Avainsana-arkisto: Markus Harju

Stepanin koodeksi

Julkaistu 31 maaliskuun, 2017| Jätä kommentti

Stepanin koodeksin synty

Jo H. P. Lovecraft aikalaisineen kirjoitti tarinoita, joissa vaikutteet valuivat vapaasti kirjailijalta toiselle ja elementit sinkoilivat ristiin rastiin. Yksi antoi nimen mystiselle kirjalle, jota toinen sitten käytti omassa tekstissään. Kolmas loi mielipuolisen jumaluuden, joka vieraili neljännen novellissa. Lisäksi he sijoittivat toisiaan kertomuksiinsa, joko kohtaamaan kauhean kuolon tai muuten vain piipahtamaan.

Tästä ristiin lainailusta johtuen kauhumaestron ja hänen tovereidensa visiot muodostavat kiehtovan sirpalekokonaisuuden, joka vihjaa osiaan suuremmasta todellisuudesta. Vaikka näitä tarinoita ei koskaan tarkoitettu muodostamaan koherenttia kokonaisuutta, eikä edes Lovecraftin oma Cthulhu-mytologia ollut looginen ja tiukka kokonaisuus, vähintäänkin jälkimmäinen on jälkipolvien käsittelyssä muovautunut yhtenäiseltä vaikuttavaksi esitykseksi. Modernin lukijan eteen avautuu maailma, joka ei ole kertakäyttöinen ja irrallinen, kuten novelleissa monasti, vaan laaja leikkikenttä vailla raja-aitaa. Se houkuttelee mukaan temmeltämään, ja kautta vuosikymmenten lukuisat kirjailijat ovatkin heittäytyneet riemurinnoin jaetun hulluuden syövereihin, Suomesta tunnetuimpina niminä S. Albert Kivinen, Boris Hurtta ja Johanna Sinisalo.

Kansikuva: Arren Zherbin

Kun kirjoittajaliike URS (UusRahvaanomainen Spekulatiivinen fiktio) perustettiin loppuvuodesta 2010, johtotähdeksi otettiin nimenomaan pulp-ajan konstailematon pyrkimys viihteeseen, suora tarinankerronta ilman turhaksi koettuja kirjallisia kikkailuja, ja esikuviksi nimettiin juurikin Cthulhu-mytologian laatinut Lovecraft sekä Conanin luoja Robert E. Howard. Oli oikeastaan vain ajan kysymys, milloin liikkeen toiminnan seurauksena kehkeytyisi oma jaettu tarinaversumi, joka toimisi omillaan eikä olisi kenellekään velkaa muuta kuin kiitoksen suunnan viitoittamisesta.

Kävi kuitenkin niin, että tämä versumi ei kehkeytynyt orgaanisesti, vaan se vasiten luotiin. Syyksi, joskaan ei syypääksi, on helppo nimetä kotimaisen kauhukirjallisuuden suurmies Boris Hurtta.

Hurtan koodeksi

Boris Hurtta laskee kirjailijanuransa alkaneen joulupäivänä 1987, jolloin hän otti kirjoituskoneen mukaansa ja lähti mökille naputtamaan romaania. Vuonna 2012 tuosta tuli kuluneeksi neljännesvuosisata, mikä on ehdottomasti juhlan paikka. Kuukausi jälkijunassa hän järjesti tapauksen kunniaksi pienimuotoisen matinean Tampereella, ja Tulenkantajien kirjakauppaan saapuessaan häntä odotti yllätys. Anne Leinonen, Tuomas Saloranta ja Shimo Suntila olivat toimittaneet hänelle juhlakirjan, nimeltään Hurtan koodeksi. Kirjoittajina oli iso liuta Hurtan kirjailijatovereita, niin uusia kuin vanhojakin, ja mukana oli myös joukko URS-kirjoittajia. Neljän urssilaisen tarinat liittyivät toisiinsa ja loivat oman miniosion kirjan loppuun. Tuon kokonaisuuden nimi oli Stepanin koodeksi, josta koko juhlakirja lopulta ammensi nimensä.

