Finncon tulee, enkä ole valmis. Pitää kirjoittaa yksi esitelmä ja lukea muutama tuhat sivua kirjoja. Lauantaiksi pitää hankkia eväät, muuten jää syöminen väliin. Olen meinaan aika monessa ohjelmassa mukana, ja jossain välissä kirjakirppiskin pitää kammata läpi.
Jos ei alla olevasta muutoin selviä, noilla kalenteripäivillä minulta ilmestyy uusi novellikokoelmani Tähtiviima. Asia kyllä saatetaan mainita sivulauseissa pari kertaa. Teitä on varoitettu.
Faneja ja muita kiinnostuneita ajatellen, saanko esitellä:
Shimon Suuri Finncon-ohjelma!
PERJANTAI 1.7.
Jalat pöydälle, ei con-nakin con-nakkia. Saatan aloittaa päivän Vammalasta ja könytä läpi Vanhojen kirjojen päivien tarjonnan ennen kuin suuntaan Tampesteriin. Siellä ainoa olennainen ohjelma tapahtuukin virallisen con-päivän jälkeen.
Klo 18.30-02 / Tähtiviiman julkkarit / Vihtorin kirjasto, Satakunnankatu 13
Meillä on oikea julkkarikvartetti (ja Facebookissa eventti samalla nimellä). Kohotellaan maljoja ja tuoppeja neljän uuden kirjan kunniaksi hotellin ravintolassa reilun kilometrin päässä Tampereen yliopistolta. Juhlinnan kohteita voi ostaa omakseen paikan päällä.
Shimo Suntila: Tähtiviima (Osuuskumma)
Eero Korpinen: Patli Dunin yö (Kuoriaiskirjat)
Shimo Suntila (toim.): Teräskoura ja muita sivuja Stepanin koodeksista (Kuoriaiskirjat)
Tuomas Saloranta: Musta tähti ja muita tarinoita tulevaisuudesta (Kuoriaiskirjat)
Siis kirjoja. Kukapa nyt roskakirjailijaa haluaisi nurkkiinsa pyörimään. Sellainen syö paljon. Eikä edes mennä siihen, miten täytetty roskakirjailija tai roskakirjailijantalja lisäisi kulttuurikodin katu-uskottavuutta juuri nimeksikään.
LAUANTAI 2.7.
Klo 10-11 / Esikoiskirjailijapaneeli / Luentosali D10b
Pääsen jututtamaan neljää esikoiskirjailijaa siitä, millainen oli tie kirjailijaksi, mitä se toi tullessaan, mitä se vei mennessään ja miltä tulevaisuus näyttää. Jos haluaa varustautua hyvin kuten minä, tässä lukulista:
Ohjelma tituleeraa minua esikoiskirjailija-emeritukseksi. En tiedä tarkoitetaanko sillä sitä, että ensimmäisen kirjani Sata kummaa kertomusta julkaisusta on jo huimat kaksi ja puoli vuotta vai sitä, että esikoiskirjailijuuteni loppuu toisen kirjani Tähtiviiman ilmestymiseen, mikä tapahtuu Finncon-ohjelman julkistamisen jälkeen mutta ennen varsinaista ohjelmaa, mutta kumpikin kelpaa. Ensimmäinen kerta kun olen emeritus missään.
Klo 11-12 / Julkistamistilaisuus: Naakkamestari ja Tähtiviima / Luentosali A05
Jos haluaa vaikuttaa fiksulta, kannattaa hakeutua fiksuun seuraan. Siksipä minä hoidin itseni ohjelmaan arvoisan kollegani J. S. Meresmaan kanssa. Häneltä kun on ilmestynyt Robustoksen pienoisromaanikilpailun voittanut kirja Naakkamestari, ja minä haastattelen häntä sen tiimoilta. Sitten vaihdamme osia ja J. S. jututtaa minua uudesta novellikokoelmastani Tähtiviimasta. Tähänkin ohjelmaan voi valmistautua, ainakin puoliksi:
J. S. Meresmaa: Naakkamestari (Robustos)
Shimo Suntila: Tähtiviima (Osuuskumma)
Tähtiviimasta saattaa olla e-kirja saatavilla jo etukäteen. Tarkkailkaa Osuuskumman Holvia.
Klo 12-13 / Koodeksin jäljillä / Luentosali A4
Kirjoitin Stepanin koodeksista jo artikkelin Kuolleen silmiin (1/15), joten miksi en pitäisi aiheesta samalla vaivalla luentoa? Lisäksi olen toimittanut kaksi kolmesta ilmestyneestä Koodeksi-antologiasta. Maamme johtava Koodeksi-asiantuntija siis! Tulkaapa kuulemaan, mistä koko Koodeksi-myyttoksessa on kysymys, mistä se sai alkunsa ja miten siihen pääsee mukaan.
Klo 13-14 / Haastattelussa JP Ahonen / Luentosali D10b
JP Ahonen on kuuluisa jo vuosien takaa Puskaradiosta ja Villimmästä Pohjolasta, mutta massiivinen läpimurto tapahtui mahtavalla Perkeros-sarjakuvaromaanilla, jossa black metal, fantasia ja kauhu sulautuvat kauniisti yhteen. Merkittävä kirja, merkittävä mies, ja häntä haastattelee, no, minä tietenkin. Lukulista:
JP Ahonen & KP Alare: Perkeros
Klo 14-15 / VAPAATA
Tai no, TSFS ja Tutka viettävät kolmen kirjan julkkareita, ja yksi niistä koskee minua. Ja samaan aikaan Anne Leinosella on kunniavieraspuhe, ja Anne lie yksi merkittävimpiä vaikutteita urallani. Pitänee pistää probleema puoliksi ja osallistua ensin julkkareihin, joista sitten singahdan Annea kuulemaan.
Klo 15-16 / Tähtifantasiavarjoraati / Luentosali A4
Jaossa on Tähtifantasiapalkinto, mutta jännityksen maksimoimiseksi voittajasta tietämättömät panelistit keskustelevat ehdokkaista salaisuuden tuntevan puheenjohtajan alaisuudessa. Voittaako väärä kirja jälleen? Tule, kuule ja ihmety! Kanssapanelistejani ovat Sini Neuvonen ja Marko Kivelä, puhetta johtaa maanmainio seuramies Aleksi Kuutio. Lukulista on ehdokaslista:
Haruki Murakami: Maailmanloppu ja ihmemaa (Tammi, suom. Raisa Porrasmaa)
Siri Pettersen: Odininlapsi (Jalava, suom. Eeva-Liisa Nyqvist)
Patrick Rothfuss: Viisaan miehen pelko (Kirjava, suom. Satu Hlinovsky)
Markku Sadelehto (toim.): Wendigo ja muita yliluonnollisia kauhukertomuksia (Jalava, suom. Matti Rosvall)
Shaun Tan: Etäisten esikaupunkien asioita (Lasten Keskus, suom. Jaana Kapari-Jatta)
Luettavaa on luvalla sanoa suorastaan demoninen määrä sivuja. No sleep ’till Finncon.
Klo 16-17 / VAPAATA
Paitsi Atoroxia pitänee mennä seuraamaan. Itse en ole ehdolla, mutta moni kollega on.
Klo 17-18 / VAPAATA
Lienenkö enää hengissäkään tässä vaiheessa tapahtumaa? Naamiaisten aikaan voisi olla hyvä hetki kurkata, millaiseen kuntoon heinäsirkkaparvea muistuttava bibliofiililauma on kirjakirppiksen jättänyt.
SUNNUNTAI 3.7.
Klo 16-17 / Fantastinen matkaopas / Luentosali A1
Jonkinmoista suosiota kerännyt Matkaopas-sarja jatkuu. Saamme jälleen vieraita toisista todellisuuksista ja pääsemme kuulemaan, millaista näihin maailmoihin olisi päästä matkalle. Oppaanne pyrkii kaivamaan esiin ne sanoinkuvaamattomat vaarat, jotka turisteja vääjäämättä väijyvät, niin että osaatte ottaa oikeanlaisen matkavakuutuksen. Lavalla matkalaisia hoopottavia koijareita ja heitä jututtamassa hämäräperäinen mursunnahkatakkinen mies. Ja kaukonäköisille lukulista:
Anni Nupponen: Kauheat lapset (Osuuskumma)
Helena Waris: Vuori (Otava)
Petri Hiltunen: Kuninkaan lapset, Kuolleen jumalan palvelija, Koston merkki (Jalava) ja Taivaan suuri susi (Arktinen banaani)
Jos joku onnistuu saamaan käsiinsä tuon viimeisen Praedor-albumin, lainatkaahan se kiiruusti paneelin vetäjällekin. Alppari meinaan ilmestyy vasta syksyllä.
Summa summarum
Kuusi ohjelmaa! Joku voisi kysyä miksi. Mutta hän ei sitten tuntisi minua kovin hyvin. Miksi tehdä jotain kohtuudella, jos massiivinen ylilyönti on mahdollisuus. Finnconiin 2003 toimitin seitsemän eri julkaisua, ihan vain saadakseni viimeisen kanteen The Seventh Zine. Ei höyrypäälle löytyisi sunnuntailta vielä jotain ohjelmanakkia? Mutta mieluummin semmoinen, jota varten ei tarvitsisi lukea hyllymetriä kirjallisuutta.
I like making con reports. But I’m lazy. Evidently there is a clash of interests inside my head. Last year I wrote about Finncon 2014 and the Usva writers’ camp (in Finnish) but despite my best intentions the Worldcon report didn’t get done. Or should I say, awaits still to be done. I wanted to make sure I wrote about Archipelacon by whatever means necessary. And I found a way.
On Sunday I announced on Facebook a sort of kickstarter. If I was offered at least five alcoholic drinks acceptable to me at the Dead Dog party I’d write the report. Jukka Halme asked how many drinks it’d be for me to write the report in English. While I was originally planning on a Finnish version I saw no reason to get greedy and said the amount was the same. And that was the plan, really. If I was under obligation to write the report I knew I would, and as Worldcon had proved, that was the only surefire way.
Everyone donating had their own list of benefits they demanded, as befits the situation. I have tried my best to meet them and include the named topics here. If something seems peculiar, way off the mark, uncharacteristic or insane there’s the reason, or at least that’s my excuse.
So. My name is Shimo Suntila. This was my Archipelacon.
How did that Vulcan greeting go again? (Photo credit: Henry Söderlund)
Five days of science fiction and fandom. Two weeks later I’m still in my happy place.
Going to Åland can be like going abroad. At least it was for me. The locals speak their own weird language in addition to English, the signs and infos are largely incomprehensible except for a few words I happened to know or could guess based on other languages, and I had to travel by means other than a car. That’s the demilitarized zone of Ahvenanmaa alright.
However, there was a time when it was not so, a time when war was exactly what the island was about. I am not referring to the Åland War in the 1850s when Great Britain and France attacked Finland to steal the golden goat. No, I am talking about prehistoric times right after the last ice age. It was then that Åland descended from the sky spiraling out of control and fell into the pond that would become the Baltic Sea. At the time the people living on the land mass to the east were made of granite and they went to war against the invaders from star system Geta. In the end both civilizations were wiped out but the huge ship remained. Eventually it gathered enough dirt and people built Maarianhamina on top of it. This is of course a secret. These things are known only to the wisest of Finns. Them, and Jukka Halme. If anyone has further questions about the matter I direct all inquires towards him. He’ll also be quite happy to discuss the viking space program that took place at a later date on the same island, as well as Plato who was in truth a mushroom man. He was not part of the space program, however.
The cheapest way to travel to Åland is to be shot there with a cannon. Magdalena Hai observes fellow author Morre careen towards the horizon. (Photo credit: J. S. Meresmaa)
These days that magnificent sunken starship is indeed part of Finland and the people there mostly speak Swedish which I should know way better than I do. It’s the second official language in Finland and I’ve studied it for six years. Skills wither without use, and things being as they are I deliberately missed my chances at the fannish auction to cultivate my collection with old Swedish sf magazines since I would not have been able to read them. Shame on me.
The reason I and over seven hundred other people had gathered in Alandica, the congress center of choice of the concom, was Archipelacon, or should I optimistically say Archipelacon I, the largest Nordic speculative fiction convention of the year. Normally there would not have been need or time/space for such a con but Finncon 2015 in Turku evaporated before it had even gained steam as the local science fiction society declined to be part of the organizing entity. Suddenly the Finns were faced with a situation of no large national sf con for 2015 and got in bed with Swedes and some other foreign smofs to create something unique – an Ålandish, multinational, transgalactic event of epic proportions.
Thursday
The first con morning broke as they all do: way too early for my tastes. Me and my partner Arren Zherbin had to get up at six to make it to the harbor in time. (Thanks Tomi and Hanne for the lift!) A small consolation was the stream of sleepy Facebook updates by people from other cities who had to wake up even earlier. I had stayed up stapling my booklets together until 3 am resulting in under three hours of sleep. That set the standard for the con as late night parties, hotel breakfasts and early morning commitments in the con don’t mesh well.
Finnish weird at its most glorious
Once aboard the ferry which resembled more than anything else a cluster of tenement houses made of iron all smashed together we crashed into our cabin. The price difference to a ticket without a cabin was totally negligible and well worth the extra euro or two as we could get two more hours of rest during the trip. I was so beat it didn’t even occur to me to worry about the ferry being attacked by huge tentacle monsters that are know to roam the Baltic Sea and sink smaller islands on annual basis.
At some point during the trip we collected our membership badges and visited the tax free shop for the usual stuff, namely booze and candy. Candy we bought only in trace amounts and booze got limited to one liter of Bombay Sapphire, which on second thought we could have bought on the way back just as well. At no point did we want to lug it around the con for an entire day just in case we wanted to have a sip or two in the evening so we ended up bringing it home unopened.
Most times I can tough it out in uncomfortable physical situations. In this case I just wish we’d have gotten a taxi when we got to Maarianhamina harbor. The backpacks we had were no problem at all, but that damn huge red bag I carried by hand weighed like a spoonful of neutron star matter. At first it was just on the edge of being manageable but then we decided to take off our jackets and stuff them into the bag. After that it started ripping my arm off and the already slow walk ground to a painful slog that lasted for over an hour, perhaps two. Never mind the jetpack, where’s my ghudamn antigravity hoverboard to help me with my luggage? I want the future now!
”Quoth the raven: Bid on me, bid on Helsinki in 2017” -Edgar Allan Smithee (Photo credit: Henry Söderlund)
Once we got to Alandica we had some time to mill around before the con would start. The smart thing would have been to go and grab a bite but instead we went to give a hand organizing the Fantasy Flea Market on the third floor. In part so we could be of some help, in part so I could do some scouting on the merchandise. A bibliophile has to make some sacrifices. I managed to set a few books aside so when the flea market opened I could start pillaging immediately. Then I went to see the opening ceremony which I mostly missed and the rest I can’t even recall. Some clapping took place, I’m sure.
Next up would have been Fear and Loathing in Hugoland but by that time it was obvious we would need to eat at some point, and after the Hugo discussion my schedule was packed with responsibilities. Right after the opening we went to get pizzas in a nearby place called Diablo in hopes of getting back before the program but the only diabolic thing we encountered was the waiting time. I think they went to hunt the pizzas fresh before cooking them. Hugo was missed but luckily their hot pizza at least managed to be remotely hot, unlike some ”flaming burgers” I’ve had the misfortune of coming across.
”Escape through Desert” by Arren Zherbin (Click to enlarge)
After pizza we had some time to kill, all of twenty minutes, so we ventured to the nearby library for the art show. The theme in question was sf pirates and Arren had created one of the works displayed. His was the ”Escape through Desert” in which an unlucky pirate has to flee by ground while his comrades ride their beetle-drawn ships in the night sky and an alien city lies in the background in flames and ruin. Now that I have the illustration at my disposal all I need to do is write a matching short story. Show of hands, who’d read it?
After marveling at all the stupendous artwork I had to dash into my first program item to talk about the five books that were up for Tähtifantasia, the award for best translated fantasy book of yesteryear. Said books were Elämä elämältä (Life after Life) by Kate Atkinson, FC akateemiset (Unseen Academicals) by Terry Pratchett, Kuolematon by Machado de Assis (collected from various works), Keltainen kuningas(The King in Yellow) by Robert W. Chambers and Kultainen lohikäärme (Precious Dragon) by Liz Williams. The claim made by the panel description was that the wrong book got the award again, which was a highly speculative approach as the award would be given only at the end of the panel. Leading the discussion was Aleksi Kuutio who was a member of the jury and thus knew the winner already, and Sini Neuvonen was a panelist. When I signed up for the panel I had read only one of the nominees with the intent of reading as much as I could. In the end the only book I had not read a page of was Liz Williams’ because I could not get my hands on a copy in time. My opinion was that Pratchett’s book was not on par with his earlier, more deserving, works, so of course it ended up winning the award and the premise of the wrong book winning was upheld.
After that I had the misfortune of missing the Deep Space Overture, a scifi theme concert held in the main auditorium, and instead sat behind a table peddling books. If Helsinki wins the Worldcon 2017 bid I expect to see Quinsonitus perform there and that I will not miss, barring someone handing out loads of free books elsewhere at the same time.
Esteemed Jerrymen recall Sidney Applebaum solemnly. Petri Hiltunen, Toni Jerrman, Johanna Sinisalo (Photo credit: Henry Söderlund)
There was no official party that evening but a gathering took place anyhow at the Arkipelag hotel pool area. We went there for a bit, ended up leaving just in time to make it to the floor accommodation location before they closed the doors. That was at 1 am. The bags were a bit less of a burden as I had dumped my load of our double books into the flea market. But the troubles were not over yet.
We’d gotten two air mattresses from friends to use at the floor accommodation. Because it was a smart thing to do we had tested them at home and found that both held the air admirably, one vigorously than the other. We could screw the vent off by hand from the other mattress, the other needed to be macgyvered with a pen and twenty minutes of sitting on top of it. When I started filling them up I realised that the mattress whose vent could be detached easily was in fact lacking the vent, which in turn was sitting safely on the backrest of our sofa back in Turku. So we had one air mattress with some actual air and the other making its best impression at two dimensional pancake. I slept on the pancake.
Friday
We chose the floor accommodation because it was the cheapest option. As we ended up having a hotel breakfast every morning I’m not sure how much the difference to a hotel room with the breakfast included would have been all in all. On Friday morning we went to Park Alandia, but the selection was a tad small. No bacon, for example.
Johanna Sinisalo and Hannu Mänttäri arriving. Judging by the shadows this picture was taken at 9:47 some 80 years after WWII ended. (Photo credit: Henry Söderlund)
Even though we were at the con venue in time we somehow missed the first three program items. Or I did. I think Arren was gophering most of that time. I on the other hand went back to flea market to make some new discoveries and at some point relearned that there was a dedicated room for English books, the Alvar Appeltofft Memorial Foundation collection. Sixty boxes full of sfnal goodies! Until then I’d thought that Archipelacon’s loot was going to be pittance compared to my usual hoards. After visiting Alvarfonden room I was starting to rethink my earlier assessment. When the highest price for regular books was 2.50 € and most went for smaller amounts it’s kind of given I got a bit carried away. Afterwards Arren said he knew even before the trip we’d end up bringing back a ridiculous amount of books. I’m a simple man with simple, predictable tastes.
The terrible urge to buy books momentarily satisfied I ventured to the first actual program item of the day with Arren, Life in Fandom starring Gary K. Wolfe (academic GOH), Parris McBride (fan GOH) and George R. R. Martin (literary GOH) with Johan Anglemark chairing the panel. The tales were entertaining and also educational.
Four decades ago fandom was much less fragmented with Star Trek fans starting to go their own way. Now there are comics fans, movie fans, tv fans, anime fans, cosplay fans and some of them even dig that old science fiction. Also back then there was this newfangled idea proposed, ”girls in fandom”, and there were honest to ghu panels about the topic, namely ”Women, do we really need them?” To me, and perhaps to all Finns, this seems insane. Women have had a prominent role in Finnish fandom from pretty much the beginning and been equal in every manner. They write kick ass fiction, chair societies, edit fanzines and geek out on stuff to such an extent that when I came to fandom twenty years ago it never even occurred to me to question the situation. A panel discussion about it would have been more alien than extraterrestrial visitors parking their saucer in our backyard. It boggles the mind to think that there still are in the larger fandom asshats who say women are ruining science fiction.
Karin Tidbeck and Parris McBride look back at the old times. (Photo credit: Henry Söderlund)
Among other highlights Parris recalled their skinnydipping expedition interrupted by the secret service (if you don’t know the tale, you just should’ve been there, no excuses) and Gary brought up the fandom ’h’ which I suppose has never been a thing in Finnish fandom. I’m likely the only exception using it or otherwise I’m ignorant of some finnfannish tidbit. The 45 minutes reserved for the program item went too quickly and while I get how it’s a good thing to end a program item while it’s still fun and engaging, I do think we as the audience could have taken one more hour of fandom memories without succumbing to boredom.
Next up was food. The place we chose had small salads and burgers that were not remarkable in any way. I guess there are worse reasons to miss Johanna Sinisalo’s GOH speech but not many, but a humanoid’s gotta eat.
After the break we went to see a panel about comics and heroes and fans being the tool of resistance. Arren was the designated room gopher which makes sense: If you know what you want to see, why not help out the con at the same time since gophers are always needed? Essi Varis talked about her doctoral thesis that commented on Pekka Manninen’s two decades old thesis about the subject. The presentation was quite interesting and I urge folks to catch it should Essi have it give in some other event. After a week the details have gotten a bit hazy but the Hawkeye Initiative was touched upon. All said, we’re all rebels still.
The following hour in the schedule draws a blank so I guess I went to buy some more books. It’s more probable than most other things.
The discussion about Anglo-American fan culture with Crystal Huff, Edward James, Michael Lee and Parris McBride was a nice one but paled a bit compared to the fandom memories earlier. I think the description was too broad. ”Modern SF and fantasy fandom has its roots in the US. But what is it like to be a fan there, or in the UK? What are their conventions like? What is the history, present and future of the Anglo-American fan culture? Our panel discusses these and other questions of fannish nature.” I did learn that the first sf con was in fact held in England and not in US, and that the Japanese Worldcon was more an event divided by the language barrier than a window to Japanese fandom. Also in the Boston area there are three annual conventions, and I’d like to visit them all. Now I need to rob a bank.
The LGBT+ in Scifi panel delivered. I have to confess that at first I didn’t even remember if I had been there or not but Arren reminded me of some talking points. (This lapse in memory has nothing to do with the quality of the panel, however. I’ve noticed I can in a week completely forget the ending of a book I enjoyed reading immensely.) Discussing matters were Suzanne von Rooyen, Cheryl Morgan and Dirk M. Weger. The overall topic was the representation of LGBT minorities in sf entertainment and it turned out that books are moving forward. Young adult books star these days queer protagonists who are advertised on the back covers. The buyer knows what they’re getting. Comics, which was a topic Cheryl later had a presentation about, were also including such characters more and more, but Hollywood was still in a sorry shape. This last point was brought up also in an installment of Postal Apocalypse by Rob Bricken.
They do.
Dirk expanded LGBT+ to QUILTBAG which he said was more inclusive and sounded warm and fuzzy at the same time. The acronym stands for Queer, Undecided, Intersex, Lesbian, Trans*, Bisexual, Asexual, Gay. I’ll go with that.
In the beginning of the panel it was mentioned that Suzanne and Cheryl had previously discussed LGBT characters in alien cultures but what those arguments were was not said. Later on they came back to it talking whether or not alien trans characters were actually trans, but even then I was left with a vague impression. Cheryl seemed to think that if the alien society did not consider moving between genders an important thing the experience of people from those societies were not comparable to human trans experiences. If the aliens were basically human with a few feathers or headbumps they could, however, be counted.
As a result we bought Suzanne’s book I ❤ Robot and Airship Shape & Bristol Fashion in which Cheryl has a short story. Got both signed as well, naturally.
I wouldn’t be me if I let slip past a chance to grow my collection. Next to info desk in the cafe area a fan auction benefiting some fan fund was brewing so I made my way there in the hopes of scoring some grand victories in the never ceasing quest for more books. I sat down to make some acquisitions and got a full blown Bellis & Marie-Louise show. On the table there were books, Game of Thrones memorabilia donated by George and Parris and old Swedish sf mags. When no one except Aleksi was looking I tossed in a copy of my own book Sata kummaa kertomusta even though non-Finns would have no use for it beyond making a small cape out it.
The prices ended up being rather modest except for GoT stuff which went consistently for over twenty euros a piece, and also whenever Marie-Louise was asking for bids for whichever. Bellis was in theory a damn great seller but the sums he got offered tended to be around 5-10 credit units and whenever Marie-Louise held an item it was almost certainly double. The technicalities of running an auction were mostly not present but never mind the bollocks as that English band would put it. From early on I started to bid on pretty much everything, but only for 1-2 euros. I figured people might be hesitant to offer the first bid but going into a fight would be no big deal. I won not a single item, but still I kept bidding. Actually so much that Bellis declared me a hero. No one else was declared a hero after that which I suppose makes me the last auction hero.
Bellis is the sheriff and Archipelacon is his town. But still he can’t make a sale over ten euros. (Photo credit: I’d rather not confess)
Sata kummaa kertomusta got bundled up with another book and sold for ten euros which is technically the highest price ever paid for it. Unless someone bought it from Suomalainen kirjakauppa in which case they paid over 25 euros for it, which is about twenty too much.
The absolute crown jewel of the day was the fabulous, extravagant and flamboyant Game of Thrones burlesque that began as a birthday party number and grew to an amazing show that first ran in Ropecon (Finnish roleplaying convention) and a month later in Archipelacon. The show was a success both times before and it did not disappoint this time either.
First a George R. R. Martin walked on stage while the real McCoy sat on a bench among the audience looking at his doppelganger rave about how books are important. When it turned out more people had watched the show than read the books Mr. Martin berated the people: ”Shame on you, you should read the books” which produced an immediate reply from the audience: ”Well, finish the fucking books!” Then the music started, Martin disappeared to let his characters tell the tale and garments started dropping on the floor.
While it’s easy to notice only the removal of clothes, a fundamental part of burlesque is the immense joy of the performer while doing so. If I see the people on stage are having the time of their lives I’m all involved. This creates a positive feedback loop where the audience cheers and the performers gain more energy from it giving an even better performance. This is exactly what happened.
(Photographing was not allowed in general. These shots are from the official source and used with permission.)
The Troupe (Photo credit: Tomi Junnila)
Ned has no idea what the throne will be used for next. (Photo credit: Tomi Junnila)
Sibling relations escalating quickly (Photo credit: Tomi Junnila)
Red Priestess, one woman flash mob (Photo credit: Tomi Junnila)
Dragon’s Daughter giving a flight lesson (Photo credit: Tomi Junnila)
Starks reign victorious. But perhaps get off the incest chair. (Photo credit: Tomi Junnila)
Shakespeare can sit on Denmark and swivel. This is how charactercide is done. (Photo credit: Tomi Junnila)
Preview of the sixth season, episode one (Photo credit: Tomi Junnila)
In the end lots of characters lay dead, there were thick, red stains everywhere and the Stark kids stood victorious over the Boffer Throne. Since we’ll have to wait for a few years still to get the seventh book (never mind the sixth) into our hands I’ll take this ending for now gladly. After the show the ketchup covered crew was pulled back right from the door to the showers as there was someone waiting by the backstage door. The Author wanted to meet the folks who were so inspired by his works that they put on such a show.
The show was originally conceived by Mari Saario (with some help from Miri who plays Daenerys) as a birthday present to his husband Mikko who played himself in the role now usurped by the Martin impersonator. Diane de Camerone (Ygritte/Melisandre) has since played an instrumental part guiding the new, growing troupe towards ever greater victories.
I’ve heard tales about, though not read myself, blog posts critisizing the costumes of the performers and dissing the fact there were several body types present instead of just lean and skinny girls. Costumes people are of course quite free to trash as much they like but fat shaming is a shitty thing to do. If you are uncomfortable with the idea of a perfomer weighting more than a feather’s worth taking off clothes in front of you, stay out of burlesque. Parris said that she was glad to see normal bodies and called them ”gorgeous women”.
The pre-party hotel party was hosted by Tomi and Hanne who had an ample stash of lonkero, that tasty oriGINal grapefruit beverage. Tomi had been the photographer for the burlesque show while Hanne had shot the video. In theory we could have re-lived the experience but mostly we watched a video of a cockatoo moshing to Queen.
It’s a mosh-a-long. Bang your head. Until the wall gives in.
