Aihearkisto: Fiktio

Raapale 506: Prinsessan lähtö (29.12.2016)

Prinsessan lähtö

Tähtilaiva piirtyi avaruutta vasten. Nainen käveli laskusiltaa ylös kohti vastassa seisovaa miestä.

”Tervetuloa alukseen, teidän korkeutenne”, mies sanoi ja kohotti kätensä tervehdykseen. ”Vai pitäisikö teitä puhutella prinsessaksi tai kenraaliksi?”

Nainen levitteli sormiaan hetken ja huiskautti sitten kättään. ”Kunhan et ala nimittelemään komiteaksi. Miten päädyin tänne?”

”Uskoakseni hukuitte kuunvaloon ja-”

”Ja kuristuin rintsikoihini. Niinpä niin. Mitä seuraavaksi?”

”Eräs mies haluaa tavata teidät. Lyhyehkö, huvittelee päästelemällä droidimaisia piipahduksia. Taitaa olla uima-altaalla juuri nyt.”

”Ja minä kun jätin kultabikinit hiekkaerämaahan. Etkö tule mukaan?”

”Varron kapteenia. Eräs hyvä ystäväni on sellainen. Erittäin pätevä.”

Nainen naurahti. ”Minäkin tunnen yhden hyvän kapteenin. Vaikka onkin aikamoinen lurjus.”

(Tapahtunut aiemmin: Tähtimies astuu alukseen)

Pieniä tarinoita

Sunnuntaina oli lapsen oikeuksien päivä, ja Unicef järjesti aiheen tiimoilta tarinakampanjan Pieniä tarinoita eli Tiny Stories. Koko viikon ajan kirjailijat ympäri maailmaa loivat lyhyitä, seitsemän virkkeen kertomuksia teemalla ”Mitä toivoisin jokaiselle lapselle”.

Lähdin mukaan ja kirjoitin joka päivä yhden Milla ja Meri -tarinan, sillä toivoisin jokaiselle lapselle rakastavaa kotia, jossa leikille on aina aikaa ja tilaa.

Viime viikon tarinat on nyt kerätty yhteen pakettiin. Mahtaisiko löytyä kiinnostusta ja lukijoita vielä toiselle viikolle, vaikka kampanja itse on jo ohi?

Pieniä tarinoita #1 – Lintuja ruokkimassa

”Isi, onko meillä vanhaa leipää?” Milla kysyy.

”Mennään ruokkimaan lintuja”, Meri lisää.

Kaivan kaapista puolikkaan ranskanleivän, josta tulisi enää köyhiä ritareita.

Hetken kuluttua pihalta kuuluu kumean möreää karjuntaa, ja ryntään katsomaan mistä oikein on kyse.

”Sinähän sanoit, että linnut polveutuvat dinosauruksista”, Milla sanoo puolustelevasti, ennen kuin ehdin protestoimaan.

Meri seisoo omenapuun varjossa ja heittelee leivästä revittyjä palasia nurmikolle.

Tyrannosaurus nokkii palasia kitaansa tyytyväisenä.

Pieniä tarinoita #2 – Leijaa lennättämässä

Aamulla takapihalla on valtava kieppi jotakin, joka kysyttäessa paljastuu muutamaksi sadaksi kilometriksi ultrakestävää monofilamenttikaapelia.

”Lisäksi me rakennettiin magneettitarrain”, Milla sanoo.

”Kuuhunko te meinaatte kiivetä?” minä vitsailen.

”Ei se yllä kuuhun saakka, me aiotaan lennättää leijaa”, Meri selittää.

”Varokaa, ettei naru takerru puuhun”, hymähdän.

Tunnin kuluttua saan puhelun NASA:lta. Kansainvälisen avaruusaseman komentaja on esittänyt painavan toiveen sen puolesta, että asema pääsisi mahdollisimman pian jatkamaan matkaansa.

Pieniä tarinoita #3 – Sademetsän lumoissa

Millan ja Merin huoneessa on ollut jo tunnin ajan hiljaista, joten hiivin katsomaan mitä koiruuksia siellä nyt suunnitellaan. Milla lukee kirjaa sademetsistä, ja Meri hienosäätää laitetta, joka viime viikolla siirsi pohjoisnavalta rakennusmateriaalia ison lumilinnan tarpeiksi. Huikkaan likoille käväiseväni pikaisesti ostoksilla.

Päivänokosilta herätessäni takapihalla on, odotetusti, oikea viidakko liaaneineen kaikkineen, ja ilmasto on kostean trooppinen. Vetäisen päähäni juuri ostamani hellehatun ja haen loput hankinnat pakastimesta.

