Avainsana-arkisto: J. Pekka Mäkelä.

Perkeros

Perkeros kansiPerkeros
Käsikirjoitus: JP Ahonen ja KP Alare
Kuvat: JP Ahonen
WSOY, 2013
ISBN: 978-951-0-39489-2

Perkeros kertoo musiikista. Kertoo se bändistäkin, ja ihmisistä siinä bändissä. Ja karhusta. Mutta ennen kaikkea musiikista.

En tiennyt, mitä odottaa. JP Ahosen kynänjälkeen olen tutustunut pääasiassa humoristisen Villimmän Pohjolan sivuilla, ja KP Alare on minulle aiemmin tuntematon suuruus. Avasin siis arvostelua varten saamani pdf:n avoimin, jopa tyhjin mielin.

Ruudulta lukeminen on minulle haasteellista. Käytännön pakosta jouduin laittamaan silmälasit sivuun, mikä puolestaan pakotti työntämään nenän lähes ruutuun kiinni toimivan lukuetäisyyden aikaansaamiseksi. Tämä paljastui olevan mitä oivallisin ratkaisu. Yleensä seuraan juonta, tarinaa, ja kuvat päätyvät välittämään toisasrvoista informaatiota sen rinnalla. Viivat jäävät etäisiksi. Nyt syvennyin jokaiseen ruutuun, jokaiseen kuvaan intiimisti, täyttihän aina yksi ruutu kerralla koko rajallisen havaintokenttäni. Tämä välittömyyden vuoksi suorastaan imeydyin sarjakuvan vietäväksi.

Akseli ja Aydin treeniksellä

Akseli ja Aydin treeniksellä

Kuvituksen rytmi kietoutui juonen poljentoon saumattomasti ja soljui tajuntaan kitkatta. Putosin sen kaiken sisään pitkiksi ajoiksi, vain satunnainen ovikellon ääni tai saapuva tekstiviesti palautti minut todellisuuteen hetkeksi. Häiriön jälkeen siirtymä takaisin Perkeroksen maailmaan oli aina välitön. Aika palata oli vasta viimeisen aukeaman kohdalla.

Lukukokemuksen jälkeen fiilis oli saman oloinen kuin kuunnellessani kirjalija J. Pekka Mäkelää. Hän luki ääneen psykedeelisen maailmanpuu-kohtauksen romaanistaan Nedut, kitaralla säestäen. Kummassakin tapauksessa ilmaisun intensiivisyys vei mukanaan ja unohdin seuraavani esitystä. Sen sijaan elin sen. En tiedä, pääsenkö enää samaan vireeseen toiste, mutta yksikin kerta oli valtaisa kokemus.

Kerronnan keskiössä on Perkeros-bändin laulajakitaristi Akseli, joka seuraa musiikillista unelmaansa kaiken kattavalla ja kaiken läpäisevällä intohimolla. Sellainen saattaa aiheuttaa ongelmia parempiinkin ihmissuhteisiin. Bändi on soittanut jo pitkään, mutta läpimurto on vielä tapahtumatta. Tämä kaihertaa Akselia sanoinkuvaamattoman paljon.

Aydin vasta lämmittelee

Aydin vasta lämmittelee

Alusta saakka menossa tietty absurdi vire, mikä johtuu ehkä eniten rumpujen takovasta karhusta, mutta se ei ole tarinan ainoa fantastinen elementti. Musiikilla on voimaa, kunhan sen vain löytää. Sen jälkeen on sekä soittajasta että musiikista itsestään kiinni, tapahtuuko hyviä vai pahoja asioita. Tekisi mieleni nimittää Perkerosta suomikumman sarjakuvalliseksi ilmentymäksi. Ja miksi en nimittäisi, sitähän se oli. Metallista suomikummaa.

Ahosen kuvitus jammaa kympillä yhdessä rakennetun tarinan tahtiin. Keskustelut käydään laatikkomaisin ruuduin ja perinteisin värityksin, mutta kun musiikki ottaa vallan, tiukka rakenne särkyy ollakseen vapaa etsimään luonnollisen muotonsa. Värisävyt komppaavat menoa. Harvoin jos koskaan olen kiinnitänyt piirrokseen tällä tavoin huomiota.

Perkeros pumppu

Ahonen ja Alare, loistavasti kirjoitettu, mahtavasti kuvitettu. Perkeros, sarjakuva-Finlandian loppupeleissä, mikäli maailmassa on oikeutta jäljellä.

Mainokset

Shimo Finnconissa

Huomenna se alkaa, se Finncon nimittäin. Viikonlopun mittainen, scifistisfantasiallinen hulabaloo, jossa maksuttomuudesta huolimatta palaa aina säädyttömästi rahaa. Sinne suuntaan minäkin, tällä kertaa osana ohjelmaa.

Olen nähtävissä ja kuultavissa seuraavasti:

Perjantaina 5.7.
Klo 15-16: Suvaitsevaisuutta!-paneeli
Klo 15-18: Raapaletyöpaja

Lauantaina 6.7.
Klo 17-18: Kunniavierashaastattelu: J. Pekka Mäkelä

Sunnuntaina 7.7.
Klo 10-11: Maailmankaikkeuden parhaat turistikohteet -paneeli

Suvaitsevaisuus-paneelissa puhutaan siitä, miten helppoa on olla scifisti mundisten joukossa, ja oma itsensä scifistien joukossa. Samaan aikaan toisaalla eetteriruumiini valvoo, että raapaletyöpaja käynnistyy mallikkaasti ja säntään paikalle fyysisen massani kanssa heti paneelin jälkeen. Kunniavieras J. Pekan kanssa puhutaan kirjoittamisesta, musiikista ja kaikesta muusta sellaisesta. Sunnuntaiaamuna sulostutan kaikkien iltabileiden jäljiltä jysärissä riutuvien elämää matkavinkeillä spekulatiivisiin maailmoihin.

