Avainsana-arkisto: Turbator

Haamu

Haamu – kertomus Hollywoodista
Juri Nummelin
Turbator, 2013
ISBN: 978-952-7012-02-4

Tunnettu kauhukirjailija Howard Phillips Lovecraft kuoli syöpään 1937. Tuolloin ei ollut mitenkään sanottua, että hänen tarinansa jäisivät elämään, saatikka että ne luikertelisivat nykyisen populaarikulttuurin ytimeen, jossa pehmo-cthulhut vaanivat. Unohdukselta hänet pelasti August Derleth, joka alkoi koota Lovecraftin novelleja kokoelmiksi ja julkaista niitä jälkipolvien huvitukseksi.

Vaan entäpä jos Lovecraft ei olisikaan kuollut syöpään, vaan parantunut? Irtisanoutuen kauhutarinoista hän olisikin voinut suunnata Hollywoodiin pyrkien luomaan uraa unelmien kaupungissa, ja hänen inhonsa aiempaa tuotantoaan kohtaan olisi tuominnut hänen lukuisat novellinsa hapertumaan alati vanhenevien pulp-lehtien sivuilla. Tästä kertoo Juri Nummelinin kerrassaan mainio pienoisromaani Haamu.

Maailmankaikkeudessa vain kolme asiaa ovat varmoja. Kuolema, verot ja se, ettei kirjailijan elämä ole helppoa. Elääkseen on tekstinikkarin naputeltava mitäänsanomattomia käsikirjoituksia ja läheteltävä novelleja kioskien lukemistolehtiin. Studioita ei kiinnosta eikä ohjaajilla ole aikaa.

Haamu levittää lukijan eteen kesäisen suurkaupungin, ankean hotellihuoneen ja kulttuurin, jossa pienen budjetin elokuvaohjaaja vänkää jopa käsikirjoittajaa tuotantonsa sivurooliin. Tällaisessa ympäristössä ei voida puhua niinkään ammatillisista suhteista, kohtaamisista korkeintaan. Käsikirjoittaja etsii ohjaajaa, ohjaaja tuottajaa. Diilejä taotaan hotelleissa, kuppiloissa, juhlissa, baareissa. Joskus studioillakin. Samalla, kun Lovecraft metsästää itselleen sitä oikeaa yhteistyökumppania, hänen ympärillään pyörii nuori kirjailija, kauhumaakari hänkin, ja yrittää toteuttaa Lovecraftin erään novellin filmatisointia.

Nummelin tavoittaa hyvin ajankuvan ja ympäristön. Itse en tunnistanut läheskään kaikkia ohjaajia, näyttelijöitä tai lukemistoja nimeltä, mutta osan kylläkin, ja se jo riitti vakuuttamaan kirjailijan asiantuntemuksesta tällä saralla. Juri Nummelin on tunnettu erityisesti laajasta pulp-tietämyksestään ja juuri se herättää tämän kirjan eloon. Lisäksi kyseessä taitaa olla ensimmäinen suomalainen romaani, joka sijoittuu Hollywoodiin. Ensimmäisiä ainakin.

Haamu on kiehtova vaihtoehtohistoria, joka kiinnostaa erityisesti Lovecraftin tuotannosta pitäviä, mutta maistuu parin tunnin välipalana vaikkei koko miehestä olisi koskaan kuullutkaan.

Atorox-haaste #3: Leonardon rasia, Aukkoja ajassa ja Ken vainajia muistelee

Leonardon rasiaKun yrittää tehdä kaikkea, aika saattaa loppua kesken. Tämän opin kahden viime viikon aikana. Antologioiden toimittaminen, novellin kirjoittaminen, tapahtumaideoiden pyörittely ja oikoluku eivät välttämättä jätä hirvittävästi rahkeita päämäärätietoiselle novellistiikan lukemiselle. Onneksi tässä on vielä liki kaksi tuntia aikaa kahlata Kultakuoriainen läpi ja saattaa haaste loppuun. Lukemisen lisäksi toki pitää ehdottaa niitä parhaita tekstejä Atorox-listalle!

Vaan jotta huomiseksikin olisi luettavaa, esitän uuden haasteen. Se koostuu kolmesta antologiasta, joten osallistuminen vaatii muutakin kuin pdf-tiedoston latauksen. Joillakin nämä ovat hyllyssä, muilla on käytössä kavereiden hyllyt, kirjastot ja niinkin pöyristyttävä vaihtoehto kuin kirjojen hankkiminen tässä vaiheessa. Nämä kolme kirjaa ovat Leonardon rasia (Osuuskumma), Aukkoja ajassa (Turbator) ja Ken vainajia muistelee (Espoon scifiseura / URS).

