Avainsana-arkisto: Jalava

Atorox hiipii kimppuusi kuin traalilainen sontiaismolottajapeto

Atorox 2017

Kirotun kirjan vartijaYeah, on taas sen aika, Atoroxin nimittäin. Lukeva yleisö äänestää viime vuoden parasta spefinovellia, mutta sitä ennen pitää saada aikaiseksi lyhytlista. Novelleja meinaan ilmestyi hihasta ravistettuna ainakin pari sataa, tai noin kolme kviljoonaa, jos raapaleet lasketaan mukaan, eikä semmoista määrää lue Syvä Mietekään. Tai no Atorox-vastaava ehkä, ja mahdollisesti muu esiraati, mutta jätetään nämä Herakleen urotyöt ammattilaisille.

Tässä vaiheessa siis kaivataan sopivista novelleista mielipiteitä, minkä vuoksi onkin onnekasta, että nimenomaan mielipiteistä ei ihmisillä ole koskaan pulaa. Jos olet lukenut jonkin viime vuonna ilmestyneen scifi/fantasia/kauhunovellin, jota satuit diggailemaan, nimeä se ehdokkaaksi. Mitä laajempi lukijapohja, sitä kattavammin saadaan perattua esiin ne huimimmat huiput.

spekulatiivinen-turkuEhdokkuuksia voi heittää Atorox-vastaavalle nettilomakkeella. Helppoa kuin purkan pureskelu. Toimi 27.2. mennessä.

Minäkin koitan joka vuosi kantaa jonkin korren kekoon, ja näin tammi-helmikuun vaihteessa huomaan aina, kuinka hemmetin vähän olen loppujen lopuksi lukenut edeltävän vuoden aikana juuri tätä oman alan kamaa. Siitä seuraa, joka kerta, kova paniikki ottaa kiinni sen minkä ehtii.

Pari kirjaa on sentään jo pulkassa. Teräskouran luin kun kerta toimitin sen, ja luinkin monta kertaa (voi pyhä Zarquon sentään). Pitääpä vain harkita, mitkä nostan omalle listalleni. Myös Erkka Leppäsen Praedor-kokoelma Kirotun maan ritari on luettuna, ja siinäkin oli ässää settiä. Valinnan vaikeus, mutta eiköhän ne parhaat ravistelemalla putoa esiin.

kirotun-maan-ritariNyt työn alla on Cthulhu-kokoelma Kirotun kirjan vartija sekä Tutkan & TSFS:n julkaisema Spekulatiivinen Turku. Mainioita juttuja tähän mennessä kummassakin, hyvä että ymmärsin nyt niihin tarttua, vaikken viime vuonna ymmärtänytkään. Selvää ehdokaskamaa tarjolla.

Näiden lisäksi odotan paljon Katri Alatalon kirjalta Älä riko pintaa ja Magdalena Hain Haisevalta kädeltä. Kumpikin kuuluu mun luottokirjoittajiin, jotka harvoin jos koskaan pettävät. Kirjat vain pitää saada haltuun. Ehkä arvostelukappaleiksi, on parikin paikkaa, jonne voisin tarjota perustellut mielipiteeni.

teraskouraHyllyssä vaanii myös Osuuskumman kolmas Steampunk-kokoelma Silintereitä ja siipirattaita sekä ihoantologia Marraskesi, mutta montako kirjaa sitä kuukaudessa ehtii lukea? Kun pitäisi tehdä täsmäiskuja alan lehtiinkin. Portti ja Tähtivaeltaja tulevat ensimmäisinä mieleen, mutta nimenomaan ne pienilevikkisimmät lehdet tarvitsevat harkittua ja punnittua nostetta.

Oliko jollain jo tarjota geenihoitoa, joka eliminoisi unentarpeen?

Lopuksi nostan omaa häntääni. Männä vuonna julkaisin muutaman irtonovellin sekä ihan ehdan novellikokoelman, yhteensä yksitoista novellia. Niistä ehdokaskelpoisia (ensimmäistä kertaa julkaistuja) on kuusi.

  • Kirotun kirjan vartija (Kirotun kirjan vartija, Jalava)
  • Matoparkki (Spekulatiivinen Turku, Tutka & TSFS)
  • Sharan henkäys (Tähtiviima, Osuuskumma)
  • Steelen ruukki (Tähtiviima, Osuuskumma)
  • Purret (Tähtiviima, Osuuskumma)
  • Flipperikuumetta Coloradossa (Portti 3/2017)

Kuva: Arren Zherbin

Kuva: Arren Zherbin

Jos jokin niistä kosketti, riemastutti, kauhistutti tai herätti ylipäätään jonkinlaisen positiivisen tunnereaktion, harkitse ehdottavasi. Säväyttämättömiä ei pidä nostaa esiin, niiden sopii pyyhkiytyä mukaan historian vääjäämättömään virtaan ja painua pinnan alle.

Kiinnostuneet voivat ryhtyä myös varsinaiseen raatiin, ja ilmoitus tästä pitää tehdä 13.3. mennessä. Yhteystiedot löytyvät Atoroxin nettisivuilta. Minä en siihen naruun enää lankea, kun tuli hoidettua Atorox-vastaavan pestiä jokusen vuoden viime vuosituhannen puolella.

