Avainsana-arkisto: Boris Hurtta

Tappuri

tappuriTappuri
Boris Hurtta
Avoin Kirja, 2005
ISBN: 951-881-070-2

Tappuri on poliisi, joka on omasta mielestään jo parhaat päivänsä nähnyt. Selkä krämppää yhtenään, ja lainsäätäjien typeryys näivettää hiljalleen poliisin mahdollisuuksia hoitaa tointaan kunnollisesti. Tappuri on jo aikaa sitten päässyt irti katupartioinnista ja pyörittää elinkeinovalvonnan osastoa sen minkä jaksaa ja viitsii. Vuosi vuodelta se on yhä vähemmän. Hän näkee poliitikkojen sanahelinän takana lymyävän tehottomuuden ja korruption, ja sanoutuu siitä vimmaisesti irti. Muiden tempoillessa tulosvastuullisuuden kiristyvässä verkossa Tappuri haaveilee lähestyvästä eläkeiästä. Vaikka kaukanahan se tuntuu olevan.

Kertomukset, joita on 23, pyörivät niin Tappurin ammatin kuin siviilielämän ympärillä. Milloin hän viettää aikaa filatelistiystäviensä kanssa, milloin hämäräperäisissä ravintoloissa peitetehtävissä. Joskus molempia samaan aikaan. Ja aina esimiehet haluavat lisää. Tätä vastaan Tappuri taistelee kaikin keinoin. Töitä viivytetään niin pitkään kuin suinkin mahdollista, ja kun ne kortit on pelattu, on aika ottaa pari viikkoa sairaslomaa. Ja hullusti käy, jos hänet pakotetaan johonkin epämieluisaan, kuten vaikka autonkatsastukseen. Virkakuntien rakenteet järkkyvät eikä tuhopolttokaan ole pois suljettu seuraus.

Tappurin metkut töiden väistelyssä lähestyvät sellaista nerokkuutta, että tekisi mieli verrata häntä Sherlock Holmesiin, mutta parempi vertaus olisi kuitenkin Moriarty. Patalaiska, turhaa työntekoa vieroksuva Moriarty. Tappurin motto tuntuu olevan: Jos et voi voittaa vihollistasi, heitä sille kapuloita rattaisiin, keitä kahvit ja nosta jalat pöydälle.

Boris Hurtta ehti heittää siivilissä keikkaa kyttänä viidellä vuosikymmenellä ennen eläköitymistään. Tuona aikana hän ryhtyi kirjailijaksi, mitä voidaankin pitää hänen todellisena ammattinaan, mutta ei aika Pedon palveluksessa hukkaan mennyt. Jos Valdemar Rydberg -tarinat ammentavat Hurtan antikvaarisista kokemuksista, on Tappuri yhtä paljon velkaa poliisin uralle.

Kirja on riemukas, kyynisen miehen tilinteko ajastaan Pedon käskyläisenä. Kaikesta näkee, että raadollisimmat kuvaukset kumpuavat vankasta kokemuspohjasta, ja se pumppaa kertomukset täyteen vitaliteettia. Koskaan ei tiedä, missä omaelämäkerrallinen materiaali loppuu ja fiktio alkaa, ja niin on parasta. Ja jos joku tunnistaa tarinoista itsensä tai tuttavansa, se vain lisää tilanteiden herkullisuutta. Terveiset tarkastaja Norkamolle.

Kustantajalta kirjaa lienee turha enää kysellä, eikä toivoaan pidä laskea myöskään kansallisten kirjakauppaketjujen varaan. Tappuria haikailevien ei auttane muu kuin kääntyä asiansa osaavien antikvaarien puoleen ja toivoa, että Planeetat ovat oikeassa asennossa.

Tähtiviima ja naiset

Kuva: Arren Zherbin

Kuva: Arren Zherbin

Geek Girlsissä arvosteltiin kirjani Tähtiviima. Yhtenä huomiona oli, että kaikki päähenkilöt olivat miehiä. Väittäisin muutoin vastaan, mutta kun kriitikko on Zarquon vieköön oikeassa. Ja minulla kun kuitenkin on monessa novellissa päähenkilöinä ja muinakin tärkeinä hahmoina naisia, pikaisen ja hyvin epämääräisen laskutoimituksen jälkeen suhdeluku on kutakuinkin 2:1 miesten hyväksi. Miksi kokoelmaan sitten valikoitui pelkästään miespäähenkilöitä? Piti oikein pysähtyä hetkeksi pohtimaan.

Te, joille tapani ovat tuttuja, osaattekin jo tässä kohtaa ounastella pitkää blogausta aiheesta. Onneksi olkoon, sillä olette oikeassa! Tässä on meinaan hyvä sauma kertoa samalla novellien taustoista, mikä on ollut työlistalla Tähtiviiman ilmestymisestä saakka.

Tähtiviiman novellit

Ensin käyn läpi ne novellit, jotka kirjaan päätyivät.

Janus

Joskus vuosia sitten, taisi olla vielä jopa fandom-aktiiviaikaani eli 2000-luvun alkuvuosina, Boris Hurtta esitti väitteen, että ”kaksi miestä avaruusaluksessa” on tarinaideana kaluttu loppuun. Ollaan nähty kaikki variantit: mies+mies, mies+nainen, mies+tietokone, mies+alien ja niin poispäin. Jo silloin ajattelin, että noin vahva väite on osoitettava vääräksi. Otan vain sopivan lähestymiskulman ja kirjoitan tuoreesti. Vuosikymmen myöhemmin tuloksena oli Janus, joka sijoittui Atorox-äänestyksessä sijalle 5, eli aika monelle novelli toimi, ja katson täten onnistuneeni tavoitteessani.

Henkilöiksi valikoitui kaksi miestä ilman mitään pätevää syytä. Sain päähäni nimet Popov Petrov ja Valence Franks. Niillä mentiin. Sukupuolella ei ollut mitään merkitystä tarinassa ja hahmot olisivat yhtä hyvin voineet olla naisiakin.

Calypson perillinen

Kun verkkolehti Usva ja Suomen Tieteis- ja fantasiakirjoittajat oli tekemässä meriaiheista äänikirjaa, lähetin tarjolle novellin Calypson perillinen. Olin lueskellut juuri aiemmin Jacques Cousteausta, jonka piippu ja punainen päähine olivat tulleet tutuiksi jo joskus hamassa lapsuudessani. Totta kai merien suojelusta kiinnostuneet ihmiset käyttäisivät Cousteaun paatin nimeä.

Päähenkilö on katupoika jostain Intian tietämiltä, ja tässä tarinassa se oli nimenomaan poika. Ei erityisen vaativista syistä, mutta novelli halusi tulla kerrotuksi pojan kautta. En tiedä miksi. Kannan toki vastuun tästä. Tähtiviimaa varten novellia piti pidentää, kun taas äänikirjaa varten se oli täytynyt pitää riittävän lyhyenä. Laventelin sitä sopivista kohdin. Kahden muun tärkeän hahmon joukossa on yksi nainen, koska alusta saakka oli selvää, ettei koko salaliitto voi koostua vanhoista valkoisista miehistä.

Purret

Taisi olla vuosi 2001, kun olin Stk:n järjestämällä kirjoituskurssilla Turussa. Olisinkohan ollut silloin seuran puheenjohtaja vaiko vain hallituksessa, joka tapauksessa kurssi pidettiin noin 300 metrin päässä kotoani Yökylän Vuokralaisyhdistyksen juhlatilassa. Kurssilla keskusteltiin siitä, miten spefissä (silloin kyllä taidettiin puhua ihan vaan scifistä) moni lausahdus voidaan käsittää myös kirjaimellisesti, vaikka mainstreamissa ja yleisessä kielenkäytössä sanat on tarkoitus ottaa vertauskuvallisesti. Yksi esimerkkilause oli: ”Maailmani räjähti.” Siitä paikasta tiesin, että juuri tuolla lauseella aloittaisin tarinan, jossa koko maailma tosiaan tuhoutuisi. Minä katsokaas olen Douglas Adamsin koulukunnan sällejä, ja äidinkielenopettajanikin kirjoitti erääseen aineeseeni palautteeksi: ”Kirjoitat hyvin, mutta voisitko joskus pysytellä Maan päällä, ja sellaisen, joka ei koko aikaa räjähtelisi?” Tämä on sellainen yläasteaikainen meriitti, josta olen edelleen ylpeä.

Novelli kerrotaan minämuodossa, enkä pikaisella selaamisella löytänyt mitään erityistä mainintaa päähenkilön sukupuolesta. Näin ollen voisin väittää, että tässä on kyseessä itse asiassa nainen, mutta se olisi falskia. Kun kirjoitin Pursien ensimmäisen version vuonna 2001, kuvittelin päähenkilön mieheksi, eikä tuo mielikuva mihinkään muuttunut, kun kirjoitin tarinan ihan alusta asti uudelleen. (Ja pakkohan se oli kirjoittaa, alkuperäinen oli 15 vuotta vanhaa roskaa.)

Olettaen, ettei sukupuolta sanota (ja voi olla että se sittenkin sanotaan), arvostelija on tässä kohdin tehnyt oletuksen, että minä-kertoja miehen kirjoittamana on mies. Yleisesti ottaen tällainen oletus on aika turvallinen, mutta joissakin raapaleissani olen minäkertojaa käyttäen kirjoittanut naisen näkökulmasta. Rehellisyyden nimissä on sanottava, että se tuskin lämmittää ketään. Niin monella lukijalla on päähenkilöstä valmiina oletuksena ’valkoinen mies’, että jos siitä haluaa poiketa, se pitää tuoda esille selvästi. Etenkin jos kyseessä on valkoinen mieskirjailija. Muu on itsensä pettämistä.

Rakkaasta aloituslauseestani päädyin luopumaan. Kyllähän se hiukan nakersi, mutta nykyinen muoto on parempi. ’Kill your darlings’ päti ainakin tässä.

Chudakovin aaveet

Chudakovin aaveet kirjoitin, koska toverini Paikallisesta kirjoittajapiiristä, Hanne Martelius, oli kirjoittanut asteroidille sijoittuvan tarinan, jossa oli tietynlainen aavemainen elementti. Juuri silloin Osuuskumma oli tekemässä antologiaa kummituksista, ja olin mukana toimittamassa sitä. Oma tarinani oli sijoittumassa Grand Canyoniin, sillä tulin hankkineeksi oman vierailuni aikana kirjan Death in Grand Canyon, jossa lueteltiin jokainen kuolema siinä paikassa 1900-luvun alusta alkaen. Paljon raatoja, paljon kummituksia. Yritin saada Hannen tarjoamaan novelliaan antologiaan, mutta Hannepa kieltäytyi, ja olin jo ehtinyt rakastua ajatukseen avaruuskummituksesta. Niinpä hylkäsin alkuperäisen synopsikseni ja kirjoitin kokonaan erilaisen jutun, joka sijoittui Kuuhun.

Moni lukija olettaa, että tämä on suora uusintajulkaisu siitä Chudakovin aaveista, joka ilmestyi Ruumiittomat-antologiassa. He ovat tietenkin väärässä. Joskaan eivät paljon. Tuunailin hiukan hahmogalleriaa ja poistin tiettyjä tönkköyksiä. Itse juoni etenee edelleen samaan malliin eivätkä muutokset tee merkittävää eroa vanhaan.

Päähenkilö oli alun perin Boston Rose, mutta nimestä napistiin, joten vaihdoin sen muotoon Boston Brigg. Joku jopa taisi sanoa, että alkuperäisestä nimestä tuli mieleen nainen, mikä oli ihan hyvä syy säätää nimeä, sillä se on aina huono juttu, jos lukija arvelee sukupuolen väärin, huomaa erheensä loppumetreillä ja joutuu hetkeksi keskeyttämään tarinan vuon tulkitessaan tapahtumia uuden havaintonsa puitteissa.

Päähenkilö olisi voinut sinänsä olla nainenkin, mutta tässä tapauksessa oma pää asettuisi moista ajatusta vastaan heti. Boston on nimittäin hahmotyypiltään jotain, josta Boris Hurtta käyttää nimeä ’surkimus’, siis sanalla sanoen tyyppi, jolle ei ole jaettu alun alkujaankaan kovin hyviä kortteja, mutta sen lisäksi häiskä on hukannut niistä pari, ei ole vaivautunut opettelemaan sääntöjä ja lopulta törmäilee elämän halki lähinnä toivoen, että loppu tulisi. Tämä on hahmotyyppi, jonka jossain määrin samaistan itseeni, tai ainakin löydän pääni sisältä paljon materiaalia näille kaiffareille.

Ja tuntuisi jotenkin tökeröltä ajaa naishahmo saman paskaraastimen läpi. Tässä kohtaa saatan törmätä omaan heikkouteeni, sillä pätevän kirjoittajan pitäisi pystyä kirjoittamaan kaikenlaisista ja kaikentaustaisista hahmoista. Se vaatii rohkeutta ja itseluottamusta, ja tässä kohdin olisi varmaan syytä puskea omia rajojaan. Tuskinpa siitä kovin suuresti tai laajasti pahastutaan, jos kirjoitan joskus naissurkimuksestakin. Otan tämän itse asiassa haasteena.

Avaruustrippi

Halusin kirjoittaa novellin, joka pohjautui kolmeen raapaleeseeni. Hyvä suunnitelma, mutta sitä kolmatta raapaletta en koskaan saanut aikaiseksi, vaikka perusidea olikin päässäni. En antanut sen haitata tahtia, vaan läimin episodimaiset pätkät peräkkäin ja loppua kohti kiitäessäni keksin, miten ne kaikki oikeastaan liittyvät yhteen. Taisin lähettää sen Porttiin, missä se ei menestynyt. Sen sijaan Jyväskylän sf-seura 42:n lehti Alienisti, jolla on aina ollut kovin pekuliääri ja obskuuri maku, halusi novellin julkaisuun. Siinä lehdessä on kuulkaa vahva fanzinen fiilis tänäkin päivänä, mitä ilolla tervehdin.

Eli jos tuntuu siltä, että jotkin novellit olisivat toimineet raapaleina, tämä todistaa arvelun oikeaksi, joskin tähän vaadittiin tosiaan ne kolme raapaletta (joista yksi hypoteettinen).

Tämäkin novelli saattaa olla sukupuolineutraali siinä mielessä, että päähenkilön identiteettiä ei tuoda esiin. Sen verran kirjaa äsken plärätessäni huomasin, että raapaleessa päähenkilö mainitsee vaimonsa. Novellissa se on nyt matkakumppani. Olenkohan yrittänyt sillä hämärtää sukupuolta, en todellakaan osaa sanoa. Todennäköisesti en, koska voihan nyt naisellakin vaimo olla. Joka tapauksessa tässä on sama juttu kuin Pursissakin: minäkertoja, josta ei paljon kerrota, joten ilmeinen oletus on mies. Ja kaipa se omassa päässänikin on ollut se sama oletus, joten tälläkään kortilla en vapaudu kritiikistä.

Steelen ruukki

Tämä perkele. Elettiin vuotta 2012, ja tehtailin raapaleita kuin robotti. URS oli kaavailemassa työläisnovelleista koostuvaa Punaista antologiaa, ja minä hinguin mukaan. Harmi vain, että potku ei ihan riittänyt. Sain novellin alkuun, Aleksei pääsi masuuneille saakka, mutta siihen höyry ns. hyytyi. Niinpä otin ympäristön, riipaisin siitä raapaleen ja tuuppasin kirjaan mukaan (kaverikseen se sai toisen mokoman).

Minulla oli siis jo yksi kokemus, jonka mukaan tämä novelli oli kovin työläs. Silti meinasin, että kyllähän tämä valmiiksi saadaan, sen kuin nakkaa sanoja perätysten. Tämän kanssa sitten painittiin 2-3 kuukautta, ja jokainen ilta oli tuskaa. Minkään muun tekstin kanssa en ole niin pahasti joutunut taistelemaan. Suurin saavutus novellin kanssa on se, että se lopulta valmistui. Jos sitä on ahdistavaa lukea, oli se sitä myös kirjoittaa.

Vaan olenpa loppujen lopuksi tyytyväinen. Kritiikkiä on tullut siitä, miten on epäuskottavaa ja kallista lähettää korvattavissa olevia jätkiä avaruuden syövereihin, mutta tämän kritiikin torjun. Ihmisiä on nyt jo aika pirun paljon, ja tulevaisuudessa niitä on vielä enemmän. Jos on yksi resurssi, jota on käytännöllisesti katsoen loputtomasti, se on ihmisruumis, ja ihmishenki taas on halpaa. Muistan lukeneeni jonkun hintavertailun, jonka mukaan 1800-luvulla musta orja oli nykyrahassa mitaten 40000 dollarin arvoinen, kun taas tänä päivänä Haitissa orjan voi saada vitosella. Kunhan avaruusproomujen työntövoima saadaan edulliseksi, ihmisiä voidaan raijata pitkin aurinkokuntaa miljoonittain keksipaketin hinnalla. Ja lähtijöitä riittää.

Jos joskus löydätte sanakirjasta kohdan ’surkimus’ ja sen vierestä kuvan, siinä on tämän novellin päähenkilö Aleksei.

Tähtivaeltajat

Paikallinen kirjoittajapiiri ei tehnyt montakaan kirjoitusharjoitusta. Yhden nyt ainakin, ja siinä aiheena oli: avaruusalus laskeutuu uudelle planeetalle, ja kahdelle miehelle syntyy kinaa ilmalukon ovella siitä, kumpi astuu ensiksi planeetan pinnalle. Suoritukseksi olisi riittänyt pelkkä kohtaus, mutta samalla liikevoimalla syntyi kokonainen novelli. Juonikeikahduksia sattui niin taajaan, etten itsekään tiennyt mihin kaikki päättyisi, ennen kuin novelli oli lopussa.

Novellissa on kaksi hahmoa, jotka molemmat ovat miehiä. Johtuuko se siitä, että tehtävänannossa, jos sen nyt oikein muistan, puhuttiin miehistä? Ehkä. Olisinko voinut vaihtaa hahmojen sukupuolen edes nyt novellikokoelman editointikierroksen aikana? No, toisen olisin. Toinen hahmo saa potkun kiveksilleen, ja jos ei mennä trans- tahi muihin binääriajattelua sumentaviin kuvioihin, se määrittää tämän onnettoman mieheksi.

Tämä oli muuten se kirjoitushaaste, jonka myötä Hanne kirjoitti Chudakovin aaveet innoittaneen juttunsa. Siinäkin, luonnollisesti, kaksi tyyppiä päätyy konfliktiin siitä, kuka menee ulos ensimmäisenä.

Sharan henkäys

Harvoin olen näin paljon muuttanut novellia ensimmäisen ja toisen version välillä. Edes Purret ei pääse samaan. Ensimmäinen yritelmä oli niin pömpöösi ja kammottava, että lähettäessäni sen Tähtiviimaa toimittaneelle Anne Leinoselle tiesin jo valmiiksi, että tälle on tehtävä asioita. Suuria ja raakoja asioita. Mutta vasta saatuani palautteen ja ryhtyessäni muokkauksiin tajusin, että hahmot ovat vääriä, kerrontatyyli on väärä, näkökulmat takkuavat, juoni on ponneton ja oikeastaan tästä tulee aika hyvä, kunhan ihan kaikki on eri tavalla.

Se, mikä säilyi, oli päähenkilön ydinolemus, joka on jo tuo pariin otteeseen mainittu ’surkimus’. Muissa tapauksissa hahmot ovat ehkä joutuneet omiin liemiinsä osittain ilman omaa syytään, mutta Sharan henkäyksen stara Len on vailla epäilyksen häivääkään oman katastrofinsa pääarkkitehti. Eräänlainen äärimmilleen viety esimerkki hahmotyypistä. Siksipä päädyinkin pitämään tästä kaverista niin paljon.

Olisiko hahmo voinut olla nainen? Ei tässä tarinassa. Olennaista oli hankkia jälkikasvua, josta ei itse tiedä mitään, ja miehelle se on hyvin paljon helpompaa (käytän tässä nyt tarkoituksella varsin kapeaa määritelmää miehelle).

Tähtiviima

Ja näin päästään tosiaan siihen lopputulemaan, että Tähtiviimassa ei ollut päähenkilöinä naisia, ja merkittävät naishahmotkin olivat merkittäviä miesten kautta.

Pudonneet novellit

Tämä on kaikki tietenkin onneton yhteensattuma. Seuraavaksi käyn läpi novelleja, jotka olivat tulossa kokoelmaan mukaan, mutteivät tulleetkaan.

Jupiter

Tämän novellin synopsis on niin vaiheessa, että novellin työnimikin tulee tarinan kannalta merkittävältä planeetalta. Päähenkilönä on nainen, joka on työssään tehnyt moraalisesti tuomittavia, mutta laillisia päätöksiä. Lopulta hänet tuomitaan rikoksesta, ja tuomion täytäntöönpanoa odotellessa käydään läpi menneitä tapahtumia, jotka kertovat miten nainen päätyi tylyyn ammattiinsa ja miten hän päätyi tekemään rikoksensa.

Yhtenä osana novellia on oma epärationaalinen kaasujättiläisten pelkoni. Enkä meinaa nyt abstraktia ajatusta siitä, että sellaisia on, vaan fiilistä siitä, miten järjettömän iso planeetta täyttää koko taivaan. Sen paine on tappavaa, sen säteily on tappavaa, sen painovoima on tappavaa, ja jos alus syöksyy sen syövereihin ja vaikka mikään edellä mainituista ei olisi kuolemaksi, mikään mahti ei alusta sieltä enää saisi ylös. Brrrr!

Päähenkilö: nainen

Kultainen tulevaisuus

Tämä Stepanin koodeksiin liittyvä novelli jäi kokoelmasta pois, koska sen tyyli oli erilainen kuin muiden. Siinä oli äksöniä, kun taas hahmot olivat ohuempia. Hyvä että jäi pois, mutta siinä oli kolme merkittävää hahmoa, joista jokainen oli nainen. Samasta perheestä itse asiassa: isoäiti, äiti ja tytär. Kiinnostuneet voivat etsiä käsiinsä antologian Hopeoitu vainaja ja muita sivuja Stepanin koodeksista.

Päähenkilö: kolme naista

Jäähän kadonnut

Kirjoitin tämän tarinan 2003 joululahjaksi muutamille kavereilleni, joskin vasta joululoman aikana. Niin vanha raapustus olisi pitänyt tehdä alusta saakka uusiksi, ja siihen eivät paukut riittäneet. Osin siksi, että novelli on osa Äärenmurtajat-romaaniani, jonka kirjoitin Nanowrimon 2003 aikana. Romaani jäi kesken, kun tajusin aikalinjojen vääntyvän epäeuklidiseen solmuun. Tähän päivään mennessä en ole niitä jaksanut setviä auki, ja se olisi ollut edellytys sille, että novelli olisi voitu julkaista uudelleen. Siltä varalta että joskus tähän universumiin palaan, sisäisten faktojen on pidettävä kutinsa.

Päähenkilö on nainen, mitä ei kerrottu kuin vasta varsin lopussa, eikä se käynyt mistään aiemmin selville. Amatöörimäinen virhe, mutta 2003 juuri sellainen minä olinkin.

Triton

Tästä on olemassa jo yksi valmis versio, mutta vuodelta jotain tyyliin 2007 – 2008, joten uusiksi sekin olisi pitänyt pistää. Ja yritinhän minä, mutta samalla alku laveni kovasti ja palaute huomautti, että tässäkin novellissa alussa saavutaan tapahtumapaikkaan, kuten monessa muussakin novellissani. Jäin miettimään, että pärjäisiköhän sitä ilman saapumista eli aloittaisi keskeltä, mutta sitten kaikkien juttujen ja hahmojen esittely pitäisi hoitaa toisin, ja siksi se teksti on edelleen telakalla eikä päätynyt kokoelmaan saakka.

Päähenkilö on omaa missiotaan suorittava nainen. Novellin juonen kehitti kumppanini Arren, joten jos tämä joskus valmistuu ja julkaistaan, se on sitten yhteisnovelli.

Kostaja

Edes juonikuvio ei suostunut asettumaan aloilleen mistään muusta puhumattakaan, joten tämä tarina on kaikkein eniten vaiheessa, mutta pääosassa on jalkansa menettänyt tyttö, joka elää nollapainovoimassa ja metsästää Marsin kadonnutta ex-diktaattoria, aurinkokunnan historian pahamaineisinta ja verisintä despoottia, aikeenaan päästää tämä päiviltä. Myös diktaattori on nainen, koska minusta on kiehtova ajatus asettaa nainen tällaiseen rooliin. Vallankäyttö kun ei kysy sukuelimiä.

Vaikka olenkin optimisti, tämän novellin en kyllä uskalla toivoa koskaan valmistuvan. Mutta ehkä kierrätän molemmat hahmokonseptit johonkin toiseen tarinaan.

Jake Cannon vastaan veriviholliset

Tämä oli tribuuttini muinaisille pulp-tarinoille. Samalla se oli olevinaan ovela veto, kun tarjosin novellia splatterpunk-antologiaan sillä perusteella, että siinä on enemmän verta kuin muissa novelleissa yhteensä. Olihan siinä valtavan kokoinen avaruudessa kulkeva sydän, joka piti räjäyttää kappaleiksi. Oma virheeni oli tarjota antologiaan sinne selvästi huonosti sopivaa novellia, toimittajien virhe oli hyväksyä se. Onneksi Tähtiviiman toimittaja ei enää tehnyt virhettä ja pudotti novellin heti kättelyssä pois.

Pääkolmikon muodostaa kaksi miestä ja yksi nainen, joista, myönnettäköön, nimensä koko stoorille antaa miestähti Jake Cannon. Yritin kuitenkin suoda kahdelle muulle hahmolle tasapuolisesti ruutuaikaa ja merkittäviä tekoja, vaan ei sellainen näissä kekkereissä ihan kauhean pitkälle kanna. Suhdeluku on 2:1.

Entä jos?

Jos nuo kaikki esitellyt novellit olisivat olleet mukana, myös Tähtiviiman mies/naisroolitus-kertoimiksi olisi tullut 2:1. Jossain vaihtoehtoisessa todellisuudessa näin onkin, mutta erilaisten, toisistaan riippumattomien olosuhteiden vuoksi meidän maailmankaikkeutemme pukkasi ulos novellikokoelman, joka on tahattoman miespainotteinen.