Aivan kaikkia novelleja ei ole välttämätöntä lukea tämän haasteen puitteissa. Leonardon rasia on Jussi Katajalan novellikokoelma ja siinä on vain kaksi aiemmin julkaisematonta novellia. Myös Aukkoja ajassa tarjoaa osin jo aiemmin julkaistua materiaalia. Sen sijaan Ken vainajia muistelee sisältää vain uusia juttuja. Edes minun raapaleeni Sauna ei ole ollut Routakodossa nähtävillä. Jos raapaleet lasketaan, ja miksikäs ei laskettaisi, haasteessa on nyt mukana 26 novellia. Ei mikään triviaali määrä, vaikka raapaleita kymmenen onkin.

Aukkoja ajassaSiinä siis setti seuraavan kahden viikon iloksi. Moniko lähtee mukaan, edes yhdellä kirjalla? Ja muistakaa, kun luette tarinan, joka räjäyttää aivot, kihelmöi selkäpiitä tai lämmittää sisuskaluja, ehdottakaa sitä Atorox-listalle.

Leonardon rasia

Jussi Katajala: Nereidien laulu
Jussi Katajala: Äänetön saari

Aukkoja ajassa

Petri Laine: Pekingin elokuut
Juha-Pekka Koskinen: Salomonin tuomio
Harri Erkki: Pyramidi
Shimo Suntila: Kokoontuminen
Shimo Suntila: Sukupolvikuilu
Shimo Suntila: Itsemurha
Shimo Suntila: Koski
Shimo Suntila: Putous
Shimo Suntila: Paradoksi
Shimo Suntila: Rikos kirjallisuutta kohtaan
Shimo Suntila: Temporaalikenturio
Shimo Suntila: Aikajekku

Ken vainajia muistelee

Ken vainajia muistelee

Shimo Suntila: Sauna
Anne Leinonen: Ken vainajia muistelee
Jussi Katajala: Rautakihlat
Mari Saario: Holvikirkon kanttorin poika
Tarja Sipiläinen: Kaikuja
Juha Jyrkäs: Seitsemän hengen kertomus
Markus Harju: Myrkynlykkääjä
Anna Malinen: Maria Antintytär
Eero Korpinen: Vainajan palmikko
Heikki Nevala: Syämmen syrjä
Mixu Lauronen: Aallot
Samuli Antila: Rajat

Murhaavasti

MurhaavastiMurhaavasti
Helena Numminen
Turbator, 2008
ISBN: 978-952-5666-22-9

Fiktiivinen murha palvelee lähes poikkeuksetta isomman juonen tarpeita. Kysykää vaikka Jessica Fletcheriltä. Hengenriiston tarkoitus on antaa etsiville etsittävää tai leikata sivuhenkilökauraa seipäille nostettavaksi päähenkilön kunnianhimon edessä. Mutta keitä ovat ne murhaajat? Entä murhatut? Millainen on heidän välinen jännite, miten se kasvaa ja muuttuu kenties vuosikymmenten ajan, ennen kuin tyylikäs mies hattu päässä, pitkä takki liehuen syöksähtää paikalle kertomaan Kuka Sen Teki?

Helena Numminen kertoo meille ihmisistä, jotka päättävät hoidella lähimmäisensä manan majoille. Monessa tarinassa toimeenpaneva hahmo on nainen, kuka mistäkin syystä. Niistä kosto on ehkä yleisin, jos koston määritelmää laajennetaan riittävästi. Se viimeinen, kuohahtava teko lähtee yleensä jostain pienestä seikasta, mutta mukana on myös tiukkaa suunnitelmallisuutta. Eivät murhaajatkaan ole toistensa kopioita, vaan arvokkaita yksilöitä, joilla on kullakin omat, erityiset motiivinsa.

Entä uhrit, ansaitsevatko he kohtalonsa? Ajautuuko lukija kannustamaan murhaajaa eteenpäin kohti lopullista tekoaan? Jos nyt sivutetaan yleinen kysymys siitä, ansaitseeko kukaan kuolla, voidaan todeta, että jotkut kirveen alle jäävät ihmishirviöt ovat tieten tahtoen kaivaneet verta nenästään, kun taas joillakin sivullisilla vain käy huono tuuri. He onnistuvat suututtamaan väärän ihmisen tai vain muistuttavat liikaa jotakuta toista, jonka vääryyksistä päätyvät maksamaan.