Kansikuva: Anssi Rauhala

Miniosion novellit käsittelivät kirjankeräilijää ja erästä tiettyä kiellettyä kirjaa, jota keräilijä tavoitteli. Suomalainen vuorineuvos oli lähettänyt bulvaaninsa Prahaan hankkimaan kirjan omistukseensa samalla, kun itämafian gorillat havittelivat sitä haltuunsa ja muinainen munkkiveljestö teki kaikkensa estääkseen kirjaa joutumasta vääriin käsiin. Jälki oli rujoa, ruumiita kasautui, eikä siinä ollut kaikki. Myös vähemmän maalliset voimat puuttuivat peliin. Hevosenpäinen mies ja monikätinen nainen vainosivat kirjan kanssa tekemisiin joutuneita, hopea välkkyi pimeydessä, köynnökset kahisivat varjoissa ja supatus kaikui kuuloalueen rajoilla. Toimivan konseptin siemenet oli kylvetty.

Alkunsa Stepanin koodeksi sai Tšekissä. Syksyllä 2012, samalla kun Hurtan juhlakirjaa suunniteltiin, URS-kirjailijat Tuomas Saloranta, Samuli Antila ja Markus Harju tekivät matkan Prahaan, ja pohtivat sitä, josko Hurtan kirjaan saataisiin kyhättyä jokin kiinteämpi kokonaisuus. Olutta ja Becherovkaa kului ilta toisensa jälkeen, kun kolmikko luonnosteli vihkoon ideoita kielletystä kirjasta, joka ideologialtaan lainaisi lovecraftiaanisesta perinteestä, mutta jonka mytologia olisi täysin itsenäinen. Palattuaan Suomeen he rekrytoivat mukaan vielä Jussi Katajalan, ja koodeksin nelikko oli valmis.

Koodeksin historia

Stepanin koodeksin peruspiirteet ja historia käydään läpi alkuperäisessä tarinakimarassa.

Kirja ilmaantui piinaamaan ihmiskuntaa hussilaissotien aikaan, joita käytiin Böömissä vuosina 1419–1436. Sodassa olivat vastakkain roviolla poltetun Jan Husin oppeja kannattaneet hussilaiset ja Pyhän saksalais-roomalaisen keisarikunnan intressit. Noihin aikoihin Kutná Hora oli jo vakiinnuttanut asemansa Böömin toiseksi suurimpana kaupunkina Prahan jälkeen, ja oli tunnettu kautta Euroopan hopeakaivoksistaan.

Erään kaivoksen uumenista, kymmenien tai satojen metrien syvyydestä, löytyi salaperäinen kirja. Kukaan ei tiedä, miten se oli sinne joutunut. Koska kuva-aiheet olivat jumalattomia ja kieli outoa, kirja päätyi paikallisen jesuiittakollegion haltuun. Sen johtajana toimi mies nimeltä Stepan, ja hänen nimeään koodeksi kantaa vielä tänäkin päivänä.

Stepan määräsi koodeksin tutkittavaksi, jotta sen pahuudesta päästäisiin selville ja sitä vastaan voitaisiin taistella. Osa kirjoituksesta oli latinaa, mutta loput merkinnät oli laadittu kielellä, jota kukaan ei ymmärtänyt. Kuvat olivat kauhistuttavia ja riettaita, ja esittivät niin ihmisiä, eläimiä kuin kasvejakin, eikä kaikissa tapauksissa ollut selvää, missä kohdin yksi hahmo loppui ja toinen alkoi.

Tutkimukset etenivät, kunnes kirjan parissa työskennellyt munkki heittäytyi kalliolta Pyhän Barbaran katedraalin luona. Matka ei ollut pitkä, kollegio sijaitsee edelleen kivenheiton päässä katedraalista. Siinä missä ensimmäinen munkki oli sinnitellyt puolen vuoden ajan, hänen seuraajansa jaksoi vuoden, ennen kuin puolestaan hirttäytyi kammiossaan. Sen jälkeen Stepan määräsi, että kirjaa sai tutkia vain valvotusti, päivä kerrallaan.