”Milla, Meri! Jäätelötauko”, huudan pihaa peittävään vihreään hämyyn.

”Jätskii!” kuuluu vastaus, kun kaksi tyttöä ja lauma lemureita syöksyy lehvästön läpi.

Pieniä tarinoita #4 – Superkuun pauloissa

”Tiedättekös tytöt, mikä on superkuu?”

Milla ja Meri panevat Pikku kakkosen pauselle ja huokaavat duettona.

”Silloin täysikuu on isoimmillaan, kirkkaimmillaan ja voimakkaimmillaan, koska se on niin lähellä maata”, Milla vastaa.

”Se voi tulla jopa niin lähelle, että siihen lyö päänsä, varsinkin jos on superihmissusi”, Meri heittää heti perään.

”Nyt kyllä Milla osui lähemmäs oikeaa”, totean ja hekottelen tyttöjen ilkikurisille katseille. Vai muka superihmissusia, ja päänsäkin voi kolauttaa, olipahan taas selitykset.

Illan tullen kuitenkin päätän, että täpötäysi roskis saa sittenkin odottaa aamuun – ihan vain varmuuden vuoksi.

Pieniä tarinoita #5 – Yläilmoissa

Meri seisoo nurmikolla molemmat jalat narun päällä.

”Matkaan!” Milla kiljaisee ja nykäisee narun kireälle.

Meri sinkoutuu ilmaan monta metriä ja laskeutuu nauraen talon katolle. Samalla kun hän lähtee laskeutumaan tikkaita, Milla vapauttaa narun ja astuu sen päälle.

”Vauhtia, Meri, minun vuoroni nyt.” Kohta Milla kiitää ilman halki, kuten siskonsa hetkeä aiemmin.

Tietääköhän hyppynaruja valmistava firma, mitä kaikkea heidän tuotteillaan voi tehdä?

Pieniä tarinoita #6 – Teillä tietymättömillä

On ruoka-aika, eikä Millaa ja Meriä näy tietenkään missään. Etupiha on tyhjä, joten kierrän talon ja kurkkaan takapihalle.

Omenapuiden lomaan on ilmestynyt uusi tulokas sitten eilisillan. Vähäisen puutarhakokemukseni mukaan se voisi olla pavunvarsi, ja se kipuaa suoraan ylös taivaisiin vain kadotakseen matalalla roikkuvan pilviverhon taa.

Eilisen suursiivouksen jäljiltä lihaksia kivistää, enkä todellakaan jaksisi lähteä kipuamaan satoja metrejä ties minne. Kaivan puhelimen taskustani ja toivon, että edes jompi kumpi otti kännykkänsä mukaan.

Sisällä pirisee, niin että kiipeilyhommiksi tämä taas meni.

Pieniä tarinoita #7 – Taistelun tiimellyksessä

”Lapset hei, tänään kuulkaas pelataankin sellaista korttipeliä, jossa me kaikki olemme supersankareita ja taistelemme yhteistä superrikollista vastaan dinosaurussaarella tai Mars-tukikohdassa.”

”Tylsää!” vastaavat Milla ja Meri yhteen ääneen.

”Voidaan me tehdä jotain muutakin, jos vain kerrotte mikä olisi jännittävämpää”, sanon ja puhahdan turhautuneena.

”Haluat siis, että me leikitään supersankareita?” Milla kysyy.

”Ja taistellaan toiselta tähdeltä hyökkäävää jättiläisrobottiarmeijaa vastaan?” Meri jatkaa.

”Suorastaan vaadin sitä”, sanon ja panen käsivarteni uhmakkaasti ristiin.

Positiiviselta kantilta ajatellen meillä oli hauskaa ja saimme pitkän taiston jälkeen koko robottilössin pakettiin ennen iltapala-aikaa, mutta nyt pitäisi vielä keksiä, mitä minä teen tälle takapihalla lojuvalle romumetallivuorelle.

pienia-tarinoita

Raapale 505: Wichitan linjamies (1.9.16)

Wichitan linjamies

– Mikäs musiikki se täällä soi?
– Wichita Lineman. Löysin YouTubesta.
– Taitaa olla Glen Campbellia. Tästähän on myös REMin versio.
– Niistä minä en tiedä mitään.
– Sitä minäkin. Ei ole oikein sinun tyyliäsi. Niin että miksi?
– Uteliaisuutta. Risteilyllä pari vanhaa herraa kinasteli biisin merkityksestä tai jostain.
– Tiedätkö mistä sanat kertovat?
– Suoraan sanoen en tarkkaan. Kinan perusteella jonkun isästä, luulen, ja ehkä tolppa-apinoista.
– Toinen puoli ainakin pitää paikkansa, mutta siitä isästä en tiedä. Paitsi jos ne ajatteli symboliikan kautta, apina ihmisen esi-isänä ja silleen.
– Meinaatko? Ei sitten ihmekään etten löytänyt näistä mitään. Kolme eläinkirjasarjaa eikä ainuttakaan mainintaa tai kuvaa.
– Kuvaa mistä?
– No niistä tolppa-apinoista.

