Aihearkisto: Kirja

Kirotun maan ritari

kirotun-maan-ritariKirotun maan ritari
Erkka Leppänen
Kuvitus: Petri Hiltunen
Vaskikirjat, 2016
ISBN: 978-952-6642-23-9

Praedorit ovat onnenonkijoita, seikkailijoita joiden elämä on vaaraa täynnä. Hyvin harva heistä kuolee korkeaan ikään. Praedoreiden toimenkuvaan kuuluvat sodat, salamurhat, varkaudet ja muut vastaavat toimet, joiden myötä joku jossain menettää vähintään rahapussinsa, mutta luultavimmin päänsä. Tämän vuoksi heihin ei suhtauduta yleisellä suopeudella.

Vaikka kuka tahansa voi tarttua miekkaan, jokainen sotapoika ei ole praedor. Tämän nimityksen saadakseen täytyy vierailla kirotulla maalla, joko Warthin raunioissa Jaconian sisällä tai Borvarian loputtomassa rauniokaupungissa, missä luonnonlait ovat vain kainoja ehdotuksia ja kuta kuinkin kaikki on tappavaa.

Praedor on alun alkujaan Petri Hiltusen neljän vuosikymmenen yli ulottuva projekti, jonka puitteissa Petriltä on ilmestynyt neljä sarjakuva-albumia. Maailma on laaja ja pitkälle kehitelty, ja aika ajoin myös muut ovat saaneet luvan rikastuttaa Jaconian historiaa tarinoillaan. Yksi heistä on Erkka Leppänen, jonka novellikokoelma Kirotun maan ritari kertoo praedorista nimeltä Falac Valkosulka.

Falac ei ole mikä tahansa epätoivoisista oloista ponnistava onneton kurkunleikkaaja, vaan alkujaan ritari, mutta sekään ei auta kun elämä päättää kolhaista kunnolla. Taistelutaidoille on aina kysyntää, joten nälkäkuolemasta ei ole suurta pelkoa. Tosin praedorin elämässä se onkin yksi niitä harvoja tapoja kuolla, joka ei ole päivittäisenä uhkana. Tästä ovat elävänä(?) todisteena Falacin vaihtuvat seuralaiset, joista osa ymmärtää käyttää saalisosuutensa toisenlaisen elämän aloittamiseen, kun taas toisilta elämä ja ura katkeavat yhtä aikaa.

Tämä muodostaakin tehokkaan jännitteen tarinoihin, sillä vaikka päähenkilö oletettavasti selviää kiipelistä, hänen tovereistaan ei ikinä tiedä, ovatko he mukana novellin verran vaiko puoli kirjaa. Leppänen saa tämän toimimaan puhaltamalla sivuhenkilöihinkin henkeä siinä määrin, että heidän kohtaloillaan on väliä, ja siksi brutaali kuolema pääseekin kirpaisemaan lukijaa.

Myös Falacin hahmo elää, eikä hän ole enää kirjan lopussa se sama mies, joka alkusivuilla esiteltiin. Esimerkiksi hänen vankkumaton, jopa kiivas uskonsa Artanteen saa kolauksia matkan varrella. Näin se kuuluu tehdä, staattiset henkilöhahmot, vaikka olisivat kuinka räiskyviä, tuppaavat tylsyttämään teränsä nopeasti.

Praedorin maailma on miekka & magia -genren tyylikäs edustaja, joskin asenteet siinä ovat monessa suhteessa modernimpia kuin tyylilajinsa lyömättömässä standardissa, Robert E. Howardin Conan-saagassa. Homous ei ole tabu, vaan yksi osa ihmiskunnan elämää, eikä henkilön pätevyys määräydy sen mukaan, mitä killuu tai on killumatta jalkojen välissä. Tässä suhteessa Jaconia avautuu kutsuvampana kuin muinainen hyborinen aika.

Kirotun maan ritari nostaa Erkka Leppäsen suoraan Petri Hiltusen ja Ville Vuorelan rinnalle kotimaisen miekkafantasia eturintamaan. Taistelkoot he kauan ja kaatukoot urheasti. Tai puukottakoot vastustajiaan niskaan ja varastakoot heidän rahakukkaronsa, kuten praedoreille sopii.

Kirjassa on sivumennen sanoen Petrin upea kuvitus.

Tappuri

tappuriTappuri
Boris Hurtta
Avoin Kirja, 2005
ISBN: 951-881-070-2

Tappuri on poliisi, joka on omasta mielestään jo parhaat päivänsä nähnyt. Selkä krämppää yhtenään, ja lainsäätäjien typeryys näivettää hiljalleen poliisin mahdollisuuksia hoitaa tointaan kunnollisesti. Tappuri on jo aikaa sitten päässyt irti katupartioinnista ja pyörittää elinkeinovalvonnan osastoa sen minkä jaksaa ja viitsii. Vuosi vuodelta se on yhä vähemmän. Hän näkee poliitikkojen sanahelinän takana lymyävän tehottomuuden ja korruption, ja sanoutuu siitä vimmaisesti irti. Muiden tempoillessa tulosvastuullisuuden kiristyvässä verkossa Tappuri haaveilee lähestyvästä eläkeiästä. Vaikka kaukanahan se tuntuu olevan.

