Avainsana-arkisto: Arthur C. Clarke

Jumalan moukari

Jumalan moukariJumalan moukari (The Hammer of God)
Arthur C. Clarke
Suomennos: Matti Rosvall
Jalava, 2010
ISBN: 978-951-887-429-7

Asteroidin iskeytyminen Maahan on aina ajankohtainen aihe. Kysymyshän ei ole siitä, josko asteroidi meihin joskus osuu. Kyllä se osuu, ihan varmasti. Olennainen kysymys on milloin.

Tästä kertoo Arthur C. Clarken vuonna 1993 ilmestynyt kirja Jumalan moukari (suomeksi 2010). Avaruuden pimeydestä ilmestyy vaikeasti havaittava kivenmurikka, joka on putomassa aurinkoon. Ikävä kyllä eräs sinivehreä planeetta sattuu laskelmien mukaan osumaan tielle. On aika pistää tulille ihmiskunnan merkittävin insinöörihanke, avaruuskiven töniminen kurssiltaan. Kaikki ei kuitenkaan mene aivan putkeen, siitä pitävät kiihkouskonnolliset jantterit huolen.

Tarinan keskiössä on Robert Singh, joka komentaa asteroidia torjumaan lähetettyä avaruusalusta. Kirjan mielenkiintoisinta antia ovat hänen muistelonsa nuoruusvuosien Maasta ensimmäisen lapsensa rinnalla, sekä maratonjuoksu Kuun pinnalla. Nämä tapahtumat yrittävät ilmeisesti viritellä jonkinlaista taustaa tai luonnetta kapteenille, mutta onnistuminen jää haaveeksi. Jää tunne, että kirjailija luottaa lukijan luovan kokonaiskuvan muutaman sirpaleen perusteella. Ja päästää samalla itsensä helpommalla.

Sama mekanismi toistuu. Ongelmaporukaksi nouseva, kristinuskoa ja islamia yhdistävä uusi uskonto esitellään köykäisesti eikä uskonnon kannattajien ideologiaan kaivauduta pintaraapaisua syvemmälle. Vahinko sikäli, sillä juuri heidän joukostaan löytyvät ne tahot, joiden mielestä on jumalolennon tahto, että iso kivi pyyhkäisee Maapallon ihmiskunnan kaikkeudesta. Toisaalta myöhemmin tarinassa annetaan ymmärtää, että kyse oli vain parista fanaatikosta, jolloin jännite purkautuu vaarattomasti. Ydinaseiden käytöstäkin järjestetään maailmanlaajuinen kansanäänestys.

Tämä jännitteen puute läpäisee koko kirjan. Asioita tapahtuu siellä ja täällä, valokeilaan astelee hahmoja lukemaan vuorosanoja, ja lukija seuraa kaikkea ulkopuolelta. Tarina ei ime sisäänsä, ei koukuta lukijaa eikä tarjoa muuta kuin kliinisen kertomuksen siitä, miten asiantuntijat kampeavat avaruuskiven sivuun. Vaikka älyllisellä tasolla panoksena on ihmiskunnan kohtalo, se ei missään vaiheessa tunnu siltä.

Jos haluaa esimerkin siitä, miksi Clarke muistetaan tieteiskirjallisuuden mestarina, kannattaa etsiä käsiinsä vaikka Uhka avaruudesta, joka hölmöstä nimestään huolimatta tarjoaa yhdellä sivullaan enemmän ihmeentuntua kuin Jumalan moukari kokonaisuudessaan.

Karsta

Karsta
J. Pekka Mäkelä
Like, 2009
ISBN: 978-952-01-0339-2

Ihmiskunta on jälleen onnistunut nostamaan esiin rumimman puolensa. Ympäristöstä ja muista älyllisistä olennoista paskat välittävä taloudellinen eliitti on onnistunut lietsomaan ihmiskunnan sotajalalle. Liittolaiseksi on löytynyt galaksin suurin sotilasmahti ja kotopuolessa dissidentit desantit pidetään kurissa geenikartoilla ja brutaalilla turvallisuuspolitiikalla. Mieleen nousee männävuosien fasistiset hallinnot ja nykypäivän Yhdysvaltojen tai Israelin käyttämä retoriikka.

Lietsonnassa lopulta onnistuttiin ja sota pantiin tulille, mutta kaikki ei mennyt niin kuin strömsössä, sikäli mikäli strömsössä yritettiin vallata planeettoja. Taisteluiden vihdoin loputtua kaikki suunnilleen karttua kehittyneemmät aseet määrättiin tuhottaviksi ja Solin aurinkokuntaan julistettiin uudet nopeusrajoitukset. Ei enää hyperajoa.