Niin että lukekaa niitä novelleja.

Mustan rannikon kuningatar

Mustan rannikon kuningatar ja muita Conan-kertomuksia
Robert E. Howard
Suomentanut: Ulla Selkälä ja Ilkka Äärelä
Jalava, 2010
ISBN: 978-951-887-421-1

Robert E. Howardin kuuluisin luomus Conan tuskin pitkällisiä esittelyjä kaipaa. Miekkamies, varas, tuhoaja, kuten tavataan sanoa. Itse asiassa Conan on niin ikoninen, ettei ole liioittelua sanoa hänen määrittävän koko edustamansa lajityypin aivan omin nokkinensa. Kukaan ei voi olla häntä parempi olematta naurettava, ja kaikki muut ovat kategorisesti häntä huonompia. Kuulkaa siis, kun kerron hänen seikkailuistaan.

Mustan rannikon kuningattareen on koottu paristakymmenestä aikanaan ilmestyneestä Conan-novellista liki puolet, yhdeksän kappaletta. Ensimmäinen niistä on sarjakuvissa useaan otteeseen kierrätetty Elefantin torni, josta löytyy Marvel Comicsin versio 70-luvulta sekä Dark Horsen näkemys ajalta kymmenisen vuotta sitten. Tarinan Conan on nuori varas, joka vielä tekee itselleen nimeä, ja päättää kiivetä tarumaisen Elefantin torniin varastamaan paikan aarteet. Keikka ei suju täysin mallikkaasti.

Avausnovelli on samalla hyvä avaus hyboriseen maailmaan, joka toisaalta on täynnä hämyisiä juottoloita ja muuta maallista, mutta toisaalta se myös pystyy tarjoamaan ihmeitä tähtien takaa, kuolemattomia velhoja ja ikivanhoja jumalia. Ympäristö voi tuntua tutulta ja käsitettävältä, mutta toiseus ja outous voivat vaania minkä nurkan takana tahansa.

Kirja on täynnä klassikoita, sillä kovin harva Conan-tarina ei sellaista titteliä ansaitse. Niminovellissa Conan tapaa elämänsä rakkauden, hurjan merirosvokapteeni Belitin, mutta kuten Conan itsekin tietää, maailma on tyly ja elämä lyhyt. Joskus aikoja sitten juuri tämä seikkailu teki suuren vaikutuksen ilmestyessään suomalaisessa Conan-lehdessä. Viidakossa vaanivan pahuuden aiheuttama ahdistus välittyy vahvana. Punaisissa nauloissa sankarimme päätyy kaupunkiin, joka on yhtä ainoaa rakennusta. Sitä asuttaa kaksi keskenään jo sukupolvien ajan sotinutta heimoa, ja paikan valtavuus on kolossaalinen. Oli ympäristö mikä tahansa, Howard saa sen toimimaan.

Conan on tavallaan yli-ihminen, mutta samalla inhimillinen. Siinä missä hän voi pelottomana taistella kokonaista vartiokaartia vastaan miekan leikatessa miehiä lakoon kuin viljaa, Conan selvästi pelkää noituutta ja muuta yliluonnollista. Vaan rohkea ei ole se, joka ei pelkää, vaan joka kerta toisensa jälkeen kohtaa pelkonsa. ”Jos se vuotaa verta, sen voi tappaa”, kuten barbaarimme itse sanoisi. Pelkkä voima ilman älyä ei kanna pitkälle edes alkukantaisissa oloissa. Tappavasta miekkakädestä on hyötyä, mutta Se on äly ja viekkaus, joiden turvin Conan nousee aina uudestaan ja uudestaan johtamaan heimoja, merirosvoja, armeijoita, ja lopulta omaa kuningaskuntaansa.

Mustan rannikon kuningatar ja muita Conan-kertomuksia valottaa Conanin uran eri vaiheita, eikä ainutkaan tarina, lyhyt tai pitkä, jätä miekka & magia -fania kylmäksi. Howard osaa rakentaa suureelliset puitteet kertomuksiin, jotka vilisevät kuninkaita, kuningattaria, valtataisteluita, petturuutta ja miekan iskuja miekkaa vasten. Maailma tuntuu eletyltä, ja ennen kaikkea vanhalta. Kaupungit ovat seisseet sijoillaan satoja vuosia, ja ne jatkavat elämäänsä kauan sen jälkeen, kun Conan on jo karistanut niiden tomut jaloistaan. Useimmille ihmisille Cimmerian barbaari on vain hetkellinen tuttavuus, joka tapauksesta riippuen joko pelastaa heidän elämänsä tai tuo tullessaan lopullisen tuhon. Niin tai näin, Conan ei jää katsomaan taakseen, vaan suuntaa kohti uusia seikkailuja.

Haluaa sitä sitten joko verestää vanhoja nuoruusmuistoja hyborisen ajan kovimman barbaarin seurassa tai tehdä tuttavuutta ensimmäistä kertaa, Mustan rannikon kuningatar on ohittamaton kokoelma.