Muina aikoina häilähtelen con-alueella kuin Heisenbergin periaatteista piittaamaton Schrödingerin pallokala. Tulkaa sanomaan moi.

Syyskuun saldo

Syyskuu
Viikko 1 (1.-2.)
– Kirjoita novelli Portin kisaan. VALMIS
Otin vanhan novellin ja muokkasin sitä hieman. Ei se loistokkaalta vaikuttanut vieläkään, mutta samat fiilikset oli siitäkin novskusta, joka Novassa sijoittui kärkikymppiin. Parempi myöntää, etten minä tiedä mikä muille kelpaa, ja kirjoittaa mitä syntyy.

– Tarkastele elokuun saldoa. VALMIS
Elokuun raportti tuli tehtyä. Parempi hoitaa tämmöiset alta heti alkukuusta. Ainakin on sellainen olo, että jokin pieni tavoite on saavutettu.

Viikko 2 (3.-9.)
– Kirjoita toinen novelli Porttiin. VALMIS
Tämän kanssa kamppailin. Kelasin läpi alkuja ja raakileita ja mietin, minkä kimppuun kävisin. Ehdin jo luovuttaa, ryhtyä, luovuttaa, ryhtyä toiseen ja luovuttaa jälleen, ennen kuin päätin että tuo se nyt on, tulee mitä tulee. Siitä tuli ihan hauska. Mahkuista en rohkene veikata muuta, paitsi että jos jompi kumpi novskuistani nousee edes bubbling underiin, se on tämä jälkimmäinen. Kerron sitten, kun tuloksista tiedetään.

– Lähetä Portin novellit. Lähetys 4.9. VALMIS
Kamat kuoreen ja menoksi. Jotenkin luotan siihen, että normikusti polkee päivässä. Fiksumpi olisi lähettänyt jo maanantaina (3.9.), mutta kun jälkimmäinen novelli valmistui vasta yöllä.

– Kirjoita arvostelut Mäkelän romaaneista. VALMIS
Tässä mentiin arvostelu per päivä -mentaliteetilla. En tiennyt pystyväni sellaiseen tahtiin. Nyt kun sen kerran keksin, voin hyvin vetää samanlaisia settejä ilman naputtavaa itsekampitusta takaraivossa, että kusetan itseäni omien voimavarojeni suhteen.

Viikko 3 (10.-16.)
– Lue pari näytelmäkäsikirjoitusta VALMIS
Hankin käsiini pari käsistä, ihan jotta näkisin, mitkä kohdat on tapana kirjoittaa kapiteeleilla tai suluissa. Pohjatyötä jotain tulevaa projektia ajatellen.

Viikko 4 (17.-23.)
– Editoi steampunk-novelli VALMIS
Valmis my ass, mutta ensimmäinen, isoin ja työläin rykaisy saatiin tehtyä. Otti sellaiset neljä iltaa tervanjuontia. Ei, ei ole editointi muuttunut helpommaksi, mutta taaskin pitää kiittää toimittajaa (tällä kertaa Markus Harju) siitä, ettei päästä helpolla. Suurin osa meni ohjeistuksella tai neuvottelulla, parissa kohtaa piti uppiniskaisen kirjoittajan käsi taittaa selän puolelle hetkeksi.

– Osallistu kirjoittajapiiriin VALMIS
Siellä käytiin, fiktiota ruodittiin. Ihan hetkeen en ole ehtinyt omaa tekstiäni piirin kautta kierrättää, kun koko ajan elän kädestä suuhun, tai tekstieditorista toimittajalle. Kotikriitikko sentään ruotii pahimmat aivonyrjähdykset heti alkuunsa, ettei muiden tarvitse niitä kauhistella.

– Turconen 22.9.
* Juonto VALMIS
* Mäkelän jututtaminen VALMIS
– Tee raportti Turcosesta VALMIS
Turconen meni hyvin, kuten raporttikin kertoo. Sain kiitosta Mäkelän haastattelusta, jota itse hermoilin etukäteen, ja scifihahmopaneeli oli viihdyttänyt ihmisiä ilmeisen kohtalaisesti. Otan siitä kunniasta 1/4 itselleni. Välispiikeistä kukaan ei sanonut mitään. Kiitos siitä.

Viikko 5 (24.-30.)
– Lue ja arvostele Tex Willer -tietokirja VALMIS
Länkkärit eivät koskaan ole ollut sitä ydinaluetta itselleni, mutta Tex-tietoteos oli kiinnostava ja siitä oli kiva raportoida.

Koko kuukausi
– Kirjoita joka päivä yksi raapale. VALMIS
Muutama hitti, muutama huti ja useampi viime minuuteille venähtänyt ilta kauhunhetkineen, ehdinkö minä vai vaihtuuko vuorokausi. Päivästä hötkyily on pöljää, koska joka tapauksessa periaate on paikata jälkikäteen, jos jokin päivä jää välistä. Aito kämmi kävi, kun luulin löytäneeni käyttämättömän raakileen, editoin sitä hieman ja julkaisun jälkeen kuulin, että olin julkaissut kovasti samanlaisen jutun aiemmin. Sitten kirjoitin siltä istumalta uuden ja kiroilin koko ajan.

– Kirjoita ainakin kolme arvostelua. VALMIS
Tällä saralla karkasi mopo käsistä. 14 arvostelua plus Turcos-raportti. Viisi niistä oli Mäkelä-arvioita alkukuusta, seitsemän viimeisintä syntyi viikon sisään loppukuusta. Osasyy intoo on, että pyysin Lempolta ja Egmontilta arvosteltavaa ja sitten oli sellainen olo, että nämä voisi hoitaa vauhdilla pois.