Vuosien saatossa Kutná Horaa kohtasi vitsaus toisensa jälkeen. Rutto, 30-vuotinen sota ja pari pienempää, hopean ehtyminen ja yleinen rappio. Kollegion johtaja katsoi Koodeksilla olleen osansa näissä onnettomuuksissa ja päätti päästää ihmiskunnan pälkähästä. Hän määräsi Koodeksin poltettavaksi 1770. Pahuudesta päästiin, mutta hinta oli kova, sillä ikään kuin jumalattoman kirjan viimeisenä kostona koko kaupunki leimahti liekkeihin.

Eikä sekään päättänyt piinaa. Eräs munkki oli painanut Koodeksin sisällön mieleensä ja tehnyt siitä kopion, joka jatkoi siitä, mihin sen alkuperäislaitos oli jäänyt. Viimeksi kopiosta oli luotettava havainto Prahaan kevään ajoilta, ennen kuin se vihdoin vuosituhannen vaihteen jälkeen putkahti jälleen ihmisten ilmoille prahalaisessa antikvariaatissa, josta vuorineuvoksen asiamies sen kävi ostamassa.

Kansikuva: Arren Zherbin

Alkuperäinen novelliquatrologia ei ottanut lainkaan kantaa siihen, mistä erilaisissa häiritsevissä aistimuksissa oli kysymys. Havaitsijat olivat poikkeuksetta joko jonkinlaisen loitsun tai lumouksen vaikutuspiirissä, tai kolhineet päänsä niin pahoin, että aisteihin ei voinut täysin luottaa. Joka tapauksessa Koodeksin liepeillä liikkuivat hevosenpäinen mies, kullalla verhottu monikätinen nainen, köynnökset, luikerteleva käärme, kavioiden kopse, supatukset, pimeydessä kiiltävät hopeasuonet sekä koko mytologiaa ehkä eniten määrittänyt lainaus Koodeksista itsestään: ”Maan alla oli hopeaa, hopea muuttui kullaksi, kulta ikuiseksi elämäksi.” sekä marginaaliin tehty merkintä: ”Elämä muuttuu tuskaksi, tuska kuolemaksi, kuolema hopeaksi.”

Näistä viittauksista kaikki eivät ole päätyneet pysyvään kaanoniin. Esimerkiksi viite käärmeeseen on jäänyt sivuun mielenkiintoisemman kuvaston tieltä, eikä sitä ole myöhemmissä tarinoissa käytetty. Myöskään nykypäivässä elävien munkkien järjestö Manus Argentum ei ole ollut laajassa käytössä, vaikka se mitä ilmeisimmin juontaa juurensa jo keskiajalta asti ja on siis oletettavasti seurannut Koodeksin vaiheita halki vuosisatojen.

Koska mytologia oli tarkoitettu laajennettavaksi, se lähti eri ihmisten käsittelyssä eri teille varsin nopeasti. Shimo Suntilan novellissa ”Rakkaudesta kirjaan” paljastetaan, että eräs munkki joutui Koodeksin pauloihin ja pelasti sen liekeiltä viime hetkillä, ja aiheutti samalla Kutná Horan palon. Hänen tarinassaan esiintyy myös se munkki, joka teki Koodeksista kopion. Munkin tarina jatkui Mixu Laurosen novellissa ”Veli Adolphuksen tunnustus”. Alusta saakka oli ollut oletettavaa, että kaikki yksityiskohdat eivät eri tarinoissa täsmäisi, joten sitä ei missään kohtaa vaadittu. Niinpä kopion tehnyt munkki on Suntilan novellissa veli Adalbert, Laurosen novellin nimessä puhutaan veli Adolphuksesta ja Koodeksia mielessään kuljettava mies käyttää itsestään nimeä veli Ondrej, vaikka hahmo on sama. Vai onko sittenkään? Näitä seikkoja ei ole kirjoitettu kiveen.

Sen lisäksi, että Koodeksista oli liikkeellä ainakin yksi kopio sekä alkuperäiskappale, myös yksittäisistä sivuista on ollut havaintoja, ja ne jopa voivat ilmestyä paikalle itsestään. Kirja ei ole myöskään jäänyt vain eurooppalaisten riippakiveksi, sillä Henna Sinisalon novellissa ”Riisiarkku” Koodeksin valta ulottuu Koreaan saakka.