Kirjan kieli oli erityisen herkullista. Kielikuvat piiskasivat tunnelmaa hurjaan lentoon kiihottaen lukijan aisteja, kunnes tuli hetki suorittaa verityö. Teoilla ei kuitenkaan jääty mässäilemään, ne todettiin lähes kliiniseen tapaan vain tapahtuneiksi. Vertahan siitä nyt tulee, kun kallo halkeaa, mutta siihen tuskin murhaaja enää kiinnittää suurta huomiota. Teon jälkeen on tyhjä olo, kun enää ei sisällä olekaan sitä vihaa, jota niin pitkään on saanut hautoa. Tuleepa jollekin harvalle pieni katumuskin.

Murhaavasti on napakka novellikokoelma, joka ei pyytele anteeksi tai selittele. Kollektiivinen raatokasa kasvaa, kun savuavaa pistoolia pitelevät tappajat joko saavat kostonsa, päätyvät äärimmäisyyksiin vain selviytyäkseen tai puhtaan julkeasti ottavat omansa, ja miksikäs eivät. Kukapa heitä estäisi?

Vuoden pimein päivä

Vuoden_pimein_päiväVuoden pimein päivä – Yön ja hämärän tarinoita
Boris Hurtta
Turbator, 2007
ISBN: 978-952-5666-12-0

Kauhua löytyy kaikkialta, kun oikein osaa katsoa. Boris Hurtta osaa. Se lymyää kirotun aarteen joukossa, väijyy itäblokin maan pimeillä kujilla, vaanii Vatikaanin syövereissä ja kaikaa rasahtelevalla radiokanavalla rock’n’rollin saundeissa.

Vuoden pimein päivä käsittää kahdeksan novellia, joista osa on nähty Portissa ja osa Usvassa. Yhtä tarinaa, Vuoden pimein aika, en onnistunut kolmen minuttin työllä paikallistamaan, joten julistan sen uudeksi. No, uudeksi siinä mielessä, ettei se ole tainnut esiintyä muualla. Kokoelmahan on vuodelta jo 2007.

Parhaimmaksi kertomukseksi nostan Haudattomat, jossa suomalainen opiskelijapoika käy yliopistoa jossain päin keski-Eurooppaa. Maa on juuri luisunut kommunistien käsiin ja vastavallankumouksellisia nähdään joka puolella. Pieni opiskelijaporukka kokoontuu viettämään aikaa yhdessä, mutta hitaasti heidän rivinsä harvenevat. Onko sitten syyllinen valtionpoliisi vaiko jotain vielä kauheampaa, siihen en ota kantaa. Joka tapauksessa Haudattomilla on verraton mahdollisuus jäädä mielen taka-alalle kummittelemaan pitkäksi aikaa.

Vuoden pimein aika on varoittava tarina kirjojen varastamista vastaan. Ottaen huomioon, että kertoja on itse tunnettu kollektööri, voi tarinan joko nähdä varoituksen sanana kolleegoille, tai sitten silkkana propagandana, jonka tarkoituksena on valaa pelkoa epärehellisimpien kilpakumppanien sieluihin.

Erikseen haluan vielä mainita Keltaisen virran veden, joka on vastuussa siitä, että ostin omaan hyllyyni Sax Rohmeria. Vielä kun ehtisi lukea. Tarinassa seikkailee itse Rohmer, joka joutuu omanahkaisesti kokemaan Keltaisen vaaran. Myös Kuningatar Lilan pääkallossa esiintyy tunnettu kirjailija, sir Henry Rider Haggard. Ehkä kokoelmassa on muitakin tunnettuja artisteja, mutta heitä en tahdo varta vasten spoilata.

Noidan nahka

Noidan nahkaNoidan nahka
Boris Hurtta
Turbator, 2010
ISBN: 978-952-5666-42-7

Boris Hurtan tuotannosta minulle tutuinta ja rakkainta osaa edustaa Valdemar Rydbegin ja Nils Hermelinin seikkailut antikvariaattien ja kirottujen kirjojen keskellä. Olenhan minä lukuisista alan lehdistä lukenut miehen muutakin tuotantoa, mutta niistä muodostunut kokonaiskuva on jäänyt pitkästä aikavälistä johtuen jokseenkin hataraksi. Tämän puutteen, ettenkö sanoisi virheen kaikkeuden rakenteessa, paikkasi novellikokoelma Noidan nahka mitä pätevimmin.