– Tee kaksi blogausta kirjoittamisesta. VALMIS
Kuukausiraportti. Ja enteelliseuforinen uni, jossa kerroin näiden kirjallisten rientojen olevan nyt vakavasti tehtävää hommaa. Itsensä kanssa ei kannata lähteä kinaamaan, etenkin jos puhuu fiksuja.

Siirtyneitä
Liikaa. Ihan liikaa siirtyi. Lokakuulle on jo 2-4 novellia, älyttömästi sarjiksia, kipeästi kirjoja ja sitten sinne lykkääntyi sateenkaarisatu ja matkaopas. Ensi vuonna en taida ainakaan noita kahta projektia jahdata enempää. Ne eivät ole tuntuneet kiinnostavan ihmisiä eikä niiden kirjoittaminenkaan tunnu olevan niin hekumallista, että syrjäyttäisin jotain muuta niiden tieltä. Katsoo nyt, jaksanko noita takoa enää loppuvuonnakaan vai myönnänkö tappioni. Jos lokakuu qsee kintuille, kaikki rästit siirtyvät joulukuulle. Luvassa kinkkua ja kirjallista stressiä. Vai ottaisinko sittenkin kalkkunaa?

Muuta
Lisäksi tapahtui muutama henkilökohtaiselta kannalta positiivinen kehitys.

Sarjakuva-aiheinen arvostelukimarani herätti erään Kvaak.fi-sarjakuvasivuston nokkamiehen (Jukka Laine) kiinnostuksen ja sain kutsun ryhtyä julkaisemaan uutusarvioitani myös Kvaak.fi:n etusivulla. Kun niitä joka tapauksessa kirjoitan, jo vain se käy. Nyt täytyy kärppänä iskeä kiinni kuumaan uutuuskamaan. Kiitosta vaan Jouko Ruokosenmäelle Egmontin suuntaan, joka luotti puskista ilmestyvään blogaajaan niin paljon, että lähetti kiitettävän kokoisen laatikollisen työsarkaa.

Sitten löysin palvelun nimeltä kirjaseuranta.fi, jota ilmeisesti isännöi HS. Palvelu kerää linkkejä kirja-arvosteluihin ja niitähän minulle on siunaantunut. Pyysin tunnareita ja sain ne jo samana päivänä. Nyt nakkelen tuotoksiani sinne muutaman päivätahtia, kunnes laarin pohja tulee vastaan.

Viimeiseksi jätin kenties suurimman askeleen. Ei se juuri nyt tunnu siltä, vielä, mutta kuka tietää, mihin tie vie. Ryhdyin osakkaaksi Osuuskummaan, osuuskuntaan, joka kustantaa kirjoja.

Jos kirja tulee kirjan luo, myös duuni tulee duunin luo. Mutta senhän minä jo tiesinkin. Joskus aikanaan olin vain rivihallituslainen yhdessä seurassa ja avustin yhtä lehteä…

Turconen 2012


Tapahtuma: Turconen
Aika: 22.9.2012

Turcosta lähdettiin suunnittelemaan reilu puoli vuotta sitten. Itse en ollut osallisena järjestelyvastuusta, siihen ryhtyivät Tero Ykspetäjä, Harri Miekka, Harri Kiiskinen ja Pasi Karppanen. Kiitoksia vaan, poijjaat, eilinen oli loistava päivä hienossa tapahtumassa!

Itse, kysyttäessä, lupauduin kirjoittamaan Turcosen sivuille pienen esittelyn tapahtuman kunniacieraasta J. Pekka Mäkelästä sekä haastattelemaan miestä itse tapahtumassa. Jälleen piti kutinsa se vanhan kansan viisaus, että hyvin tehdystä työstä on palkkana lisää työtä, ja menin lupaamaan pidennetyn esittelyn ohjelmalehteä varten. Mukana luonnehdinnat Mäkelän viidestä kirjasta. Samassa rytäkässä tulin tehneeksi oman lukuennätykseni, viisi kirjaa yhdeksässä päivässä. No, rajat on tehty rikottaviksi.

Turcosen tapahtumapaikkana oli Turun pääkirjasto korttelin päässä kauppatorista. Sen keskustammaksi ei juuri pääse ryhtymättä Väyryseksi (iä, iä!), joten hyvä näin. Tilaksi oli varattu Studio, jossa oli istumatilaa muutamalle kymmenelle. Aivan aamulla ovien avauduttua tuolien määrä vaikutti hivenen optimistiselta, mutta Mäkelän noustessa lavalle sali alkoi jo olla täynnä.

Tilaisuuden avasi kirjaston edustaja kertomalla e-kirjoista ja niiden lainauksesta. Päällimmäiseksi mieleen jäi, miten tympeä nykyjärjestelmä vielä on. Toisaalta tässä voisi olla hyvä sauma saada esimerkiksi URSin ilmaiseksi julkaisemia antologioita kirjastoon kaiken kansan ulottuville ja jopa näkyville. Saatavissa olevien e-kirjojen määrä kun ei huimaa päätä. Ehdotankin, että Musta, Valkoinen ja Harmaa antologia ainakin annettaisiin kirjastojen käyttöön. Ties vaikka löytyisi lisää lukijoita, jotka myöhemmin etsisivät käsiinsä muita URS-julkaisuja.

Mäkelän kunniavieraspuhe oli jokseenkin epäperinteinen ja juuri siksi niin hieno. Tekstinäytteiden lukua säesti baritonikitara tai jokin muu efekti. Etenkin Muurahaispuusta napattu unenomainen pätkä, jota Mäkelä rytmitti sekä puheen kiivaudella että taustalla kuuluvalla kellon tikityksellä oli hengästyttävä kokemus. Samaan ei oma, äänetön lukeminen yltänyt.

