Avainsana-arkisto: JP Ahonen

Valomerkki

Villimpi Pohjola: Valomerkki
JP Ahonen
WSOY, 2015
ISBN: 978-951-0-41263-3

Vaatii ideoiden vimmaa pitää viidenteen albumiinsa ehtinyt sarjakuva edelleen freesinä, koskettavana ja kiehtovana. Tähän tavoitteeseen JP Ahonen on yltänyt kerrassaan kiitettävin arvosanoin, sillä uusin Villimpi Pohjola, nimeltään Valomerkki, on tiukkaa kamaa. Tavoitteeseen päästäkseen on sarjakuvittajan toisaalta pidettävä riittävän moni asia samana tai ainakin tunnistettavana, vaan toisaalta paikalleen ei missään nimessä saa jäädä. Asioiden ja tilanteiden on muututtava selkeästi ajan funktiona.

valomerkki6

Ja näin käy. Siinä missä alkupään tarinoissa päähenkilökaarti märehti lähinnä opintojen tuskastuttavaa hitautta, ollaan Valomerkissä jo opintoputken poistoaukon huulilla. Muutamalla gradu on jo pulkassa, toisilla kohtsillään, ja myöhäisillan riekkumiset alkavat korvautua perhepoliittisilla juonikuvioilla.

On kuin omaa elämää ja kaveripiirin elämää katsoisi täältä vuosikymmenen takaa. Paitsi että Villimpi Pohjola on tsbiljardikertaisesti kiinnostavampaa seurattavaa. Sivuja käännellessä mukana kulkee siis, lukijasta riippuen, joko tulevaisuuden aavemainen ennakointi, välittömän nykyhetken tuskainen tunnistaminen tai nostalginen trippi nuoruuteen, joka on jo kadonnut ja vääristyy muistoissa yhä kullatumpaan olotilaan.

Missään vaiheessa Villimpää Pohjolaa vuosien varrella lukiessani ei ole tullut mieleenkään marmattaa piirrosjäljestä, mutta silti panin merkille viimeistellyn fiiliksen, mikä uusimman kokoelman kuvista huokuu. Viiva on harkittua ja väritys osuu nappiin. Jää olo, että Perkerosta hioessa Ahoselle on jäänyt särmävaihde silmään ja enää ei rimaa lasketa. Piirtäjän tietää onnistuneen, kun jo hahmojen ilmeet pakottavat naurun esiin. Hirnuvan naurun. Työpöydän ääressä. Kahden lukukerran jälkeen.

Vaan ei kaikki ole iloa ja riemua. Mukaan mahtuu tuskallisiakin aiheita, sellaisia vakavia, joiden kanssa jotkut joutuvat painimaan. Suurimmaksi tällaiseksi teemaksi nousee lapsettomuus. Mitä sitten, kun ei yrityksistä huolimatta onnaakaan? Muitakin kysymyksiä nostetaan esiin, kuten missä vaiheessa on syytä luovuttaa sydämen asioissa yhden ihmisen suhteen. Kenties silloin, kun sillä on jo menossa yksi suhde? Tai mitä kaveripiirille käy, kun yhdellä pariskunnalla on lapsi.

Koko kavalkadia sävyttää Villimmälle Pohjolalle ominainen absurdismin huntu, mikä estää koko komeutta vakavoitumasta liiaksi. Näin pysyy jännite jäykkänä humöörin helmassa.

valomerkki3

Ja nyt himottaa lukea koko saaga alusta alkaen uudestaan. Koska Villimpi Pohjola nyt vain on niin hyvä.

Aiemmat Villimpi Pohjola -kokoomat:
Pelinavaus (kokoaa yhteen kaksi ensimmäistä kirjaa)
Kypsyyskoe
Lapsus

Muuta JP Ahoselta:
Puskaradio
Perkeros

Mainokset

Lapsus

Villimpi Pohjola – Lapsus
JP Ahonen
Arktinen banaani, 2014
ISBN: 978-952-270-136-7

Pari viikkoa sitten tulin lukeneeksi uudestaan Puskaradion ja tajusin, että JP Ahonenhan on yksi parhaimpia kotimaisia humoristeja. Luettuani nyt uusimman Villimpi Pohjola -kokoelman olen entistä vakuuttuneempi olevani tässä asiassa täysin oikeassa.