Kertomukset, joita on 23, pyörivät niin Tappurin ammatin kuin siviilielämän ympärillä. Milloin hän viettää aikaa filatelistiystäviensä kanssa, milloin hämäräperäisissä ravintoloissa peitetehtävissä. Joskus molempia samaan aikaan. Ja aina esimiehet haluavat lisää. Tätä vastaan Tappuri taistelee kaikin keinoin. Töitä viivytetään niin pitkään kuin suinkin mahdollista, ja kun ne kortit on pelattu, on aika ottaa pari viikkoa sairaslomaa. Ja hullusti käy, jos hänet pakotetaan johonkin epämieluisaan, kuten vaikka autonkatsastukseen. Virkakuntien rakenteet järkkyvät eikä tuhopolttokaan ole pois suljettu seuraus.

Tappurin metkut töiden väistelyssä lähestyvät sellaista nerokkuutta, että tekisi mieli verrata häntä Sherlock Holmesiin, mutta parempi vertaus olisi kuitenkin Moriarty. Patalaiska, turhaa työntekoa vieroksuva Moriarty. Tappurin motto tuntuu olevan: Jos et voi voittaa vihollistasi, heitä sille kapuloita rattaisiin, keitä kahvit ja nosta jalat pöydälle.

Boris Hurtta ehti heittää siivilissä keikkaa kyttänä viidellä vuosikymmenellä ennen eläköitymistään. Tuona aikana hän ryhtyi kirjailijaksi, mitä voidaankin pitää hänen todellisena ammattinaan, mutta ei aika Pedon palveluksessa hukkaan mennyt. Jos Valdemar Rydberg -tarinat ammentavat Hurtan antikvaarisista kokemuksista, on Tappuri yhtä paljon velkaa poliisin uralle.

Kirja on riemukas, kyynisen miehen tilinteko ajastaan Pedon käskyläisenä. Kaikesta näkee, että raadollisimmat kuvaukset kumpuavat vankasta kokemuspohjasta, ja se pumppaa kertomukset täyteen vitaliteettia. Koskaan ei tiedä, missä omaelämäkerrallinen materiaali loppuu ja fiktio alkaa, ja niin on parasta. Ja jos joku tunnistaa tarinoista itsensä tai tuttavansa, se vain lisää tilanteiden herkullisuutta. Terveiset tarkastaja Norkamolle.

Kustantajalta kirjaa lienee turha enää kysellä, eikä toivoaan pidä laskea myöskään kansallisten kirjakauppaketjujen varaan. Tappuria haikailevien ei auttane muu kuin kääntyä asiansa osaavien antikvaarien puoleen ja toivoa, että Planeetat ovat oikeassa asennossa.

Hyvin marinoitua lihaa

hyvin-marinoitua-lihaaHyvin marinoitua lihaa
Lauri H. Spoof
2016

Ryhdyin lukemaan tätä työpäivän aikana saamaani vihkosta heti kun pääsin kotiin. Vaan piru vie! Nälkä vaivasi. Joten jätin stoorin kesken ja lähdin kauppaan ostamaan ruokaa. Tuli ostettua lihaa. Tämä on relevanttia.

Takaisin vihkoseen ja sen sisältöön.

Hyvin marinoitua lihaa on ns. lihaksi tullut esitys siitä, mistä ollaan välillä Usva-leireillä juteltu, miten jotkut leiriläiset katoavat julkaisuhorisontin taa, ja mitä makkaraa me muuten tällä kertaa syödäänkään. Hahmot on tuttuja, nimiä kun on väännetty vain välttämättömän verran, vai jääkö kenties Tuomo Salovaara, Igor Hukka ja Juho Kärkäs jollekin arvoitukseksi? Voi rillumarei!

Hahmoilla ei ollut liiemmälti huomattavia luonteenpiirteitä, jos ei viinanhimoa lasketa, mutta eipä karikatyyrillä tarvitsekaan, ja tämän esityksen puitteissa se riitti mainiosti. Ja paha olisi väittääkään, ettei tuo yksi framille tuotu puoli pitäisi paikkaansa. Tästä voidaan toki keskustella tarkemmin bloggajalle tarjotun jallukolan eli kornetin äärellä.

Eivätkä ne tyypit olleet siis ominaisuuksia vailla, hyvin oli löydetty sopivia koukkuja ja ilmiöitä, niin että URS-henkisyyden saastaista ydintä etäämmältäkin kiertelevät ymmärtävät viittauksia tasaiseen tahtiin.

Juoni ei polveile, kuten ei tämmöisessä vihossa liiemmälti kuulukaan, ja päätyy tyydyttävästi välipysäkkien kautta juuri sille laiturille kuin lukija olettaakin. Silti kertomus ei ole vailla särmää, sillä loppupuolella kupletin pääjehut pääsevät perustelemaan tekemisiään, ja sieltä voi jokainen löytää jonkin sanomankin.

Julkaisussa ei lue painosmäärää, mutta veikkaan kovin pieneksi, joten parempi olettaa, että tätä ei saa mistään. Paitsi kirjoittajalta itseltään. Minäkään en rohkene ottaa piraattikopioita kirjoittajan eläessä, etten oikeasti päädy vartaaseen. Enkä näkisi kuolemaakaan vapauttavaksi klausuuliksi, sen verran on necropunk-viboja ilmassa näinä aikoina.

