Unessa tiesin, mikä minusta tulee isona

Ryhdyn tämän kirjoittamiseen enemmän kuin pientä kauhua tuntien. Ei, tämä ei ole onneton H.P. Lovecraft -pastissi. Tämä kertoo unesta, jonka näin viime yönä.*

Unessa puhuin jollekulle, jonka henkilöllisyyttä en enää herättyäni muistanut. Eikä se ole tärkeääkään. Tärkeää on se, mistä hänelle puhuin. Kerroin kokeneeni valaistumisen. Kerroin, miten vuoden alussa päätin panostaa kirjoittamiseen rutkasti energiaa nähdäkseni, olisiko minusta siihen.

Olen halunnut kirjoittaa fiktiota jo teini-ikäisestä saakka. Olen nähnyt päiväunia Portin kirjoituskilpailun voitosta varmaan 18-vuotiaasta alkaen, ellen aiemminkin. Sitä ennen pidin kovasti ainekirjoituksista äidinkielessä ja englannissa, samalla kun moni muu vihasi ainekirjoitusta yli kaiken. Ei siis ole liioiteltua sanoa, että kirjoittaminen ja kirjailijuus on ollut unelmani lapsesta saakka.

Jostain syystä en kuitenkaan nuorempana ryhtynyt kirjoittamaan. Ajelin kavereiden kanssa Turun yössä flippereitä huoltoasemilla pelaillen, siirryin siitä opiskelijaelämän rientoihin bileineen ja ainejärjestöineen, ja lopulta päädyin sf-yhdistystoimintaan. Silti, vaikka puheenjohdin jopa Suomen Tieteiskirjoittajia, toimitin lehtiä ja kirjoitin arvostelujen lisäksi artikkeleita, se viimeinen askel fiktion pariin jäi aina ottamatta. Miksi? En osaa sanoa. Asioiden priorisointia toisin? Laiskuutta? Pelkoa?

Aina aika ajoin tapasin kirjailijoita tai muita päteviä kirjoittajia, kuuntelin heidän neuvojaan Finnconeissa ja aina päätin, että nyt lähtee. Nyt katsotaan, mistä minut on tehty. Lopulta vuosituhannen vaihteen jälkeen aloin raapustella juttuja kasaan, mutta se katkesi sitten fandom-toiminnan myötä. Uudelleen ryhdyin kirjoittamaan suomeksi vasta parisen vuotta sitten, mutta vajaatehoisesti ja ilman näkyvää jälkeä. Viime vuonna pistin pystyyn tämän blogin toivoen, että se saisi minut aktivoitumaan. Irtiotto jäi edelleen tapahtumatta.

Kuten sanottu, vuodenvaihteessa vedin syvää henkeä ja päätin, että nyt se veri punnitaan. En lainkaan tahdo dissata sitä, miten muut tekevät ja kirjoittavat, mutta minun täytyy heittäytyä aina kokonaan mukaan, muuten hommasta ei tule yhtikäs mitään. Panostaisin kaiken, osallistuisin kaikkeen. Tavoite jakaantui kahteen yksinkertaiseen kysymykseen.

Pystynkö tuottamaan tekstiä, josta muut pitävät niin paljon, että se menestyy kilpailuissa tai sitä julkaistaan muuten? Pystynkö tuottamaan tekstiä erilaisista aiheista eri tarpeisiin pitkäjänteisesti ja lannistumatta?

Unessa selostin, miten olen nyt saavuttanut menestystä kolmessa kirjoituskilpailussa tänä vuonna. Novassa, URSin kisassa ja Usvan äänikirjakilpailussa. Lisäksi novellejani ja raapaleitani on hyväksytty lehtiin ja antologioihin. Vastaus kysymykseen ”kelpaavatko tekstini” on kyllä.

Unessa selitin myös, miten olen kirjoittanut 250 päivän ajan raapaleita, kirjoitin yhden pitkän novellin alle kahdessa viikossa joka päivä siihen panostaen ja nyt kirjoitan arvostelusarjaa tietyn aikataulun mukaan. Siispä vastaus ”saanko aikaiseksi tekstiä tarpeen mukaan ja pitkäjänteisesti” on myös kyllä.

Sen jälkeen sanoin, että olen nyt valmis. Minulla on vastaukset. Minun ei tarvitse odottaa vuoden loppuun ja puntaroida tilannetta älyllisesti ja numeroita analysoiden. Tunnen että olen valmis ja voin ryhtyä etsimään uusia paikkoja saada tekstejäni läpi. Olen oikea kirjoittaja, en vain tyyppi, joka nyt kirjoittaa ja ensimmäisen pahan paikan tullen sulkee bloginsa ja luovuttaa.

Sitten heräsin. Muistin, että uni oli ollut jollain tavalla tärkeä. Unet joskus tuntuvat siltä. Muistelin heti unen läpi ja koitin löytää sitä loogista heikkoa lenkkiä, jonka vuoksi se unen neronleimaus pelkistyy joksikin täysin hölmöksi ajatusrakennelmaksi, joka kvanttimaailman korttitalon lailla sortuu, kun sitä ensimmäisen kerran tarkastelee. Silti unessa kertomani loppupäätelmä tuntui järkevältä. Kerroin unen ja siitä saamastani fiiliksestä partnerilleni, mutta edes toiselle ihmiselle ääneenlausuttuna ajatus ei muuttunut ääliömäiseksi.

Nyt kirjoitan aiheesta blogiini, ja koko juttu tuntuu jotenkin nololta. Suureellista pömpöösipaisuttelua, ihan kuin tässä oltaisiin nyt siirtymässä olemisen seuraavalle tasolle. Hulluuskohtaus, joka menee ohi kunhan aivojen endorfiinitasot taas laskevat normaaliin. Lievän maanisdepressiivisyyden maaninen vaihe päällä. Asetan siis itseni naurulle alttiiksi, koska joskushan se on tehtävä. Viimeistään sitten, kun jokin kirjoittamani teos julkaistaan, sillä onhan tunnettua, että jokainen, joka julkaisee kirjan, esiintyy vapaaehtoisesti julkisuudessa ilman housuja.

On monia asioita, joita minusta ei koskaan tule. Joko siksi, etten vain jaksa (valmistuminen yliopistosta) tai siksi, että vaadittu työmäärä olisi jotain aivan posketonta (laulaja oikeaan bändiin). Mutta kirjailija minusta voi tulla. Ahkeralla puurtamisella ja jatkuvalla oppimisella saan inhimillisellä vaivalla kirjoitettua kirjan, jonka voin vakavissani olettaa kelpaavan kaupalliselle kustantamolle.

Enää en voi sanoa, etten tiedä olisiko minusta siihen. Tiedän, että on. Nyt lopputulos on enää kiinni siitä, että edelleen panostan kaikkeni enkä luovuta ongelmatilanteiden edessä.

En siis sano, että minusta voi tulla kirjailija. Minustahan tulee.

* Hauduttelin tätä blogausta yhden ylimääräisen yön ennen julkaisua.