Filmatisoinnin nimi olisi varmaan Uhka menneisyydestä.

Filmatisoinnin nimi olisi varmaan
Uhka menneisyydestä.

Villimpi Pohjola seuraa joukkoa vuosi vuodelta vanhenevia nuoria aikuisia, jotka venyttävät ikuisen opiskelijan määritelmää kipurajoille saakka. Vaan harva asia pysyy samana, vaikka gradu junnaisikin paikoillaan. Edellisessä kirjassa Anna pamahti paksuksi ja Rontilla oli kriittinen rooli tuossa räjäytystyössä. Nyt hollilla on syntymän ihme ja kiivas vaipparumba. Satunnainen gradupyöräkin nytkähtelee eteenpäin saamattomuusinertiasta huolimatta.

Ahonen rakentaa jokaisen stripin taiten yhdistämällä vakavia teemoja absurdismiin. Lopputuloksena on parhaimmillaan huutonaurua ja pitkin poskia valuvat norot, mutta myös mielihyvää siitä, miten jollakulla osaakin olla niin tarkkanäköisiä huomioita elämästä, maailmasta ja kaikesta muusta sellaisesta. Tällainen huumori toimii monella tasolla alkaen sanaleikeistä ja elokuvaviittauksista, mutta huipentuu kommentaariin vanhemmuuden vaikeudesta tai iso-G:n pullautuksesta.

"KHAAAAAAAN!"

”KHAAAAAAAN!”


Jos haluaa verrata varhaisempiin Pohjoloihin, meno on ehkä arkistunut hieman. Enää ei soudeta ruotsinristeilyltä karkuun amoorista adonista tai naamioiduta kaksoisolennoiksi, mutta se vain lisää tilanteiden herkullisuutta. Mikään ei ole niin naurettavaa kuin todellisuus itse. Mutta ei pidä ymmärtää niin, että absurdius olisi kadonnut, se on korkeintaan muuttanut muotoaan. Aku Ankasta tuttu hypnoosipyssy oli lyhyenä tarinakaarena kerrassaan nerokas.

Epäilemättä jokainen taiteilija jatkaa kehittymistään, kunhan puskee riittävästi töitä. Oletan Ahosenkin piirustuslaadun vain parantuneen aikojen saatossa, mutta tällaisille seikoille tuppaan olemaan hiukan sokea. Sen vain tiedän, että pidän hänen kuvitustyylistään aivan valtavasti, mutta se on ollut asiain tila jo vuosien ajan. Ote on ammattimaisen varmaa ja jälki herkullista.

Tuskallisen, tuskallisen totta

Tuskallisen, tuskallisen totta

Lapsus on Ahosen toiseksi paras kirja ikinä, heti Perkeroksen jälkeen, mutta Perkerostapa ei mikään voita. Juoni ja tilanteet aukeavat epäilemättä myös niille, joille Villimpi Pohjola on aivan uusi tuttavuus, mutta eniten saavat irti ne, joille hahmojen taustat ovat selvillä. Siksipä suosittelenkin, että luette Lapsuksen lisäksi myös kaikki aiemmat osat. Niitä on joko kaksi tai kolme, laskutavasta riippuen. Kahdesta ensimmäisestä kirjasta tehtiin myöhemmin yhteisteos nimeltä Pelinavaus ja siitä sitten jatkaa Kypsyyskoe. Kolmen kirjan hankkimisella siis olette kelkassa mukana loistavasti.

Villimpi pohjola on parasta suomalaista huumoria ja JP Ahonen komedian kingi. Vastaväitteitä ei kuunnella.