Uteliaiden on siis syytä odottaa kärsivällisesti, jos joku elämän aikana vastaan vyöryvästä väkijoukosta olisi syyllinen itse ja hällä mukana ylimääräinen kappale tätä vihkoa, joka räävittömän aiheen ja rienaavan toteutuksen myötä on selvää kvlt-kamaa.

Lukukokemuksesta humaltuneena (jallu-schnapsun voisi ottaa seuraksi)ryhdyin jatkamaan omia kirjallisia pyrintöjäni, joista toinen tähtää samaan räävittömyyteen, ja toinen samaan sisäpiirijutuista (olisiko interiööripunk tälle sopiva termi) kumpuavaan hekumointiin. Jotain vakavampiakin deadlineja olisi tyrkyllä, mutta joskus sitä on aivan pakko kirjoittaa roskaa.

Haikaran silmä

Haikaran silmäHaikaran silmä
Ursula K. Le Guin
Suom. Jyrki Iivonen
Vaskikirjat. 2015

Planeetta Victoria on vastakkainasettelun maailma. Ensimmäiset saapuneet siirtolaiset olivat väkivaltarikollisia, jotka Maapallo oli karkottanut ainiaaksi. Lukuisia vuosia heidän jäljessään saapuivat pasifistit, joiden suuri rikos oli uskoa rauhan periaatteisiin. Huolimatta filosofisista eroistaan näiden kahden yhteisön oli kannattavaa ryhtyä yhteistyöhän, joskaan ei tasavertaisina.

Toiset asuvat kaupungissa, toiset hökkelikylässä. Toisllla on itsevaltainen neuvosto, toisilla demokraattinen kyläkokous. Toiset janoavat valtaa muiden yli, toiset vapautta kaikille. Toiset antavat käskyjä, toiset tottelevat, sillä monasti jo tottelemattomuus on eräänlainen väkivallanteko. Silti kansalaistottelemattomuus asuu rauhan ihmisten sieluissa, sillä he muistavat Kingin ja Gandhin opit väkivallattomasta kapinasta, vaikka harva elossa olveva on edes nähnyt Maata.

Lev on Hökkelikylän nuorukainen, joka saapuu pitkältä tutkimusmatkalta planeetan erämaihin. Retkikunta on löytänyt uuden paikan, johon ihmiset voisivat asettua. Kaupungin valtiaat, etunenässä neuvosmies Falco, suhtautuvat moisiin suunnitelmiin epäilyksellä. Tämä eripura käynnistää yhteenoton, jossa periaatteet punnitaan. Voiko rauhanomainen vastarinta todella murskata totalitääriset valtarakenteet? Tätä päätyy pohtimaan Falcon tytär Luz, joka altistuu hökkelikyläläisten ajatuksille.

Tieteiskirjallisuuden suurnimi Ursula K. Le Guin on tunnettu paitsi korkeatasoisesta proosastaan ja loistavasta tarinankerronastaan myös yhteiskunnan peruskysymyksiin pureutuvista näkemyksistään. Vastaukset olisivat helppoja, jos ihanteet pääsisivät toimimaan ideaalisessa maailmassa, mutta ihmisten kanssa mikään ei koskaan ole täydellistä. Le Guin tietää tämän ja luovii ilmiselvyyksien karikoiden läpi kohti sellaista totuutta, jonka lukija voi uskoa, ja siinä totuudessa on katkeruutta ja tappioita, mutta myös rohkeutta, koska vain rohkea uskaltaa vaatia maailmaan muutosta.

Haikaran silmä ei kuulu hainilaistarinoihin eikä muutenkaan liity Le Guinin muuhun tuotantoon kuin teemojensa puolesta. Siksi se seisookin omilla jaloillaan vahvana, eikä sen sanoma ole menettänyt merkitystään sen lähes 40 vuoden aikana, joka on kulunut sen ensimmäisestä julkaisusta Virginia Kiddin toimittamassa Millennial Women -antologiassa. Päin vastoin, Haikaran silmä tuntuu nykyään aina vain ajankohtaisemmalta.

(Arvostelu ilmestynyt Tähtivaeltajassa 4/2015.)

Telluuria

TelluuriaTelluuria
Vladimir Sorokin
Suom. Anna Taitto
Like. 2015

Telluuri on 1800-luvun loppupuolella löydetty puolimetalli, jonka ominaisuudet tekevät siitä hyvän materiaalin puolijohteisiin. Telluuri on myös Vladimir Sorokinin romaanin Telluuria päähenkilö, sillä muita päähenkilöitä ei kirjassa ole.

Telluurian maailma on vinksallaan moneen eri suuntaan yhtä aikaa. Yksi vinouma on poliitinen. Eurooppa on juuri toipumassa wahhabiittien valloitusretkistä ja moni valtio on murentunut osiin. Etenkin Venäjä on sirpaloitunut jos jonkinlaisiin ruhtinaskuntiin ja kommunistisiin utopioihin.

Toinen vinouma on antropologinen. Maailmaa asuttaa ihmisten lisäksi myös isojen ja pienien rodut, joista isot vastaavat kutakuinkin jättiläisiä ja pienet mahtuvat asumaan isohkossa nukkekodissa. Näiden evoluutiota tai keskinäistä historiaa ihmisten kanssa ei sivuta lainkaan. Tämä muodostaakin Sorokinin kerronnan kulmakiven: Kirjailija ei selittele mitään.