Toivon kovasti, että suurimmalle osalle lukijoistani on selvää ilman eri selitystä, miksi rikas ja vaihteleva hahmogalleria on valtava rikkaus eikä kiristävä pakkopaita. Sanon nyt kuitenkin erikseen sellaisen ilmiselvyyden, että tietenkään miespäähenkilö missään tietyssä novellissa ei ole minkäänlainen ongelma. Jokainen novelli toimii oikein hyvin juuri niin kuin se on nyt kirjoitettu ja julkaistu, eikä tätä tietenkään kritisoitukaan. Huomionarvoista taas on sitten jo se, että sama kaava toistuu jokaisessa novellissa. Siinä kohtaa on aiheellista nostaa asia esiin. Ja jos julkaisisin kymmenen novellikokoelmaa, joissa kaikissa olisi pelkästään miespäähenkilöitä ilman sen suurempaa perustetta, ja kaikki muutkin tekisivät niin, sitten puhuttaisiin jo ongelmasta. Sellaisessa tilanteessa ei kukaan olisi yksin syyllinen, mutta toisaalta jokainen voisi lieventää tilannetta omalta pieneltä osaltaan.

Omassa tuotannossani tasapainovektori hakeutuu edelleen kohti keskitietä. Ideahautomossa on tällä hetkellä avaruusnovelli sekä urbaani fantasiatarina, joiden päähenkilöt ovat naisia. Tämäkään ei ole ollut erityisen tarkoituksellinen valinta, vaan nämä tietyt hahmot ovat päättäneet asettautua asumaan näihin pariin maailmaan ja nyt ne vaativat saada äänensä kuuluville.

Vaan eihän sillä työ ole vielä tehty ja maailma valmis. Esimerkiksi muunsukupuolisia en ole tainnut käyttää hahmoina vielä kertaakaan. Erilaisuus on kuin fraktaali, josta löytyy koko ajan uusia rakenteita sitä mukaa, mitä tarkemmin sitä tarkastelee, eikä kaikkea pysty milloinkaan huomioimaan. Mutta parhaani aion tehdä.

Five days of science fiction and fandom

I like making con reports. But I’m lazy. Evidently there is a clash of interests inside my head. Last year I wrote about Finncon 2014 and the Usva writers’ camp (in Finnish) but despite my best intentions the Worldcon report didn’t get done. Or should I say, awaits still to be done. I wanted to make sure I wrote about Archipelacon by whatever means necessary. And I found a way.

On Sunday I announced on Facebook a sort of kickstarter. If I was offered at least five alcoholic drinks acceptable to me at the Dead Dog party I’d write the report. Jukka Halme asked how many drinks it’d be for me to write the report in English. While I was originally planning on a Finnish version I saw no reason to get greedy and said the amount was the same. And that was the plan, really. If I was under obligation to write the report I knew I would, and as Worldcon had proved, that was the only surefire way.

Everyone donating had their own list of benefits they demanded, as befits the situation. I have tried my best to meet them and include the named topics here. If something seems peculiar, way off the mark, uncharacteristic or insane there’s the reason, or at least that’s my excuse.

So. My name is Shimo Suntila. This was my Archipelacon.

How did that Vulcan greeting go again? (Photo credit: Henry Söderlund)

How did that Vulcan greeting go again?
(Photo credit: Henry Söderlund)

Five days of science fiction and fandom. Two weeks later I’m still in my happy place.

Going to Åland can be like going abroad. At least it was for me. The locals speak their own weird language in addition to English, the signs and infos are largely incomprehensible except for a few words I happened to know or could guess based on other languages, and I had to travel by means other than a car. That’s the demilitarized zone of Ahvenanmaa alright.

However, there was a time when it was not so, a time when war was exactly what the island was about. I am not referring to the Åland War in the 1850s when Great Britain and France attacked Finland to steal the golden goat. No, I am talking about prehistoric times right after the last ice age. It was then that Åland descended from the sky spiraling out of control and fell into the pond that would become the Baltic Sea. At the time the people living on the land mass to the east were made of granite and they went to war against the invaders from star system Geta. In the end both civilizations were wiped out but the huge ship remained. Eventually it gathered enough dirt and people built Maarianhamina on top of it. This is of course a secret. These things are known only to the wisest of Finns. Them, and Jukka Halme. If anyone has further questions about the matter I direct all inquires towards him. He’ll also be quite happy to discuss the viking space program that took place at a later date on the same island, as well as Plato who was in truth a mushroom man. He was not part of the space program, however.

The cheapest way to travel to Åland is to be shot there with a cannon. Magdalena Hai observes fellow author Morre careen towards the horizon. (Photo credit: J. S. Meresmaa)

The cheapest way to travel to Åland is to be shot there with a cannon. Magdalena Hai observes fellow author Morre careen towards the horizon.
(Photo credit: J. S. Meresmaa)

These days that magnificent sunken starship is indeed part of Finland and the people there mostly speak Swedish which I should know way better than I do. It’s the second official language in Finland and I’ve studied it for six years. Skills wither without use, and things being as they are I deliberately missed my chances at the fannish auction to cultivate my collection with old Swedish sf magazines since I would not have been able to read them. Shame on me.

The reason I and over seven hundred other people had gathered in Alandica, the congress center of choice of the concom, was Archipelacon, or should I optimistically say Archipelacon I, the largest Nordic speculative fiction convention of the year. Normally there would not have been need or time/space for such a con but Finncon 2015 in Turku evaporated before it had even gained steam as the local science fiction society declined to be part of the organizing entity. Suddenly the Finns were faced with a situation of no large national sf con for 2015 and got in bed with Swedes and some other foreign smofs to create something unique – an Ålandish, multinational, transgalactic event of epic proportions.

Thursday

The first con morning broke as they all do: way too early for my tastes. Me and my partner Arren Zherbin had to get up at six to make it to the harbor in time. (Thanks Tomi and Hanne for the lift!) A small consolation was the stream of sleepy Facebook updates by people from other cities who had to wake up even earlier. I had stayed up stapling my booklets together until 3 am resulting in under three hours of sleep. That set the standard for the con as late night parties, hotel breakfasts and early morning commitments in the con don’t mesh well.

Finnish weird at its most glorious

Finnish weird at its most glorious

Once aboard the ferry which resembled more than anything else a cluster of tenement houses made of iron all smashed together we crashed into our cabin. The price difference to a ticket without a cabin was totally negligible and well worth the extra euro or two as we could get two more hours of rest during the trip. I was so beat it didn’t even occur to me to worry about the ferry being attacked by huge tentacle monsters that are know to roam the Baltic Sea and sink smaller islands on annual basis.

At some point during the trip we collected our membership badges and visited the tax free shop for the usual stuff, namely booze and candy. Candy we bought only in trace amounts and booze got limited to one liter of Bombay Sapphire, which on second thought we could have bought on the way back just as well. At no point did we want to lug it around the con for an entire day just in case we wanted to have a sip or two in the evening so we ended up bringing it home unopened.

Most times I can tough it out in uncomfortable physical situations. In this case I just wish we’d have gotten a taxi when we got to Maarianhamina harbor. The backpacks we had were no problem at all, but that damn huge red bag I carried by hand weighed like a spoonful of neutron star matter. At first it was just on the edge of being manageable but then we decided to take off our jackets and stuff them into the bag. After that it started ripping my arm off and the already slow walk ground to a painful slog that lasted for over an hour, perhaps two. Never mind the jetpack, where’s my ghudamn antigravity hoverboard to help me with my luggage? I want the future now!

”Quoth the raven: Bid on me, bid on Helsinki in 2017” -Edgar Allan Smithee
(Photo credit: Henry Söderlund)

Once we got to Alandica we had some time to mill around before the con would start. The smart thing would have been to go and grab a bite but instead we went to give a hand organizing the Fantasy Flea Market on the third floor. In part so we could be of some help, in part so I could do some scouting on the merchandise. A bibliophile has to make some sacrifices. I managed to set a few books aside so when the flea market opened I could start pillaging immediately. Then I went to see the opening ceremony which I mostly missed and the rest I can’t even recall. Some clapping took place, I’m sure.

Next up would have been Fear and Loathing in Hugoland but by that time it was obvious we would need to eat at some point, and after the Hugo discussion my schedule was packed with responsibilities. Right after the opening we went to get pizzas in a nearby place called Diablo in hopes of getting back before the program but the only diabolic thing we encountered was the waiting time. I think they went to hunt the pizzas fresh before cooking them. Hugo was missed but luckily their hot pizza at least managed to be remotely hot, unlike some ”flaming burgers” I’ve had the misfortune of coming across.

”Escape through Desert” by Arren Zherbin
(Click to enlarge)

After pizza we had some time to kill, all of twenty minutes, so we ventured to the nearby library for the art show. The theme in question was sf pirates and Arren had created one of the works displayed. His was the ”Escape through Desert” in which an unlucky pirate has to flee by ground while his comrades ride their beetle-drawn ships in the night sky and an alien city lies in the background in flames and ruin. Now that I have the illustration at my disposal all I need to do is write a matching short story. Show of hands, who’d read it?

After marveling at all the stupendous artwork I had to dash into my first program item to talk about the five books that were up for Tähtifantasia, the award for best translated fantasy book of yesteryear. Said books were Elämä elämältä (Life after Life) by Kate Atkinson, FC akateemiset (Unseen Academicals) by Terry Pratchett, Kuolematon by Machado de Assis (collected from various works), Keltainen kuningas (The King in Yellow) by Robert W. Chambers and Kultainen lohikäärme (Precious Dragon) by Liz Williams. The claim made by the panel description was that the wrong book got the award again, which was a highly speculative approach as the award would be given only at the end of the panel. Leading the discussion was Aleksi Kuutio who was a member of the jury and thus knew the winner already, and Sini Neuvonen was a panelist. When I signed up for the panel I had read only one of the nominees with the intent of reading as much as I could. In the end the only book I had not read a page of was Liz Williams’ because I could not get my hands on a copy in time. My opinion was that Pratchett’s book was not on par with his earlier, more deserving, works, so of course it ended up winning the award and the premise of the wrong book winning was upheld.

FC Akateemiset

After that I had the misfortune of missing the Deep Space Overture, a scifi theme concert held in the main auditorium, and instead sat behind a table peddling books. If Helsinki wins the Worldcon 2017 bid I expect to see Quinsonitus perform there and that I will not miss, barring someone handing out loads of free books elsewhere at the same time.

Esteemed Jerrymen recall Sidney Applebaum solemnly. Petri Hiltunen, Toni Jerrman, Johanna Sinisalo (Photo credit: Henry Söderlund)

Esteemed Jerrymen recall Sidney Applebaum solemnly. Petri Hiltunen, Toni Jerrman, Johanna Sinisalo
(Photo credit: Henry Söderlund)

There was no official party that evening but a gathering took place anyhow at the Arkipelag hotel pool area. We went there for a bit, ended up leaving just in time to make it to the floor accommodation location before they closed the doors. That was at 1 am. The bags were a bit less of a burden as I had dumped my load of our double books into the flea market. But the troubles were not over yet.

We’d gotten two air mattresses from friends to use at the floor accommodation. Because it was a smart thing to do we had tested them at home and found that both held the air admirably, one vigorously than the other. We could screw the vent off by hand from the other mattress, the other needed to be macgyvered with a pen and twenty minutes of sitting on top of it. When I started filling them up I realised that the mattress whose vent could be detached easily was in fact lacking the vent, which in turn was sitting safely on the backrest of our sofa back in Turku. So we had one air mattress with some actual air and the other making its best impression at two dimensional pancake. I slept on the pancake.

Friday

We chose the floor accommodation because it was the cheapest option. As we ended up having a hotel breakfast every morning I’m not sure how much the difference to a hotel room with the breakfast included would have been all in all. On Friday morning we went to Park Alandia, but the selection was a tad small. No bacon, for example.

Johanna Sinisalo and Hannu Mänttäri arriving. Judging by the shadows this picture was taken at 9:47 some 80 years after WWII ended.  (Photo credit: Henry Söderlund)

Johanna Sinisalo and Hannu Mänttäri arriving. Judging by the shadows this picture was taken at 9:47 some 80 years after WWII ended.
(Photo credit: Henry Söderlund)

Even though we were at the con venue in time we somehow missed the first three program items. Or I did. I think Arren was gophering most of that time. I on the other hand went back to flea market to make some new discoveries and at some point relearned that there was a dedicated room for English books, the Alvar Appeltofft Memorial Foundation collection. Sixty boxes full of sfnal goodies! Until then I’d thought that Archipelacon’s loot was going to be pittance compared to my usual hoards. After visiting Alvarfonden room I was starting to rethink my earlier assessment. When the highest price for regular books was 2.50 € and most went for smaller amounts it’s kind of given I got a bit carried away. Afterwards Arren said he knew even before the trip we’d end up bringing back a ridiculous amount of books. I’m a simple man with simple, predictable tastes.

The terrible urge to buy books momentarily satisfied I ventured to the first actual program item of the day with Arren, Life in Fandom starring Gary K. Wolfe (academic GOH), Parris McBride (fan GOH) and George R. R. Martin (literary GOH) with Johan Anglemark chairing the panel. The tales were entertaining and also educational.

Four decades ago fandom was much less fragmented with Star Trek fans starting to go their own way. Now there are comics fans, movie fans, tv fans, anime fans, cosplay fans and some of them even dig that old science fiction. Also back then there was this newfangled idea proposed, ”girls in fandom”, and there were honest to ghu panels about the topic, namely Women, do we really need them? To me, and perhaps to all Finns, this seems insane. Women have had a prominent role in Finnish fandom from pretty much the beginning and been equal in every manner. They write kick ass fiction, chair societies, edit fanzines and geek out on stuff to such an extent that when I came to fandom twenty years ago it never even occurred to me to question the situation. A panel discussion about it would have been more alien than extraterrestrial visitors parking their saucer in our backyard. It boggles the mind to think that there still are in the larger fandom asshats who say women are ruining science fiction.

Karin Tidbeck and Parris McBride look back at the old times. (Photo credit: Henry Söderlund)

Karin Tidbeck and Parris McBride look back at the old times.
(Photo credit: Henry Söderlund)

Among other highlights Parris recalled their skinnydipping expedition interrupted by the secret service (if you don’t know the tale, you just should’ve been there, no excuses) and Gary brought up the fandom ’h’ which I suppose has never been a thing in Finnish fandom. I’m likely the only exception using it or otherwise I’m ignorant of some finnfannish tidbit. The 45 minutes reserved for the program item went too quickly and while I get how it’s a good thing to end a program item while it’s still fun and engaging, I do think we as the audience could have taken one more hour of fandom memories without succumbing to boredom.

Next up was food. The place we chose had small salads and burgers that were not remarkable in any way. I guess there are worse reasons to miss Johanna Sinisalo’s GOH speech but not many, but a humanoid’s gotta eat.

After the break we went to see a panel about comics and heroes and fans being the tool of resistance. Arren was the designated room gopher which makes sense: If you know what you want to see, why not help out the con at the same time since gophers are always needed? Essi Varis talked about her doctoral thesis that commented on Pekka Manninen’s two decades old thesis about the subject. The presentation was quite interesting and I urge folks to catch it should Essi have it give in some other event. After a week the details have gotten a bit hazy but the Hawkeye Initiative was touched upon. All said, we’re all rebels still.

Picture by hoursago

Picture by hoursago

The following hour in the schedule draws a blank so I guess I went to buy some more books. It’s more probable than most other things.

The discussion about Anglo-American fan culture with Crystal Huff, Edward James, Michael Lee and Parris McBride was a nice one but paled a bit compared to the fandom memories earlier. I think the description was too broad. ”Modern SF and fantasy fandom has its roots in the US. But what is it like to be a fan there, or in the UK? What are their conventions like? What is the history, present and future of the Anglo-American fan culture? Our panel discusses these and other questions of fannish nature.” I did learn that the first sf con was in fact held in England and not in US, and that the Japanese Worldcon was more an event divided by the language barrier than a window to Japanese fandom. Also in the Boston area there are three annual conventions, and I’d like to visit them all. Now I need to rob a bank.

The LGBT+ in Scifi panel delivered. I have to confess that at first I didn’t even remember if I had been there or not but Arren reminded me of some talking points. (This lapse in memory has nothing to do with the quality of the panel, however. I’ve noticed I can in a week completely forget the ending of a book I enjoyed reading immensely.) Discussing matters were Suzanne von Rooyen, Cheryl Morgan and Dirk M. Weger. The overall topic was the representation of LGBT minorities in sf entertainment and it turned out that books are moving forward. Young adult books star these days queer protagonists who are advertised on the back covers. The buyer knows what they’re getting. Comics, which was a topic Cheryl later had a presentation about, were also including such characters more and more, but Hollywood was still in a sorry shape. This last point was brought up also in an installment of Postal Apocalypse by Rob Bricken.

They do.

They do.

Dirk expanded LGBT+ to QUILTBAG which he said was more inclusive and sounded warm and fuzzy at the same time. The acronym stands for Queer, Undecided, Intersex, Lesbian, Trans*, Bisexual, Asexual, Gay. I’ll go with that.

In the beginning of the panel it was mentioned that Suzanne and Cheryl had previously discussed LGBT characters in alien cultures but what those arguments were was not said. Later on they came back to it talking whether or not alien trans characters were actually trans, but even then I was left with a vague impression. Cheryl seemed to think that if the alien society did not consider moving between genders an important thing the experience of people from those societies were not comparable to human trans experiences. If the aliens were basically human with a few feathers or headbumps they could, however, be counted.

As a result we bought Suzanne’s book I ❤ Robot and Airship Shape & Bristol Fashion in which Cheryl has a short story. Got both signed as well, naturally.

I wouldn’t be me if I let slip past a chance to grow my collection. Next to info desk in the cafe area a fan auction benefiting some fan fund was brewing so I made my way there in the hopes of scoring some grand victories in the never ceasing quest for more books. I sat down to make some acquisitions and got a full blown Bellis & Marie-Louise show. On the table there were books, Game of Thrones memorabilia donated by George and Parris and old Swedish sf mags. When no one except Aleksi was looking I tossed in a copy of my own book Sata kummaa kertomusta even though non-Finns would have no use for it beyond making a small cape out it.

The prices ended up being rather modest except for GoT stuff which went consistently for over twenty euros a piece, and also whenever Marie-Louise was asking for bids for whichever. Bellis was in theory a damn great seller but the sums he got offered tended to be around 5-10 credit units and whenever Marie-Louise held an item it was almost certainly double. The technicalities of running an auction were mostly not present but never mind the bollocks as that English band would put it. From early on I started to bid on pretty much everything, but only for 1-2 euros. I figured people might be hesitant to offer the first bid but going into a fight would be no big deal. I won not a single item, but still I kept bidding. Actually so much that Bellis declared me a hero. No one else was declared a hero after that which I suppose makes me the last auction hero.

Bellis is the sheriff and Archipelacon is his town. But still he can't make a sale over ten euros. (Photo credit: I'd rather not confess)

Bellis is the sheriff and Archipelacon is his town. But still he can’t make a sale over ten euros.
(Photo credit: I’d rather not confess)

Sata kummaa kertomusta got bundled up with another book and sold for ten euros which is technically the highest price ever paid for it. Unless someone bought it from Suomalainen kirjakauppa in which case they paid over 25 euros for it, which is about twenty too much.

The absolute crown jewel of the day was the fabulous, extravagant and flamboyant Game of Thrones burlesque that began as a birthday party number and grew to an amazing show that first ran in Ropecon (Finnish roleplaying convention) and a month later in Archipelacon. The show was a success both times before and it did not disappoint this time either.

First a George R. R. Martin walked on stage while the real McCoy sat on a bench among the audience looking at his doppelganger rave about how books are important. When it turned out more people had watched the show than read the books Mr. Martin berated the people: ”Shame on you, you should read the books” which produced an immediate reply from the audience: ”Well, finish the fucking books!” Then the music started, Martin disappeared to let his characters tell the tale and garments started dropping on the floor.

While it’s easy to notice only the removal of clothes, a fundamental part of burlesque is the immense joy of the performer while doing so. If I see the people on stage are having the time of their lives I’m all involved. This creates a positive feedback loop where the audience cheers and the performers gain more energy from it giving an even better performance. This is exactly what happened.

(Photographing was not allowed in general. These shots are from the official source and used with permission.)

The Troupe (Photo credit: Tomi Junnila)

The Troupe
(Photo credit: Tomi Junnila)

Ned has no idea what the throne will be used for next. (Photo credit: Tomi Junnila)

Ned has no idea what the throne will be used for next.
(Photo credit: Tomi Junnila)

Sibling relations escalating quickly (Photo credit: Tomi Junnila)

Sibling relations escalating quickly
(Photo credit: Tomi Junnila)

Red Priestess, one woman flash mob (Photo credit: Tomi Junnila)

Red Priestess, one woman flash mob
(Photo credit: Tomi Junnila)

Dragon's Daughter giving a flight lesson (Photo credit: Tomi Junnila)

Dragon’s Daughter giving a flight lesson
(Photo credit: Tomi Junnila)

Starks reign victorious. But perhaps get off the incest chair. (Photo credit: Tomi Junnila)

Starks reign victorious. But perhaps get off the incest chair.
(Photo credit: Tomi Junnila)

Shakespeare can sit on Denmark and swivel. This is how charactercide is done. (Photo credit: Tomi Junnila)

Shakespeare can sit on Denmark and swivel. This is how charactercide is done.
(Photo credit: Tomi Junnila)

Preview of the sixth season, episode one (Photo credit: Tomi Junnila)

Preview of the sixth season, episode one
(Photo credit: Tomi Junnila)

In the end lots of characters lay dead, there were thick, red stains everywhere and the Stark kids stood victorious over the Boffer Throne. Since we’ll have to wait for a few years still to get the seventh book (never mind the sixth) into our hands I’ll take this ending for now gladly. After the show the ketchup covered crew was pulled back right from the door to the showers as there was someone waiting by the backstage door. The Author wanted to meet the folks who were so inspired by his works that they put on such a show.

The show was originally conceived by Mari Saario (with some help from Miri who plays Daenerys) as a birthday present to his husband Mikko who played himself in the role now usurped by the Martin impersonator. Diane de Camerone (Ygritte/Melisandre) has since played an instrumental part guiding the new, growing troupe towards ever greater victories.

I’ve heard tales about, though not read myself, blog posts critisizing the costumes of the performers and dissing the fact there were several body types present instead of just lean and skinny girls. Costumes people are of course quite free to trash as much they like but fat shaming is a shitty thing to do. If you are uncomfortable with the idea of a perfomer weighting more than a feather’s worth taking off clothes in front of you, stay out of burlesque. Parris said that she was glad to see normal bodies and called them ”gorgeous women”.

The pre-party hotel party was hosted by Tomi and Hanne who had an ample stash of lonkero, that tasty oriGINal grapefruit beverage. Tomi had been the photographer for the burlesque show while Hanne had shot the video. In theory we could have re-lived the experience but mostly we watched a video of a cockatoo moshing to Queen.


It’s a mosh-a-long. Bang your head. Until the wall gives in.

The topic for the evening party’s was the Helsinki 2017 Worldcon bid (which I wholeheartedly support, by the way). I assume there was lots of program taking place but if so we missed most of that. I went past when there was a competition for the most maniacal mad scientist laughter and stopped to ask Eemeli Aro if there was still a chance to take part. Since the communication was more or less nonverbal I assumed the answer was no, which was fair enough. I stayed for a few bits of giggling and cackling and then went to look for my friends happy that I had been declined. Those performances were so grand I knew I’d only have embarrassed myself compared to them. Imagine then my surprise when the loudspeaker called my name and I realised that Eemeli had in fact signed me up. As I waded back through the crowd I cringed at the situation and decided to make the best of it.

I took the mike. Drew breath. Deep, booming, from the depth of my lungs, menacing. Yeah, a nice plan. The first sound out was a pitiful one and right then I knew my plan was doomed to be an abysmal failure. Then again I really hate to admit defeat. I took what I got and ran with it making the laughter more insane and ending it with something like from a man who’s been laughing by himself and suddenly notices that a hundred people are watching. I made my exit and almost got where I was going before being called back once more. Apparently my vocal disaster recovery reflexes were good for the second prize which was a Helsinki 2017 t-shirt so large I could easily wear it over my leather jacket. Und I did.

The Fez - tendrils run deep (Photo credit: Henry Söderlund)

The Fez – tendrils run deep
(Photo credit: Henry Söderlund)

Best plans are formed and take shape based on jokes and idle chit chat. The previous year me and Tuomas Saloranta fought over the title of Finland’s Last Trash Author, a title formerly held by one of Finland’s most notable horror writers, Boris Hurtta. That battle with boffer swords had ended in a tie despite Tuomas’s despicable attempts to cheat his way to victory. He did it all, employing cronies to ambush me, distracting the referee and succumbing to using waterguns. The plan was to have another grand fight at Archipelacon but some two months before the fact Tuomas decided to skip the con. Talking with Aleksi Kuutio and some other folks it emerged that I could just claim the title and hold a press conference about it. Aleksi promised to write the press release and the plan was a go.


Witness the fight. Witness us. Witness me.

This is one reason I love my fandom. It’s totally crazy on which I can bounce my own crazy, with weird and unexpected results.

Case in point: the fetsie. Ninni had a fez which traveled around more than all Archipelacon members combined. Hannu Mänttäri coined the term fetsie to describe a photo you’re probably picturing in your heads right now. I wanted to take one as well but at the time The Fez was not yet done sucking out all the ideas out of Aleksi’s head. On the other hand it stayed on my head just for a few seconds. Would make me think if I was still capable of doing so.

Cheryl Morgan ready to pounce. Did we hear about the photographer after this? (Photo credit: Henry Söderlund)

Cheryl Morgan ready to pounce. Did we hear about the photographer after this?
(Photo credit: Henry Söderlund)

Saturday

Arkipelag charges almost double for their breakfast compared to Park but I suppose the extra euros were worth it. With what I ate I managed to survive until the end of the con day with the help of two sandwiches from the green room. A good thing too as Saturday was totally packed.

Finnish horror panel. At 10 am it really was. (Photo credit: Henry Söderlund)

Finnish horror panel. At 10 am it really was.
(Photo credit: Henry Söderlund)

I started by being a panelist about Finnish horror literature with Nina Korento, Anne Leinonen and Matti Järvinen who was chairing. Arren was again the designated program gopher. I was quite convinced that the two hour slot reserved for us would be too much but it turned out I was wrong. Somehow we had items to discuss the whole time. Items such as are there topics we would not care to write about because they would be too heavy or traumatic. After some pondering we all found something, more or less along the same vein. I’d be hesitant to create a story focusing on the death of a child, or at least would know going in that it would be taking a bigger toll on me than some usual run of the mill horrorish tale of the macabre.

Right after, the man of the world that I am, I had to dash to hold my press conference. As previously mentioned it was time to stake my claim, out Tuomas Saloranta as a lily-livered coyote that he was and declare myself as Finland’s Last Trash Author. That’s the more literal translation although perhaps ”pulp author” makes more sense to the rest of the world. Here’s a very brief history of the title.

The trash author with his first vodka shot of the morning. (Photo credit: Aleksi Kuutio)

The trash author with his first vodka shot of the morning.
(Photo credit: Aleksi Kuutio)

Boris Hurtta has been writing horror and fantastic stories for over a quarter of a century and is perhaps most famous for his chtulhuesque short stories. Around the same time he started out the pulpish magazine scene was fading out and he dubbed himself Finland’s last pulp author. Then last year, after having watched me and Tuomas churn out short story after short story of space adventures, fantasy romps and horror pieces he said that in fact he wasn’t the last one. It was either me or Tuomas. A title like that can’t be shared, of course, and we resolved to settle the matter at the backyard of Finncon, Finland’s prominent sf con that draws a crowd of thousands. As told, that battle ended in a tie.