Surullinen planeetta

Surullinen planeettaSurullinen planeetta (Par les Chemins de l’Espace)
Käsikirjoitus: Pierre Christin
Kuvat: Jean-Claude Mézières
Suomennos: Juhani Tolvanen, Soile Kaukoranta
Jalava, 2013
ISBN: 978-951-887-486-0

Valerian ja Laureline ovat menneiden aikojen kulttihahmoja, jopa siinä määrin, että nykyiset scifistipolvet eivät välttämättä ole koskaan edes kuulleet heistä. Suomessa tämän parivaljakon seikkailuja on saatu seurata 1970-luvulta asti aina näihin päiviin, ja harvassa ovat ne 80-luvulla tieteistarinoita ahmineet harrastajat, joille Jean-Claude Mézièresin ja Pierre Christinin aika-avaruusagenttisarjakuvat eivät aikanaan olleet merkittävä fanituksen kohde ja eräs olennaisimmista scifisäväreistä.

ValerianParin ensimmäinen pidempi seikkailu oli Liikkuvien vetten kaupunki, jonka Otava julkaisi suomeksi 1974, harmi kyllä lyhennettynä. Täyttä versiota saatiin odottaa vuoteen 1991, jolloin Jalava alkoi julkaista uusintapainoksia vanhemmista albumeista. Seuraava kokopitkä seikkailu oli Tuhannen planeetan valtakunta, mutta näiden kahden albumin väliin mahtuu seitsemän lyhyempää tarinaa, jotka Mézières ja Christin tekivät Piloten superpokkareihin vuosina 1969-1970.

Valerian ja Laureline tukikohdassaNämä seitsemän lyhäriä on koottu tavallisesta albumista poiketen matalampaan ja paksumpaan kirjaan nimeltä Surullinen planeetta. Vaikka vain yksi niistä, albumillekin nimen antanut kertomus on aiemmin julkaisematon, ei ole suurta liioittelua sanoa vain kahden (Suuri keräilijä ja Merkillisiä näytteitä) olevan varsinaisesti tuttuja suomalaisille lukijoille. Ne olivat mukana Jalavan 1991 julkaisemassa albumissa Pahat unet. Neljä muuta (Ystävyyden fflumgluff, Tsirillitis-asteroidi, Uxgloan klooni ja Tekniikan riemuvoitto) on julkaistu Ilta-Sanomissa vuonna 1986, joten hetkellisestä suuresta levikistä huolimatta niitä ei ole kovin helposti päässyt ilmestymisen jälkeen lukemaan. Minultakin ne olivat jääneet väliin, johtuen ehkä siitä, etten ala-asteella seurannut säännöllisesti keltaista lehdistöä.

Jo termi ’aika-avaruusagentti’ pistää pedantimman tieteisnörtin varpailleen. Sellaista ongelmaa kun ei olekaan, etteikö sitä voisi ratkaista retroaktiivisproaktiivisesti tarkkaan säädetyllä aikahypyllä hetkeen, jolloin koko pulma on vasta hakemassa muotoaan. Itseasiassa eräässä tarinassa Valerian tekee juuri niin. Joka tapauksessa lukijan on syytä iskeä avaruusoopperavaihde silmään. Siinä missä tiede kompuroi, pitää vaihtaa rakettireppu hetkeksi fantasian siipiin ja liitää epäuskon kuilujen yli juuri samalla tavoin kuin Bluxtin yrmyttävä transmutaattori ei liidä.

Valerian ohjaamossaNäissä seitsemässä seikkailussa Valerian toimii lähinnä soolona, Laurelinen ollessa vähäisemmässä roolissa silloin harvoin kun hän ylipäätään on paikalla. Myöhempiä rymistelyjä ajatellen tämä on varsin epätyypillistä, sillä Laureline ehti ennen sarjan viimeistä albumia Aika-avaajaa todistaa olevansa se pätevämpi agentti moneen otteeseen. Rehellisyyden nimissä on kyllä mainittava, että alpparin kannessakin jo lukee ’avaruusagentti Valerianin seikkailuja’.

Ideoiden puutteesta ei tekijäkaksikkoa voi syyttää. Tässä teoksessa esiintyy älyllinen asteroidi, tähtienvälinen sentienttieläintarha, elinkelvottomaksi muuttunutta planeettaa kiertävä, ilmakehällä varustettu asteroidikenttä köynnösviidakoineen kaikkineen, neljään temporaalisspatiaaliseen vyöhykkeeseen jakautunut planeetta ja aivan riemastuttava, kiipeiltävissä oleva maailmankaikkeuden pienoismalli. Osa materiaalista on kuin suoraan vanhoista pulp-ajan lukemistoista.

Lapsi-ValerianNykyään vallalla tuntuu olevan pessimistinen näkemys, mitä tulevaisuuteen tulee. Kaikki on synkkää, ja vaikka sankarit voittaisivatkin, voitto on usein vaillinainen tai väliaikainen. Tällaiseen tottuneelle Valerianin maailma saattaa olla järkyttävä ja ravisteleva, sillä huumoripitoisten tarinoiden ja villien visioiden alta kumpuaa näkemys, jonka mukaan ongelmiin voidaan löytää sopuisakin ratkaisu. Vaaroista huolimatta maailmankaikkeus voi olla iloinen ja onnellinen paikka elää.