Kirjaan on otettu novelleja vuosilta 1991-2009 ja lähteet liikkuvat Parnassosta Finnzineen kulkien Usvan halki ja Portin läpi. Oman kutkuttavan kokonaisuutensa muodostavan koppakuoriaiskultteja sivuavat kolme tarinaa, joissa asioista alun alkujaan mitään tietämättömät ihmiset seuraavat halujaan turhan pitkälle. Oli kyseessä palkkio, perintö tai houkuttelevat kirjat, niitä hamuten he päätyvät kulkemaan koppakuoriaisten tietä. Taustalla vanhat suvut soveltavat ikiaikaisia konsteja sinnitellä kiinni elämän syrjässä vielä hieman pitempään, vaikka se merkitsisi mitä makaabereimpia liittoja koppakuoriaisten kanssa.

Muita miljöitä ovat viikinkien aikakausi ja suomalaiset syrjäseudut, jotka vilisevät hiisiä, noitia ja muita yön huhuleita. Usein tarinaa kuljettaa lainvartijan tai Jumalan miehen näkökulma, ja vain harvoin, kuten odottaa sopii, heidän tekemisistään tai tekemättä jättämisistään seuraa lopulta mitään hyvää. Se siitä tulee, kun kuvittelee tietävänsä, mikä on lähimmäiselle parasta.

Hurtan kieli on persoonallista ja erottuu edukseen. Lisäksi voi havaita, miten se on hioutunut vuosien saatossa aina vain tenhoavammaksi. Tiedä sitten johtuneeko kielestä vaiko ehkä juonen kuljetuksen nytkähtelyistä, mutta Noidan testamentti, yksi kokoelman varhaisemmista teksteistä, ei toimi yhtä hyvin kuin muut. Kohtauksiin ja tilanteisiin ei niinkään luisuta hallitusti kuin törmätään. Tämä oli ainoa kahdestatoista novellista, josta en ollut vaikuttunut.

Koppakuoriaistrilogian ulkopuolella Amerikan suomalaistuneisiin erämaihin sijoittuva Ukkoslapsi upposi vahvimmin. Nuori opettaja pyrkii iskostamaan suomalaisten lasten päähän sivistystä ja päätyy vastustamaan sellaista, joka on vieras ja vento, joka on pieni ja hento. Tunnelma on sanalla sanoen väkevä ja kansamme lukutottumukset tuntien osa viehkeydestä tulee siitä, että tarinan pohjalla on liuta tositapahtumia.

Noidan nahka on ansiokas novellikokoelma, mikä osoittaa selvästi sen, minkä olen tiennyt jo vuosia: Boris Hurtta edustaa suomalaisen kauhukirjallisuuden terävintä kärkeä. Seuraavaksi sallin itselleni mielihalun ja luen läpi Valdemarin kirjan.

Taivaan kaikki värit

Taivaan kaikki värit
Petri Laine
Turbator, 2008
ISBN: 978-952-5666-21-1

Surunkorentoa lukiessani aloin aavistella, että Petri Laineen kerrontatyyli on minun kamaani. Nyt luettuani Taivaan kaikki värit olen siitä varma.

Laine osaa paitsi visioida kiinnostavia maailmoja ja tilanteita myös kansoittaa ne elämänmakuisilla hahmoilla. Vaikka taustalla räiskyisi koko maailmankaikkeuden tuho, fokus on kuitenkin ihmisissä, heidän pyrinnöissään ja pettymyksissään. Scifiähän joskus aikanaan kritisoitiinkin siitä, että sen hahmot olivat pahvia ja tarinat vain kulisseja, joissa esitellä tieteellisiä spekulaatiota. Joskus aikanaan, ainakin suuria tekstimassoja tarkasteltaessa, tuo saattoi pitää paikkansakin. Nykyään tilanne on parempi, jos se koskaan niin abysmaalinen olikaan kuin mitä arvostelijat antoivat ymmärtää.

