Avainsana-arkisto: keräily

Paperitalo

Paperitalo (La casa de papel)
Carlos Maria Dominguez
Suomennos: Einari Aaltonen
Basam Books, 2006
ISBN: 952-5534-58-8

Paperitalon alussa Bluma Lennon jää auton alle lukiessaan juuri ostamaansa Emily Dickinsonin runokokoelmaa. Tämä ei kuitenkaan ole ainoa tapa, jolla kirjallisuus voi koitua ihmisen kohtaloksi. Joskus loppu ei koita äkillisesti, vaan vuosien saatossa, koko eliniän matkan hivuttaen, sillä joskus lukijan valtaa vakava oireyhtymä, vimma kerätä kirjoja.

Carlos Maria Dominguez kertoo kenties kirjallisuuden voimasta, siitä miten se vaikuttaa ihmiskuntaan, mutta keskiöön nousee joidenkin yksilöiden pakonomainen tarve hankkia kirjoja koko elämänsä ajan. Kaikkein voimallisimmin hän puhuu juuri heille. Juuri minulle.

Sillä ei ole väliä, kuinka suureksi kokoelma on paisunut jossakin elämänvaiheessa. Tuhat kirjaa, viisituhatta tai kaksikymmentä tuhatta. Tärkeää on palava halu saada niitä lisää, sillä yksi kirja viittaa toiseen, joka viittaa kolmanteen, ja lopulta päädytään kirjaan, joka hyllystä puuttuu. Täydet rivit muodostavat keskelleen aukkopaikkoja, jotka asialleen omistautunut keräilijä näkee. Ne kutsuvat häntä, eivätkä lopeta ennen kuin tulevat täytetyiksi. Mutta tämä muodostaa aina uusia aukkopaikkoja; keskeneräisiä sarjoja tai keskeisten kirjailijoiden lähes täydellisiä tuotantoja. Ja jokainen keräilijä tietää jo kauan ennen kuolemaansa, että kokoelmasta ei tule koskaan täydellinen, sillä se rönsyilee. Rönsyt eivät kuitenkaan synny kokoelmasta itsestään, vaan keräilijästä, ja keräilijä on inhimillinen. Mikään inhimillinen ei voi olla täydellistä.

Blumalle osoitettu kirje saattaa kertojan ulottuville Joseph Conradin kirjan, joka on osin betonin peitossa. Sisäsivulta paljastuu, että kahta vuotta aiemmin Bluma on lahjoittanut kirjan eräälle Carlosille, joka paljastuu urugualaiseksi bibliofiiliksi. Bluman kuoltua kirja muodostaa mysteerin, joka ei jätä kertojaa rauhaan, ja tilaisuuden tullen hän lähtee matkalle selvittääkseen kirjan ja siihen liittyneiden ihmisten kohtalot.

Paperitalo on nopealukuinen, jopa kaltaiselleni hitaalle lukijalle. Reilun sadan sivun rupeama taittui kahdessa tunnissa. Vaikka löysinkin sen sivuilta jo paljon sisältöä, en yhtään epäile, etteivätkö uudet kierrokset Paperitalon sisällä paljastaisi vielä lisää merkittäviä huomioita juuri siitä elämäntavasta, johon itsekin olen antautunut.

Haistakaa painomuste ja paperi, jolle se on painettu. Tuntekaa sanojen välissä mutkittelevien käytävien hento runous. Antautukaa kirjailijan rytmille, joka keskustelee oikein valitun musiikin kanssa ja muodostaa mitä moninaisimpia tasoja. Suosittelen Paperitaloa lämpimästi jokaiselle, jolle kirja on muutakin kuin vain fysikaalinen keino välittää informaatiota ja jolle kirjan omistaminen on joskus tuntunut tärkeältä.

Advertisement

Raapale 346 – Metsällä (11.12.)

Metsällä

Nyin palttoota tiukemmalle ja oion jalkojani sen minkä kyykystä kykenen. Odotus on kestänyt jo pitkään, mutta metsällä ollessa ei arvaa hötkyillä. Yksikin virhe voi säikyttää saaliin karkuun. Vasemmalta Rydberg antaa äänimerkin ja kahisee kuin kioskikirja. Ne tulevat.

Puristan haavia käsissäni lujasti. Olen ensimmäistä kertaa mukana isojen poikien retkellä. Tänään minusta tulee suurkeräilijä.

Maa tärähtelee ja hyllyt hytkyvät, kun ensipainosten lauma rynnistää ahtaita käytäviä Kirja-Winterin ajamana. Syöksyn muiden mukana esiin haavi tanassa. Verkot olisivat turhia, lauma repisi ne riekaleiksi ja yhteisestä saaliista riideltäisiin pitkälle yöhön.