Koodeksi-tarinoita on koottu kolmeen kirjaan, Stepanin koodeksi (Kuoriaiskirjat, 2013), Hopeoitu vainaja ja muita sivuja Stepanin koodeksista (Kuoriaiskirjat, 2014) ja Teräskoura ja muita sivuja Stepanin koodeksista (Kuoriaiskirjat, 2016). Ensimmäisessä kuvastoa hallitsi hevosenpäinen mies ja monikätinen nainen, toisessa taas köynnöksillä oli vahvempi edustus. Jenni Kauppisen novellissa ”Kuolleita lehtiä” Koodeksiin liitettiin kuolleet lehdet ja eräänlainen narkolepsia, kun taas Boris Hurtan novellissa ”Totuus ei pala tulessakaan” käy ilmi, että Koodeksia ei voi tuhota tulella. Mikä tekee kaikista aiemmista tuhoamisyrityksistä, joissa on käytetty tulta, ihastuttavan ironisia ja traagisen turhia.

Juha Jyrkäs esittää novellissaan ”Velesin kirja”, että Stepanin koodeksi on sukua muille pahuuden kirjoille, kuten Velesin kirjalle tai Marraksen mustalle kirjalle, tai että ehkäpä niistä jokainen on kaiku jostakin ihmistä vanhemmasta asiasta. Shimo Suntilan vielä julkaisemattomassa tarinassa palataan Kuttenbergin hopeakaivoksiin, josta löytyy toinenkin kirja, eräänlainen pari nykyään tunnetulle Koodeksille.

Novellissaan ”Hopeameren musta linnoitus” Tuomas Saloranta kertoo tulevaisuudesta, josta Tarja Sipiläinen vain vihjaa omassa novellissaan ”Murretut”. Sipiläisen tarinassa Koodeksi ladataan nettiin, minkä jälkeen sitä ei enää voi pysäyttää. Saloranta kertoo, mitä tapahtuu, kun Koodeksi on irrallaan ja ihmiskunta kulkee kohti tuhoaan, ja heittää villin vision siitä, miten Koodeksi joku päivä vielä kulkeutuu tähtiin. Shimo Suntila tarttui tähän sekä Koodeksin palamattomuuteen novellissaan ”Kultainen tulevaisuus” ja kuvaa ihmiskunnan rippeiden taistelua tähtien takaisissa siirtokunnissa Koodeksin avaruuslaivoja vastaan.

Kansikuva: Arren Zherbin

Joko tarinalla on siis loppu olemassa? Onko myyttiset alkuhämärät kartoitettu pohjia myöten? Sanalla sanoen ei. Kyseessä on eräs mahdollinen tulevaisuus, ja eräs mahdollinen menneisyys, eivätkä ne sido ketään. Toisaalta, jokainen on tervetullut jatkamaan mitä tahansa kirjoitettua tarinaa omilla visioillaan.

Tämä juuri on koko Koodeksi-mytologian toimintamalli. Uusien tarinoiden ei ole pakko asettua täydelliseen linjaan aiempien kertomusten kanssa, ja Koodeksille voi vapaasti keksiä uusia puolia. Toisaalta noiden lisäysten elinvoima punnitaan siinä, jäävätkö ne osaksi suurempaa kerrontaa, viittaavatko muut kirjoittajat niihin omissa novelleissaan.

Bibliografia

Ensimmäiset Koodeksi-tarinat nähtiin siis 25.1.2013 julkaistussa antologiassa Hurtan koodeksi. Ne irrotettiin oman julkaisun siemeneksi ja uusilla tarinoilla höystetty Stepanin koodeksi julkaistiin Turun kirjamessuilla 4.10.2013. Keväällä 2014 URS julisti Koodeksi-kirjoituskilpailun, johon saapui 39 novellia. Kolme parasta otettiin mukaan antologiaan Hopeoitu vainaja ja muita sivuja Stepanin koodeksista, joka julkaistiin Helsingin kirjamessujen aikaan 25.10.2014. Kolmas kokoelma Teräskoura ja muita sivuja Stepanin koodeksista sisältää kirjoituskilpailun satoa sekä erikseen pyydettyjä novelleja Usva-leirin kävijöiltä. Se julkaistiin Finnconissa 1.7.2016. Näiden antologioiden lisäksi on ilmestynyt ainakin kaksi Koodeksi-tarinaa: Samuli Antilan ”Tapulinrakentaja” kokoelmassa Rajat ja muita kauheita tarinoita ja Hanna Matilaisen novelli ”Äideistä parhain” hänen blogissaan Morren maailmassa.