Kolmas vinouma löytyy jo kirjan nimestä ja on luonteeltaan kemiallis-narkoottinen. Telluurin salatut ominaisuudet tekevät siitä maailman halutuimman huumausaineen. Se aiheuttaa käyttäjässään ennen kokemattoman selkeyden, joka johtaa valtavaan hyvän olon tunteeseen. Mutta telluuria ei nuuskata nenään tai ruiskuteta suoneen. Metalli valetaan nauloiksi, ja puusepiksi kutsutut ammattilaiset iskevät ne yhdellä napauksella asiakkaan päähän.

Telluuriassa on 50 lukua, ja kovin harvalla niistä on mitään suoraa tekemistä toistensa kanssa. Yhden luvun päähenkilö voi esiintyä vähäisenä sivuhahmona tai mainintana toisessa luvussa, mutta muutoin ihmisten tarinat eivät risteä. Yhteisenä nimittäjänä toimii telluuri, joka sekin on ajoittain läsnä vain hyvin viitteellisenä elementtinä, vaikkapa käytetystä naulasta tehtynä korvakoruna.

Osa tarinoista toimii novelleina, mutta joukossa on myös julistuksia, kirjelmiä, näytelmiä sekä kolmen sivun mittainen yhden virkkeen rukous. Kerrontakeinojen kaleidoskooppimainen kakofonia imee lukijan sisään maailmaan, jonka ihmeentuntu on murskaantunut lukemattomiin sirpaleisiin, joiden perässä juostessaan lukija tajuaa, ettei koskaan saa kiinni niitä kaikkia. Henkilöhahmojen aitous, puutteineen ja heikkouksineen, saa Sorokinin sivaltavan satiirin maistumaan karvaan todelta.

(Arvostelu on julkaistu Tähtivaeltajassa 4/2015)

Kudottujen kujien kaupunki

Kudottujen kujien kaupunkiKudottujen kujien kaupunki
Emmi Itäranta
Teos. 2015

Saaren yllä kohoaa Torni, josta Neuvosto hallitsee kaupunkia. Heidän määräyksestään jo lukemattomien sukupolvien ajan unia näkevät ihmiset on suljettu Tahrattujen Taloon, jotta he eivät tartuttaisi muihin uniruttoa. Ruton uhreja riivaavat rinnan päällä istuvat mustat hahmot, painajat, kuten Eliana omakohtaisesta kokemuksesta tietää.

Eliana asuu Seittien Talossa ja kutoo. Se on hänen ja kymmenien muiden työ, heidän tehtävänsä ja identiteettinsä. Arki rikkoutuu, kun talon alueelta löytyy haavoittunut tyttö, joka ei enää pysty puhumaan, ja Eliana ottaa asiakseen saada selville, mitä kaiken taustalla on. Miksi tytön käteen on tatuoitu Elianan nimi loistelevän valossa hehkuvalla musteella? Se on mysteereistä vasta ensimmäinen, ja edessä odottaa ystävyyden, rakkauden ja petosten monitahoinen verkko, joka kietoo koko saaren sisäänsä.

Juonikuvaus on kuin tuli, hyvä renki ja huono isäntä. Se voi houkuttaa mukaansa tai johtaa harhaan, sillä samoista aineksista on mahdollista saada aikaiseksi keskinkertainen tusinaseikkailu tai sitten vuoden merkittävin kotimainen fantasia. Kyse on pitkälti siitä, millaista kieltä kirjailija käyttää, miten hän rakentaa tarinansa ja millaisia tasoja hän upottaa kerrontansa pinnan alle.

Emmi Itärannan uusi romaani Kudottujen kujien kaupunki on kauttaaltaan kaunis ja unenomaisuudessaan upottava. Sen maailma on rikas, täynnä eläviä yksityiskohtia ja pinnan alla uinuvia salaisuuksia, ja se paljastaa itsestään koko ajan uusia puolia silti paljastumatta kokonaan.

Kielikuvien ja vertausten kavalkadi on katkeamaton ja kiivas. Kirjan alussa tämä on siunaus, sillä se auttaa juurruttamaan lukijan kerronnan rytmiin, mutta jossain vaiheessa tyyli saattaa nousta liiaksi esiin, mikä harhauttaa huomiota juonen vuosta.

Henkilöhahmot ovat eläviä ja aitoja, hyvin todellisia ja siksi heistä välittääkin niin paljon. Vain yhdessä kohtauksessa lumo rikkoutuu, kun kaupunginkaartin vartijat Biros ja Lazaro tuovat elävästi mieleen Neil Gaimanin hahmot herra Croup ja herra Vandemar. Jos tyylillinen viittaus on tarkoituksellinen, se on tarpeeton, sillä Itärannan romaani seisoo omillaankin kansainvälisten fantasian mestariteosten joukossa.

(Arvostelu on julkaistu Tähtivaeltajassa 4/2015)

Viiden kirjan haaste

Bloody White BaronKohdalleni osui kirjameemi, jonka suoritin säntillisesti viiden päivän aikana. Koska kierrätys on päivän sana, kokosin koko roskan myös blogiin.