The topic for the evening party’s was the Helsinki 2017 Worldcon bid (which I wholeheartedly support, by the way). I assume there was lots of program taking place but if so we missed most of that. I went past when there was a competition for the most maniacal mad scientist laughter and stopped to ask Eemeli Aro if there was still a chance to take part. Since the communication was more or less nonverbal I assumed the answer was no, which was fair enough. I stayed for a few bits of giggling and cackling and then went to look for my friends happy that I had been declined. Those performances were so grand I knew I’d only have embarrassed myself compared to them. Imagine then my surprise when the loudspeaker called my name and I realised that Eemeli had in fact signed me up. As I waded back through the crowd I cringed at the situation and decided to make the best of it.
I took the mike. Drew breath. Deep, booming, from the depth of my lungs, menacing. Yeah, a nice plan. The first sound out was a pitiful one and right then I knew my plan was doomed to be an abysmal failure. Then again I really hate to admit defeat. I took what I got and ran with it making the laughter more insane and ending it with something like from a man who’s been laughing by himself and suddenly notices that a hundred people are watching. I made my exit and almost got where I was going before being called back once more. Apparently my vocal disaster recovery reflexes were good for the second prize which was a Helsinki 2017 t-shirt so large I could easily wear it over my leather jacket. Und I did.
The Fez – tendrils run deep (Photo credit: Henry Söderlund)
Best plans are formed and take shape based on jokes and idle chit chat. The previous year me and Tuomas Saloranta fought over the title of Finland’s Last Trash Author, a title formerly held by one of Finland’s most notable horror writers, Boris Hurtta. That battle with boffer swords had ended in a tie despite Tuomas’s despicable attempts to cheat his way to victory. He did it all, employing cronies to ambush me, distracting the referee and succumbing to using waterguns. The plan was to have another grand fight at Archipelacon but some two months before the fact Tuomas decided to skip the con. Talking with Aleksi Kuutio and some other folks it emerged that I could just claim the title and hold a press conference about it. Aleksi promised to write the press release and the plan was a go.
Witness the fight. Witness us. Witness me.
This is one reason I love my fandom. It’s totally crazy on which I can bounce my own crazy, with weird and unexpected results.
Case in point: the fetsie. Ninni had a fez which traveled around more than all Archipelacon members combined. Hannu Mänttäri coined the term fetsie to describe a photo you’re probably picturing in your heads right now. I wanted to take one as well but at the time The Fez was not yet done sucking out all the ideas out of Aleksi’s head. On the other hand it stayed on my head just for a few seconds. Would make me think if I was still capable of doing so.
Cheryl Morgan ready to pounce. Did we hear about the photographer after this? (Photo credit: Henry Söderlund)
Saturday
Arkipelag charges almost double for their breakfast compared to Park but I suppose the extra euros were worth it. With what I ate I managed to survive until the end of the con day with the help of two sandwiches from the green room. A good thing too as Saturday was totally packed.
Finnish horror panel. At 10 am it really was. (Photo credit: Henry Söderlund)
I started by being a panelist about Finnish horror literature with Nina Korento, Anne Leinonen and Matti Järvinen who was chairing. Arren was again the designated program gopher. I was quite convinced that the two hour slot reserved for us would be too much but it turned out I was wrong. Somehow we had items to discuss the whole time. Items such as are there topics we would not care to write about because they would be too heavy or traumatic. After some pondering we all found something, more or less along the same vein. I’d be hesitant to create a story focusing on the death of a child, or at least would know going in that it would be taking a bigger toll on me than some usual run of the mill horrorish tale of the macabre.
Right after, the man of the world that I am, I had to dash to hold my press conference. As previously mentioned it was time to stake my claim, out Tuomas Saloranta as a lily-livered coyote that he was and declare myself as Finland’s Last Trash Author. That’s the more literal translation although perhaps ”pulp author” makes more sense to the rest of the world. Here’s a very brief history of the title.
The trash author with his first vodka shot of the morning. (Photo credit: Aleksi Kuutio)
Boris Hurtta has been writing horror and fantastic stories for over a quarter of a century and is perhaps most famous for his chtulhuesque short stories. Around the same time he started out the pulpish magazine scene was fading out and he dubbed himself Finland’s last pulp author. Then last year, after having watched me and Tuomas churn out short story after short story of space adventures, fantasy romps and horror pieces he said that in fact he wasn’t the last one. It was either me or Tuomas. A title like that can’t be shared, of course, and we resolved to settle the matter at the backyard of Finncon, Finland’s prominent sf con that draws a crowd of thousands. As told, that battle ended in a tie.
In the press release I called Tuomas by many names, most referring to his lack of presence in Archipelacon against the agreement. I also promised to make a cape out of pages of my only solo book Sata kummaa kertomusta, which Tuomas’s publishing house Kuoriaiskirjat incidentally published. I called the situation a diplomatic incident. I also bragged about having a shitload of money and aiming to be among such stars as John Ringo, Robert Stanek and Harry Turtledove. I guess I should read some of their books one of these days just so I’d know what I presumably said.
”I missed Gary K. Wolfe for this. Bloody hell.” (Photo credit: Aleksi Kuutio)
Among the press corps was the esteemed yellow press journalist Jukka Halme who to his indignation realised he had to miss a talk by Gary K. Wolfe to cover the press conference. Sorry Jukka, your presence was much appreciated, even more so considering your ultimate sacrifice.
Tuomas has already replied to my declaration. He made s statement saying: ”It is a clear indication of Suntila’s cowardice that he gives his proclamation in a demilitarized zone. The matter is far from settled and it will be addressed in Finncon 2016. There is a tradition of revolutions beginning from Tampere!” If you want to see the next exciting chapter you have to come to Finncon next year.
This was the poster for the fight in 2014
After the press conference I had a bit of time before the next program. I can’t recall what I did but the safest bet again is bought some books. it always is.
Adding deeper darkness to a night already devoid of stars is a quote from Martin Luther King Jr. and also the name of the program item where Pete Sutton discussed dark fiction, the reasons why people are drawn to it and what it is all about. That made me think why I do it. I never liked reading horror when I was younger and now I’ve written it enough to be asked to a panel about the topic, so there has to be something drawing me in. I guess dark fiction says something about the true state of the world. There really are monsters, fear exists for a reason and safety is more a construction of the mind than an actual, tangible thing. Dark fiction reveals it all and allows us do come to terms with it. The actual presentation, which was a real professional-looking slide show that covered what Pete was saying realtime, and he got it wrapped within the time limit despite not having a full hour at his disposal. He also invited us all to choose a sense and write about something we’ve seen, felt, heard, smelled or tasted that made shivers run down the spine. Such stories should be submitted to him at brsbkblog@gmail.com.
Me and J. S. practice the secret Osuuskumma handshake. Or I fell for the ”pull my finger” schtick again. (Photo credit: Magdalena Hai)
As a member of the co-op publishing house Osuuskumma I had a second round of duties to sit behind our table and sell books, and sell books I did. Not terribly many since it was already the third con day and either people had bought what they wanted or they were waiting for the last day, but I still managed to convince a few passersby to take the chance now, now now now, and not delay the decision another minute.
Right around the corner there was art taking place. Pau Norontaus who has made some illustrations for Spin, Finland’s oldest sf fanzine which I edited for seven years back in the day, was making caricature fantasy and scifi drawings of people waiting in line. I placed myself there in a virtual capacity and when my turn was up Pau kindly moved her chair a bit and asked what I wanted to be. I had no idea of my own, well, not any good ideas, but luckily Hanne had stopped by briefly and suggested a Discworld wizard. Pau made a quick sketch and it was a spitting image of how I like to see myself (far enough removed from reality). After my approval she finished it and I have to say it’s bloody great. If Pau is having another go someplace I urge attendees to queue up.
Wizard me this. (Sketch by Pau Norontaus)
And on to the next item! I made my way to the main auditorium with Arren to listen Edward James talk about the disabled heroes in Lois McMaster Bujold’s work. The obvious starting point of course was the main protagonist of the Vorkosigan series, Miles Vorkosigan, who was born quite deformed and required heavy surgeries just to survive. This all in a society where deviations from the norm are not so much frowned than fired upon. As Edward went through the characters it became apparent that Miles is far from the only character who is disabled in some way. I have read a handful of Vorkosigan books but as a bibliophile I do own them all. I really should read through them at some point. Lend me a year or two, mate?
When the Archipelacon program team asked people for ideas and promises of doing program I submitted nothing, lazy bastard that I am. I merely mentioned that I would be available for panels and such should they need someone like me to talk about random topics. Thus I ended up in a panel about ”from writer to author” with two of my writing circle (The Local Writing Circle) members and good friends Nina Korento and O. E. Lönneberg whose name is actually Olli. Chairing the panel was Johanna Sinisalo whose name pretty much everyone attending Archipelacon should know as she is, in my opinion, the most successful Finnish speculative fiction writer who has done everything from hard sf short stories to literary novels with speculative elements and won more literary awards than I guess anyone else in Finland. At least in sf circles, she’s won the prestigious Atorox award seven times not to mention the Finlandia.
I Tried to find a picture with Nina and Olli with their clothes on but couldn’t. So, here’s Archie guarding a mug of rum.
Me, Olli and Nina are in slightly different stages of our careers. I’ve been writing seriously since 2012, been in twenty anthologies, published a book and had several magazine publications as well as some success in writing competitions. I have a short story collection coming out next year. Olli has published a few short stories, gained some merits in competitions and his first fiction collection is looking for a publisher. Nina has published some short stories while creating outfits for bands like Korpiklaani and started her burlesque career with her dual role as Ygritte/Melisandre being the most notable achievement so far. Johanna asked about where we came from, what our ambitions were and how we got to where we were now. The room was rather packed I’m delighted to say and the audience took part by asking questions as well. We could have easily talked for an hour more but had to stop because we had no time machine. A terrible oversight on the concom’s part.
After the panel I talked briefly with a young writer (well, younger than me which plausibly covers about a quarter of a century) and said that the most important thing to take from panels and talks such as ours was that one should only take with them the advice that seems to make sense, and discard the rest. What has worked for me could be absolute poison to someone else and thus following me would be daft. I asked if she was going to be at the party in the evening and said she could look me up if she wanted to continue the chat. It’s one of those things you say and truly mean but don’t really believe will come to anything. Then I had to excuse myself and run, because I sure as manala did not want to miss Jukka Halme’s prog ”Kuis?”. I didn’t know what it was going to be about but with Jukka I really didn’t need to. Quality is assured every time.
Turned out I knew the setting, in fact I had taken part in it a few years ago in Tähtivaeltajapäivä, a super duper one day con held every now and then in Helsinki. Jukka puts together two teams who compete against each other by answering his insane and insightful sf questions, true conundrum for the khazi. Some members of the teams were volunteers. Others were ordered to be volunteers. Me and Nina were volunteers in team Amoeba with Sten Thaning captaining us. (Jukka provided the names I forgot, I’m lousy with names as I told quite a few people at the con.). In the other team, Team Beast, there was Aleksi Kuutio, James Shields and captain Tobes Valois. Jukka Särkijärvi tabulated the results.
Cuteness overload! Such fabulous shoes. Wow. (Photo credit: Henry Söderlund)
One form of question was a list of four items that were connected to each other, but still one of them did not really fit in. We really lived up to the tag line: ”A Quiz Show of General Ignorance”. Then we had to name the movies depicted in the fantastically wacky movie posters from places like Japan and Eastern Europe, and name book covers by one author or another. In that last part I really did worse than I should have considering my status as a book collector.
At one point I was not certain what the question was, or how English is pronounced indeed. I meant to say to Jukka: ”So, what you are asking…” to which he replied: ”I am asking, you may be assking.” What can a man do in such a situation but embrace the title. ”I am the assking!” I shouted and that was that. Now I have to print new cards for myself. The quiz we lost fair and square and got our asses handed to us, which of course is completely appropriate considering my new moniker. I missed the Hardcore Collector program for the quiz but The Assking regrets nothing.
No rest for the wicked, as the next prog already loomed in the immediate future. Gaie Sebold, Marianna Leikomaa and Nastia T talked in Sexy Times in Science Fiction and Fantasy about erotic speculative fiction, what’s hawt and what’s nawt, what makes a good steamy story and what to call all the anatomical parts involved. The answer is: Whatever the characters would call them.
Nastia T talks about sexy times. Also science fiction and fantasy. (Photo credit: Henry Söderlund)
Nastia T said that she did not appreciate everyday fantasies since why write about them if you can just go and experience them. When she writes erotic fantasy it’s in the realms of impossible like a living pen fucking and squirting ink as it climaxes. As she is Peruvian most of her fiction is in Spanish and thus beyond my current language skills but Gaie Sebold’s books are quite available and I could have sworn I saw some at the con but by the time I went to look for them they had disappeared from the tables. Guess I’ll hit Bookdepository later for those Babylon Steel books.
I myself seem to write about sex rarely. On top of my head I can recall one story and that was published under a pseudonym. Not because the story warranted it really, rather it was the convention of the magazine to use pen names. I played along. A drabble I once wrote touched upon the subject along a tangent. I realised there was a generation ship writing competition with the deadline a day away, and I knew I couldn’t write a full story, but a drabble I could. Here’s the English version. Not because I think it’s amazingly clever but I can cover one of my mandatory challenges with it.
A Way to the Stars
Henri flicked the hologram on. A surprised and uncomfortable silence took the room.
”Here’s my idea how to implement the plan. I followed all the specifications to the letter. Propulsion is generated by plasma motors and solar sails. They will get the ship to Gliese 581 in four millennia. The biosphere technology has been tested in thousands of simulations and can support ten times the maximum projected population. Service robots and nanotechnology will maintain ship’s integrity and patch the possible punctures by micrometeors. It accommodates a crew of ten thousand.”
Henri fell silent and looked at us. In the hologram there was a slowly rotating, anatomically correct penis.
”There’s also another model,” Henri said and the picture changed. I don’t want to say anything else about it.
”Why those… shapes?” I sputtered with difficulty.
”You said we should design a gender ship,” Henri said genuinely surprised at our reactions.
I buried my face into my hands.
Mobile Archipelacon Strike Kommand gathers
Masquerade I had to miss as my last prog was up. I went to read some of my drabbles with other people from Osuuskumma plus Annmari Dannebey. Apparently we were about the only people who missed the masquarade seeing as how our audience was three people. One I think was Annmari’s friend, one was Matti who chaired the horror panel and the last was the president of the Finnish Science Fiction and Fantasy Writers Association. Who apparently fell asleep during the reading. He did not ask to remain anonymous so give a big hand to my good friend and colleague, one mr. O. E. Lönnberg who was courageous enough to do what I at times only avoided doing by pinching my leg or stabbing my arm with a pen. When the body says it’s time to fall asleep, fighting against it is very nearly impossible. After our reading for the encore I asked him to read one of his flash fiction stories as well and he did, the story that had just won the Turku Medieval Market writing competition a few days before.
This was the day when I was too busy to eat properly. After 9 pm the regular food joints had already closed and the night kebab kiosk across the con venue was not yet open. Luckily I found out that Diablo’s evening stall was operational and went there for pizzas for me and Arren. I was joined by my Osuuskumma mate Maria Carole whose first book came out this year. Tulen tyttäriä, so look it up. I should make time for that as well… We headed to the water front to consume our bounty and rarely has a pizza tasted so good. Hunger tends to have that effect. Somewhere behind us, across the street in the hotel pool area, the Brotherhood without Banners was raffling off direwolf pups and whatnot.
Senor Humidor’s cigar club (Photo credit: Henry Söderlund)
We milled around in the party for a bit before someone nudged my sleeve. To my great surprise it was Eeva, that young writer from before. She said she had some text samples with her and asked if I maybe had some time to look at them and offer my opinion. I had indeed previously said I could do exactly that, expecting to get something maybe in email at some later point in time, but saw no reason why I couldn’t do it right then and there. She had more balls than I would have in a similar situation and that I simply have to respect the hell out of.
Me, Arren, Eeva and her friend Terhi took over an abandoned table pretty much as far away from the center of the action as possible. I read the piece and formulated some kind of feedback about what worked as it was and what could be tweaked to work a little better. I have no idea if it was useful at all. I can only hope. It’s the same with editing anthologies. I point out errors, do corrections and offer ideas seldom knowing if the writer sees it as a beneficial working relationship or someone bugging in with their ill-conceived opinions. After the feedback we stayed where we were and continued chatting about stuff. At one point Martin walked by and as Eeva and Terhi had been bouncing in their chairs for a chance to have a picture taken with the esteemed GOH they seized the moment. Eeva handed Arren the camera and gave instructions how to go about catching their souls inside that infernal machine. It did not go like in Strömsö. Some thingamagik that should’ve been on automatic was left on manual. On the plus side you can simulate being really drunk just by looking at the fuzzy photo.
There is nothing wrong with your computer monitor. Do not attempt to adjust the picture. We are controlling transmission. If we wish to make it louder, we will bring up the volume. If we wish to make it softer, we will tune it to a whisper. We will control the horizontal. We will control the vertical. We can roll the image, make it flutter. We can change the focus to a soft blur or sharpen it to crystal clarity. We prefer the blur. (Picture credit: Drunken imp in a box)
During the evening we were joined by other writers like Nina and Olli but eventually had to call it a night. That 7 am wake up schedule wasn’t doing any favors and I suspected that the folks running the floor accommodation preferred us not having to burglarize our way inside.
Sunday
Another day, another breakfast. Bacon was calling so we headed to Arkipelag where we met again Ninni and Henry like the day before. Henry had missed my fabulous press conference by mistake which lead me to do my best disapproving Schopenhauer impression. I still have ways to to go but I study under the master.
I disapprove. Something. (Photo credit: Henry Söderlund)
Into the breach one last time. Arren’s neverending quest to gopher interesting programs meant we were at con site some twenty minutes before game time and headed to the small auditorium to listen to Cheryl Morgan’s presentation about LGBT superheroes. Of the Two Big American comic book companies Marvel has been more progressive by allowing Northstar to get married resulting in a gay couple. DC on the other hand prevented Batwoman from getting married to her girlfriend. I guess that’s why there is such a site as hasdcdonesomethingstupidtoday.com. I brought up Cloud from Defenders as a kind of transgender character but whose origin and nature got retconned something heavy towards the end of the book’s run. Alas, Cheryl had not read those issues. All in all it seems there’s an ongoing surge to offer readers a wider variety of characters both in terms of sexual orientation and gender fluidity. Ways to go still, of course.
There was something in the Åland’s water supply. Or more likely, beer tap. Everyone’s hair turned blue. Included are just two cases out of hundreds. (Photo credit: J. S. Meresmaa)
I tried to attend Con Running in America but got interrupted by a phone call and didn’t return afterwards. Same thing happened next in Sequential Speculation. Can’t for the life of me recall what the interruption was, but in a way it was a boon. As I didn’t want to slip back in I went back to the Alvarfonden book temple and found Jukka H. there with a huge pile of books under his arm. As he didn’t look too busy I decided to ask for his help. Even though I’ve been into books, reading books, owning books and buying books for pretty much all my life I still don’t have a firm grasp of all the remarkable but lesser known sff authors of yesteryear. Jukka on the other hand, at least in my opinion, is an expert. So, I asked him if he had a bit of time and could point out some forgotten gems, obscure treasures or simply good books that I might be too ignorant to know about. And time he did have! We went through almost all of the boxes and by the end I had a nice stack to bring to the cashier. Since there was a sale I ended up paying way less than I had anticipated. Thanks, I’ll come again!
Now I realize I can blame all my stacks of books on Loki! She made me do it. (Photo credit: Magdalena Hai)
Later I was told I was their best customer. I don’t know how they measured it and I really, really do not care. I’ll just take it. This is the highest honor a bibliophile can get.
The second to last prog we saw was Dirk M. Weger’s presentation Future Imperfect, and it was about how Star Trek in its myriad incarnations has handled the LGBT representation. Quite well I thought, considering the original series had featured the first interracial kiss in network television in the 60’s. Surely Star Trek had done lots of other groundbreaking things since then. Not that I could recall that many of them but I figured there was a reason. The Finnish tv networks have a tendency of cutting a series off without a warning, restarting it a few months later on a different day at a different time (the reverse Batman in that sense) and then deciding to end it completely because it lost its viewers. TOS and TNG we got in full, DS9 was cut short. Can’t say anymore if they ever showed a single episode of Voyager but I’ve seen two seasons worth and that was more than enough.
Dirk, the stripteasing Starfleet officer (Photo credit: Henry Söderlund)
Dirk quite firmly crushed my misconceptions. In all of the Trek series LGBT characers were few and far between. Roddenberry had promised a gay character for fifth season of TNG but his badly timed death prevented him from doing that and new showrunners felt no obligation to uphold his vision. Yeah, thanks Piller and Berman. Summa summarum, Star Trek ceased to be really progressive in the 60s if it was that even then.
Then it was time to watch Gary K. Wolfe of Coode Street Podcast and Strange Horizons’ editor-in-chief Niall Harrison have a conversation. They talked about reading, reviewing and the universe. The format was an interesting one, instead of having multiple people talk about topics controlled (at least in theory) by a moderator, why not have two people just chat with each other. Two people with years and years worth of experience, good talkers with good points seeing where the discussion takes them. It was a good last piece as after that it was time to miss The Revenge of the Daughter of the Bimbo Panel. It was not our plan but it became so after were we asked to help with packing books.
Attack on Titan cosplayer (Inka) is suspicious. (Photo credit: me)
At some point I went and paid seventy euros to become a supporting member of Sasquan, this year’s Worldcon in Spokane, and the voting fee so I could vote for Helsinki Worldcon for 2017. Me and Arren had discussed the matter for months as our finances are grim and two people voting for Helsinki 2017 would cost too much for us. However we decided that we could take the hit for one vote. Morally it’d be from the two of us, even though it bears my name. If Helsinki wins we’ll just buy the membership for Arren immediately. This way we could support Helsinki bid with one vote instead of none.
I also had time to talk with Jukka and Sari for a bit and mentioned that Jukka had been my book guide in Alvarfonden treasure room. Sari seemed a bit suspicious and asked which books Jukka had recommended. As if I remembered. Jukka did and named a few, among them something by Andrew J. Offutt. Sari was appalled. Apparently she has tried to convince Jukka to get rid of their Offutt books for a while now and currently hides them behind other books. Duly noted. So, even if Chieftain of Andor which looks to be silly science fantasy (the cover declares: ”Reborn in a warrior body, he cut his way to a king’s glory in a land of alien terror”) and thus just the kind of book that compels to me, perhaps next time I’ll bet on quality instead and ask Sari to be my buyer’s guide.
So much star power you could play the entire Through The Fire And Flames on 2X multiplier. (Photo credit: Henry Söderlund)
And an hour later the only thing left was the closing ceremony, and that showed me what the difference between a Finncon and Archipelacon is. Finncon requires no membership so people can come and go as they please throughout the weekend and no record is kept who was in attendance. While it’s a great gettogether for core fandom and no doubt everyone present enjoyes themselves there is no grand feeling of being together. The sense of community is there but it’s not that strong. As a newbie I didn’t get that from Loncon either but boy did I get it from Archipelacon.
Everyone was thanked. The GOHs were all present. Masquerade prizes were given. The con committee got on stage. But that does not sum it up. It was the applause, the fury, the feeling, the joy. It was all of us in that auditorium celebrating the things experienced, the new friends gained, all the fun had. While the applauds and cheering went on and on as the concom took the bow I felt not just my own con experience but that of all the others. We were there, this was our thing. Hats off to everyone who worked in some capacity so that I could have the time of my life.
Con committee, or as we like to call them, The Guilty (Photo credit: Henry Söderlund)
Of course this was not the actual end. There’s always the Dead Dog.
And before that there was one more run for foodstuff and a pre-party party. I had heard good stuff about Dino’s and that’s where we went. Should’ve gone there the first day and never gone anywhere else. Best fries I’ve had in years and the hot burger was suitably hot. If I ever go back to Maarianhamina it’s for Dino’s.
The comatose-but-not-quite-dead dog happened, unsurprisingly, in Tomi & Hanne’s hotel room. They had still some long drink cans left. None anymore when our group headed towards Arkipelag. I consumed two pondering that while that didn’t technically happen in Dead Dog I’d count them towards the goal of five if I’d otherwise fall short.
Concom members are best identified by the orange sashes they wear. ”TO THE BAR! I’M BUYING!” ”Ya ain’t going nowhere Ismo before ya put some pants on” (Picture credit: Kiro Keränen & some dead painter)
There was no need. My free drinks intiative proved to be a success. Jukka ended up bearing the brunt of the kick, I mean kickstarter. He got me four doses. Matti Järvinen bought one and Mikko Seppänen went around collecting small donations towards one drink, and succeeded. Wohoo! Thanks folks, it was much appreciated, and still is. When I told about this to some folks they realized the error of their ways, that they’d done it wrong all those years.
I hadn’t milled around that much during the previous parties but with a drink in my gut, another in my hand and a bunch of unsold booklets in my backback I waded into the crowd. I had been selling the booklets during the con on my own while Osuuskumma and Jyrki and Matti behind the Aavetaajuus table had been peddling them as well. A special big hand goes to Matti whose enthusiasm is neverdying (or perhaps undead).
Would you buy a booklet from this man? In fact, did you? (Photo credit: Henry Söderlund)
What booklet, you ask, at least in my head. Glad you did! I’ve been writing short stories for four years now, thirty published so far drabbles not included. With drabbles it’s over two hundred. Counting stuff published in my blog only the number is somewhere around 450-500 fiction pieces. And one of them has proven to be more popular than the others, namely a short story about two young girls barely in school who bend the reality to fit their childlike needs and a father who tries to run the day-to-day life of the family. The Finnish version, ”Milla ja Meri”, almost won two awards which is a fancy way of saying it has never won an award in its life. Liisa Rantalaiho translated it to English and the literary magazine Words without Borders published it last August as ”Daughters!”. I put both versions together to make a booklet I could sell to unsuspecting foreign fools, whom I prefer to call customers to their faces.
I brought eighty of them with me, came back with none. All I can hope afterwards is that the people who ended up with the damn thing at least enjoyed themselves while reading it. For those who were unable to grab one while the supplies lasted, it’s still available on the Words without Borders site.
Tero Ykspetäjä is probably thinking: ”If I pretend I don’t notice them maybe they’ll go away.” (Photo credit: Henry Söderlund)
I met plenty of people but only for small bits of time as the booklets whispered in my ear and made me do the sales pitch rounds. I met a guy called Luke twice and made the exact same obvious joke to him twice. I’d apologize but I’ve never been known for the quality of my humor. I met Feeejay in the bar queue, made a sale and started following her on Twitter. Check out her blog. I probably met plenty of other people as well seeing how I ran out of printed stuff to sell but as I told quite a few folks during the event, when it comes to names my memory is worse than a Tholian web. Nothing ever escapes, not even that starship from that series whatever it was called. That’s why I’ll be asking who you are in the next Finncon, Worldcon in Helsinki in 2017 and so forth until the Grim Reaper catches up with me.
All good things. You know the spiel. We left the party, me and Arren and Nina who had extended her stay by one day while dispatching Olli back to Turku with the Iron Throne which lives in their basement. Absolutely no place serving food was open on Sunday night. Nina asked from Savoy if they had at least peanuts to sell and got something better. Directions to a 24h gas station. Arren was too knackered so me and Nina backtracked our steps in our quest for unhealthy, salty, greasy, hot trash food. And we found some.
When you hail the smofs, the smofs hail you. Crystal Huff, Jukka Halme and Saija Aro surrounded by some lesser known Doctor Who antagonists – the Red Squares. (Photo credit: Henry Söderlund)
That snack run turned out to take something like three hours as the chatting went all over the place. I told her I think she is like our common friend, mucician-writer-lyricist Juha Jyrkäs in that she has multiple careers going for her and that is why she’ll be more succesful than us mere writers. Nina is an upcoming writer, professional costume designer and a rising burlesque star. Of course it’s not an easy ride, they have to work harder as well, but I see them doing just that. It’s always a thrill seeing a friend succeed. Gives me hope I can do it as well.
Sky was already getting lighter when we finally crashed at the floor accommodation. Had to badger the warden up for it. Terribly sorry about that, mate.
Monday
The con was over but we were still stranded in a foreign land. Our place of nightly rest was going to close the doors at ten but the escape ferry was not due just yet. Graciously Tomi and Hanne had offered us asylum in their hotel room until noon which was when their lease was expiring.
It was all we had strength left for to scamper back to the harbor even without carrying the books. There I nipped outside to capture a few more portals in Ingress and saw a guy standing in a place where no one would be standing unless they needed to reach the two portals I was hacking as well. Turns out I was right, he was a fellow Ingress player, Resistance like me. Back when he started to play there were just four portals in Maarianhamina. Now the place was littered with them. I managed to capture a fair few of them during our visit.