In the press release I called Tuomas by many names, most referring to his lack of presence in Archipelacon against the agreement. I also promised to make a cape out of pages of my only solo book Sata kummaa kertomusta, which Tuomas’s publishing house Kuoriaiskirjat incidentally published. I called the situation a diplomatic incident. I also bragged about having a shitload of money and aiming to be among such stars as John Ringo, Robert Stanek and Harry Turtledove. I guess I should read some of their books one of these days just so I’d know what I presumably said.

”I missed Gary K. Wolfe for this. Bloody hell.”
(Photo credit: Aleksi Kuutio)

Among the press corps was the esteemed yellow press journalist Jukka Halme who to his indignation realised he had to miss a talk by Gary K. Wolfe to cover the press conference. Sorry Jukka, your presence was much appreciated, even more so considering your ultimate sacrifice.

Tuomas has already replied to my declaration. He made s statement saying: ”It is a clear indication of Suntila’s cowardice that he gives his proclamation in a demilitarized zone. The matter is far from settled and it will be addressed in Finncon 2016. There is a tradition of revolutions beginning from Tampere!” If you want to see the next exciting chapter you have to come to Finncon next year.

This was the poster for the fight in 2014

This was the poster for the fight in 2014

After the press conference I had a bit of time before the next program. I can’t recall what I did but the safest bet again is bought some books. it always is.

Adding deeper darkness to a night already devoid of stars is a quote from Martin Luther King Jr. and also the name of the program item where Pete Sutton discussed dark fiction, the reasons why people are drawn to it and what it is all about. That made me think why I do it. I never liked reading horror when I was younger and now I’ve written it enough to be asked to a panel about the topic, so there has to be something drawing me in. I guess dark fiction says something about the true state of the world. There really are monsters, fear exists for a reason and safety is more a construction of the mind than an actual, tangible thing. Dark fiction reveals it all and allows us do come to terms with it. The actual presentation, which was a real professional-looking slide show that covered what Pete was saying realtime, and he got it wrapped within the time limit despite not having a full hour at his disposal. He also invited us all to choose a sense and write about something we’ve seen, felt, heard, smelled or tasted that made shivers run down the spine. Such stories should be submitted to him at brsbkblog@gmail.com.

Me and J. S. practice the secret Osuuskumma handshake. Or I fell for the ”pull my finger” schtick again.
(Photo credit: Magdalena Hai)

As a member of the co-op publishing house Osuuskumma I had a second round of duties to sit behind our table and sell books, and sell books I did. Not terribly many since it was already the third con day and either people had bought what they wanted or they were waiting for the last day, but I still managed to convince a few passersby to take the chance now, now now now, and not delay the decision another minute.

Right around the corner there was art taking place. Pau Norontaus who has made some illustrations for Spin, Finland’s oldest sf fanzine which I edited for seven years back in the day, was making caricature fantasy and scifi drawings of people waiting in line. I placed myself there in a virtual capacity and when my turn was up Pau kindly moved her chair a bit and asked what I wanted to be. I had no idea of my own, well, not any good ideas, but luckily Hanne had stopped by briefly and suggested a Discworld wizard. Pau made a quick sketch and it was a spitting image of how I like to see myself (far enough removed from reality). After my approval she finished it and I have to say it’s bloody great. If Pau is having another go someplace I urge attendees to queue up.

Wizard me this. (Sketch by Pau Norontaus)

Wizard me this.
(Sketch by Pau Norontaus)

And on to the next item! I made my way to the main auditorium with Arren to listen Edward James talk about the disabled heroes in Lois McMaster Bujold’s work. The obvious starting point of course was the main protagonist of the Vorkosigan series, Miles Vorkosigan, who was born quite deformed and required heavy surgeries just to survive. This all in a society where deviations from the norm are not so much frowned than fired upon. As Edward went through the characters it became apparent that Miles is far from the only character who is disabled in some way. I have read a handful of Vorkosigan books but as a bibliophile I do own them all. I really should read through them at some point. Lend me a year or two, mate?

When the Archipelacon program team asked people for ideas and promises of doing program I submitted nothing, lazy bastard that I am. I merely mentioned that I would be available for panels and such should they need someone like me to talk about random topics. Thus I ended up in a panel about ”from writer to author” with two of my writing circle (The Local Writing Circle) members and good friends Nina Korento and O. E. Lönneberg whose name is actually Olli. Chairing the panel was Johanna Sinisalo whose name pretty much everyone attending Archipelacon should know as she is, in my opinion, the most successful Finnish speculative fiction writer who has done everything from hard sf short stories to literary novels with speculative elements and won more literary awards than I guess anyone else in Finland. At least in sf circles, she’s won the prestigious Atorox award seven times not to mention the Finlandia.

I Tried to find a picture with Nina and Olli with their clothes on but couldn't. So, here's Archie guarding a mug of rum.

I Tried to find a picture with Nina and Olli with their clothes on but couldn’t. So, here’s Archie guarding a mug of rum.

Me, Olli and Nina are in slightly different stages of our careers. I’ve been writing seriously since 2012, been in twenty anthologies, published a book and had several magazine publications as well as some success in writing competitions. I have a short story collection coming out next year. Olli has published a few short stories, gained some merits in competitions and his first fiction collection is looking for a publisher. Nina has published some short stories while creating outfits for bands like Korpiklaani and started her burlesque career with her dual role as Ygritte/Melisandre being the most notable achievement so far. Johanna asked about where we came from, what our ambitions were and how we got to where we were now. The room was rather packed I’m delighted to say and the audience took part by asking questions as well. We could have easily talked for an hour more but had to stop because we had no time machine. A terrible oversight on the concom’s part.

After the panel I talked briefly with a young writer (well, younger than me which plausibly covers about a quarter of a century) and said that the most important thing to take from panels and talks such as ours was that one should only take with them the advice that seems to make sense, and discard the rest. What has worked for me could be absolute poison to someone else and thus following me would be daft. I asked if she was going to be at the party in the evening and said she could look me up if she wanted to continue the chat. It’s one of those things you say and truly mean but don’t really believe will come to anything. Then I had to excuse myself and run, because I sure as manala did not want to miss Jukka Halme’s prog ”Kuis?”. I didn’t know what it was going to be about but with Jukka I really didn’t need to. Quality is assured every time.

Turned out I knew the setting, in fact I had taken part in it a few years ago in Tähtivaeltajapäivä, a super duper one day con held every now and then in Helsinki. Jukka puts together two teams who compete against each other by answering his insane and insightful sf questions, true conundrum for the khazi. Some members of the teams were volunteers. Others were ordered to be volunteers. Me and Nina were volunteers in team Amoeba with Sten Thaning captaining us. (Jukka provided the names I forgot, I’m lousy with names as I told quite a few people at the con.). In the other team, Team Beast, there was Aleksi Kuutio, James Shields and captain Tobes Valois. Jukka Särkijärvi tabulated the results.

Cuteness overload! Such fabulous shoes. Wow. (Photo credit: Henry Söderlund)

Cuteness overload! Such fabulous shoes. Wow.
(Photo credit: Henry Söderlund)

One form of question was a list of four items that were connected to each other, but still one of them did not really fit in. We really lived up to the tag line: ”A Quiz Show of General Ignorance”. Then we had to name the movies depicted in the fantastically wacky movie posters from places like Japan and Eastern Europe, and name book covers by one author or another. In that last part I really did worse than I should have considering my status as a book collector.

At one point I was not certain what the question was, or how English is pronounced indeed. I meant to say to Jukka: ”So, what you are asking…” to which he replied: ”I am asking, you may be assking.” What can a man do in such a situation but embrace the title. ”I am the assking!” I shouted and that was that. Now I have to print new cards for myself. The quiz we lost fair and square and got our asses handed to us, which of course is completely appropriate considering my new moniker. I missed the Hardcore Collector program for the quiz but The Assking regrets nothing.

No rest for the wicked, as the next prog already loomed in the immediate future. Gaie Sebold, Marianna Leikomaa and Nastia T talked in Sexy Times in Science Fiction and Fantasy about erotic speculative fiction, what’s hawt and what’s nawt, what makes a good steamy story and what to call all the anatomical parts involved. The answer is: Whatever the characters would call them.

Nastia T talks about sexy times. Also science fiction and fantasy. (Photo credit: Henry Söderlund)

Nastia T talks about sexy times. Also science fiction and fantasy.
(Photo credit: Henry Söderlund)

Nastia T said that she did not appreciate everyday fantasies since why write about them if you can just go and experience them. When she writes erotic fantasy it’s in the realms of impossible like a living pen fucking and squirting ink as it climaxes. As she is Peruvian most of her fiction is in Spanish and thus beyond my current language skills but Gaie Sebold’s books are quite available and I could have sworn I saw some at the con but by the time I went to look for them they had disappeared from the tables. Guess I’ll hit Bookdepository later for those Babylon Steel books.

I myself seem to write about sex rarely. On top of my head I can recall one story and that was published under a pseudonym. Not because the story warranted it really, rather it was the convention of the magazine to use pen names. I played along. A drabble I once wrote touched upon the subject along a tangent. I realised there was a generation ship writing competition with the deadline a day away, and I knew I couldn’t write a full story, but a drabble I could. Here’s the English version. Not because I think it’s amazingly clever but I can cover one of my mandatory challenges with it.

A Way to the Stars

Henri flicked the hologram on. A surprised and uncomfortable silence took the room.
”Here’s my idea how to implement the plan. I followed all the specifications to the letter. Propulsion is generated by plasma motors and solar sails. They will get the ship to Gliese 581 in four millennia. The biosphere technology has been tested in thousands of simulations and can support ten times the maximum projected population. Service robots and nanotechnology will maintain ship’s integrity and patch the possible punctures by micrometeors. It accommodates a crew of ten thousand.”
Henri fell silent and looked at us. In the hologram there was a slowly rotating, anatomically correct penis.
”There’s also another model,” Henri said and the picture changed. I don’t want to say anything else about it.
”Why those… shapes?” I sputtered with difficulty.
”You said we should design a gender ship,” Henri said genuinely surprised at our reactions.
I buried my face into my hands.

Mobile Archipelacon Strike Kommand gathers

Mobile Archipelacon Strike Kommand gathers

Masquerade I had to miss as my last prog was up. I went to read some of my drabbles with other people from Osuuskumma plus Annmari Dannebey. Apparently we were about the only people who missed the masquarade seeing as how our audience was three people. One I think was Annmari’s friend, one was Matti who chaired the horror panel and the last was the president of the Finnish Science Fiction and Fantasy Writers Association. Who apparently fell asleep during the reading. He did not ask to remain anonymous so give a big hand to my good friend and colleague, one mr. O. E. Lönnberg who was courageous enough to do what I at times only avoided doing by pinching my leg or stabbing my arm with a pen. When the body says it’s time to fall asleep, fighting against it is very nearly impossible. After our reading for the encore I asked him to read one of his flash fiction stories as well and he did, the story that had just won the Turku Medieval Market writing competition a few days before.

This was the day when I was too busy to eat properly. After 9 pm the regular food joints had already closed and the night kebab kiosk across the con venue was not yet open. Luckily I found out that Diablo’s evening stall was operational and went there for pizzas for me and Arren. I was joined by my Osuuskumma mate Maria Carole whose first book came out this year. Tulen tyttäriä, so look it up. I should make time for that as well… We headed to the water front to consume our bounty and rarely has a pizza tasted so good. Hunger tends to have that effect. Somewhere behind us, across the street in the hotel pool area, the Brotherhood without Banners was raffling off direwolf pups and whatnot.

Senor Humidor's cigar club (Photo credit: Henry Söderlund)

Senor Humidor’s cigar club
(Photo credit: Henry Söderlund)

We milled around in the party for a bit before someone nudged my sleeve. To my great surprise it was Eeva, that young writer from before. She said she had some text samples with her and asked if I maybe had some time to look at them and offer my opinion. I had indeed previously said I could do exactly that, expecting to get something maybe in email at some later point in time, but saw no reason why I couldn’t do it right then and there. She had more balls than I would have in a similar situation and that I simply have to respect the hell out of.

Me, Arren, Eeva and her friend Terhi took over an abandoned table pretty much as far away from the center of the action as possible. I read the piece and formulated some kind of feedback about what worked as it was and what could be tweaked to work a little better. I have no idea if it was useful at all. I can only hope. It’s the same with editing anthologies. I point out errors, do corrections and offer ideas seldom knowing if the writer sees it as a beneficial working relationship or someone bugging in with their ill-conceived opinions. After the feedback we stayed where we were and continued chatting about stuff. At one point Martin walked by and as Eeva and Terhi had been bouncing in their chairs for a chance to have a picture taken with the esteemed GOH they seized the moment. Eeva handed Arren the camera and gave instructions how to go about catching their souls inside that infernal machine. It did not go like in Strömsö. Some thingamagik that should’ve been on automatic was left on manual. On the plus side you can simulate being really drunk just by looking at the fuzzy photo.

There is nothing wrong with your computer monitor. Do not attempt to adjust the picture. We are controlling transmission. If we wish to make it louder, we will bring up the volume. If we wish to make it softer, we will tune it to a whisper. We will control the horizontal. We will control the vertical. We can roll the image, make it flutter. We can change the focus to a soft blur or sharpen it to crystal clarity. We prefer the blur. (Picture credit: Drunken imp in a box)

There is nothing wrong with your computer monitor. Do not attempt to adjust the picture. We are controlling transmission. If we wish to make it louder, we will bring up the volume. If we wish to make it softer, we will tune it to a whisper. We will control the horizontal. We will control the vertical. We can roll the image, make it flutter. We can change the focus to a soft blur or sharpen it to crystal clarity.
We prefer the blur.
(Picture credit: Drunken imp in a box)

During the evening we were joined by other writers like Nina and Olli but eventually had to call it a night. That 7 am wake up schedule wasn’t doing any favors and I suspected that the folks running the floor accommodation preferred us not having to burglarize our way inside.

Sunday

Another day, another breakfast. Bacon was calling so we headed to Arkipelag where we met again Ninni and Henry like the day before. Henry had missed my fabulous press conference by mistake which lead me to do my best disapproving Schopenhauer impression. I still have ways to to go but I study under the master.

I disapprove. Something. (Photo credit: Henry Söderlund)

I disapprove. Something.
(Photo credit: Henry Söderlund)

Into the breach one last time. Arren’s neverending quest to gopher interesting programs meant we were at con site some twenty minutes before game time and headed to the small auditorium to listen to Cheryl Morgan’s presentation about LGBT superheroes. Of the Two Big American comic book companies Marvel has been more progressive by allowing Northstar to get married resulting in a gay couple. DC on the other hand prevented Batwoman from getting married to her girlfriend. I guess that’s why there is such a site as hasdcdonesomethingstupidtoday.com. I brought up Cloud from Defenders as a kind of transgender character but whose origin and nature got retconned something heavy towards the end of the book’s run. Alas, Cheryl had not read those issues. All in all it seems there’s an ongoing surge to offer readers a wider variety of characters both in terms of sexual orientation and gender fluidity. Ways to go still, of course.

There was something in the Åland's water supply. Or more likely, beer tap. Everyone's hair turned blue. Included are just two cases out of hundreds. (Photo credit: J. S. Meresmaa)

There was something in the Åland’s water supply. Or more likely, beer tap. Everyone’s hair turned blue. Included are just two cases out of hundreds.
(Photo credit: J. S. Meresmaa)

I tried to attend Con Running in America but got interrupted by a phone call and didn’t return afterwards. Same thing happened next in Sequential Speculation. Can’t for the life of me recall what the interruption was, but in a way it was a boon. As I didn’t want to slip back in I went back to the Alvarfonden book temple and found Jukka H. there with a huge pile of books under his arm. As he didn’t look too busy I decided to ask for his help. Even though I’ve been into books, reading books, owning books and buying books for pretty much all my life I still don’t have a firm grasp of all the remarkable but lesser known sff authors of yesteryear. Jukka on the other hand, at least in my opinion, is an expert. So, I asked him if he had a bit of time and could point out some forgotten gems, obscure treasures or simply good books that I might be too ignorant to know about. And time he did have! We went through almost all of the boxes and by the end I had a nice stack to bring to the cashier. Since there was a sale I ended up paying way less than I had anticipated. Thanks, I’ll come again!

Now I realize I can blame all my stacks of books on Loki! She made me do it. (Photo credit: Magdalena Hai)

Now I realize I can blame all my stacks of books on Loki! She made me do it.
(Photo credit: Magdalena Hai)

Later I was told I was their best customer. I don’t know how they measured it and I really, really do not care. I’ll just take it. This is the highest honor a bibliophile can get.

The second to last prog we saw was Dirk M. Weger’s presentation Future Imperfect, and it was about how Star Trek in its myriad incarnations has handled the LGBT representation. Quite well I thought, considering the original series had featured the first interracial kiss in network television in the 60’s. Surely Star Trek had done lots of other groundbreaking things since then. Not that I could recall that many of them but I figured there was a reason. The Finnish tv networks have a tendency of cutting a series off without a warning, restarting it a few months later on a different day at a different time (the reverse Batman in that sense) and then deciding to end it completely because it lost its viewers. TOS and TNG we got in full, DS9 was cut short. Can’t say anymore if they ever showed a single episode of Voyager but I’ve seen two seasons worth and that was more than enough.

Dirk, the stripteasing Starfleet officer (Photo credit: Henry Söderlund)

Dirk, the stripteasing Starfleet officer
(Photo credit: Henry Söderlund)

Dirk quite firmly crushed my misconceptions. In all of the Trek series LGBT characers were few and far between. Roddenberry had promised a gay character for fifth season of TNG but his badly timed death prevented him from doing that and new showrunners felt no obligation to uphold his vision. Yeah, thanks Piller and Berman. Summa summarum, Star Trek ceased to be really progressive in the 60s if it was that even then.

Then it was time to watch Gary K. Wolfe of Coode Street Podcast and Strange Horizons editor-in-chief Niall Harrison have a conversation. They talked about reading, reviewing and the universe. The format was an interesting one, instead of having multiple people talk about topics controlled (at least in theory) by a moderator, why not have two people just chat with each other. Two people with years and years worth of experience, good talkers with good points seeing where the discussion takes them. It was a good last piece as after that it was time to miss The Revenge of the Daughter of the Bimbo Panel. It was not our plan but it became so after were we asked to help with packing books.

Attack on Titan cosplayer (Inka) is suspicious. (Photo credit: me)

Attack on Titan cosplayer (Inka) is suspicious.
(Photo credit: me)

At some point I went and paid seventy euros to become a supporting member of Sasquan, this year’s Worldcon in Spokane, and the voting fee so I could vote for Helsinki Worldcon for 2017. Me and Arren had discussed the matter for months as our finances are grim and two people voting for Helsinki 2017 would cost too much for us. However we decided that we could take the hit for one vote. Morally it’d be from the two of us, even though it bears my name. If Helsinki wins we’ll just buy the membership for Arren immediately. This way we could support Helsinki bid with one vote instead of none.

I also had time to talk with Jukka and Sari for a bit and mentioned that Jukka had been my book guide in Alvarfonden treasure room. Sari seemed a bit suspicious and asked which books Jukka had recommended. As if I remembered. Jukka did and named a few, among them something by Andrew J. Offutt. Sari was appalled. Apparently she has tried to convince Jukka to get rid of their Offutt books for a while now and currently hides them behind other books. Duly noted. So, even if Chieftain of Andor which looks to be silly science fantasy (the cover declares: ”Reborn in a warrior body, he cut his way to a king’s glory in a land of alien terror”) and thus just the kind of book that compels to me, perhaps next time I’ll bet on quality instead and ask Sari to be my buyer’s guide.

So much star power you could play the entire Through The Fire And Flames on 2X multiplier. (Photo credit: Henry Söderlund)

So much star power you could play the entire Through The Fire And Flames on 2X multiplier.
(Photo credit: Henry Söderlund)

And an hour later the only thing left was the closing ceremony, and that showed me what the difference between a Finncon and Archipelacon is. Finncon requires no membership so people can come and go as they please throughout the weekend and no record is kept who was in attendance. While it’s a great gettogether for core fandom and no doubt everyone present enjoyes themselves there is no grand feeling of being together. The sense of community is there but it’s not that strong. As a newbie I didn’t get that from Loncon either but boy did I get it from Archipelacon.

Everyone was thanked. The GOHs were all present. Masquerade prizes were given. The con committee got on stage. But that does not sum it up. It was the applause, the fury, the feeling, the joy. It was all of us in that auditorium celebrating the things experienced, the new friends gained, all the fun had. While the applauds and cheering went on and on as the concom took the bow I felt not just my own con experience but that of all the others. We were there, this was our thing. Hats off to everyone who worked in some capacity so that I could have the time of my life.

Con committee, or as we like to call them, The Guilty (Photo credit: Henry Söderlund)

Con committee, or as we like to call them, The Guilty
(Photo credit: Henry Söderlund)

Of course this was not the actual end. There’s always the Dead Dog.

And before that there was one more run for foodstuff and a pre-party party. I had heard good stuff about Dino’s and that’s where we went. Should’ve gone there the first day and never gone anywhere else. Best fries I’ve had in years and the hot burger was suitably hot. If I ever go back to Maarianhamina it’s for Dino’s.

The comatose-but-not-quite-dead dog happened, unsurprisingly, in Tomi & Hanne’s hotel room. They had still some long drink cans left. None anymore when our group headed towards Arkipelag. I consumed two pondering that while that didn’t technically happen in Dead Dog I’d count them towards the goal of five if I’d otherwise fall short.

Concom members are best identified by the orange sashes they wear.
”TO THE BAR! I’M BUYING!”
”Ya ain’t going nowhere Ismo before ya put some pants on”
(Picture credit: Kiro Keränen & some dead painter)

There was no need. My free drinks intiative proved to be a success. Jukka ended up bearing the brunt of the kick, I mean kickstarter. He got me four doses. Matti Järvinen bought one and Mikko Seppänen went around collecting small donations towards one drink, and succeeded. Wohoo! Thanks folks, it was much appreciated, and still is. When I told about this to some folks they realized the error of their ways, that they’d done it wrong all those years.

I hadn’t milled around that much during the previous parties but with a drink in my gut, another in my hand and a bunch of unsold booklets in my backback I waded into the crowd. I had been selling the booklets during the con on my own while Osuuskumma and Jyrki and Matti behind the Aavetaajuus table had been peddling them as well. A special big hand goes to Matti whose enthusiasm is neverdying (or perhaps undead).

Would you buy a booklet from this man? In fact, did you? (Photo credit: Henry Söderlund)

Would you buy a booklet from this man? In fact, did you?
(Photo credit: Henry Söderlund)

What booklet, you ask, at least in my head. Glad you did! I’ve been writing short stories for four years now, thirty published so far drabbles not included. With drabbles it’s over two hundred. Counting stuff published in my blog only the number is somewhere around 450-500 fiction pieces. And one of them has proven to be more popular than the others, namely a short story about two young girls barely in school who bend the reality to fit their childlike needs and a father who tries to run the day-to-day life of the family. The Finnish version, ”Milla ja Meri”, almost won two awards which is a fancy way of saying it has never won an award in its life. Liisa Rantalaiho translated it to English and the literary magazine Words without Borders published it last August as ”Daughters!”. I put both versions together to make a booklet I could sell to unsuspecting foreign fools, whom I prefer to call customers to their faces.

I brought eighty of them with me, came back with none. All I can hope afterwards is that the people who ended up with the damn thing at least enjoyed themselves while reading it. For those who were unable to grab one while the supplies lasted, it’s still available on the Words without Borders site.

Tero Ykspetäjä is probably thinking: ”If I pretend I don’t notice them maybe they’ll go away.”
(Photo credit: Henry Söderlund)

I met plenty of people but only for small bits of time as the booklets whispered in my ear and made me do the sales pitch rounds. I met a guy called Luke twice and made the exact same obvious joke to him twice. I’d apologize but I’ve never been known for the quality of my humor. I met Feeejay in the bar queue, made a sale and started following her on Twitter. Check out her blog. I probably met plenty of other people as well seeing how I ran out of printed stuff to sell but as I told quite a few folks during the event, when it comes to names my memory is worse than a Tholian web. Nothing ever escapes, not even that starship from that series whatever it was called. That’s why I’ll be asking who you are in the next Finncon, Worldcon in Helsinki in 2017 and so forth until the Grim Reaper catches up with me.

All good things. You know the spiel. We left the party, me and Arren and Nina who had extended her stay by one day while dispatching Olli back to Turku with the Iron Throne which lives in their basement. Absolutely no place serving food was open on Sunday night. Nina asked from Savoy if they had at least peanuts to sell and got something better. Directions to a 24h gas station. Arren was too knackered so me and Nina backtracked our steps in our quest for unhealthy, salty, greasy, hot trash food. And we found some.

When you hail the smofs, the smofs hail you. Crystal Huff, Jukka Halme and Saija Aro surrounded by some lesser known Doctor Who antagonists - the Red Squares. (Photo credit: Henry Söderlund)

When you hail the smofs, the smofs hail you. Crystal Huff, Jukka Halme and Saija Aro surrounded by some lesser known Doctor Who antagonists – the Red Squares.
(Photo credit: Henry Söderlund)

That snack run turned out to take something like three hours as the chatting went all over the place. I told her I think she is like our common friend, mucician-writer-lyricist Juha Jyrkäs in that she has multiple careers going for her and that is why she’ll be more succesful than us mere writers. Nina is an upcoming writer, professional costume designer and a rising burlesque star. Of course it’s not an easy ride, they have to work harder as well, but I see them doing just that. It’s always a thrill seeing a friend succeed. Gives me hope I can do it as well.

Sky was already getting lighter when we finally crashed at the floor accommodation. Had to badger the warden up for it. Terribly sorry about that, mate.

Monday

The con was over but we were still stranded in a foreign land. Our place of nightly rest was going to close the doors at ten but the escape ferry was not due just yet. Graciously Tomi and Hanne had offered us asylum in their hotel room until noon which was when their lease was expiring.

It was all we had strength left for to scamper back to the harbor even without carrying the books. There I nipped outside to capture a few more portals in Ingress and saw a guy standing in a place where no one would be standing unless they needed to reach the two portals I was hacking as well. Turns out I was right, he was a fellow Ingress player, Resistance like me. Back when he started to play there were just four portals in Maarianhamina. Now the place was littered with them. I managed to capture a fair few of them during our visit.