Haastattelussa J. Pekkä Mäkelä, kyselyiässä Shimo Suntila

Puheen jälkeen koitti kunniavieraan haastattelu, jota olin hieman hermoillut. Perinteisesti vasta deadline oli pakottanut minut ryhtymään puuhaan, tai pikemminkin tuuppaamaan homman vihdoin työlistalla seuraavaksi. Sitä ennen neljä iltaa oli palanut novellin editointiin. Joka tapauksessa muutama merkintä paperissa, koostettu edellisenä päivänä vajaassa tunnissa, ei antanut syytä erityiseen itseluottamukseen. Lisäksi tapaan pälpättää, kun jännittää. Silti, näistä seikoista huolimatta, haastattelurupeama sai kiitosta useammaltakin taholta, ja itsekin mietin heti jälkeen, että tämähän meni hyvin. Suurin kiitos toki kuuluu J. Pekalle ja hänen kiinnostaville vastauksilleen. Häntä menen mieluusti kuuntelemaan uudelleen ensi vuoden Finnconiin, jossa hän myös on kunniavieraana. Kehotan muitakin yhtymään tähän pyrkimykseen.

Myyttisen pulpin lähteitä jahtaamassa maestrot Saloranta, Nummelin ja Sisättö

Seuraava aihe oli pulp-kirjallisuuden uusi tuleminen, josta olivat kertomassa Tuomas Saloranta (URS-liikkeen primus motor), Juri Nummelin (kaikenkarvaisten antologioiden monitoimiottelija), Vesa Sisättö (menestynyt pulp-kirjailija) ja eturivistä kommentoiden Boris Hurtta, joka tykitti menemään suuria totuuksia. Merkittävä pala keskustelua koski pulpin määritelmää, joka vaikutti yhtä yksinkertaiselta kuin science fictionin tarkka rajaus. Samalla kun peilattiin kaukaista historiaa, katsahdettiin myös kioskikirjallisuuden menneisyyteen Suomessa ja lopuksi hahmoteltiin, mitä pulp voisi olla tulevaisuudessa. Onko se e-kirjoina julkaistua viihdettä, Prisman hyllyssä myytäviä kummitustarinoita vai kenties jotain ihan muuta?

Koska mikään ei ole yhtä absoluuttinen totuus kuin mielipide, oli keskustelu suosikkiscifihahmoista hyvinkin antoisa. Etukäteen lupautuneista panelisteista paikalla oli Nadja Sokura ja Sari Polvinen, sairastuneita paikkaamaan rekrytoituja puolestaan edusti Ben Roimola ja allekirjoittanut. Tehtävänanto oli hyvin yksinkertainen: Nimeä suosikkihahmosi ja perustele. Muut saivat sitten kommentoida muiden valintoja ja yhdessä vaiheessa punnittiin, kuka näistä voittaisi, jos he ottaisivat matsin keskenään. Nadjan valinta oli Sarah Connor Terminaattori-saagasta, minä liputin tottakai kapteeni James T. Kirkin puolesta, Sarin suosikki oli C. J. Cherryhin Cyteen-romaanin päähenkilö Ariane ja Ben liputti Valerianin ja Laurelinen puolesta. Arianea en (vielä) tunne, mutta en voi kyllä sanoa nyrpisteleväni yhdellekään esiinnostetulle hahmolle. Yleisökin tuli mukaan jutusteluun johdattaen pohdinnan myös pahisten leiriin. Koko hässäkkää usutti vauhtiin Tero omilla kysymyksillään hallintapaneelien takaa. Harmi että aika loppui, keskustelut olivat mielenkiintoisia ja hyvin niitä olisi jatkanut vielä tunnin lisää.

Viimeisenä ohjelmana Jukka Halme ja Marianna Leikomaa suositteli kiinnostavia kirjoja lähimenneisyydestä ja välittömästä tulevaisuudesta. Lista herätti suuria lukuhaluja ja kaikille, etenkin Turcoseen osallistumattomille, onneksi tuo lista tulee julki ja yleiseen jakoon. Nostona listalta poimin Kim Stanley Robinsonin teoksen 2312, joka luotettavista lähteistä peräisin olevan tiedon mukaan pitää olla luettuna, jos aikoo ylipäätään keskustella nykyscifin suuntauksista tulevana vuonna. Mainitsen myös Hannu Rajaniemen seuraavan kirjan The Fractal Prince, jota Marianna odottaa malttamattomana, koska aivan ensiksi eniten myös minä odotan juuri sitä.

Varsinaisen tapahtuman jälkeen vierailimme Turun Sarjakuvakaupassa kadun toisella puolen ja sain mukaani pari arvosteltavaa sarjista. Pysykää kanavalla. Sammakon kirjakaupassa nurkan takana oli jaossa Mäkelän signeerauksia, mutta tämän rastin olin itse jo hoitanut aiemmin kuntoon ja lähdin kiikuttamaan jälkikasvun yökamppeita anoppilaan. Ilta jatkui vielä Teerenpelin kabinetissa varsin pitkään, itse luikahdin sieltä kotimatkalle joskus puolen yön tietämissä. Paikka oli oiva, keskusteluihin pystyi ihan normiäänellä ja kabinetin oma baaritiski piti juomatarjoilun likellä.