Mézièresin taide on kautta koko 40-vuotisen sarjan pistämätöntä, joskin alkupuolen jälkeä, kuten tässä albumissa, voisi kuvata karikatyyrimaisemmaksi. Valerianin kulmikkaan profiilin leuka on kuin tiilitehtaan katalookista. Näitä kuvia piirrettäessä loistavimmat saavutukset olivat vielä edessäpäin, mutta moitteen sanaa ei 60-luvun lopun jäljestäkään voi sanoa. Ne kuvat, ne värit, kauniita kaikki.

Surullinen planeetta kuuluu kaikkien Valerianin ja Laurelinen fanien kokoelmiin, ja on ylipäätään tarpeellinen lisä pitempien seikkailujen rinnalle. Kirja sopii hyvin myös hahmoista ensimmäistä kertaa kuuleville, sillä pohjatietoja ei tarvita. Lyhärit toimivat mainiosti itsenäisinä ja toisistaan riippumatta.

Panoksena sielu

Panoksena sieluPanoksena sielu (Selling Out)
Justina Robson
Suomentaja: Kaisa Ranta
Jalava, 2014
ISBN: 978-951-887-493-8

Lila Blackin elämä on jokseenkin hektistä. Vain kolmen päivän kuluttua Aidon pelin koettelemuksista hänet tuupataan uudelle komennukselle, tällä kertaa demonien maahan. Johan sitä tuli sytytettyä sisällissota haltioiden kotikonnuilla. Tehtävän luonne on suora kaiku reaalimaailman suurvaltapolitiikasta. Päällisin puolin kyse on diplomatiasta, ohuen ulkokuoren alla jyllää vahva vakoiluagenda.

Lilan haltiarakastaja Zal on muuttunut jotenkin puoliksi demoniksi, ja ihmisiä kiinnostaa kovasti, miten. Lilan tutkimukset ajautuvat nopeasti sivuraiteelle murhayritysten ja kosintojen kasautuessa niskaan. Lisäksi Lila oppii, siltä varalta että asia ehti jo unohtua alle viikossa, että teoilla tapaa olla seurauksensa, eikä kaikkia saa peruttua, vaikka kuinka tahtoisi.

Zal ja Lilan keijukaveri Malachi puolestaan päätyvät kumpikin tahoillaan omille tutkimusretkilleen. Zoomenon, josta elementaalit ovat lähtöisin, on biologiselle elämälle vihamielinen paikka, kuten Zal saa karvaasti kokea, ja Malachi toteaa omakohtaisesti, että maailmojen välisessä eetterissä seilaa jopa haamuja hirvittävämpiä asioita. Nämä retket nivoutuvat yhteen Kvanttipainovoima-sarjan suuremman kudoksen kanssa, sillä lukijalle vihjaillaan, ettei universumin koko kuvaa ole vielä paljastettu.

Kirjan keskeiseksi teemaksi nousee vapaa tahto. Voiko omaa etua ajavien tahojen rakentama kyborgisoturi olla koskaan todella vapaa? Lila on paennut tätä ja monia muita häiritseviä kysymyksiä jo pitkään, mutta menneisyydellä on paha tapa ensin kampittaa ja sitten ottaa niskalenkki. Ja kun tilejä selvitellään, eri tahojen pyrkimysten ristituleen joutuvat niin Lilan perhe kuin Zalin vaimokin.

Panoksena sielu on ensimmäisen osan tavoin sekalainen keitos chiclittiä, jännäriä ja seikkailua. Kokonaisuus ei aina tunnu tasapainoiselta ja välillä käänteet ovat aavistuksen puuduttavia, mutta ajoittaiset ovelat vedot ja toimivat koukut pitävät silti otteessaan. Hankala sanoa, onko tämä tarkoituksellista vai ei.

Kaisa Rannan sinänsä sujuvassa käännöksessä kiinnitin huomiota pilkkujen vähyyteen. Jäin kuitenkin miettimään, oliko kyseessä virhe, ja otin kääntäjään yhteyttä. Hän kertoi käyttäneensä tarkoituksella vapaampaa pilkutusta. Ammattitaito on siis ollut pelissä mukana, makuasiaksi jää, toimiiko ratkaisu kunkin lukijan kohdalla.

Juonenkäänteidensä puolesta Justina Robsonin Kvanttipainovoima-saagan kaksi ensimmäistä osaa on mahdollista tuomita yksinkertaiseksi hömpäksi, mutta jos romantiikalla höystetty toimintaviihde houkuttaa & koukuttaa, sarja antaa kyllä ajankäytölle vastinetta.

(Arvostelu on julkaistu myös Tähtivaeltajassa 4/2014.)