Ensimmäinen novelli Maan varjo kertoo ihmiskunnasta, joka asuu saastunutta planeettaa kiertävissä kiertoratakaupungeissa. Vain yksi kaupunki kerrallaan saa laskeutua Maahan ja astella ihmiskunnan syntykodin kamaralla. New Tokiossa asuvat Mariko ja Eiko ovat onnesta soikeina, kun heidän kaupunkinsa valitaan. Valtaosa seikkailusta tapahtuu Madagaskarilla ja etelaisessä Afrikassa, joten itse valtavat kaupunkikompleksit jäävät vähemmälle huomiolle. Tässä olisi Laineella selvä romaanimiljöö valmiina.

Kuolleet puutarhat on kauhuelementtejäkin sisältävä uskonnon ja järjen törmäystä kuvaava tarina, jossa liikutaan kuoleman rajan yli ja takaisin. Jumala on vihastunut DNA:taan muuntelevaan ihmiskuntaan ja rankaissut sitä erilaisilla taudeilla, jotka iskevät nimenomaan muuntogeeneihin. Tämä viimeinen sota ihmisen ja luojan välillä kerää kierroksia kohti poltetun maan taktiikkaa.

Niminovelli Taivaan kaikki värit on onnistunut kuvaus ihmisiä tutkimaan saapuneesta muukalaisesta, joka yrittää pysytellä sivussa ja huomaamattomana. Tilanne kuitenkin karkaa lapasesta, kun hän menee ihastumaan. Hengitä, hengitä… puolestaan kertoo synnytyskuolemasta. Sen verran tehokkaasti, että jouduin pitämään kesken lyhyen tarinan usean päivän tauon lähipiirissä sattuneen tragedian vuoksi. Toisaalta vaikka kuvaus tehosi, en usko sen pystyneen välittämään murto-osaakaan siitä todellisesta tuskasta, joka sellaisessa tilanteessa seuraa.

Perinteisemmän scifijuonen äärelle päästään novellissa Taivaanvaunut. Siinä tutkitaan arkeologisia löytöjä, pohditaan kosmosta ja spekuloidaan tieteellä oikein urakalla. Hieman enemmän merkitystä ja panostusta olisin toivonut päähenkilön ja hänen kolleegansa Jurin välille, koska se tuntui olevan tärkeä päähenkilölle ja osaltaan vastuussa käänteentekevässä päätöksessä. Löydön vaikutuksistakin olisin lukenut mielelläni enemmän. Toisaalta siinä olisi hyvin savottaa kokonaiselle toiselle novellillekin.

Ja tvoi rabotnik kertoo neuvostoroboteista. Miksi asiat tapahtuvat jäi itselleni hieman hämäräksi ensimmäisellä lukukerralla, mutta tapahtumaympäristö oli kiinnostava, ja Moskovan olympialaiset nipin napin muistavana saan nostalgiakiksejä neukkulaisista nallekarhuista (tällä en viittaa karvaisiin miehiin). Sade taas on lyhyehkö tarina kohtaamisesta vieraalla planeetalla. Tosin sitä en hiffannut, miksi ihmissotilaat tarpovat vihamielisellä planeetalla, jos vihollinen välttää painovoimakuoppia. Viimeinen novelli Albedo nolla on väkivaltaa sisältävä rakkaustarina ihmisistä kehoissa, jotka eivät ole lihaa ja verta.

Jokainen novelli koskettaa, mutta oma tajuntani ei räjähtänyt kappaleiksi monenkaan lopussa. Spekulaatiot olivat viehkeitä, hahmot samaistuttavia, teemat kiinnostavia ja kerronta aivan zarquonin sujuvaa, mutta viimeiset ilmat pihalle iskevä loppukoukku uupui. Tässä Kuolleet puutarhat onnistui parhaiten.

Kokoelman kaikki novellit on julkaistu jossain muualla aiemmin, mutta ellei omista viimeisen kymmenen vuoden ajalta kohtalaisen kattavaa otosta Porttia, Spiniä ja Tähtivaeltajaa, aiemmat julkaisut eivät ole haitta. Pikemminkin varmempi vakuus siitä, että jokainen novelli on läpäissyt ainakin kaksi toimitusseulaa, lehden ja antologian. Kolme kahdeksasta tarinasta on ilmestynyt verkkolehti Usvassa, joten aivan säkissä ei tähtienvälistä sikaa joudu ostamaan.