Turconen oli juuri sitä mitä oikeastaan scifitapahtumilta odotan. Hyvää ohjelmaa ja hyvää seuraa. Itseasiassa tällaiset päivänmittaiset tapahtumat (muina esimerkkeinä Tähtivaeltajapäivät ja Tamfan) toimivat jopa paremmin kuin Finnconin kaltaiset megatapahtumat. Yksi ainut ohjelmalinja takaa sen, että jokainen osallistuja näkee ne samat esitykset ja jälkeenpäin on mahdollista keskustella niistä. Kokemuksesta tulee yhteisöllisempi. Tämä myös heijastuu yleisön intoon ottaa osaa keskusteluihin esiintyjien kanssa ja se on mielestäni yksi tärkeä osa muodostamassa tapahtuman yleisfiilistä.

Oma vahvuutensa oli myös mikrofonien määrä, mikä aluksi vaikutti pieneltä heikkoudelta. Kun mikkejä on vain kaksi ja esiintyjiä enemmän, päällepuhuminen ja sivukommenttien viskely ei ole niin helppoa. Puheenvuoroa pitää melkeinpä pyytää ojantamalla käsi mikrofonin toivossa ja toisaalta se annetaan ojentamalla sillä hetkellä käyttämätön mikki. Nähdäkseni tämä toi tiettyä järjestystä niihin pariin esitykseen, joissa osallistujia oli kahta useampi.

Turconen oli tapahtumana kerrassaan loistava ja toivottavasti se järjestetään vielä uudestaan, esimerkiksi kakhden vuoden kuluttua. Jos syksyinen päivätapahtuma kiinnostaa ensi vuonna, Tampereella on silloin tiettävästi Tamfan. Myös huhuja Vantaalla järjestettävästä kevättapahtumasta liikkuu, olkaa siis antennit auki!

Kiitokset järjestäjille, esiintyjille, kunniavieraalle ja etenkin yleisölle. Näin kutkuttavalla scififiiliksellä jaksaa painaa pitkälle. Jopa kirjoittaa tapahtumaraportin sen ajattelemisen sijaan.

(Kuvat: Tero Ykspetäjä)

Muurahaispuu

Muurahaispuu
J. Pekka Mäkelä
Like, 2012
ISBN: 978-952-01-0746-8

Kari Lännenheimo on mies viisissäkymmenissä. On tullut aika palata lapsuudenkotiin, joka on nyt tyhjä. Äiti on kuollut vuosia aiemmin ja isä on viety sairaalaan viimeistä kertaa. Isän asunto täytyy tyhjentää ja pistää myyntiin, mutta nurkissa kierii vuosikymmenten ryjän lisäksi paljon muistoja. ja salaisuuksia.

Samalla, kun vanhat kirjeet paljastavat hitaasti uusia seikkoja Karin sankarivainajana kuolleesta isoisästä ja tämän kauan sitten kadonneesta veljestä, vanha ystävyyssuhde sattumalta samassa talossa asuvan kouluvuosien ihastuksen kanssa lähtee uuteen nousuun. Kuvioissa mukana pyörivät myös aiemmin tuntematon serkku, ihmisennahka, Facebook ja oudot unet.

Muurahaispuu on J. Pekka Mäkelän tähänastisen tuotannon ehein teos. En tarkoita sanoa, että Mäkelän aiemmat kirjat olisivat olleet huonoja, kaukana siitä, mutta nyt jokin on loksahtanut kohdalleen ja kerronta soljuu suorastaan kauniisti. Dialogit kuulostavat hyvin aidonoloisilta ja hahmoissa on roolista riippumatta elämän makua. Muurahaispuu on kuin kirjallisuuden vastine holokansiteknologialle – ei ehkä oikeaa todellisuutta, mutta rajapintaa ei huomaa.

Vaikka pidinkin enemmän Alshainista sen scifistisyyden vuoksi, sillä vieraat planeetat nyt ovat aina in, Muurahaispuu on niin tyylikäs ja tyylipuhdas kirja, että se ilman epäilyksen häivääkään päätyy ensimmäisenä uusintakierrokselle lukupinooni.

Koskaan ei ole Helsingin lähiö ole vaikuttanut niin salaperäiseltä ja lämminhenkiseltä. Koskaan ei kerrostaloasuminen ole sisältänyt sellaista kiihkeää eksotiikkaa. Sanovat, että mikään ei ole täydellistä paitsi Allah, mutta kyllä Muurahaispuu oikeastaan on.

(J. Pekka Mäkelä on kunniavieraana scifitapahtumassa Turconen, 22.9. Turussa, sekä vuoden 2013 Finnconissa.)

Karsta

Karsta
J. Pekka Mäkelä
Like, 2009
ISBN: 978-952-01-0339-2

Ihmiskunta on jälleen onnistunut nostamaan esiin rumimman puolensa. Ympäristöstä ja muista älyllisistä olennoista paskat välittävä taloudellinen eliitti on onnistunut lietsomaan ihmiskunnan sotajalalle. Liittolaiseksi on löytynyt galaksin suurin sotilasmahti ja kotopuolessa dissidentit desantit pidetään kurissa geenikartoilla ja brutaalilla turvallisuuspolitiikalla. Mieleen nousee männävuosien fasistiset hallinnot ja nykypäivän Yhdysvaltojen tai Israelin käyttämä retoriikka.

Lietsonnassa lopulta onnistuttiin ja sota pantiin tulille, mutta kaikki ei mennyt niin kuin strömsössä, sikäli mikäli strömsössä yritettiin vallata planeettoja. Taisteluiden vihdoin loputtua kaikki suunnilleen karttua kehittyneemmät aseet määrättiin tuhottaviksi ja Solin aurinkokuntaan julistettiin uudet nopeusrajoitukset. Ei enää hyperajoa.