O. E. Lönnberg, probably doing lucid dreaming (Photo credit: Henry Söderlund)
Once on board I made arrangements so I would be at the right time in the van which was loaded with hundreds of books, mine among them. Then we went to grab a bite and I met my match. I decided that being ridiculous with books was not enough when I had the chance to be ridiculous with food as well. I ordered the double decker burger with 400 grams of hamburger patties plus a pile of bacon. It was so huge the cook had tipped it over by choice. The last layer of the burger proved to be a real chore and in the end I had to tap out. Left on the wooden plank that served as a plate were some inferior fries and a few pieces of bacon. I have not touched the stuff since. Bacon overload reached.
Tax free shop robbed us blind. Both parents being away for five days entitles the kids to a crazy amount of candy. On the booze sector spending was much more restrained. I got a liter of the cheapest vodka for the punch for my birthday party. Koskenkorva. Never touch the stuff unless it’s blended with something or it’s served straight from the freezer.
”’Senator Palpatine is looking for a personal assistant strong in the Force and anger management issues to dominate the galaxy. Have seeker droids, will travel.’ Maybe I should apply. And good thing the Jedi don’t read trade newspapers.” (Photo credit: Henry Söderlund)
After one hour’s nap I headed to my scheduled meeting and got a lift home (thanks Iia, I’m in your debt!) where I unloaded my loot. It wasn’t that big a pile in the end but lugging the extra bags around on top of our other things would have killed us.
Then, home. Tomi and Hanne brought all the rest of our stuff, Arren took the bus. Con done.
I’ve been to some pretty excellent Finncons, but still, maybe, perhaps, THE BEST CON EVER! Sorry for everyone who missed it for whatever reason. I just hope they were good, compelling reasons. Like fighting off an alien invasion.
Thank you all who were there. You made my con.
Titles claimed
– Viceroy of Mad Scientist Laughter
– Finland’s Last Trash Author
– The Assking
– Last Auction Hero
– Alvarfonden’s best customer
What can I say? I claim fame where I can.
My Archipelacon loot. Too bad they didn’t sell shelves.
Things missed
There was stuff I was going to see but missed and stuff I wanted to do but didn’t for various reasons. Artemis spaceship bridge simulator sounded extremely interesting but somehow I didn’t find the time for it. Bummed, but what can you do, except berate yourself afterwards? I also wanted to take a 3D steampunk trip but the two times I swung by the machince was simply not present or was experiencing technical difficulties. A shame as I had the mind to buy their book, Kingdom of Clockwork, as well but thinking I’d come back once more to see if the virtual trip was available I didn’t buy it then, and never returned.
Hardcore Collector was a tough call to skip as even now I can feel my bibliophile street cred trickle down the drain. Pro tip: if a program item describes your life philosophy and your entire existence until that point in time, it’ll at least bug you later if you didn’t go.
Next time. That is my decision. (Photo credit: Henry Söderlund)
Quinsonitus. The irony factor only increses when I can say I heard it was super.
Åmazing Race. I was too busy to take part myself but I got ambushed by a team who got to witness my absolute failure at everything. Name Hugo winner books. Oh, I know loads, this and that and… what was that name? Did this win? TIME! Name female Hugo winners. Ah, I know plenty, like… that one who wrote that book which I know exactly where it and its sequels are on my shelf but who was the author…? TIME! Name main crew members from Star Trek the original series. HA! This I own. I’ll even use their first names because I’m so pro. I’m a Trekker. A Trekkie. I rock. Hey, this takes actually longer with the ghudamn first names… TIME! So yeah, next time I’ll be the one ambushing because the people competing seem so much smarter than the rest of us.
The three eyed raven. Someone had made a metal sculpture that was sold to the highest bidder at the end of the con. It went for 360 euros which was too rich for my wallet and besides, I have trouble finding places for books, never mind a huge honking sculpture.
They finally caught her. The elusive Electric Rabbit. (Photo credit: Henry Söderlund)
Karin Tidbeck. I didn’t have the courage to go and chat with any of the GOHs except for Johanna, not counting giving them each a copy of my booklet. Others I saw in programs but Karin I missed completely. Or perhaps it was not about courage. It’s just hard to think of anything worthwhile to say.
Mogens, the adorable dog. He was there I was told. I didn’t see him. My only recourse is to get myself invited to Jukka & Sari’s place on some bookish pretext. Perhaps I can promise to give their Offutt books a new home.
My cap. I forgot my trusty TSFS cap home.
Other tidbits
Free Finnish Weird? YES! The new issue of Finnish Weird is out, available completely without charge. Featuring Finnish luminaries Anne Leinonen, Pasi Jääskeläinen, Tiina Raevaara and Maria Turtschaninoff. And that is not all. Just before Archipelacon Usva magazine published its fourth international issue, available in pdf format. Featuring me and some other assorted riff raff. And while at it check out some previous issues as well: the first Finnish Weird and Usva internationals 2006, 2007 and 2010.
So weird it has to be Finnish. But in English!
Helsinki in 2017 deserves all the attention it gets. If it happens it’ll be the wildest ride the Finnish sf fandom has ever experienced. If you can spare 70 euros you can help it happen. The process is not complicated but in any case I’ll leave the instructions to the professionals. Contact info@helsinkiin2017.org for details.
I have no idea what the actual people in charge have been saying but I can easily believe that if this bid does not go through yet another one won’t be coming anytime soon. So the time to act is now, preferably before August. Spread the word and if at all possible, vote. Votes are what counts in the end. The last time Helsinki lost by a mere 35 votes so let’s make sure history does not repeat itself. Let Archipelacon stand as a testament that we as fandom can do it.
Finncon 2016 will be held in Tampere next year. The brigands that they are they have hijacked my birthday but I will have my revenge. I will celebrate it there. 1-3 July, folks. Mark the dates in your calendars.
Free e-book in Finnish! Specifically my book Sata kummaa kertomusta. The leading trash author should not concern himself with sales but writing. Thus the e-book goes for naught and needs no selling. Get it from Aavetaajuus. Download multiple copies, one for each harddrive, and help make it a bestseller. So far the physical copies and downloads combine to an amount that is over thousand.
Sata kummaa kertomusta. So I tend to recycle cover material. (Cover artist: Arren Zherbin)
What?! A new Drabble Project? In 2012 I wrote one drabble each day for the entire year. It was a hellish feat. 2012 was a leap year so there were 366 stories. Next year is again a leap year. Did I promise to do it again? I did, didn’t I? Ghudamn me and my big mouth.
Other con reports
I was going to make a list of other con reports but Archipelacon beat me to it and created a master list. I’ll just cherry pick a few.
Huomenna se starttaa, nimittäin Affenanmaan demilitarisoidulle vyöhykkeelle sijoittuva nelipäiväinen sf-hulabaloo nimeltä Archipelacon. Jos vielä ei ole päättänyt lähteä, asialle ei voi mitään. Liput on myyty ja lukittu.
Teille, jotka olette tapahtumaan tulossa, ilmoitan virallisen con-aikatauluni. Mukana on myös Osuuskumman pöytänakkini. Käykää pöydän liepeillä ja myyn teille loistoluokan spefikirjallisuutta. Jos tulette ohjelmiini, kerron teille jumalallisia totuuksia mm. fantasiasta, kauhusta ja kirjailijuudesta. Tai fantasioin kirjailijuudesta, kunnes törmään siihen kauhuun, että jotain pitäisi kirjoittaakin, ja päädyn lukemaan ääneen jo kirjoitettua.
Tule kuuntelemaan kuinka väärä kirja voittaa taas Tähtifantasia-palkinnon! Asiantunteva varjoraati kyseenalaistaa varsinaisen juryn päätöksen edes tietämättä mikä se on. Samalla tuomionsa saa fantasiavuosi 2014. Aleksi Kuutio, Shimo Suntila, Sini Neuvonen
Tätä varten olen kahlannut jo 3,5 ehdokaskirjaa viidestä. Neljännen saanen kyllä loppuun, mutta viidettä en saanut edes näppeihini. Katsotaan, hogaako kukaan, mitä kirjaa en ole edes lukenut.
Osuuskumman myyntipöytä
Thursday – Time 19-21
Hoitakaa ostoksenne ajoissa, niin ei tartte stressata, mitkä kaikki myydään loppuun sillä aikaa, kun te vain jahkailette.
Suomalaista kauhukirjallisuutta
Fiskö – Saturday – Time: 10-12
Suomalainen kauhukirjallisuus elää voimakasta nousukautta, ja suomalaiset kirjailijat ovat nousseet haastamaan suuret kansainväliset nimet. Mutta mitä suomalaisen kauhukirjallisuuden nousun taustalta löytyy? Kauhukirjailijat Nina Korento, Anne Leinonen ja Shimo Suntila keskustelevat aiheesta ja valottavat sitä myös oman tuotantonsa kautta. Keskustelua vetää kauhuharrastaja Matti Järvinen. Anne Leinonen, Matti Järvinen, Nina Korento, Shimo Suntila
Tiukkaa analyysia aiheesta, josta kai pitäisi tietääkin jotain. Ja tiedänkin. Nimittäin kauhukirjallisuuden nousun taustalla vaanivat seikat, jotka eivät kestä päivänvaloa. Kaikkea en etukäteen paljasta, mutta kammottavilla riiteillä saattaa hyvinkin olla tekemistä asian kanssa.
Osuuskumman myyntipöytä
Saturday – Time: 14-16
Eräs turkulainen antikvaarinpitäjä tapaa sanoa ”rahat povesta, ulos ovesta”. Minä taas sanon, että tulkaa toistekin. Lauantai on hyvä hetki paikata aukot kirjahyllyissä, koska sunnuntaina eletään jo lopun aikoja.
Siintääkö haaveissa kirjailijanura? Miten päästä alkuun, kuinka luoda rutiinit kirjoittamiselle ja verkostot vertaistuelle? Mikä on ollut vaikeinta ja mikä palkitsevinta? Kuinka kehittyä kirjoittamisessaan? Keskustelemassa kolme kirjailijanuransa alkutaivalta taittavaa kirjoittajaa Nina Korento, O.E. Lönnberg ja Shimo Suntila. Keskustelua johtaa kokenut konkari Johanna Sinisalo. Johanna Sinisalo, Nina Korento, Olli Lönnberg, Shimo Suntila
Jos joku ei ole vielä kuullut siitä, miten pari vuotta sitten kirjoitin raapaleen vuoden joka päivä, lauantaina saatan mainita tästä tempauksestani kirjoitusrutiinin synnyttämiseksi.
Osuuskustantamo Osuuskumman kirjailijat lukevat valikoituja raapaleita ja Annmari Dannebey lukee näytteen tulevasta teoksestaan “Kun kuulet laulun varjojen”. “Kun kuulet laulun varjojen” (Myllylahti, 2015) on historiallista reaalifantasiaa, joka sijoittuu Ranskaan ja useaan eri aikakauteen. Annmari Dannebey, Osuuskumman kirjoittajat
Hetko, pitäiskö tätä varten valita jotain raapaleitakin? Jos teillä on yhtikäs mitään toiveita, nyt on mitä erinomaisin aika ja hetki ehdotella luettavaa. Muutoin minä luen taas ”Aamun”. Tai ehkä luen sen joka tapauksessa.
Kaikki muut ajat
Puheita pidetään, mielipiteitä töräytellään, totuuksia jaetaan, kirjoja ja ruumiinosia signeerataan (vain pyytäjän omia ruumiinosia, eikä minua vakuuta lainkaan käsilaukussa olevan irtokäden myynti- tai aitoustodistus, niin että elkää edes yrittäkö).
Miten selittää Usva-leirin tenho sellaiselle, joka ei ole sitä itse kokenut? Suoran aivosyötteen toimiessa vielä hivenen puutteellisesti turvaudun kirjoitettuun sanaan ja kerron, millainen viikonloppu minulla oli. Mutta perusasiat ensin. Mikäkö on Usva?
Usvan järjestää Anne Leinonen omassa kodissaan Ristiinassa, mikä näin ääneen lausuttuna voi kuulostaa triviaalilta, mutta on itse asiassa osoitus Annen suuresta sydämestä ja vankkumattomasta tuesta koko spefikirjoittajien yhteisölle. En voi edes kuvitella, millaisia yhteistyökuvioita kaikki muut ovat solmineet, kun jo oma hyötynikin leirielämästä on niin laaja, ettei nykyistä uraani olisi edes olemassa tässä muodossa ilman Usvaa. Hattu päästä, faunit ja alienit! Tämä on sitä todellista kulttuurityötä.
Työtä on piisannut ja piisaa edelleen, mutta Anne jaksaa hymyillä. (kuva: Juri Timonen)
Kesäinen Usva on nelipäiväinen ja alkaa torstaina, kun taas talvinen variantti hoituu kesälomien ulkopuolisena puhtaasti viikonloppukeikkana. Neljä ihanaa päivää, jotka lataavat luovuuden pattereita ja auttavat jaksamaan vuoden pimeän ajan puurtamista. Vaan kaikella on hintansa: kauas on nimittäin pitkä matka.
En pidä autossa istumisesta mitenkään erityisesti, mutta matkaan sujuvasti ja nipottamatta, kunhan joku muu ajaa. Ratin takana tilanne on heti synkempi. Minulle passaa lyhyet ajot, kuten Yökylästä Kakskertaan. Pidemmillä matkoilla alkaa puutuminen. Helsinki ja Tampere on vielä mahdollista saavuttaa ilman suuremman antipatian syntymistä, mutta siitä eteenpäin mennään silkalla sisulla. Turnauskestävyyteni on onneksi parantunut tässä vuosien saatossa. Nyt rasitukset ilmenevät fyysisen kivun sijaan enää henkisenä uupumuksena. Voitte uskoa, että ihan jo perille pääsy tuntuu elähdyttävältä.
Torstai
Ajomatka oli sujunut musiikkia kuunnellen Arrenin hoitaessa dj:n virkaa. Viimeiset etapit köröttelimme pitkin hiekkateitä, ylitimme siltoja, joiden alla vaanivat pahat pukit ja joki-Cthulhu, ja vihdoin saatoimme kaartaa autotallin eteen parkkiin. Koettelemukset olivat ohi. Lisäksi emme joutuneet joki-Cthulhun lonkeroihin.
Astuin ulos autosta ja katsoin vehreyden keskellä siintävän kaksikerroksisen omakotitalon pihapiiriä. Koskaan emme ole olleet paikalla ensimmäisinä, emmekä olleet nytkään. Muita leiriläisiä istui jo pihapöydän ympärillä, ja vaikka olin tainnut tavata heistä kaikki vain kahta viikkoa aikaisemmin Finnconissa, se ei vähentänyt tuntemaani iloa laisinkaan. Tämä oli minun heimoani.
Boris ja Mixu välttelevät pöydällä lojuvien salmiakkien huomaamista.
Työn alla oli Usvan viimevuotisen äänikirjan Kun kansilaudoille liukui lohikäärme uusimman painoksen saattaminen levypakasta muovikoteloihin, ja moisesta ahkeruudesta innostuen tarjosin uutterille talkoolaisille oivallisen tilaisuuden tehdä lisää työtä. Nivaska Finncon-vihkosta ja Jake Cannonia kaipasi terävää käsitaittoa. Kaverit ryhtyivät puuhaan, minä sitten nidoin lopputulokset.
Sisällä oli lisää jengiä, heitä moikkailin samalla kun kannoimme kamoja sisään. Ei ollut hankala päätellä, mikä magia sisätiloissa kilpaili ulkona möllöttävän fuusioinfernon paahteen kanssa – ilmastointi! Jumalainen lämpöpumppu, tai useampi niitä taisi olla, piti sisälämpötilan siedettävänä, mikä oli merkittävä parannus viime vuoteen nähden.
Merkittävä syy hankkiutua paikalle ajoissa on Tarjan perinteinen kakkutarjoilu. Kermaa ja tuoreita marjoja, niistä on maukkaat paakkelsit tehty. Ja onhan ok, jos santsaan? Entä toisen kerran? Oliko merkkipäivä? Onnea vaan päivänsankarille tässä lusikallisten välissä. Eikö ollut, ihan iloksemmeko Tarja näitä tekee? Mutta sehän loistavaa! Lisää kahvia, toki toki. Jäikö jotain vielä syömättä?
Zum ja Perhana pyrkivät kakkuapajille. Tarja kauhistelee, syökö Shimo kaiken! (kuva: Juri Timonen)
Torstai meni pääasiassa matkan rasituksista toipumiseen. Illan tullen vaelsin Cthulhu-pullo muassani jokirannassa sijaitsevaan grillikatokseen turisemaan tutuille ja tutustumaan uusiin, joita oli tällä leirillä yksi. Hämärän syventyessä ryhdyin grillimestariksi käristämään kyrsää, ja vaikkei sitä kukaan uskokaan, jätin itse makkarat väliin. Omalta osaltani tyydyin muutamaan naukkuun ja aikaiseen lopetukseen, sillä perjantaina oli luvassa tiivistä menoa, jossa skarppius oli välttämättömyys. En nyt puhu aseilla ampumisesta, jota harrastimme lauantaina, vaan kirpparikierroksesta. Kirja on vakava asia.
Perjantai
Jos totta puhutaan, kirjahankinnat olivat alkaneet jo menomatkalla. ABC:n kyljessä sijaitseva halpakirjala heitti eteeni Steph Swainstonin trilogian päätösosan, ja kaiken kukkuraksi se killui aktiivisella puutelistallani. Luulin siis päässeeni jo hyvään alkuun, mutta jälkikäteen ajatellen, aamun koittaessa vähänpä vielä tiesin.
Retkikuntia oli muodostunut jääkaapin ovessa olevan ilmoittautumislistan perusteella kolme. Omaan autokuntaani olin Arrenin lisäksi napannut Boris Hurtan, sillä suurkollektöörin neuvot ovat kirjakaupoilla mittaamattoman arvokkaita. Enhän minä kaikkia kiintoisia kohteita tunne, vaikken sitä helpolla myönnäkään. Jäljelle jääneet paikat jyvittyivät Markus Perhanalle ja Jurille.
Koska olimme kaikki valmiit ja kellon mukaan Mäntyharjun kohteemme olivat availemassa oviaan, singahdimme matkaan. Oletin muiden olevan perässä, mutta tosiasiassa saimme vahingossa vartin kaulan kilpailijoihimme. Merkittävä etu, kuten tulemme huomaamaan. Reitti oli pitkä, mutkainen ja paikoitellen töyssyinen, ja nopeusrajoitus tuntui järkyttävän suurelta tien kunto huomioiden. Taustapeilissä häälyvä kuvajainen kuitenkin piti huolen siitä, ettei matkanopeutemme päässyt vajoamaan kovin alas.
Anne oli käynyt tiedustelumatkalla aiemmin ja merkinnyt karttaan kolme kirjaisaa kohdetta. Valitsimme oikein ja päädyimme ensimmäiseksi kirpputorille, jolla oli eniten annettavaa. Tutkimme hyllyjä kiinnostuneina ja bongailimme vaikka mitä houkutuksia. Hintatasokaan ei ollut paha, euron tai kaksi per kirja. Sitten huomasimme hyllyssä roikkuvan lapun. ”Kirjat 5 kpl / 1 euro”. Jestas! Kirja, joka on vain 20 senttiä on käytännössä ilmainen. Osaatteko te edes kuvitella, millainen vaikutus sellaisella on minuun? Kuvitelkaa maistiin päässyttä alkoholistia, joka huomaa Alkon takaoven unohtuneen yöksi auki. Kirjapino kasvoi järkyttävää vauhtia, ja samaa tahtia kiskoin hyllyistä kirjoja, joita tyrkytin Markuksen kouraan. ”Tämä on kiinnostava, tsekkaapa tuota. Tämä on oiva ostos. Oliko sulla tätä sarjaa? No tässä on viisi lisää.”
Kirves Mies suunnittelee kolmatta kerrosta kuultuaan kirpparikaappauksista. (kuva: Juri Timonen)
Sanoinko, että 20 senttiä on liki ilmainen? Entäpä sitten 10 senttiä? Muutkin retkikunnat saapuivat ja ryhtyivät saalistamaan, mutta operaatio jatkui vinkkailun ja yhteisen avunannon merkeissä. Kirjoja oli hyllymetritolkulla ja kymmenesosa ellei enemmänkin tuntui olevan genrekirjallisuutta. Minun ja Arrenin pino oli jakautunut kolmeksi pinoksi, ei vaan neljäksi. Sitten ensimmäinen kirjastaja uupui ja meni kassalle.
Selvisi, että ulkona ollut kyltti todella piti paikkansa. ”Kaikki -50%”, se sanoi. Kymmenellä sentillä kirja teki mieli kaapata kaikki ja kysyä, paljonko kirjahyllyt olisivat maksaneet päälle. Tyydyimme kuitenkin vain 55 kiinnostavimpaan kohteeseen ja maksoimme niistä tosiaan huimat 5,50€, summa jolla ei joka kapakasta saa edes yhtä tuoppia. Saatoin nauraa maanisesti, kun kannoin saalista kassatiskille. Hyvä on, myönnän nauraneeni. Mitään en kadu.
Seuraava paikka oli perinteisempi kirppis ja valikoimat heikommat, mutta löysin kokoelmasta puuttuvat kolme Harry Potteria varsin huokeaan hintaan, joten turhaksi ei sekään pysähdys osoittautunut. Kolmas ja viimeinen etappi oli paikallinen kierrätyskeskus, jossa haittatekijän virkaa toimitti home. Yläkerrassa tilanne oli parempi ja sieltä teimmekin pari löytöä, jälleen kymmenen sentin Mäntyharju-hintaan, mutta alakerrasta en uskaltanut lopulta napata edes suomalaisia klassikoita. Olisihan kirjat voinut aurinkokylvettää ja pakastaa, mutta siihen rumbaan en jaksanut niiden kirjojen vuoksi lähteä. Lopulta vetäydyimme onnellisina torikahville.
Torilla lähdin Arrenin kanssa hakemaan jäätelöä kioskista ja harhauduimme heti kirjalaatikoiden ääreen. WSOY:n 50-luvun seikkailukirjat eivät enää tuntuneet houkuttelevilta kolmen euron hintoineen, mutta Aku Ankan taskukirjoja valkkasimme nipun lapsille vietäviksi. Siinä tohinassa jäi sitten jäätelötkin ostamatta.
Hiukan sain velvoitteitakin edistettyä. Lupauduin taannoin toimittamaan, tai oikeammin opettamaan muita toimittamaan, STk:n antologian uusille kirjoittajille. Nyt valikoin toimittajat fiiliksen perusteella, sillä vaikka järki on hyvä, fiilis on paras. Mukaan lähtivät Leila Paananen, tuttu mm. paikallisesta kirjoittajapiiristä, Katri Alatalo, inspiroivaksi kirjailijatoveriksi monasti osoittautunut kollega, sekä Mia Myllymäki, jonka kanssa vaihdoin muutaman lausahduksen Facebookin kautta Finnconin alla, ja joka on jo nyt osoittautunut aivan ässäksi lisäksi projektiimme. Toinen saavutus oli uuden kierroksen ensimmäinen Atorox-haaste. Pelikentälle valkkaantui Osuuskumman Praedor-antologia. Iskekäähän kiinni.
Iltaa myöten väki lisääntyi ja viimeisten joukossa myös Tuomas pääsi vihdoin paikalle. Jätän nyt tuhannesti kirotuksi nimittelyt tuonnemmaksi, lähemmäs ensi vuoden uutta matsia, jossa kohtaamme entistä salskeampina nuorukaisina. Taas iltaa myöden ryhmityimme jokirantaan katoksen suojiin ja hyttysten murkinaksi puteleinemme, joista yksi oli jälleen Cthulhu-pullo. Jostain siellä epäilemättä puhuttiin, mutta ilman muistiinpanojani en kyllä muista mitä. Ja koska en mitään muistiinpanoja tehnyt, peli on varsin menetetty.
Perhana suorittaa yöllistä riittiä joki-Cthulhun manaamiseksi. (kuva: Juri Timonen)
Tässä vaiheessa on hyvä paikka mainita Usva-leirien ruokahuollosta. Ruokaa tuntuu olevan koko ajan. On aamupalaa ja kahvia, sitten lounas, taas kahvihetki, päivällistä, kahviakin luultavasti, sitten iltamurkinaa. Kaikki tämä, plus majoitus, hoituu hyvin edullisella kulungilla, ja uskon vahvasti, että leiriläiset olisivat valmiit maksamaan enemmänkin, sillä vuosien saatossa hinnat ovat nousseet siinä missä leirimaksu ei. Tällä kertaa söin makkaraakin, olinhan ostanut paketin Campingia.
Lauantai
Monella leirillä on ollut jotain ohjelmaa, kuten pieniä esitelmiä kirjailijoita kiinnostavista aiheista, mutta tällä kertaa Anne ja Helena olivat järjestäneet aivan mahtavan setin käytännön koulutusta. Aamiaisen jälkeen, ja itse asiassa lounaskin tuli hoidettua, pakkauduimme jälleen autoihin ja suuntasimme reilun puolen tunnin matkan päässä sijaitsevalle hiekkakuopalle. Siellä meitä odotti Someen Erä-Ässien pätevät kouluttajat.
Me kirjoittajat, ainakin ursmaisemmasta päästä, tapaamme heittää hahmomme kiivaisiin tilanteisiin. Pyssyt paukkaavat ja teräs iskee teräkseen. Oppimme olemme luultavasti saaneet joko elokuvista tai roskakirjallisuudesta. Moni tietomme saattaa siitä huolimatta pitää paikkansa, mutta mikään ei voita omaa käytännön kokemusta. Siksipä aseiden käsittely asiantuntijoiden käsissä tuli, ainakin omalla kohdallani, vakavaan tarpeeseen.
Tuomas oli jättäytynyt pois aikeenaan kirjoittaa Zargynin seikkailuista, kun me muut paukutimme helteen ahdistamassa hiekkamontussa. Omien sanojensa mukaan hän ei olisi haluamaansa oppia saanut, sillä Erä-Ässillä tuskin oli hallussaan olalta laukaistavia atomiaseita. Ja oikeassahan Tuomas oli, tai ainakaan meille ei moista arsenaalia esitelty.
Imperiumi on tehnyt vakavan virheen ja hyökkäyksen aika on koittanut. (kuva: Tarja Sipiläinen)
Ensin kävimme läpi pari perusjuttua, jotka tiivistyivät seuraavaan: Älkää jupeksiko linjalla, kun toinen ampuu. Siitä voi tulla pipi. Ne, joilla oli jo jotain kokemusta, tarttuivat revolveriin. Meidät vasta-alkajat ohjattiin pienoiskiväärin ääreen. Haasteena oli saada silmä oikealle etäisyydelle kiikaritähtäimestä, sillä muutoin linssissä vilisi pelkkää maastopuuroa, mutta sieltä se sopiva vyöhyke kokeilemalla löytyi. Osuin jopa tauluun. Näillä taidoin voisin hyvin lähteä hirvimetsälle, olettaen että hirvet seisovat hievahtamatta koko tähtäilyni ajan.
Pistoolin kanssa meni heikommin. Ensin otti oma aikansa hahmottaa, mitkä edes olivat maalit. Montun rinteeseen oli kylvetty savikiekkoja, mutta minulla on syntymähuono näkö. Onhan niitä silmiä rukattu ja moneen kertaan onkin, ja nykyinen lopputulos on rutkasti parempi kuin mitä se olisi ilman hoitoa, mutta tietyt muille ihmisille ilmiselvät asiat eivät näillä näköelimillä luonnistu lainkaan. Lopulta kuitenkin paikansin kohteet luotettavasti ja annoin palaa. Revolverin rulla tyhjeni, mutta ainuttakaan osumaa ei tullut. Yksi savikiekko valui rinnettä alas kämmenen leveyden verran, kun osuin rinteeseen sen alla. Ei tulisi minusta Lucky Lukea, ei.
The Quite Expendables. (kuva: Juri Timonen)
Taljajousi oli mukava kokemus ja ulkoasultaan hyvin scifistinen. Valokuitua, merkkivärejä, vatupassi. Narua ja jännettä riitti joka suuntaan. Epävarmana voimieni riittämisestä vedin jänteen piukaksi, asemoin aseen toisaalta itseäni vasten, toisaalta kohti maalin virkaa toimittavaa patjarullaa, ja hipaisin sormella laukaisulaitteen liipaisinta. *Thunk* kuului patjarullasta kuin Nottinghamin sheriffin miehen rintakehästä.
