The Walking Dead – Toinen kirja

The Walking Dead – Toinen kirja
Kirjoittanut: Robert Kirkman
Piirtänyt: Charlie Adlard
Egmont 2012
ISBN: 978-952-233-598-2

Taustaa: Jokin jossain jostain syystä meni päin helvettiä ja suurin osa vähintään Yhdysvaltain väestöstä muuttui lahoaviksi zombeiksi. Eikä niillä lopuillakaan kivaa ole. Yksikin puraisu vie hengen, ruokaa on vähän ja turvaa ei juuri missään.

Walking Deadin toinen kokooma jatkaa suoraan edellisen osan lopusta, jossa jokseenkin ohentunut selviytyjäjoukkomme löytää vankilan. Pihalla haahuaa vain harvakseltaan kalmoja, joten pian pytinki julistetaan uudeksi tukikohdaksi. Ruokalasta löytyy lisäksi neljä uutta sinnittelijää, jotka kovan järkytyksen myötä paljastuvat (taidepaussi) rikollisiksi! Joukkoa kasvatetaan myös hakemalla viime kirjasta tutulta farmilta lisää tykinruokaa, siis tarkoitan asukkaita, uuteen, isoon kotiin. Hurmehippalot voivat alkaa.

Zombieiden raivaus kyllä sujuu ilman tappioita, mutta se ei todellakaan estä väkeä vähenemästä, jopa aiempaa nopeammin. Kyllä ihmisen pahin vihollinen on ihminen. Ensimmäistä kirjaa lukiessani olin kovasti tyytyväinen siitä, että tv-sarjasta tuttu hahmojen umpihulluus sekä luu- ja kusipäisyys loistivat poissaolollaan, mutta kakkoskokoelman myötä muutoin fiksut ihmiset alkoivat säätää ja sählätä. Ensin nyrpistelin sille nenääni, sitten murisin, sitten opin nauramaan, sillä lopulta häröpalloa pelataan aivan nupit kaakossa. Enpä tiedä, onko koko vankilassa ainuttakaan täyspäistä ihmistä jäljellä. Ja siinä on järkeä.

Viikot ovat muuttuneet kuukausiksi eikä pelastusta näy. Vihollinen on kaikkialla, kuolema niittää satoaan ja tilanne on sanalla sanoen toivoton. Kyllähän se ihmispsyyken päälle käy. Pinna lyhenee ja väkivaltaan turtuu. Vanhat säännöt eivät päde. Maailma on vajaa neliökilometri aidattua maata ja aidan toiselle puolen kerääntyy aina vain isompi joukko epäkuolleita, jotka mölisevät kellon ympäri. Kukapa ei alkaisi oireilla? Ja kuten tavallista, kriisit harvoin laukeavat ennen kuin kärjistyvät äärimmilleen.

Michonne, tyttö joka katseli lapsena liikaa Samurai Kenshiniä

Tämän hulluuden vuoristoradan kruunaa Rickin julistama uusi politiikka ”jos tapat, kuolet”, jonka nimesin välittömästi tekopyhyyden huipentumaksi. Se kun ei koske ketään muuta paitsi niitä, joita se pannaan koskemaan. Silloin ymmärsin tarinan nerokkuuden. Nyt ollaan hajoamispisteessä ja kiinnostava juttu on, millä tavoin homma laitetaan uudelleen kasaan.

Puolivälissä mukaan tulee uusi typykkä, Michonne, joka on kesyttänyt itselleen kaksi zombia ja heiluttaa miekkaa kuin Connor McLeod. Vielä hän ei pääse täyteen vauhtiin pientä introa enempää, mutta luonnossivuilla Kirkman mainitsee Michonnen olevan tärkeä hahmo tarinassa. Kuulostaa siltä, että jatkossa likka päästetään irti ja silloin ei hyvä heilu, korkeintaan katana.

Sen suuremmin vastauksia ei vieläkään saada, pih ja pah, mutta zombi-infektiosta paljastuu uusia, häiritseviä puolia, mitä on pidettävä edistyksenä. Raivaushommiinkin on tullut särmää, joskaan ei ehkä sittenkään vielä ihan riittävästi. No, Siperia jatkaa opettamistaan.

Tarina jaksaa pitää mielenkiintoa yllä, sillä vanhaan ei jämähdetä. Tilanteet muuttuvat, hahmot kehittyvät ja sekopäiseen säntäilyyn on saatu tolkkua pysyvämmän residenssin muodossa. Zombit eivät koskaan ole olleet minun juttuni millään tasolla, mutta Zarquon vieköön, kyllä minä vähintään kolmannen kokoelman aion lukea.

Advertisements

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s