Surunkorento

Surunkorento
Petri Laine
Turbator, 2009
ISBN: 978-952-5666-39-7

Petri Laine on tuottelias ja pitkän linjan kirjoittaja, jolta luonnistuu niin scifi, fantasia kuin kauhukin. Tästä olkoon todisteena yli 40 novellin tuotanto, joka on ilmestynyt lukuisissa alan lehdissä ja antologioissa kohta 15 vuoden aikana. Kokoelmaan Surunkorento on koottu niitä kauhuhtavampia tarinoita, joista kaksi on aiemmin muualla julkaisemattomia.

Ihmismielen muustuuksia käyvät kutkuttamassa vuorollaan aaveet, kiroukset ja tavallinen arki, joka kätkee alleen asioita, joista tarinan päähenkilö ei lopulta mieluummin tietäisi mitään. Ympäristöt ja aikakaudet vaihtelevat tiuhaan, välillä merirosvotaan Karibialla, välillä heitetään sairaalakeikkaa 70-luvun Suomessa.

Laine on taitava luomaan tunnelmaa, mikä on ensiarvoisen tärkeää. Kauhu on odotusta, vääjäämättömän pahan tilanteen vartomista ilman ilmiselvää keinoa välttää sitä. Jopa hahmot voivat jäädä ohuemmiksi, kunhan tunnelma ja jännite pitävät lukijan otteessaan. Pitänee tunnustaa, että myöhään illalla tätä lukiessa muutama kohta sai väreet kulkemaan selkää pitkin. Yöunet eivät sentään menneet.

Kokoelman tyylikkäimmät tarinat lienevät Lordi Wesleyn perintö ja Elämän lähde. Ensimmäisessä vanha palvelija tekee kaikkensa suojellakseen nuorena orvoksi jäänyttä lordia sukunsa kiroilta, jälkimmäisessä stadilainen pikkukonna yrittää pysytellä erossa ikävyyksistä, mikä osoittautuukin vaikeaksi yöseuraksi raahatun böönan muuttuessa monumentaaliseksi ongelmaksi. Hyviä tarinoita oli toki muitakin, mutta nuo kaksi hehkuivat kirkkaimmin vilkaistessani sisällysluetteloa.

Olen aiemminkin ihan diggaillut Petri Laineen kirjoitustyyliä, hän onnistuu johdattamaan lukijansa omien visioidensa pauloihin vaivatta, mutta nyt tässä alkaa pieni fanitus nostaa päätään. Pitääpä seuraavaksi lukea miehen sf-kokoelma Taivaan kaikki värit.

Mannerheimin seikkailuja

Mannerheimin seikkailuja
Kirjoittajat: Heikki Nevala, Harri István Mäki, Tuomas Saloranta, Markus Harju, Vesa Sisättö, Jussi K. Niemelä, Jussi Katajala, Anne Leinonen, Samuli Antila
Toimittanut: Juri Nummelin
Turbator, 2012
ISBN: 978-952-5666-74-8

Eipä ole tainnut kukaan jo vuosikymmeniä sitten kuollut suomalainen olla tänä vuonna tapetilla samanlaisella kiivaudella kuin Mannerheim. Ja mikä jottei, moneen ehti mies eläessään, ja itse asiassa myös moneen, josta ei julkisesti ole puhuttu. Näitä salaisuuden verhon taakse piilotettuja asioita on päässyt tutkimaan kärkijoukko kotimaisia kirjoittajia ja vihjailujen sijaan he repivät koko esiripun alas.

Suomalaiset, nyt paljastetaan Mannerheimin salainen historia!

Marskin matka alkaa Lontoosta, jossa hän Heikki Nevalan käsittelyssä kohtaa itsensä tohtori Jekyllin. Lähtölaukauksen jälkeen ystävämme Carl Gustav seikkailee Egyptissä, Tunguskalla, Ikaalisissa, Lemminkäisen temppelissä ja lopulta, Samuli Antilan finaalissa, Sveitsissä. Vastaansa hän saa muun muassa Stalinin, Hitlerin ja Tutankhamonin. Tarinat ovat täynnä vauhtia, jännitystä, toveruutta, Suomen kohtaloa ja maailmanhistoriaa.

Oli tilanne mikä tahansa, marsalkka Mannerheim tietää, mitä on tehtävä. Hän on kuin sivistyneen ajan Conan, muita vahvempi, askeleen edellä ja luontainen johtaja. Oli vastassa sitten muinaisia jumalia palvova kultti tai käsittämättömyyksiä maanpiirin tuolta puolen, kunkin tarinan kertoja voi vain hämmästellä sitä sisäistä voimaa, jolla Suomen sotamarsalkka selvittää tiukankin tilanteen. Mutta riittääkö hänenkään kykynsä, kun kuolema viimein saapuu?