Shimo testaa jalkajousta. (kuva: Tarja Sipiläinen)
Seuraavaksi kokeilin jalkajousta. Viritys onnistui ongelmitta jälleen, mutta tähtäysvarmuus oli heikompi. Toinen käsi oli hyvin hollilla, mutta toisella kouralla kun piti antaa tukea, huomasin, miten epäergonomisesti tukipala oli sijoitettu. Kai sen paikan joku minua fiksumpi on laskenut, joten todellinen moite osuu minuun itseeni eikä niinkään aseeseen. Osuiko nuoleni, siitä en nyt enää ole ihan varma, mutta sanotaan mahdollisesti.
Hirvikivääri olikin jo järeämpi peli. Ammuin makuulta ja jalalta, mutta potku ei ollut lainkaan paha, kunhan siihen tiesi varautua. Käytännössä tämä tarkoitti aseen painamista kehoon kiinni. Pelkkä kevyt kosketus ei riittänyt, siitä tuli vain tälli, ja jos huono tuuri kävi, kiikaritähtäin otsaan. Mixu pääsi liittymään niin kutsuttuun puolikuun kerhoon ja piti rituaalinomaista laastaria koko loppuillan.
Savikiekot saavat kyytiä haulikolla. (kuva: Tarja Sipiläinen)
Sitten löysin leipälajini. Haulikko on minun aseeni. Ammuin läheltä, ammuin kauempaa. Kaikki osuivat, tai ainakin riittävän moni hauli. Seitsemästä metristä hajonta ei ollut iso ja patruunan kärki repi pahviin reilun reiän. Kyllä semmoisella tykillä lähitaistoon käyvän karhun pudottaa, jos vain hermot kestävät. Minun hermoni ehkä eivät kestäisi. Loppua kohden pääsin vanhojen vihollisteni kimppuun paremman aseen kanssa, enkä nyt puhu roskakirjailija Salorannasta. Savikiekoista tuli selvää jälkeä haulikon kanssa. Kolme patruunaa sisään, kolme kiekkoa tuhoutui säälimättömässä haulisateessa.
Kaiken tämän jälkeen minulla on paljon parempi käsitys miltä ampuminen tuntuu, paljonko ase potkaisee, kuinka luja paukaus tulee äänenvaimentimen kanssa tai ilman, ja mikä on minkäkin aseen läpäisykyky. Parinkymmenen metrin matkalta hirvikiväärin luoti tyssäsi hiekkaämpäriin, mutta jalkajousen nuoli täräytti takaseinästä läpi.
Olen läpensä kiitollinen meitä ohjastaneille kouluttajille. Enkä epäile hetkeäkään, etteikö keikka olisi ollut yhtä antoisa muillekin. Jos yksikin meistä nyt välttää jonkin triviaalin virheen tulevassa tarinassaan, reissu oli tekemisen arvoinen.
Helle jaksoi painaa päälle oikein urakalla, joten sikäli vääjäämättä koittava lopetus ei jäänyt kaihertamaan kovin pahasti, ja onneksi tässä ei vielä ollut kaikki. Siirryimme seuraavaan kohteeseen pitkäjousen ja viikinkikirveen pariin. Heti kahvipaussin jälkeen.
Lopputreeni pidettiin Helena Wariksen kotikonnuilla. Paikkaa vahti neljä kissaa, kolme koiraa ja melkoinen liuta kanoja ja kukkoja. Enpä ole ennen pitänyt kanaa sylissä, kaupunkilainen kun olen. Jousen harjoittelu jäi hivenen vähäiseksi, koska treenipisteitä oli vain yksi ja kokeilijoita paljon. Jostain syystä harvempi oli kiinnostunut heittämään kirvestä, mikä sopi meille muille. Enemmän heittoaikaa.
Janne näyttää mallia, miten kirves heilahtaa. (kuva: Juri Timonen)
Kaksiteräisen aseen kanssa sai olla sen verran tarkkana, ettei omaan selkään osunut. Kirves tempaistiin pään yläpuolelle ja sieltä eteenpäin kohti monen metrin päässä seisovaa pölleistä rakennettua maaliseinää. Oikein heitettynä kirves iskeytyi syvälle puuhun, huonommalla suorituksella kirveen varsi kynti maata kuin paraskin aura. Monitaitoisena pärjäsin kummassakin lajissa varsin kohtalaisesti.
Talossa sisällä kohtasimme Smaugin. Siellä se vilisti pitkin terraariota, mutta harmillisesti se ei puhua pukahtanut sanaakaan Cumberbatchin äänellä. Jatkuva lämpöaalto alkoi verottaa väkeä ja autolasti kerrallaan suuntasi kohti perusleiriä, kunnes vain minä ja Arren olimme jäljellä. Päätimme jäädä hetkiseksi, etenkin kun sisäkissat päästettiin jälleen vapaaksi. Se hetki pääsi hieman venähtämään, tarkkaan sanoen useaksi tunniksi.
Smaug poikasena
Helena ja Janne tunnustautuvat raapaleitteni faneiksi, mikä sopii hyvin, sillä minä taas diggaan Helenan tavasta kuvailla ja vyöryttää tarinaa eteenpäin. Vuoren juuri luin ja pidin, ja iltasatukirjana kesken jäänyt Uniin piirretty polku kelluu luettavien kasan pintakerroksissa. Jannen kanssa päädyimme pohtimaan todellisuuden luonnetta, kvanttitiloja, psyykkisiä voimia, Carlos Castanedaa ja sitä, miksi juustohöylä tuntuu liikkuvan itsestään. Sain myös mielenkiintoisen tarina-aiheen novelliin tai kenties jopa romaaniin, mutta siitä en nyt enempää puhu.
Paikalla oli myös nuorempaa jengiä, joilla on vakaana aikeena tehdä Uniin piirretystä polustaelokuva (likettäkää). Ensin lyhyempi pätkä, sitten täyspitkä raina. Näin hienolle aatokselle voin vain toivottaa mahtia ja menestystä!
Auringon jo laskettua kovin matalalle aloitimme matkan takaisin Annen tontille. Huolimatta selvistä ohjeista, tai oikeastaan juuri niiden vuoksi, sukkuloimme paikallisia kärrypolkuja jonkin aikaa ennen kuin pääsimme isommille teille ja löysimme asvalttia. Joskus ihmettelen sitä, miten tällä suuntavaistolla löydän kotoa töihin.
Perillä oli juuri iltapala käristymässä ja aurinko painumassa mailleen. Hienoa! Hämärän laskeutuminen sopi suunnitelmiin mainiosti. Kirves Mies oli löytänyt varastoistaan pullollisen sytytysnestettä (ja nimenomaan Luciferia, kuten asiaan kuuluukin), makkaratikun ja lakanan riekaleita, joten kaikki tykötarpeet olivat saatavilla.
Shimo harjoittelee Yog-Kampelothia vastaan taistelemista. (kuva: Juri Timonen)
Kovin monia jänniä taitoja en voi opettaa, mutta tulenpuhallus on poikkeus. Yleisön pidätellessä jännittyneenä kollektiivista hengitystään hönkäilin lieskan toisensa jälkeen vasten tummenevaa taivasta. Reaktioista päätellen esitystä voi luonnehtia jopa näyttäväksi. Jos joku ihmettelee, miten pörheän parran kanssa voi syöstä lieskoja käräyttämättä karvojaan, jatkakaa toki ihmettelyä ja kertokaa minullekin, jos löydätte ratkaisun. Kahteen otteeseen tuli tarttui naamakarvoihin ja lieskat piti taputella sammuksiin. Lasken tämmöiset tapaturmat show-elämän luontaisiin riskeihin. Eikä se toisaalta ollut edes ensimmäinen kerta. Pari talvea sitten esiinnyin koulun tokaluokan joulujuhlan jälkeen lapsosille ja heidän vanhemmilleen. Lieskat lensivät, mutta jossain vaiheessa yleisön joukosta alkoi kuulua hivenen hätääntyneitä huudahduksia, ja huomasin, miten valon läikettä tuli tyystin toisesta paikasta kuin soihdusta. Mutta ei se ollut mitään vakavaa, viikset vain olivat syttyneet tuleen.
Kunnon show-mies olisi liioitellut tempun vaaroja ja kerännyt kasapäin kunniaa, mutta sillä ei houkutella muita kuin rämäpäitä kokeilemaan lajia, ja tosiasiassahan koko juttu on hyvin helppo. Arren vanhana konkarina demosi omia taitojaan, minkä jälkeen estradi oli auki muidenkin kokeilla. Ja löytyihän niitä uskalikkoja viitisen kappaletta.
Arren antaa palaa. (kuva: Juri Timonen)
Tulenpuhallus on itse asiassa niin yksinkertainen temppu, että voin selittää sen tässäkin. Epäilettekö? Opetimme jipon aikanaan 11-vuotiaalle esikoisellemme. Jos ei tullutkaan kutsua Tylypahkaan, ainakin voi esiintyä tarpeen tullen lohikäärmeenä.
Tarvitaan puuvillaa. Vanha lakana käy oikein hyvin. Se kiedotaan sopivan tikun kärkeen, ja tähän grillikatosten vakiovaruste makkarakeppi passaa oikein hyvin. Lakanatuppo kastellaan sytytysnesteellä. Itse käytän rypsipohjaista ainetta, koska siinä on vähemmän haitallisia aineita, joiden ei soisi imeytyvän limakalvoista läpi ja jotka eivät ole aivan niin terveydelle haitallisia vahinkonielaisun kohdalla. Tätä viimeisintä en ole itse kokenut, mutta varman päälle pelaavat pitävät myrkytyskeskuksen numeron hollilla.
Taivas lyö tulta! (kuva: Juri Timonen)
Itse en aina vaivaudu, mutta leuka, kaula ja paljaana oleva rintakehä kannattaa lääppiä vaikka aurinkovoiteella. Muutoin joka puolelle pirskoutuva neste pääsee ihokontaktissa imeytymään elimistöön. Sitten vain nestettä mukiin, soihtu palamaan, hörppy suuhun ja puhallus kohti soihtua. Tavoitteena ei ole ruikkaus vaan elokuvista tuttu efekti, kun kaljaa juuri hörpännyt tyyppi yllättyy jostakin ja purskauttaa oluset laajana pilvenä joka suuntaan. Soihtu sytyttää tuon pilven ja tulos on kaunis katsella. Soihdun etäisyyttä kasvoista voi ja kannattaa vaihdella. Etenkin jos lieskat tulevat liian liki.
Oliko tässä kaikki tarpeellinen? Jos arvelet että oli, muistuttaisin kuitenkin vesiämpärin tarpeellisuudesta ja huomautan, että ehkäpä sanomatta on muitakin olennaisia seikkoja, joten ennen ensimmäistä yritystä, koko homma kannattaa ajatella läpi riskit huomioiden. Capeesh? Rock. Vaan kuten sanottu, 11-vuotias oppi jujun parissa minuutissa, joten minään rakettikirurgiana tätä on turha pitää.
Morre, the mother of dragons.
Seuraava vaihe olikin piestä kehosta Lucifer pois, ja suomalaiselle ainoa oikea tapa tähän on sauna.
Vielä kerran kutsui grillikatos, josta käsin saattoi tarkkailla joki-Cthulhun pesimäpuuhia, mikäli se kohdalle sattui. Jossain vaiheessa keskustelun aiheeksi nousivat haasteet seuraavaa vuotta varten, ja sopivassa vauhdissa esitin minäkin omani. Mainittava kyllä on, että vain Tarja oli kyllin rohkea tarttuakseen siihen. Ensi kesän leirillä teemme kumpikin 200 peräkkäistä vatsalihasliikettä, tulilinjalla on puolen litran leka brandya. Varoitin kyllä Tarjaa siitä, että ihan niin kuuno tämä haaste ei ole kuin miltä minä näytän. Kolme vuotta sitten otin tavoitteeksi tuon 200 vatsalihasta ja onnistuinkin siinä. Sen jälkeen kyllä harjoitusohjelma on karahtanut karille aina kolmannen treeniviikon jälkeen, mutta nyt kun haaste on julkisesti esitelty, se ehkä antaa motivaatiota ylittää itsensä taas uudelleen. Kiinnostuneille vinkkaan kirittäjäksi sivuston two hundred sit-ups. Lähtekää muutkin mukaan.
Ilta venähti aamunkoiksi ja aikarauta näytti puolta kuutta, kun vihdoin pääsin höyhensaarille. Siinähän sitä oli taas tullut harrastettua, sitä science fictionia. Last man standing en silti ollut, se kunnia meni Kosmoskynä-Jurille kaikkina kolmena iltana. Jos näitä nyt enää voi illoiksi kutsua.
Sunnuntai
Star Trekin uusi sukupolvikin sen jo tiesi – kaikki hyvä loppuu aikanaan. Onneksi lapset pitivät huolen siitä, että aamun unet eivät venyneet liian pitkiksi, vaan jotain ehti vielä tehdäkin.
Niin, tosiaan, leiriläisten jälkikasvu. Minulle on vuosien saatossa ehtinyt kertyä omassa tuttavapiirissämme joltinenkin maine Simo-hirviönä. Jopa siinä määrin, että minulle on lahjoitettu asiaankuuluva t-paita sekä lippalakki. Tosin tällainen maine on ansaittava, työllä ja tuskalla. Lukemattomia tunteja olen karjuen jahdannut karkuun säntäileviä synttärivieraita pitkin pihaa ja jopa koko pahamaineista Yökylää. Moinen rooli napsahtaa helposti päälle ja leirilasten keskuudessa kävikin varsin pian selväksi, miten Simo-hirviötä tuli käsitellä. Asenteella. Ja voi pojat, millaisella asenteella!
Hivviö kavjahtaa! ”Kaaraks mulle kans?” (kuva: Juri Timonen)
Tässä poikkean uudelle sivupolulle ja mainitsen, että Boris Hurtta on jo pitkään käynyt sielukauppaa. Hän osaa keneltä tahansa sielun viidellä eurolla. Sielu päätyy Lidlin mustaan pikakahvipurkkiin kauppasopimuksen kanssa ja myyjä saa viisi euroa puhtaana käteen. Kovin tiuhaan ei kauppa ole tuntunut käyvän, ja tälläkin leirillä minä olin ainoa, joka omani myin. Ensin hannaroin hetken ja mietin, pitäisikö odottaa jotain isompaa tarjousta, mutta jumalankieltäjänähän minä voin myydä sellaisen, johon en usko, vaikka kuinka moneen kertaan. Otin siis tarjotun vitosen ja ilmoitan täten olevani valmis allekirjoittamaan muitakin kauppasopimuksia aiheen tiimoilta.
Mitä lapsi tekee hirviölle? Uhkaa sitä tietenkin kuolemalla. Mitäs muutakaan? Minäpä huomautin, että sieluni myyneenä olisin itse asiassa mahdoton tapettava ja siten entistäkin vaarallisempi vihollinen. Kaikeksi onneksi seuraavaan sukupolveen voi luottaa, tulevaisuutemme on hyvissä käsissä. Lapsikatras tiesi heti, mitä tehdä. ”Sitten me tuhoamme sinulta pään!” Niin sitä pitää! Tämä teoreettinen mahdollisuus oli huvittavuudessaan vertaansa vailla aina siihen asti, että Saara pian aiemmin kuvatun keskustelun jälkeen mulkaisi taakseni ja sanoi hyvin rauhallisella äänellä: ”Hei, ei sitten saa lyödä oikeasti.” Siinä oli ilmeisesti sekunneista kiinni, ettei Simo-hirviölle olisi ilmaantunut mehevää kuhmua takaraivoon. Ehkäpä riski on nyt ensi vuotta ajatellen pienempi, kun lapset pääsivät sitten todistamaan hurjan hirviön kykenevän myös hönkimään lieskoja halutessaan. Tai sitten ne ottivat muusta ohjelmasta opiksi ja hankkivat kiikaritähtäimen.
Jotkut menevät kirjoittajaleirille kirjoittamaan ja edistämään projektejaan. Minullakin oli tarkoitus ehtiä vaikka mitä, mutta suurin osa riippui ehtimisestä ennen leiriä ja Finncon-raportti haukkasi käytettävissä olevasta ajasta noin viikon. Jotain olin sentään saanut aikaiseksi. Istuin Markuksen kanssa alas puimaan paria hänen novelliaan, ja jälkikäteenkin ajatellen oli kyllä hyvää settiä. Funtsimme yhdessä, millaisilla lisäyksillä nyt jo pätevistä novelleista tulisi vieläkin parempia, ja nyt odotankin innoissani, miltä Markuksen seuraavat versiot näyttävät. Siinä on kyllä tyyppi, jolta olisi saanut tulla novellikokoelma jo pari vuotta sitten. Hyvä että nyt on työn alla.
Jonain iltana olin lukaissut ääneen alkua omasta Stepanin koodeksi -novellistani iltanuotiolla. Jynssätessäni auton ikkunoista atomisoituneita hyönteisiä, siitepölyä, tomua ja muuta kuonaa, jotta kotimatkalla näkisin ulos, Anne tuli juttelemaan ja huomautti käyttämästäni rekisteristä toisen hahmoni kohdalla. Se, miten hahmo puhui, tai tässä tapauksessa kirjoitti, ei kuulostanut alkutilanteen mukaiselta. Ja oikeassahan tuo oli! Huomasin, että tietyt kehityskaaret kulkivat kyllä päässäni, mutta paperille saakka ne eivät olleet päätyneet. Tuunaus jäänee aika vähäiseksi, loppujen lopuksi, mutta se on hyvin kriittistä yhtä kaikki. Hyvää kannattaa pakertaa otsa hiessä, huonoa ei kannata tehdä lainkaan.
Ottaakohan tämä paikka alivuokralaisia pidemmäksikin aikaa?
Lupauksiakin levittelin kuin tuhlaajapoika konsanaan. Tarjouduin laatimaan testejä Kosmiseen Colosseumiin eli Kosmoskynän novelliarviointipalstalle. En tosin aivan pyyteettä, sillä hyvillä teoilla sai lunastettua arpalipukkeita Annen mahtaviin kirja-arpajaisiin. Joku vuosi ne vielä keksivät, että tarjoamalla juuri tiettyjä opuksia minut saa loikkimaan pihapuusta toiseen kuin oravan, ja silloin minua viedään. Nyt kuitenkin seisoin vaanimassa palkintopöydän ääressä huippujännittävää arvontaa. Ensimmäiseksi nousi nimi… Zum! Zum? Zum Teufel? Zum-di-dum? Mutta kyse olikin persoonallisesta käsialasta ja voittaja oli Jussi. Sinne meni kovakantinen versio Helena Wariksen Uniin piirretystä polusta! Se minulla on toki signeerattuna pokkarina, mutta trilogian kaksi jälkimmäistä osaa esittävät vaatimuksia pehmoveljensä vaihtamisesta.
Tämän tappion jälkeen lähti viuhka käymään minullakin. Ensin sain kaapattua Genevieve Valentinen mainion kirjan, sen jälkeen vampyyriantologian Verenhimo. Joka kerran, kun vilkaisin pöytää, aloin hekotella jonkun raukan läpimätää tuuria. Nata oli lisännyt Annen palkintopottiin hyvin filmaattisen Twilight-pyyhkeen, jossa killisteli ainakin se kimallevampyyrisälli. Jonkun sekin oli otettava, epäilemättä viimeiseksi. Kirjojen joukossa ei kuitenkaan enää ollut olennaista kaapattavaa, enkä halunnut vaikuttaa niin ahneelta kuin mitä tosiasiassa olen, joten Verenhimo kourassani letkautin ottavani seuraavalla osumalla sitten pyyhkeen. Kaikki triviaaleja komedioita katsoneet tietävät jo tästä johdannosta, miten kävi. Arvan noustua pihalla esiintyi kilpaa vahingoniloista naurua ja merkitseviä katseita, jotka kertoivat, että tästä ei nyt selittelyllä selvittäisi. Raahustin noutamaan Edward-pyyhkeen kuin teloituskomppanian eteen asteleva ainakin.
Samassa suunnitelma alkoi ottaa muotoaan. Minulla oli pyyhe, mutta kuka sanoi, että se olisi kotiin vietävä? Annen ristiksi sitä nyt ei kehtaisi jättää, mutta Tuomaksen hyvinkin, eikä mies edes ollut pihalla seuraamassa jännittävää toimitusta. Seuraavan puolen tunnin ajan vaanin tilaisuutta livauttaa rätti Tuomaksen olkalaukkuun, mutta haasteiden kasautuessa liikaa tyydyin Tuomaksen matkalaukkuun, jossa oli kannettu miljoona kiloa kirjoja. Valitettavasti operaatio suoritettiin liian aikaisin ja Tuomas ehti huomata jäynän, mutta otti autonpesun ja liki pakkauksen verran, että hän alkoi aavistella, kuka syyllinen saattoi olla. Mitään en myöntänyt silloin, joten tätä on nyt pidettävä kirjallisena tunnustuksena. Ensimmäisen källin karahdettua kiville kehitin perään vielä toisen, mutta koska siitä ei ole vielä Facebookissa minun nähdäkseni huomautettu, en aio antaa ennakkovaroitusta ja kertoa, mikä se on.
Joki-Cthulhu kaappaa auton ja romuttaa sen. On aika lähteä. (kuva: Juri Timonen)
Kun auto oli siinä kunnossa, että sillä uskalsi lähteä isoille teille, oli aika pakata kimpsut ja kampsut, huikata heit ja suunnata baanalle. Eipä siihen pitäisi kauaa mennä. Harvoin olen ollut yhtä väärässä. Kyydissämme olivat palaamassa Boriksen lisäksi Morre ja poikansa Lari, joten sisätilat olivat täynnä ja takakontti useamman käytössä. Ja niin kävi, että kolme laatikollista kirjoja oli pakko jättää Annen murheeksi ja kuljetettavaksi Fantastisiin pitoihin, ne kun eivät mahtuneet hydraulipuristimellakaan. Tämä saattaa olla pieni merkki siitä, että kirjanhankintamopo karkasi lapasesta jossain vaiheessa viikonloppua, mutta mitä muka voi tehdä, kun kirjat maksavat kymmenen senttiä kappaleelta? Minä vain kysyn.
Oliko tässä kaikki, joku kenties kysyy. Onko tämä täydellinen kuva Usva-leiristä? Ei tietenkään ole, nämähän ovat mietteitä ja muistikuvia vain yhdeltä ihmiseltä, ja nekin hajahuomioita. Paljon jäi kertomatta, mutta niin kuuluukin. Esimerkiksi Milla ja Meri -kuunnelmasta en ole sanonut sanaakaan.
Kiitos kaikki hyvästä seurasta, Anne ja Kirves Mies emännöinnistä sekä Erä-Ässät koulutuksesta. Ensi vuoteen!
Finncon 2014 eli kuinka nähdä maailmankaikkeuden ihmeet alta 20 altarian dollarilla päivässä
Perjantai
Con kuin con vaatii reissuna tietynlaiset puitteet ollakseen edes mahdollinen toteuttaa. Pääsääntöisesti tämä tarkoittaa meidän perheen kohdalla edullista matkaa ja mieluiten ilmaista majoitusta. Yksikin hotelliyö tuppaa maksamaan enemmän kuin raaskin laittaa kirjoihin koko conin aikana. Siksipä olikin oivallista, että majoitus järjestyi paikallisen fanin hoteissa, ja kyydin saimme bensakuluja vastaan kavereilta. Tämä intro sisältää samalla myös loistavan esimerkin siitä, mitä fandom on ja miten se toimii. Olen kiitollinen kaikille osapuolille ja toivon, että voimme puolestamme osoittaa apua ja vieraanvaraisuutta muille joskus tulevaisuudessa. Toki näin olemme jo tehneetkin. Pyörä pyörii.
Perjantaiaamu alkoi perinteisellä, viime hetken juttuja sisältävällä häsläämisellä, jonka järjestelmällisemmät ihmiset epäilemättä välttävät, mutta me emme koskaan. Olikos nyt mukana kaikki signeerattavat kirjat? Entä puhelinten laturit? Lopulta julistin Arrenin kanssa projektin valmiiksi, oli se sitä tai ei. Lähtö kun on kuin novellia kirjoittaisi – täydellisen valmista ei tule ikinä.
Tomin ja Hannen saavuttua haimme kyytiimme vielä Nina Korennon, koska neljällä ihmisellä autossa olisi vielä mahtunut istumaan melko mukavasti. Viimeisen lisäyksen jälkeen tunnelma oli varsin intiimi, mikä sattumoisin on sama, mitä sardiinit tapaavat sanoa, kun purkki avataan. (Tai niin luulen, en syö sardiineja.)
Suunnattoman pitkä matka Turusta Jyväskylään sujui häkellyttävän sutjakkaasti. Ensin pysähdyttiin, kun Tampere oli vielä edessäpäin, sitten Jyväskylään oli enää viisi kilometriä. Epäilen jonkinlaista warp-teknologian käyttöä. Epäilisin muutoin myös Millaa ja Meriä, mutta heidät innoittaneen tyttökaksikon olimme jo ulkoistaneet lähisaariston rantaveteen koko viikonlopuksi. Matkan aikana opimme paljon uutta, kuten sellaisen pikkudetaljin, että Nina puvustaa Kamelotia. Kamelotia! Toisaalta ei pitäisi olla kovin yllättynyt siitä, että vajaat puoli vuotta sitten tavattu ihminen pystyy edelleen pudottelemaan tämänkaltaisia pommeja. Harkitsin hetken kertovani olevani Linnunradan presidentti, mutta päätin pantata tätä faktaa vielä jonkin aikaa.
Nina Korento, professionaali lurjus. Yllätyshyökkäykset ja puvustus tilauksesta (kuva: Tomi Junnila)
Perillä majoituimme Casa Eskola-Hirvaseen, jonka julistan parhaimmaksi yöpaikaksi Näsinneulasta pohjoiseen. Aamuisin esimerkiksi oli tarjolla vastajauhetuista pavuista tehtyä espressoa. Asuntokompleksissa oli myös muutama mukulaikäinen yksilö, jotka ymmärsivät Simo-hirviön päälle, ja osasivat myös murista Simo-hirviön luimistelemaan sohvan taakse alta infinitesimaalisen aikayksikön. Se on oikea asenne, sällit!
Dumpattuamme romppeemme pyyhälsimme con-paikalle jättämään kirjakirppiskasseja, sen verran oli taas vuoden aikana ehtinyt tuplakappaleita pesiytyä. Samalla päädyimme vekslaamaan kirppiksen pöytiä ojennukseen ja saatoin luoda ensisilmäyksen tulevaan tarjontaan. Kirppis itse avautui vasta lauantaina, mutta yritteliäs wannabe-suurkeräilijä osaa iskeä myös sivusta ja vaihtureilla sun muilla vekslailuilla homma pääsi alkuun. Muista lähteistä peräisin olevien hankintojen kanssa ensimmäisen päivän saalis olikin jo 16 kirjaa. Hienoimmaksi kaappaukseksi nostan täydellisen sarjan James Blishin ylösmerkitsemiä Star Trek -käsikirjoituksia. Keräilijän kiro on ymmärtää, kuinka vajavainen oma kokoelma onkaan, kun kohtaa kuriositeetin.
Usva-leirin konkarit Markus Harju, Tapio Ranta-aho ja Heikki Nevala (kuva: Anne Leinonen)
Kirppisjeesauksesta suuntasimme Kirjailijatalolle, jossa oli jo ehditty julkistaa STk:n uusi kirjoittajaopas Kummallisen kirjoittajat. Sisältö vaikuttaa todella kovalta ja kansi on älyttömän hieno. Kun pitelin omaa kappalettani näpeissäni, tuli sellainen olo, että nyt jossain on sattunut jokin fiba, kun minutkin on hyväksytty yhdeksi kirjoittajaksi alan menestyneiden kirjailijoiden joukkoon – Anne Leinonen, Saara Henriksson, Miina Supinen, Boris Hurtta, näin muutamia mainitakseni. Ja tietenkin arkkiviholliseni Tuomas Saloranta. Kaikkeen sekin mies ehtii. Jaossa oli myös uusinta Kosmoskynää, jonka kääräisin kokoelmiini. Tämän kaappauksen hohdokkuutta kuitenkin vähentää moraalinen velvollisuuteni maksaa seuran tämän vuoden jäsenmaksu.
Kirjailijatalo oli myös ensimmäinen paikka, jossa saatoin toden teolla kaupitella omaa pientä vihkostani Jake Cannon vastaan veriviholliset. Olin väsännyt niitä neljäkymmentä kappaletta ja optimistisesti ottanut koko nivaskan mukaan, joskin arvelin kantavani ainakin puolet takaisin. Kävi kuitenkin niin, että liki kaikki menivät jo perjantaina, ja olisivatkin loppuneet, jos en olisi jemmannut muutamaa seuraavaa päivää varten.