O. E. Lönnberg, probably doing lucid dreaming (Photo credit: Henry Söderlund)

O. E. Lönnberg, probably doing lucid dreaming
(Photo credit: Henry Söderlund)

Once on board I made arrangements so I would be at the right time in the van which was loaded with hundreds of books, mine among them. Then we went to grab a bite and I met my match. I decided that being ridiculous with books was not enough when I had the chance to be ridiculous with food as well. I ordered the double decker burger with 400 grams of hamburger patties plus a pile of bacon. It was so huge the cook had tipped it over by choice. The last layer of the burger proved to be a real chore and in the end I had to tap out. Left on the wooden plank that served as a plate were some inferior fries and a few pieces of bacon. I have not touched the stuff since. Bacon overload reached.

Tax free shop robbed us blind. Both parents being away for five days entitles the kids to a crazy amount of candy. On the booze sector spending was much more restrained. I got a liter of the cheapest vodka for the punch for my birthday party. Koskenkorva. Never touch the stuff unless it’s blended with something or it’s served straight from the freezer.

”’Senator Palpatine is looking for a personal assistant strong in the Force and anger management issues to dominate the galaxy. Have seeker droids, will travel.’ Maybe I should apply. And good thing the Jedi don’t read trade newspapers.”
(Photo credit: Henry Söderlund)

After one hour’s nap I headed to my scheduled meeting and got a lift home (thanks Iia, I’m in your debt!) where I unloaded my loot. It wasn’t that big a pile in the end but lugging the extra bags around on top of our other things would have killed us.

Then, home. Tomi and Hanne brought all the rest of our stuff, Arren took the bus. Con done.

I’ve been to some pretty excellent Finncons, but still, maybe, perhaps, THE BEST CON EVER! Sorry for everyone who missed it for whatever reason. I just hope they were good, compelling reasons. Like fighting off an alien invasion.

Thank you all who were there. You made my con.

Titles claimed

– Viceroy of Mad Scientist Laughter
– Finland’s Last Trash Author
– The Assking
– Last Auction Hero
– Alvarfonden’s best customer

What can I say? I claim fame where I can.

My Archipelacon loot. Too bad they didn't sell shelves.

My Archipelacon loot. Too bad they didn’t sell shelves.

Things missed

There was stuff I was going to see but missed and stuff I wanted to do but didn’t for various reasons. Artemis spaceship bridge simulator sounded extremely interesting but somehow I didn’t find the time for it. Bummed, but what can you do, except berate yourself afterwards? I also wanted to take a 3D steampunk trip but the two times I swung by the machince was simply not present or was experiencing technical difficulties. A shame as I had the mind to buy their book, Kingdom of Clockwork, as well but thinking I’d come back once more to see if the virtual trip was available I didn’t buy it then, and never returned.

Hardcore Collector was a tough call to skip as even now I can feel my bibliophile street cred trickle down the drain. Pro tip: if a program item describes your life philosophy and your entire existence until that point in time, it’ll at least bug you later if you didn’t go.

Next time. That is my decision.

Next time. That is my decision.
(Photo credit: Henry Söderlund)

Quinsonitus. The irony factor only increses when I can say I heard it was super.

Åmazing Race. I was too busy to take part myself but I got ambushed by a team who got to witness my absolute failure at everything. Name Hugo winner books. Oh, I know loads, this and that and… what was that name? Did this win? TIME! Name female Hugo winners. Ah, I know plenty, like… that one who wrote that book which I know exactly where it and its sequels are on my shelf but who was the author…? TIME! Name main crew members from Star Trek the original series. HA! This I own. I’ll even use their first names because I’m so pro. I’m a Trekker. A Trekkie. I rock. Hey, this takes actually longer with the ghudamn first names… TIME! So yeah, next time I’ll be the one ambushing because the people competing seem so much smarter than the rest of us.

The three eyed raven. Someone had made a metal sculpture that was sold to the highest bidder at the end of the con. It went for 360 euros which was too rich for my wallet and besides, I have trouble finding places for books, never mind a huge honking sculpture.

They finally caught her. The elusive Electric Rabbit.

They finally caught her. The elusive Electric Rabbit.
(Photo credit: Henry Söderlund)

Karin Tidbeck. I didn’t have the courage to go and chat with any of the GOHs except for Johanna, not counting giving them each a copy of my booklet. Others I saw in programs but Karin I missed completely. Or perhaps it was not about courage. It’s just hard to think of anything worthwhile to say.

Mogens, the adorable dog. He was there I was told. I didn’t see him. My only recourse is to get myself invited to Jukka & Sari’s place on some bookish pretext. Perhaps I can promise to give their Offutt books a new home.

My cap. I forgot my trusty TSFS cap home.

Other tidbits

Free Finnish Weird? YES! The new issue of Finnish Weird is out, available completely without charge. Featuring Finnish luminaries Anne Leinonen, Pasi Jääskeläinen, Tiina Raevaara and Maria Turtschaninoff. And that is not all. Just before Archipelacon Usva magazine published its fourth international issue, available in pdf format. Featuring me and some other assorted riff raff. And while at it check out some previous issues as well: the first Finnish Weird and Usva internationals 2006, 2007 and 2010.

So weird it has to be Finnish. But in English!

So weird it has to be Finnish. But in English!

Helsinki in 2017 deserves all the attention it gets. If it happens it’ll be the wildest ride the Finnish sf fandom has ever experienced. If you can spare 70 euros you can help it happen. The process is not complicated but in any case I’ll leave the instructions to the professionals. Contact info@helsinkiin2017.org for details.

I have no idea what the actual people in charge have been saying but I can easily believe that if this bid does not go through yet another one won’t be coming anytime soon. So the time to act is now, preferably before August. Spread the word and if at all possible, vote. Votes are what counts in the end. The last time Helsinki lost by a mere 35 votes so let’s make sure history does not repeat itself. Let Archipelacon stand as a testament that we as fandom can do it.

Finncon 2016 will be held in Tampere next year. The brigands that they are they have hijacked my birthday but I will have my revenge. I will celebrate it there. 1-3 July, folks. Mark the dates in your calendars.

Free e-book in Finnish! Specifically my book Sata kummaa kertomusta. The leading trash author should not concern himself with sales but writing. Thus the e-book goes for naught and needs no selling. Get it from Aavetaajuus. Download multiple copies, one for each harddrive, and help make it a bestseller. So far the physical copies and downloads combine to an amount that is over thousand.

Sata kummaa kertomusta. So I tend to recycle cover material. (Cover artist: Arren Zherbin)

Sata kummaa kertomusta. So I tend to recycle cover material.
(Cover artist: Arren Zherbin)

What?! A new Drabble Project? In 2012 I wrote one drabble each day for the entire year. It was a hellish feat. 2012 was a leap year so there were 366 stories. Next year is again a leap year. Did I promise to do it again? I did, didn’t I? Ghudamn me and my big mouth.

Other con reports

I was going to make a list of other con reports but Archipelacon beat me to it and created a master list. I’ll just cherry pick a few.

Nina / Diane de Camerone talks about the GOT Burlesque

NYT (not New York Times however) writes about the burlesque as well (Finnish)

Ninni drew about her con, page 1 and page 2

Feeejay does not mention my booklet. Travesty!

Jukka Särkijärvi had pretty damn great time

Maria Carole sums up the book blogging panel (Finnish)

J. S. Meresmaa had a short but eventful weekend (Finnish)

J. Pekka Mäkelä had a worthwhile visit (Finnish)

Saara Henriksson counts gains and expenses of con going and took some pictures (Finnish)

Magdalena Hai took plenty of pictures, and as always they tell stories (Finnish)

David Weingart came all the way from New York to a Nordic con and found it excellent.

Here’s some older con reports by me, regrettably only in Finnish.

Turconen 2012
Finncon 2013
Finncon 2014
Usvan kesäleiri 2014

I rarely blog in English but it happens. Read them all!

Interview with Hannu Rajaniemi
My day as a Moon Nazi
Iron Sky Gala Night
Reviewing The Thackary T. Lambhead Cabinet of Curiosities

What do you mean that was it? I refuse. (Photo credit: Juri Timonen)

Mahtavat Ammoiset ja muita karmaisevia kertomuksia

Mahtavat AmmoisetMahtavat Ammoiset ja muita karmaisevia kertomuksia
Tuomas Saloranta
Kuoriaiskirjat, 2014
ISBN: 978-952-7021-41-5

Tuomas Saloranta on julkaissut novelleja useamman vuoden ajan, ja varsin kiivaaseen tahtiin. Viidenkymmenen raja on jo mennyt rikki. Lisäksi hän on ajoittain käyttänyt salanimiä, joista Johannes Sohlman ja Stig-Peter Lund ovat tunnettuja, milloin on on ollut tarpeen saada samaan antologiaan kaksi tekstiä. Viime aikoina Saloranta on keskittynyt enemmän pienoisromaanien tuottamiseen jättäen lyhyemmän proosan muiden savotaksi, mutta novellifaneilla ei ole syytä epätoivoon. Salorannan kauhuklassikot on vihdoin koottu yksiin kansiin.

Kokoelmassa Mahtavat Ammoiset ja muita karmaisevia kertomuksia on kymmenen novellia, joista jokainen on julkaistu aiemmin jossain muualla. Tämä tuskin on lukijoita ajatellen mikään ongelma, sillä osa tarinoista on ilmestynyt vain verkossa, osa kirjoista on loppu kustantajiltakin, ja kaiken kaikkiaan mikään julkaisu ei voi pröystäillä kovin isolla painoksella. Harvalta löytyy kaikki näitä novelleja sisältävät antologiat, eikä tilannetta ole enää helppo paikata.

Kokoelman teemana on kauhu, joka on yksi Salorannan leipälajeista, ja aihepiirit vilistävät zombeista Lovecraftiin. Laatu on hyvinkin korkealla, mistä todistaa Salorannan toistuvat sijoitukset Atorox-listalla, kun esiin nostetaan vuoden parhaat genrenovellit. Varsinaisia harhalyöntejä ei ole, vaikka jotkin tarinat nousevat muiden yläpuolelle.

Nimikkonovelli Mahtavat Ammoiset julkaistiin Boris Hurtan kanssa syntyneessä yhteisteoksessa Ne Ammoiset. Tarina noudattelee hyvin S. Albert Kivisen viitoittamaa tietä sijoittaa cthulhumaisia tarinoita Suomeen, ja nivoa ne saumattomasti historiaan. Mahtavissa Ammoisissa löydetään kotimaisen tekijän lovecraftiaaninen kirja, joka on peräisin jo ajalta ennen Lovecraftin kuolemaa, ja näiden kahden miehen yhteisestä historiasta paljastetaan kiintoisia seikkoja. Avainsanoja ovat antikvaarinen mysteeri ja renttutaiteilijat ihmiskunnan vartijoina.

Jo URS-liikkeen alusta asti oli selvää, että Saloranta on sen kärkikirjoittajia. Valkoisessa antologiassa, liikkeen ensimmäisessä kokoelmassa, ilmestynyt Pyörätuolimummo on aidosti pelottava tarina, johon kaupunkikasvattien on helppo sukeltaa, sillä tapahtumapaikkana on pimeät, loputtomat kellarikäytävät, joita hallitsee tunkkainen ilma ja kaukaa kuluva, hitaasti lähestyvä pyörätuolin kitinä. Urbaania kauhua parhaimmillaan.

Äidin talossa on tavallista kiinnostavampi zombiekuvaus, sillä päähenkilö koittaa vain sinnitellä ja selviytyä, jatkaa elämäänsä siinä määrin kuin se on mahdollista lähes koko muun ympäröivän ihmisjoukon muututtua väkivaltaisiksi raivohulluiksi. Homman pointtina ei ole sankarillinen, loputon pakomatka tai rohkeutta uhkuvat turpakäräjät konetuliasein, vaan yhden naisen halu pitää vanhasta äidistään huolta.

Mahtavat Ammoiset ja muita karmaisevia kertomuksia on monipuolinen kauhukokoelma asiansa osaavalta kirjailijalta. Väitän vakavissani ja naama näkkärillä, että kun 2030-luvulla listataan vuosituhannen merkittäviä kotimaisia kauhukirjailijoita, Tuomas Saloranta mainitaan aina.

Usvan kesäleiri 2014

Miten selittää Usva-leirin tenho sellaiselle, joka ei ole sitä itse kokenut? Suoran aivosyötteen toimiessa vielä hivenen puutteellisesti turvaudun kirjoitettuun sanaan ja kerron, millainen viikonloppu minulla oli. Mutta perusasiat ensin. Mikäkö on Usva?

Usvan järjestää Anne Leinonen omassa kodissaan Ristiinassa, mikä näin ääneen lausuttuna voi kuulostaa triviaalilta, mutta on itse asiassa osoitus Annen suuresta sydämestä ja vankkumattomasta tuesta koko spefikirjoittajien yhteisölle. En voi edes kuvitella, millaisia yhteistyökuvioita kaikki muut ovat solmineet, kun jo oma hyötynikin leirielämästä on niin laaja, ettei nykyistä uraani olisi edes olemassa tässä muodossa ilman Usvaa. Hattu päästä, faunit ja alienit! Tämä on sitä todellista kulttuurityötä.

Työtä on piisannut ja piisaa edelleen, mutta Anne jaksaa hymyillä. (kuva: Juri Timonen)

Työtä on piisannut ja piisaa edelleen, mutta Anne jaksaa hymyillä. (kuva: Juri Timonen)

Kesäinen Usva on nelipäiväinen ja alkaa torstaina, kun taas talvinen variantti hoituu kesälomien ulkopuolisena puhtaasti viikonloppukeikkana. Neljä ihanaa päivää, jotka lataavat luovuuden pattereita ja auttavat jaksamaan vuoden pimeän ajan puurtamista. Vaan kaikella on hintansa: kauas on nimittäin pitkä matka.

En pidä autossa istumisesta mitenkään erityisesti, mutta matkaan sujuvasti ja nipottamatta, kunhan joku muu ajaa. Ratin takana tilanne on heti synkempi. Minulle passaa lyhyet ajot, kuten Yökylästä Kakskertaan. Pidemmillä matkoilla alkaa puutuminen. Helsinki ja Tampere on vielä mahdollista saavuttaa ilman suuremman antipatian syntymistä, mutta siitä eteenpäin mennään silkalla sisulla. Turnauskestävyyteni on onneksi parantunut tässä vuosien saatossa. Nyt rasitukset ilmenevät fyysisen kivun sijaan enää henkisenä uupumuksena. Voitte uskoa, että ihan jo perille pääsy tuntuu elähdyttävältä.

Torstai

Ajomatka oli sujunut musiikkia kuunnellen Arrenin hoitaessa dj:n virkaa. Viimeiset etapit köröttelimme pitkin hiekkateitä, ylitimme siltoja, joiden alla vaanivat pahat pukit ja joki-Cthulhu, ja vihdoin saatoimme kaartaa autotallin eteen parkkiin. Koettelemukset olivat ohi. Lisäksi emme joutuneet joki-Cthulhun lonkeroihin.

Astuin ulos autosta ja katsoin vehreyden keskellä siintävän kaksikerroksisen omakotitalon pihapiiriä. Koskaan emme ole olleet paikalla ensimmäisinä, emmekä olleet nytkään. Muita leiriläisiä istui jo pihapöydän ympärillä, ja vaikka olin tainnut tavata heistä kaikki vain kahta viikkoa aikaisemmin Finnconissa, se ei vähentänyt tuntemaani iloa laisinkaan. Tämä oli minun heimoani.

Boris ja Mixu välttelevät pöydällä lojuvien salmiakkien huomaamista.

Boris ja Mixu välttelevät pöydällä lojuvien salmiakkien huomaamista.

Työn alla oli Usvan viimevuotisen äänikirjan Kun kansilaudoille liukui lohikäärme uusimman painoksen saattaminen levypakasta muovikoteloihin, ja moisesta ahkeruudesta innostuen tarjosin uutterille talkoolaisille oivallisen tilaisuuden tehdä lisää työtä. Nivaska Finncon-vihkosta ja Jake Cannonia kaipasi terävää käsitaittoa. Kaverit ryhtyivät puuhaan, minä sitten nidoin lopputulokset.

Sisällä oli lisää jengiä, heitä moikkailin samalla kun kannoimme kamoja sisään. Ei ollut hankala päätellä, mikä magia sisätiloissa kilpaili ulkona möllöttävän fuusioinfernon paahteen kanssa – ilmastointi! Jumalainen lämpöpumppu, tai useampi niitä taisi olla, piti sisälämpötilan siedettävänä, mikä oli merkittävä parannus viime vuoteen nähden.

Merkittävä syy hankkiutua paikalle ajoissa on Tarjan perinteinen kakkutarjoilu. Kermaa ja tuoreita marjoja, niistä on maukkaat paakkelsit tehty. Ja onhan ok, jos santsaan? Entä toisen kerran? Oliko merkkipäivä? Onnea vaan päivänsankarille tässä lusikallisten välissä. Eikö ollut, ihan iloksemmeko Tarja näitä tekee? Mutta sehän loistavaa! Lisää kahvia, toki toki. Jäikö jotain vielä syömättä?

Zum ja Perhana pyrkivät kakkuapajille. Tarja kauhistelee, syökö Shimo kaiken! (kuva: Juri Timonen)

Zum ja Perhana pyrkivät kakkuapajille. Tarja kauhistelee, syökö Shimo kaiken! (kuva: Juri Timonen)

Torstai meni pääasiassa matkan rasituksista toipumiseen. Illan tullen vaelsin Cthulhu-pullo muassani jokirannassa sijaitsevaan grillikatokseen turisemaan tutuille ja tutustumaan uusiin, joita oli tällä leirillä yksi. Hämärän syventyessä ryhdyin grillimestariksi käristämään kyrsää, ja vaikkei sitä kukaan uskokaan, jätin itse makkarat väliin. Omalta osaltani tyydyin muutamaan naukkuun ja aikaiseen lopetukseen, sillä perjantaina oli luvassa tiivistä menoa, jossa skarppius oli välttämättömyys. En nyt puhu aseilla ampumisesta, jota harrastimme lauantaina, vaan kirpparikierroksesta. Kirja on vakava asia.

Perjantai

Jos totta puhutaan, kirjahankinnat olivat alkaneet jo menomatkalla. ABC:n kyljessä sijaitseva halpakirjala heitti eteeni Steph Swainstonin trilogian päätösosan, ja kaiken kukkuraksi se killui aktiivisella puutelistallani. Luulin siis päässeeni jo hyvään alkuun, mutta jälkikäteen ajatellen, aamun koittaessa vähänpä vielä tiesin.

Retkikuntia oli muodostunut jääkaapin ovessa olevan ilmoittautumislistan perusteella kolme. Omaan autokuntaani olin Arrenin lisäksi napannut Boris Hurtan, sillä suurkollektöörin neuvot ovat kirjakaupoilla mittaamattoman arvokkaita. Enhän minä kaikkia kiintoisia kohteita tunne, vaikken sitä helpolla myönnäkään. Jäljelle jääneet paikat jyvittyivät Markus Perhanalle ja Jurille.

Koska olimme kaikki valmiit ja kellon mukaan Mäntyharjun kohteemme olivat availemassa oviaan, singahdimme matkaan. Oletin muiden olevan perässä, mutta tosiasiassa saimme vahingossa vartin kaulan kilpailijoihimme. Merkittävä etu, kuten tulemme huomaamaan. Reitti oli pitkä, mutkainen ja paikoitellen töyssyinen, ja nopeusrajoitus tuntui järkyttävän suurelta tien kunto huomioiden. Taustapeilissä häälyvä kuvajainen kuitenkin piti huolen siitä, ettei matkanopeutemme päässyt vajoamaan kovin alas.

Anne oli käynyt tiedustelumatkalla aiemmin ja merkinnyt karttaan kolme kirjaisaa kohdetta. Valitsimme oikein ja päädyimme ensimmäiseksi kirpputorille, jolla oli eniten annettavaa. Tutkimme hyllyjä kiinnostuneina ja bongailimme vaikka mitä houkutuksia. Hintatasokaan ei ollut paha, euron tai kaksi per kirja. Sitten huomasimme hyllyssä roikkuvan lapun. ”Kirjat 5 kpl / 1 euro”. Jestas! Kirja, joka on vain 20 senttiä on käytännössä ilmainen. Osaatteko te edes kuvitella, millainen vaikutus sellaisella on minuun? Kuvitelkaa maistiin päässyttä alkoholistia, joka huomaa Alkon takaoven unohtuneen yöksi auki. Kirjapino kasvoi järkyttävää vauhtia, ja samaa tahtia kiskoin hyllyistä kirjoja, joita tyrkytin Markuksen kouraan. ”Tämä on kiinnostava, tsekkaapa tuota. Tämä on oiva ostos. Oliko sulla tätä sarjaa? No tässä on viisi lisää.”

Kirves Mies suunnittelee kolmatta kerrosta kuultuaan kirpparikaappauksista. (kuva: Juri Timonen)

Kirves Mies suunnittelee kolmatta kerrosta kuultuaan kirpparikaappauksista. (kuva: Juri Timonen)

Sanoinko, että 20 senttiä on liki ilmainen? Entäpä sitten 10 senttiä? Muutkin retkikunnat saapuivat ja ryhtyivät saalistamaan, mutta operaatio jatkui vinkkailun ja yhteisen avunannon merkeissä. Kirjoja oli hyllymetritolkulla ja kymmenesosa ellei enemmänkin tuntui olevan genrekirjallisuutta. Minun ja Arrenin pino oli jakautunut kolmeksi pinoksi, ei vaan neljäksi. Sitten ensimmäinen kirjastaja uupui ja meni kassalle.

Selvisi, että ulkona ollut kyltti todella piti paikkansa. ”Kaikki -50%”, se sanoi. Kymmenellä sentillä kirja teki mieli kaapata kaikki ja kysyä, paljonko kirjahyllyt olisivat maksaneet päälle. Tyydyimme kuitenkin vain 55 kiinnostavimpaan kohteeseen ja maksoimme niistä tosiaan huimat 5,50€, summa jolla ei joka kapakasta saa edes yhtä tuoppia. Saatoin nauraa maanisesti, kun kannoin saalista kassatiskille. Hyvä on, myönnän nauraneeni. Mitään en kadu.

Seuraava paikka oli perinteisempi kirppis ja valikoimat heikommat, mutta löysin kokoelmasta puuttuvat kolme Harry Potteria varsin huokeaan hintaan, joten turhaksi ei sekään pysähdys osoittautunut. Kolmas ja viimeinen etappi oli paikallinen kierrätyskeskus, jossa haittatekijän virkaa toimitti home. Yläkerrassa tilanne oli parempi ja sieltä teimmekin pari löytöä, jälleen kymmenen sentin Mäntyharju-hintaan, mutta alakerrasta en uskaltanut lopulta napata edes suomalaisia klassikoita. Olisihan kirjat voinut aurinkokylvettää ja pakastaa, mutta siihen rumbaan en jaksanut niiden kirjojen vuoksi lähteä. Lopulta vetäydyimme onnellisina torikahville.

Torilla lähdin Arrenin kanssa hakemaan jäätelöä kioskista ja harhauduimme heti kirjalaatikoiden ääreen. WSOY:n 50-luvun seikkailukirjat eivät enää tuntuneet houkuttelevilta kolmen euron hintoineen, mutta Aku Ankan taskukirjoja valkkasimme nipun lapsille vietäviksi. Siinä tohinassa jäi sitten jäätelötkin ostamatta.

Hiukan sain velvoitteitakin edistettyä. Lupauduin taannoin toimittamaan, tai oikeammin opettamaan muita toimittamaan, STk:n antologian uusille kirjoittajille. Nyt valikoin toimittajat fiiliksen perusteella, sillä vaikka järki on hyvä, fiilis on paras. Mukaan lähtivät Leila Paananen, tuttu mm. paikallisesta kirjoittajapiiristä, Katri Alatalo, inspiroivaksi kirjailijatoveriksi monasti osoittautunut kollega, sekä Mia Myllymäki, jonka kanssa vaihdoin muutaman lausahduksen Facebookin kautta Finnconin alla, ja joka on jo nyt osoittautunut aivan ässäksi lisäksi projektiimme. Toinen saavutus oli uuden kierroksen ensimmäinen Atorox-haaste. Pelikentälle valkkaantui Osuuskumman Praedor-antologia. Iskekäähän kiinni.

Iltaa myöten väki lisääntyi ja viimeisten joukossa myös Tuomas pääsi vihdoin paikalle. Jätän nyt tuhannesti kirotuksi nimittelyt tuonnemmaksi, lähemmäs ensi vuoden uutta matsia, jossa kohtaamme entistä salskeampina nuorukaisina. Taas iltaa myöden ryhmityimme jokirantaan katoksen suojiin ja hyttysten murkinaksi puteleinemme, joista yksi oli jälleen Cthulhu-pullo. Jostain siellä epäilemättä puhuttiin, mutta ilman muistiinpanojani en kyllä muista mitä. Ja koska en mitään muistiinpanoja tehnyt, peli on varsin menetetty.

Perhana suorittaa yöllistä riittiä joki-Cthulhun manaamiseksi. (kuva: Juri Timonen)

Perhana suorittaa yöllistä riittiä joki-Cthulhun manaamiseksi. (kuva: Juri Timonen)

Tässä vaiheessa on hyvä paikka mainita Usva-leirien ruokahuollosta. Ruokaa tuntuu olevan koko ajan. On aamupalaa ja kahvia, sitten lounas, taas kahvihetki, päivällistä, kahviakin luultavasti, sitten iltamurkinaa. Kaikki tämä, plus majoitus, hoituu hyvin edullisella kulungilla, ja uskon vahvasti, että leiriläiset olisivat valmiit maksamaan enemmänkin, sillä vuosien saatossa hinnat ovat nousseet siinä missä leirimaksu ei. Tällä kertaa söin makkaraakin, olinhan ostanut paketin Campingia.

Lauantai

Monella leirillä on ollut jotain ohjelmaa, kuten pieniä esitelmiä kirjailijoita kiinnostavista aiheista, mutta tällä kertaa Anne ja Helena olivat järjestäneet aivan mahtavan setin käytännön koulutusta. Aamiaisen jälkeen, ja itse asiassa lounaskin tuli hoidettua, pakkauduimme jälleen autoihin ja suuntasimme reilun puolen tunnin matkan päässä sijaitsevalle hiekkakuopalle. Siellä meitä odotti Someen Erä-Ässien pätevät kouluttajat.

Me kirjoittajat, ainakin ursmaisemmasta päästä, tapaamme heittää hahmomme kiivaisiin tilanteisiin. Pyssyt paukkaavat ja teräs iskee teräkseen. Oppimme olemme luultavasti saaneet joko elokuvista tai roskakirjallisuudesta. Moni tietomme saattaa siitä huolimatta pitää paikkansa, mutta mikään ei voita omaa käytännön kokemusta. Siksipä aseiden käsittely asiantuntijoiden käsissä tuli, ainakin omalla kohdallani, vakavaan tarpeeseen.