Perkeros

Perkeros kansiPerkeros
Käsikirjoitus: JP Ahonen ja KP Alare
Kuvat: JP Ahonen
WSOY, 2013
ISBN: 978-951-0-39489-2

Perkeros kertoo musiikista. Kertoo se bändistäkin, ja ihmisistä siinä bändissä. Ja karhusta. Mutta ennen kaikkea musiikista.

En tiennyt, mitä odottaa. JP Ahosen kynänjälkeen olen tutustunut pääasiassa humoristisen Villimmän Pohjolan sivuilla, ja KP Alare on minulle aiemmin tuntematon suuruus. Avasin siis arvostelua varten saamani pdf:n avoimin, jopa tyhjin mielin.

Ruudulta lukeminen on minulle haasteellista. Käytännön pakosta jouduin laittamaan silmälasit sivuun, mikä puolestaan pakotti työntämään nenän lähes ruutuun kiinni toimivan lukuetäisyyden aikaansaamiseksi. Tämä paljastui olevan mitä oivallisin ratkaisu. Yleensä seuraan juonta, tarinaa, ja kuvat päätyvät välittämään toisasrvoista informaatiota sen rinnalla. Viivat jäävät etäisiksi. Nyt syvennyin jokaiseen ruutuun, jokaiseen kuvaan intiimisti, täyttihän aina yksi ruutu kerralla koko rajallisen havaintokenttäni. Tämä välittömyyden vuoksi suorastaan imeydyin sarjakuvan vietäväksi.

Akseli ja Aydin treeniksellä

Akseli ja Aydin treeniksellä

Kuvituksen rytmi kietoutui juonen poljentoon saumattomasti ja soljui tajuntaan kitkatta. Putosin sen kaiken sisään pitkiksi ajoiksi, vain satunnainen ovikellon ääni tai saapuva tekstiviesti palautti minut todellisuuteen hetkeksi. Häiriön jälkeen siirtymä takaisin Perkeroksen maailmaan oli aina välitön. Aika palata oli vasta viimeisen aukeaman kohdalla.

Lukukokemuksen jälkeen fiilis oli saman oloinen kuin kuunnellessani kirjalija J. Pekka Mäkelää. Hän luki ääneen psykedeelisen maailmanpuu-kohtauksen romaanistaan Nedut, kitaralla säestäen. Kummassakin tapauksessa ilmaisun intensiivisyys vei mukanaan ja unohdin seuraavani esitystä. Sen sijaan elin sen. En tiedä, pääsenkö enää samaan vireeseen toiste, mutta yksikin kerta oli valtaisa kokemus.

Kerronnan keskiössä on Perkeros-bändin laulajakitaristi Akseli, joka seuraa musiikillista unelmaansa kaiken kattavalla ja kaiken läpäisevällä intohimolla. Sellainen saattaa aiheuttaa ongelmia parempiinkin ihmissuhteisiin. Bändi on soittanut jo pitkään, mutta läpimurto on vielä tapahtumatta. Tämä kaihertaa Akselia sanoinkuvaamattoman paljon.

Aydin vasta lämmittelee

Aydin vasta lämmittelee

Alusta saakka menossa tietty absurdi vire, mikä johtuu ehkä eniten rumpujen takovasta karhusta, mutta se ei ole tarinan ainoa fantastinen elementti. Musiikilla on voimaa, kunhan sen vain löytää. Sen jälkeen on sekä soittajasta että musiikista itsestään kiinni, tapahtuuko hyviä vai pahoja asioita. Tekisi mieleni nimittää Perkerosta suomikumman sarjakuvalliseksi ilmentymäksi. Ja miksi en nimittäisi, sitähän se oli. Metallista suomikummaa.

Ahosen kuvitus jammaa kympillä yhdessä rakennetun tarinan tahtiin. Keskustelut käydään laatikkomaisin ruuduin ja perinteisin värityksin, mutta kun musiikki ottaa vallan, tiukka rakenne särkyy ollakseen vapaa etsimään luonnollisen muotonsa. Värisävyt komppaavat menoa. Harvoin jos koskaan olen kiinnitänyt piirrokseen tällä tavoin huomiota.