Juuri nyt on meneillään toinen Koodeksi-kirjoituskilpailu, jonka siirretty deadline on 2.5.2017. Kisan parhaimmisto sekä muita valikoituja novelleja julkaistaan Turun Finnconissa kesällä 2018.

Jo ensimmäisessä antologiassa julistettiin kutsu osallistua Koodeksin mytologian levittämiseen ja laajentamiseen, mutta toistetaan se tässäkin. Kirjoittakaa, julkaiskaa. Lupia ette tarvitse. Laittakaa novelleja lehtiin, kootkaa niistä kokoelmia ja antologioita. Stepanin koodeksillakin on potentiaalia nousta isommaksi ilmiöksi kuin yksittäisten novellien summa.

Hurtan koodeksi (Toim. Anne Leinonen, Tuomas Saloranta, Shimo Suntila. Suomen Tieteis- ja fantasiakirjoittajat ry. 2013. ISBN 978-952-6776-52-1) Tilaa Aavetaajuudelta! (loppu kustantajalta)
* Samuli Antila: Stepanin koodeksi
* Markus Harju: Veli Frantisekin viimeinen toive
* Tuomas Saloranta: Kirjan mahti
* Jussi Katajala: Ääni kellarissa

Rosy Luxemburgové 3 (Kamala ukko 36, Kamala ukko 2013)
* Boris Hurtta: Rosy Luxemburgové 3

Stepanin koodeksi (Toim. Tuomas Saloranta. Kuoriaiskirjat 2013. ISBN 978-952-7021-09-5) Lataa ilmainen e-kirja!
* Samuli Antila: Stepanin koodeksi
* Markus Harju: Veli Frantisekin viimeinen toive
* Tuomas Saloranta: Kirjan mahti
* Jussi Katajala: Ääni kellarissa
* Shimo Suntila: Rakkaudesta kirjaan
* Mixu Lauronen: Veli Adolphuksen tunnustus
* Heikki Nevala: Suruntuoja
* Anne Leinonen: Kirje Helenille
* Boris Hurtta: Rosy Luxemburgové 3
* Tarja Sipiläinen: Murretut

Hopeoitu vainaja ja muita sivuja Stepanin koodeksista (Toim. Tuomas Saloranta, Shimo Suntila. Kuoriaiskirjat 2014. ISBN 978-952-7021-44-6) Tilaa Aavetaajuudelta!
* Samuli Antila: Hopeoitu vainaja
* Henna Sinisalo: Riisiarkku
* Mixu Lauronen: Tervan mahti
* Boris Hurtta: Totuus ei pala tulessakaan
* Toni Saarinen: Näytös loppuunmyyty
* Jussi Katajala: Ylikersantti Chambersin kertomus
* Tarja Sipiläinen: Veli Hermanuksen herkkupata
* Markus Harju: Vanhassa maassa
* Jyrki Pitkä: Ullakkohuone
* Jenni Kauppinen: Kuolleita lehtiä
* Inkeri Kontro: Korkean impaktin paperi
* Juha Jyrkäs: Velesin kirja
* Tuomas Saloranta: Hopeameren musta linnoitus
* Shimo Suntila: Kultainen tulevaisuus

Rajat ja muita kauheita tarinoita (Kuoriaiskirjat 2014. ISBN 978-952-7021-26-2) Tilaa Aavetaajuudelta!
* Samuli Antila: Tapulinrakentaja

Morren maailma
* Hanna Matilainen: Äideistä parhain
http://morrenmaailma.blogspot.fi/2014/09/aideista-parhain-novelli-lukuhaasteeseen.html