Aitoa peliä

(Arvostelu on julkaistu Tähtivaeltajassa 3/2013)

Aitoa peliä (Keeping It Real)
Justina Robson
Suomentaja: Mika Renvall
Jalava, 2013
ISBN: 978-951-887-472-3

Justina Robsonin 5-osaisen Kvanttipainovoima-sarjan avaa Aitoa peliä, jossa kvanttipommi on jo räjähtänyt ja todellisuudelta on väännetty niskat nurin. Parin ensimmäisen sivun aikana uuden todellisuuden kuusi maailmaa esitellään päällisin puolin, joten infodumpista ei tarvitse kärsiä kauan, ja sen jälkeen päästäänkin todellisiin hommiin.

Haltiarocktähti Zal villitsee keikkayleisöjä ja tahkoaa rutosti rahaa levy-yhtiölle. Lisäksi hän silittää vastakarvaan haltioiden yhteiskuntaa ja levy-yhtiö huolestuu vakavamminotettavista, maagisista tappouhkauksista. Zalille palkataan henkivartija, joka on varsin ainutlaatuinen tapaus. Lila Black oli tavallinen NSA:n agentti, kunnes sattui pikku kahnaus ja jäljelle jääneestä, rikki revitystä raadosta kursittiin kokoon kyborgisoturi, jossa liha yhtyy metalliin ja nuoren naisen mieli häpeään siitä, miltä hänen sekasikiöruumiinsa näyttää. Nämä kaksi päätyvät työn ohessa pelaamaan Peliä, mikä on varsin vaarallista, sillä jokainen Peli on omanlaisensa, panokset korkeat eivätkä ihmiset vaistoa niiden sääntöjä.

Kirjan aloitus on vahva. Robson iskee voimalla yhteen kattilaan kyberpunkkia, romantiikkaa, fantasiaa ja agenttijännäriä. Keitos on kaikessa hillittömyydessään niin erikoinen, että se toimii kympillä niin kauan kuin tarina tapahtuu Otopiassa, meidän maailmassamme. Lainalaisuudet ovat aistittavissa, vaikkei lukija niitä tietäisikään. Sen sijaan Alfheimissa, haltioiden vatakunnassa, siirrytään magian maaperälle ja käytännössä mitä tahansa voi tapahtua. Tämä laski kirjan jännitteen tasoa, vaikkei toiminta juuri tauonnutkaan. Vaara ei tunnu aidolta vaaralta, jos sen voi ohittaa mumisemalla pari sanaa ja heilauttamalla kuivaa lehteä.

Sanalla sanoen alku lupasi enemmän kuin mitä loppu antoi, mutta kokonaisuus oli varsin viihdyttävä yhtä kaikki. Tylsäksi meno ei äitynyt, oli kyse sitten takaa-ajosta, kieroista suunnitelmista tai intensiivisestä ihmisrobottihaltiaseksistä. Jään odottamaan sarjan seuraavaa osaa, jonka toivon ilmestyvän vuoden sisällä.

Jumalan moukari

Jumalan moukariJumalan moukari (The Hammer of God)
Arthur C. Clarke
Suomennos: Matti Rosvall
Jalava, 2010
ISBN: 978-951-887-429-7

Asteroidin iskeytyminen Maahan on aina ajankohtainen aihe. Kysymyshän ei ole siitä, josko asteroidi meihin joskus osuu. Kyllä se osuu, ihan varmasti. Olennainen kysymys on milloin.

Tästä kertoo Arthur C. Clarken vuonna 1993 ilmestynyt kirja Jumalan moukari (suomeksi 2010). Avaruuden pimeydestä ilmestyy vaikeasti havaittava kivenmurikka, joka on putomassa aurinkoon. Ikävä kyllä eräs sinivehreä planeetta sattuu laskelmien mukaan osumaan tielle. On aika pistää tulille ihmiskunnan merkittävin insinöörihanke, avaruuskiven töniminen kurssiltaan. Kaikki ei kuitenkaan mene aivan putkeen, siitä pitävät kiihkouskonnolliset jantterit huolen.

Tarinan keskiössä on Robert Singh, joka komentaa asteroidia torjumaan lähetettyä avaruusalusta. Kirjan mielenkiintoisinta antia ovat hänen muistelonsa nuoruusvuosien Maasta ensimmäisen lapsensa rinnalla, sekä maratonjuoksu Kuun pinnalla. Nämä tapahtumat yrittävät ilmeisesti viritellä jonkinlaista taustaa tai luonnetta kapteenille, mutta onnistuminen jää haaveeksi. Jää tunne, että kirjailija luottaa lukijan luovan kokonaiskuvan muutaman sirpaleen perusteella. Ja päästää samalla itsensä helpommalla.

Sama mekanismi toistuu. Ongelmaporukaksi nouseva, kristinuskoa ja islamia yhdistävä uusi uskonto esitellään köykäisesti eikä uskonnon kannattajien ideologiaan kaivauduta pintaraapaisua syvemmälle. Vahinko sikäli, sillä juuri heidän joukostaan löytyvät ne tahot, joiden mielestä on jumalolennon tahto, että iso kivi pyyhkäisee Maapallon ihmiskunnan kaikkeudesta. Toisaalta myöhemmin tarinassa annetaan ymmärtää, että kyse oli vain parista fanaatikosta, jolloin jännite purkautuu vaarattomasti. Ydinaseiden käytöstäkin järjestetään maailmanlaajuinen kansanäänestys.