Tuomas oli jättäytynyt pois aikeenaan kirjoittaa Zargynin seikkailuista, kun me muut paukutimme helteen ahdistamassa hiekkamontussa. Omien sanojensa mukaan hän ei olisi haluamaansa oppia saanut, sillä Erä-Ässillä tuskin oli hallussaan olalta laukaistavia atomiaseita. Ja oikeassahan Tuomas oli, tai ainakaan meille ei moista arsenaalia esitelty.

Imperiumi on tehnyt vakavan virheen ja hyökkäyksen aika on koittanut. (kuva: Tarja Sipiläinen)

Imperiumi on tehnyt vakavan virheen ja hyökkäyksen aika on koittanut. (kuva: Tarja Sipiläinen)

Ensin kävimme läpi pari perusjuttua, jotka tiivistyivät seuraavaan: Älkää jupeksiko linjalla, kun toinen ampuu. Siitä voi tulla pipi. Ne, joilla oli jo jotain kokemusta, tarttuivat revolveriin. Meidät vasta-alkajat ohjattiin pienoiskiväärin ääreen. Haasteena oli saada silmä oikealle etäisyydelle kiikaritähtäimestä, sillä muutoin linssissä vilisi pelkkää maastopuuroa, mutta sieltä se sopiva vyöhyke kokeilemalla löytyi. Osuin jopa tauluun. Näillä taidoin voisin hyvin lähteä hirvimetsälle, olettaen että hirvet seisovat hievahtamatta koko tähtäilyni ajan.

Pistoolin kanssa meni heikommin. Ensin otti oma aikansa hahmottaa, mitkä edes olivat maalit. Montun rinteeseen oli kylvetty savikiekkoja, mutta minulla on syntymähuono näkö. Onhan niitä silmiä rukattu ja moneen kertaan onkin, ja nykyinen lopputulos on rutkasti parempi kuin mitä se olisi ilman hoitoa, mutta tietyt muille ihmisille ilmiselvät asiat eivät näillä näköelimillä luonnistu lainkaan. Lopulta kuitenkin paikansin kohteet luotettavasti ja annoin palaa. Revolverin rulla tyhjeni, mutta ainuttakaan osumaa ei tullut. Yksi savikiekko valui rinnettä alas kämmenen leveyden verran, kun osuin rinteeseen sen alla. Ei tulisi minusta Lucky Lukea, ei.

The Quite Expendables. (kuva: Juri Timonen)

The Quite Expendables. (kuva: Juri Timonen)

Taljajousi oli mukava kokemus ja ulkoasultaan hyvin scifistinen. Valokuitua, merkkivärejä, vatupassi. Narua ja jännettä riitti joka suuntaan. Epävarmana voimieni riittämisestä vedin jänteen piukaksi, asemoin aseen toisaalta itseäni vasten, toisaalta kohti maalin virkaa toimittavaa patjarullaa, ja hipaisin sormella laukaisulaitteen liipaisinta. *Thunk* kuului patjarullasta kuin Nottinghamin sheriffin miehen rintakehästä.

Shimo testaa jalkajousta. (kuva: Tarja Sipiläinen)

Shimo testaa jalkajousta. (kuva: Tarja Sipiläinen)

Seuraavaksi kokeilin jalkajousta. Viritys onnistui ongelmitta jälleen, mutta tähtäysvarmuus oli heikompi. Toinen käsi oli hyvin hollilla, mutta toisella kouralla kun piti antaa tukea, huomasin, miten epäergonomisesti tukipala oli sijoitettu. Kai sen paikan joku minua fiksumpi on laskenut, joten todellinen moite osuu minuun itseeni eikä niinkään aseeseen. Osuiko nuoleni, siitä en nyt enää ole ihan varma, mutta sanotaan mahdollisesti.

Hirvikivääri olikin jo järeämpi peli. Ammuin makuulta ja jalalta, mutta potku ei ollut lainkaan paha, kunhan siihen tiesi varautua. Käytännössä tämä tarkoitti aseen painamista kehoon kiinni. Pelkkä kevyt kosketus ei riittänyt, siitä tuli vain tälli, ja jos huono tuuri kävi, kiikaritähtäin otsaan. Mixu pääsi liittymään niin kutsuttuun puolikuun kerhoon ja piti rituaalinomaista laastaria koko loppuillan.

Savikiekot saavat kyytiä haulikolla. (kuva: Tarja Sipiläinen)

Savikiekot saavat kyytiä haulikolla. (kuva: Tarja Sipiläinen)

Sitten löysin leipälajini. Haulikko on minun aseeni. Ammuin läheltä, ammuin kauempaa. Kaikki osuivat, tai ainakin riittävän moni hauli. Seitsemästä metristä hajonta ei ollut iso ja patruunan kärki repi pahviin reilun reiän. Kyllä semmoisella tykillä lähitaistoon käyvän karhun pudottaa, jos vain hermot kestävät. Minun hermoni ehkä eivät kestäisi. Loppua kohden pääsin vanhojen vihollisteni kimppuun paremman aseen kanssa, enkä nyt puhu roskakirjailija Salorannasta. Savikiekoista tuli selvää jälkeä haulikon kanssa. Kolme patruunaa sisään, kolme kiekkoa tuhoutui säälimättömässä haulisateessa.

Kaiken tämän jälkeen minulla on paljon parempi käsitys miltä ampuminen tuntuu, paljonko ase potkaisee, kuinka luja paukaus tulee äänenvaimentimen kanssa tai ilman, ja mikä on minkäkin aseen läpäisykyky. Parinkymmenen metrin matkalta hirvikiväärin luoti tyssäsi hiekkaämpäriin, mutta jalkajousen nuoli täräytti takaseinästä läpi.

Olen läpensä kiitollinen meitä ohjastaneille kouluttajille. Enkä epäile hetkeäkään, etteikö keikka olisi ollut yhtä antoisa muillekin. Jos yksikin meistä nyt välttää jonkin triviaalin virheen tulevassa tarinassaan, reissu oli tekemisen arvoinen.

Helle jaksoi painaa päälle oikein urakalla, joten sikäli vääjäämättä koittava lopetus ei jäänyt kaihertamaan kovin pahasti, ja onneksi tässä ei vielä ollut kaikki. Siirryimme seuraavaan kohteeseen pitkäjousen ja viikinkikirveen pariin. Heti kahvipaussin jälkeen.

Lopputreeni pidettiin Helena Wariksen kotikonnuilla. Paikkaa vahti neljä kissaa, kolme koiraa ja melkoinen liuta kanoja ja kukkoja. Enpä ole ennen pitänyt kanaa sylissä, kaupunkilainen kun olen. Jousen harjoittelu jäi hivenen vähäiseksi, koska treenipisteitä oli vain yksi ja kokeilijoita paljon. Jostain syystä harvempi oli kiinnostunut heittämään kirvestä, mikä sopi meille muille. Enemmän heittoaikaa.

Janne näyttää mallia, miten kirves heilahtaa. (kuva: Juri Timonen)

Janne näyttää mallia, miten kirves heilahtaa. (kuva: Juri Timonen)

Kaksiteräisen aseen kanssa sai olla sen verran tarkkana, ettei omaan selkään osunut. Kirves tempaistiin pään yläpuolelle ja sieltä eteenpäin kohti monen metrin päässä seisovaa pölleistä rakennettua maaliseinää. Oikein heitettynä kirves iskeytyi syvälle puuhun, huonommalla suorituksella kirveen varsi kynti maata kuin paraskin aura. Monitaitoisena pärjäsin kummassakin lajissa varsin kohtalaisesti.

Talossa sisällä kohtasimme Smaugin. Siellä se vilisti pitkin terraariota, mutta harmillisesti se ei puhua pukahtanut sanaakaan Cumberbatchin äänellä. Jatkuva lämpöaalto alkoi verottaa väkeä ja autolasti kerrallaan suuntasi kohti perusleiriä, kunnes vain minä ja Arren olimme jäljellä. Päätimme jäädä hetkiseksi, etenkin kun sisäkissat päästettiin jälleen vapaaksi. Se hetki pääsi hieman venähtämään, tarkkaan sanoen useaksi tunniksi.

Smaug poikasena

Smaug poikasena

Helena ja Janne tunnustautuvat raapaleitteni faneiksi, mikä sopii hyvin, sillä minä taas diggaan Helenan tavasta kuvailla ja vyöryttää tarinaa eteenpäin. Vuoren juuri luin ja pidin, ja iltasatukirjana kesken jäänyt Uniin piirretty polku kelluu luettavien kasan pintakerroksissa. Jannen kanssa päädyimme pohtimaan todellisuuden luonnetta, kvanttitiloja, psyykkisiä voimia, Carlos Castanedaa ja sitä, miksi juustohöylä tuntuu liikkuvan itsestään. Sain myös mielenkiintoisen tarina-aiheen novelliin tai kenties jopa romaaniin, mutta siitä en nyt enempää puhu.

Paikalla oli myös nuorempaa jengiä, joilla on vakaana aikeena tehdä Uniin piirretystä polusta elokuva (likettäkää). Ensin lyhyempi pätkä, sitten täyspitkä raina. Näin hienolle aatokselle voin vain toivottaa mahtia ja menestystä!

Auringon jo laskettua kovin matalalle aloitimme matkan takaisin Annen tontille. Huolimatta selvistä ohjeista, tai oikeastaan juuri niiden vuoksi, sukkuloimme paikallisia kärrypolkuja jonkin aikaa ennen kuin pääsimme isommille teille ja löysimme asvalttia. Joskus ihmettelen sitä, miten tällä suuntavaistolla löydän kotoa töihin.

Perillä oli juuri iltapala käristymässä ja aurinko painumassa mailleen. Hienoa! Hämärän laskeutuminen sopi suunnitelmiin mainiosti. Kirves Mies oli löytänyt varastoistaan pullollisen sytytysnestettä (ja nimenomaan Luciferia, kuten asiaan kuuluukin), makkaratikun ja lakanan riekaleita, joten kaikki tykötarpeet olivat saatavilla.

Shimo harjoittelee Yog-Kampelothia vastaan taistelemista. (kuva: Juri Timonen)

Shimo harjoittelee Yog-Kampelothia vastaan taistelemista. (kuva: Juri Timonen)

Kovin monia jänniä taitoja en voi opettaa, mutta tulenpuhallus on poikkeus. Yleisön pidätellessä jännittyneenä kollektiivista hengitystään hönkäilin lieskan toisensa jälkeen vasten tummenevaa taivasta. Reaktioista päätellen esitystä voi luonnehtia jopa näyttäväksi. Jos joku ihmettelee, miten pörheän parran kanssa voi syöstä lieskoja käräyttämättä karvojaan, jatkakaa toki ihmettelyä ja kertokaa minullekin, jos löydätte ratkaisun. Kahteen otteeseen tuli tarttui naamakarvoihin ja lieskat piti taputella sammuksiin. Lasken tämmöiset tapaturmat show-elämän luontaisiin riskeihin. Eikä se toisaalta ollut edes ensimmäinen kerta. Pari talvea sitten esiinnyin koulun tokaluokan joulujuhlan jälkeen lapsosille ja heidän vanhemmilleen. Lieskat lensivät, mutta jossain vaiheessa yleisön joukosta alkoi kuulua hivenen hätääntyneitä huudahduksia, ja huomasin, miten valon läikettä tuli tyystin toisesta paikasta kuin soihdusta. Mutta ei se ollut mitään vakavaa, viikset vain olivat syttyneet tuleen.

Kunnon show-mies olisi liioitellut tempun vaaroja ja kerännyt kasapäin kunniaa, mutta sillä ei houkutella muita kuin rämäpäitä kokeilemaan lajia, ja tosiasiassahan koko juttu on hyvin helppo. Arren vanhana konkarina demosi omia taitojaan, minkä jälkeen estradi oli auki muidenkin kokeilla. Ja löytyihän niitä uskalikkoja viitisen kappaletta.

Arren antaa palaa.  (kuva: Juri Timonen)

Arren antaa palaa. (kuva: Juri Timonen)

Tulenpuhallus on itse asiassa niin yksinkertainen temppu, että voin selittää sen tässäkin. Epäilettekö? Opetimme jipon aikanaan 11-vuotiaalle esikoisellemme. Jos ei tullutkaan kutsua Tylypahkaan, ainakin voi esiintyä tarpeen tullen lohikäärmeenä.

Tarvitaan puuvillaa. Vanha lakana käy oikein hyvin. Se kiedotaan sopivan tikun kärkeen, ja tähän grillikatosten vakiovaruste makkarakeppi passaa oikein hyvin. Lakanatuppo kastellaan sytytysnesteellä. Itse käytän rypsipohjaista ainetta, koska siinä on vähemmän haitallisia aineita, joiden ei soisi imeytyvän limakalvoista läpi ja jotka eivät ole aivan niin terveydelle haitallisia vahinkonielaisun kohdalla. Tätä viimeisintä en ole itse kokenut, mutta varman päälle pelaavat pitävät myrkytyskeskuksen numeron hollilla.

Taivas lyö tulta! (kuva: Juri Timonen)

Taivas lyö tulta! (kuva: Juri Timonen)

Itse en aina vaivaudu, mutta leuka, kaula ja paljaana oleva rintakehä kannattaa lääppiä vaikka aurinkovoiteella. Muutoin joka puolelle pirskoutuva neste pääsee ihokontaktissa imeytymään elimistöön. Sitten vain nestettä mukiin, soihtu palamaan, hörppy suuhun ja puhallus kohti soihtua. Tavoitteena ei ole ruikkaus vaan elokuvista tuttu efekti, kun kaljaa juuri hörpännyt tyyppi yllättyy jostakin ja purskauttaa oluset laajana pilvenä joka suuntaan. Soihtu sytyttää tuon pilven ja tulos on kaunis katsella. Soihdun etäisyyttä kasvoista voi ja kannattaa vaihdella. Etenkin jos lieskat tulevat liian liki.

Oliko tässä kaikki tarpeellinen? Jos arvelet että oli, muistuttaisin kuitenkin vesiämpärin tarpeellisuudesta ja huomautan, että ehkäpä sanomatta on muitakin olennaisia seikkoja, joten ennen ensimmäistä yritystä, koko homma kannattaa ajatella läpi riskit huomioiden. Capeesh? Rock. Vaan kuten sanottu, 11-vuotias oppi jujun parissa minuutissa, joten minään rakettikirurgiana tätä on turha pitää.

Morre, the mother of dragons.

Morre, the mother of dragons.

Seuraava vaihe olikin piestä kehosta Lucifer pois, ja suomalaiselle ainoa oikea tapa tähän on sauna.

Vielä kerran kutsui grillikatos, josta käsin saattoi tarkkailla joki-Cthulhun pesimäpuuhia, mikäli se kohdalle sattui. Jossain vaiheessa keskustelun aiheeksi nousivat haasteet seuraavaa vuotta varten, ja sopivassa vauhdissa esitin minäkin omani. Mainittava kyllä on, että vain Tarja oli kyllin rohkea tarttuakseen siihen. Ensi kesän leirillä teemme kumpikin 200 peräkkäistä vatsalihasliikettä, tulilinjalla on puolen litran leka brandya. Varoitin kyllä Tarjaa siitä, että ihan niin kuuno tämä haaste ei ole kuin miltä minä näytän. Kolme vuotta sitten otin tavoitteeksi tuon 200 vatsalihasta ja onnistuinkin siinä. Sen jälkeen kyllä harjoitusohjelma on karahtanut karille aina kolmannen treeniviikon jälkeen, mutta nyt kun haaste on julkisesti esitelty, se ehkä antaa motivaatiota ylittää itsensä taas uudelleen. Kiinnostuneille vinkkaan kirittäjäksi sivuston two hundred sit-ups. Lähtekää muutkin mukaan.

Ilta venähti aamunkoiksi ja aikarauta näytti puolta kuutta, kun vihdoin pääsin höyhensaarille. Siinähän sitä oli taas tullut harrastettua, sitä science fictionia. Last man standing en silti ollut, se kunnia meni Kosmoskynä-Jurille kaikkina kolmena iltana. Jos näitä nyt enää voi illoiksi kutsua.

Sunnuntai

Star Trekin uusi sukupolvikin sen jo tiesi – kaikki hyvä loppuu aikanaan. Onneksi lapset pitivät huolen siitä, että aamun unet eivät venyneet liian pitkiksi, vaan jotain ehti vielä tehdäkin.

Niin, tosiaan, leiriläisten jälkikasvu. Minulle on vuosien saatossa ehtinyt kertyä omassa tuttavapiirissämme joltinenkin maine Simo-hirviönä. Jopa siinä määrin, että minulle on lahjoitettu asiaankuuluva t-paita sekä lippalakki. Tosin tällainen maine on ansaittava, työllä ja tuskalla. Lukemattomia tunteja olen karjuen jahdannut karkuun säntäileviä synttärivieraita pitkin pihaa ja jopa koko pahamaineista Yökylää. Moinen rooli napsahtaa helposti päälle ja leirilasten keskuudessa kävikin varsin pian selväksi, miten Simo-hirviötä tuli käsitellä. Asenteella. Ja voi pojat, millaisella asenteella!

Hivviö kavjahtaa! "Kaaraks mulle kans?" (kuva: Juri Timonen)

Hivviö kavjahtaa! ”Kaaraks mulle kans?” (kuva: Juri Timonen)

Tässä poikkean uudelle sivupolulle ja mainitsen, että Boris Hurtta on jo pitkään käynyt sielukauppaa. Hän osaa keneltä tahansa sielun viidellä eurolla. Sielu päätyy Lidlin mustaan pikakahvipurkkiin kauppasopimuksen kanssa ja myyjä saa viisi euroa puhtaana käteen. Kovin tiuhaan ei kauppa ole tuntunut käyvän, ja tälläkin leirillä minä olin ainoa, joka omani myin. Ensin hannaroin hetken ja mietin, pitäisikö odottaa jotain isompaa tarjousta, mutta jumalankieltäjänähän minä voin myydä sellaisen, johon en usko, vaikka kuinka moneen kertaan. Otin siis tarjotun vitosen ja ilmoitan täten olevani valmis allekirjoittamaan muitakin kauppasopimuksia aiheen tiimoilta.

Mitä lapsi tekee hirviölle? Uhkaa sitä tietenkin kuolemalla. Mitäs muutakaan? Minäpä huomautin, että sieluni myyneenä olisin itse asiassa mahdoton tapettava ja siten entistäkin vaarallisempi vihollinen. Kaikeksi onneksi seuraavaan sukupolveen voi luottaa, tulevaisuutemme on hyvissä käsissä. Lapsikatras tiesi heti, mitä tehdä. ”Sitten me tuhoamme sinulta pään!” Niin sitä pitää! Tämä teoreettinen mahdollisuus oli huvittavuudessaan vertaansa vailla aina siihen asti, että Saara pian aiemmin kuvatun keskustelun jälkeen mulkaisi taakseni ja sanoi hyvin rauhallisella äänellä: ”Hei, ei sitten saa lyödä oikeasti.” Siinä oli ilmeisesti sekunneista kiinni, ettei Simo-hirviölle olisi ilmaantunut mehevää kuhmua takaraivoon. Ehkäpä riski on nyt ensi vuotta ajatellen pienempi, kun lapset pääsivät sitten todistamaan hurjan hirviön kykenevän myös hönkimään lieskoja halutessaan. Tai sitten ne ottivat muusta ohjelmasta opiksi ja hankkivat kiikaritähtäimen.

Jotkut menevät kirjoittajaleirille kirjoittamaan ja edistämään projektejaan. Minullakin oli tarkoitus ehtiä vaikka mitä, mutta suurin osa riippui ehtimisestä ennen leiriä ja Finncon-raportti haukkasi käytettävissä olevasta ajasta noin viikon. Jotain olin sentään saanut aikaiseksi. Istuin Markuksen kanssa alas puimaan paria hänen novelliaan, ja jälkikäteenkin ajatellen oli kyllä hyvää settiä. Funtsimme yhdessä, millaisilla lisäyksillä nyt jo pätevistä novelleista tulisi vieläkin parempia, ja nyt odotankin innoissani, miltä Markuksen seuraavat versiot näyttävät. Siinä on kyllä tyyppi, jolta olisi saanut tulla novellikokoelma jo pari vuotta sitten. Hyvä että nyt on työn alla.

Jonain iltana olin lukaissut ääneen alkua omasta Stepanin koodeksi -novellistani iltanuotiolla. Jynssätessäni auton ikkunoista atomisoituneita hyönteisiä, siitepölyä, tomua ja muuta kuonaa, jotta kotimatkalla näkisin ulos, Anne tuli juttelemaan ja huomautti käyttämästäni rekisteristä toisen hahmoni kohdalla. Se, miten hahmo puhui, tai tässä tapauksessa kirjoitti, ei kuulostanut alkutilanteen mukaiselta. Ja oikeassahan tuo oli! Huomasin, että tietyt kehityskaaret kulkivat kyllä päässäni, mutta paperille saakka ne eivät olleet päätyneet. Tuunaus jäänee aika vähäiseksi, loppujen lopuksi, mutta se on hyvin kriittistä yhtä kaikki. Hyvää kannattaa pakertaa otsa hiessä, huonoa ei kannata tehdä lainkaan.

Ottaakohan tämä paikka alivuokralaisia pidemmäksikin aikaa?

Ottaakohan tämä paikka alivuokralaisia pidemmäksikin aikaa?

Lupauksiakin levittelin kuin tuhlaajapoika konsanaan. Tarjouduin laatimaan testejä Kosmiseen Colosseumiin eli Kosmoskynän novelliarviointipalstalle. En tosin aivan pyyteettä, sillä hyvillä teoilla sai lunastettua arpalipukkeita Annen mahtaviin kirja-arpajaisiin. Joku vuosi ne vielä keksivät, että tarjoamalla juuri tiettyjä opuksia minut saa loikkimaan pihapuusta toiseen kuin oravan, ja silloin minua viedään. Nyt kuitenkin seisoin vaanimassa palkintopöydän ääressä huippujännittävää arvontaa. Ensimmäiseksi nousi nimi… Zum! Zum? Zum Teufel? Zum-di-dum? Mutta kyse olikin persoonallisesta käsialasta ja voittaja oli Jussi. Sinne meni kovakantinen versio Helena Wariksen Uniin piirretystä polusta! Se minulla on toki signeerattuna pokkarina, mutta trilogian kaksi jälkimmäistä osaa esittävät vaatimuksia pehmoveljensä vaihtamisesta.

Tämän tappion jälkeen lähti viuhka käymään minullakin. Ensin sain kaapattua Genevieve Valentinen mainion kirjan, sen jälkeen vampyyriantologian Verenhimo. Joka kerran, kun vilkaisin pöytää, aloin hekotella jonkun raukan läpimätää tuuria. Nata oli lisännyt Annen palkintopottiin hyvin filmaattisen Twilight-pyyhkeen, jossa killisteli ainakin se kimallevampyyrisälli. Jonkun sekin oli otettava, epäilemättä viimeiseksi. Kirjojen joukossa ei kuitenkaan enää ollut olennaista kaapattavaa, enkä halunnut vaikuttaa niin ahneelta kuin mitä tosiasiassa olen, joten Verenhimo kourassani letkautin ottavani seuraavalla osumalla sitten pyyhkeen. Kaikki triviaaleja komedioita katsoneet tietävät jo tästä johdannosta, miten kävi. Arvan noustua pihalla esiintyi kilpaa vahingoniloista naurua ja merkitseviä katseita, jotka kertoivat, että tästä ei nyt selittelyllä selvittäisi. Raahustin noutamaan Edward-pyyhkeen kuin teloituskomppanian eteen asteleva ainakin.

Samassa suunnitelma alkoi ottaa muotoaan. Minulla oli pyyhe, mutta kuka sanoi, että se olisi kotiin vietävä? Annen ristiksi sitä nyt ei kehtaisi jättää, mutta Tuomaksen hyvinkin, eikä mies edes ollut pihalla seuraamassa jännittävää toimitusta. Seuraavan puolen tunnin ajan vaanin tilaisuutta livauttaa rätti Tuomaksen olkalaukkuun, mutta haasteiden kasautuessa liikaa tyydyin Tuomaksen matkalaukkuun, jossa oli kannettu miljoona kiloa kirjoja. Valitettavasti operaatio suoritettiin liian aikaisin ja Tuomas ehti huomata jäynän, mutta otti autonpesun ja liki pakkauksen verran, että hän alkoi aavistella, kuka syyllinen saattoi olla. Mitään en myöntänyt silloin, joten tätä on nyt pidettävä kirjallisena tunnustuksena. Ensimmäisen källin karahdettua kiville kehitin perään vielä toisen, mutta koska siitä ei ole vielä Facebookissa minun nähdäkseni huomautettu, en aio antaa ennakkovaroitusta ja kertoa, mikä se on.

Joki-Cthulhu kaappaa auton ja romuttaa sen. On aika lähteä. (kuva: Juri Timonen)

Joki-Cthulhu kaappaa auton ja romuttaa sen. On aika lähteä. (kuva: Juri Timonen)

Kun auto oli siinä kunnossa, että sillä uskalsi lähteä isoille teille, oli aika pakata kimpsut ja kampsut, huikata heit ja suunnata baanalle. Eipä siihen pitäisi kauaa mennä. Harvoin olen ollut yhtä väärässä. Kyydissämme olivat palaamassa Boriksen lisäksi Morre ja poikansa Lari, joten sisätilat olivat täynnä ja takakontti useamman käytössä. Ja niin kävi, että kolme laatikollista kirjoja oli pakko jättää Annen murheeksi ja kuljetettavaksi Fantastisiin pitoihin, ne kun eivät mahtuneet hydraulipuristimellakaan. Tämä saattaa olla pieni merkki siitä, että kirjanhankintamopo karkasi lapasesta jossain vaiheessa viikonloppua, mutta mitä muka voi tehdä, kun kirjat maksavat kymmenen senttiä kappaleelta? Minä vain kysyn.

Oliko tässä kaikki, joku kenties kysyy. Onko tämä täydellinen kuva Usva-leiristä? Ei tietenkään ole, nämähän ovat mietteitä ja muistikuvia vain yhdeltä ihmiseltä, ja nekin hajahuomioita. Paljon jäi kertomatta, mutta niin kuuluukin. Esimerkiksi Milla ja Meri -kuunnelmasta en ole sanonut sanaakaan.

Kiitos kaikki hyvästä seurasta, Anne ja Kirves Mies emännöinnistä sekä Erä-Ässät koulutuksesta. Ensi vuoteen!