Teräskoura ja muita sivuja Stepanin koodeksista (Toim. Shimo Suntila. Kuoriaiskirjat 2016. ISBN: 978-952-7021-57-6) Tilaa Aavetaajuudelta!
* Joonas Riekkola: Joka metsään huutaa
* Artemis Kelosaari: Teräskoura
* Eero Korpinen: Viimeinen sivu
* Kaisa Ranta: Hopeaa, mustetta
* Henna Sinisalo: Kirjankantaja
* Matias Luukkanen: Jumalan suuremmaksi kunniaksi
* Reetta Saarimäki: Stepanin delirium
* Mia Myllymäki: Miljoonan diili
* Niina Räsänen: Kolmannessa kerroksessa
* Maarit Leijon: Ihon taju
* Liisa Nurro: Srebrenican hopeakellot
* Saara Henriksson: Unkarilainen veljeskunta
* Aki Hammarén: Kiveen kirjoitettu
* Katri Alatalo: Kronikoitsija Mooermomkin viimeinen viesti

Advertisement

Jätä kommentti

Kategoria(t): Kirjoittamisesta

Avainsanat: , , , , , , , , , , ,

Musta komppania

Julkaistu 25 marraskuun, 2015| Jätä kommentti

Musta komppaniaMusta komppania (The Black Company)
Glen Cook
Suom. Markus Harju
Vaskikirjat, 2015
978-952-5722-26-0

Tolkienilaista fantasiaa määrittävät suuret armeijat ja suuret kohtalot. Näkökulma on päälliköiden ja ylimysten, eivätkä pienet kahakat kiinnosta ketään, jolleivät sitten päähenkilöt satu osalliseksi sellaiseen. Tänä päivänä tällaisen fantasian vastakohdan kärkinimi on George R. R. Martin, mutta vuosikymmen ennen Tulen ja jään laulua sumusta marssi Glen Cookin Musta komppania täynnä miehiä, joiden kohtalo oli korkeintaan heiluttaa miekkaa, kunnes itse siihen hukkuisivat.

Komppanialla on pitkä historia, ajoittain kunniakas, ajoittain vähemmän, jonka merkitsemisestä kronikoihin pitää huolen vasiten nimetty kirjuri. Tällä hetkellä homma kuuluu Puoskarille, komppanian lääkärille, joka tekee parhaansa tallentaakseen tapahtumat rehellisesti ja tinkimättä, siinä määrin kuin se nyt palkkamiekalta luonnistuu.

Komppanian jäsenillä lienee joskus aikanaan ollut vanhempiensa antamat nimet, mutta enää ne eivät joka tapauksessa ole käytössä. Kutsumanimet tulevat joko luonteenpiirteiden ja ammattien mukaan. On Puoskari, Kapteeni, Korppi, Peikko, Yksisilmä, Sielunsieppaaja, Kullanmuru, Alistaja, ja kartalla sama meno jatkuu: Ruusut, Ruoste, Lumous. Berylli. Jo tämä luo tiettyä toiseudentuntua ja irrottaa tapahtumat meidän maailmastamme.

Mustan komppanian maailma on laaja ja eletty. Historiaa on paljon eikä sitä pysähdytä avaamaan sen enempiä. Kun komppania palkataan taistelemaan pohjoisessa sotivan Ladyn joukoissa Piirin kapinallisia vastaan, lukijoiden eteen juoksutetaan pikatahdilla sellaisia termejä kuin Alistaja, Lady ja Kymmenen jotka kaapattiin, ja heidät potkaistaan syvään päähän räpiköimään samalla, kun ensimmäiset kahakat laajenevat täysimittaiseksi sodaksi. Sen jälkeen komppanian elämä on kampanjoita, iskuja, pitkiä lepotaukoja ja ennen kaikkea perääntymisiä. Onkin varsin virkistävää, miten päähenkilöt periaatteessa pärjäävät hyvin, mutta silti heidän puolensa ottaa pataan jatkuvasti, eikä selvää voittostrategiaa putkahda jumalakoneesta ratkaisemaan kaikkia huolia. Ei myöskään ole mitenkään selvää, ketkä ovat hyviksiä ja ketkä pahiksia, sillä sodassa harvoin on.

