. Pitäisikö siis luopua perusoletuksesta ja kysyä varovasti, millaisesta kauhusta sitten pidän?

Vaikka olen tutustunut kohtalaisen vähän, laajemmin tarkastellen, pulpin valtakauden julkaisuihin, on minulla vahva side sen ajan materiaaliin. Jos ehtisin lukea enemmän, haluaisin lukea niitä tarinoita (nyt vain tyydyn ostamaan kokoelmia niitä vuosia varten, kun luulen ehtiväni lukea). Lovecraftin tekstit ovat täsmälleen tuolta kaudelta, ja Yöjutut kantavat samaa perimää ylpeästi. Haluaisinko siis kirjoittaa sarjamuotoista ja pulp-henkistä kauhua?

Pitäisikö ainakin koittaa?

Olisiko sittenkin tässä tämän vuoden nanoromaanin idea pöydässä? Sitä on kahdeksan kuukautta aikaa pohtia.

Nyt olen ollut riittävästi rehellinen itselleni yhdeksi päiväksi. Nyt takaisin itsepetoksen pariin, jossa diggaan tähtiä ja kirjoitan kuitenkin päivän raapaleen ihmissusista.