Perkeros pumppu

Ahonen ja Alare, loistavasti kirjoitettu, mahtavasti kuvitettu. Perkeros, sarjakuva-Finlandian loppupeleissä, mikäli maailmassa on oikeutta jäljellä.

Pelinavaus

PelinavausPelinavaus
JP Ahonen
Arktinen Banaani, 2013
ISBN: 978-952-270-082-7

Olen keräilijä, ja keräilijän on saatava kaikki. Kun kuulin ensi kerran, että Villimmän Pohjolan kauan sitten loppuunmyydystä ykköskirjasta olisi tulossa uusintapainos, olin tyytyväinen. En onnellinen, sillä siihen vaadittaisiin ensimmäisen painoksen kaappaminen, mutta tyytyväinen siitä, että edes saisin kaikki vanhat stripit omaan hyllyyni. Siispä järkytyin, kun sain selville, että tulevassa painoksessa nimeltä Pelinavaus olisi stripit kahdesta ensimmäisestä kirjasta, miinus ’vähemmän oleelliset’. Kyseessä oli ilman epäilystäkään jonkinlainen rikos ihmiskuntaa, tai ainakin keräilijänsieluani, kohtaan.

Luettuani Pelinavauksen joudun vetämään vastalauseeni takaisin, tiedostaen täysin aukon kokoelmassani. Esteettiset syyt ajavat edelle.

JP Ahonen on tehnyt sen, mitä George Lucas ei koskaan ymmärtänyt. Jos kosketaan jo julkaistuun, kerran valmiiksi julistettuun työhön, vanha visio pitää korvata uudella. Pelkkien detaljien näpräilyllä ei synnytetä uutta ja vain ärsytetään faneja. Ahosella on vahva uusi visio.

Ensinnäkin sisältö ei ole niin yksioikoinen kuin annoin alussa ymmärtää. Mukana on olennaiset sarjat kahdesta ensimmäisestä kirjasta, mutta myös muualla julkaistuja sarjoja sekä kokonaan uutta materiaalia. Toisekseen, ja tämä on se nerokas seikka, koko materiaalimassa on miksattu uudelleen. Tapahtumien alkuperäinen järjestys on rikottu ja palikat ryhmitelty uudelleen näin syntyneen uuden kokonaisuuden eheyden takaamiseksi. Olin ällistynyt, miten hyvin tarinakaaret nyt pelittivät.

Pelinavaus pentagrammi

Niistä tarinakaarista en halua liikoja kertoa, koska on epäilemättä monia, joille Pelinavaus on ensimmäinen merkittävämpi kosketus Villimmän Pohjolan kanssa eivätkä tiedä Kypsyyskokeen tai sen jälkeisistä tapahtumista mitään. En siis aio paljastaa, kuka valmistuu, kuka lähtee ulkomaille ja kuka mitäkin, mutta juuri tuollaisiin, tietyistä henkilöistä kertoviin juonikuvioihin Ahonen on puhaltanut lisää henkeä. Joko lisäämällä materiaalia tai ainakin suomalla lisää aikaa ja väljyyttä tapahtumien sijoittelulla.

Sarjan kepeys on omalla kohdallani ehdoton valtti, sekä sen absurdiin yltävä huumori. Monasti nimenomaan arkipäivästä paljastuu puolia, joita venyttämällä saadaan ravistetuksi esiin tarkkaavaisia huomioita ynnä riekkuvaa huutonaurua. Mukana kulkee myös muita tunnetiloja, kuten iloa ja kaihoa, mikä antaa sarjalle sen ns. elämänmakuisen säväyksen. Hauskimmat hetket koetaan kärjistettyjen luonteenpiirteiden kanssa, mutta ilman inhimillistä tunnetta lopputulos olisi vain kekseliäs vitsikokoelma.

Piirrosjälki on hyvin omanlaistaan ja sointuu hyvin niihin vireisiin, joita tarinoissa haetaan. Väritys tukee kunkin sarjan fiiliksiä taiten.Visuaalisesta puolesta olen hiukan huono samomaan mitään, joten nostan vain hattua lopputulokselle.