Näkökulma on Puoskarin, mikä tarkoittaa sitä, että hän väkisinkin nousee keskeiseksi hahmoksi myös tapahtumien kannalta. Kun Sielunsieppaaja tarvitsee agentteja, Puoskari on aina mukana, ja kun pitää vihdoin esitellä Lady, on komppanian lääkäri onnistunut kiinnittämään hänen huomionsa. Loppujen lopuksi Musta komppania kertoo vähemmän komppaniasta itsestään ja enemmän sen kirjurin seikkailuista.

Cookin kirjoitustyyli on suoraviivaista ja vailla korkeakirjallisempia pyrintöjä. Hahmot ovat yksioikoisia, vaan eivät kuitenkaan vailla persoonallisuutta. Tarina takoo eteenpäin kiivasta tahtia ja vajaaseen kolmeensataan sivuun mahtuu kokonainen vuosi kaikkine käänteineen. Tylsää ei siis ehdi tulla. Jotain jää silti puuttumaan täydellisestä lukukokemuksesta, sillä vaikka tällainen urssilainen lähestymistapa toimii kuin pajavasara takaraivoon, hahmojen olisi suonut olevan moniulotteisempia ja kirjallisen ulosannin vivahteikkaampaa.

Komppanian pohjoisretkeen kuuluu vielä kaksi muuta kirjaa, ja jatkoseikkailuiden kanssa setti yltää kymmeneen niteeseen. Pienistä puutteistaan huolimatta Cookin tuotanto alkoi kiinnostaa, joten ilolla tervehdin kirjan etulehteen painettua tietoa siitä, että seuraava romaani on jo Vaskikirjojen julkaisulistalla.

(Arvostelu on julkaistu Tähtivaeltajassa 3/2015.)

Jätä kommentti

Kategoria(t): Arvostelu, Kirja

Avainsanat: , ,

Mannerheimin seikkailuja

Julkaistu 12 lokakuun, 2012| Jätä kommentti

Mannerheimin seikkailuja
Kirjoittajat: Heikki Nevala, Harri István Mäki, Tuomas Saloranta, Markus Harju, Vesa Sisättö, Jussi K. Niemelä, Jussi Katajala, Anne Leinonen, Samuli Antila
Toimittanut: Juri Nummelin
Turbator, 2012
ISBN: 978-952-5666-74-8

Eipä ole tainnut kukaan jo vuosikymmeniä sitten kuollut suomalainen olla tänä vuonna tapetilla samanlaisella kiivaudella kuin Mannerheim. Ja mikä jottei, moneen ehti mies eläessään, ja itse asiassa myös moneen, josta ei julkisesti ole puhuttu. Näitä salaisuuden verhon taakse piilotettuja asioita on päässyt tutkimaan kärkijoukko kotimaisia kirjoittajia ja vihjailujen sijaan he repivät koko esiripun alas.

Suomalaiset, nyt paljastetaan Mannerheimin salainen historia!

Marskin matka alkaa Lontoosta, jossa hän Heikki Nevalan käsittelyssä kohtaa itsensä tohtori Jekyllin. Lähtölaukauksen jälkeen ystävämme Carl Gustav seikkailee Egyptissä, Tunguskalla, Ikaalisissa, Lemminkäisen temppelissä ja lopulta, Samuli Antilan finaalissa, Sveitsissä. Vastaansa hän saa muun muassa Stalinin, Hitlerin ja Tutankhamonin. Tarinat ovat täynnä vauhtia, jännitystä, toveruutta, Suomen kohtaloa ja maailmanhistoriaa.

Oli tilanne mikä tahansa, marsalkka Mannerheim tietää, mitä on tehtävä. Hän on kuin sivistyneen ajan Conan, muita vahvempi, askeleen edellä ja luontainen johtaja. Oli vastassa sitten muinaisia jumalia palvova kultti tai käsittämättömyyksiä maanpiirin tuolta puolen, kunkin tarinan kertoja voi vain hämmästellä sitä sisäistä voimaa, jolla Suomen sotamarsalkka selvittää tiukankin tilanteen. Mutta riittääkö hänenkään kykynsä, kun kuolema viimein saapuu?