Kansi: Arren Zherbin
Jake-vihkosesta löytyy splatterpunk-antologiassa Ja hän huutaa julkaistun niminovellin lisäksi ainoa Jake Cannon -raapale, sekä tätä julkaisua varten väsätyt hahmoesittelyt Arrenin piirtämine kuvineen. Ensin yritin pohjata esittelyt novellista ilmikäyneisiin tietoihin, mutta jouduin pian toteamaan, että hahmot oli rakennettu silkkipaperista ja hämähäkinseitistä. Tekaisin siis hahmohistoriat parissa tunnissa stetson-menetelmällä, ja tunsin itseni päteväksikin roskakirjailijaksi.
Koko viikonlopun henkilökohtaisena teemana olikin juuri roskakirjailijuus. Sunnuntaiaamuna oli luvassa mestaruusmatsi pahamaineista Tuomas Salorantaa vastaan. Itse olin valmistautunut koitokseen kirjoittamalla tuntikausia. Pahat kielet väittäisivät, että matsin käsikirjoitusta, mutta tämän kiistän mitä jyrkimmin. Sen sijaan kävin korkean paikan leirillä Toisten jumalien luona tutustumassa Kadathin historiaan, geokätköilemässä Kutna Horan pohjattomissa hopeakaivoksissa ja treenaamassa pulmanpoistajien taistelutaktiikoita Alfakompleksin onnellisuutta huokuvassa ympäristössä. Viimeisessä mukana oli kelpo lauma selkäänpuukottavia pettureita, jotka teloittivat kloonini jokaisen sopivan tilaisuuden tullen. Kuten myöhemmin kävi ilmi, se se vasta olikin hyödyllistä treeniä.
Kirjailijatalolla tapasin monia kirjallisesti suuntautuneita tuttuja ja tovereita, joita pääsee tapaamaan turhan harvoin. Erityisen ilahduttavaa oli treffata vihdoinkin ulkosavolainen ranskatar Minttu, johon tähänastiset kontaktit ovat hoituneet vain nettiä pitkin. Mutta kuten tavallista, käytössä ollut aika per ihmispopulaation koko takasi sen, että kommunikaatio koostui lähinnä viuhtomisesta ja moikkailusta, ja Jake Cannonin kauppaamisesta. Usva-leiri on se paikka, johon mennään keskustelemaan kirjallisuudesta ja visioimaan houreisia antologia-ideoita, laajat scifitapahtumat sopivat lähinnä säntäilyyn. Lopulta ryhmäpaine kampesi minut kohti ruokamestaa.
Kuvassa Tero Ykspetäjä, joka aikanaan tutustutti minut laajempaan fandomiin Viikinsaaren kesäretkellä 1996. (kuva: Anne Leinonen)
Perjantain ilta oli pyhitetty Sohwissa notkumiselle. Yhytimme Aavetaajuuden porukat nurkkapöydästä, ja siellähän se halvatun Salorantakin keekoili kuin paraskin roskakirjailija. Siinä sitä vähän haastettiin, mutta eipä vielä silloin jaksanut mesota sen enempiä. Tässä vaiheessa haltuuni siirtyi Hei, Rillumapunk! -antologian previkkapalikka eli Boris Hurtan novellista tehty vihkonen Ainahan on maksettava, eikös juu? Tilata voinee edelleen, Aavetaajuuden verkkokaupan kautta, vaikka jossain vaiheessa aika loppuu, kun antologia putkahtaa painosta. Kollektööreille tiedoksi, että vihko kuuluu myös Kamala ukko -sarjaan numerolla 39.
Päivän höynäytyspalkinto menee Hannu ”Tiberius” Pajuselle, joka puhui minut mukaan pöytälätkäliigaan, jonka poissaolevaksi mainittu Pasi Vihinen voitti, kuten tapoihin kuuluukin. Omat matsini päättyivät tappioon, paitsi yksi, josta tuli tasapeli. Menestykseni näissä voisi olla parempi, jos pelaisin hiukan useammin kuin Finnconkampenissa, mutta luultavammin ei. Ja onhan minulla jo meriittiä pelin saralla, joskus vuosituhansia sitten Hannun järkkäämässä turnauksessa vein kotiin ”maali-imuri”-palkinnon.
Pasi Vihinen pitää Finnconkampenin kiertopalkinnon vielä vuoden lisää. (kuva: Yrjö Mäkinen)
Lopulta minä, Arren ja Nina päätimme lopettaa illan osaltamme ennen kuin ilta lopettaisi meidät. Yöunet olivat jääneet kultakin varsin vähiin ja tulevien koitosten tiedettiin vaativan vielä raskaat verot. Ja heti kolmen kilometrin reippailun jälkeen pääsimme majapaikkaamme. Suihkunhuljautuksen jälkeen järkiveto olisi ollut yöpuulle vetäytyminen, joten luonnollisesti en tehnyt niin. Sen sijaan ryhdyin kirjoitushommiin, täsmällisemmin roskakirjoitushommiin. Sunnuntain battlessa oli määrä lukea jonkin uuden tarinan alku, ja jossain vaiheessa sekin piti kirjoittaa. Jäivätpä nekin yöunet sitten nirkosiksi.
Tyhmästä Shimosta kärsii koko Shimo, kuten tapaan sanoa.
Lauantai
Lauantaiaamu koitti kovin aikaisin, mutta minkäs teet, kun kirjakirppis aukeaa kymmeneltä. Heräämisen tuskaa tosin helpotti mainio aamiainen, sen kun käveli valmiiseen pöytään. Reitti yliopistolle olikin jo käynyt tutuksi edellisen illan taivaltamisen myötä, ja hämmästyttävästi menomatka tuntui merkittävästi lyhyemmältä huolimatta ylämäestä yliopiston suuntaan. Oma suuntavaistoni on surullisen kuulu heikosta suoristuskyvystään, joten jäi Arrenin harteille navigoida kolmikkomme perillä. Ja hyvinhän se sujui. Minun johdollani olisimme päätyneet Tampereelle, tai Alfa Centauriin, kumpi onkaan kauempana.
Ensimmäinen tunti paloi kirpparilla. Uusia kirjoja oli ehtinyt ilmestyä paikalle ja kirjavirta sisään jatkui koko aamupäivän. Siinä on bibliofiilin syytä olla silmämuna kovana, ettei hyvä kaappaus livahda ohitse. Ja kyllähän minä sisääntulevista pinoista suoraan rohmusinkin. Tällaista käytöstä muuten siedetään varsin hyvin, jos samalla tarjoutuu kantamaan kirjoja oikeaan paikkaan ja muutenkin jeesailemaan.
Ihmiskunnan vihollinen tulevaisuudesta. Vieressä Cylon. (kuva: Yrjö Mäkinen)
Yhdessä vaiheessa, ja minähän siis palasin kirjapöytien ääreen pitkin viikonloppua moneen otteeseen, Boris Hurtta lähti oppaakseni bongaamaan obskuurimpia löytöjä. Kovin paljon ei sillä keikalla jäänyt haaviin, lähinnä Alexander BeljajevinAmfibi, joka on vanhaa neukkuscifiä ja Moskovassa painettu. Sisäliepeen mukaan vuonna 1884 syntynyt Beljajev oli jo nuorena poikana visionääri ja haaveili ihmisen oppivan lentämään kuin lintu. Nämä kokeilut päättyivät selkäranganmurtumaan. Mundaani tulkinta opetuksesta lienee, että älä hyppää korkealta. Arthur Dent sanoisi, että hyppää vain, mutta älä osu maahan. Minä suosittaisin antigravitaatiovyön käyttöä.
Elizabeth Bear, oikealla haastattelija Sari Polvinen. (kuva: Shimo Suntila)
Ensimmäinen ohjelma, johon kirjamanialtani ehdin, alkoi klo 13. Sari Polvinen haastatteli kunniavieras Elizabeth Bearia, jolta en ollut lukenut mitään. Sikäli hölmöä, että novelleja on käännetty ainakin Porttiin. (Viittaan aiemmin käyttämääni sanontaan.) Eipä niinkään, että asiaintila olisi haitannut esityksestä nauttimista. Bear vaikutti kirjailijalta, jonka kirjoista minä varmaan diggailisin aika kympillä. Nyt kun nimi on muistissa, voin ryhtyä etsimään kirjoja antikoiden laareista, tai ehkäpä Worldconista löytyy hyviä diilejä.
Seuraavaksi suuntasin Kirjailijatalon kellariin kuuntelemaan Boris Hurtan luentaa. Yleisö ei ollut valtaisa, mutta valikoitunut. Vähintäänkin osalla meistä oli jo aiempaa kokemusta Boriksen taidoista iskeä tarinaa, Usva-leireiltä ja muualta, enkä usko kenenkään meistä pettyneen. Siellä me istuimme pimeässä, vain portaikon valo kajastaen, ja Boriksen otsalamppu, joka kourassaan hän luki runoja, novelleja ja krapuja. Kahdesta tunnista käytettiin yksi ja rapiat, mutta sen verran rapiat, että seuraava suunnitelmissa ollut ohjelma oli jo ehtinyt alkaa. Juoksemaan en silti sortunut, hiki tuli pintaan jo kävellessäkin.
Kauhukirjailija Boris Hurtta pelottelee nuorempiaan kellarissa. (kuva: Shimo Suntila)
Pyrkiessäni sisään kuulemaan Markku Soikkelin, J. Pekka Mäkelän ja kunniavieras Hannu Rajaniemen jutustelua avaruuden tiimoilta aikeeni torppasi järkkäri, joka väitti salin olevan täynnä. Onneksi jäin aulaan lonnimaan ja huomasin parin minuutin kuluessa useammankin ihmisen vain kävelevän sisään luentosaliin kuin hollitupaan. Silpaisin muiden perään eikä tällä kertaa kukaan asettunut tielleni. Sisällä muutama katsoja seisoskeli seinustoilla, mutta olipa joka rivillä paikka tai kaksi täyttämättäkin, eli ovella ilmoitettu tilanne ei pitänyt täysin paikkansa. Eturivin paikan vapauduttua loikkasin kärppänä valtaamaan sen. Ehdin kuulla keskustelua aiheesta, jonka olin Soikkelille vinkannut, eli warp-ajon käytännönmahdollisuuksista. Valoa nopeampi liikkuminen on ollut kovan scifin piirissä huuhaahuttua jo Einsteinin ajoista lähtien, mutta nyt NASA kehittää jonkinlaisella vakavuudella ajolaitetta, josta tulee parhaiten mieleen Enterprise. Rajaniemen mukaan periaatetasolla avaruuden poimuttaminen on sinänsä mahdollista, mutta Alcubierren moottori kaipaisi toimiakseen eksoottista materiaa, ja tällä hetkellä sitä ei ole saatavilla tarvittavia määriä. Myös ihmiskunnan seuraavista etapeista keskusteltiin. Marsiin ollaan menossa, ja siinä roboteilla tulee olemaan iso osuus. Ne ehkäpä jopa rakentavat valmiiksi tukikohdan, johon ihmissiirtolaiset sitten asettuvat. Myös Venukseen voitaisiin pykätä tukikohtia, lähinnä leijuvia kaupunkeja, jotka kelluisivat kultakutrivyöhykkeellä kilometrien korkeudella planeetan pinnasta. Yleisökysymysten kohdalla halusin tietää, mitkä ovat parhaimmat kohteet sisäplaneettojen jälkeen. Panelistit nostivat esiin etenkin Jupiterin ja Saturnuksen kuut, ja niiden joukosta erikseen Europan ja Enceladuksen. Samalla tuli sivuttua budjetteja: suunnitteilla oleva luotain, jonka on määrä lentää Enceladuksesta sinkoutuvien vesisuihkujen läpi etsien elämää, on hinnaltaan sellaiset 50 miljoonaa dollaria. Herää kysymys, mitä kaikkea löytäisimme ihan omasta aurinkokunnastamme sotilasbudjettien kokoisilla satsauksilla avaruustutkimukseen.
Klo 16 olisi ollut kaikkien aikojen viimeinen bimbopaneeli, The Final Cuntdown, mutta jono oli mittava jo avaruuspaneelin päättyessä, ja toisaalta niskassa oli vakava velvoite osallistua Atoroxin jakoon. Olinhan minä viskellyt Atorox-haasteita kymmenen kappaletta kuukausien kuluessa, vaikkakin saamani palautteen, tarkemmin sanottua saamatta jääneen palautteen, perusteella haasteet eivät ketään kiinnostaneet. Toisekseen minut oli nimenomaisesti kutsuttu paikalle, koska olin päässyt kymmenen parhaan joukkoon. Elämäni ensimmäinen kerta, sitä lajia. Ehdokkaiksi päässeistä Prestonin keikka ja Valkean naisen palvelija olivat jääneet top kympin ulkopuolelle, mutta Portin kirjoituskilpailussa kolmannen sijan saavuttanut novellini Milla ja Meri pääsi Atoroxissa kakkoseksi! Siitä ei voi enää parantaa ilman, että kävelee robottipään kanssa lavalta. Tuntuu hienolta, että olen onnistunut kirjoittamaan novellin, josta niin moni lukija on pitänyt niin kovasti. Kai tässä täytyy aidon vakavissaan harkita sen Milla ja Meri -romaanin kirjoittamista. Tai mitä siitä nyt sitten tuleekaan.
Atorox-kympit. Takarivi: Miikka Pörsti, Tero Niemi, Jussi Katajala, Anne Salminen, Leila Paananen, Shimo Suntila, Markus Harju (kustantajan edustaja). Eturivi: Magdalena Hai, Anne Leinonen (alkuperäinen kuva: Leila Paananen)
Haluan tässä vielä erikseen onnitella jokaista top kymppiin päässyttä, ja erityisesti Jussi Katajalaa voitostaan! Jussi on niin monena vuonna keikkunut aivan kärkisijoilla ja on muutoinkin sen tason kirjailija, että tämä lopputulos oli kertakaikkisen vääjäämätön. Tässä vielä kymmenen parasta listana:
1. Jussi Katajala: Mare Nostrum (Huomenna tuulet voimistuvat)
2. Shimo Suntila: Milla ja Meri (Portti 2/13)
3. Miikka Pörsti: Raportti. Mikä johti operaatio Tähtivaeltajan epäonnistumiseen? (Tähtivaeltaja 4/13)
4. Leila Paananen: Ausa ja erakko (Kultakuoriainen #6)
5. Tero Niemi: Lorelein laulu (Steampunk! Höyryä ja helvetinkoneita)
6. Tero Niemi ja Anne Salminen: Rovaniemen kuilu (Hurtan koodeksi)
7. Jussi Katajala: Jotta taidat suomen kielen (Ajan poluilla)
8. Magdalena Hai: Siivekäs mies Isaac (Steampunk! Höyryä ja helvetinkoneita)
9. Anne Leinonen: Falachustin talossa (Steampunk! Höyryä ja helvetinkoneita)
10. Anne Leinonen: Tuonenkalma, surmansuitset (Kuun pimeä puoli)
Tuplasaavuttajia listalta löytyy huimat kolme. Jussin lisäksi myös Anne Leinonen ja Tero Niemi onnistuivat kaksoiskeikassaan, Tero tosin toisen novellinsa tapauksessa yhdessä kumppaninsa Anne Salmisen kanssa. Jos tiimipuolikkuus lasketaan, Osuuskumman kirjailijoilla on hallussaan kymmenestä sijoituksesta kahdeksan. Tämä kertonee jotain, jostain, mutta päätyisin epäilemättä samoihin lopputuloksiin kuin ehdokaslistaa analysoidessani. Osuuskumma tuntuu keräävän riveihinsä sellaisia, jotka suhtautuvat kirjoittamiseensa varsin vakavasti ja ovat valmiit panostamaan paljon hioakseen taitonsa mahdollisimman teräviksi. Yllä listatuista Leila Paananen ja Miikka Pörsti eivät kuulu Osuuskummaan (Anne Salmisen lisäksi).
Atorox-voittaja Jussi Katajala (kuva: Magdalena Hai)
URS-kollektiivi puolestaan valtasi sijoituksista puolet, Jussi kärjessä ja minä Anne Leinosen kanssa peesissä. URS on Osuuskummaa kutakuinkin vuoden vanhempi ja jatkaa vahvana, vaikka julkaisukanavat taustalla muuttuvatkin.
Myös oma, turkulainen yhteisöni Paikallinen kirjoittajapiiri menestyi huomattavan hyvin, sillä Leila nappasi nelospaikan mainiolla novellillaan Ausa ja erakko. Kaiken kaikkiaan olen onnekas kuuluessani näin moneen jengiin, joiden joukoissa saan usutettua itseäni kirjoittamaan aina vain lisää, ja aina vain paremmin, koska heikkoudet jäävät aina jonkun hampaisiin.
Kello viiden teen aikaan olisi ollut parikin juttua, kuten Vuori-kirjan julkkarit ja viralliset naamiaiset, mutta siinä kohdin oli myös velvoitteita, joten istuuduin Osuuskumman pöydän taakse kauppaamaan kirjoja. Jonkin verran porukkaa kulki ohi ja muutama kauppatapahtuma syntyikin, mutta salissa istuville ihmisille on hankala myydä. Sain sentään seurailla naamiaisjoukon ohimarssia esiintymään, ja naapurinojatuoleilla kävivät seuraa pitämässä kirjailijat Hurtta ja Nina Korento. Puvut olivat suorastaan huimia! Ehkäpä minulla ei olisi ollut jakoa sillä asulla, jota olin kaavaillut käyttäväni. Foliosta ja pahvista väsätty H-kirjain otsaan teipattuna. Karvan verran yli kuuden jätimme vihdoin con-rakennuksen taaksemme ja lähdimme syömään.
Hellboy ja Lorne! Kuvassa tiettävästi myös Petri Hiltunen ja Hannele Parviala. (kuva: Markku Lappalainen)
Olimme jo ohittaneet Kirjailijatalon, kun puheeksi nousi Vuoren julkkarit ja miten minun oli ollut aie poiketa siellä matkallamme syömään. Siinä kohtaa, häpeän tunnustaa, liha oli heikko. Koko päivän murkina aamupalan jälkeen oli ollut pari voikkaria Green Roomissa ja verensokeri oli putoamassa kuin neutronitähti tapahtumahorisonttiin. Sellainen tilanne paitsi aiheuttaa ärtymystä voi myös laukaista päänsäryn, ja migreenihtävän hedarin tahdoin välttää kaikin keinoin. Hetken emmittyäni päätin jatkaa muun joukon mukana ja hankkia murkinaa mitä pikimmin. Jos joskus, tällä kertaa sanonta ’helpommin sanottu kuin tehty’ osoittautui olevan paikallaan.
Valitsimme ravintolan nimeltä Salsa Orkidea ja valtasimme kymmenen hengen pöydän. Meidän perässämme tuli ensin yksi kahdeksan hengen joukkue, ja sen perään tuhannesti kirotun Salorannan posse. Tuomas sentään ymmärsi oman parhaansa ja tunnusti tappionsa syömäkisassa viemällä joukkonsa toisaalle, mukamas tulisemman ruoan perään, ja tämä olikin illan epäilemättä fiksuin veto. Alimiehityksellä toimiva henkilökunta kävi ensin ottamassa tilaukset meidän jälkeemme tulleelta seurueelta ja heti puolen tunnin kuluttua meiltä. Siitä vielä kesti ihan oma aikansa ennen kuin ruoka varsinaisesti saapui ja saatte arvata kolme kertaa, kenen ruoka tuli viimeisenä (kahta ensimmäistä arvausta ei lasketa).
Kannen kuva: Arren Zherbin
Odotuksen tuskaa lievensi fiksu keskusteluseura. Olihan pöydän toisella puolella myös Kirjavan Satu ja Jan, mutta shown varasti heidän tylypahkaikäinen tyttönsä Taika, joka vinkkaili kiinnostavia kirjoja minkä ehti. Keskustelimme myös mangasarjoista. Kaiken päätteeksi en voinut muuta kuin kaivaa repustani viimeisen kappaleen kirjaani Sata kummaa kertomusta, ja lahjoittaa sen innokkaalle kirjamaanille. Pääsin tällä teolla hyvään seuraan, sillä myös George R. R. Martin on lahjoittanut hänelle kirjan.
Niin, tosiaan. Nyt ensimmäinen painos on loppu niin minulta, kustantajalta kuin Aavetaajuudeltakin. Sata kummaa kertomusta on myyty loppuun. Pariin hajakappaleeseen voi törmätä turkulaisissa antikvariaateissa, joista kirja myös on ajoittain loppunut tykkänään. Siksipä onkin mitä oivallisinta, että heinäkuun ajan e-kirjaa saa täysin ilmaiseksi Aavetaajuuden verkkokaupasta.
Pizza oli kohtalainen ja iso, mutta upposi pötsiin yleisön epäilyistä huolimatta aika hujauksessa. Henkilökunnan vähyys ei ollut sinänsä henkilökunnan syy, joten lahjoitin Atoroxin jaossa saamani kukan tarjoilijalle. Iltamenoissa kukka olisi vain nuhjaantunut, nyt se toivoakseni pääsi framille jossain. Matka iltabileisiin kulki kavereiden hotellihuoneen kautta, mutta myöhäisestä ajankohdasta johtuen visiitti oli lähinnä kvanttimekaaninen käväisy.
Juha Jyrkäs, Sähköväinö (kuva: Tomi Junnila)
Iltaohjelma oli paikassa nimeltä Musta kynnys, ja ilokseni voin kertoa, etten nimestä huolimatta kompastunut mihinkään koko iltana, ellen sitten omaan näppäryyteeni. Sähkökanneltaja Juha Jyrkäs promosi sunnuntaiaamun tiukkaa koitosta viimeisen roskakirjailijan tittelistä ja kysyi, että haluaisimmeko minä ja Tuomas ehkä sanoa jotain toisillemme ennen ottelua. No rumaksihan se meni, tuli paukutettua suuta puolin ja toisin, kunnes Tuomas totesi että puheet riittäköön ja tempaisi seinän vierestä pehmomiekan. Minkä sitä siinä tilanteessa mahtaa, pakko oli puolustautua ja tarttua miekkaan myös itse.
Tilanne ei ollut vähäisimmässäkään määrin uhkaava. Viime vuonna ottelin syntymäpäivilläni Tuomasta vastaan jokusenkin erän ja voitin matsit varsin helposti. Niin nytkin! Muutamassa sekunnissa kirjailija Saloranta oli polvillaan kuin paraskin Setin palvoja, mutta jotain hän oli sentään oppinut. Lähinnä petollisuutta, kataluutta ja halpamaista huijausta! Ennen kuin tiesinkään, jotain jysähti niskaani ja sen jälkeen iskuja sateli niin, että päässä pyöri. Ilman lasejani en nähnyt mitään ja joka puolelta tuli lyöntejä. Tuomaksen kannattajajoukot olivat saapuneet pelastamaan mestarinsa. Jälkikäteen sain selville, että Tuomaksen lisäksi tähän nelihenkiseen löylytykseen osallistuivat Markus Harju, Aleksi Kuutio ja Nina Korento. Nina! Olen järkyttynyt. Kaikkien niiden iltojen jälkeen, kun käytin aikaani ja annoin hänelle palautetta hänen novellistaan. Kiittämättömyys on maailman palkka, en muuta sano! No, ehkä olisin voinut välillä jotain novellin kohtaa kehuakin, mutta minä kuulun koulukuntaan, jonka mukaan kaikki, mistä en tekstissä huomauteta, on ok.
Sillä hetkellä en kuitenkaan tiennyt missä mentiin, vaan putosin kanveesiin. Hämärästi kuulin Tuomaksen uhoavan mikkiin, että minun olisi parempi olla näyttäytymättä aamulla matsissa, sen jälkeen Nina ja Markus kiskoivat minut tolpilleni ja raahasivat yleisön läpi. Tomi kuvasi tilanteen kehittymisen ja laittoi todistusaineiston myöhemmin illalla YouTubeen.
Paha pari, Tuomas ja Nina (kuva: Tomi Junnila)
Siitä sitten ilta lutviutui eteenpäin. Otatin Henry Söderlundilla uuden Everything Is Better with Goggles -kuvan itsestäni pidemmällä parralla, ja majoituin ulkoterassin laitimmaiseen nurkkaan nuolemaan haavojani. Pitkin iltaa seura vaihtui moneen otteeseen, Tuomaskin kävi istuskelemassa ja räyhäämässä, mutta selostajamme Jyrkäs piti huolen, ettei kukaan enää äitynyt tukkanuottasille sinä iltana. Kepulikonstejakin haettiin, kyberpunk-antologiasta tuttu Arto Koistinen tarjosi minulle karpalolonkeron salmiakkipommilla ilmeisenä aikeenaan heikentää aamun taistelukuntoani, mutta muut eivät lähteneet leikkiin mukaan ja tuo suunnitelma nyt olisi tarvinnut tuekseen toistoa.
Paikallinen kirjoittajapiiri. Shimo selittää jotain suurta ideaansa. Muiden reaktiot vaihtelevat. Nina: ”Niin just, ihan varmaan.” Gen: ”Ei vois vähempään kiinnostaa.” Arren: ”Mitä, eikä, onpa kauheeta.” Hanne seuraa varovaisen toiveikkaana tilannetta ja Camilla on viisaasti kätkenyt ilmeensä. (kuva: Tomi Junnila)
Jossain vaiheessa Paikallinen kirjoittajapiiri oli vahvasti läsnä. Itseni lisäksi pöydästä löytyivät Arren, Hanne, Camilla, Nina (se petturi) ja laitajäsenemme Gen, joka ei ole vielä päässyt yhteenkään kokoontumiseen. Puhuimme kertaalleen jo hyytyneestä antologiaideastamme ja päätimme toteuttaa sen. Aiheeksi valikoitui piraatit, mikä oli jälkikäteen havaittuna sikäli onnetonta, että Osuuskumma on jo työstämässä täysin vastaavaa projektia, joten joudumme keksimään uuden aiheen. Kaikenlaisia idiksiä sinkoili ilmassa, mutta Zarquon minut periköön jos yhtäkään niistä muistan.
Jos en esitä parasta oranki-imitaatiotani, tätä tilannetta ei voi järjellisesti selittää. (kuva: Tomi Junnila)
Syntymäpäiväsankari Toni Jerrmankin pysähtyi toviksi jutustelemaan. Puhuimme arvosteluista ja millaisia niiden tulisi olla Tähtivaeltajan kannalta. Esimerkiksi seuraavaan numeroon toimittamani arvostelut M. John HarrisoninTyhjyydestä ja Helena WariksenVuoresta saivat kovin erilaiset tuomiot. Tyhjyyttä Toni kiitteli, että olin onnistunut kiteyttämään monia vaikeita seikkoja yksinkertaiseksi esitykseksi, mutta Vuoren arvostelu oli taas aivan liian blogihenkinen. Käyttämäni ilmaisu sopi Tonin mukaan Routakotoon loistavasti, mutta oli kovin huono Tähtivaeltajan käyttöön, ja arvosteluni olikin vaatinut paljon editointia. Tämän jälkeen toivoakseni osaan kirjoittaa paremmin nimenomaan Tähtivaeltajaan sopivaa tekstiä suoraan, kun sinne kirjoitan. Odotankin jo seuraavaa satsia innolla. Splatterpunk-antologian Toni teilasi ja nimitti sitä pohjanoteeraukseksi. Minun oli hankala olla mitään mieltä, sillä en ole kirjaa itse vielä lukenut. Myöskään siinä julkaistu Jake Cannon -novellini ei saanut kiitosta ja se oli Tonin mielestä heikoimpia esityksiäni. Myöhemmän pohdinnan ja Arrenin kanssa käydyn analyysin jälkeen ymmärrän kyllä miksi. Olin ottanut esikuviksi vanhat avaruuspulpit ja käyttänyt juuri niin suoraviivaista juonta kuin tusinakynäilijät vuosikymmeniä sitten. Hahmot olivat turhankin ohuita eikä juonessa ollut syvyyttä. Tribuuttina novellia voi siis pitää onnistuneena, mutta se ei tee siitä hyvää luettavaa. Tämä on seikka, joka on pidettävä mielessä seuraavaa Jake Cannon -novellia työstäessäni.