Tämä jännitteen puute läpäisee koko kirjan. Asioita tapahtuu siellä ja täällä, valokeilaan astelee hahmoja lukemaan vuorosanoja, ja lukija seuraa kaikkea ulkopuolelta. Tarina ei ime sisäänsä, ei koukuta lukijaa eikä tarjoa muuta kuin kliinisen kertomuksen siitä, miten asiantuntijat kampeavat avaruuskiven sivuun. Vaikka älyllisellä tasolla panoksena on ihmiskunnan kohtalo, se ei missään vaiheessa tunnu siltä.

Jos haluaa esimerkin siitä, miksi Clarke muistetaan tieteiskirjallisuuden mestarina, kannattaa etsiä käsiinsä vaikka Uhka avaruudesta, joka hölmöstä nimestään huolimatta tarjoaa yhdellä sivullaan enemmän ihmeentuntua kuin Jumalan moukari kokonaisuudessaan.

Vaaniva pelko ja muita kertomuksia

Vaaniva pelkoVaaniva pelko ja muita kertomuksia
H. P. Lovecraft
Suomennos: Ulla Selkälä ja Ilkka Äärelä
Jalava, 2011
ISBN: 978-951-887-437-2

Lovecraftin koottujen teosten kolmannessa osassa pääsemme tutustumaan miehen alkuaikojen lyhäreihin, joiden pituus keikkuu pitkälti 10 ja 20 sivun välimaastossa. Mukana on myös pari hieman pidempää tarinaa: Olio kynnyksellä ja Unet noitatalossa, sekä massiivinen Hulluuden vuorilla, joka haukkaa liki kolmanneksen koko kirjasta. Onneksi se on timanttia.

Lyhyemmät novellit vievät lukijan tuttujen kauhujen lisäksi myös fantastisempaan maailmaan. Lovecraft loi unimaailman, jossa piskuisia ihmisiä tärkeämmiksi nousevat kaupungit ja paikat, sekä vähäisemmät toiset jumalat. Näistä Iranonin etsintä ja Toiset jumalat jäivät parhaiten mieleen, ja Valkoinen laiva. Niitä eivät hallitse kosminen kauhu ja mieltä jäytävä pelko, vaan surumielinen vire, joka jää jäljelle, kun kaikki maaginen hiljalleen poistuu ihmisen elämästä.

Muista tarinoista nostan esiin Erich Zannin musiikin, joka pureutui lähtemättömästi mieleeni, kun sen ensi kertaa yli kaksi vuosikymmentä sitten luin. Siinä on sellaista selittämätöntä maanisuutta, joka itseänikin usein riivaa. Toisaalta toivotan tuollaisen maanisuuden tervetulleeksi, enhän minä muuten saisi mitään aikaan, mutta tietyt ikkunat on syytä pitää Erich-parkaa tiukemmin säpissä.

Edellisen kokoelman niminovelli Varjo menneisyydestä oli puuduttava pituutensa vuoksi, koska vihjailuja ilmiselvistä asioista jaksaa vain rajallisen ajan, ennen kuin kerronta hyytyy ja lukija alkaa tuskastuneena toivoa lopun koittavan mitä pikimmin. Mikään tämänkaltainenkaan ei vaivannut pienimmässäkään määrin vieläkin pidempää tarinaa Hulluuden vuorilla, joka on tämän kokoelman helmi.

Etelänapa saavutettiin vihdoin ja viimein vuonna 1911, mutta tutkittavaa riitti silti edelleen. Lovecraft riensi omalta osaltaan täyttämään tyhjää maata ja kuvittelemaan tuon eteläisen mantereen poikki mahtavan vuorijonon, joka jätti Himalajankin varjoonsa. Hän loihti esiin vahvan kuvauksen jäisistä myrskyistä, lumesta, lähellä kokoavista reunakukkuloista ja niiden takaa taivaisiin nousevista hulluuden vuorista, joiden takana oli, niin, mitä. Huimat löydöt seuraavat toisiaan, kun Maapallon historiaa kirjoitetaan uusiksi ja tutkijat kaivautuvat yhä syvemmälle ajan ja avaruuden mysteereihin. Novellin, vaiko ehkä pienoisromaanin, ote ei herpaannu vaan jännite kantaa voimakkaana loppuun asti.

Varjo menneisyydestä ja muita tarinoita

Varjo menneisyydestäVarjo menneisyydestä ja muita tarinoita
H.P. Lovecraft
Suomennos: Ulla Selkälä ja Ilkka Äärelä
Jalava, 2010
ISBN: 978-951-887-419-8

Varjo menneisyydestä on järjestyksessä toinen kokoelma Jalavan kunnianhimoisessa sarjassa, jossa julkaistaan H.P. Lovecraftin koko novellituotanto. Mukana on 16 novellia, joten joukkoon mahtuu niin yön pimeydessä kiilteleviä helmiä kuin pari puuduttavampaakin tapausta.