1. päivä: kirja, jota luet nyt.
2. päivä: kirja, jota rakastit lapsena.
3. päivä: kirja, joka jäi kesken.
4. päivä: kirja, joka teki suuren vaikutuksen.
5. päivä: kirja, johon palaat aina uudelleen.

1. päivä: Juuri nyt on kesken James Palmerin kirja Bloody White Baron. Se kertoo virolaissaksalaisesta ylimyksestä paroni Roman Maximillian von Ungern-Sternbergistä, joka oli väkivaltainen tsaaristi, valkoinen komentaja Siperiassa bolsevikkien kansanousun aikaan, kylmähermoinen ja kylmäverinen tappaja, sekä Mongolian viimeinen kaani. Koska mikäpä olisi sellainen mies, joka ei valloita kokonaista valtakuntaa kiinalaisilta.

Lisäksi mitä mainioin hahmo Jeanny Been, kapteeni Morrisonin, insinööri Prestonin ja kapteeni Parkin maailmaan. Kaksi tarinaa on tulilla tai muhimassa, vaan tässä vaiheessapa en kerro minne.

Säätiö2. päivä: Kirja, jota rakastin lapsena. Ensin pitäisi hahmottaa, mitä tässä nyt meinataan lapsella. En muista, mitä mulle on mahdollisesti luettu joskus ennen kouluikää. Tai jälkikäteen olen muodostanut tietoisuuden, että ainakin Kapu Karvakorvaa ja Tiitiäisen satupuuta on luettu, mutta en voi parhaalla tahdollanikaan sanoa rakastaneeni niitä. Ehkä rakastin, mutten enää muista sitä.

Toisaalta kymmenvuotiaskin on lapsi, samaten 13-vuotias. Sen jälkeen aletaan mennä syvemmälle teiniyteen ja sitä ikää ei tässä tarkoiteta. Täyttäessäni 13 keskellä kesää -86 olen ollut siirtymässä kuudennelta luokalta seiskalle, joten nyt pitää muistella, mihin kirjoihin olen törmännyt ennen sitä.

Isaac Asimovin Säätiö. Myöhemmin luettuna sen kirjallinen taso on käynyt tuskallisen selväksi, mutta ala-asteella en vielä ymmärtänyt hevon kuttua sellaisen päälle. Sen sijaan ajatus siitä, että yhteiskunnallista kehitystä voisi ennustaa havaintojen ja teorioiden perusteella vuosisatojen jänteellä oli tajunnan räjäyttävä visio. En usko, että luin Säätiön kuin ehkä pari kertaa, mutta muisto siitä kulki mukana scifin graalin maljana ja mahtavana mittatikkuna, jota vasten vähäisempiä visioita verrattiin.

Luulen lukeneeni Säätiön joskus 3. tai 4. luokalla, joten se sujahtaa ikähaarukan sisään ja siten kelpaa vastaukseksi.

Dyyni3. päivä: Mulla jäi kesken Frank Herbertin Dyyni. Se oli sitä aikaa kun en vielä omistanut sitä, ja jouduin lainaamaan sen kirjastosta. Aloitin sitä, mutta sitten kirja katosi. Hemmetti. Parin viikon kuluttua, just ennen eräpäivää, kirja löytyi koulusta, oisko ollu psykan luokan ikkunalaudalta. Olin varmaan jättäny sen sinne. No, se piti tietty palauttaa, enkä lainannu sitä uusiks. Joko siitä oli varaus tai ei vaan just sillä hetkellä napannu. Joten jäi kesken.

Enkä vielä ole tarttunu siihen uudestaan. Vaikka se on kirjaimellisesti lähin kirja tietokoneelta kirjahyllyyn katsottuna.

Linnunradan käsikirja liftareille4. päivä:  Kirja joka teki suuren vaikutuksen. Kun lukuhistoriaa on sellaiset 35 vuotta plus iltasadut sitä ennen, ja toisaalta muisti on jo hukannut pirun paljon kaikesta luetusta, on aika hankalaa kaivaa esiin yksi kirja, joka olisi tehnyt erityisen suuren vaikutuksen. Niitä on monta, eri syistä. Toisaalta kun hetkeksi hiljennyn, vastauksia on lopulta vain yksi.

Oikeastaan tämä kirja piti mainita huomisen haasteen kohdalla, mutta sepä pääseekin irti jo nyt:

Linnunradan käsikirja liftareille.

Olin uimaseuran treenien jälkeen saunassa, kun toinen seuran jäsen esittäytyi minulle. ”Hyvää päivää, olen hissi, palveluksessanne. Valmiina kuljettamaan teidät valitsemaanne kerrokseen. Siriuksen kyberneettinen kauppakomppania on suunnitellut minut kuljettamaan teidät mihin tahansa Linnunradan liftareiden käsikirjan toimitalon kerrokseen.” Litania jatkui monta minuuttia.

Tilanteen absurdius iski lujaa. Siellä me istumme porukalla saunassa ja yksi kaveri kertoo olevansa hissi. Kun sain suunvuoron, kysyin että mistä äskeinen oli, sillä se oli selvästi opeteltu lainaus jostakin. Eräästä kuunnelmasta, kuulemma. Mistä kuunnelmasta? Linnunradan käsikirjasta liftareille. Kaveri lupasi tuoda radiosta taltioimansa kasetit lainaan seuraavalla kerralla. Niissä oli kuunnelman jaksot 7-12, ja tämä oli aikaa ennen kuin jaksot 13-25 tehtiin. Sitten kaveri kertoi, että oli tästä kirjakin.

