Avainsana-arkisto: Rhenus

Pakanat

Pakanat, ensimmäinen kirja
Tuomas Myllylä
Musta Ritari, 2012
ISBN: 978-952-6630-02-1

Fiktiiviset tarinat opettavat meille asioita kulttuureista, joita on joskus ollut tai on jossain muualla. Asioita, joilla ei ole meille enää käytännön merkitystä. Yksi tällainen asia on verikosto ja miten se tehdään. Jos lähdetään tuhoamaan sukua, se epäilemättä kannattaa hoitaa viimeisen päälle. Toisaalta jos kaikki toimisivat näin, moni tarinoista jäisi kertomatta. Kuten Pakanat.

Pakanalle jumaluudet eivät ole niin nökönuukaa

Eletään vuotta 932 jKr. Hyypiän suku tulee ja jyrää Halikot. Ari-poikakin on saamassa matkalippua Tuonelaan, kun yksi ryöväreistä vaatii hänet itselleen. Pohjolan orjista maksetaan hopeaa idän perukoilla. Koska Hyypiän suvun päämies ei ole lukenut TvTropesia, hän suostuu. Kymmenen vuoden kuluttua Ari palaa pienen joukon kanssa Suomen maille ja pykää asujaimet hämäläisten nurkille. On aika alkaa tasailla puntteja. Vendetta päätyy nopeasti Suomen kuninkaan käräjille käsiteltäväksi, jossa itse Väinämöinen kuuntelee todistajia, joiden kertomuksista iso osa albumia muodostuu. Takaumat kertovat, miten Arista tuli se mies, joka hän nyt aikuisena on.

Taustalla pyörii myös politiikkaa, koska länsinaapurilla Ruotsilla on intressjeä itäisiä metsäläisiä kohtaan ja kuninkaan poika Väinö ei hänkään ole lämpimissä väleissä isänsä kanssa. Tämä kasvattaa heti mahdollisten seurausten laajuutta parin talon välisistä kähinöistä kansainväiselle tasolle, mitä se sitten joskus ennen vuotta tuhat näillä raukoilla rajoilla tarkoittikaan.

Ari ”Jalo” Halikko osoittaa, ettei ole itse oppinut mitään.

Hahmot ovat hyvin onnistuneita. Motiiveja piisaa, sekä riittävä määrä luonteen syvyyttä. Takaumat rytmittävät kerrontaa ja lukija kulkee tarinan imussa huomaamattaan viimeiselle sivulle vain todetakseen, että tämä tosiaan oli ensimmäinen kirja. Tarina jatkuu seuraavassa, jota itse jäin jo malttamattomana odottamaan.

Tuomas Myllylän karhea jälki sopii nimenomaan tällaisiin historiallisiin visioihin, kuten Pakanat ja Rhenus. Nuorempana en pitänyt tällaisesta tyylistä lainkaan, mutta nyt näen selvästi, että siloitellumpi ja siistitympi piirros ei toisi esiin sitä elämän rujoutta läheskään yhtä hyvin. Metsäläisellä on tukka pesemättä, hampaita puuttuu eivätkä vaatteetkaan ole tahrattomia.

Pakanat nostaa minun kirjoissani Tuomas Myllylän nimeksi, jonka tuotantoa aion tästä lähin seurata haukkana. Kaksi onnistunutta albumia on vahva merkki siitä, että viihdyn jatkossakin.

Mainokset

Rhenus

Rhenus
Tuomas Myllylä
Musta Ritari kustannus, 2011
ISBN 978-952-92-9569-2

Eletään vuotta 355 eikä Roomalla mene hyvin. Sisällissodat riivaavat valtakuntaa ja sotilaita siirretään rajavartioista kenttäarmeijaan ilman, että vajetta koskaan korjataan. Juuri tällaista linnaketta johtaa Lucius Terentius kaukana Germaniassa. Hänelläkään ei mene hyvin, sillä muiden murheiden lisäksi hänen hoidettavakseen annetaan murhatutkimus.

Mistään ihan seurauksettomasta taposta ei olekaan kysymys, sillä kappaleiksi hakattu nainen on roomalaisen sotilaan leski, joka samalla sattuu olemaan myös germaanipäällikön sisar. Syyllisen löytäminen saattaa sytyttää koko sen ruutitynnyrin, joka Germania on, eikä löytämättä jättäminen välttämättä ole yhtään parempi vaihtoehto. Oma ongelmansa on Lucius itse, joka on rehellisempi kuin olisi terveellistä eikä taivu painostuksenkaan edessä lopettaa tutkimuksiaan, kun kerran jäljille on päässyt.

Rhenuksen eittämätön valtti on tarinan sijoittaminen todellisten historiallisten tapahtumien joukkoon. Historia ei ole mitään ulkokultaa, vaan varusteet, termistö ja tilanteet ovat hyvinkin autenttisia. Tuomas Myllylän asiantuntemus heijastuu siis niin juoneen, kuvitukseen kuin käsikirjoitukseen. Tämänkaltaisia myöhäisantiikkiin sijoittuvia tarinoita ei tosiaan pyöri jaloissa vaivoiksi asti. Ainoa toinen esimerkki, joka hakematta tulee mieleen, on J. Pekka Mäkelän romaani 391, joka sijoittuu samoihin aikoihin, mutta Alexandriaan.

Karkeahko kuvitustyyli sopii karkeaan maailmaan. Naamoissa näkyy parransänkeä ja likaa, maailma on kylmä ja tyly. Yö on pimeä kuten kuuluukin, mutta silti tapahtumista ja hahmoista saa hyvin selvän. Kaikissa kohdin kasvojen tyyli ei omaa silmääni hivellyt, mutta myönnän suoraan, että kyse on omista mieltymyksistäni, ei niinkään piirroksen laadusta. Jotkin ilmeet olivat toisaalta hyvinkin onnistuneita. Viimeistelemättömälle oikoluvulle löytyy yllättävän hyvä selitys; toimitukseen lähti kiireen vuoksi vanha, korjaamaton versio. Harmillista, mutta perin inhimillistä.

Rhenus saattaisi muutoin jäädä omalla skaalallani keskinkertaiseksi sarjakuvaksi, mutta juonenpalasten huolellinen loksauttelu kohdilleen ja vankka historiallinen autenttisuus nostivat lopulta kokemuksen ehdottoman positiiviseksi. Tämä ja Jere Kostamus ovat vahvaa näyttöä uudehkolta pienkustantamolta nimeltä Musta Ritari, ja tulen seuraamaan heidän julkaisulistaansa suurella kiinnostuksella.