Pelinavaus on ehdottomasti sarjakuva paikallaan. Se siivittää Villimmän Pohjolan uuteen nousuun ja toivottavasti kerää kasapäin tuoreita faneja, jotka voivat yhtyä vaatimukseeni saada Villimpi Pohjola 4 ulos mitä pikimmin, jos ei jo sitä ennen. JP Ahonen on noussut kekseliäillä töillään suosikkilistani kärkiosaan, mitä tulee kotimaiseen sarjakuvaan. Pysyköön siellä kauan, sekä työteliäänä.

Pelinavaus siipimies

Puskaradio

PuskaradioPuskaradio
JP Ahonen
Arktinen Banaani, 2012
ISBN: 978-952-270-064-3

Poliittinen ja yhteiskunnallinen satiiri on alati vaikeammaksi muuttuva taiteenlaji. Ei siksi, että sofistikoitunut yleisö vaatisi koko ajan terävämpää kamaa, sitä vastaanhan puhuu jo silkka Big Brothereiden kaltaisten sontaohjelmien olemassaolo. Ei, vaikeus tulee siitä, että todellisuus parodioi itseään aina vain hurjemmin ja villimmin. Tervetuloa Puskaradioon, jossa todellisuus paahtaa jo ylikierroksilla, samaten kuin hermoromahtanut graafikko Jussi Pupujussi.

JP Ahonen lienee tunnetumpi Villimmästä Pohjolasta, jossa aiheena on lähestyvä kolmikymppisyys ja jämähtäneet opinnot. Sarjan humööri käsittelee ihmissuhteita ja muita arkipäiväisempiä juttuja, kun taas Puskaradion näkemys on valveutuneempaa. Moni asia on maassamme ja maailmassamme pöyristyttävän paljon päin helvettiä ja Ahonen tuo niitä esiin julma hymy kasvoillaan. Väliin ei tiedä, pitäisikö nauraa vitsille vai irvistää tuskaisesti faktoille vitsin takana.

Piirrostyyli on tuttu, mikä kertoo taiteilijan löytäneen jo aikaa sitten oman visuaalisen äänensä. Ihmisten sijaan stripeissä seikkailevat eläimet, luultavasti siksi, että niitä on edes vähän vaikeampi vihata.

Uutisten aikaan tynnyrissä uinailevia varten on kirjan loppuun koottu kipeästi kaivattu opas männävuosien ajankohtaisiin aiheisiin, joihin stripit perustuvat. Erittäin kätevää, itsekin hyödyin selvennyksistä useassa kohtaa, joten muistakaa tämä kirjaa lukiessanne. Hyöty nimittäin vähenee, jos taustamateriaaliin törmää vasta sarjakuvat luettuaan. Ellei sitten halua lukea kaikkea kahdesti, kuten minä.

Puskaradio paitsi hauskuttaa myös puhuttelee. Ei tainnus Aisopos aikanaan ymmärtää, millaisen Pandoran lippaan läväytti auki faabeleillaan.

Puskaradio dipit

Villimpi pohjola: Kypsyyskoe

Villimpi pohjola KypsyyskoeVillimpi pohjola: Kypsyyskoe
JP Ahonen
Arktinen Banaani, 2011
ISBN: 978-952-5768-81-7

Strippisarjakuviin kuuluu tietty muuttumattomuus. Hahmoleegio voi kasvaa ja pidemmällä aikavälillä jotkin varhaisista hahmoista voivat haalistua ulos sarjasta, mutta muutoin elämäntilanteet tuppaavat pysymään samoina. Toisin on Villimmässä pohjolassa. Edellisessä kirjassa yksi hahmo muutti kaupungista ja Kypsyyskokeessa teemoihin lisätään vanhemmuus. Eivät muutokset tuulet muuallakaan varsinaisesti heijaile, pelissä on kämppäkaveruus, vastakaikua vaille jäävä rakkaus sekä mahdollinen kosinta, mikäli vässykän kantti koskaan riittää.