Toni Jerrman ja synttärikakku. (kuva: Yrjö Mäkinen)
Tonin saapuessa sattui huvittuneisuutta herättänyt tapaus. Nimitin Tonia legendaksi ja esittelin hänet nimeltä toisella puolellani istuneelle Ninalle, joka on fandomissa uusi eikä siis mitenkään voi tuntea kaikkia. Nina kysyi rempseästi, että mitäs Toni sitten on tehnyt. Tämä, sekä Tonin vastaus ”en mitään”, aiheutti spontaania, remakkaa ääneen hymyilyä. Kaikki tapahtui hyvässä hengessä, ja selostin Ninalle heti perään muutamin sanoin, miksi Tonia voidaan pitää varsin tunnettuna ja merkittävänä henkilönä fandomimme piirissä. Myönnän nauraneeni itsekin, koska onhan nyt ajatus siitä, että joku ei tuntisi Toni Jerrmania edes nimeltä, aika hassu. Ainakin sellaisen mielestä, joka itse on ollut mukana kohta kaksi vuosikymmentä.
Jäin kuitenkin pohtimaan tapausta jälkikäteen. Miten joku Ninaa ujompi fandom-tulokas olisi kenties reagoinut (tosin alkutilannekin olisi ollut toisenlainen)? Siitä lähdin aprikoimaan sitä, miten helposti lähestyttävä fandom ylipäätään on, ja miltä se näyttää ulkopuolelle. Muistan ensimmäisen käyntini Turun mafiassa Kirjakahvilassa Leilan kanssa joskus 93-94, emmekä me tunteneet ketään. Siltä erää poistuimme jonkin ajan kuluttua huomioimattomina ja palasimme vasta vuoden – kahden päästä TSFS:n videoiltoihin.
Sosiaalisesti aktiiviset on helppo heittää jengiin mukaan yhden viikonlopun aikana, mutta miten esitellä koko valtava fandom-kirjo jollekin hiljaisemmalle? Mistä tällainen hiljainen tulokas tietää, keneltä kannattaa kysyä? Star Wars Galaxies -pelissä jokainen muiden avittamisesta kiinnostunut sai laitettua itselleen (HELPER)-tägin päälle. Coneissa voisi olla käytössä jokin itsensä selittävä rintanappi tai muu vastaava samaan käyttöön. Olisi helppoa bongata tyypit, joille puhumalla pääsisi alkuun, mukaan johonkin pöytäseurueeseen ja samalla tutustuisi kokonaiseen liutaan mielenkiintoisia ihmisiä. Minä ainakin pitäisin sellaista tägiä, joskin saattaisin jemmata sen siksi aikaa, kun käyn systemaattisesti läpi kirjakirpputoripöytiä. Moni on koittanut tervehtiä kirjavimman aikana, mutta harva kahta kertaa. Tai mistäs minä tiedän, en kiinnitä silloin ihmisiin huomiota.
Iltabilepaikka oli hyvä tilaisuus bongailla naamiaisasuja uudemman kerran. Esimerkiksi Petri Hiltusen ja Hanne Parvialan asut olivat jälleen kerran kymppiluokkaa! Etenkin Petrin Hellboy-kostyymin hansikas oli vaikuttava. Hemmetti kun siitä pitäen on poltellut tarve lukea kaikki Hellboyt,BPRD:t ja muut taas uusiksi. Ja itseltäni löytyy vain suomialbumi. Oli sääli, joskin marginaalisesti ymmärrettävää, että Pupupojat vaihtoivat conin jälkeen siviiliin. Myös Emma Frost oli vaikuttava.
Lauantain puolella sattuneisiin asioihin kuuluvat myös Nova ja Kosmoskynä-palkinto. Jälkimmäinen on elämäntyöpalkinto ja se jaettiin nyt Pasi Karppaselle. Pasi on ollut, ja on edelleen, varsinainen työmyyrä, joten STk:n hallituksen valinnalle on helppo nostaa malja. Hienoa Pasi!
Nova-voittajia: Vasemmalla Anu ja Eero Korpinen. (kuva: Magdalena Hai)
Novassa en päässyt top kymppiin, pääsääntöisesti siksi, että viime vuonna tein kaikkeni sulkeakseni itseni kilpailun ulkopuolelle – ja onnistuin! Sääntöjen mukaan osallistua saavat ne, jotka eivät ole julkaisseet omaa kirjaa, ja Sata kummaa kertomusta varmisti, etten enää koskaan jännitä sitä, pääseekö novellini esiraadilta eteenpäin. Vuoden 2013 skabassa ei päässyt (vuonna 2012 sijoituin kahdeksanneksi). Sen sijaan Anu ja Eero Korpinen keräsivät glooriaa. Heidän yhteisnovellinsa päätyi kahdeksanneksi ja Anu nousi omalla novellillaan kisan kakkoseksi! Loistavaa! Diggailin jo Anun tarinasta Murhamystiikassa, ja kummallakin kirjoittajalla on näppinsä mukana toimittamassani (tulevassa) Rillumapunk-antologiassa, joten Nova-tekstejä lukemattakin voin jo ennustaa kummallekin menestyksekästä tulevaisuutta kirjoittamisen saralla. Oli kiva törmätä myyntitiskillä edes ohimennen. Eero on aivan kuin nykypäivän viikinki! Onnittelut myös muulle kärkikaartille!
Jos perjantai olikin katkennut lyhyeen, lauantai venyi pidemmälle kuin olisi ehkä ollut viisasta ottaen huomioon, että ensimmäinen oma ohjelma oli tosiaan kymmeneltä aamulla. Joskus kahden hujakoilla suuntasin kohti kilometrien päässä siintävää yöpaikkaa Arrenin ja Ninan (petturi!) seurassa. Meillä kaikilla oli ollut hyvä ja hauska ilta, mutta etenkin Ninalla myös produktiivinen. Hän jakeli käsintehtyjä käyntikortteja, verkostoitui ja tapasi kansainvälisesti kuuluisia ohjaajia, joiden kanssa keskusteli puvustamisesta ja mahdollisista työtilaisuuksista. No, viimeinen on hieman liioittelua. Ohjaajia oli vain yksi.
Sunnuntai
Voiko viiden tunnin yöunilla lähteä pirtsakasti mättämään bofferilla turpaan? No totta kai voi! Etenkin kun pohjalle on nautittu jälleen vastajauhettua kahvia ja lettuja mansikoiden kera.
Olimme perillä hyvissä ajoin. Mukanani jouduin raahaamaan jopa viittä miekkaa, koska taistelun tuoksinassa voivat aseet hajota sotureita ennen. Pikku hiljaa alkoivat ihmiset valua paikalle. Juha selostamaan, Anne Leinonen tuomaroimaan, Tuomas ottamaan nekkuun. Nina oli tullut meidän mukanamme ja Markus Perhanankin huomasin saapuneen. Kuutio sentään loisti monitahoisesti poissaolollaan, oli varmaan jossain salissa ihmettelemässä, mitä suomispefiä sitä kannattaisi kääntää venäläisille markkinoille.
Taistelutanner oli valittu huolella. Ei sisällä salissa voi mitään väkivaltaista vääntöä järjestää, nurmikenttä sen olla pitää. Rise Pohjola pystytteli kameraa. Yleisöäkin alkoi haahuilla paikalle. Olisikohan siellä kolmisenkymmentä katsojaa ollut, vaiko enemmän? Ajankohta huomioiden väkimäärään ei auta olla kuin äärettömän tyytyväinen.
Anne kertoi yleisölle säännöt. En juurikaan kuunnellut, ei tässä ensimmäistä kertaa oltu miekkamittelössä. Olisi kenties kannattanut kuunnella. Vasta matsin aikana minulle selvisi, että tämä tuomari huomautti myös iskuista selkään. Vuosikausien ankaran treenin sähäköittämät reaktiot takasivat sen, että aina päästyäni vihollisen kömpelyyden vuoksi tämän selustaan rankaisin välittömästi ja armottomasti iskulla suoraan lapaluiden väliin. Onneksi tästä ei syntynyt suurta ongelmaa, huomautuksia vain.
Sääntöjen jälkeen Jyrkäs esitteli tapahtuman, ja toiston uhallakin kerron vielä omin sanoin, mistä koko jutussa oli kysymys.
Boris Hurttahan on ollut jo vuosia, omien sanojensa mukaan, Suomen viimeinen roskakirjailija. Istuskellessamme Maisterin mökillä hän sanoi, että nyt uusia kirjoittajia on ilmaantunut sen verran, että ei hän viimeinen olekaan, ja pohti, että se titteli menisi joko minulle tai Tuomakselle. Minähän olen ollut Hurtan tekstien fani hänen Portti-debyytistään lähtien, joten moinen ajatus on suuri kunnia! Kun sitten Kakskerrasta kotiuduin, kävin kertomassa tapauksesta Tuomaksen Facebook-seinällä ja heitin, varsin huolimattomasti, että joko jakaisimme tittelin sovussa tai kohtaisimme Finnconin takapihalla aamunkoitteessa kaksintaistelun merkeissä. Kannattaa katsoa, mitä suustaan päästää, kun Finnconin ohjelmakoordinaattori on kaverilistoilla. Seuraavana aamuna matsi oli merkitty ohjelmakarttaan. Kirjoittamistaistelu olisi luultavasti ollut liian tylsä ja hidasliikkeinen, ja räppäyskisaan meistä kummastakaan ei ole, vaikka ajoittain sanavalmiita olemmekin. Niinpä asia päätettiin ratkaista bofferein.
Tuomas DiMaggio (kuva: Marjut Katajala)
Seuraavaksi seurasi matsaajien esittely. Puuduttavaa tekstiä, kukahan hömelö sitäkin oli ollut kyhäämässä? Asiaan päästiin, kun Tuomas kutsuttiin kentälle. Jotain suunpieksentää siellä tapahtui, en oikein sitäkään kuunnellut. Sitten Tuomas luki alkua uudesta Zargyn-tarinasta, ja myönnettävä on, joskin pitkin hampain, että sehän kuulosti mielenkiintoiselta. Suorastaan roskakirjallisuudelta. Sitten oli minun vuoroni.
Enter: Shimo monster (kuva: Marjut Katajala)
Haa! Veri kohisi suonissa, humisi päässä. Puhkuin intoa karata kelvottoman vastustajani kimppuun, mutta isku kerrallaan, isku kerrallaan. Ensin kirjallinen. Arvelin Tuomaksen kosiskelevan yleisöä tekstinäytteellä, joten minäkin olin valmistautunut. Melkein puolitoista vuorokautta aiemmin. Tykitin menemään pätkän uutta Jake Cannon -tarinaa, mutta aplodit jäivät vähäisiksi. Ei siksi, ettei yleisö olisi tarinaani arvostanut, aivan varmasti arvostivat, mutta Tuomas, tuo tuhannen tulimainen repuusi iski selkään juuri, kun olin pääsemässä loppuun. Taistelu oli alkanut!
Kuten todettu, vuotta aiemmin olimme ottaneet ystävällismielisiä matseja muutaman kappaleen ja niiden perusteella tiesin Tuomakselta puuttuvan niin tekniikkaa kuin määrätietoisuuttakin. Mikä sitten mahtoi olla syynä, alkava krapula öisestä rilluttelusta vaiko aito voitontahto, mutta mies kävi päälle kuin tuomari Megacityn kaduilla. Helppo ja vaivaton ottelu kääntyi hyvin nopeasti raskaaksi työksi. Miekka iski miekkaan, mutta kipinöitä ei lentänyt. Pulssi nousi, hiki kihosi pintaan. Pian hengitys alkoi tuntua. Näin lähellä urheilua en ole ollut varmaan yläasteen liikuntatuntien.
Tuomaria harhautetaan (kuva: Marjut Katajala)
Jälleen tapahtui asioita, joista sain tarkempaa tietoa vasta jälkeenpäin. Ilman mitään varoitusta tonni neutronitähteä rysähti selkääni, tai siltä se ainakin tuntui. Tarja Sipiläinen, joka osaa vetää ilmeisen hyvin konstailemattoman ja reippaan likan valheellista roolia, kiinnitti tuomarin huomion joillain kassistaan löytyneillä hepenillä, ja tämä loi Markukselle ja Ninalle tilaisuuden toistaa raukkamainen temppunsa edelliseltä illalta. Tilanteen ollessa kolme yhtä vastaan en voinut kuin paeta pitkin yllättävän pieneltä tuntuvaa kenttää. Välillä yritin kääntyä ja taistella, välillä suojata miekallani selkääni, mutta mikään ei auttanut. Tämän löylytyksen jälkeen muistikuvani alkavatkin olla jokseenkin hataria. Kärsin aivotärähdyksestä, hermohepulista, murtuneesta kylkiluusta, sijoiltaan menneestä selkärangasta ja nyrjähtäneestä huumorista. Päivän mittaan oloni parani, mutta huumorista löydän edelleen häiriintyneitä vääntymiä.
Nina Korento ja Markus Perhana (os. Harju) lyövät Shimoa kuin vierasta vorlonia Tuomaksen naureskellessa. (kuva: Henry Söderlund)
Shimo pakosalla ylivoiman edessä (kuva: Henry Söderlund)
Huomattuaan tilanteen Anne ajoi ylimääräiset häiriköt pois kentältä ja ottelu sai jatkua, mutta jos siinä jotain merkittävää tapahtui, sitä eivät protonipuuroksi muussaantuneet aivoni pysty enää palauttamaan. Kannustusta, buuausta, huutoja! Katri Alatalo Mustien ruusujen maasta ainakin oli äänessä, mutta en muista, kumpaa hän edes kannusti. Jossain vaiheessa aseeni räjähti kappaleiksi ja adjutanttini Arren ojensi minulle uuden. Voitto tai tappio ei enää riippunut strategiasta tai fiksuista peliliikkeistä, vaan silkasta sinnikkäästä sisusta. Käännähdin hyökkäämään jälleen kerran. Tuomas oli pakenemassa! Hän oli heittänyt bofferinsa maahan. Voitto oli käytännössä minun!
Mutta olisihan minun pitänyt jo tietää, ettei Tuomaksen kataluus tunne rajoja. Hän kaappasi haltuunsa ladatun vesitykin ja antoi soittaa. Osuma rintaan. Toinen. Mitä muita aseita hänellä oli jemmassa, kuinka monta kätyriä oli puolustamassa hänen etuaan? Silmissäni pimeni ja rojahdin maahan. Jossain kaukaa tuomari laski lukuja, mutta olin siitä tietoinen vain samalla tavoin kuin leikkauksen aikana itseään ulkopuolelta tarkkaileva potilas. Hämärästi ymmärsin, että pystyyn oli noustava tai ottelu olisi ohi, mutta ruumis oli kaikkensa antanut. Tuijotin taivaan sineen ja jossain lähellä Tuomas juhli voittoaan.
Tuomas teloittaa Shimon vesipyssyksi naamioidulla laseraseella. Nina ja Tarja ilkamoivat taustajoukkoina. (alkuperäinen kuva: Marjut Katajala)
Vaan turhan aikaisin! Minut oli ehkä laskettu ulos, mutta Anne diskasi Tuomaksen sääntöjen vastaisten aseiden käytöstä. Ottelu julistettiin ratkaisemattomaksi. Raapiuduin ylös. Päässä tykytti. Jostain ilmestyi itse Boris Hurtta! Ajatukset turtana odotin hänen ehkä langettavan oman tuomionsa ottelun tulokseksi, ehkäpä jopa Tuomaksen voitoksi, mutta päätös oli sitäkin kauheampi. Vielä yksi erä. Ei auttanut.
Boris Hurtta käy ojentamassa nuorisoa. (kuva: Marjut Katajala)
Kävimme vielä kerran taistoon energiat nollissa ja kaikkemme antaneina. Isku, torjunta, isku. Lopulta vajosimme kumpikin maahan, emmekä enää nousseet yleisön huudoista huolimatta. Ottelu oli vääjäämättä lopullisesti ohi.
Kaikki on ohi. Levätkää rauhassa, soturit. (kuva: Magdalena Hai)
Tasapeli on toinen tapa sanoa, että me kohtaamme vielä. (kuva: Antti Kiviranta)
Titteliä ei jaettu, mutta kokkapuheissa jo kohtasimme ensi vuoden Archipelaconissa Ahvenanmaalla. Kaipa sinne sitten pitää lähteä, ellei muusta syystä niin siitä, että silloin höykytän niin Tuomaksen kuin kaikki mahdolliset kätyritkin. Paita märkänä, ruumis yltä päältä leikatun ruohon peitossa linkutin sisään con-tiloihin.
(Roskakirjailijabattlevideo löytyy koko rujoudessaan YouTubesta)
Koska aikaa oli, kipaisin jälleen kunniakierroksen kirpparin läpi, mutta tässä vaiheessa conia valikoima alkoi jo olla tuttu ja olennaisimmat saaliit kaapattu. Kellon tullessa 11 menimme kuuntelemaan Hannu Rajaniemen kunniavieraspuhetta. Hannun keskeinen ajatus puheessa oli, että siinä missä avaruuspuku tarjoaa ihmiselle turvallisen tavan tutkia muutoin varsin tappavaa avaruutta, tieteiskirjallisuus toimii samalla periaatteella mitä tulee erilaisiin tulevaisuuksiin. Tarinoiden avulla voimme hypähtää keskelle kaikenlaista kauheaa, joka tosielämässä nitistäisi meidät hetkessä, ja tutkia ympäristöämme vailla vaaraa. Lopuksi Hannu luki meille novellin kummittelevasta avaruuspuvusta ja vanhasta ompelijattaresta, joka oli osallistunut sen tekemiseen. Väliin mahtui avaruuspukujen tekemisen historiaa, joka oli toiminut novellin taustamateriaalina.
Hannu Rajaniemi (kuva: Shimo Suntila)
En ollut saanut coniin mennessä luettua Fraktaaliprinssiä loppuun, sillä olin pöljästi säästellyt sitä ja lukenut hitaasti. Sillä seurauksella, että aika loppui kesken. Käsi ylös, joka yllättyi. No niin, käden saa laskea. Aloittaminenkin vaati Kvanttivarkaan lukemista uudelleen, sillä edellisestä kerrasta oli aikaa liki kolme vuotta enkä tahtonut olla hatarien muistikuvien varassa. Silti, tekosyitä. Tosifanina olisi pitänyt ennakkotilata Causal Angel ja lukea sekin ennen conia.
Jo Jake Cannoninkin vuoksi olisi ollut oivaa päästä kuuntelemaan Tapio Ranta-ahon ja Vesa Sisätön esitystä hulluista avaruuspoliiseista, mutta liikuin verkkaisesti kuin jäätikkö ja sali ehti tulla täyteen. Hannun kaffeeklatschissakaan ei ollut enää tilaa, mikä ei toki tullut yllätyksenä. Se tunti meni haahuiluksi. Optimistina ajattelen, että ehkä löysin silloin taas jonkun kirjan, vaikken tarkkaan muistakaan. Todennäköisyys on kuitenkin puolellani.
Yhdeltä olisi ollut Jukka Halmeen kaffeeklatsch. Jukkahan on fandomin hauskin mies, jopa siinä määrin, että jopa minun heilumiseni vaikuttaa huvittavalta. Ja heilumisesta on tosiaan kysymys. Pariinkin otteeseen olen ollut Jukan apuna jossain ohjelmassa, seissyt taustalla, viuhtonut tarvittaessa ja vastannut nimeen Keijo. Tätä vain ei ole enää tapahtunut vuosiin, tai ainakin aikaa on kulunut sen verran, että raapustaessani Jukan hankkimaan raapalekokoelmaan omistuskirjoitusta jouduin kysymään, mikä se nimeni olikaan. Tämä on vain yksi osoitus fandom-dementiastani, toinen on se, että joudun kysymään aivan liian monelta tutunoloiselta tyypiltä, että mikäs heidän nimensä nyt olikaan. Minä kuitenkin olen Keijo, nyt sen tiedän. Saattaa vain olla, että Keijon taru on päättynyt, on ehkä ollut päättyneenä jo vuosikausia enkä minä vain ole vielä suostunut uskomaan sitä. Ainakaan tässä Finnconissa Keijolle ei ollut tarvetta.
Jukka Halme, nopeampi kuin silmä tajuaa. (kuva: Kati Clements)
Niin suuresti kuin olisinkin halunnut teilata jonkun pahaa-aavistamattoman fanin, kaapata hänen paikkansa kahvipöydässä ja päästä turisemaan fandom-idolini kanssa, se ei valitettavasti käynyt päinsä. Ei siksi, etten olisi ollut riittävän kylmäverinen kauheuksiin, mutta minun oli aika mennä seuraamaan ohjelmaa maailmankaikkeuden parhaista turistikohteista. Tarkoitan tietenkin vetämään sitä! Kanssani olivat Kaukamoisen maailmasta saapunut kauppias, lempinimeltään Turjake, Mustien ruusujen mailta kotoisin oleva Emäntä, ja Umbrovian susileidi Rahel Barucha, josta istuin mielelläni mahdollisimman kaukana. Ihmissuden suolistamaksi joutuminen menettää jotain hohdokkuudestaan muutaman kerran jälkeen.
(vas) Umbrovialainen ihmissusi, Talvilaakson Emäntä, Pohjolan Turjake ja hyvin epäilyttävä matkaopas Jake Cannon. (kuva ja kuvateksti lainattu blogista http://salainenelama.blogspot.fi/)
Maailmojen kattaus oli kuin luotu kesäkuumalla esitettäväksi. Pakkasta, jäätiköitä, pakkasta, lunta, paleltuneita ruumiinosia, amputaatiota, pakkasta ja hyinen kuolema kaukaa lämmöstä, siinä olivat kohteiden yhteiset myyntivaltit. Turjakkeella oli tarjolla hengellisiä kokemuksia kärpässienten kanssa ja tuntui käyttävän termiä poronkusema lähinnä tilavuusmittana. Emännällä oli tarjota tukikohdaksi oma majatalonsa, josta käsin ulkoilmaretkiä oli mahdollista tehdä. Mielellään sai jäädä majataloon vaikka koko loman ajaksi, kunhan kukkarossa riitti kolikoita. Rahel esitteli rennosti monenlaisia kohteita eri maista, mutta tuntui innostuvan aina, kun puhe palautui Umbroviaan, vallananastaja Andros Luopioon tai lihansyöntiin missään muodossa. Juuri tällaisia tilanteita varten on hyvä asemoida parin ihmisen puskurivyöhyke itsensä ja verenhimoisen pedon välille.
Kaikkinensa ohjelma täytti sen tarkoituksen, jonka olin sille jo viime vuotta varten visioinut: esittelimme kolme fiktiivistä maailmaa, joihin oli mahdollista lähteä retkelle vierailemalla sopivalla myyntipöydällä tai vaikka kirjastossa. Kiitos, Magdalena Hai, Katri Alatalo ja Petteri Hannila! Jälkianalyysin valossa keksin kyllä lisättävää ohjelman tulevien iteraatioiden ohjeistukseen. Vaikka yleisön on hyvä ymmärtää, millaisia vastuksia matkalla on mahdollista kohdata, niiden suora myöntäminen ja vapaaehtoinen nimeäminen saattaa toimia matkalaisia karkottavasti. Toisaalta jokainen turistirysä haluaa ne helpoimmin hoopotettavissa olevat asiakkaat, koska heiltä voi nyhtää fyrkkaa tuhannella eri syyllä. Ehkä fiksumpi kansanosa onkin syytä pitää poissa tieltä.
Rahel Barucha pohtii, sanoisiko kuvaajalle päivää vai hyökkäisikö takaa lähestyvän saaliin kimppuun. (kuva: Anne Leinonen)
Epäilen, josko Scott Lynchin kahvihetkessäkään olisi ollut tilaa, mutta mepä olimme buukanneet itsemme jo lauantaina mukaan. Siispä mustaa sumppia masiinasta ja kirjailijan juttuja kuuntelemaan. Tavoilleni uskollisena en ollut Locke Lamoran valheitakaan lukenut, toistuvista kehotuksista huolimatta, mutta tämän kahvihetken perusteella on enää kysymys ajankohdasta. Olen varma, että pidän erityisesti siitä kohtaa, jossa se tyyppi siinä duunaa sitä juttua. Kerroin tämän klatschin päätteeksi kirjailijalle itselleenkin.
Lynch oli kerrassaan hauska ja aidosti innostunut jutuista, joista kertoi. Minua jäi kovasti kiinnostamaan con-malli, jossa osallistujia on sellaiset 150, paneelit pidetään yhdessä linjassa ja väliin jää reilusti aikaa haahuilla ja jatkaa paneelin aiheista keskustelua satunnaisen seuran kanssa. Kun jokainen on aina kuullut saman paneelin samaan aikaan, con-kokemuksesta tulee intiimi ja yhteinen. Muistuttaa vähän televisiosarjojen seuraamista joskus 80-90-luvuilla, kun uudet jaksot nähtiin aina yhtä aikaa, koska vaihtoehtoja ei ollut.
Scott Lynch (kuva: Kati Clements)
Lynch valotti myös elokuva- ja tv-sarjaoptioiden mekaniikkaa. Joku voi maksaa selvää rahaa oikeudesta tehdä romaanista elokuva, ja jättää elokuvan tekemättä. Joku toinen taas voi ostaa oikeudet kehittää tv-sarjaa, ja pitää koko maailma pimennossa asioiden kehittymisestä. Ulkopuoliset, kuten kirjailija itse, voivat vain arvailla, mitä on tapahtumassa, jos mitään. Onko kyseessä hitaasti kehittyvä tilanne vai katala juoni ostaa potentiaalinen kilpailija pois markkinoilta samalla, kun kehittää itse jotain samansuuntaista produktiota toisesta lähteestä? Kaikki on mahdollista, ja lopputuloksen näkee vain ajan kanssa.
Bonuksena saimme seuraamme myös Elizabeth Bearin, jonka myötä Lynch alun alkujaan päätyi Finnconiin. Kaksi yhden hinnalla, sano, niin koko conille kuin meille kahvittelijoillekin. Sinänsä harmi, että missasin heidän esityksensä siitä, miten kahden luovan ihmisen yhteinen koti toimii, mutta onhan moisesta omaakin kokemusta hiukan ehtinyt kertyä.
Näin minusta tuli Scott Lynch -fani. Hänen tuotannostaan en osaa vielä sanoa mitään, ensin pitää lukaista yksi romaani.
Loppu alkoi olla lähellä. Ellei nyt maailmaloppu niin ainakin Finncon. Oli aika viimeisen definitiivisen paneelin. Definitiivisen definitiivisen. Lopun sanoja olivat lausumassa Petri Hiltunen, kunniavieras Jukka Halme, Vesa Sisättö ja nimetön hologrammi, joka vaikutti lähes elävältä, mutta tokihan ihmisosallistuja olisi merkitty conin ohjelman tietoihin. Kyseessä voisi muutoin olla myös henkilökohtaisesti kokemani harha, mutta minulla on valokuva todisteena.
Definitiiviset panelistit. Petri Hiltunen, Jukka Halme, Vesa Sisättö, hologrammi (kuva: Shimo Suntila)
Haikaloja! Jeesus, natsisikoja, jättiläisapinoita! Ponipornoa, haipornoa! Mutta mihin jäi jeesusnatsisikaporno jättiapinoiden kanssa? Löytyykö sitä nyt netistä, kun lausuin ajatuksen ääneen? Suoraan sanoen en uskalla tarkistaa. Panelistit loivat katseen kaikkeen siihen, mitä uutta on sattunut aiempien paneelien aihealueilla. Esimerkiksi haielokuvia on tullut kymmeniä, enkä yhtään epäile etteivätkö kaikki olisi aivan yhtä laadukkaita. Zarquon ja Cthulhu minua niiltä suojelkoon.
Paljon jäi lopulta sanomatta ja kokonaisia aihealueita käsittelemättä, mutta definitiiviset on nyt pantu pakettiin, samaten kuin bimbopaneelit, joista en ikinä nähnyt ainuttakaan. Definitiivisetkin jäivät tähän yhteen. Missatut tilaisuudet ja silleen, kyllähän te tiedätte. Näkemättäkin on selvää, että meno niissä olisi ollut kovaa, sen puolesta todistivat jonottajat salin ulkopuolella reilusti ennen ohjelmien alkua.
Ja siinä se. Viimeinen kierros kirpparilla. Jossain vaiheessa päivää Johanna Sinisalo suositteli tuomaansa kirjapakettia ja tinkasi hintaa niin alas, että pakko tilaisuuteen oli tarttua. Ian WatsoninBook of Mana -duologia vahvoine Suomi-viitteineen siirtyi omistukseeni. Vielä olisi ollut jäljellä hyvää seuraa ja päälle Dead Dog, mutta kyyti kotiin oli lähtemässä, ja aina ei voi osallistua. Vaan kerta kiellon päälle. Viimeisen kaappauksen tein Liken tiskillä, kun säälittävänä kyselin alennusta erään kirjan viimeiseen kappaleeseen. Jotain bibliofiilisestä tuskasta varmaan näkyi kasvoillani, sillä häpeällisen alhaiseen tarjoukseeni suostuttiin.