Mythoksen maisemissa seikkaillaan viidessä tarinassa, joista neljä herätteli pirullisia muistikuvia kahden vuosikymmenen takaa. Ne toimivat silloin ja ne toimivat nyt. Esipuheen kirjoittaja Markku Sadelehto ei lue niistä kahta, Juhlapäivää ja Nimetöntä kaupunkia, suoraan mythokseen vaan näkee ne esisoittona tulevalle, mutta minun päässäni ne niputtuvat sulavasti mukaan. Kaksi muuta kovaa ovat Vainooja pimeydestä ja Väri avaruudesta, joiden tenho ei ole vähentynyt vuosien saatossa. Pidän sitä merkkinä korkeasta laadusta.

Ainoastaan Varjo menneisyydestä ei jaksanut kiskoa mukaansa ja pitää vauhtia yllä. Päähenkilön tarjoamat selvitykset olivat varsin pitkällisiä ja hyvin, hyvin perusteellisia, vaikka niissä toki vain vihjailtiin villisti ja perään perusteltiin, miksi kaikki nuo unikuvat olivat todellisuudessa vain houreita eivätkä lainkaan tosia. Ansioton ei tämäkään tarina ollut. Kun vihdoin päästiin ryömimään valottomassa pimeydessä risteilevissä, ikiaikaisissa käytävissä, joissa hornat tuulet vonkuivat pohjattomista kuiluista, oli tunnelma kohdallaan, mutta sinne saakka pääsemiseksi oli kahlattava kymmeniä sivuja.

Toinen tarina, joka ei jaksanut pitää minun mielenkiintoani hereillä, jopa siinä määrin että kirjan lukeminen jäi kesken kuukausiksi, oli Faaraoiden vankina. Keksin lopulta jopa syyn siihen, tai ainakin uskottavalta kuulostavan selityksen. Lovecraft haamukirjoitti sen Harry Houdinille, joka ikäänkuin itse kertoo omasta hurjasta matkastaan Egyptiin ja kohtaamisestaan syvyyden kauhujen kanssa. Tämän epäilen olleen kompastuskiveni, sillä nyt kertoja ei ollutkaan kuka tahansa Lovecraftin esiin loitsima onneton houkka, joka lopussa varsin todennäköisesti suistuisi hulluuden syövereihin todistettuaan kaikki ne kertakaikkisen mahdottomat kauhut, jota kerronta vyöryttäisi eteemme. Ei, hän oli maineikas kahlekuningas, jota kohtasi, lopulta, kerrassaan toisenlainen ja maallisempi turmio. Jotenkin tuo päähenkilön tunnettu henkilöllisyys imaisi tarinasta tehon ja jätti minut tilanteeseen, jossa vasta tuskastuminen omaan saamattomuuteeni pakotti lukemaan tuon novellin loppuun ja aloittamaan seuraavan.

Eryksin muurit on oikeastaan scifistinen tarina, mutta sepä ei olekaan Lovecraftin yksin kirjoittama. Pääosa kunniasta lankeaa Kenneth Sterlingille, joka tarinan ilmestyessä oli 15-vuotias. Lovecraft otti nuorukaisen käsikirjoituksen, korjaili sitä ja laajensi pituudeltaan, ja lopputulos julkaistiin heidän molempien nimissä. Olin valmiiksi epäileväisellä kannalla, olinhan juuri lukenut yhden tarinan, joka ei ollut maestron täysin vapaasti visioima, mutta pidin Eryksin muureista silti. Epätoivo ja jatkuvasti heikkenevä kokonaistilanne tuntui samalla absurdilta ja ahdistavalta.

Muista tarinoista, joiden joukosta en kehnoa kykene nimeämään, parhaimmat olivat Temppeli, Kylmää ilmaa sekä Herbert West – elvyttäjä. Ne jäävät päähän asumaan, ainakin toivon niin. Ehkä ne silloin häätävät Pickmanin mallin sieltä, mikä olisi varsin toivottavaa, mikäli joskus vielä päädyn Helsinkiin ja olen olosuhteista johtuen pakotettu käyttämään maanalaista.

Conan Barbaari – Aarrelaiva

Conan Barbaari – Aarrelaiva
Kirjoittanut: Roy Thomas
Piirtäneet: Ernie Chan, Alfredo Alcala
Jalava, 2012
ISBN: 978-951-887-459-4

Conan ei hahmona esittelyjä kaipaa. Siinä suhteessa hän on samaa luokkaa kuin Tarzan, Darth Vader ja Hello Kitty.

Robert E. Howard juoksutti mustakulmaista miekkamiestään ympäri luomaansa karttaa, mutta jätti tarinoiden väliin paljon tyhjää tilaa jälkipolvien täyttää omilla visioillaan. Tähän täkyyn Roy Thomas nappasi hanakasti ja loihti esiin lukemattomia uusia hyborisen ajan seikkailuja. Paitsi sarjakuvalehdissä niitä saattoi seurata myös sanomalehtien sivuilla, päivä kerrallaan. Aarrelaiva-kokoelmaan on koottu arkistripit ajalta 26.3.1979-18.10.1980.