Huumori ihmissuhdesarjakuvassa toimii silloin, kun tilanteet ja dilemmat ovat aitoja ja samaistuttavia. Humöörikomponentti voi sitten tulla melkeinpä mistä vain, mieluiten useammasta eri lähteestä, kuten vaikkapa Scrabblen pelaamisesta homoninjasäännöillä. Toisaalla vaatekaappiin pujahtava casanovanomainen kutale päätyy peppu paljaana Narniaan. Tässä kolmannessa kirjassa näkyy, miten JP Ahosen tyyli ja silmä rakenteiden hienouksille on hioutunut entisestään. Aiempi kama oli hyvää, jopa riemukasta, mutta nyt puhuisin jo nerokkuudesta.

Teemana Villimmässä pohjolassa on edelleen kaveriporukan toilailut opiskelujen loppuvaiheessa, mutta ilmassa tuoksuu jo syksy. Aika käy vähiin yhden jos toisenkin mittaillessa gradua kansiin ja elämän vääjäämättömyys – pariutuminen ja lisääntyminen – puskee eteenpäin toiveista piittaamatta. Päin vastoin kuin yleensä, vuodet vierivät ja hahmot vanhenevat. Se merkitsee ennen pitkää jokaisen notkahtamista kolmenkympin merkkipaalun jäykkänivelisemmälle puolelle. Tervetuloa vain, minä jo valmistaudun ottamaan seuraavaa askelmaa, mutta tulee olemaan yhtäläisen nostalgista lueskella tulevina vuosina niitä Villimpiä vauva- ja lapsijuttuja.

Villimpi pohjola on noussut yhdeksi suosikikseni kotimaisen strippisarjakuvan saralla ja olisi hienoa nähdä, miten tällainen kama myisi kansainvälisesti.

Villimpi pohjola Kypsyyskoe sormus

Villimpi pohjola 2

Villimpi pohjola 2Villimpi pohjola 2 / Northern Overexposure 2
JP Ahonen
Daily Hero Press, 2009
ISBN: 978-952-67106-1-7

Villimpi pohjola oli hyvä, kakkoskirja vielä parempi. Tuntuu siltä, että tekijä on oppinut tuntemaan hahmonsa entistä intiimimmin, mikä on aina hyvä asia, paitsi ehkä Rontin tapauksessa. Kun näin käy, hahmot alkavat elää yhä omavaltaisemmin jättäen kirjailijan pahaiseksi tarkkailijaksi, jolta pahimmillaan evätään veto-oikeus tapahtumiin puuttumiseen.

Toinen kokoelma on sekin satasivuinen ja sisältää kaksi pidempää tarinakaarta. Ensimmäisessä pojat lähtevät ruotsinlautalle herättämään pahennusta ja tytöt tekevät sitä samaa maissa. Kuten asiaan kuuluu, viinapiru astuu mukaan kuvioihin jo heti alkumetreillä, varmaan siksi että saisi kylvettyä mahdollisimman paljon kaaosta illan aikana. Tyttöjen ilta päättyy diskoenkeleihin, mutta pojat menevät sitäkin pidemmälle. Paitsi Rontti, kerrankin.

Toinen saaga on edellistäkin surrealistisempi. Rontin systeri tulee kylään ja vastoin kaikkea universumin järkeä jättää jälkikavunsa illaksi veljensä hoteisiin. Hyvä että paikalla on muitakin, kun sankarimme vetää terminaattorit ja biimaa itsensä Vernerin bileisiin nakuna. Siitä eteenpäin absurdismi hallitsee, mikä ei tietenkään estä vakavia seuraamuksia. Yksi asia johtaa toiseen ja kolmannen kokoelman suuri katastrofi on pedattu.