Finncon 2014

Finncon 2014 eli kuinka nähdä maailmankaikkeuden ihmeet alta 20 altarian dollarilla päivässä

Perjantai

Con kuin con vaatii reissuna tietynlaiset puitteet ollakseen edes mahdollinen toteuttaa. Pääsääntöisesti tämä tarkoittaa meidän perheen kohdalla edullista matkaa ja mieluiten ilmaista majoitusta. Yksikin hotelliyö tuppaa maksamaan enemmän kuin raaskin laittaa kirjoihin koko conin aikana. Siksipä olikin oivallista, että majoitus järjestyi paikallisen fanin hoteissa, ja kyydin saimme bensakuluja vastaan kavereilta. Tämä intro sisältää samalla myös loistavan esimerkin siitä, mitä fandom on ja miten se toimii. Olen kiitollinen kaikille osapuolille ja toivon, että voimme puolestamme osoittaa apua ja vieraanvaraisuutta muille joskus tulevaisuudessa. Toki näin olemme jo tehneetkin. Pyörä pyörii.

Perjantaiaamu alkoi perinteisellä, viime hetken juttuja sisältävällä häsläämisellä, jonka järjestelmällisemmät ihmiset epäilemättä välttävät, mutta me emme koskaan. Olikos nyt mukana kaikki signeerattavat kirjat? Entä puhelinten laturit? Lopulta julistin Arrenin kanssa projektin valmiiksi, oli se sitä tai ei. Lähtö kun on kuin novellia kirjoittaisi – täydellisen valmista ei tule ikinä.

Tomin ja Hannen saavuttua haimme kyytiimme vielä Nina Korennon, koska neljällä ihmisellä autossa olisi vielä mahtunut istumaan melko mukavasti. Viimeisen lisäyksen jälkeen tunnelma oli varsin intiimi, mikä sattumoisin on sama, mitä sardiinit tapaavat sanoa, kun purkki avataan. (Tai niin luulen, en syö sardiineja.)

Suunnattoman pitkä matka Turusta Jyväskylään sujui häkellyttävän sutjakkaasti. Ensin pysähdyttiin, kun Tampere oli vielä edessäpäin, sitten Jyväskylään oli enää viisi kilometriä. Epäilen jonkinlaista warp-teknologian käyttöä. Epäilisin muutoin myös Millaa ja Meriä, mutta heidät innoittaneen tyttökaksikon olimme jo ulkoistaneet lähisaariston rantaveteen koko viikonlopuksi. Matkan aikana opimme paljon uutta, kuten sellaisen pikkudetaljin, että Nina puvustaa Kamelotia. Kamelotia! Toisaalta ei pitäisi olla kovin yllättynyt siitä, että vajaat puoli vuotta sitten tavattu ihminen pystyy edelleen pudottelemaan tämänkaltaisia pommeja. Harkitsin hetken kertovani olevani Linnunradan presidentti, mutta päätin pantata tätä faktaa vielä jonkin aikaa.

Nina Korento, professionaali lurjus. Yllätyshyökkäykset ja puvustus tilauksesta. (kuva: Tomi Junnila)

Nina Korento, professionaali lurjus. Yllätyshyökkäykset ja puvustus tilauksesta (kuva: Tomi Junnila)

Perillä majoituimme Casa Eskola-Hirvaseen, jonka julistan parhaimmaksi yöpaikaksi Näsinneulasta pohjoiseen. Aamuisin esimerkiksi oli tarjolla vastajauhetuista pavuista tehtyä espressoa. Asuntokompleksissa oli myös muutama mukulaikäinen yksilö, jotka ymmärsivät Simo-hirviön päälle, ja osasivat myös murista Simo-hirviön luimistelemaan sohvan taakse alta infinitesimaalisen aikayksikön. Se on oikea asenne, sällit!

Dumpattuamme romppeemme pyyhälsimme con-paikalle jättämään kirjakirppiskasseja, sen verran oli taas vuoden aikana ehtinyt tuplakappaleita pesiytyä. Samalla päädyimme vekslaamaan kirppiksen pöytiä ojennukseen ja saatoin luoda ensisilmäyksen tulevaan tarjontaan. Kirppis itse avautui vasta lauantaina, mutta yritteliäs wannabe-suurkeräilijä osaa iskeä myös sivusta ja vaihtureilla sun muilla vekslailuilla homma pääsi alkuun. Muista lähteistä peräisin olevien hankintojen kanssa ensimmäisen päivän saalis olikin jo 16 kirjaa. Hienoimmaksi kaappaukseksi nostan täydellisen sarjan James Blishin ylösmerkitsemiä Star Trek -käsikirjoituksia. Keräilijän kiro on ymmärtää, kuinka vajavainen oma kokoelma onkaan, kun kohtaa kuriositeetin.

Usva-leirin konkarit Markus Harju, Tapio Ranta-aho ja Heikki Nevala (kuva: Anne Leinonen)

Usva-leirin konkarit Markus Harju, Tapio Ranta-aho ja Heikki Nevala (kuva: Anne Leinonen)

Kirppisjeesauksesta suuntasimme Kirjailijatalolle, jossa oli jo ehditty julkistaa STk:n uusi kirjoittajaopas Kummallisen kirjoittajat. Sisältö vaikuttaa todella kovalta ja kansi on älyttömän hieno. Kun pitelin omaa kappalettani näpeissäni, tuli sellainen olo, että nyt jossain on sattunut jokin fiba, kun minutkin on hyväksytty yhdeksi kirjoittajaksi alan menestyneiden kirjailijoiden joukkoon – Anne Leinonen, Saara Henriksson, Miina Supinen, Boris Hurtta, näin muutamia mainitakseni. Ja tietenkin arkkiviholliseni Tuomas Saloranta. Kaikkeen sekin mies ehtii. Jaossa oli myös uusinta Kosmoskynää, jonka kääräisin kokoelmiini. Tämän kaappauksen hohdokkuutta kuitenkin vähentää moraalinen velvollisuuteni maksaa seuran tämän vuoden jäsenmaksu.

Kirjailijatalo oli myös ensimmäinen paikka, jossa saatoin toden teolla kaupitella omaa pientä vihkostani Jake Cannon vastaan veriviholliset. Olin väsännyt niitä neljäkymmentä kappaletta ja optimistisesti ottanut koko nivaskan mukaan, joskin arvelin kantavani ainakin puolet takaisin. Kävi kuitenkin niin, että liki kaikki menivät jo perjantaina, ja olisivatkin loppuneet, jos en olisi jemmannut muutamaa seuraavaa päivää varten.

Kansi: Arren Zherbin

Kansi: Arren Zherbin

Jake-vihkosesta löytyy splatterpunk-antologiassa Ja hän huutaa julkaistun niminovellin lisäksi ainoa Jake Cannon -raapale, sekä tätä julkaisua varten väsätyt hahmoesittelyt Arrenin piirtämine kuvineen. Ensin yritin pohjata esittelyt novellista ilmikäyneisiin tietoihin, mutta jouduin pian toteamaan, että hahmot oli rakennettu silkkipaperista ja hämähäkinseitistä. Tekaisin siis hahmohistoriat parissa tunnissa stetson-menetelmällä, ja tunsin itseni päteväksikin roskakirjailijaksi.

Koko viikonlopun henkilökohtaisena teemana olikin juuri roskakirjailijuus. Sunnuntaiaamuna oli luvassa mestaruusmatsi pahamaineista Tuomas Salorantaa vastaan. Itse olin valmistautunut koitokseen kirjoittamalla tuntikausia. Pahat kielet väittäisivät, että matsin käsikirjoitusta, mutta tämän kiistän mitä jyrkimmin. Sen sijaan kävin korkean paikan leirillä Toisten jumalien luona tutustumassa Kadathin historiaan, geokätköilemässä Kutna Horan pohjattomissa hopeakaivoksissa ja treenaamassa pulmanpoistajien taistelutaktiikoita Alfakompleksin onnellisuutta huokuvassa ympäristössä. Viimeisessä mukana oli kelpo lauma selkäänpuukottavia pettureita, jotka teloittivat kloonini jokaisen sopivan tilaisuuden tullen. Kuten myöhemmin kävi ilmi, se se vasta olikin hyödyllistä treeniä.

Kirjailijatalolla tapasin monia kirjallisesti suuntautuneita tuttuja ja tovereita, joita pääsee tapaamaan turhan harvoin. Erityisen ilahduttavaa oli treffata vihdoinkin ulkosavolainen ranskatar Minttu, johon tähänastiset kontaktit ovat hoituneet vain nettiä pitkin. Mutta kuten tavallista, käytössä ollut aika per ihmispopulaation koko takasi sen, että kommunikaatio koostui lähinnä viuhtomisesta ja moikkailusta, ja Jake Cannonin kauppaamisesta. Usva-leiri on se paikka, johon mennään keskustelemaan kirjallisuudesta ja visioimaan houreisia antologia-ideoita, laajat scifitapahtumat sopivat lähinnä säntäilyyn. Lopulta ryhmäpaine kampesi minut kohti ruokamestaa.

Kuvassa Tero Ykspetäjä, joka aikanaan tutustutti minut laajempaan fandomiin Viikinsaaren kesäretkellä 1996. (kuva: Anne Leinonen)

Kuvassa Tero Ykspetäjä, joka aikanaan tutustutti minut laajempaan fandomiin Viikinsaaren kesäretkellä 1996. (kuva: Anne Leinonen)

Perjantain ilta oli pyhitetty Sohwissa notkumiselle. Yhytimme Aavetaajuuden porukat nurkkapöydästä, ja siellähän se halvatun Salorantakin keekoili kuin paraskin roskakirjailija. Siinä sitä vähän haastettiin, mutta eipä vielä silloin jaksanut mesota sen enempiä. Tässä vaiheessa haltuuni siirtyi Hei, Rillumapunk! -antologian previkkapalikka eli Boris Hurtan novellista tehty vihkonen Ainahan on maksettava, eikös juu? Tilata voinee edelleen, Aavetaajuuden verkkokaupan kautta, vaikka jossain vaiheessa aika loppuu, kun antologia putkahtaa painosta. Kollektööreille tiedoksi, että vihko kuuluu myös Kamala ukko -sarjaan numerolla 39.

Päivän höynäytyspalkinto menee Hannu ”Tiberius” Pajuselle, joka puhui minut mukaan pöytälätkäliigaan, jonka poissaolevaksi mainittu Pasi Vihinen voitti, kuten tapoihin kuuluukin. Omat matsini päättyivät tappioon, paitsi yksi, josta tuli tasapeli. Menestykseni näissä voisi olla parempi, jos pelaisin hiukan useammin kuin Finnconkampenissa, mutta luultavammin ei. Ja onhan minulla jo meriittiä pelin saralla, joskus vuosituhansia sitten Hannun järkkäämässä turnauksessa vein kotiin ”maali-imuri”-palkinnon.

Pasi Vihinen pitää Finnconkampenin kiertopalkinnon vielä vuoden lisää. (kuva: Yrjö Mäkinen)

Pasi Vihinen pitää Finnconkampenin kiertopalkinnon vielä vuoden lisää. (kuva: Yrjö Mäkinen)

Lopulta minä, Arren ja Nina päätimme lopettaa illan osaltamme ennen kuin ilta lopettaisi meidät. Yöunet olivat jääneet kultakin varsin vähiin ja tulevien koitosten tiedettiin vaativan vielä raskaat verot. Ja heti kolmen kilometrin reippailun jälkeen pääsimme majapaikkaamme. Suihkunhuljautuksen jälkeen järkiveto olisi ollut yöpuulle vetäytyminen, joten luonnollisesti en tehnyt niin. Sen sijaan ryhdyin kirjoitushommiin, täsmällisemmin roskakirjoitushommiin. Sunnuntain battlessa oli määrä lukea jonkin uuden tarinan alku, ja jossain vaiheessa sekin piti kirjoittaa. Jäivätpä nekin yöunet sitten nirkosiksi.

Tyhmästä Shimosta kärsii koko Shimo, kuten tapaan sanoa.

Lauantai

Lauantaiaamu koitti kovin aikaisin, mutta minkäs teet, kun kirjakirppis aukeaa kymmeneltä. Heräämisen tuskaa tosin helpotti mainio aamiainen, sen kun käveli valmiiseen pöytään. Reitti yliopistolle olikin jo käynyt tutuksi edellisen illan taivaltamisen myötä, ja hämmästyttävästi menomatka tuntui merkittävästi lyhyemmältä huolimatta ylämäestä yliopiston suuntaan. Oma suuntavaistoni on surullisen kuulu heikosta suoristuskyvystään, joten jäi Arrenin harteille navigoida kolmikkomme perillä. Ja hyvinhän se sujui. Minun johdollani olisimme päätyneet Tampereelle, tai Alfa Centauriin, kumpi onkaan kauempana.

Ensimmäinen tunti paloi kirpparilla. Uusia kirjoja oli ehtinyt ilmestyä paikalle ja kirjavirta sisään jatkui koko aamupäivän. Siinä on bibliofiilin syytä olla silmämuna kovana, ettei hyvä kaappaus livahda ohitse. Ja kyllähän minä sisääntulevista pinoista suoraan rohmusinkin. Tällaista käytöstä muuten siedetään varsin hyvin, jos samalla tarjoutuu kantamaan kirjoja oikeaan paikkaan ja muutenkin jeesailemaan.

Ihmiskunnan vihollinen tulevaisuudesta. Vieressä Cylon. (kuva: Yrjö Mäkinen)

Ihmiskunnan vihollinen tulevaisuudesta. Vieressä Cylon. (kuva: Yrjö Mäkinen)

Yhdessä vaiheessa, ja minähän siis palasin kirjapöytien ääreen pitkin viikonloppua moneen otteeseen, Boris Hurtta lähti oppaakseni bongaamaan obskuurimpia löytöjä. Kovin paljon ei sillä keikalla jäänyt haaviin, lähinnä Alexander Beljajevin Amfibi, joka on vanhaa neukkuscifiä ja Moskovassa painettu. Sisäliepeen mukaan vuonna 1884 syntynyt Beljajev oli jo nuorena poikana visionääri ja haaveili ihmisen oppivan lentämään kuin lintu. Nämä kokeilut päättyivät selkäranganmurtumaan. Mundaani tulkinta opetuksesta lienee, että älä hyppää korkealta. Arthur Dent sanoisi, että hyppää vain, mutta älä osu maahan. Minä suosittaisin antigravitaatiovyön käyttöä.

Elizabeth Bear, oikealla haastattelija Sari Polvinen. (kuva: Shimo)

Elizabeth Bear, oikealla haastattelija Sari Polvinen. (kuva: Shimo Suntila)

Ensimmäinen ohjelma, johon kirjamanialtani ehdin, alkoi klo 13. Sari Polvinen haastatteli kunniavieras Elizabeth Bearia, jolta en ollut lukenut mitään. Sikäli hölmöä, että novelleja on käännetty ainakin Porttiin. (Viittaan aiemmin käyttämääni sanontaan.) Eipä niinkään, että asiaintila olisi haitannut esityksestä nauttimista. Bear vaikutti kirjailijalta, jonka kirjoista minä varmaan diggailisin aika kympillä. Nyt kun nimi on muistissa, voin ryhtyä etsimään kirjoja antikoiden laareista, tai ehkäpä Worldconista löytyy hyviä diilejä.

Seuraavaksi suuntasin Kirjailijatalon kellariin kuuntelemaan Boris Hurtan luentaa. Yleisö ei ollut valtaisa, mutta valikoitunut. Vähintäänkin osalla meistä oli jo aiempaa kokemusta Boriksen taidoista iskeä tarinaa, Usva-leireiltä ja muualta, enkä usko kenenkään meistä pettyneen. Siellä me istuimme pimeässä, vain portaikon valo kajastaen, ja Boriksen otsalamppu, joka kourassaan hän luki runoja, novelleja ja krapuja. Kahdesta tunnista käytettiin yksi ja rapiat, mutta sen verran rapiat, että seuraava suunnitelmissa ollut ohjelma oli jo ehtinyt alkaa. Juoksemaan en silti sortunut, hiki tuli pintaan jo kävellessäkin.

Kauhukirjailija Boris Hurtta pelottelee nuorempiaan kellarissa. (kuva: Shimo)

Kauhukirjailija Boris Hurtta pelottelee nuorempiaan kellarissa. (kuva: Shimo Suntila)

Pyrkiessäni sisään kuulemaan Markku Soikkelin, J. Pekka Mäkelän ja kunniavieras Hannu Rajaniemen jutustelua avaruuden tiimoilta aikeeni torppasi järkkäri, joka väitti salin olevan täynnä. Onneksi jäin aulaan lonnimaan ja huomasin parin minuutin kuluessa useammankin ihmisen vain kävelevän sisään luentosaliin kuin hollitupaan. Silpaisin muiden perään eikä tällä kertaa kukaan asettunut tielleni. Sisällä muutama katsoja seisoskeli seinustoilla, mutta olipa joka rivillä paikka tai kaksi täyttämättäkin, eli ovella ilmoitettu tilanne ei pitänyt täysin paikkansa. Eturivin paikan vapauduttua loikkasin kärppänä valtaamaan sen. Ehdin kuulla keskustelua aiheesta, jonka olin Soikkelille vinkannut, eli warp-ajon käytännönmahdollisuuksista. Valoa nopeampi liikkuminen on ollut kovan scifin piirissä huuhaahuttua jo Einsteinin ajoista lähtien, mutta nyt NASA kehittää jonkinlaisella vakavuudella ajolaitetta, josta tulee parhaiten mieleen Enterprise. Rajaniemen mukaan periaatetasolla avaruuden poimuttaminen on sinänsä mahdollista, mutta Alcubierren moottori kaipaisi toimiakseen eksoottista materiaa, ja tällä hetkellä sitä ei ole saatavilla tarvittavia määriä. Myös ihmiskunnan seuraavista etapeista keskusteltiin. Marsiin ollaan menossa, ja siinä roboteilla tulee olemaan iso osuus. Ne ehkäpä jopa rakentavat valmiiksi tukikohdan, johon ihmissiirtolaiset sitten asettuvat. Myös Venukseen voitaisiin pykätä tukikohtia, lähinnä leijuvia kaupunkeja, jotka kelluisivat kultakutrivyöhykkeellä kilometrien korkeudella planeetan pinnasta. Yleisökysymysten kohdalla halusin tietää, mitkä ovat parhaimmat kohteet sisäplaneettojen jälkeen. Panelistit nostivat esiin etenkin Jupiterin ja Saturnuksen kuut, ja niiden joukosta erikseen Europan ja Enceladuksen. Samalla tuli sivuttua budjetteja: suunnitteilla oleva luotain, jonka on määrä lentää Enceladuksesta sinkoutuvien vesisuihkujen läpi etsien elämää, on hinnaltaan sellaiset 50 miljoonaa dollaria. Herää kysymys, mitä kaikkea löytäisimme ihan omasta aurinkokunnastamme sotilasbudjettien kokoisilla satsauksilla avaruustutkimukseen.

Klo 16 olisi ollut kaikkien aikojen viimeinen bimbopaneeli, The Final Cuntdown, mutta jono oli mittava jo avaruuspaneelin päättyessä, ja toisaalta niskassa oli vakava velvoite osallistua Atoroxin jakoon. Olinhan minä viskellyt Atorox-haasteita kymmenen kappaletta kuukausien kuluessa, vaikkakin saamani palautteen, tarkemmin sanottua saamatta jääneen palautteen, perusteella haasteet eivät ketään kiinnostaneet. Toisekseen minut oli nimenomaisesti kutsuttu paikalle, koska olin päässyt kymmenen parhaan joukkoon. Elämäni ensimmäinen kerta, sitä lajia. Ehdokkaiksi päässeistä Prestonin keikka ja Valkean naisen palvelija olivat jääneet top kympin ulkopuolelle, mutta Portin kirjoituskilpailussa kolmannen sijan saavuttanut novellini Milla ja Meri pääsi Atoroxissa kakkoseksi! Siitä ei voi enää parantaa ilman, että kävelee robottipään kanssa lavalta. Tuntuu hienolta, että olen onnistunut kirjoittamaan novellin, josta niin moni lukija on pitänyt niin kovasti. Kai tässä täytyy aidon vakavissaan harkita sen Milla ja Meri -romaanin kirjoittamista. Tai mitä siitä nyt sitten tuleekaan.

Atorox-kympit. Takarivi: Miikka Pörsti, Tero Niemi, Jussi Katajala, Anne Salminen, Leila Paananen, Shimo Suntila, Markus Harju (kustantajan edustaja). Eturivi: Magdalena Hai, Anne Leinonen (alkuperäinen kuva: Leila Paananen)

Atorox-kympit. Takarivi: Miikka Pörsti, Tero Niemi, Jussi Katajala, Anne Salminen, Leila Paananen, Shimo Suntila, Markus Harju (kustantajan edustaja). Eturivi: Magdalena Hai, Anne Leinonen (alkuperäinen kuva: Leila Paananen)

Haluan tässä vielä erikseen onnitella jokaista top kymppiin päässyttä, ja erityisesti Jussi Katajalaa voitostaan! Jussi on niin monena vuonna keikkunut aivan kärkisijoilla ja on muutoinkin sen tason kirjailija, että tämä lopputulos oli kertakaikkisen vääjäämätön. Tässä vielä kymmenen parasta listana:

1. Jussi Katajala: Mare Nostrum (Huomenna tuulet voimistuvat)
2. Shimo Suntila: Milla ja Meri (Portti 2/13)
3. Miikka Pörsti: Raportti. Mikä johti operaatio Tähtivaeltajan epäonnistumiseen? (Tähtivaeltaja 4/13)
4. Leila Paananen: Ausa ja erakko (Kultakuoriainen #6)
5. Tero Niemi: Lorelein laulu (Steampunk! Höyryä ja helvetinkoneita)
6. Tero Niemi ja Anne Salminen: Rovaniemen kuilu (Hurtan koodeksi)
7. Jussi Katajala: Jotta taidat suomen kielen (Ajan poluilla)
8. Magdalena Hai: Siivekäs mies Isaac (Steampunk! Höyryä ja helvetinkoneita)
9. Anne Leinonen: Falachustin talossa (Steampunk! Höyryä ja helvetinkoneita)
10. Anne Leinonen: Tuonenkalma, surmansuitset (Kuun pimeä puoli)

Tuplasaavuttajia listalta löytyy huimat kolme. Jussin lisäksi myös Anne Leinonen ja Tero Niemi onnistuivat kaksoiskeikassaan, Tero tosin toisen novellinsa tapauksessa yhdessä kumppaninsa Anne Salmisen kanssa. Jos tiimipuolikkuus lasketaan, Osuuskumman kirjailijoilla on hallussaan kymmenestä sijoituksesta kahdeksan. Tämä kertonee jotain, jostain, mutta päätyisin epäilemättä samoihin lopputuloksiin kuin ehdokaslistaa analysoidessani. Osuuskumma tuntuu keräävän riveihinsä sellaisia, jotka suhtautuvat kirjoittamiseensa varsin vakavasti ja ovat valmiit panostamaan paljon hioakseen taitonsa mahdollisimman teräviksi. Yllä listatuista Leila Paananen ja Miikka Pörsti eivät kuulu Osuuskummaan (Anne Salmisen lisäksi).

Atorox-voittaja Jussi Katajala (kuva: Magdalena Hai)

Atorox-voittaja Jussi Katajala (kuva: Magdalena Hai)

URS-kollektiivi puolestaan valtasi sijoituksista puolet, Jussi kärjessä ja minä Anne Leinosen kanssa peesissä. URS on Osuuskummaa kutakuinkin vuoden vanhempi ja jatkaa vahvana, vaikka julkaisukanavat taustalla muuttuvatkin.

Myös oma, turkulainen yhteisöni Paikallinen kirjoittajapiiri menestyi huomattavan hyvin, sillä Leila nappasi nelospaikan mainiolla novellillaan Ausa ja erakko. Kaiken kaikkiaan olen onnekas kuuluessani näin moneen jengiin, joiden joukoissa saan usutettua itseäni kirjoittamaan aina vain lisää, ja aina vain paremmin, koska heikkoudet jäävät aina jonkun hampaisiin.

Kello viiden teen aikaan olisi ollut parikin juttua, kuten Vuori-kirjan julkkarit ja viralliset naamiaiset, mutta siinä kohdin oli myös velvoitteita, joten istuuduin Osuuskumman pöydän taakse kauppaamaan kirjoja. Jonkin verran porukkaa kulki ohi ja muutama kauppatapahtuma syntyikin, mutta salissa istuville ihmisille on hankala myydä. Sain sentään seurailla naamiaisjoukon ohimarssia esiintymään, ja naapurinojatuoleilla kävivät seuraa pitämässä kirjailijat Hurtta ja Nina Korento. Puvut olivat suorastaan huimia! Ehkäpä minulla ei olisi ollut jakoa sillä asulla, jota olin kaavaillut käyttäväni. Foliosta ja pahvista väsätty H-kirjain otsaan teipattuna. Karvan verran yli kuuden jätimme vihdoin con-rakennuksen taaksemme ja lähdimme syömään.

Hellboy ja Lorne! Kuvassa tiettävästi myös Petri Hiltunen ja Hannele Parviala. (kuva: Markku Lappalainen)

Hellboy ja Lorne! Kuvassa tiettävästi myös Petri Hiltunen ja Hannele Parviala. (kuva: Markku Lappalainen)

Olimme jo ohittaneet Kirjailijatalon, kun puheeksi nousi Vuoren julkkarit ja miten minun oli ollut aie poiketa siellä matkallamme syömään. Siinä kohtaa, häpeän tunnustaa, liha oli heikko. Koko päivän murkina aamupalan jälkeen oli ollut pari voikkaria Green Roomissa ja verensokeri oli putoamassa kuin neutronitähti tapahtumahorisonttiin. Sellainen tilanne paitsi aiheuttaa ärtymystä voi myös laukaista päänsäryn, ja migreenihtävän hedarin tahdoin välttää kaikin keinoin. Hetken emmittyäni päätin jatkaa muun joukon mukana ja hankkia murkinaa mitä pikimmin. Jos joskus, tällä kertaa sanonta ’helpommin sanottu kuin tehty’ osoittautui olevan paikallaan.

Valitsimme ravintolan nimeltä Salsa Orkidea ja valtasimme kymmenen hengen pöydän. Meidän perässämme tuli ensin yksi kahdeksan hengen joukkue, ja sen perään tuhannesti kirotun Salorannan posse. Tuomas sentään ymmärsi oman parhaansa ja tunnusti tappionsa syömäkisassa viemällä joukkonsa toisaalle, mukamas tulisemman ruoan perään, ja tämä olikin illan epäilemättä fiksuin veto. Alimiehityksellä toimiva henkilökunta kävi ensin ottamassa tilaukset meidän jälkeemme tulleelta seurueelta ja heti puolen tunnin kuluttua meiltä. Siitä vielä kesti ihan oma aikansa ennen kuin ruoka varsinaisesti saapui ja saatte arvata kolme kertaa, kenen ruoka tuli viimeisenä (kahta ensimmäistä arvausta ei lasketa).