Kuten jokainen maamiinassa itsensä silponut lapsi voi kertoa, sota ei ole sillä ohi että poliitikot julistavat taistelut päättyneeksi. Joka puolella on edelleen kaikenlaista, mikä pitää siivota, ja juuri siitä Karstassa on kysymys. Aurinkokunnassa kiertää paljon aseistettua romua, mikä pitää hävittää, ja paljon ruumiita, jotka pitää kerätä talteen tunnistusta ja hautausta varten.

Entinen taistelualus Kramer Heinrich on nimetty uudelleen Heinrich Krameriksi ja lähetetty Jupiterin kiertoradalle pudottamaan pari sotalaivan hylkyä kaasujättiläisen syövereihin. Rauhan alkamisesta on jo viisi vuotta ja miehistö koostuu niistä ihmisistä, joita aiempi hallinto piti maanpettureina ja terroristeina. Ennen romujen hävitystä pitää kerätä talteen kaikki kuolleet, ja elävät, jos heitä vielä on.

Karsta on ilman epäilyksen häivääkään J. Pekka Mäkelän kantaaottavin teos. Enää ei kainosti vihjailla, että markkinavoimien ihannointi ei ehkä ole se paras lähestymistapa. Nyt näytetään kaunistelematta se helvetti, mihin riisto, pelkoja ruokkiva retoriikka ja poliisivaltiokehitys voivat johtaa. Inhimillisen ja älyllisen kärsimyksen määrä on suunnaton, kun sotakone kehrää mammonaa suorastaan epäinhimillisten magnaattisukujen taskuihin. Olin pohdiskellut jo vuosia erästä omaa tarinaani ja paljonko siihen kehtaisin heittää kannanottoa mukaan. On hienoa havaita, että jopa ajoittain paasaamiseksi yltyvä tykitys on sallittua ja ennen kaikkea toimivaa.

Sen lisäksi, että Karstan taustatarina on kerrassaan suureellinen ja kutkuttava, ja sen lisäksi, että hahmojen ja eri työvuorojen dynamiikka on kutkuttava, nyt ollaan avaruudessa! Tapahtumapaikkana on ihan ehta planetaarinen avaruusalus, jossa on paitsi keinopainovoima myös painottomuutta. Itseasiassa kolme avaruusalustaalusta. Perspektiivien muuttuminen painovoiman suunnan mukaan toi mieleen Arthur C. Clarken massiivisen avaruusaluksen kirjassa Uhka avaruudesta. On mahdottoman virkistävää pudottautua sisään hyvin perinteiseen, scifistiseen miljööseen. Space is the place, kuten sanonta kuuluu, ja allekirjoitan sen sydänverelläni.

Tällä kertaa, aimmista teoksista poiketen, päähenkilön pään sisään pääseminen ei ollut aivan vaivatonta, eivätkä kaikki muutkaan hahmot tuntuneet niin inhimillisen aidoilta kuin Mäkelän aiemmassa tuotannossa. Yksi syy toki voi olla se, että Karstan luin kaikista ensimmäiseksi enkä ollut vielä sisäistänyt kirjailijan tapaa rakentaa tarinoitaan. Etenkin päähenkilön entinen mielitietty Arianna jäi minulla etäiseksi, mikä on suuri sääli, sillä sotahallinnon edustajana hän olisi voinut kertoa tarinan toisen puolen. Nyt kerronta tapahtui sanoilla, tunnetasolla jäin kylmäksi. Sama etäisyyden tuntu vaivasi minua muutenkin erilaisten konfliktien kanssa. Ymmärsin, mistä tiettyjen hahmojen antipatiat kumpusivat, mutta en tuntenut sitä. Muutoin en ehkä kiinnittäisi tähän niin suurta huomiota, mutta samaistuttavat henkilöhahmot ovat Mäkelän bravuuri.

Kunnon avaruusscifiä kirjoitetaan Suomessa aivan liian vähän. Karsta paikkaa tätä puutetta ansiokkaasti. Heinrich Kramerin makaaberi matka avaruuden ruumisarkulta toiselle on vahva muistutus siitä, millaisia ihmeitä avaruus on täynnä, ja miten kuollettava paikka se samalla voi olla.

(J. Pekka Mäkelä on kunniavieraana scifitapahtumassa Turconen, 22.9. Turussa, sekä vuoden 2013 Finnconissa.)

Nedut

Nedut
J. Pekka Mäkelä
Like, 2007
ISBN: 978-952-471-993-3

Neandertalit eivät kuolleet sukupuuttoon. Ei, ne lähtivät avaruuteen 30000 vuotta sitten. Nyt ne, nedut, ovat tulleet takaisin mukanaan niin tykkiä teknologiaa, että ihmisillä ei ole mitään jakoa huolimatta halki historian kulkevista taistelutreeneistä, joita myös sodiksi kutsutaan. Niinpä Aasia ja Amerikka pitävät suunsa supussa, kun Keski-Eurooppa tyhjennetään homo sapiensista.

Kirja Nedut ei kuitenkaan kerro juurikaan tästä kataklysmisestä lajien välisestä konfliktista, vaan 80-luvun rokkilegendasta Jollesta, joka 2000-luvulla painaa graafikkona pitkää päivää Korson skuttassa. Jollella on rahat tiukalla, rakkauselämä vaiheessa, ahdisteleva exä, mulkku pomo ja unelmat jääneet todellisuuden ja aikuisuuden jalkoihin. No niin, kättä ylös kaikki, jotka ovat samassa jamassa, ovat joskus olleet tai tuntevat jonkun, joka on juuri nyt. Kiitos, voitte laskea kätenne.

J. Pekka Mäkelä on onnistunut kaivertamaan suomalaisuuden marmorista tunnistettavan ja sympaattisen päähenkilön, jonka nahkoihin on mukavan yksinkertaista asettua.