Pyhä kirjastoreissu, Batman! (Vaikka tämä sattuikin vuosi pari ennen kuin Kolmos-TV rantautui ja alkoi esittää Star Trekia ja Batmania.) Ilpoisten kirjasto ei pettänyt, ja taisin lukea Liftarit samana iltana. Sen jälkeen luin sen taas, ja taas. Jos Tähtien sota on elokuva, jonka olen nähnyt useiten, Liftareiden käsikirja on sen kirjamaailman vastine. Siksi se sopisi huomiseen haasteeseen, ja rajatapauksena myös kirjaksi, jota rakastin lapsena, koska Liftarit oli parasta koskaan ja osui sinne ala- ja yläasteiden taitteeseen.

Mun huumorintajuni on ottanu suuria vaikutteita ja lainauksia, replikointia ja tyyliä myöten, parista olennaisesta lähteestä. Yksi on kuunnelmasarja Knalli ja sateenvarjo, toinen on Suomen MADin parhaimmisto, joka on hauskuuttavan lisäksi myös pirun tarkkaavaista ja oivaltavaa. Mutta absurdismi, jo ennen Monty Pythonia Linnunradan käsikirja liftareille opetti ymmärtämään, kuinka käsittämätön koko maailmankaikkeus, itse asiassa elämä, ja kaikki muu sellainen, oikeastaan onkaan. Ja että ainoa keino selvitä sen tajuamisesta on nauraa sille.

Hyvin pitkälti Linnunradan käsikirja liftareille teki musta sen tyypin, joka mä nykyään olen. Sen vaikutus näkyy mun teksteissä ja koko elämänasenteessa. Niin että kiitos, Douglas Adams, kiitos kaloista ja kaikesta muusta sellaisesta.

Niin ja se hissiksi esittäytynyt kaveri on meidän kummankin likan kummisetä. Koska kun elämässä kohtaa riittävän kummallisia ihmisiä, niistä kannattaa pitää kiinni.

Merkintöjä Burmasta5. päivä: Viimeinen haaste on paha. Kovin usein ei enää tule luettua kertaalleen luettuja kirjoja, koska kirjoja tulee koko ajan lisää eikä aika riitä niidenkään lukemiseen.

Ilmiselvin kandidaatti olisi ollut Linnunradan käsikirja liftareille, mutta sen käsittelin jo eilen. Myös Harry Harrisonin Ruostumattoman teräsrotan olen lukenut useasti, viimeksi tänä vuonna lapsille iltasaduksi, mutta senpä myötä katosi tarve lukea sitä heti kohta uudestaan. Joskus penskana se oli helvetin menevä kirja, nyt kovin yksioikoinen eikä enää kovinkaan kiehtova.

Hunter S. Thompsonin Pelkoa ja inhoa Las Vegasissa olen lukenut ehkä kolmesti, mikä näinä aikoina on tosi usein. Ja voisin lukea sen taas, se kun on tajuttoman viihdyttävä eikä kovin paksu. Toisaalta Hannu Rajaniemen Kvanttivarkaan olen lukenut kahdesti ja oikeastaan pitäisi lukea se taas, että saan koko trilogian kerralla pulkkaan ja arvosteluun.

Vaan nytpä aiheutan pahennusta niiden keskuudessa, joiden mielestä kirjaan ei kuvat sovi, paitsi korkeintaan kanteen. Nostan esiin sarjakuvan, jonka olen lukenut viimeisen sanotaan neljän vuoden aikana ehkä kymmeneen kertaan.

Guy Delislen matkakertomus Merkintöjä Burmasta.

Delisle on asunut mielenkiintoisissa paikoissa, kuten Kiinassa, Pohjois-Koreassa, Burmassa ja Israelissa. Jokaisesta löytyy oma kirjansa täynnä tarkkoja havaintoja ja peittelemättömiä mielipiteitä, ja kukin on aivan ehta matkakirja, joiden myötä lukija pääsee itse paikalle paitsi maistamaan eksotiikkaa myös oppimaan maan kulttuurista ja historiasta.

Näistä neljästä Merkintöjä Burmasta oli ensimmäinen, jonka luin, ja se on myös se, jonka pariin useiten palaan.

Koska kyseessä on meemi, tähän varmaan pitäisi haastaa joku. Kukin tuhlatkoon aikansa haluamalla tavalla, mutta maanittelen nyt mukaan ne kirjablogit, jotka tähän törmäävät. Jos tartutte haasteeseen, linkittäkää Routakotoon tai jättäkää kommentti, niin kerään haastuneet tähän alle.

Hävitys

HävitysHävitys (Annihilation)
Jeff Vandermeer
Suom. Niko Aula
Like, 2015
978-952-01-1288-2

Jeff Vandermeer on suomalaisilla tuttu nimi Tähtivaeltajan sivuilta jo vuosikymmenen takaa. Hän on uuttera ja nerokas työmyyrä, joka on vaimonsa Annin kanssa toimittanut kasoittain laadukkaita antologioita, joilla on lukunautinnon lisäksi myös kirjallisuustieteellisiä meriittejä. Nyt Jeff on Eteläraja-sarjansa myötä noussut megatähdeksi, joka niittää kirjallisuuspalkintoja valovuoden mittaisella viikatteella, ja valloittaa lukevan kansan sydämiä säälimättä myös valtavirtakirjallisuuden puolella.

