Avainsana-arkisto: Charlie Adlard

The Walking Dead – Toinen kirja

The Walking Dead – Toinen kirja
Kirjoittanut: Robert Kirkman
Piirtänyt: Charlie Adlard
Egmont 2012
ISBN: 978-952-233-598-2

Taustaa: Jokin jossain jostain syystä meni päin helvettiä ja suurin osa vähintään Yhdysvaltain väestöstä muuttui lahoaviksi zombeiksi. Eikä niillä lopuillakaan kivaa ole. Yksikin puraisu vie hengen, ruokaa on vähän ja turvaa ei juuri missään.

Walking Deadin toinen kokooma jatkaa suoraan edellisen osan lopusta, jossa jokseenkin ohentunut selviytyjäjoukkomme löytää vankilan. Pihalla haahuaa vain harvakseltaan kalmoja, joten pian pytinki julistetaan uudeksi tukikohdaksi. Ruokalasta löytyy lisäksi neljä uutta sinnittelijää, jotka kovan järkytyksen myötä paljastuvat (taidepaussi) rikollisiksi! Joukkoa kasvatetaan myös hakemalla viime kirjasta tutulta farmilta lisää tykinruokaa, siis tarkoitan asukkaita, uuteen, isoon kotiin. Hurmehippalot voivat alkaa.

Zombieiden raivaus kyllä sujuu ilman tappioita, mutta se ei todellakaan estä väkeä vähenemästä, jopa aiempaa nopeammin. Kyllä ihmisen pahin vihollinen on ihminen. Ensimmäistä kirjaa lukiessani olin kovasti tyytyväinen siitä, että tv-sarjasta tuttu hahmojen umpihulluus sekä luu- ja kusipäisyys loistivat poissaolollaan, mutta kakkoskokoelman myötä muutoin fiksut ihmiset alkoivat säätää ja sählätä. Ensin nyrpistelin sille nenääni, sitten murisin, sitten opin nauramaan, sillä lopulta häröpalloa pelataan aivan nupit kaakossa. Enpä tiedä, onko koko vankilassa ainuttakaan täyspäistä ihmistä jäljellä. Ja siinä on järkeä.

Viikot ovat muuttuneet kuukausiksi eikä pelastusta näy. Vihollinen on kaikkialla, kuolema niittää satoaan ja tilanne on sanalla sanoen toivoton. Kyllähän se ihmispsyyken päälle käy. Pinna lyhenee ja väkivaltaan turtuu. Vanhat säännöt eivät päde. Maailma on vajaa neliökilometri aidattua maata ja aidan toiselle puolen kerääntyy aina vain isompi joukko epäkuolleita, jotka mölisevät kellon ympäri. Kukapa ei alkaisi oireilla? Ja kuten tavallista, kriisit harvoin laukeavat ennen kuin kärjistyvät äärimmilleen.

Michonne, tyttö joka katseli lapsena liikaa Samurai Kenshiniä

Tämän hulluuden vuoristoradan kruunaa Rickin julistama uusi politiikka ”jos tapat, kuolet”, jonka nimesin välittömästi tekopyhyyden huipentumaksi. Se kun ei koske ketään muuta paitsi niitä, joita se pannaan koskemaan. Silloin ymmärsin tarinan nerokkuuden. Nyt ollaan hajoamispisteessä ja kiinnostava juttu on, millä tavoin homma laitetaan uudelleen kasaan.

Puolivälissä mukaan tulee uusi typykkä, Michonne, joka on kesyttänyt itselleen kaksi zombia ja heiluttaa miekkaa kuin Connor McLeod. Vielä hän ei pääse täyteen vauhtiin pientä introa enempää, mutta luonnossivuilla Kirkman mainitsee Michonnen olevan tärkeä hahmo tarinassa. Kuulostaa siltä, että jatkossa likka päästetään irti ja silloin ei hyvä heilu, korkeintaan katana.

Sen suuremmin vastauksia ei vieläkään saada, pih ja pah, mutta zombi-infektiosta paljastuu uusia, häiritseviä puolia, mitä on pidettävä edistyksenä. Raivaushommiinkin on tullut särmää, joskaan ei ehkä sittenkään vielä ihan riittävästi. No, Siperia jatkaa opettamistaan.

Tarina jaksaa pitää mielenkiintoa yllä, sillä vanhaan ei jämähdetä. Tilanteet muuttuvat, hahmot kehittyvät ja sekopäiseen säntäilyyn on saatu tolkkua pysyvämmän residenssin muodossa. Zombit eivät koskaan ole olleet minun juttuni millään tasolla, mutta Zarquon vieköön, kyllä minä vähintään kolmannen kokoelman aion lukea.

Mainokset

The Walking Dead – Ensimmäinen kirja

The Walking Dead – Ensimmäinen kirja
Kirjoittanut: Robert Kirkman
Piirtäneet: Tony Moore, Charlie Adlard
Egmont, 2012
ISBN: 978-952-233-572-2

Elämme zombieiden uutta kulta-aikaa. Minne tahansa katsookin, pystyyn mätänevät epäkalmot kukittavat maisemaa. Niiden virulentteihin hampaisiin ovat jääneet niin Jane Austen kuin kansalliset terveysviranomaisetkin eivätkä nämä apokalyptiset visiot ole uutisten perusteella kovinkaan kaukana aidosta todellisuudesta.

Tämän lahoavista raadoista koostuvan aallon korkeimmalla harjalla surffaa Robert Kirkman luomallaan sarjakuvalla The Walking Dead. Siltikin Köpöttelevien Kalmojen kirkkain kukoistus globaalin tietoisuuden keskiössä koitti vasta televisioinnin myötä. Ihan samoin kävi George R. R. Martinin Jään ja tulen laulu -kirjasarjan kanssa, jonka fanipojat tuntevat paremmin tissikavalkadina nimeltä Game of Thrones (lisätkää tähän vapaavalintainen Sormusten herra -romanisaatioidioottianekdootti).