Kannen kuva: Arren Zherbin

Kannen kuva: Arren Zherbin

Odotuksen tuskaa lievensi fiksu keskusteluseura. Olihan pöydän toisella puolella myös Kirjavan Satu ja Jan, mutta shown varasti heidän tylypahkaikäinen tyttönsä Taika, joka vinkkaili kiinnostavia kirjoja minkä ehti. Keskustelimme myös mangasarjoista. Kaiken päätteeksi en voinut muuta kuin kaivaa repustani viimeisen kappaleen kirjaani Sata kummaa kertomusta, ja lahjoittaa sen innokkaalle kirjamaanille. Pääsin tällä teolla hyvään seuraan, sillä myös George R. R. Martin on lahjoittanut hänelle kirjan.

Niin, tosiaan. Nyt ensimmäinen painos on loppu niin minulta, kustantajalta kuin Aavetaajuudeltakin. Sata kummaa kertomusta on myyty loppuun. Pariin hajakappaleeseen voi törmätä turkulaisissa antikvariaateissa, joista kirja myös on ajoittain loppunut tykkänään. Siksipä onkin mitä oivallisinta, että heinäkuun ajan e-kirjaa saa täysin ilmaiseksi Aavetaajuuden verkkokaupasta.

Pizza oli kohtalainen ja iso, mutta upposi pötsiin yleisön epäilyistä huolimatta aika hujauksessa. Henkilökunnan vähyys ei ollut sinänsä henkilökunnan syy, joten lahjoitin Atoroxin jaossa saamani kukan tarjoilijalle. Iltamenoissa kukka olisi vain nuhjaantunut, nyt se toivoakseni pääsi framille jossain. Matka iltabileisiin kulki kavereiden hotellihuoneen kautta, mutta myöhäisestä ajankohdasta johtuen visiitti oli lähinnä kvanttimekaaninen käväisy.

Juha Jyrkäs, Sähköväinö (kuva: Tomi Junnila)

Juha Jyrkäs, Sähköväinö (kuva: Tomi Junnila)

Iltaohjelma oli paikassa nimeltä Musta kynnys, ja ilokseni voin kertoa, etten nimestä huolimatta kompastunut mihinkään koko iltana, ellen sitten omaan näppäryyteeni. Sähkökanneltaja Juha Jyrkäs promosi sunnuntaiaamun tiukkaa koitosta viimeisen roskakirjailijan tittelistä ja kysyi, että haluaisimmeko minä ja Tuomas ehkä sanoa jotain toisillemme ennen ottelua. No rumaksihan se meni, tuli paukutettua suuta puolin ja toisin, kunnes Tuomas totesi että puheet riittäköön ja tempaisi seinän vierestä pehmomiekan. Minkä sitä siinä tilanteessa mahtaa, pakko oli puolustautua ja tarttua miekkaan myös itse.

Tilanne ei ollut vähäisimmässäkään määrin uhkaava. Viime vuonna ottelin syntymäpäivilläni Tuomasta vastaan jokusenkin erän ja voitin matsit varsin helposti. Niin nytkin! Muutamassa sekunnissa kirjailija Saloranta oli polvillaan kuin paraskin Setin palvoja, mutta jotain hän oli sentään oppinut. Lähinnä petollisuutta, kataluutta ja halpamaista huijausta! Ennen kuin tiesinkään, jotain jysähti niskaani ja sen jälkeen iskuja sateli niin, että päässä pyöri. Ilman lasejani en nähnyt mitään ja joka puolelta tuli lyöntejä. Tuomaksen kannattajajoukot olivat saapuneet pelastamaan mestarinsa. Jälkikäteen sain selville, että Tuomaksen lisäksi tähän nelihenkiseen löylytykseen osallistuivat Markus Harju, Aleksi Kuutio ja Nina Korento. Nina! Olen järkyttynyt. Kaikkien niiden iltojen jälkeen, kun käytin aikaani ja annoin hänelle palautetta hänen novellistaan. Kiittämättömyys on maailman palkka, en muuta sano! No, ehkä olisin voinut välillä jotain novellin kohtaa kehuakin, mutta minä kuulun koulukuntaan, jonka mukaan kaikki, mistä en tekstissä huomauteta, on ok.

Sillä hetkellä en kuitenkaan tiennyt missä mentiin, vaan putosin kanveesiin. Hämärästi kuulin Tuomaksen uhoavan mikkiin, että minun olisi parempi olla näyttäytymättä aamulla matsissa, sen jälkeen Nina ja Markus kiskoivat minut tolpilleni ja raahasivat yleisön läpi. Tomi kuvasi tilanteen kehittymisen ja laittoi todistusaineiston myöhemmin illalla YouTubeen.

Paha pari, Tuomas ja Nina (kuva: Tomi Junnila)

Paha pari, Tuomas ja Nina (kuva: Tomi Junnila)

Siitä sitten ilta lutviutui eteenpäin. Otatin Henry Söderlundilla uuden Everything Is Better with Goggles -kuvan itsestäni pidemmällä parralla, ja majoituin ulkoterassin laitimmaiseen nurkkaan nuolemaan haavojani. Pitkin iltaa seura vaihtui moneen otteeseen, Tuomaskin kävi istuskelemassa ja räyhäämässä, mutta selostajamme Jyrkäs piti huolen, ettei kukaan enää äitynyt tukkanuottasille sinä iltana. Kepulikonstejakin haettiin, kyberpunk-antologiasta tuttu Arto Koistinen tarjosi minulle karpalolonkeron salmiakkipommilla ilmeisenä aikeenaan heikentää aamun taistelukuntoani, mutta muut eivät lähteneet leikkiin mukaan ja tuo suunnitelma nyt olisi tarvinnut tuekseen toistoa.

Paikallinen kirjoittajapiiri. Shimo selittää jotain suurta ideaansa. Muiden reaktiot vaihtelevat. Nina: "Niin just, ihan varmaan." Gen: "Ei vois vähempään kiinnostaa." Arren: "Mitä, eikä, onpa kauheeta." Hanne seuraa varovaisen toiveikkaana tilannetta ja Camilla on viisaasti kätkenyt ilmeensä. (kuva: Tomi Junnila)

Paikallinen kirjoittajapiiri. Shimo selittää jotain suurta ideaansa. Muiden reaktiot vaihtelevat. Nina: ”Niin just, ihan varmaan.” Gen: ”Ei vois vähempään kiinnostaa.” Arren: ”Mitä, eikä, onpa kauheeta.” Hanne seuraa varovaisen toiveikkaana tilannetta ja Camilla on viisaasti kätkenyt ilmeensä. (kuva: Tomi Junnila)

Jossain vaiheessa Paikallinen kirjoittajapiiri oli vahvasti läsnä. Itseni lisäksi pöydästä löytyivät Arren, Hanne, Camilla, Nina (se petturi) ja laitajäsenemme Gen, joka ei ole vielä päässyt yhteenkään kokoontumiseen. Puhuimme kertaalleen jo hyytyneestä antologiaideastamme ja päätimme toteuttaa sen. Aiheeksi valikoitui piraatit, mikä oli jälkikäteen havaittuna sikäli onnetonta, että Osuuskumma on jo työstämässä täysin vastaavaa projektia, joten joudumme keksimään uuden aiheen. Kaikenlaisia idiksiä sinkoili ilmassa, mutta Zarquon minut periköön jos yhtäkään niistä muistan.

Jos en esitä parasta oranki-imitaatiotani, tätä tilannetta ei voi järjellisesti selittää. (kuva: Tomi Junnila)

Jos en esitä parasta oranki-imitaatiotani, tätä tilannetta ei voi järjellisesti selittää. (kuva: Tomi Junnila)

Syntymäpäiväsankari Toni Jerrmankin pysähtyi toviksi jutustelemaan. Puhuimme arvosteluista ja millaisia niiden tulisi olla Tähtivaeltajan kannalta. Esimerkiksi seuraavaan numeroon toimittamani arvostelut M. John Harrisonin Tyhjyydestä ja Helena Wariksen Vuoresta saivat kovin erilaiset tuomiot. Tyhjyyttä Toni kiitteli, että olin onnistunut kiteyttämään monia vaikeita seikkoja yksinkertaiseksi esitykseksi, mutta Vuoren arvostelu oli taas aivan liian blogihenkinen. Käyttämäni ilmaisu sopi Tonin mukaan Routakotoon loistavasti, mutta oli kovin huono Tähtivaeltajan käyttöön, ja arvosteluni olikin vaatinut paljon editointia. Tämän jälkeen toivoakseni osaan kirjoittaa paremmin nimenomaan Tähtivaeltajaan sopivaa tekstiä suoraan, kun sinne kirjoitan. Odotankin jo seuraavaa satsia innolla. Splatterpunk-antologian Toni teilasi ja nimitti sitä pohjanoteeraukseksi. Minun oli hankala olla mitään mieltä, sillä en ole kirjaa itse vielä lukenut. Myöskään siinä julkaistu Jake Cannon -novellini ei saanut kiitosta ja se oli Tonin mielestä heikoimpia esityksiäni. Myöhemmän pohdinnan ja Arrenin kanssa käydyn analyysin jälkeen ymmärrän kyllä miksi. Olin ottanut esikuviksi vanhat avaruuspulpit ja käyttänyt juuri niin suoraviivaista juonta kuin tusinakynäilijät vuosikymmeniä sitten. Hahmot olivat turhankin ohuita eikä juonessa ollut syvyyttä. Tribuuttina novellia voi siis pitää onnistuneena, mutta se ei tee siitä hyvää luettavaa. Tämä on seikka, joka on pidettävä mielessä seuraavaa Jake Cannon -novellia työstäessäni.

Toni Jerrman ja synttärikakku. (kuva: Yrjö Mäkinen)

Toni Jerrman ja synttärikakku. (kuva: Yrjö Mäkinen)

Tonin saapuessa sattui huvittuneisuutta herättänyt tapaus. Nimitin Tonia legendaksi ja esittelin hänet nimeltä toisella puolellani istuneelle Ninalle, joka on fandomissa uusi eikä siis mitenkään voi tuntea kaikkia. Nina kysyi rempseästi, että mitäs Toni sitten on tehnyt. Tämä, sekä Tonin vastaus ”en mitään”, aiheutti spontaania, remakkaa ääneen hymyilyä. Kaikki tapahtui hyvässä hengessä, ja selostin Ninalle heti perään muutamin sanoin, miksi Tonia voidaan pitää varsin tunnettuna ja merkittävänä henkilönä fandomimme piirissä. Myönnän nauraneeni itsekin, koska onhan nyt ajatus siitä, että joku ei tuntisi Toni Jerrmania edes nimeltä, aika hassu. Ainakin sellaisen mielestä, joka itse on ollut mukana kohta kaksi vuosikymmentä.

Jäin kuitenkin pohtimaan tapausta jälkikäteen. Miten joku Ninaa ujompi fandom-tulokas olisi kenties reagoinut (tosin alkutilannekin olisi ollut toisenlainen)? Siitä lähdin aprikoimaan sitä, miten helposti lähestyttävä fandom ylipäätään on, ja miltä se näyttää ulkopuolelle. Muistan ensimmäisen käyntini Turun mafiassa Kirjakahvilassa Leilan kanssa joskus 93-94, emmekä me tunteneet ketään. Siltä erää poistuimme jonkin ajan kuluttua huomioimattomina ja palasimme vasta vuoden – kahden päästä TSFS:n videoiltoihin.

Sosiaalisesti aktiiviset on helppo heittää jengiin mukaan yhden viikonlopun aikana, mutta miten esitellä koko valtava fandom-kirjo jollekin hiljaisemmalle? Mistä tällainen hiljainen tulokas tietää, keneltä kannattaa kysyä? Star Wars Galaxies -pelissä jokainen muiden avittamisesta kiinnostunut sai laitettua itselleen (HELPER)-tägin päälle. Coneissa voisi olla käytössä jokin itsensä selittävä rintanappi tai muu vastaava samaan käyttöön. Olisi helppoa bongata tyypit, joille puhumalla pääsisi alkuun, mukaan johonkin pöytäseurueeseen ja samalla tutustuisi kokonaiseen liutaan mielenkiintoisia ihmisiä. Minä ainakin pitäisin sellaista tägiä, joskin saattaisin jemmata sen siksi aikaa, kun käyn systemaattisesti läpi kirjakirpputoripöytiä. Moni on koittanut tervehtiä kirjavimman aikana, mutta harva kahta kertaa. Tai mistäs minä tiedän, en kiinnitä silloin ihmisiin huomiota.

Iltabilepaikka oli hyvä tilaisuus bongailla naamiaisasuja uudemman kerran. Esimerkiksi Petri Hiltusen ja Hanne Parvialan asut olivat jälleen kerran kymppiluokkaa! Etenkin Petrin Hellboy-kostyymin hansikas oli vaikuttava. Hemmetti kun siitä pitäen on poltellut tarve lukea kaikki Hellboyt, BPRD:t ja muut taas uusiksi. Ja itseltäni löytyy vain suomialbumi. Oli sääli, joskin marginaalisesti ymmärrettävää, että Pupupojat vaihtoivat conin jälkeen siviiliin. Myös Emma Frost oli vaikuttava.

Lauantain puolella sattuneisiin asioihin kuuluvat myös Nova ja Kosmoskynä-palkinto. Jälkimmäinen on elämäntyöpalkinto ja se jaettiin nyt Pasi Karppaselle. Pasi on ollut, ja on edelleen, varsinainen työmyyrä, joten STk:n hallituksen valinnalle on helppo nostaa malja. Hienoa Pasi!

Nova-voittajia: Vasemmalla Anu ja Eero Korpinen. (kuva: Magdalena Hai)

Nova-voittajia: Vasemmalla Anu ja Eero Korpinen. (kuva: Magdalena Hai)

Novassa en päässyt top kymppiin, pääsääntöisesti siksi, että viime vuonna tein kaikkeni sulkeakseni itseni kilpailun ulkopuolelle – ja onnistuin! Sääntöjen mukaan osallistua saavat ne, jotka eivät ole julkaisseet omaa kirjaa, ja Sata kummaa kertomusta varmisti, etten enää koskaan jännitä sitä, pääseekö novellini esiraadilta eteenpäin. Vuoden 2013 skabassa ei päässyt (vuonna 2012 sijoituin kahdeksanneksi). Sen sijaan Anu ja Eero Korpinen keräsivät glooriaa. Heidän yhteisnovellinsa päätyi kahdeksanneksi ja Anu nousi omalla novellillaan kisan kakkoseksi! Loistavaa! Diggailin jo Anun tarinasta Murhamystiikassa, ja kummallakin kirjoittajalla on näppinsä mukana toimittamassani (tulevassa) Rillumapunk-antologiassa, joten Nova-tekstejä lukemattakin voin jo ennustaa kummallekin menestyksekästä tulevaisuutta kirjoittamisen saralla. Oli kiva törmätä myyntitiskillä edes ohimennen. Eero on aivan kuin nykypäivän viikinki! Onnittelut myös muulle kärkikaartille!

Jos perjantai olikin katkennut lyhyeen, lauantai venyi pidemmälle kuin olisi ehkä ollut viisasta ottaen huomioon, että ensimmäinen oma ohjelma oli tosiaan kymmeneltä aamulla. Joskus kahden hujakoilla suuntasin kohti kilometrien päässä siintävää yöpaikkaa Arrenin ja Ninan (petturi!) seurassa. Meillä kaikilla oli ollut hyvä ja hauska ilta, mutta etenkin Ninalla myös produktiivinen. Hän jakeli käsintehtyjä käyntikortteja, verkostoitui ja tapasi kansainvälisesti kuuluisia ohjaajia, joiden kanssa keskusteli puvustamisesta ja mahdollisista työtilaisuuksista. No, viimeinen on hieman liioittelua. Ohjaajia oli vain yksi.

Sunnuntai

Tittelin kohtalo ratkeaa Finnconissa sunnuntaiaamuna 13.7. kukonlaulun aikaan eli kello 10. Shimo Suntila ja Tuomas Saloranta kohtaavat eeppisen kataklysmisessä bofferikaksintaistelussa, jonka tuomaroi Anne Leinonen ja selostaa säkenöivä Sähkö-Väinämöinen, Juha Jyrkäs. Cromin ja Cthulhun nimeen, tätä älä jätä väliin!

Voiko viiden tunnin yöunilla lähteä pirtsakasti mättämään bofferilla turpaan? No totta kai voi! Etenkin kun pohjalle on nautittu jälleen vastajauhettua kahvia ja lettuja mansikoiden kera.

Olimme perillä hyvissä ajoin. Mukanani jouduin raahaamaan jopa viittä miekkaa, koska taistelun tuoksinassa voivat aseet hajota sotureita ennen. Pikku hiljaa alkoivat ihmiset valua paikalle. Juha selostamaan, Anne Leinonen tuomaroimaan, Tuomas ottamaan nekkuun. Nina oli tullut meidän mukanamme ja Markus Perhanankin huomasin saapuneen. Kuutio sentään loisti monitahoisesti poissaolollaan, oli varmaan jossain salissa ihmettelemässä, mitä suomispefiä sitä kannattaisi kääntää venäläisille markkinoille.

Taistelutanner oli valittu huolella. Ei sisällä salissa voi mitään väkivaltaista vääntöä järjestää, nurmikenttä sen olla pitää. Rise Pohjola pystytteli kameraa. Yleisöäkin alkoi haahuilla paikalle. Olisikohan siellä kolmisenkymmentä katsojaa ollut, vaiko enemmän? Ajankohta huomioiden väkimäärään ei auta olla kuin äärettömän tyytyväinen.

Anne kertoi yleisölle säännöt. En juurikaan kuunnellut, ei tässä ensimmäistä kertaa oltu miekkamittelössä. Olisi kenties kannattanut kuunnella. Vasta matsin aikana minulle selvisi, että tämä tuomari huomautti myös iskuista selkään. Vuosikausien ankaran treenin sähäköittämät reaktiot takasivat sen, että aina päästyäni vihollisen kömpelyyden vuoksi tämän selustaan rankaisin välittömästi ja armottomasti iskulla suoraan lapaluiden väliin. Onneksi tästä ei syntynyt suurta ongelmaa, huomautuksia vain.

Sääntöjen jälkeen Jyrkäs esitteli tapahtuman, ja toiston uhallakin kerron vielä omin sanoin, mistä koko jutussa oli kysymys.

Boris Hurttahan on ollut jo vuosia, omien sanojensa mukaan, Suomen viimeinen roskakirjailija. Istuskellessamme Maisterin mökillä hän sanoi, että nyt uusia kirjoittajia on ilmaantunut sen verran, että ei hän viimeinen olekaan, ja pohti, että se titteli menisi joko minulle tai Tuomakselle. Minähän olen ollut Hurtan tekstien fani hänen Portti-debyytistään lähtien, joten moinen ajatus on suuri kunnia! Kun sitten Kakskerrasta kotiuduin, kävin kertomassa tapauksesta Tuomaksen Facebook-seinällä ja heitin, varsin huolimattomasti, että joko jakaisimme tittelin sovussa tai kohtaisimme Finnconin takapihalla aamunkoitteessa kaksintaistelun merkeissä. Kannattaa katsoa, mitä suustaan päästää, kun Finnconin ohjelmakoordinaattori on kaverilistoilla. Seuraavana aamuna matsi oli merkitty ohjelmakarttaan. Kirjoittamistaistelu olisi luultavasti ollut liian tylsä ja hidasliikkeinen, ja räppäyskisaan meistä kummastakaan ei ole, vaikka ajoittain sanavalmiita olemmekin. Niinpä asia päätettiin ratkaista bofferein.

Tuomas DiMaggio (kuva: Marjut Katajala)

Tuomas DiMaggio (kuva: Marjut Katajala)

Seuraavaksi seurasi matsaajien esittely. Puuduttavaa tekstiä, kukahan hömelö sitäkin oli ollut kyhäämässä? Asiaan päästiin, kun Tuomas kutsuttiin kentälle. Jotain suunpieksentää siellä tapahtui, en oikein sitäkään kuunnellut. Sitten Tuomas luki alkua uudesta Zargyn-tarinasta, ja myönnettävä on, joskin pitkin hampain, että sehän kuulosti mielenkiintoiselta. Suorastaan roskakirjallisuudelta. Sitten oli minun vuoroni.

Enter: Shimo monster (kuva: Marjut Katajala)

Enter: Shimo monster (kuva: Marjut Katajala)

Haa! Veri kohisi suonissa, humisi päässä. Puhkuin intoa karata kelvottoman vastustajani kimppuun, mutta isku kerrallaan, isku kerrallaan. Ensin kirjallinen. Arvelin Tuomaksen kosiskelevan yleisöä tekstinäytteellä, joten minäkin olin valmistautunut. Melkein puolitoista vuorokautta aiemmin. Tykitin menemään pätkän uutta Jake Cannon -tarinaa, mutta aplodit jäivät vähäisiksi. Ei siksi, ettei yleisö olisi tarinaani arvostanut, aivan varmasti arvostivat, mutta Tuomas, tuo tuhannen tulimainen repuusi iski selkään juuri, kun olin pääsemässä loppuun. Taistelu oli alkanut!

Kuten todettu, vuotta aiemmin olimme ottaneet ystävällismielisiä matseja muutaman kappaleen ja niiden perusteella tiesin Tuomakselta puuttuvan niin tekniikkaa kuin määrätietoisuuttakin. Mikä sitten mahtoi olla syynä, alkava krapula öisestä rilluttelusta vaiko aito voitontahto, mutta mies kävi päälle kuin tuomari Megacityn kaduilla. Helppo ja vaivaton ottelu kääntyi hyvin nopeasti raskaaksi työksi. Miekka iski miekkaan, mutta kipinöitä ei lentänyt. Pulssi nousi, hiki kihosi pintaan. Pian hengitys alkoi tuntua. Näin lähellä urheilua en ole ollut varmaan yläasteen liikuntatuntien.

Tuomaria harhautetaan (kuva: Marjut Katajala)

Tuomaria harhautetaan (kuva: Marjut Katajala)

Jälleen tapahtui asioita, joista sain tarkempaa tietoa vasta jälkeenpäin. Ilman mitään varoitusta tonni neutronitähteä rysähti selkääni, tai siltä se ainakin tuntui. Tarja Sipiläinen, joka osaa vetää ilmeisen hyvin konstailemattoman ja reippaan likan valheellista roolia, kiinnitti tuomarin huomion joillain kassistaan löytyneillä hepenillä, ja tämä loi Markukselle ja Ninalle tilaisuuden toistaa raukkamainen temppunsa edelliseltä illalta. Tilanteen ollessa kolme yhtä vastaan en voinut kuin paeta pitkin yllättävän pieneltä tuntuvaa kenttää. Välillä yritin kääntyä ja taistella, välillä suojata miekallani selkääni, mutta mikään ei auttanut. Tämän löylytyksen jälkeen muistikuvani alkavatkin olla jokseenkin hataria. Kärsin aivotärähdyksestä, hermohepulista, murtuneesta kylkiluusta, sijoiltaan menneestä selkärangasta ja nyrjähtäneestä huumorista. Päivän mittaan oloni parani, mutta huumorista löydän edelleen häiriintyneitä vääntymiä.

Nina Korento ja Markus Perhana (os. Harju) lyövät Shimoa kuin vierasta vorlonia Tuomaksen naureskellessa (kuva: Henry Söderlund)

Nina Korento ja Markus Perhana (os. Harju) lyövät Shimoa kuin vierasta vorlonia Tuomaksen naureskellessa. (kuva: Henry Söderlund)

Shimo pakosalla ylivoiman edessä (kuva: Henry Söderlund)

Shimo pakosalla ylivoiman edessä (kuva: Henry Söderlund)

Huomattuaan tilanteen Anne ajoi ylimääräiset häiriköt pois kentältä ja ottelu sai jatkua, mutta jos siinä jotain merkittävää tapahtui, sitä eivät protonipuuroksi muussaantuneet aivoni pysty enää palauttamaan. Kannustusta, buuausta, huutoja! Katri Alatalo Mustien ruusujen maasta ainakin oli äänessä, mutta en muista, kumpaa hän edes kannusti. Jossain vaiheessa aseeni räjähti kappaleiksi ja adjutanttini Arren ojensi minulle uuden. Voitto tai tappio ei enää riippunut strategiasta tai fiksuista peliliikkeistä, vaan silkasta sinnikkäästä sisusta. Käännähdin hyökkäämään jälleen kerran. Tuomas oli pakenemassa! Hän oli heittänyt bofferinsa maahan. Voitto oli käytännössä minun!

Mutta olisihan minun pitänyt jo tietää, ettei Tuomaksen kataluus tunne rajoja. Hän kaappasi haltuunsa ladatun vesitykin ja antoi soittaa. Osuma rintaan. Toinen. Mitä muita aseita hänellä oli jemmassa, kuinka monta kätyriä oli puolustamassa hänen etuaan? Silmissäni pimeni ja rojahdin maahan. Jossain kaukaa tuomari laski lukuja, mutta olin siitä tietoinen vain samalla tavoin kuin leikkauksen aikana itseään ulkopuolelta tarkkaileva potilas. Hämärästi ymmärsin, että pystyyn oli noustava tai ottelu olisi ohi, mutta ruumis oli kaikkensa antanut. Tuijotin taivaan sineen ja jossain lähellä Tuomas juhli voittoaan.

Tuomas teloittaa Shimon vesipyssyksi naamioidulla laseraseella. Nina ja Tarja ilkamoivat taustajoukkoina. (alkuperäinen kuva: Marjut Katajala)

Tuomas teloittaa Shimon vesipyssyksi naamioidulla laseraseella. Nina ja Tarja ilkamoivat taustajoukkoina. (alkuperäinen kuva: Marjut Katajala)

Vaan turhan aikaisin! Minut oli ehkä laskettu ulos, mutta Anne diskasi Tuomaksen sääntöjen vastaisten aseiden käytöstä. Ottelu julistettiin ratkaisemattomaksi. Raapiuduin ylös. Päässä tykytti. Jostain ilmestyi itse Boris Hurtta! Ajatukset turtana odotin hänen ehkä langettavan oman tuomionsa ottelun tulokseksi, ehkäpä jopa Tuomaksen voitoksi, mutta päätös oli sitäkin kauheampi. Vielä yksi erä. Ei auttanut.

Boris Hurtta käy ojentamassa nuorisoa. (kuva: Marjut Katajala)

Boris Hurtta käy ojentamassa nuorisoa. (kuva: Marjut Katajala)

Kävimme vielä kerran taistoon energiat nollissa ja kaikkemme antaneina. Isku, torjunta, isku. Lopulta vajosimme kumpikin maahan, emmekä enää nousseet yleisön huudoista huolimatta. Ottelu oli vääjäämättä lopullisesti ohi.

Kaikki on ohi. Levätkää rauhassa, soturit. (kuva: Magdalena Hai)

Kaikki on ohi. Levätkää rauhassa, soturit. (kuva: Magdalena Hai)

Tasapeli on toinen tapa sanoa, että me kohtaamme vielä. (kuva: Antti Kiviranta)

Tasapeli on toinen tapa sanoa, että me kohtaamme vielä. (kuva: Antti Kiviranta)

Titteliä ei jaettu, mutta kokkapuheissa jo kohtasimme ensi vuoden Archipelaconissa Ahvenanmaalla. Kaipa sinne sitten pitää lähteä, ellei muusta syystä niin siitä, että silloin höykytän niin Tuomaksen kuin kaikki mahdolliset kätyritkin. Paita märkänä, ruumis yltä päältä leikatun ruohon peitossa linkutin sisään con-tiloihin.