Alue X on paikka, jossa pätevät omat luonnonlait ja lainaalaisuudet. Näiltä ominaisuuksiltaan se muistuttaa M. John Harrisonin Saudaden vyöhykettä ja Kefahuchin vuota, mutta Alue X on henkilökohtaisempi. Se ei vain lumoa ihmistä käsittämättömyydellään, se viekoittelee ymmärryksen rajalla olevilla kysymyksillä ja lupailee vastauksia niille, joilla on valmiudet ne nähdä.

Tähän paikkaan lähetetään retkikunta, järjestyksessään kahdestoista, hankkimaan noita vastauksia. Mukana on biologi, psykologi, maanmittari ja antropologi, eivätkä he pitkän koulutusjakson jälkeen toisistaan muita nimiä käytäkään. Päästyään aiemman retkikunnan pykäämään perusleiriin he alkavat tutkia ympäristöön ja löytävät tornin, joka kohoamisen sijaan vajoaa maahan käsittämättömän syvälle. Eikä tämä ole tornin oudoin ominaisuus.

Myös biologin aviomies on käynyt Alue X:llä, ja toisin kuin moni muu, palannut sieltä. Miten se tapahtui, kukaan ei osaa sanoa, eikä hän ehkä sittenkään palannut. Silti biologin motivaatiot retkelle lähtemisessä ovat monitahoisemmat kuin siippansa jalanjäljissä kulkeminen. Kyse on siitä, kuka hän sisimmässään on ja mitä hän elämältään haluaa. Joka tapauksessa hänen valintansa on riski siinä missä mahdollisuuskin, sillä kun ihminen astuu Alue X:ään, Alue X astuu ihmiseen. Kiinnostavinta ei olekaan, kuka selviää hengissä ja kuka ei, vaan pikemmin se, miten selviytyminen ylipäätään määritellään ja mitä se tarkoittaa.

Hävitys on kertomus toisaalta ekokatastrofista, toisaalta tutkimusmatkailijoista, toisaalta elämästä. Ei elämän tarkoituksesta vaan siitä, mitä elämällä on tarjottavanaan. Joku jossain vertasi Vandermeeria Lovecraftiin. Ymmärrän ajatuksen, vaikka nauran sille päin naamaa. Lovecraft kirjoitti kosmista kummaa, Vandermeer uuskummaa, mutta heidät erottaa toisistaan se yksinkertainen seikka, että Vandermeer on kirjallinen nero, jonka teksti suorastaan laulaa. Hävityksessä tasoja ja merkityksiä riittää useammalle lukukerralle, ja vaikka käännös on mitä erinomaisin, nousee halu lukea kirja myös alkukielellä, jottei pieninkään yksityiskohta jäisi ihastelematta.

Mitäpä Hävitystä enempää kehumaan, muuta kuin että Tähtivaeltaja-palkinnon voittaja on tässä. Trilogian kaksi muuta osaa on jo lukulistalla, joka aktualisoituu välittömästi, kun ne painokoneesta putkahtavat.

(Arvostelu on julkaistu Tähtivaeltajassa 3/2015.)

Musta komppania

Musta komppaniaMusta komppania (The Black Company)
Glen Cook
Suom. Markus Harju
Vaskikirjat, 2015
978-952-5722-26-0

Tolkienilaista fantasiaa määrittävät suuret armeijat ja suuret kohtalot. Näkökulma on päälliköiden ja ylimysten, eivätkä pienet kahakat kiinnosta ketään, jolleivät sitten päähenkilöt satu osalliseksi sellaiseen. Tänä päivänä tällaisen fantasian vastakohdan kärkinimi on George R. R. Martin, mutta vuosikymmen ennen Tulen ja jään laulua sumusta marssi Glen Cookin Musta komppania täynnä miehiä, joiden kohtalo oli korkeintaan heiluttaa miekkaa, kunnes itse siihen hukkuisivat.

Komppanialla on pitkä historia, ajoittain kunniakas, ajoittain vähemmän, jonka merkitsemisestä kronikoihin pitää huolen vasiten nimetty kirjuri. Tällä hetkellä homma kuuluu Puoskarille, komppanian lääkärille, joka tekee parhaansa tallentaakseen tapahtumat rehellisesti ja tinkimättä, siinä määrin kuin se nyt palkkamiekalta luonnistuu.

Komppanian jäsenillä lienee joskus aikanaan ollut vanhempiensa antamat nimet, mutta enää ne eivät joka tapauksessa ole käytössä. Kutsumanimet tulevat joko luonteenpiirteiden ja ammattien mukaan. On Puoskari, Kapteeni, Korppi, Peikko, Yksisilmä, Sielunsieppaaja, Kullanmuru, Alistaja, ja kartalla sama meno jatkuu: Ruusut, Ruoste, Lumous. Berylli. Jo tämä luo tiettyä toiseudentuntua ja irrottaa tapahtumat meidän maailmastamme.