Kun ottaa huomioon, että olen lukenut Villimmän pohjolan toisen tulemisen vähintään kymmeneen kertaan, lienee parempi lyödä pöytään JP Ahosen faniklubin jäsenkortti ja tunnustaa. Minuun vetoaa syvästi se hullu keitos, joka saadaan aikaan ihmissuhdekiemuroista ja nörtihtävästä elämäntavasta. Siinä on jotain jaloa, kun fiksuhkoa keskustelua käyvä mies äityy varioimaan He-Mania ja tiidittelemään piirrossarjan tunnaria perse paljaana keskellä olohuonetta. Ei niin että itse olisin koskaan niin tehnyt, mutten sitä mahdottomaksikaan koe.

En ole suoraan yksikään päähenkilöistä, mutta heidän amalgaamistaan saisi aika osuvan kopion. Siksi Villimpi pohjola kertoo myös minusta. Siksi sitä diggaan.

Villimpi_pohjola_2_Maria

Villimpi pohjola

Villimpi pohjola / Northern Overexposure
JP Ahonen
Daily Hero Press, 2007
ISBN: 978-952-92-1725-0

Olipa kerran minullakin aika, kun roikuin vielä opistolla, huijasin itseäni uskomaan, että muka opiskelin, hengasin päivät pitkät kavereiden kanssa ja sanalla sanoen elin elämää (roikun minä edelleenkin opistolla, mutta enää en kuvittele opiskelevani.) Noita aikoja herättelee muistin syövereistä JP Ahosen sarjakuva Villimpi pohjola, jonka henkilökaarti koputtelee kolmekympin jyrkkää kynnystä potee graduahdistusta ja pelaa pleikalla.

Henkilöleegio on tosiaan kymmenisen päätä, mikä on aika monta ottaen huomioon, ettei kyse ole supersankariryhmästä, mitä nyt Vonkamies heittää yhden keikan. Supereissa hahmotusta auttaa eri värein tuunatut spandeksit, nyt pitää tarkkailla muita ulkoisia piirteitä. Tehtävää hankaloittaa hieman se, että kutakuinkin joka jätkä pukkaa esiin turpajouhta. Iso posse taas auttaa siinä, että ryhmäjako pysyy dynaamisena, kun joukkueen kokoonpano vaihtelee stripistä toiseen.

Stripit juoksevat kahden, useammin jopa kolmen rivin matkan, mikä antaa reilusti tilaa kehitellä tilannetta ennen päätökseen saattamista. Niin paljon kuin hyvistä loppuheitoista pidänkin, Villimmän pohjolan kanssa arvostan myös itse matkaa. Välillä arkisten asioiden vyörytys petaa aivot loppukoukkua varten, välillä tilanteen kasvava absurdius on varsinaisen huumorin lähde.

Olen lukenut kaikki kolme Villimpi pohjola -kokoelmaa. Sen perusteella joudun toteamaan, että vaikka tämän ensimmäisen kirjankin parissa viihdyin, hysteerisimmillään tykitys on vasta myöhemmin. Siksipä ei pitäisi murhettua liikoja siitä, että tätä kirjaa ei saa enää mistään. Kyseessä on omakustanne ja painos on niin finaalissa, että mitalijuhlatkin on juhlittu jo. Henkeä taas nostattaa ensi vuodeksi luvassa oleva uusi painos, johon on koottu ykkös- ja kakkoskirjan parhaimmisto yksien kansien väliin. Edistystä voi seurata FB:ssa.

Tuo kaikki lohduttanee tavallista lukijaa, mutta kaltaiselleni keräilijälle kyse on piinasta, piinasta minä sanon! Jos jollakulla sattuisi olemaan ensimmäinen kirja kaupan…

Villimpi pohjola on sopivalla tavalla nörtähtävä. Se vetoaa kaltaisiini marginaalikullttuurivipeltäjiin, mutta peli- ja elokuvaviitteet eivät dominoi kerrontaa. Ilmiselvien vitsien lisäksi myös itse hahmot alkavat huvittaa sitä enemmän, mitä paremmin heihin tutustuu. Perinnemalleja murskaksi rysäyttelevät naiset ansaitsevat virtuaalisen hatunnoston.

Loistava jekku. Sääli että joutuu odottamaan melkein vuoden, että tätä voi käyttää.