Menin katsomaan Walking Deadin ensimmäisen kauden kaikki kuusi jaksoa ja siitä aiheutuneet turhaumat ovat kokonaan toisen artikkelin laajuinen aihe, johon en ole vieläkään löytänyt energiaa ryhtyä. Silmäilin siis kädessä pitelemääni, painokoneen suoltamaa opusta The Walking Dead – Ensimmäinen kirja kohtalaisen sekavin tuntein. Millaiseen liukumiinaan olin jalkaani länttäämässä?

Jännityksen vähentämiseksi kerron jo nyt, että pidin sarjakuvaversiosta.

Rick Grimes – zombieapokalyptinen vastine Ruususelle

Tarina alkaa tutulla tavalla. Poliisimies Rick Grimes saa luodista, koomailee kuukauden ja havahtuu sairaalassa. Paikka on hylätty ja autio, lukuunottamatta tietenkin nurkissa luuhaavia haaskoja, joilla on paha purentavika. Parin välivaiheen jälkeen Rick päätyy Atlantaan etsiessään perhettään ja löytää kaupungin liepeiltä selviytyjien leirin. Tässä kohtaa sarjakuva osoitti ylivertaisuutensa tv-sarjaa kohtaan. Yhtään kusipäistä rasistia ei kahlittu käsiraudoilla jumiin, minkä jälkeen avain tuskastuttavan dramaattisesti hukkuisi. Muutoinkin päähenkilökaarti käyttäytyi varsin perustellusti ilman tarpeetonta perseilyä, mistä olin sanomattoman kiitollinen.

Juoni ei pääse häikäisemään innovatiivisuudellaan, muttei myöskään aiheuta aivoja korventavaa tuskaa. Tarina antaa tasan sitä, mitä premissi lupaa. Joukko tuurihaukkoja koittaa pysyä hengissä uskomattoman vihamielisessä maailmassa. Kaikki halukkaat koulutetaan käyttämään tuliaseita mukaanlukien lapset, jos heillä vain pistooli näpeissä pysyy. Nyt eletään todellisuudessa, jossa kuolema vaanii joka hetki ja vain luoti pään läpi pitää sen aisoissa edes hetkellisesti.

Silkka mättö aukeama toisensa jälkeen olisi puuduttavaa. Siksipä sitä jaksottaa rauhallisemmat pätkät, kun näennäisen turvallisuuden tunne pääsee valtaamaan joukon. Joskus hyvästä syystä, joskus aivan syyttä suotta. Z-maailmanloppu on kaikille asianosaisille jokseenkin uusi asia, mutta perusperiaatteet on toki selvää kauraa. Vihollinen saattaa liikkua hitaasti, mutta sen purema on kohtalokas. Joten, hyvä käsikirjoittaja, armoitettu tarinamaakari, voitaisiinko sopia, että kakkoskirjasta alkaen oppirahat on jo maksettu eikä kukaan enää zombeja etsiessään avaa ovea varomattomasti tai ainakaan katso samalla toiseen suuntaan? Jookosta? Kiitos. Sitä hajaantumistakin voisi miettiä uudemman kerran, nyt kun tuli puheeksi.

Pienen määrän näppylöitä nostatti myös hahmojen aatos siitä, että ehkä he ovat ainoat eloonjääneet, mutta toisaalta se on luonnollinen ajatus. Jenkithän ovat hyvin Amerikka-keskeisiä eivätkä tule ajatelleeksi, että maailma on iso ja eristäytyneitä paikkoja pullollaan, joihin jokin Pohjois-Amerikan halki suhahtava vitsaus ei koskaan yletä. Silti tämä kaihertaa lukijan mieltä. Mistä ne zombit tulivat? Koko hommaa taustoitetaan liian vähän minun makuuni.

Päätöntä menoa Atlantassa


En oleta, että heti kättelyssä lukijalle paljastettaisiin kaikki suuret salaisuudet. Eiväthän muutama satunnainen pakolainen niitä edes tietäisi. Silti ennen yhteiskunnan romahtamista on varmasti ollut uutisia ja virallisia tiedonantoja. Vaikkei näitä seikkoja märehdittäisi iltanuotion äärellä viikkotolkulla, luulisi aiheen nousevan jossain vaiheessa esiin, kun leiriin saapuu kaikesta tapahtuneesta täysin kujalla oleva kaveri, josta sukeutuu retkueen johtohahmo. Ketään ei tunnu kiinnostavan, mistä kaikki alkoi. Toki kirjoittaja haluaa pimittää suuria paljastuksia, mutta ilman spekulaation häivääkään alan ärtyä varin nopeasti. Viimeistään seuraavan kirjan on syytä tarjota lisävalaistusta.

Positiivisena seikkana on mainittava tarinan kuljetus. Tuleen ei jäädä makaamaan. Kun yksi paikka osoittautuu epäkelvoksi, jatketaan matkaa ja etsitään uusi. Miehitys vaihtelee uusien selviytyjien ja luonnollisen poistuman myötä. Uudenlaisia paikkoja löydetään jo ensimmäisen kirjan aikana ja epäilemättä jatkossa vielä paljon lisää. Tähän saakka sarja on onnistunut pitämään mielenkiintoa yllä ilman sen suurempia turhaumia.

Tähän kokoelmaan on niputettu 12 ensimmäistä lehteä. Wikipedian mukaan irtonumeroiden lukumäärä on tällä hetkellä 103, joten ihan heti ei stoori pääse loppumaan.