Kuten jokainen maamiinassa itsensä silponut lapsi voi kertoa, sota ei ole sillä ohi että poliitikot julistavat taistelut päättyneeksi. Joka puolella on edelleen kaikenlaista, mikä pitää siivota, ja juuri siitä Karstassa on kysymys. Aurinkokunnassa kiertää paljon aseistettua romua, mikä pitää hävittää, ja paljon ruumiita, jotka pitää kerätä talteen tunnistusta ja hautausta varten.

Entinen taistelualus Kramer Heinrich on nimetty uudelleen Heinrich Krameriksi ja lähetetty Jupiterin kiertoradalle pudottamaan pari sotalaivan hylkyä kaasujättiläisen syövereihin. Rauhan alkamisesta on jo viisi vuotta ja miehistö koostuu niistä ihmisistä, joita aiempi hallinto piti maanpettureina ja terroristeina. Ennen romujen hävitystä pitää kerätä talteen kaikki kuolleet, ja elävät, jos heitä vielä on.

Karsta on ilman epäilyksen häivääkään J. Pekka Mäkelän kantaaottavin teos. Enää ei kainosti vihjailla, että markkinavoimien ihannointi ei ehkä ole se paras lähestymistapa. Nyt näytetään kaunistelematta se helvetti, mihin riisto, pelkoja ruokkiva retoriikka ja poliisivaltiokehitys voivat johtaa. Inhimillisen ja älyllisen kärsimyksen määrä on suunnaton, kun sotakone kehrää mammonaa suorastaan epäinhimillisten magnaattisukujen taskuihin. Olin pohdiskellut jo vuosia erästä omaa tarinaani ja paljonko siihen kehtaisin heittää kannanottoa mukaan. On hienoa havaita, että jopa ajoittain paasaamiseksi yltyvä tykitys on sallittua ja ennen kaikkea toimivaa.

Sen lisäksi, että Karstan taustatarina on kerrassaan suureellinen ja kutkuttava, ja sen lisäksi, että hahmojen ja eri työvuorojen dynamiikka on kutkuttava, nyt ollaan avaruudessa! Tapahtumapaikkana on ihan ehta planetaarinen avaruusalus, jossa on paitsi keinopainovoima myös painottomuutta. Itseasiassa kolme avaruusalustaalusta. Perspektiivien muuttuminen painovoiman suunnan mukaan toi mieleen Arthur C. Clarken massiivisen avaruusaluksen kirjassa Uhka avaruudesta. On mahdottoman virkistävää pudottautua sisään hyvin perinteiseen, scifistiseen miljööseen. Space is the place, kuten sanonta kuuluu, ja allekirjoitan sen sydänverelläni.

Tällä kertaa, aimmista teoksista poiketen, päähenkilön pään sisään pääseminen ei ollut aivan vaivatonta, eivätkä kaikki muutkaan hahmot tuntuneet niin inhimillisen aidoilta kuin Mäkelän aiemmassa tuotannossa. Yksi syy toki voi olla se, että Karstan luin kaikista ensimmäiseksi enkä ollut vielä sisäistänyt kirjailijan tapaa rakentaa tarinoitaan. Etenkin päähenkilön entinen mielitietty Arianna jäi minulla etäiseksi, mikä on suuri sääli, sillä sotahallinnon edustajana hän olisi voinut kertoa tarinan toisen puolen. Nyt kerronta tapahtui sanoilla, tunnetasolla jäin kylmäksi. Sama etäisyyden tuntu vaivasi minua muutenkin erilaisten konfliktien kanssa. Ymmärsin, mistä tiettyjen hahmojen antipatiat kumpusivat, mutta en tuntenut sitä. Muutoin en ehkä kiinnittäisi tähän niin suurta huomiota, mutta samaistuttavat henkilöhahmot ovat Mäkelän bravuuri.

Kunnon avaruusscifiä kirjoitetaan Suomessa aivan liian vähän. Karsta paikkaa tätä puutetta ansiokkaasti. Heinrich Kramerin makaaberi matka avaruuden ruumisarkulta toiselle on vahva muistutus siitä, millaisia ihmeitä avaruus on täynnä, ja miten kuollettava paikka se samalla voi olla.

(J. Pekka Mäkelä on kunniavieraana scifitapahtumassa Turconen, 22.9. Turussa, sekä vuoden 2013 Finnconissa.)