Odotin meneviä kertomuksia, toki, mutta silti tarinoiden immersiivinen vimma vei mennessään. Kirjassa On Suurten Muinaisten Aika päätähteä Paavo Väyrystä pantiin halvalla, joku voisi jopa sanoa että ilmaiseksi, mutta Mannerheimin seikkailuissa tähteä kohdellaan kunnioituksella. Ehkäpä odotin hieman kieli poskessa tehtyjä turinoita, pilkalla ja ilman, mutta niin kuin ei Howardkaan mollannut barbaarista sankariaan, nostavat kirjoittajat Nummelinin valvovan silmän alla Marskin inhimilliselle alustalle.

Yleislinjasta poikkeaa Jussi K. Niemelän Operaatio Äijäkupittaa. Tapahtumat etenevät toiminnassa mukana olevan tarkkailijan sijaan erilaisten raporttien ja kirjeiden kautta. Tämä aiheutti muutoin kirjan halki kulkeneeseen seikkailullisuuteen katkon, joka minulla räsähti säröksi. Tämä on valitettavaa etenkin siksi, että tekstin aihealue oli pohjattoman kiinnostava. Wettenhovi-Aspan teoria suomalaisista kantarotuna ja kaiken kulttuurin lähteenä on mitä kutkuttavinta lähdemateriaalia.

Kuten sanottu, odotin hyvää kirjaa, mutta odotukseni ylitettiin. Siksi samalla suosittelen Mannerheimin seikkailuja laajalle lukijakunnalle että suren sitä, että turkulaisen pienkustantajan tuotteena sitä pitää osata kysellä kirjakaupoista. Sattumalta siihen tuskin törmännee. Pienillä toimijoilla julkisuuden saaminen on hankalaa, mistä Boris Hurtta vanhana wäkäleukana kirjoitti näytelmänkin. Aiheena oli Mannerheim-julkkarit ja minulla oli onni päästä projektin kantaesitykseen, joka saattoi olla myös viimeinen.

Tänään aion nauttia Marskin ryypyn hyvän antologian kunniaksi.

Tähtikuunarin aarteet

Tähtikuunarin aarteet
Boris Hurtta
Turbator, 2012
978-952-5666-79-3

Pappi ja kirjailija A. E. Ingman julkaisi viime vuosisadan alkupuolella muutaman nuortenkirjan ennen kuolemaansa. Niissä esiintyi tieteisfiktiivisiä elementtejä, mutta enemmänkin vain mausteeksi. Itse olen lukenut Latvasaaren kuninkaan hovilinnan ja siinä keskiöön nousi metsärosvojen kaivaminen kolostaan, samalla kun raskaiden taakkojen sulavaan liikutteluun sopiva tekniikka jäi täysin paitsioon. Samoin ilmeisesti kävi Kahden taalarin rahassa. Muinainen intiaanikaupunki sai toimia lyhyen vierailun tyyssijana sen sijaan, että olisi ollut päänäyttämö.

Monasti kirjojen kanssa ilmaan jää kysymyksiä, joihin lukija halajaa vastauksia. Niitä voi hyvässä lykyssä jatko-osa tarjota, mutta kirjailijan kuoltua vuosikymmeniä sitten toivo käy kovin hataraksi. Mutta aina joskus pyyntöön silti vastataan. Nyt on Boris Hurtta jatkanut Ingmanin tarinaa ja päätellen Latvasaaren kuninkaan hovilinnan tyylin perusteella, hyvin onkin jatkanut.

Kahdan taalarin rahan aikoihin Tom ja Toby olivat vasta pahaisia nassikoita, kelpasivat juuri laivapojiksi. Nyt on vuosia karttunut lisää ja pojista on tullut aikamiehiä. Puolitoista vuosikymmentä sitten löydetty huima aarre, ihmistieteelle tuntematon voimametalli, ei ole taipunut tiedemies-Kapteenin tahtoon ja taloudellinen perikato uhkaa kaikkia. On aika uuden uskaliaan seikkailun. Heitä vastaan asettuu salakavala kiinalainen Kong-Hui luihuine kätyreineen ja mitä seikkailullisin soppa on valmis, kun retkueen mukaan lyöttäytyy itse tulenkantaja Olavi Paavolainen.