Jollen letarginen lähiöapatia alkaa hajota eräiden tupareiden jälkeen. Kohtaaminen parin vanhan bändikaverin kanssa alkaa lämmitellä uudelleen musiikin kutsua, ja Jollen mielipiteet ja ajatuksen neduista saattavat hänet kohtaamaan yhden noista mysteerisistä olennoista, ja varsin omalaatuisella tavalla. Lopulta nuo kaksi asiaa kietoutuvat toisiinsa ja kiskovat lukijan suorastaan shamanistisiin syvyyksiin.

Kirjan alku vaikutti oudolta valinnalta. Siinä Jolle fiilistelee sitä, miten jokin imaginäärinen elämäkerturi olisi saattanut kertoa hänen elämästään. Kolmisenkymmentä sivua bänditriviaa, julkaisuhistoriaa ja sotkuisia ihmissuhteita. Juuri sellaista kamaa, jota Wikipedia on täynnä. Se tuntui oudolta, ellei jopa epäonnistuneelta, ratkaisulta esitellä menneitä tapahtumia. Sitten tietenkin minut todistettiin vääräksi.

En sano, että oli puuduttavaa lukea Jollen lyhyt muusikkohistoriikki, mutta se ei tuntunut erityisen antoisalta. Ratkaisuna se oli kuitenkin täysin oikea. Sen jälkeen ei kertaakaan tarvinnut keskeyttää kerrontaa vain taustan valottamisen vuoksi. Kun kaksi ihmistä tapasi, heidän ei ollut tarpeen keinotekoisesti kertoa aiempia toimiaan lukijalle dialogin sisällä ja kun joku kolmas henkilö mainittiin, tämän merkitys kummallekin keskustelijalle oli päivänselvää. Samaa tekniikkaa käytettiin myös kuvaamaan mitä tapahtui silloin, kun nedut tulivat ja iso luuta lakaisi. Yhtäkkiä lukija tiesi tämän uuden maailman historian kaikki tarinan kannalta merkitykselliset seikat.

Musiikin tärkeys Mäkelän fiktiossa ei ole missään muussa teoksessa niin framilla kuin Neduissa. Se on kertakaikkisen kantava voima, jonka avulla palataan nuoruuteen, kommunikoidaan toisen lajin kanssa ja sukelletaan ihmismielen salattuihin syövereihin. Itse en ymmärrä musiikkia. En osaa myöskään piirtää, mutta ymmärrän, miten kynä kulkee paperilla ja muodostaa kuvan. Musiikista en ymmärrä, miten se syntyy, vaikka mielelläni sitä kuuntelenkin. Silti tarinaan uppoutuessani musiikin luominen tuntui luontevalta ja luonnolliselta. Melkein teki mieli alkaa tutkia musiikin perusteita.

Kirjan loputtua jäljelle jäi halu nähdä nedujen paluun aiheuttamien vaikutusten koko laajuus, paljon Suomen Korsoa laajemmalti, ja häijy hinku hankkia Dystokion uusin albumi.

(J. Pekka Mäkelä on kunniavieraana scifitapahtumassa Turconen, 22.9. Turussa, sekä vuoden 2013 Finnconissa.)

Alshain

Alshain
J. Pekka Mäkelä
Like, 2006
ISBN: 952-471-709-3

Kaukana tulevaisuudessa ihmiskunta on levittäytynyt toisille tähdille. Matkaa tehdään relativistisilla nopeuksilla, joten avaruusalus matkaa Maasta Alshainiin joko kaksi vuotta tai viisikymmentä, riippuen siitä, istuuko planeetalla vai aluksen kyydissä.

Alshainiin saapuu maastamuuttaja, mies, joka on hyvin konkreettisesti jättänyt kaiken aiemman taakseen. Uudessa kodissaan häntä odottaa pieni huone asuntolassa, virka musiikinopettajana sekä enemmän salaisuuksia kuin edes Elijah Baley ehtisi selvittää. Hän ei kuitenkaan saa kertoa koko tarinaa, sillä näkökulma vaihtuu kaikkiaan viiden henkilön kesken. Heidän kohtalonsa kietoutuvat toisiinsa samalla kun tapahtuu asioita, joihin heilläkään ei ole osaa eikä arpaa. ja juuri niissä piilee kaikki tärkeä, sillä kuten kirjassakin pariin otteeseen mainitaan, Alshainissa asiat tapahtuvat siellä, minne kukaan ei katso.

Kapinaa, vallankumouksia. Terrorismia, murhia. Rakkautta ja meribiologiaa. Sellaisten paineessa suuret sankarit loistavat perinteisesti kirkkaimmin. Paitsi ehkä meribiologian. Mutta Alshainissa ei ole suuria sankareita. On vain ihmisiä, jotka etsivät merkitystä elämälleen ja ehkä hieman hellyyttä siinä samalla.

Olen pikkupojasta saakka rakastanut huimia visioita, huikeita keksintöjä ja suuria galaktisia juttuja. Jos hahmot on sijoitettu vain palvelemaan tarinaa, ne jäävät helposti unholaan. Sen ehkä muistaa, saiko pääpari toisensa lopussa. Alshainissa kokoluokka on paljon galaktista pienempi ja siksi siinä mahtuu kertomaan henkilökohtaisempia tarinoita. Minua suoraan sanoen jäi vaivaamaan jälkikäteen useampikin ihmiskohtalo. Haluaisin lukea kirjalle jatko-osan ihan vain nähdäkseni, mitä heille kaikille tapahtui.