Raapale 504: Lohikäärmeen pää (13.4.16)

Lohikäärmeen pää

”Tytöt, auttakaas saamaan kassit mökille.” Yhtä hyvin voisin puhua pelkälle ilmalle. Ja puhunkin. Milla ja Meri ovat jo juosseet etsimään leikkikavereita. Nappaan viimeisen repun hampaisiini ja raahaan ryjät majapaikkaamme.

Täällähän oli jossain majatalo? Puuduttavan ajomatkan päällemaistuisi kahvi ja voileipä. Miksei munkkikin. Vaihdan fantastisemmat vaatteet ylleni ja lähden vaeltamaan polkua pitkin.

Majatalon ilmoitustaululla on muiden vieraiden jättämiä viestejä. Barbaari etsii työtä. Kadonnut: lasikenkä. Ostetaan peikonnahkoja. Istuudun pöytään ostosteni kanssa.

”Lohikäärmeen pää on kadonnut seinältä.”

Katson hölmistynyttä pitoemäntää. Kyse ei taidakaan olla pikkuilmoituksesta.

Ulkoa kuuluu lentoliskon karjuntaa, nahkasiipien pauketta ja lasten naurua. Ei siis paniikkia.

Mutta sumppi on silti syytä särpiä sukkelaan.

Raapale 503: Bardikisan paras (12.4.16)

Bardikisan paras

”Se jokipeto oli valtaisa ja verenhimoinen.” Ihmisjoukko nuotion ympärillä kuuntelee tarinankertojaa herpaantumatta. ”Se oli koitunut lukemattomien matkamiesten turmaksi. Minä päätin tehdä siitä selvää. Väijyin joella monta päivää, ja kun otus vihdoin ilmaantui, tartuin sotakirveeseeni ja-”.

”Pötyä”, huutaa joku. ”Kirves? Sinulla muka?”

Tarinankertoja kröhäisee. ”Tartuin nuijaani ja hyökkäsin pedon kimppuun tulta syösten.” Yleisö kohahtaa. Tulta? Jännittävää! ”Puhkuin liekkejä niin, että joki kiehui. Sitten-”.

”Höyrystit kokonaisen joen? Mahdoitko sittenkin vain huudella rannalta kirouksia?”

Yleisö naureskelee. Tarinankertoja tuhahtelee närkästystään. ”Joka tapauksessa ajoin pedon pois niiltä seuduin ikiajoiksi.”

”Mahtoiko sittenkään onnistua?”

”Kuka siellä pimeässä herjaa? Näyttäydy!”

Mutta vastauksena on vain evien läiskintä joen pinnalla.

Raapale 502: Sydänasiaa (11.4.2016)

Sydänasiaa

Tulin ostaneeksi sydämen. Olin matkalla baarista kotiin, kun pitkään trenssiin pukeutunut nuorimies puhutteli minua ovisyvennyksestä. Hänellä oli myytävää. Muistoja, tunnetiloja, ajatuksia. Ja sydän.

Mietin, että ehkä varasydän olisi hyvä, jos oma vaikka särkyisi. Kääntelin sitä kädessäni, mutta murtumia ei näkynyt. Ostin sen muistolla jouluateriasta kahden vuoden takaa. Kuka exäänsä haluaa muistella?

Aamulla tajusin, että eihän se sydän minulle sopisi. Se sykki enkeleille ja vaahtokarkeille ja auringonlaskuille. Minä olen salmiakkimiehiä, ja tykkään pysytellä sisällä.

Lehdessä oli pikku-uutinen sydänvarkaudesta. Kolmikymppinen nainen oli huomannut sen puuttuvan joogaretriitin jälkeen. Olikohan ostokseni varastettu? Poliisille en uskaltanut mennä. Luulisivat vielä varkaaksi.

Huomenna vien sen vaivihkaa löytötavaratoimistoon.