Hurtta on valinnut vanhahtavan tyylin, joka sopii tällaiseen omillaan seisovaan tribuuttitarinaan malikkaasti. Kielenkäytöstä paistaa paitsi pitkällinen kokemus kirjailijana myös tämän poikakirjagenren läpikotainen tuntemus. Loppua kohden kiihtyvät tieteisvisiot puolestaan ammentavat koko spekulatiivisen kentän historiasta nykypäivään saakka, joten fantastiset elementit tuntuvat vanhahtavista termeistä huolimatta tuoreilta ja perustelluilta, kuin Vernen ja Wellsin tarkkanäköisimmissä ennenäyissä.

Tähtikuunarin aarteet on julkaistu alunperin Portissa vuosikymmen sitten, jatkokertomuksena, kuten juuri tällainen tarina kuuluukin. Silloinen versio on tosin tätä kirjaa suppeampi, joten lukulistalla paikkaansa tämä Turbatorin julkaisu puolustaa yhtä kaikki. Mukana on myös Hurtan varsin kattava esittely paitsi koko projektista myös Kahden taalarin rahan tapahtumista, joten sen enemmittä esitiedoitta tähän Lontooseen ja lopulta Andeille suuntaavaan adventuuriin voi huoletta heittäytyä.

Seuraavaksi pyrin suorittamaan ihmiskokeen yhdellä seikkailulla ja 11-vuotiaalla jälkikasvulla.

(Arvostelu on julkaistu myös Kirjavinkeissä.)

Jäätynyt Kokytos

Jäätynyt Kokytos
Petri Salin
Turbator, 2009
ISBN: 978-952-5666-35-9

Rikoksia löytyy moneen lähtöön. Varkauksia, murhia, maanpetoksia. Niistä on Petri Salinin novellit tehty.

Kokoelma Jäätynyt Kokytos sisältää neljätoista tarinaa, joista osa sisältää selkeästi fantastisia elementtejä, osa taas uppoaa valtavirtaan aiheuttamatta spekulatiivia väreitä. Salin juoksuttaa lukijaa pitkälti nykypäivässä, mutta etapit sisältävät myös Sveaborgin linnoituksen aktiiviaikoinaan, menneen vuosisadan Alexandrian Sherlock Holmesin näkökulmasta sekä Suomen sisällissodan aikaisen Tampereen.

Joissakin novelleissa idean arvaa aika alussa, mutta esimerkiksi Bad quartossa se on selvästi tarkoituskin. On kerrassaan herkullista nähdä moraalisesti arveluttava päähenkilö luisumassa kohti omaa ansaansa. Toisissa novelleissa taas loppu tulee enemmän nurkan takaa. Siltikään vaihtelua ei ole suunnattomasti ja tietyt kaavat käyvät loppua kohden selviksi. Suosittelisin melkein lukemaan tätä kirjaa pari tarinaa kerrallaan, ettei lukija puudu ja pääsee siten nauttimaan velmuilusta aina tuoreesti.

Omiksi suosikeiksini nousivat: viskin vuoksi Bad quarto, jossa jahdataan arvokasta Shakespearen käsikirjoitusta, raa’an sodan vuoksi Jäätynyt Kokytos, jossa salamurhaaja ujuttautuu Tampereelle, valkoisten viimeiseen tukikohtaan, Sherlock Holmesin vuoksi Suuri kirjasto, jossa huumepäinen salapoliisi pakenee takaa-ajajia, ja jääkiekkotilityksen vuoksi Verkot heilumaan, jossa pari joukkuefania päättää kidnapata valmentajan huonojen matsitulosten vuoksi.

Aina ei lopetus mennyt minun kohdallani nappiin, ruumiita tehtiin vähän turhan helposti ja ehkä tarpeettomasti, etenkin kun joskus se kauhu tulee nimenomaan siitä, että jää henkiin. Tosin, tästä asiasta minä olen vihoviimeinen ihminen valittamaan.

Dekkareista ja erityisesti spefidekkareista kiinnostuneille Petri Salinin Jäätynyt Kokytos on oiva välipala, jota neuvon nakertelemaan usean päivän ajan. Jos kirjan aikoo ostaa, kehotan selaamaan sivut nopeasti läpi. Omassa kappaleessani usealla sivulla painojälki oli parin kappaleen verran hyvin hailakkaa ja tekstiä joutui arvailemaan.