Suuret asiat tapahtuvat kameran ulkopuolella, teknovimpaimilla ei revitellä, mutta visiota Alshainissa riittää vaikka Reynoldsin lainailla. Tarkemmin ajatellen, Reynolds voisi ennemmin ottaa oppia Mäkelän perusinhimillisistä hahmoista, joiden kohtaloista alkaa aidosti välittämään. Mutta niin, visio. Sen kanssa liikutaan sellaisissa sfääreissä, että on pienimuotoinen rikos, ettei tätä ole jo käännetty angloamerikkalaiseen kulutukseen.

Mäkelän rakkaus musiikkiin käy hyvin ilmi siitä asiantuntemuksesta, joilla musiikin tekoa ja oppimista kirjassa esitellään. Itse en ymmärrä musiikista sen enempää kuin että cd-soittimessa painetaan play-nappulaa, mutta silti musiikilliset kohdat eivät jättäneet kylmäksi. Musiikista kiinnostuneet voivat muuten käydä Mäkelän kotisivuilla kuuntelemassa kirjan soundtrackia. http://www.yrttimaa.net/alshain.html

Myönnän, että minulta taitaa olla lukematta kymmenen viime vuoden ajalta varmaan leijonanosa suomalaisten tuottamasta scifistä, mutta joka tapauksessa Alshain tarjosi parhaimmat sense of wonderit sitten Hannu Rajaniemen Kvanttivarkaan.

(J. Pekka Mäkelä on kunniavieraana scifitapahtumassa Turconen, 22.9. Turussa, sekä vuoden 2013 Finnconissa.)

391

391
J. Pekka Mäkelä
Like, 2004
ISBN: 952-471-294-6

J. Pekka Mäkelän esikoisromaani 391 on tinkimätöntä ja humaania scifiä aikamatkoineen.

Päähenkilön tarinaa kerrotaan kahdessa aikatasossa. On niin sanottu nykypäivä ja on menneisyys, josta hän kertoo työtoverilleen nykypäivässä. Kronologisesti kaikki kuitenkin alkaa toisen maailmansodan vielä riehuessa. Päähenkilö ja hänen pilottinsa tempautuvat kauas menneisyyteen, aikaan jolloin Rooman valta oli loppumassa ja keskiaika alkamassa, ja kohtaavat menneisyydessä muitakin aikamatkaajia, ihmisiä omasta tulevaisuudestaan. Ilmeisesti kun aikamatkustus vihdoin keksitään, ensimmäinen tavoite on pelastaa Alexandrian kirjaston kirjat. Tällaista tavoitetta bibliofiili diggaa. Se Hitlerin tappaminen olisikin ollut kalutumpi juoniluu.

Elämä menneinä aikoina ei ole mutkatonta edes tulevaisuuden teknologian avittamana, sillä suurin ongelma on se ajaton ja tuttu – kaikki muut ihmiset. On hivenen masentavaa huomata, että epäpäteviä, kyvyttömiä, itsekeskeisiä ja pikkusieluisia päsmäreitä löytyy vielä kauan sen jälkeen, kun reality tv on lakkautettu pönttönä ideana. Onneksi orjuus oli tuohon maailmanaikaan vielä laillinen käytäntö, sillä siitä ei juurikaan eroa se, miten vahinkomatkalaisia aikamatkaajien tukikohdassa kohdellaan.

Tarina oli jännä, vaikka päähenkilön oleilu nykypäivässä vihjaili vahvasti siihen, että ainakin hän pääsee hengissä pois vaarojen tieltä. Oli myös kutkuttavaa, kun toimijoiden joukko pidettiin etäisyyden päässä mullistuksista ja merkittävistä henkilöistä tekemässä mullistavia päätöksiä. Tämä tuo mukanaan tiettyä todentuntua, mikäli se on sovelias sana aikamatkatarinasta käytettäväksi. Hahmot ovat kovasti inhimillisiä omine pienine heikkouksineen, mikä onkin ominaista Mäkelän tuotannolle.

Muutama kirjoitustekninen seikka hyppäsi nopeasti silmille, muttei huonossa mielessä. Nykypäivässä päähenkilö sinuttelee lukijaa, ikäänkuin tämä olisi se työtoveri, jolle tarinaa avataan. Toisekseen kaikki keskustelut upotettaan kerronnan sisään. Jälkimmäinen seikka vaati pientä totuttelua.

Suosittelen kirjaa kaikille, jotka olisivat itsekin halunneet osallistua Alexandrian kirjojen pelastamiseen salakuljettamalla kirjarullia turvaan.

(J. Pekka Mäkelä on kunniavieraana scifitapahtumassa Turconen, 22.9. Turussa, sekä vuoden 2013 Finnconissa.)

Raapale 166 – Kirjahylly (14.6.)

Kirjahylly

Sijoitan kirjahyllyn olohuoneeseen sohvan viereen. Hyllyt näyttävät surkeilta tyhjinä. Pyyhkiessäni pölyjä puhun niille tietosanakirjoista ja fiktiosta, runoista ja sarjakuvista.

Hyllykkö värähtää, kun mainitsen tieteiskirjallisuuden. Se on hyvä enne. Haen makuuhuoneen hyllystä kaksi Lemiä ja yhden Atwoodin. Pienen pohdinnan jälkeen lisään ylähyllylle Bradburyn Kuvitetun miehen. Sammutan valot yöksi.

Aamulla hyllyssä on jo uusi Tepper. Siirrän sen keskemmälle hyllyä, että koko tuotanto mahtuu laajentumaan paikoilleen. Sen jälkeen keskitän huomioni kolmeen alahyllyyn. Leinonen ja Jääskeläinen houkuttelee varmaan Mäkelää. Alimmalle sijoitan Hurttaa.

Aamulla alahylly on tupaten täynnä urssia. Kokonainen metri yhdessä yössä!

Parempi siirtää ne omaan hyllykköönsä, muuten Wanhoille herroille ei jää tilaa lainkaan.