Mustan komppanian maailma on laaja ja eletty. Historiaa on paljon eikä sitä pysähdytä avaamaan sen enempiä. Kun komppania palkataan taistelemaan pohjoisessa sotivan Ladyn joukoissa Piirin kapinallisia vastaan, lukijoiden eteen juoksutetaan pikatahdilla sellaisia termejä kuin Alistaja, Lady ja Kymmenen jotka kaapattiin, ja heidät potkaistaan syvään päähän räpiköimään samalla, kun ensimmäiset kahakat laajenevat täysimittaiseksi sodaksi. Sen jälkeen komppanian elämä on kampanjoita, iskuja, pitkiä lepotaukoja ja ennen kaikkea perääntymisiä. Onkin varsin virkistävää, miten päähenkilöt periaatteessa pärjäävät hyvin, mutta silti heidän puolensa ottaa pataan jatkuvasti, eikä selvää voittostrategiaa putkahda jumalakoneesta ratkaisemaan kaikkia huolia. Ei myöskään ole mitenkään selvää, ketkä ovat hyviksiä ja ketkä pahiksia, sillä sodassa harvoin on.

Näkökulma on Puoskarin, mikä tarkoittaa sitä, että hän väkisinkin nousee keskeiseksi hahmoksi myös tapahtumien kannalta. Kun Sielunsieppaaja tarvitsee agentteja, Puoskari on aina mukana, ja kun pitää vihdoin esitellä Lady, on komppanian lääkäri onnistunut kiinnittämään hänen huomionsa. Loppujen lopuksi Musta komppania kertoo vähemmän komppaniasta itsestään ja enemmän sen kirjurin seikkailuista.

Cookin kirjoitustyyli on suoraviivaista ja vailla korkeakirjallisempia pyrintöjä. Hahmot ovat yksioikoisia, vaan eivät kuitenkaan vailla persoonallisuutta. Tarina takoo eteenpäin kiivasta tahtia ja vajaaseen kolmeensataan sivuun mahtuu kokonainen vuosi kaikkine käänteineen. Tylsää ei siis ehdi tulla. Jotain jää silti puuttumaan täydellisestä lukukokemuksesta, sillä vaikka tällainen urssilainen lähestymistapa toimii kuin pajavasara takaraivoon, hahmojen olisi suonut olevan moniulotteisempia ja kirjallisen ulosannin vivahteikkaampaa.

Komppanian pohjoisretkeen kuuluu vielä kaksi muuta kirjaa, ja jatkoseikkailuiden kanssa setti yltää kymmeneen niteeseen. Pienistä puutteistaan huolimatta Cookin tuotanto alkoi kiinnostaa, joten ilolla tervehdin kirjan etulehteen painettua tietoa siitä, että seuraava romaani on jo Vaskikirjojen julkaisulistalla.

(Arvostelu on julkaistu Tähtivaeltajassa 3/2015.)

Tolkien – elämä ja teokset

Tolkien elämä ja teoksetTolkien – elämä ja teokset
Juri Nummelin & Vesa Sisättö
Avain, 2014
ISBN: 978-952-304-043-4

J. R. R. Tolkienin toki tietävät kaikki, mutta tunteminen on toinen juttu. Mitä se mies teki muuta kuin kirjoitti pari kirjaa ja keksi kieliä? Tähän rientävät vastaavaan Nummelin ja Sisättö kirjallaan Tolkien – elämä ja teokset.

Kirjailijan elämästä kertova osio on kovin lyhyt, vajaa parikymmentä sivua. Tätä puolta olisi voitu käsitellä pidemmältikin ilman, että puutuminen olisi uhannut lukijaa. Nyt kouraan jää karkea hahmotelma ja tarve lukaista jokin kattavampi elämäkertä.

Teokset puolestaan ruoditaan tarkkaan, Hobitista aina yksittäisiin satuihin. Tämä onkin kirjan eittämätön ansio ja syy, miksi Elämä ja teokset on syytä pitää käsikirjastossa. Jokaisen kirjoitelman, oli kyseessä romaani tai runo, kohdalla listataan eri versiot (joita Tolkienilla riitti), julkaisuhistoria ja kunkin tekstin historiikki. Esimerkiksi keräilijälle tämmöiset tiedot ovat kultaa. Myös Tolkienin työ tutkijana käydään läpi pintapuolisesti.

Lopuksi esitellään J. R. R:n fanikulttuuria niin koto- kuin ulkomaillakin, sekä miehen vaikutusta koko nykyiseen fantasiakirjallisuuteen. Nämä sivut osiltaan paikkaavat sitä, että kirjailijan elämästä kertova osuus sujahti ohi niin nopeasti.

Johtuen kahden kirjoittajan yhteistyöstä jotkin seikat tuodaan esiin pariin kertaan eri luvuissa, mutta tämä on korkeintaan vähäinen kauneusvirhe. Tolkien – elämä ja teokset lunastaa helposti paikkansa tolkienistien, fantasiatutkijoiden ja keräilijöiden hyllyssä kirjoittajiensa asiantuntemuksella, joilla on paitsi faktat hallussa myös kyky tuottaa sujuvaa kerrontaa.

(Arvostelu on julkaistu Tähtivaeltajassa 2/2015.)