Moby Doll
Saara Henriksson
Into Kustannus, 2011
ISBN: 978-952-264-050-5
Minähän en musiikista paljoa ymmärrä. Siksi on aina nautittavaa, kun musiikilla on keskeinen asema tarinassa ja silti pysyn kärryillä. Moby Dollissa musiikki on nimenomaan se asia, jota jahdataan. Paitsi Jokke. Jokke jahtaa entistä suhdettaan vaikka maailman ääriin, jollaisena hyvin voin hyistä jäämerta pitää.
Jenny on musiikinopiskelija, jolla gradu jumittaa. Ratkaisua ei tunnu löytyvän kaupunkimaisemista ja lopulta hän suuntaa Norjaan etsiäkseen käsiinsä vanhan ystävänsä. Hope on nykyään Narvikissa asuva meribiologi ja seilaa Lady Franklinin kyydissa pitkin pohjoisia meriä valaita tutkien. Valaita Jennykin haluaa tavata. Ne laulavat ja niiden laulussa piilee jotakin kauan sitten unohtunutta, jonka Jenny kuuli pikkulapsena. Perässä seuraa Jokke, Jennyn poikakaveri vuosien takaa, joka haluaa hänkin selvittää menneisyyden sotkuja.
Saara Henrikssonin esikoisromaanissa musiikin lisäksi meri on hyvin vahvasti läsnä. Se kuohuu, se pärskyy, se on kylmän märkää ja se kätkee syvyyksiinsä salaisuuksia, jotka ihmiskunta joskus tunsi, mutta on nyt unohtanut. Jo alku, nimenomaan alku, ohjaa lukijan teoksen teemojen pariin. Vedenalaisia ääniä, jäätä, valoja, syvyyttä, pimeyttä. Laulua. Kirjan olen lukenut kerran, alun olen lukenut kolmasti.
Kirja ottaa kantaa ihmisen taipumukseen ja kykyyn aiheuttaa tuhoa luonnolle, merelle ja etenkin valaille. Se kyky ei ole aivan vähäinen. Asiaan pyrkivät vaikuttamaan niin polittiset neuvottelijat kuin suoran toiminnan kannattajatkin, mutta kaikesta hienointa olisi, jos myyttinen luonto itse osaisi suojella itseään.
Saara antaa harmaalle merelle sympaattiset, humaanit kasvot ja asemoi lukijan välittämään ympäristöstään. Myös siitä ympäristöstä, jota dokumenttielokuvat harvemmin kuvaavat.
Routakoto 