Paluumatkalla oli aikaa hengähtää ja luoda jonkinlainen katsaus menneeseen viikonloppuun. Olisiko ollut jopa paras Finncon ikinä? Tämä tunne ei ole sinänsä uusi, samaa mietin viime vuonna Helsingin conin jälkeenkin. Hemmetin hyvä con joka tapauksessa ja järjestäjät ansaitsevat aivan järjettömät kiitokset työstään!
Voisin kiittää nimeltä loistavia tyyppejä, mutta päätyisin nimeämään varmaan puoli fandomia. Voisin listata kovia juttuja, mutta mitäpä muuta tämä reilun 5000 sanan selostus on kuin pitkä, lavea lista hyvistä jutuista. Pari juttua nostan kuitenkin esiin.
1) Roskakirjailijabattle! Scifiä ja kirjoittamista voi harrastaa myös näin, näyttävästi ja mäiskeellä. Ensi kerralla vedämme vielä kovemmin! Siinä välissä tuotamme Tuomaksen kanssa yhteisteoksen, Zargyn / Jake Cannon -pokkarin, joka ottaa luulot pois.
2) Toni Jerrman nimitti minua legendaksi! Mitä ihmettä!? Tonihan se legenda on, oli jo, kun minä tulin fandomiin. Jotain olen siis tehnyt jossain vaiheessa oikein, kun Tonin kaltainen Sobornost-jumala lausuu kiitokset.
3) Hannu Rajaniemi toivoi, että kirjoittaisin lisää raapaleita! Maailmankuulu, rankasti fanittamani scifikirjailija pitää minun raapaleistani niin paljon, että haluaisi lukea niitä lisääkin. Ehkäpä kirjoitankin. Tarkoitan, miten voisin olla kirjoittamatta?
4) Atorox-kakkonen! Ei muuta kuin kirjoittamaan lisää, sitä kansa selvästi haluaa.
Henkinen saaliini oli siis valtaisa. Eikä se kirjallinenkaan saalis aivan onnettomaksi jäänyt. Kirja tulee kirjan luo.
Tänä vuonna Finncon oli tukeva kolmen päivän rieha, plus tutkijat kokoontuivat tiemmä jo torstaina. Me pörähdimme paikalle perjantaina hiukan ennen yhtä ja raahasimme con-alueelle painavaa tavaraa. Tuhoa turha tuote -huutokauppaan meni vanha tietokoneeni Commodore 64 peleineen, kasettiasemineen, joystickeineen ja ohjekirjoineen. Kirpparipöytään päätyi iso kassillinen kirjoja (tuplakappaleita), dvdeitä ja vanhoja pelejä. Näiden lisäksi otsasuonta pullistutti kaksi laatikkoa Kuoriaiskirjojen painotuotteita. Tuomas Saloranta saisi kirjoittaa hieman ohuempia pokkareita, kautta Tshathogguan.
Sitten mopo karkasi käsistä. Heti kun kaksi boksia Kuoriaisia oli dumpattu kustantajan kouriin, tein Löydön. Ensimmäisen monista. Aavetaajuuden sälleillä oli myynnissä S. Albert KivisenMerkilliset kirjoitukset, 2. painos, joka minulta uupui. Ykköspainos sentään löytyi vanhastaan, mutta jälkimmäinen editio on pehmeistä kansistaan huolimatta laajennettu laitos. Fyrkat handuun ja peli auki. Sitten kuume ottikin vallan. Säntäsin kirpparipöydälle ja aloin kuumeisesti selata kirjojen selkämyksiä. Tein kaappauksia vasemmalta ja oikealta. Kirjapino kainalossa kasvoi, siirtyi sitten pöydälle. Kun pino muuttui labiiliksi, jaoin sen kahtia ja kasvatin kumpaakin. Ollessani vielä jumiutuneena scifipuolelle Arren bongasi kaksi Jalavan julkaisemaa HowardinConan-suomennosta, jotka olivat siihen asti vuosia onnistuneet piilottelemaan muiden kirjojen takana antikoiden hyllyissä.
Jotkut ystävät ja toverit yrittivät tässä vaiheessa käydä tervehtimässä tai jopa esittelemässä itsensä pitkällisen nettituttavuuden jäljiltä. Houkat! Vaan mistä he olisivat voineet tietää, millainen on bibliomanian pauloihin joutunut Shimo, joka samalla vahtii ja ryöstää puhtaaksi uutta kirjallista territoriota. Niin että anteeksi vain, enkä voi luvata parannusta jatkossakaan. En niin kauan, kun kiinnostavia kirjoja uupuu kokoelmastani.
Lopulta ensi-isku oli suoritettu ja pahin kirjanälkä suoritettu. Oli aika viuhtoa ympäriinsä, rehata ja moikkailla kaikkia mahdollisia tuttuja ja samalla hieman vilkuilla, mitä muita kirjoja oli välittömässä lähiympäristössä. Mihinkäs Cthulhu lonkeroistaan pääsee?
Pihalla vaani hurja dino!
Tänä vuonna panostimme ohjelmiin. Ensin kävin Arrenin ja Hannen kanssa vilkaisemassa Tähtivaeltajan kirjoituskilpailun palkintojen jakoa, mutta tulosten jälkeen päätimme sittenkin hilpaista eteenpäin; Arren ja minä seuraamaan fysiikkaa, joka sanoi pöö. Siellä lingottiin palloja, dipattiin kamaa nestetyppeen ja ammuttiin tyhjiömörssärillä projektiileja pahaa-aavistamattomiin tölkkipinoihin. Sen jälkeen suhaistiin seuraamaan höyrypunk-paneelia, jossa Magdalena Hai, Boris Hurtta, J. S. Meresmaa ja Siri Kolu keskustelivat aiheesta, jota kovasti diggailen. Ensimmäisen kerran törmäsin laajemmin kyseiseen aiheeseen City of Heroes -aikoina ja yritinpä 2007 kirjoittaa Nanowrimossa steampunk-romaaninkin. Se hyytyi pariin kappaleeseen, mutta nousi kellokoneistohaudastaan URSin kirjoituskisan myötä viime vuonna ja nyt olen kirjoittanut jo kolme omaan Teslakoodeksi-maailmaani sijoittuvaa novellia. Ja eiköhän lisääkin synny. Paneelista jäi sellainen fiilis, että ainakin hetken aikaa juuri tällaisella kamalla on tulevaisuutta, joten jos en romaania rykäise, ehkä saisin kuitenkin novellikokoelman väkerrettyä.
Sitten alkoi oma työsarka. Astraaliminäni lähti vetämään raapalepajaaJussi Katajalan, Tarja Sipiläisen, Mixu Laurosen ja Boris Hurtan kanssa. Fyysinen kehoni taas lähti keskustelemaan suvaitsevaisuudesta fandomissa Tuomas Salorannan vetämään paneeliin, jossa olivat myös Irma Hirsjärvi, Kielo Blomqvist ja Aino Harvola. Heti kättelyssä todettiin, että Suomen fandomissa naisiin ja seksuaalivähemmistöihin ei kohdistu syrjintää. Siitä ei siis juurikaan keskusteltu paitsi pienessä historiaosuudessa. Paneelin jälkeen tunneloidun välittömästi raapalepajaan ja pääsin sentään esittämään muutamia niistä havainnoista, jotka tein viime vuoden projektin tiimoilta. Ei voi kirjoittaa 366 raapaletta oppimatta edes jotain.
Pajan päätyttyä kävimme hukkaamassa kirjahankinnat ja yökamat majoituskämpille ja palasimme parahiksi kuulemaan parit säkeet sähkökanteleesta. Juha Jyrkäs, jonka ääni saattaa olla tuttu Aavetaajuudelta, hän kun luki ääneen novellini Sateenkaaren maku, tykitti menemään instrumentillaan howardinlovecraftiaanista metallia ja hyvin vetikin. Minun vereni taas veti takaisin kirjahyllyjen ääreen, joten kuulin vain pari biisiä.
Virallisen ohjelman päätyttyä lyöttäydyimme osaksi ryömivää kaaosta, joka matkasi Kaapelitehtaalta keskustan hotelliin juhlistamaan kahden Osuuskumman teoksen julkaisua. Samuli Antilan romaani Kirveenkantajat ja Jussi Katajalan novellikokoelma Leonardon rasia. Helvetillisen hienoa! Tällaiset julkaisut valavat vahvaa uskoa siihen, että kunhan painan riittävästi duunia, jonakin päivänä myös minulta on ulkona oma kirja. Ehkä kaksikin. Aina kun meinaa usko loppua, että saako sitä koskaan mitään aikaan pitää vain katsella kirjahyllystä löytyviä tuttujen ja kavereiden kirjoja nähdäkseen, että mahdollista se on. Kunhan ei luovuta. Con-perjantai taisi olla myös ensimmäinen kerta kun tapasin Samulin livenä ja sain heti vaikutelman varsin miellyttävästä herrasmiehestä. Seuraavaksi pitää järkätä aikaa Kirveenkantajien verran.
Julkkarit olivat melkoinen suksee. Paikalla oli versin merkittävä määrä osuuskummajaisia sekä urssilaisia, ja tunsinpa pienoista ylpeyttä näihin ryhmiin kuulumisesta. Kun con-paikalla katsoin Osuuskumman pöytää sulostuttavia kirjapinoja tiesin olevani mukana jossain, joka jo nyt on hieno juttu, mutta tulevina vuosina osoittaa todellisen, valtavan merkityksensä laadukkaan genrekirjallisuuden julkaisijana. Jossain vaiheessa iltaa menin kainosti kysäisemään uuden steampunk-antologian toimittajalta Meresmaalta mahtoiko lähettämäni novelli kelvata mukaan. Kun en ollut vielä saanut aiheesta kommenttia. No kommentit ja palautteet oli postattu Osuuskumman jäsenfoorumille jo jokin aika sitten, en vain ollut käynyt norkoilemassa siellä con-paineiden alla yli viikkoon. Myös toinen toimittaja Markus Harju antoi palautteensa suusanallisesti ja kumpikin oli tykännyt ilmeisen paljon tekstistäni. Maailma oli toimiva ja juoni sopivalla tavalla yllättävä. Näillä eväillä on rohkaisevaa lähteä editointikierrokselle. Taidettiinpa siinä istuskellessa löytää jopa ratkaisut muutamiin ongelmiin, joten ei kun kirjoittamaan.
Sekin selvisi, että Samuli on myös vanha Yöjuttu-fani. Meitä ei monta ole, tai en ole ainakaan tietoinen muista. John Sinclair über alles! Vaikka onhan se Jason Darkin jälki vähän sellaista kukkua, kioskiviihdettä. Silti keskimmäisiä teinivuosiani määritti ehkä vahvimmin kolmostelevision lähettämä Star Trek ja Yöjuttujen kauhut. Taitaa olla niin, että minulle Yöjuttu on samassa asemassa kuin vanhemmalle polvelle Shokki-lehti aikoinaan.
Peter Watts puhuu tietoisuuden tarpeettomuudesta.
Lauantai alkoi nakilla Osuuskumman pöydän takana. Kirjoja meni kaupaksi, tapasin Karin ja tutustuin vähän paremmin Morreen, jonka kirjablogi Morren maailma on ehdottomasti tutustumisen arvoinen. Siinä rytäkässä sain Aliette de Bodardilta signeerauksen kokoelmaansa Perhonen ja jaguaari,Peter Wattsin yhytin Sokeanäön merkeissä myöhemmin. ”Sorry about your brain”, hän kirjoitti. Aikataulussa oli tunnin mittainen hetki partioida taas kirjavalikoimia, minkä jälkeen mentiin kuuntelemaan Wattsin kunniavieraspuhetta. Sen perusteella voin sanoa, että en minä niitä kirjoja hankkinut, aivoni tekivät sen itse, minulta lupaa kysymättä. Tietoinen tajuntani ei voinut kuin seurata kauhulla vieressä sitä posketonta bibloiofiilistä mässäilyä, joka kesti koko viikonlopun.
Huutokaupassa sai tarjota rahaa joko ostaakseen tavaran, tai nähdäkseen sen tuhoutuvan lavalla spektakuläärisissä olosuhteissa. Signeerattu äänikirja sai moukarista, Spiderman-kakunpäällinen kuumailmapuhaltimesta ja Picachu sirkkelöitiin kolmen gramman palasiksi. Sen sijaan Asterix-nukke pelastui ja kuuden laserpyssyn kokoelma karkasi ulottuviltani, mutta päätyi kuitenkin Turkuun eikä pölkylle. Oma lahjoitukseni Commodore 64 säästyi sekin. Joku fani tarjosi heti neljäkymppiä ja maksoi lopulta 44 euromääräistä oravannahkaa. Shokkialoitus oli toki tehokas, mutta show-mielessä huono veto. Harva haluaa kylmiltään lähteä tarjoamaan vaikka viiskymppistä nähdäkseen moukarin kurmoottavan liki 30 vuotta vanhaa tietotekniikkaa.
Atoroxista käytiin taas katsomassa tulokset, mutta keskustelu jäi välistä. Tuomas Saloranta kiskoi kolme sijoitusta, sijat 10-8, ja robottipään pokkasi etänä Anni Nupponen novellillaan Joka ratasta pyörittää. Loistavaa, Anni! Ensimmäisen steampunk-kokoelman paras novelli minun mielestäni ja täysin ansaittu tunnustus! Keskustelussa ilmeisesti jotkut spektreläiset olivat napisseet Portin huonosta menestyksestä, sieltä kun ei koko ehdokaslistalle ollut selvinnyt kuin yksi teksti, sekä siitä, miten ”joillakin” oli monta novellia ehdolla. Mitä nyt taas, jäbät? Onko tarkoitus sanoa, että ehdokasasettelu tehtiin väärin ja lopuksi vielä äänestettiin väärin? Virsi nyt on jokavuotinen eikä sille jaksaisi korvaakaan lotkauttaa, mutta funtsitaas hetki. Tänä vuonna ehdokaslistalle pääsi viidellä äänellä. Viidellä. Moniko valittajien joukosta osallistui ehdokasasetteluun? Ei se nyt vain kerta kaikkiaan ole Atoroxin vika, että Portin kokoisen lehden lukijakunnasta ei löydy kiinnostusta sen vertaa, että ottaisi osaa ehdokasasetteluun. Kai nyt edes paikallinen esiraati hoiti oman rastinsa? Jos ei, ei asialle muutkaan mitään voi. Ja jos se kyrsii, että Tuomaksella oli neljä novellia ehdolla, kakka nakki. Minkäs sille voi, jos mies kirjoittaa kuin pieni eläin ja laatu pysyy korkealla. Sillä nyt kun sattuu pääsemään ehdolle ja top kymppiin kolmella novellillaan. Vaan ei tästä sen enempää, kuulopuheisiin muutenkin nojaan sen kanssa, mitä sanottiin.
Atorox-ansioituneet, vain voittaja on poissa. Markus Harju, Tuomas Saloranta, Anne Leinonen, Magdalena Hai, Jenni Kauppinen, J. S. Meresmaa, Anne Salminen, Tero Niemi, Jussi Katajala
Ruokailun jälkeen alkoi paniikki nostaa päätään. Edessä oli J. Pekka Mäkelän kunniavierashaastattelu ja vaikka se Turcosessa sujuikin hyvin ja tiesin Pekan hyväksi ja avoimeksi esiintyjäksi, keksittyjen kysymysten vähäinen määrä stressasi ja laatu epäilytti. Kysynkö kiinnostavia asioita? Onko koko hommassa mitään punaista lankaa? Osaanko vetää hihasta kamaa, jos paperille kirjatut aiheet loppuvat kesken? Onneksi pääsin juttelemaan Pekan kanssa green roomissa jonkin aikaa ennen ohjelmaa ja sain raapusteltua pari lisäaihetta. Parahuultaisesti, sillä kaikki aiheet käytiin lopulta läpi ja aikaa jäi parille yleisökysymyksellekin. Koko haastis meni varsin nappiin ja yleisö diggasi kunniavierasta kympillä. Puhuimme romaaneista, kääntämisestä, musiikin tekemisestä, soitinten rakentamisesta, romaanisarjoista, novelleista ja kirjailijatapahtumista ja vähän muustakin. Tämän jälkeen oli taas sellainen olo, että osaanhan minä näitä juttuja vetää, kun istun alas ja avaan suuni. Vaikka Pekkahan ne fiksut jutut kertoi.
Ohjelmavirran päätti ihmissusiantologian julkkarit. Juri Nummelin on saanut keitettyä kasaan todella komean kokoelman, jossa 24 kotimaista kirjoittajaa tutkii ihmissuden luontoa. Paneelissa oli kustantajan ja toimittajan lisäksi Tiina Raevaara ja Juha-Pekka Koskinen, ja muutkin paikalle päässeet novellistit päästettiin lopussa ääneen kertomaan omista tarinoistaan. Hieman kismitti, että tähän en sitten tullut yrittäneeksi lähteä mukaan novellilla, mutta kai se on niin, että ihan kaikkeen sitä ei repeä. Kävin kyllä heti tilaisuuden tullen ilmoittautumassa Jurille, että Cthulhu Suomessa -kokoelmaan, jos sellainen milloinkaan tehdään, lähden mieluusti mukaan.
Naamiaiset missasin, kun en kaikkialle pystynyt repeämään, mutta onneksi kääpiöjoukko vaelsi ympäri conia jo päiväsaikaan. Mahtava ryhmäveto! He jopa lauloivat, minkä senkin missasin. Ärh. Saavuin paikalle liian myöhään ja törmäsin Tony Starkiin. Raukalla oli vieläkin hohkaava implantti rinnassaan, ja toisessa kädessä juoma lepäsi varsin vakuuttavan haarniskahanskan varassa.
Kuva siepattu luvalla Suvi Kauppilan kokoelmista. Kuvaaja tuntematon.
Bileissä juttelin pidemmän aikaa Zatannan kanssa, jonka siviiliminän meinasin frendata Facebookissa, mutta joko muistin nimen muutenkin väärin (ei olisi mikään ihme) tai sitten edessä on savotta, jossa oikea ihminen pitäisi arpoa suunnilleen 20 ihmisen joukosta. Joten ”paging Zatanna, ottakaa yhteyttä infopisteeseen ja lähettäkää kaverikutsu sille kaljulle hiipparille”. Kiitos.
Sunnuntaiaamun iloinen yllätys oli reilusti isompi yleisö kuuntelemassa matkaopaspaneeliamme kuin olin uskaltanut odottakaan. Ainakin 30 henkeä. Ennen paneelia kokoonnuimme viherhuoneessa Siri Kolun, J. S. Meresmaan ja J. Pekka Mäkelän kanssa. Miitingin satona kirjoitin hahmojen nimet ylös! Huolellisesti valmistautuneena esitin Transaurinkomatkojen agenttia Kalervo Kerberosta, jolla oli haastateltavana kolme muista maailmoista saapunutta hahmoa, joista jokainen esitteli omaa kotipaikkaansa mahdollisille turisteille. Millaista viihdykettä on tarjolla, ovatko paikalliset viinit hyviä ja millä tavoin matkalla voi päästä hengestään, jos ei osaa varoa. Tai vaikka osaisikin varoa.
Leon Konté oli saapunut Alshainista kertomaan planeetasta, jonka maapinta-alalla ei elä kasveja eikä eläimiä. Meressä kyllä asuu juttuja, joiden vuoksi rantauiminen ei ole suositeltavaa. Paikka on rauhallinen, demokratia toimii, äänivalta määräytyy tulojen mukaan ja poliisi pitää huolen, ettei rettelöitä synny. 40000 kilometrin korkuinen avaruushissikään ei ole romahtanut kuin kerran, joten sieltä extremeharrastajat voivat tehdä huimia laskuvarjohyppyjä, kunhan välttävät viranomaiset ja osaavat mutautua muutamista turvajärjestelmistä läpi.
Pilvi Annika Haapanen oli kotoisin Euroopasta, jonka halki oli jyrännyt p-virus, minkä seurauksena infektoituneet oli suljettu pois normikansan keskuudesta. Suomessa heidät oli lukittu armeijan peruja olevaan maanalaiseen luolastoon, jossa meno kuulosti olevan varsin rankkaa. Pilvi myi ajatusta eristäytyneestä retriitistä, mutta maininnat tutkimattomista luolaston osista, taistelukoulutuksesta ja eläimellisestä seksistä lupasivat hieman muutakin kuin hiljentymistä ja hermolepoa. Sopivalla koodilla matkaa varaavat voivat myös päästä osalliseksi yhteiskunnallista murrosta eli vallankumousta!
Sureitma Kalinor Assafi kertoi pantterikansan maagisesta laaksosta, joka sopi mitä parhaiten etenkin lapsiperheille. Idyllinen viidakkoympäristö tarjosi kaikenlaisia virikkeitä, kuten vuohen lailla määkiviä kasveja, eripuraa kylväviä lintuja ja mieskuntoa nostavaa juomaa. Laaksossa vaeltavat pantterit ovat täysin vaarattomia turistien lemmikeille, kunhan jokainen taho on samalla sivulla arvojärjestyksen kanssa.
Kalervo Kerberos suosittelee lämpimästi jokaista kohdetta, ja etenkin hän suosittelee kaikenkattavan matkavakuutuksen ottamista jokaiseen näistä kolmesta kohteesta. Kauniista sanoista huolimatta jokainen esitelty paikka tuntui kätkevän myös sellaisia vaaroja, joista osallistujat eivät olleet täysin valmiita avoimesti kertomaan. Itse asiassa, vakuutus hengenlähdön ja tapaturmaisen suolistamisen varalta on myös hyvä idea. Lisätietoja kaipaaville suositellaan seuraavia teoksia: J. Pekka Mäkelä: Alshain, Alas; J. S. Meresmaa: Mifongin Perintö, Mifongin aika; Siri Kolu, Pelko ihmisessä (ilmestyy syksyllä).
Yleisö osallistui kysymysten esittämiseen ihailtavasti, siitä kaikille iso kiitos. Minulla oli aivan hemmetin hauskaa, toivottavasti teilläkin! Kalervo Kerberos voisi haastatella uusien matkakohteiden edustajia ensi vuoden conissa, jos kutsu käy. Vink vink, töks töks.
Pienen kirja-frenzyn jälkeen seuraavaan ohjelmaan! Minulle tuntematon suuruus Antti Eronen kertoi, miten suunnitellaan järkevästi toimiva raketti. Paljonko kannattaa laittaa ajomassaa suhteessa kokonaismassaan, mitkä ominaisuudet vaikuttavat avaruusaluksen toimintasäteeseen tai matka-aikaan ja miksi lämpöä poistava alus havaitaan ja aurinkokunnan laidoilta. Esitellyksi tuli saitti Atomic Rocket, josta esitelty tiede oli ammennettu, ja nyt osaan sen verran perusperiaatteita, että voin tutkailla asiaa itsekseni lisää. Eroselta on itseltään ulkona nyt kaksi kirjaa (Dreamland – Aavekomppania ja Talvi: jännitysromaani) ja kolmas ilmestyy kuukauden tai parin sisällä, joten ennemmin tai myöhemmin saatte lukea Routakodosta arvioita hänenkin romaaneistaan. Maltan tuskin odottaa!
Taisteluväsymys alkoi jo pukata päälle, mutta seurasin vielä Anne Leinosen vetämän paneelin kirjailijan urasta, ja sen perään paneelin vieraalla kielellä kirjoittamisesta, jonka Tom Crosshill veti aivan kympillä. Kumpikin esitys energisoi omia pyrkimyksiäni suuresti, kun jälleen näin ja kuulin, mikä on mahdollista, jos jaksaa painaa duunia. Lakki päästä näiden panelistien edessä: Anu Holopainen, Hanna Van Der Steen, Katri Alatalo, Magdalena Hai, sekä Aliette de Bodard, Emmi Itäranta, Karin Tidbeck. Seuraan perässä, ellen kävellen niin kontaten, jos en kontaten niin ns. matotekniikkaa käyttäen. Eteenpäin pääsee otsanahkaa rypistelemällä, mikä on tuttua huttua riehakkaampien iltojen jälkeen.
Lopuksi vielä muutama täsmäisku kirjavarantoihin, minkä jälkeen piti hilpaista kohti kotia. Kiitos Tomille ja Hannelle kyydistä, sekä Maaritille matkaseurasta. Toipuminen conin rasituksista alkoi välittömästi parin tunnin torkuilla, suihkulla ja kahvilla. Vasta sen jälkeen rohkenin purkaa kirjakassit.
Ai. Ai jai. Auts. Oliko niitä noin paljon? Ei hyvää päivää.
Kolme päivää armottomia kaappauksia ja liuta lupauksia arvosteluista. Tämä on tulos.
Turcosta lähdettiin suunnittelemaan reilu puoli vuotta sitten. Itse en ollut osallisena järjestelyvastuusta, siihen ryhtyivät Tero Ykspetäjä, Harri Miekka, Harri Kiiskinen ja Pasi Karppanen. Kiitoksia vaan, poijjaat, eilinen oli loistava päivä hienossa tapahtumassa!
Itse, kysyttäessä, lupauduin kirjoittamaan Turcosen sivuille pienen esittelyn tapahtuman kunniacieraasta J. Pekka Mäkelästä sekä haastattelemaan miestä itse tapahtumassa. Jälleen piti kutinsa se vanhan kansan viisaus, että hyvin tehdystä työstä on palkkana lisää työtä, ja menin lupaamaan pidennetyn esittelyn ohjelmalehteä varten. Mukana luonnehdinnat Mäkelän viidestä kirjasta. Samassa rytäkässä tulin tehneeksi oman lukuennätykseni, viisi kirjaa yhdeksässä päivässä. No, rajat on tehty rikottaviksi.
Turcosen tapahtumapaikkana oli Turun pääkirjasto korttelin päässä kauppatorista. Sen keskustammaksi ei juuri pääse ryhtymättä Väyryseksi (iä, iä!), joten hyvä näin. Tilaksi oli varattu Studio, jossa oli istumatilaa muutamalle kymmenelle. Aivan aamulla ovien avauduttua tuolien määrä vaikutti hivenen optimistiselta, mutta Mäkelän noustessa lavalle sali alkoi jo olla täynnä.
Tilaisuuden avasi kirjaston edustaja kertomalla e-kirjoista ja niiden lainauksesta. Päällimmäiseksi mieleen jäi, miten tympeä nykyjärjestelmä vielä on. Toisaalta tässä voisi olla hyvä sauma saada esimerkiksi URSin ilmaiseksi julkaisemia antologioita kirjastoon kaiken kansan ulottuville ja jopa näkyville. Saatavissa olevien e-kirjojen määrä kun ei huimaa päätä. Ehdotankin, että Musta, Valkoinen ja Harmaa antologia ainakin annettaisiin kirjastojen käyttöön. Ties vaikka löytyisi lisää lukijoita, jotka myöhemmin etsisivät käsiinsä muita URS-julkaisuja.
Mäkelän kunniavieraspuhe oli jokseenkin epäperinteinen ja juuri siksi niin hieno. Tekstinäytteiden lukua säesti baritonikitara tai jokin muu efekti. Etenkin Muurahaispuusta napattu unenomainen pätkä, jota Mäkelä rytmitti sekä puheen kiivaudella että taustalla kuuluvalla kellon tikityksellä oli hengästyttävä kokemus. Samaan ei oma, äänetön lukeminen yltänyt.
Haastattelussa J. Pekkä Mäkelä, kyselyiässä Shimo Suntila
Puheen jälkeen koitti kunniavieraan haastattelu, jota olin hieman hermoillut. Perinteisesti vasta deadline oli pakottanut minut ryhtymään puuhaan, tai pikemminkin tuuppaamaan homman vihdoin työlistalla seuraavaksi. Sitä ennen neljä iltaa oli palanut novellin editointiin. Joka tapauksessa muutama merkintä paperissa, koostettu edellisenä päivänä vajaassa tunnissa, ei antanut syytä erityiseen itseluottamukseen. Lisäksi tapaan pälpättää, kun jännittää. Silti, näistä seikoista huolimatta, haastattelurupeama sai kiitosta useammaltakin taholta, ja itsekin mietin heti jälkeen, että tämähän meni hyvin. Suurin kiitos toki kuuluu J. Pekalle ja hänen kiinnostaville vastauksilleen. Häntä menen mieluusti kuuntelemaan uudelleen ensi vuoden Finnconiin, jossa hän myös on kunniavieraana. Kehotan muitakin yhtymään tähän pyrkimykseen.