Kokeneet kollektöörit käyvät pienipainoksisten, vilkasliikkeisten harvinaisuuksien kimppuun. Minä tarkkailen. Tuolla! Priima Teräsluolat kansipaperein. Haavini heilahtaa. Hekuma!

Raapale 281 – Kirja tulee kirjan luo (7.10.)

Kirja tulee kirjan luo

Ovelta kuuluu koputus. Kun avaan oven, ketään ei näy. ”Hei”, kuuluu jostain alhaalta. Katson jalkoihini. Siinä seisoskelee kirja. Kovakantinen, mutta nimestä en saa selvää. Muuta sanomatta se livahtaa sisään.

Suljen oven varovasti enkä tiedä mitä ajatella. Samassa kuuluu uusi koputus, pehmeämpi. Tällä kertaa kyseessä on pokkari. Sekin marssii sisään kuin omistaisi koko kirjahyllyn.

En saa ovea edes kiinni ennen uutta koputusta. Pihalla on pitkä jono kirjoja, jotka kaikki suuntaavat avonaisesta ovesta sisään varpaideni yli.

Mikäs siinä. Kirjat ovat kivoja. Jätän oven auki ja ohjaan letkan hyllyköihin.

Illalla huomaan leiman, joka on lyöty joka toisen sisäkanteen.

”Arvostelukappale.”

Se tämän vuoden yöunista.

Raapale 178 – Kotikirjasto (26.6.)

Kotikirjasto

On hankala sanoa, milloin kaikki alkoi, mutta aloin kiinnittää siihen huomiota joskus viime vuoden loppupuolella.

Luin Neurovelhoa sohvalla, kun kahvivesi alkoi kiehua hellalla. Laskin kirjan alas, kävin lisäämässä porot pannuun ja kun palasin, kirja oli poissa. Katsoin lattialta, katsoin keittiöstä, tutkin jokaisen pöytäpinnan matkani varrella. Kirja löytyi lopulta vessasta.

Huomasin, että yhä useammin kirjat siirtyivät asunnossa itsestään. Sitten näin sellaisen lentävän ja seurailevan minua. Se oli Stalker. Nomen est omen.

Tilanne paheni siihen pisteeseen, että tuulikaapista piti tehdä ilmalukko. Ikkunoita ei voi avata edes tuuletusasentoon, ettei Tiikeri-sarja karkaa.

Varmuuden vuoksi olen julistanut Hitchcockin Linnut pannaan. Elokuva saattaisi tarjota huonoja roolimalleja.

Raapale 166 – Kirjahylly (14.6.)

Kirjahylly

Sijoitan kirjahyllyn olohuoneeseen sohvan viereen. Hyllyt näyttävät surkeilta tyhjinä. Pyyhkiessäni pölyjä puhun niille tietosanakirjoista ja fiktiosta, runoista ja sarjakuvista.

Hyllykkö värähtää, kun mainitsen tieteiskirjallisuuden. Se on hyvä enne. Haen makuuhuoneen hyllystä kaksi Lemiä ja yhden Atwoodin. Pienen pohdinnan jälkeen lisään ylähyllylle Bradburyn Kuvitetun miehen. Sammutan valot yöksi.

Aamulla hyllyssä on jo uusi Tepper. Siirrän sen keskemmälle hyllyä, että koko tuotanto mahtuu laajentumaan paikoilleen. Sen jälkeen keskitän huomioni kolmeen alahyllyyn. Leinonen ja Jääskeläinen houkuttelee varmaan Mäkelää. Alimmalle sijoitan Hurttaa.

Aamulla alahylly on tupaten täynnä urssia. Kokonainen metri yhdessä yössä!

Parempi siirtää ne omaan hyllykköönsä, muuten Wanhoille herroille ei jää tilaa lainkaan.

Raapale 140 – Keräilijän sielu (19.5.)

Keräilijän sielu

Lapsena keräsin pullonkorkkeja, sellaisia kruunureunaisia. Olisin halunnut tuoda niitä Italiasta säkillisen, mutta äiti kielsi.

Aloin himoita Aku Ankkoja ja siinä ohessa kaikkea, missä luki Disney. Pezejä, siirtokuva-arkkeja, tyhjiä karkkiaskeja.

Haalin itselleni massoittain scifiä, fonttisarjaa ja Ursaa, Otavaa ja Tiikeriä. Myöhemmin myin ne pois, koska halusin ne englanniksi. Vituttaa vieläkin ja uudessa kokoelmassani on yhä Teräsluolien kokoinen kolo.

Keräilyn henki on kironnut minut, tai ehkä siunannut. Ääni päässäni supattaa, että tuo puuttuu, hanki tuo. Lopulta aina sorrun. Sitten se on hiljaa, taas hetken. Kunnes tarve kartuttaa kokoelmaa jälleen nostaa päätään.

On jo viikko, kun ostin kirjan. On taas aika, ääni kertoo.