Raapale 501: Uhrilahja (10.4.16)

Uhrilahja

Muutama vuosi ennen kuolemaansa Artturi Koskela innostui itämaista ja vaihtoi jopa uskontoa. Monasti hän luennoi aiheesta pojalleen Samuelille, mutta tiedolla ei koskaan ollut tapana tarttua tämän päähän. Perintö oli iso, mutta siinä oli ehto. Artturi halusi, että Samuel uhraa hänelle tuonpuoleisessa tarvittavia asioita. Rahaa, palvelijoita, huvila, vaatteita. Polttamalla, kuten tapa oli.

Helvetin kymmenennellä tasolla Artturilla oli asiat hyvin. Talo oli samanlainen kuin Paraisten mökki ja puvut kuin vaatturin tekemät. Helvetin rahaa ei ollut, mutta demoneille kelpasivat eurotkin. Jopa hovimestari näytti vanhalta Albertilta. Milloin Samuel oli oppinut piirtämään näin hyvin?

Ilta-Roskan lööppi huusi: Hirvittävä murhatuhopoltto Paraisilla. Rikas perijä edelleen paossa poliisia.

Raapale 500: Kirjallinen pelastusoperaatio (9.4.16)

Kirjallinen pelastusoperaatio

Avaan aamun lehden. Ensimmäiseksi luen kuolinilmoitukset. Voi paska. Tunnen yhden nimen. Ystävä, jolle olen lainannut kokoelmani harvinaisimman kirjan. Perilliset tuntien en näe sitä enää ikinä.

Käännän urheilusivut esiin. Mitä? Kasapäin tuloksia otteluista, joita aion seurata illalla. Menivätkö ne jo? Katson lehden päivämäärää, joka on huomisen. Kalenteri kertoo toista.

Soitan ystävälleni. Hän vastaa voipuneena ja valittelee flunssaista oloa. Alan ymmärtää. Tämä on huomisen lehti.
Voin välttää tragedian. Lähden hakemaan kirjaani takaisin.

Pitäisikö kehottaa häntä menemään sairaalaan? Onko oikein muuttaa tulevaisuutta? Parempi vaieta. Seuraukset voisivat olla arvaamattomat.

Nyt kirja istuu turvallisesti hyllyssäni. Kaikki on hyvin. Pitsi että minulla on hieman flunssainen olo.

Raapale 499: Vaihtoehtomusiikkia (8.4.16)

Vaihtoehtomusiikkia

Levylautasella pyörii Beatlesin punk-vaikutteinen kasarilatta Everyday Chemistry.

Lapsena kertoilin tarinoita matkoistani toisiin maailmoihin. Kun aikuiset alkoivat katsoa kieroon ja kaverit kysellä lääkityksestäni, ymmärsin vaieta. En voinut viedä ketään mukanani.

Vaihdan soittoon Metallican Deadpool-soundtrackin. Cliff Burtonin basso kuulostaa paremmalta kuin koskaan.

Nykyään pidän retket omana tietonani. Jos joku ihmettelee menemisiäni, annan ymmärtää, että minulla on salasuhde jonkun naidun henkilön kanssa.

Sittenkin kotimaista, synasoundilla. Leevi and the Leavingsia, mutta Porkkanapelto vai Presidentin mehukestit?

Ainoa särö salaisuuksissani on muualta tuotu musiikki, jota soitan bileissäni. Bändeillä on eri historiat ja diskografiat. Kaverit luulevat minun löytävän koko ajan nerokkaita tribuutteja.

Seuraavaksi soitan Elviksen Metal Heavenin.

Raapale 498: Luontainen selviytyjä (7.4.16)

Luontainen selviytyjä

Mä synnyin galaksin vaarallisimmalla planeetalla. Tähtikartoissa sen nimi on Pyrrus, se sijaitsee siellä Harrison-sektorin perukoilla, mutta kaikki tuntee sen Kuoleman planeettana.

Sinne ei piipahdeta kylään. Karskeinkin karbuusi käy läpi monen viikon treenin tai luonto tappaa sen alta minuutin. Kaikki on myrkyllistä, kasvit, eläimet, ja kaikki käy päälle kuin yleinen syyttäjä. Meillä skidit oppii ampumaan napakymppejä vuoristoradalta ennen kuin ne oppii konttaamaan.

Kerran yhteysalus toi yhden mimmin. Se nauro varoituksille ja kiros kuin komppaniallinen punkkareita. Sitten se marssi viidakkoon ilman varusteita.

Viikon kuluttua se palasi. Elävänä. ”Miten?” mä hämmästelin.

”Synnyin Australiassa”, se sanoi.

Helvetti! Mä luulin, että Australia on pelkkä myytti.