Seikkailujen määrä ei selviä vain albumia selaamalla, sillä uusi alkaa saumattomasti edellisen loputtua ilman väliotsikoita. Tämä antaa menolle kivan elämänmakuisen lisän, kun Conan vaeltaa tiukasta paikasta toiseen ja lukija tietää, mistä hän on tällä kertaa tulossa.

Formaatista johtuen välillä kerrataan menneitä niille raukoille, joilta on jäänyt strippi tai pari väliin. Ei myöskään ole tilaisuutta fiilistellä ruututolkulla jylhiä maisemia. Tällainen kerronta toisaalta syrjäyttää tunnelmoinnin aika tehokkaasti, mutta toisaalta se pakottaa tarinaa eteenpäin täydellä höyryllä. Koko ajan on tapahduttava jotain, jokaisen stripin on tuotava jokin uusi käänne. Tämä takaa, että tylsistymisen vaaraa ei ole.

Aiemmin tapahtunut: Sonja vertasi Conania Hello Kittyyn.

Myriadit maisemat sisältävät salaisen laakson, pahaenteisen linnan, ruton riivaaman kaupungin ja japanilaistyylisen linnakkeen, vain muutamia mainitakseni, ja mukana heiluvat sellaiset legendat kuin Punainen Sonja ja Thulsa Doom! Roy Thomas osoittaa jälleen kerran tuntevansa hyborisen maailman kuin omat taskunsa, joihin hän on itse ommellut muutaman salataskun lisää.

Conan Barbaari – Aarrelaiva tarjoaa nopeatempoista viihdykettä, jota voi fiiliksestä riippuen nauttia joko yksittäisen stripin tai koko albumin kokoisina annoksina. Stripit ovat aiemmin Suomessa julkaisemattomia. Koska sanomalehtisarjaa tehtiin vain kolmisen vuotta, toivoa sopii, että loputkin julkaistaan joskus tulevaisuudessa.

Salainen agentti X-9 Corrigan 1

Salainen agentti X-9 Corrigan 1
Kirjoittanut: Archie Goodwin
Piirtänyt: Al Williamson
Jalava, 2012
ISBN: 978-951-887-460-0

Muistan lukeneeni joskus lapsena palasia Phil Corriganin edesottamuksista. En tosin koskaan kokonaista seikkailua ja siksipä en koskaan onnistunut muodostamaan miehestä ja hänen seikkailuistaan mitään selkeää kuvaa. En edes pysty muistamaan, luinko strippejä Turun Sanomista vaiko mistä. Siksi oli hienoa saada näppeihinsä ehta kokoelma, kokonaista seitsemän tarinaa sisältävä albumi. Alkuinnostusta lisäsi tekijäparivaljakko Goodwin ja Williams, joita muistan lämpimimmin Tähtien sota -sarjakuvien tiimoilta. Corrigan 1 -kokoelman atripit ovat ajalta 30.1.1967-27.7.1968.

Phil Corrigan on salainen agentti X-9, joka sai koodittoman kutsunimen vasta toisella vuosikymmenellään. Jopa agentuuri, jonka piikkiin hän heittää keikkaa, oli pitkään nimetön. Tietyn hetken historiassa puulaakin nimi oli FBI, koska FBI oli siihen aikaan kova sana, mutta fedien suosion laskiessa X-9 siirtyi jälleen anonyymiin talliin. Hyvä näin, tämänkin kokoelman tiimoilla Phil nimittäin vierailee Karibialla, Italiassa ja jossain kuvitteellisessa arabimaassa. Luullakseni FBI:n rutiininomainen toimivalta ei kanna ihan niin pitkälle.

Tarinat ovat kohtalaisen yksinkertaisia, mikä onkin vähän pakko, sillä viikkokausia kestävässä seikkailussa ei voi olla liian kimurantteja kuvioita. Tässä mielessä amerikkalainen jatkuvajuoninen strippisarjakuva muistuttaa peruspiirteiltää suuresti kirjallista suuntausta nimeltä Uusrahvaanomainen spekulatiivinen fiktio (URS), jonka kantava idea on ”selkeä, viihdyttävä, hyvä tarina”. Sana, jota näissä yhteyksissä on tavattu käyttää, on konstailematon. X-9:n seikkailut ovat konstailematonta viihdettä.

Olen aina diggaillut enemmän sarjakuvaa, jossa naisenpuolien ainoa funktio ei ole vikistä nurkassa, kun jotain tapahtuu. Corrigan 1 lunastaa itsensä viimeistään toisen tarinan alussa, kun rikollisorjatyövoimalla kultakaivosta pyörittävä hepsankeikka ampuu niskuroivan körilään kylmäverisen stooalainen hymynkare kasvoillaan. Sankaripuolella taas hameväki olisi voinut olla aktiivisempaa sorttia, rystypolkka jäi selkeästi miesten tanssattavaksi, mutta ehkä 60-luvun sarjalta ei voi ihan kaikkea vaatia.

Erityisen tajuntaa räjäyttävää kamaa ei Corrigan 1 sisältänyt, mutta toisaalta olin jykevästi viihdytetty koko kirjan läpi. Sen enempää en pyydä. Paitsi ehkä albumia Corrigan 2.