Myyttisen pulpin lähteitä jahtaamassa maestrot Saloranta, Nummelin ja Sisättö
Seuraava aihe oli pulp-kirjallisuuden uusi tuleminen, josta olivat kertomassa Tuomas Saloranta (URS-liikkeen primus motor), Juri Nummelin (kaikenkarvaisten antologioiden monitoimiottelija), Vesa Sisättö (menestynyt pulp-kirjailija) ja eturivistä kommentoiden Boris Hurtta, joka tykitti menemään suuria totuuksia. Merkittävä pala keskustelua koski pulpin määritelmää, joka vaikutti yhtä yksinkertaiselta kuin science fictionin tarkka rajaus. Samalla kun peilattiin kaukaista historiaa, katsahdettiin myös kioskikirjallisuuden menneisyyteen Suomessa ja lopuksi hahmoteltiin, mitä pulp voisi olla tulevaisuudessa. Onko se e-kirjoina julkaistua viihdettä, Prisman hyllyssä myytäviä kummitustarinoita vai kenties jotain ihan muuta?
Koska mikään ei ole yhtä absoluuttinen totuus kuin mielipide, oli keskustelu suosikkiscifihahmoista hyvinkin antoisa. Etukäteen lupautuneista panelisteista paikalla oli Nadja Sokura ja Sari Polvinen, sairastuneita paikkaamaan rekrytoituja puolestaan edusti Ben Roimola ja allekirjoittanut. Tehtävänanto oli hyvin yksinkertainen: Nimeä suosikkihahmosi ja perustele. Muut saivat sitten kommentoida muiden valintoja ja yhdessä vaiheessa punnittiin, kuka näistä voittaisi, jos he ottaisivat matsin keskenään. Nadjan valinta oli Sarah ConnorTerminaattori-saagasta, minä liputin tottakai kapteeni James T. Kirkin puolesta, Sarin suosikki oli C. J. CherryhinCyteen-romaanin päähenkilö Ariane ja Ben liputti Valerianin ja Laurelinen puolesta. Arianea en (vielä) tunne, mutta en voi kyllä sanoa nyrpisteleväni yhdellekään esiinnostetulle hahmolle. Yleisökin tuli mukaan jutusteluun johdattaen pohdinnan myös pahisten leiriin. Koko hässäkkää usutti vauhtiin Tero omilla kysymyksillään hallintapaneelien takaa. Harmi että aika loppui, keskustelut olivat mielenkiintoisia ja hyvin niitä olisi jatkanut vielä tunnin lisää.
Viimeisenä ohjelmana Jukka Halme ja Marianna Leikomaa suositteli kiinnostavia kirjoja lähimenneisyydestä ja välittömästä tulevaisuudesta. Lista herätti suuria lukuhaluja ja kaikille, etenkin Turcoseen osallistumattomille, onneksi tuo lista tulee julki ja yleiseen jakoon. Nostona listalta poimin Kim Stanley Robinsonin teoksen 2312, joka luotettavista lähteistä peräisin olevan tiedon mukaan pitää olla luettuna, jos aikoo ylipäätään keskustella nykyscifin suuntauksista tulevana vuonna. Mainitsen myös Hannu Rajaniemen seuraavan kirjan The Fractal Prince, jota Marianna odottaa malttamattomana, koska aivan ensiksi eniten myös minä odotan juuri sitä.
Varsinaisen tapahtuman jälkeen vierailimme Turun Sarjakuvakaupassa kadun toisella puolen ja sain mukaani pari arvosteltavaa sarjista. Pysykää kanavalla. Sammakon kirjakaupassa nurkan takana oli jaossa Mäkelän signeerauksia, mutta tämän rastin olin itse jo hoitanut aiemmin kuntoon ja lähdin kiikuttamaan jälkikasvun yökamppeita anoppilaan. Ilta jatkui vielä Teerenpelin kabinetissa varsin pitkään, itse luikahdin sieltä kotimatkalle joskus puolen yön tietämissä. Paikka oli oiva, keskusteluihin pystyi ihan normiäänellä ja kabinetin oma baaritiski piti juomatarjoilun likellä.
Turconen oli juuri sitä mitä oikeastaan scifitapahtumilta odotan. Hyvää ohjelmaa ja hyvää seuraa. Itseasiassa tällaiset päivänmittaiset tapahtumat (muina esimerkkeinä Tähtivaeltajapäivät ja Tamfan) toimivat jopa paremmin kuin Finnconin kaltaiset megatapahtumat. Yksi ainut ohjelmalinja takaa sen, että jokainen osallistuja näkee ne samat esitykset ja jälkeenpäin on mahdollista keskustella niistä. Kokemuksesta tulee yhteisöllisempi. Tämä myös heijastuu yleisön intoon ottaa osaa keskusteluihin esiintyjien kanssa ja se on mielestäni yksi tärkeä osa muodostamassa tapahtuman yleisfiilistä.
Oma vahvuutensa oli myös mikrofonien määrä, mikä aluksi vaikutti pieneltä heikkoudelta. Kun mikkejä on vain kaksi ja esiintyjiä enemmän, päällepuhuminen ja sivukommenttien viskely ei ole niin helppoa. Puheenvuoroa pitää melkeinpä pyytää ojantamalla käsi mikrofonin toivossa ja toisaalta se annetaan ojentamalla sillä hetkellä käyttämätön mikki. Nähdäkseni tämä toi tiettyä järjestystä niihin pariin esitykseen, joissa osallistujia oli kahta useampi.
Turconen oli tapahtumana kerrassaan loistava ja toivottavasti se järjestetään vielä uudestaan, esimerkiksi kakhden vuoden kuluttua. Jos syksyinen päivätapahtuma kiinnostaa ensi vuonna, Tampereella on silloin tiettävästi Tamfan. Myös huhuja Vantaalla järjestettävästä kevättapahtumasta liikkuu, olkaa siis antennit auki!
Kiitokset järjestäjille, esiintyjille, kunniavieraalle ja etenkin yleisölle. Näin kutkuttavalla scififiiliksellä jaksaa painaa pitkälle. Jopa kirjoittaa tapahtumaraportin sen ajattelemisen sijaan.
Tampere, the new science fiction capital of Finland
Date: 26.3.2012 Event: Iron Sky Premiere Gala in Tampere
Zoinks! I was invited to the mega event of the year, premiere gala for Iron Sky in Tampere. The one person reading this who doesn’t know what Iron Sky is, welcome out of your barrel. Here’s twenty euros for the movie ticket and a bucket of popcorn. Go see the new epic Finnish science fiction extravaganza where the Nazis attack from the dark side of the Moon.
I may have been invited twice, actually. I can’t be sure. All I know is Timo Vuorensola, the director, hero of the hour, the Man himself, extended an invitation to a bunch of us outside Kinopalatsi movie theatre after the Iron Sky on Tour event last Friday. After I had filled in the webforms and got the ticket PDF I also got an email invitation which may have been due to my bottom of the barrel end credit status as a special extra. Yeah, I’m now officially the third stormtrooper on the right. Or the fourteenth.
Sometimes things fall in place neatly. Well, it depends on your friends, really, and I happen to have such a darn gosh great gang of friends that I claim global bragging rights for it. Tero Ykspetäjä who also was on his way to the gala offered a ride. I thanked him by droning on all the way to Tampere about all sorts of Nazi Wunderwaffen trivia that I have scored in recent years. Regardless I was not thrown out of the car around Humppila, for which I’m thankful.
It’s irritating when you stop at the red light and you fumble and the engine dies. You try to restart quickly again but in all likelihood it’s green already and even if no one is yet blowing the horn at you, you have this distinct feeling that you’re in their way. Even if you’re on the passenger seat. Well, how about if the car kills its own engine, makes you sort of panic, and restarts it again when the light becomes green? Tero’s spaceship is like that. Exactly like that.
The pinball machine was a shy one but you can see the plunger on the left.
First we went to Plevna to see the movie, then to Pakkahuone for the gala. Outside Plevna there was a red mat and the whole shebang. The production team meant business. As if not reserving the whole theatre and every one of its ten stages wasn’t indication enough. Our seats were on stage eight so up to the second floor we went. And I saw something beautiful. Not that I’d under any circumstance dis the uniformed girls dealing out caffeine chocolate, my favourite drug, but there was a pinball machine. They are quite hard to come by these days, folks. The great man of pinball design Steve Kordek just died this year, but not before his inventions did. Tragically, I realized shortly, I had no coins. It was a tough situation as me and those silver balls go a long way. But alas, our reunion was not to be.
On Friday in Turku me and my spouse Arren had tried to be early to get good seats the Iron Sky On Tour event. Even so many more had had the same idea and beat us to it. This time around there was something like five people sitting there when me and Tero claimed our seats, plus one. Conveniently close to the door since Arren was arriving from Helsinki with about half a minute to spare, depending on the brashness of the taxi driver. He made it, just in the nick of time.
The movie rocked not one quanta less than the first time. This one is for the history books, I bet my molars on it. Big, polished production which differs from Hollywood stuff in all the right places. Groundbreaking method of garnering funds through dedicated fans, solid production values imbued special effects for a fraction of what big studios would have paid to achieve the same. A revolutionary way to make a film.
The first time I had just been watching the film. Everything was new and the pace was never-relenting. In one scene I thought I saw a familiar, odd-looking skull shape, and sort of familiar profile, but then it was gone. Was that me? I couldn’t tell, and neither could anyone else. This time around I was prepared. There! Yes! It’s me! Or, wait, is it? Actually, can’t really say. Nah, probably wasn’t. And now I can only conclude that if the man himself after two times can’t be sure if he appears during one scene in the background, it doesn’t matter at all if he does or not. I know I’m there in a gas mask sieg heiling the Moon Führer and that’s cool enough. Actually, the cool part was doing all that stuff. Seeing it later comes well second to that.
Even though the place was under heavy guard, Batman was not caught.
Back on the ground floor a guy with a camera pushed a mike at me, asking for my impressions about the film. I can, believe it or not, be a tad shy on occasion, but that day was not one of them. I grabbed the mike and told how damn excellent Iron Sky had been, one of my most favourite films of all time. I handed the mike to Arren who gave similar praise and then we bolted. I have still no idea who my impressions were going to reach but Arren though the guy had said something about Poland. A good thing then that I didn’t crack a joke about Lech Walesa. Not that I have such habit, but it would have been so like me to do it for the first time ever, live on Polish national news.
After Plevna the three of us drove to Pakkahuone, got rid of our jackets and dived in. Music, people, drinks, food. Several hundred people talking. Tero had spotted Julia Dietze but I didn’t. We saw Götz Otto towering at least one head taller than most, tho I did see a few other skyscraping guys as well. He was easy to recognize despite the civvies. A good thing, because I had been sort of worried that I’d just walk past all of the stars not noticing them because I have a dastardly combination of bad eyesight and a way of not paying attention to details. But there I was, sipping some grapefruit based hard lemonade, chatting just a tiny bit with two girls, offering them both a sip from my bottle since one of them was curious how it tasted, and looking at the Moon Nazi officer several meters away.
The official part of the night started with some people talking on stage. I missed part of it due to the aforementioned lack of noticing details, like words, and wondering where Arren had gone to. To talk to Götz, it turned out. Pretty soon after that Timo and Tero Kaukomaa, the producer, got on stage and started to invite people over. The big stars, production crew, special effects guys, in a word the folks who had busted their chops for so long to make it all happen. A really shame Janos could not be there due to bad case of flu. I feel for you mate, you deserved to be there.
Tero pointed at one woman up there and noted that she was the president of the United States in the film. And she was also the girl who had taken a sip out of my bottle a bit earlier. I wouldn’t have minded being wrong about my own dimwittedness even once, but hey, everyone’s gotta do it their own way. My way is the Way of the Wooden Eye.
The Bald and the Beautiful also starring Johanna Sinisalo
I got to talk to some interesting folks during the evening, some others I knew were there but didn’t manage to chat with. Among the people I talked to was Johanna Sinisalo, the Queen of Chili and perhaps the professional Finnish writer idol of mine. Strangely we have inhabited the same fandom for over fifteen years and the most we’ve ever talked about anything has been on Facebook. So it was extra nice to have a few minutes and hear from her about writing the movie and also how the script had lived after her involvement.
Another interesting person was Ken Moffat(t), Australian gaffer (or I think he’s Australian, me and details, we’ve been there already) whose name I had noticed in the credits already during the Turku show. I later realized it was because of the family name – Steven Moffat is a writer I’m a big fan of, and in pretty much the only LARP I ever played in I was a dirty cop called Ben Moffat. Talk about cocktail party effect. Maybe my attention is not totally crap, it just focuses on weird details. And thus I miss every president I ever meet. Ken talked a bit about shooting the scenes, the weather and how close it had been that they did get all the shots before the climate went all medieval on the script. We talked about visuals, how the imagery was diesel punk or steampunk. That’s when Arren coined the term Helium-3 punk. It’s one of those occasions when someone says something that just pops in their head and it takes off. In this case Ken took off and rushed to Götz Otto to tell him about it. I wanted to hang around a bit more but it looked like the line between overstaying our welcome not not doing so was right there. Me and Arren slipped away. I’m pretty sure no one noticed.
Two stars, a fan and a gala place
I did get to tell Götz how I found his physical presence and sheer intimidation fantastic. Or I blabbed about something physical and shook his hand. Can’t really say. My bet is on the latter. I also scored a photo with Julia but I don’t recall really saying anything intelligible at all. I would have loved to chat even for a minute but she really looked like she was wanting to leave the scene. Plenty of fans with cameras and boring stories. That got me thinking how stressful it all must be, and how frustrating. There you are, in a party, trying to talk to a few people you find interesting and probably know from before. Your mates and the like. And then there is the endless swarm of fans begging, demanding and competing for your attention. Every single second of the entire evening. Try to drink a sip and there is someone tugging your arm, wanting something. I felt ashamed for wanting a picture.
Stephanie Paul looking exactly like herself
I know, it’s also part of their job description. You meet the fans, you smile, you offer yourself and your image and a few words. But it can go on for hours. The horde just never lets up, one fan is replaced by two more and personal space or the most basic social conventions mean simply nothing. Either you step back for a breath or you go bonkers. Sorry for being part of the horde, Julia.
I did meet Stephanie Paul, the prez, again, asked if I could quickly take a photo while she was having a smoke which might sound as if I had learned nothing, but the situation seemed way more relaxed. She said yes and asked if I wanted to have a picture taken with her. Well, does a hammer fall down on a planet with positive gravity? I once again managed to sound like a deranged lunatic. I’m not sure what I said but I meant that she was a great actress since she looked nothing like her character in the movie. But writing things in English that sound logical is for me helluva lot easier than saying it aloud, so I probably embarrassed myself yet again by saying she didn’t look like herself, or something. But just as with the scenario of a tree falling down in a forest and nobody seeing it, should I feel ashamed if I can’t recall how exactly I goofed up?
Industrial and pretty lights
The original reason for how and why we ended up at the premiere gala in the first place was Laibach. We talked with Timo about Laibach and gigs when he said that they were playing in the gala and we should come. I rarely if ever listen to Laibach on my own, their new Iron Sky theme notwithstanding, but Arren is a huge, huge fan. I’m more into power metal where men scream like little girls and everyone wears leather pants. When they started Arren went for the front spots while me and Tero hung back. While they didn’t sound exactly like pouring a bucket of bolts onto a ship deck and then tossing the bucket against the wall, it sounded a tad similar and it was loud. I’m not into the habit of wearing ear plugs at gigs even though I should and Tero didn’t feel like being in some fan’s way. But we wanted to take a picture or two a bit closer and soon found ourselves being quite close to the stage, maybe two meters away from Arren. There was plenty people but no crowding at all. We stayed there the entire gig, the pain in my ears went away due to numbness and I caught myself swinging, yelling and rocking to the music. How did that happen? But they were effing great! The theme especially was to die for, hard and heavy, all industrial. Music has power it you can feel it vibrating your nasal cavities, your lungs and your testicles. Arren later pointed out that during a song they had been showing a clip from the movie with troopers marching in line. It was a scene I’d said I was in, so now I was part of Laibach background material. A small thing I know, but with this face and talent I better claim the fame whenever possible.
I found the most appropriate sticker on a restroom wall. "Against nazis". If I don't see Care Bears whacking the hell out of Pedobear in the director's cut I'll be bummed.
Sometime around the gig I ran into Timo and thanked him briefly for the invite and congratulated him about the movie. Quite original, I know. I work hard on my material. But I did mean every bit of it. It had been an honor to be a small part of the movie as an extra, it made me uplifted just seeing the movie become real and It was really cool to have been invited to the gala. Around then I fully formed the thought in my head what it all meant to me. I mean Iron Sky. It was an example.
You see, I’m quite a lazy man. Let me have my way and I’ll watch telly twenty hours a week, taping it all. All the comedies and scifi that comes out. That’s me, not graduating and having abandoned all hopes of it a decade ago. I do want to do stuff, though. I used to run quite a few societies and fanzines in my time, I did lead two successful MMORPG communities after my fandom stint and now I want to write. I’m creative, but lazy, and I need all the kicks to my butt to achieve stuff. Iron Sky is a massive kick.
Turku Science Fiction Society gives head once a year. Namely the Atorox head.
If you consider the origins, how it all turned out in the end is a miracle. It’s not magic, it’s not a mystery. It’s actually quite plain, how it happened, how project like Star Wreck gave birth to a blockbuster like Iron Sky. It’s hard work, it’s dedication, it’s people putting their foot down and saying I’m damn well doing this, you just watch me. I’ll never make anything like Iron Sky, I know. But I can put in hard work, and I’ll do my own thing. It’s something I know, but it’s also something that ceases to affect me on a regular basis. I need booster shots like friends getting the coveted Atorox prize for the best SF short story of the year or someone I know getting the Finlandia for the best damn novel of the entire year. It’s seeing Iron Sky taking form, become real.
From all that I gather my own strength to write the stuff I write and pour my creativity into my work. And I’m grateful for all of those magnificent examples, and none of them is as huge as Iron Sky. That’s what it all means to me. I may be a damn fanboy, but beside being a fan of the movie I’m a fan of all the actual work that went into it.
So when Timo, already going ahead turned around and said something about my project to write one drabble each day for a year, it was a shock. Again, me, details, we all know the drill, but I recall it like Timo actually follows my progress at times, like he occasionally reads what I write. Gosh, talk about a rush! I’m still in the mode of thinking that pretty much only my friends ever click the daily link in Facebook to catch my latest yarn. I know this sort of inferiority complex is something I really should shake but it’s somewhere real deep inside and I’m too lazy to do yoga to get in touch with it. I’ll settle for thinking it’s cool that people read what I write, be it people I know from since before the time began to directors of gigantic scifi epics.
As the evening had turned into the night and it was still some two hour drive back to Turku we started to consider leaving. First we had to hunt Timo down to thank him one final time, but the man was nowhere to be seen. Eventually we spotted him and he courteously invited us to the backstage to meet Laibach. If we wanted. It was not such a huge deal to Tero or me, but I knew Arren just might want to take the offer and I scouted him up. Turns out I was right and we did go to see the band briefly.
I also ran to Samuli Torssonen, the man behind the special effects, and said to him he did good work. The look on his face told quite clearly that he had no idea whatsoever who I was and why I was addressing him by the first name. And really, he had no reason to recognize me. But, he might remember me, at least if reminded. Back in the late 90’s when I was the editor-in-chief of Finland’s oldest SF fanzine Spin I learned of Star Wreck movies. It was well before it became evident that In the Pirkinning would stretch into the next millennium. It was possible to order, for money, the cds with all the Star Wrecks so far, but I went and asked for them for free since I’d write about them in Spin. Samuli sent me the movies. And I didn’t write about them.
Temptation has many faces. There's caffeine chocolate behind her back.
Back then, and even now, I tend to take on projects I eventually don’t finish. Can’t finish. It’s not laziness, it’s like all of my strength vanishes when I even think about doing the thing and it leads only to not doing it. Try as I may, even if the task is really simple and takes just half an hour, it can paralyze me for months whenever I even think about it. Writing a review of Star Wrecks fell into that trap. So, after something like thirteen, fourteen years, sorry about breaking my promise, Samuli. It was me, the bald guy you had no reason to recognize.
All in all, it was a huge blast. The stars, the crew, the people, the band. I wore a suit like protocol demanded, I even had a tie. Not a black one but one with skulls on it. Orange, purple and ocean blue skulls, the tie I wore when I graduated from high school. I played the part of a well dressed man, acted like a doofus forgetting basic vocabulary whenever I was closer than three meters from anyone in a film and enjoyed it all immensely. Thank you Timo, thank you Tero, your party rocked! And also thanks to the other Tero for driving my carcass from Turku and back. Thank you Arren for sharing the evening with me. Thank you gorgeous ladies from Varusteleka for all the spiked chocolate you doled out to a caffeine junkie. And apologies if what I said to someone made no sense. Take my word, it sounded better in my head. Smiles all around! I’d say hugs, but I’m not drunk any more.
This is the third trooper from the right, signing out.
No niin, nyt se on nähty. Iron Sky nimittäin. Vieläpä kiertuenäytöksenä.
Jokunen viikko sitten laskettiin myyntiin leffaliput erityiselle Iron Sky On Tour -kiertueelle. Pari tekijää, kärkimiehenä elokuvan ohjaaja Timo Vuorensola, kiertää maata leffateatterista toiseen kertomassa Iron Skyn teosta ja vastaamassa kysymyksiin heti näytöksen jälkeen. Jo ideana kertakaikkisen kiehtova tempaus, eikä siinä vielä kaikki. Lipun hintaan kuului t-paita sekä juliste.
Hintaan se meinasikin kaatua. 25€ ei ole mikään triviaali raha allekirjoittaneen yhteistaloudessa, puhumattakaan kahdesta lipusta. Asiaa pohdittuamme tulimme kuitenkin siihen tulokseen, että antaa palaa, Frank. Operatiivinen kysymys kuuluu: montako suomalaista megaluokan scifieeposta tullaan näyttämään erikoisnäytöksenä Turussa omana elinaikanani? Jos en pysty vakuuttavasti vastaamaan, että ainakin kaksi, tämä tilaisuus on mahdollisesti ainoa laatuaan ikinä. Jotkut lähtivät mukaan järjestämään Suomen Euroviisuja Lordin voiton jälkeen, ja heillä ei oletettavasti ollut suuriakaan harhoja siitä, että sama tapahtuisi ihan pian uudestaan.
Koska pariskunnan toinen puollisko hoiti ostorumban, minulla ei ollut mitään käryä siitä, minä päivänä näytös ylipäätään on. Sitten eteen iski yllättävä matkamahdollisuus lähteä Las vegasiin, joka sekin noudatteli periaatetta ”Jos ei nyt, milloin sitten?” ja totesin, että jos tapahtuma on tuona aikana, sille ei mitään voi. Vaan matkan aikana tulikin sähköposti, jossa kerrottiin lippujen olevan tulossa kotiin postissa lähitulevaisuudessa. Ei sitten mitään hätää. Mutta kun lippuja ei kuulunut myöhemminkään.
Kun h-hetkeen oli kaksi päivää, lippujen statusta ihmeteltiin jo Facebookissakin. Tilanteessa oli suurehkon pr-flopin merkkejä, mutta Tour-tiimi paikkasi mallikkaasti. Sekä Facessa että mailitse kerrottiin, että liput olivat tulossa, mutta vaikkeivät tulisikaan, saliin pääsisi ihan vain nimelläkin. Syynä postituksen myöhästymiseen oli lukuisat osoitemuutokset, jotka piti saada reilaan ennen lähetystä. Ilman tätä operaatiota osa lipuista ei olisi löytänyt omistajiaan lainkaan. Mielestäni oli parempi aiheuttaa hieman epätietoisuutta kuin hukkailla maksettuja lippuja ympäri maakuntaa, ja pelasihan se tiedotus siellä kalkkiviivoilla, ihan mallikkaasti jopa.
Koska kyse ei ollut paikkalipuista, pääsi sisään jonotusjärjestyksessä. Matkoineen karkkikauppoineen varasimme projektiin noin tunnin, mikä ei riittänyt mihinkään. Hassua kyllä monella muulla oli ollut täsmälleen sama ajatus ja olimme pikemminkin jonon häntäpäässä, kun sisäänmarssi alkoi. Ei haitannut lainkaan, sillä keskipaikkoja, joille annoimme korkean prioriteetin, oli vapaana vielä hieman keskivälin alapuolelta. Täysin tyhjässä salissa olisin luultavasti valkannut paikat vain kolme riviä ylempää.
Elokuva oli hauska, jopa ratkiriemukas, höystettynä vakavalla kommentaarilla maailmaenosta ja päheillä avaruustaisteluilla. Mutta siitä enemmän ihan arvostelun puolella. Bongasin itseni incognito parista kohtaa taustajoukoista kaasumaski päässä ja käsi pystyssä, mutta jäi epäselväksi, olinko päätynyt rumentamaan valkokangasta ihan tosissaan. Yhdessä kohtaa erään upseerin profiili näytti jossain määrin tutulta, mutta kohtaus vilahti ohi ja jää DVD-julkaisun vastuulle ratkaista tämä elämää suurempi arvoitus.
Lopputekstien alkaessa ääni vedettiin lounaaseen ja ohjaaja-Timo saapui tuottaja-Teron kanssa vastailemaan kysymyksiin. Itse esitin yhden kysymyksen, joka minulle supatettiin korvaan, eli mistä syntyi Perikato-viittaus. Timo Vuorensola kertoi keksineen jutun ja joutuneensa vakkuuttamaan muut siitä, että tämä olisi hyvä veto. Hyvä että mies jaksoi taistella asiansa puolesta, kyseessä kun on koko rymistelyn ehdottomasti hilariöösein kohtaus. Myös Mike Pohjola sai aplodit. Muistaisinpa vielä miksi.
Session jälkeen lauma meitä jo hieman ikääntyneempiä scifistejä kokoontui aulaan puimaan viimeaikaisia audiovisuaalisia kokemuksia ja yleistuomio oli, että olihan se pätevä ja viihdyttävä. Lössin hajaantuessa minä riensin kakkoskerrokseen julisteen kanssa hakemaan parit nimmarit ja kiittelin vielä naamakkain, että perkeleen hyvän elokuvan olivat miehet saaneet aikaiseksi. Jonottaessamme Iron Sky -tyttöset keekoilivat niukoissa vormuissaan ja tarjoilivat kofeiinisuklaata, joten tylsäksi ei käynyt missään vaiheessa.
Vihoviimeisiä mielipiteitä vaihdeltiin sitten vielä Kinopalatsin edessä viileän alkukevään viiman kutitellessa hipiää, kun on Tour -retkue saapui pahvilaatikoita roudaten ja alkoi nakkelemaan kamaa autoonsa. Suunta oli vihdoin Tampereelle, pois maakunnista ja sudeettialueilta. Koska roudausporukka katosi yksi kerrallaan kuka minnekin, Timo jäi juttelemaan ryhmämme kanssa. Puhe kääntyi Laibachiin. Ilmeni, että Laibach esiintyisi Tampereella jo seuraavana maanantaina.
Itse ihan tykkään bändistä, mutta kun perusmusiikkimakuni on enemmän sellaista kikkelinheilutuspowermetallia, jossa vedetään kovaa ja vieläkin korkeammalta, sitä tulee pistettyä ani harvoin soimaan. Mitä nyt niiden eeppisintä Iron Sky -pätkää olen veinannut muutaman kymmentä kertaa. Mutta Arren on fani. Ryhdyttiin kyselemään, olisikohan sinne vielä lippuja saatavilla. No nythän oli niin, että keikka ei ollut mikään tavallinen keikka, vaan osa suurta iron Skyn premiere-gaalaa. Mutta jos sinne haluasisimme, siitä vain mailia Timolle ja tsekataan mitä järjestyy.
No, viiden minuutin kuluttua istun autossa matkalla kohti Tamperetta.
Tähän saakka olen jo saanut nauttia Iron Sky -ilmiöstä suuresti. Pääsin extraksi itse elokuvaan, kävin Iron Sky on Tour -näytöksessä ja nyt pääsen kokemaan produktion huipennuksen. Olen onnekas, ja onnellinen. Enää jänskättääkin vain yksi asia. Ei niinkään se, näenkö elokuvatähdet, vaan se, tunnistanko heidät. Tyypilliseen puusilmäiseen tapaani luultavasti posotan tyynesti Götz Otton ja Julia Dietzen ohi ja jälkeenpäin kuulen, että kaveri jonka kaljan tönäisin sen syliin oli Udo Kier. Mutta kunkin on oltava tyylilleen uskollinen.