(Roskakirjailijabattlevideo löytyy koko rujoudessaan YouTubesta)

Koska aikaa oli, kipaisin jälleen kunniakierroksen kirpparin läpi, mutta tässä vaiheessa conia valikoima alkoi jo olla tuttu ja olennaisimmat saaliit kaapattu. Kellon tullessa 11 menimme kuuntelemaan Hannu Rajaniemen kunniavieraspuhetta. Hannun keskeinen ajatus puheessa oli, että siinä missä avaruuspuku tarjoaa ihmiselle turvallisen tavan tutkia muutoin varsin tappavaa avaruutta, tieteiskirjallisuus toimii samalla periaatteella mitä tulee erilaisiin tulevaisuuksiin. Tarinoiden avulla voimme hypähtää keskelle kaikenlaista kauheaa, joka tosielämässä nitistäisi meidät hetkessä, ja tutkia ympäristöämme vailla vaaraa. Lopuksi Hannu luki meille novellin kummittelevasta avaruuspuvusta ja vanhasta ompelijattaresta, joka oli osallistunut sen tekemiseen. Väliin mahtui avaruuspukujen tekemisen historiaa, joka oli toiminut novellin taustamateriaalina.

Hannu Rajaniemi (kuva: Shimo Suntila)

Hannu Rajaniemi (kuva: Shimo Suntila)

En ollut saanut coniin mennessä luettua Fraktaaliprinssiä loppuun, sillä olin pöljästi säästellyt sitä ja lukenut hitaasti. Sillä seurauksella, että aika loppui kesken. Käsi ylös, joka yllättyi. No niin, käden saa laskea. Aloittaminenkin vaati Kvanttivarkaan lukemista uudelleen, sillä edellisestä kerrasta oli aikaa liki kolme vuotta enkä tahtonut olla hatarien muistikuvien varassa. Silti, tekosyitä. Tosifanina olisi pitänyt ennakkotilata Causal Angel ja lukea sekin ennen conia.

Jo Jake Cannoninkin vuoksi olisi ollut oivaa päästä kuuntelemaan Tapio Ranta-ahon ja Vesa Sisätön esitystä hulluista avaruuspoliiseista, mutta liikuin verkkaisesti kuin jäätikkö ja sali ehti tulla täyteen. Hannun kaffeeklatschissakaan ei ollut enää tilaa, mikä ei toki tullut yllätyksenä. Se tunti meni haahuiluksi. Optimistina ajattelen, että ehkä löysin silloin taas jonkun kirjan, vaikken tarkkaan muistakaan. Todennäköisyys on kuitenkin puolellani.

Yhdeltä olisi ollut Jukka Halmeen kaffeeklatsch. Jukkahan on fandomin hauskin mies, jopa siinä määrin, että jopa minun heilumiseni vaikuttaa huvittavalta. Ja heilumisesta on tosiaan kysymys. Pariinkin otteeseen olen ollut Jukan apuna jossain ohjelmassa, seissyt taustalla, viuhtonut tarvittaessa ja vastannut nimeen Keijo. Tätä vain ei ole enää tapahtunut vuosiin, tai ainakin aikaa on kulunut sen verran, että raapustaessani Jukan hankkimaan raapalekokoelmaan omistuskirjoitusta jouduin kysymään, mikä se nimeni olikaan. Tämä on vain yksi osoitus fandom-dementiastani, toinen on se, että joudun kysymään aivan liian monelta tutunoloiselta tyypiltä, että mikäs heidän nimensä nyt olikaan. Minä kuitenkin olen Keijo, nyt sen tiedän. Saattaa vain olla, että Keijon taru on päättynyt, on ehkä ollut päättyneenä jo vuosikausia enkä minä vain ole vielä suostunut uskomaan sitä. Ainakaan tässä Finnconissa Keijolle ei ollut tarvetta.

Jukka Halme, nopeampi kuin silmä tajuaa. (kuva: Kati Clements)

Jukka Halme, nopeampi kuin silmä tajuaa. (kuva: Kati Clements)

Niin suuresti kuin olisinkin halunnut teilata jonkun pahaa-aavistamattoman fanin, kaapata hänen paikkansa kahvipöydässä ja päästä turisemaan fandom-idolini kanssa, se ei valitettavasti käynyt päinsä. Ei siksi, etten olisi ollut riittävän kylmäverinen kauheuksiin, mutta minun oli aika mennä seuraamaan ohjelmaa maailmankaikkeuden parhaista turistikohteista. Tarkoitan tietenkin vetämään sitä! Kanssani olivat Kaukamoisen maailmasta saapunut kauppias, lempinimeltään Turjake, Mustien ruusujen mailta kotoisin oleva Emäntä, ja Umbrovian susileidi Rahel Barucha, josta istuin mielelläni mahdollisimman kaukana. Ihmissuden suolistamaksi joutuminen menettää jotain hohdokkuudestaan muutaman kerran jälkeen.

(vas) Umbrovialainen ihmissusi, Talvilaakson Emäntä, Pohjolan Turjake ja hyvin epäilyttävä matkaopas Jake Cannon. (kuva ja kuvateksti lainattu blogista http://salainenelama.blogspot.fi/)

(vas) Umbrovialainen ihmissusi, Talvilaakson Emäntä, Pohjolan Turjake
ja hyvin epäilyttävä matkaopas Jake Cannon. (kuva ja kuvateksti lainattu blogista http://salainenelama.blogspot.fi/)

Maailmojen kattaus oli kuin luotu kesäkuumalla esitettäväksi. Pakkasta, jäätiköitä, pakkasta, lunta, paleltuneita ruumiinosia, amputaatiota, pakkasta ja hyinen kuolema kaukaa lämmöstä, siinä olivat kohteiden yhteiset myyntivaltit. Turjakkeella oli tarjolla hengellisiä kokemuksia kärpässienten kanssa ja tuntui käyttävän termiä poronkusema lähinnä tilavuusmittana. Emännällä oli tarjota tukikohdaksi oma majatalonsa, josta käsin ulkoilmaretkiä oli mahdollista tehdä. Mielellään sai jäädä majataloon vaikka koko loman ajaksi, kunhan kukkarossa riitti kolikoita. Rahel esitteli rennosti monenlaisia kohteita eri maista, mutta tuntui innostuvan aina, kun puhe palautui Umbroviaan, vallananastaja Andros Luopioon tai lihansyöntiin missään muodossa. Juuri tällaisia tilanteita varten on hyvä asemoida parin ihmisen puskurivyöhyke itsensä ja verenhimoisen pedon välille.

Kaikkinensa ohjelma täytti sen tarkoituksen, jonka olin sille jo viime vuotta varten visioinut: esittelimme kolme fiktiivistä maailmaa, joihin oli mahdollista lähteä retkelle vierailemalla sopivalla myyntipöydällä tai vaikka kirjastossa. Kiitos, Magdalena Hai, Katri Alatalo ja Petteri Hannila! Jälkianalyysin valossa keksin kyllä lisättävää ohjelman tulevien iteraatioiden ohjeistukseen. Vaikka yleisön on hyvä ymmärtää, millaisia vastuksia matkalla on mahdollista kohdata, niiden suora myöntäminen ja vapaaehtoinen nimeäminen saattaa toimia matkalaisia karkottavasti. Toisaalta jokainen turistirysä haluaa ne helpoimmin hoopotettavissa olevat asiakkaat, koska heiltä voi nyhtää fyrkkaa tuhannella eri syyllä. Ehkä fiksumpi kansanosa onkin syytä pitää poissa tieltä.

Rahel Barucha pohtii, sanoisiko keskustelukumppanilleen päivää vai viiltäisikö saaliinsa vatsan auki. (kuva: Anne Leinonen)

Rahel Barucha pohtii, sanoisiko kuvaajalle päivää vai hyökkäisikö takaa lähestyvän saaliin kimppuun. (kuva: Anne Leinonen)

Epäilen, josko Scott Lynchin kahvihetkessäkään olisi ollut tilaa, mutta mepä olimme buukanneet itsemme jo lauantaina mukaan. Siispä mustaa sumppia masiinasta ja kirjailijan juttuja kuuntelemaan. Tavoilleni uskollisena en ollut Locke Lamoran valheitakaan lukenut, toistuvista kehotuksista huolimatta, mutta tämän kahvihetken perusteella on enää kysymys ajankohdasta. Olen varma, että pidän erityisesti siitä kohtaa, jossa se tyyppi siinä duunaa sitä juttua. Kerroin tämän klatschin päätteeksi kirjailijalle itselleenkin.

Lynch oli kerrassaan hauska ja aidosti innostunut jutuista, joista kertoi. Minua jäi kovasti kiinnostamaan con-malli, jossa osallistujia on sellaiset 150, paneelit pidetään yhdessä linjassa ja väliin jää reilusti aikaa haahuilla ja jatkaa paneelin aiheista keskustelua satunnaisen seuran kanssa. Kun jokainen on aina kuullut saman paneelin samaan aikaan, con-kokemuksesta tulee intiimi ja yhteinen. Muistuttaa vähän televisiosarjojen seuraamista joskus 80-90-luvuilla, kun uudet jaksot nähtiin aina yhtä aikaa, koska vaihtoehtoja ei ollut.

Scott Lynch (kuva: Kati Clements)

Scott Lynch (kuva: Kati Clements)

Lynch valotti myös elokuva- ja tv-sarjaoptioiden mekaniikkaa. Joku voi maksaa selvää rahaa oikeudesta tehdä romaanista elokuva, ja jättää elokuvan tekemättä. Joku toinen taas voi ostaa oikeudet kehittää tv-sarjaa, ja pitää koko maailma pimennossa asioiden kehittymisestä. Ulkopuoliset, kuten kirjailija itse, voivat vain arvailla, mitä on tapahtumassa, jos mitään. Onko kyseessä hitaasti kehittyvä tilanne vai katala juoni ostaa potentiaalinen kilpailija pois markkinoilta samalla, kun kehittää itse jotain samansuuntaista produktiota toisesta lähteestä? Kaikki on mahdollista, ja lopputuloksen näkee vain ajan kanssa.

Bonuksena saimme seuraamme myös Elizabeth Bearin, jonka myötä Lynch alun alkujaan päätyi Finnconiin. Kaksi yhden hinnalla, sano, niin koko conille kuin meille kahvittelijoillekin. Sinänsä harmi, että missasin heidän esityksensä siitä, miten kahden luovan ihmisen yhteinen koti toimii, mutta onhan moisesta omaakin kokemusta hiukan ehtinyt kertyä.

Näin minusta tuli Scott Lynch -fani. Hänen tuotannostaan en osaa vielä sanoa mitään, ensin pitää lukaista yksi romaani.

Loppu alkoi olla lähellä. Ellei nyt maailmaloppu niin ainakin Finncon. Oli aika viimeisen definitiivisen paneelin. Definitiivisen definitiivisen. Lopun sanoja olivat lausumassa Petri Hiltunen, kunniavieras Jukka Halme, Vesa Sisättö ja nimetön hologrammi, joka vaikutti lähes elävältä, mutta tokihan ihmisosallistuja olisi merkitty conin ohjelman tietoihin. Kyseessä voisi muutoin olla myös henkilökohtaisesti kokemani harha, mutta minulla on valokuva todisteena.

Definitiiviset panelistit. Petri Hiltunen, Jukka Halme, Vesa Sisättö, hologrammi (kuva: Shimo)

Definitiiviset panelistit. Petri Hiltunen, Jukka Halme, Vesa Sisättö, hologrammi (kuva: Shimo Suntila)

Haikaloja! Jeesus, natsisikoja, jättiläisapinoita! Ponipornoa, haipornoa! Mutta mihin jäi jeesusnatsisikaporno jättiapinoiden kanssa? Löytyykö sitä nyt netistä, kun lausuin ajatuksen ääneen? Suoraan sanoen en uskalla tarkistaa. Panelistit loivat katseen kaikkeen siihen, mitä uutta on sattunut aiempien paneelien aihealueilla. Esimerkiksi haielokuvia on tullut kymmeniä, enkä yhtään epäile etteivätkö kaikki olisi aivan yhtä laadukkaita. Zarquon ja Cthulhu minua niiltä suojelkoon.

Paljon jäi lopulta sanomatta ja kokonaisia aihealueita käsittelemättä, mutta definitiiviset on nyt pantu pakettiin, samaten kuin bimbopaneelit, joista en ikinä nähnyt ainuttakaan. Definitiivisetkin jäivät tähän yhteen. Missatut tilaisuudet ja silleen, kyllähän te tiedätte. Näkemättäkin on selvää, että meno niissä olisi ollut kovaa, sen puolesta todistivat jonottajat salin ulkopuolella reilusti ennen ohjelmien alkua.

Ja siinä se. Viimeinen kierros kirpparilla. Jossain vaiheessa päivää Johanna Sinisalo suositteli tuomaansa kirjapakettia ja tinkasi hintaa niin alas, että pakko tilaisuuteen oli tarttua. Ian Watsonin Book of Mana -duologia vahvoine Suomi-viitteineen siirtyi omistukseeni. Vielä olisi ollut jäljellä hyvää seuraa ja päälle Dead Dog, mutta kyyti kotiin oli lähtemässä, ja aina ei voi osallistua. Vaan kerta kiellon päälle. Viimeisen kaappauksen tein Liken tiskillä, kun säälittävänä kyselin alennusta erään kirjan viimeiseen kappaleeseen. Jotain bibliofiilisestä tuskasta varmaan näkyi kasvoillani, sillä häpeällisen alhaiseen tarjoukseeni suostuttiin.

Paluumatkalla oli aikaa hengähtää ja luoda jonkinlainen katsaus menneeseen viikonloppuun. Olisiko ollut jopa paras Finncon ikinä? Tämä tunne ei ole sinänsä uusi, samaa mietin viime vuonna Helsingin conin jälkeenkin. Hemmetin hyvä con joka tapauksessa ja järjestäjät ansaitsevat aivan järjettömät kiitokset työstään!

Voisin kiittää nimeltä loistavia tyyppejä, mutta päätyisin nimeämään varmaan puoli fandomia. Voisin listata kovia juttuja, mutta mitäpä muuta tämä reilun 5000 sanan selostus on kuin pitkä, lavea lista hyvistä jutuista. Pari juttua nostan kuitenkin esiin.

1) Roskakirjailijabattle! Scifiä ja kirjoittamista voi harrastaa myös näin, näyttävästi ja mäiskeellä. Ensi kerralla vedämme vielä kovemmin! Siinä välissä tuotamme Tuomaksen kanssa yhteisteoksen, Zargyn / Jake Cannon -pokkarin, joka ottaa luulot pois.

2) Toni Jerrman nimitti minua legendaksi! Mitä ihmettä!? Tonihan se legenda on, oli jo, kun minä tulin fandomiin. Jotain olen siis tehnyt jossain vaiheessa oikein, kun Tonin kaltainen Sobornost-jumala lausuu kiitokset.

3) Hannu Rajaniemi toivoi, että kirjoittaisin lisää raapaleita! Maailmankuulu, rankasti fanittamani scifikirjailija pitää minun raapaleistani niin paljon, että haluaisi lukea niitä lisääkin. Ehkäpä kirjoitankin. Tarkoitan, miten voisin olla kirjoittamatta?

4) Atorox-kakkonen! Ei muuta kuin kirjoittamaan lisää, sitä kansa selvästi haluaa.

Henkinen saaliini oli siis valtaisa. Eikä se kirjallinenkaan saalis aivan onnettomaksi jäänyt. Kirja tulee kirjan luo.

Shimon ja Arrenin saalis, Finncon 2014

Shimon ja Arrenin saalis, Finncon 2014

Suuri roskakirjailijakaksintaistelu

Tittelin kohtalo ratkeaa Finnconissa sunnuntaiaamuna 13.7. kukonlaulun aikaan eli kello 10. Shimo Suntila ja Tuomas Saloranta kohtaavat eeppisen kataklysmisessä bofferikaksintaistelussa, jonka tuomaroi Anne Leinonen ja selostaa säkenöivä Sähkö-Väinämöinen, Juha Jyrkäs. Cromin ja Cthulhun nimeen, tätä älä jätä väliin!

”Joko me jaamme tittelin”, minä sanoin, ”tai kohtaamme Finnconin takapihalla aamunkoitteessa.” Tähän on nyt tultu.

Vuoden pimein päivä

Vuoden_pimein_päiväVuoden pimein päivä – Yön ja hämärän tarinoita
Boris Hurtta
Turbator, 2007
ISBN: 978-952-5666-12-0

Kauhua löytyy kaikkialta, kun oikein osaa katsoa. Boris Hurtta osaa. Se lymyää kirotun aarteen joukossa, väijyy itäblokin maan pimeillä kujilla, vaanii Vatikaanin syövereissä ja kaikaa rasahtelevalla radiokanavalla rock’n’rollin saundeissa.

Vuoden pimein päivä käsittää kahdeksan novellia, joista osa on nähty Portissa ja osa Usvassa. Yhtä tarinaa, Vuoden pimein aika, en onnistunut kolmen minuttin työllä paikallistamaan, joten julistan sen uudeksi. No, uudeksi siinä mielessä, ettei se ole tainnut esiintyä muualla. Kokoelmahan on vuodelta jo 2007.

Parhaimmaksi kertomukseksi nostan Haudattomat, jossa suomalainen opiskelijapoika käy yliopistoa jossain päin keski-Eurooppaa. Maa on juuri luisunut kommunistien käsiin ja vastavallankumouksellisia nähdään joka puolella. Pieni opiskelijaporukka kokoontuu viettämään aikaa yhdessä, mutta hitaasti heidän rivinsä harvenevat. Onko sitten syyllinen valtionpoliisi vaiko jotain vielä kauheampaa, siihen en ota kantaa. Joka tapauksessa Haudattomilla on verraton mahdollisuus jäädä mielen taka-alalle kummittelemaan pitkäksi aikaa.

Vuoden pimein aika on varoittava tarina kirjojen varastamista vastaan. Ottaen huomioon, että kertoja on itse tunnettu kollektööri, voi tarinan joko nähdä varoituksen sanana kolleegoille, tai sitten silkkana propagandana, jonka tarkoituksena on valaa pelkoa epärehellisimpien kilpakumppanien sieluihin.

Erikseen haluan vielä mainita Keltaisen virran veden, joka on vastuussa siitä, että ostin omaan hyllyyni Sax Rohmeria. Vielä kun ehtisi lukea. Tarinassa seikkailee itse Rohmer, joka joutuu omanahkaisesti kokemaan Keltaisen vaaran. Myös Kuningatar Lilan pääkallossa esiintyy tunnettu kirjailija, sir Henry Rider Haggard. Ehkä kokoelmassa on muitakin tunnettuja artisteja, mutta heitä en tahdo varta vasten spoilata.

Noidan nahka

Noidan nahkaNoidan nahka
Boris Hurtta
Turbator, 2010
ISBN: 978-952-5666-42-7

Boris Hurtan tuotannosta minulle tutuinta ja rakkainta osaa edustaa Valdemar Rydbegin ja Nils Hermelinin seikkailut antikvariaattien ja kirottujen kirjojen keskellä. Olenhan minä lukuisista alan lehdistä lukenut miehen muutakin tuotantoa, mutta niistä muodostunut kokonaiskuva on jäänyt pitkästä aikavälistä johtuen jokseenkin hataraksi. Tämän puutteen, ettenkö sanoisi virheen kaikkeuden rakenteessa, paikkasi novellikokoelma Noidan nahka mitä pätevimmin.

Kirjaan on otettu novelleja vuosilta 1991-2009 ja lähteet liikkuvat Parnassosta Finnzineen kulkien Usvan halki ja Portin läpi. Oman kutkuttavan kokonaisuutensa muodostavan koppakuoriaiskultteja sivuavat kolme tarinaa, joissa asioista alun alkujaan mitään tietämättömät ihmiset seuraavat halujaan turhan pitkälle. Oli kyseessä palkkio, perintö tai houkuttelevat kirjat, niitä hamuten he päätyvät kulkemaan koppakuoriaisten tietä. Taustalla vanhat suvut soveltavat ikiaikaisia konsteja sinnitellä kiinni elämän syrjässä vielä hieman pitempään, vaikka se merkitsisi mitä makaabereimpia liittoja koppakuoriaisten kanssa.

Muita miljöitä ovat viikinkien aikakausi ja suomalaiset syrjäseudut, jotka vilisevät hiisiä, noitia ja muita yön huhuleita. Usein tarinaa kuljettaa lainvartijan tai Jumalan miehen näkökulma, ja vain harvoin, kuten odottaa sopii, heidän tekemisistään tai tekemättä jättämisistään seuraa lopulta mitään hyvää. Se siitä tulee, kun kuvittelee tietävänsä, mikä on lähimmäiselle parasta.

Hurtan kieli on persoonallista ja erottuu edukseen. Lisäksi voi havaita, miten se on hioutunut vuosien saatossa aina vain tenhoavammaksi. Tiedä sitten johtuneeko kielestä vaiko ehkä juonen kuljetuksen nytkähtelyistä, mutta Noidan testamentti, yksi kokoelman varhaisemmista teksteistä, ei toimi yhtä hyvin kuin muut. Kohtauksiin ja tilanteisiin ei niinkään luisuta hallitusti kuin törmätään. Tämä oli ainoa kahdestatoista novellista, josta en ollut vaikuttunut.

Koppakuoriaistrilogian ulkopuolella Amerikan suomalaistuneisiin erämaihin sijoittuva Ukkoslapsi upposi vahvimmin. Nuori opettaja pyrkii iskostamaan suomalaisten lasten päähän sivistystä ja päätyy vastustamaan sellaista, joka on vieras ja vento, joka on pieni ja hento. Tunnelma on sanalla sanoen väkevä ja kansamme lukutottumukset tuntien osa viehkeydestä tulee siitä, että tarinan pohjalla on liuta tositapahtumia.

Noidan nahka on ansiokas novellikokoelma, mikä osoittaa selvästi sen, minkä olen tiennyt jo vuosia: Boris Hurtta edustaa suomalaisen kauhukirjallisuuden terävintä kärkeä. Seuraavaksi sallin itselleni mielihalun ja luen läpi Valdemarin kirjan.

Ne ammoiset

Ne ammoiset kansiNe ammoiset
Boris Hurtta, Tuomas Saloranta
Wanhain Herrain Huone N:o 220
Toimittanut: Boris Hurtta, 2012
ISBN: 978-952-99922-5-6

En voi enää olla varma siitä, tutustuinko ensin H.P. Lovecraftin tuotantoon, vai oliko ensikosketukseni Cthulhu-mythokseen sittenkin S. Albert Kivinen. Joka tapauksessa lukiessani Boris Hurtan novellin Pirunkirjojen kintereillä Portista 3/88 ja Pahat henget Porkkalassa (Portti 4/88) oli Keskiyön mato Ikaalisissa (Portti 3/87) jo tuttu ja sitä myöten tuo kiehtova kuvasto, jonka Lovecraft, yksi 1900-luvun merkittävimmistä kauhukirjailijoista, oli luonut.

Lovecraft kutsui kirjailijaystävänsä omaan maailmaansa ja ammensi samalla elementtejä heidän tuotannostaan, mikä kaikki muodosti esimerkin tuleville polville. Kenen tahansa oli mahdollista tuoda esiin oma näkemyksensä kaikista niistä ihmisjärjen käsityskyvyn ylittävistä hirveyksistä, jotka vaanivat tilaisuutta osoittaa ihmiselle tämän paikka kosmoksen äärettömyydessä. Oman tarinansa päätteeksi S. Albert Kivinen välitti tuota kutsua suomalaisille kirjoittajille. Muistan selvästi kiinnostuneeni ajatuksesta, mutta vasta vuotta myöhemmin nähtyäni jonkun Hurtan tarttuneen aiheeseen ymmärsin, että se oli mahdollista. Minäkin voisin kirjoittaa suurista muinaisista, tai mahtavista ammoisista, kuten nyt olisi asianmukaista sanoa. On paljon mahdollista, että silloin, Hurtan tarinan äärellä, tiesin ryhtyväni kirjoittajaksi. Olkoonkin että se otti monen monta vuotta, mutta nyt olen itsekin tuolla tiellä. Rakkauteni Lovecraftin kauhuihin on edelleen tallella ja velka maksamatta. Mutta on edettävä harkiten. Kuten Boris Hurtan ja Tuomas Salorannan yhteisteos Ne ammoiset osoittaa, kotimaisen mythoksen rima on korkealla.

Saloranta punoo tarinan historian unohtamasta suomalaisesta novellikokoelmasta, joka kirjoitettiin jo 1930-luvulla, Lovecraftin ollessa vielä elossa. Kokoelmassa kerrotaan hyvin tutuista hirviöistä, tosin hieman eri nimillä, ja taustalta löytyy niin suora kirjallinen kytkös Providencen aliarvostettuun kauhumaakariin kuin hänen fiktiossaan mainittuihin kiellettyihin kirjoihin. Mukaan sekoittuu taantuneita kulttilaisia suomalaisessa elinympäristössä sekä kammottavan kevyttä untu uinuva ammoinen. Mahtavat ammoiset tavoittaa hienosti lovecraftilaisen tyylin ja onnistuu tuomaan jo valtavan laajaan mythokseen oman lisänsä. En lainkaan epäröi lainata tästä kertomuksesta elementtejä johonkin omaan tarinaani, kun sellaisen aika tulee. Itse asiassa pidän sitä lähes pakollisena.

Hurtta on jo 25-vuotisen uransa ahavoittama kehäkettu, joka otti luulot pois jo 80-luvun lopun tarinoillaan. Madonsanat kertoo mielisairaalaan joutuneesta poliisista, hänen työterveyslääkäristään ja epämääräisestä pornokauppiaasta, jotka päätyvät selvittämään sorakeisarin ja tämän apupässin hämäräpuuhia. Novelli oli todella onnistunut, sillä se herätti kauhuntunteita ja häiritsevää oloa, joka ainakaan vuorokaudessa ei ole vielä vähentynyt. Nyt kun tarinan tapahtumia taas muistelen, jalkojen lepuuttaminen paikallaan käy mahdottomaksi. Kun novelli muuttaa päähän asumaan, kirjailija on tehnyt jotain oikein.

Ne ammoiset on loistava osoitus toisaalta suomalaisen lovecraftilaisen kirjallisuuden elinvoimaisuudesta, ja toisaalta siitä, mihin kaksi asiansa osaavaa tarinanikkaria yhdessä pystyvät. Tätä teosta voin korkean tasonsa vuoksi suositella aivan vakavissani kaikille H.P. Lovecraft -faneille.