Odotin meneviä kertomuksia, toki, mutta silti tarinoiden immersiivinen vimma vei mennessään. Kirjassa On Suurten Muinaisten Aika päätähteä Paavo Väyrystä pantiin halvalla, joku voisi jopa sanoa että ilmaiseksi, mutta Mannerheimin seikkailuissa tähteä kohdellaan kunnioituksella. Ehkäpä odotin hieman kieli poskessa tehtyjä turinoita, pilkalla ja ilman, mutta niin kuin ei Howardkaan mollannut barbaarista sankariaan, nostavat kirjoittajat Nummelinin valvovan silmän alla Marskin inhimilliselle alustalle.

Yleislinjasta poikkeaa Jussi K. Niemelän Operaatio Äijäkupittaa. Tapahtumat etenevät toiminnassa mukana olevan tarkkailijan sijaan erilaisten raporttien ja kirjeiden kautta. Tämä aiheutti muutoin kirjan halki kulkeneeseen seikkailullisuuteen katkon, joka minulla räsähti säröksi. Tämä on valitettavaa etenkin siksi, että tekstin aihealue oli pohjattoman kiinnostava. Wettenhovi-Aspan teoria suomalaisista kantarotuna ja kaiken kulttuurin lähteenä on mitä kutkuttavinta lähdemateriaalia.

Kuten sanottu, odotin hyvää kirjaa, mutta odotukseni ylitettiin. Siksi samalla suosittelen Mannerheimin seikkailuja laajalle lukijakunnalle että suren sitä, että turkulaisen pienkustantajan tuotteena sitä pitää osata kysellä kirjakaupoista. Sattumalta siihen tuskin törmännee. Pienillä toimijoilla julkisuuden saaminen on hankalaa, mistä Boris Hurtta vanhana wäkäleukana kirjoitti näytelmänkin. Aiheena oli Mannerheim-julkkarit ja minulla oli onni päästä projektin kantaesitykseen, joka saattoi olla myös viimeinen.

Tänään aion nauttia Marskin ryypyn hyvän antologian kunniaksi.

Jätä kommentti

Kategoria(t): Arvostelu, Kirja

Avainsanat: , , , , , , , , , , , ,

Syyskuun saldo

Julkaistu 3 lokakuun, 2012| Jätä kommentti

Syyskuu
Viikko 1 (1.-2.)
– Kirjoita novelli Portin kisaan. VALMIS
Otin vanhan novellin ja muokkasin sitä hieman. Ei se loistokkaalta vaikuttanut vieläkään, mutta samat fiilikset oli siitäkin novskusta, joka Novassa sijoittui kärkikymppiin. Parempi myöntää, etten minä tiedä mikä muille kelpaa, ja kirjoittaa mitä syntyy.

– Tarkastele elokuun saldoa. VALMIS
Elokuun raportti tuli tehtyä. Parempi hoitaa tämmöiset alta heti alkukuusta. Ainakin on sellainen olo, että jokin pieni tavoite on saavutettu.

Viikko 2 (3.-9.)
– Kirjoita toinen novelli Porttiin. VALMIS
Tämän kanssa kamppailin. Kelasin läpi alkuja ja raakileita ja mietin, minkä kimppuun kävisin. Ehdin jo luovuttaa, ryhtyä, luovuttaa, ryhtyä toiseen ja luovuttaa jälleen, ennen kuin päätin että tuo se nyt on, tulee mitä tulee. Siitä tuli ihan hauska. Mahkuista en rohkene veikata muuta, paitsi että jos jompi kumpi novskuistani nousee edes bubbling underiin, se on tämä jälkimmäinen. Kerron sitten, kun tuloksista tiedetään.

– Lähetä Portin novellit. Lähetys 4.9. VALMIS
Kamat kuoreen ja menoksi. Jotenkin luotan siihen, että normikusti polkee päivässä. Fiksumpi olisi lähettänyt jo maanantaina (3.9.), mutta kun jälkimmäinen novelli valmistui vasta yöllä.

– Kirjoita arvostelut Mäkelän romaaneista. VALMIS
Tässä mentiin arvostelu per päivä -mentaliteetilla. En tiennyt pystyväni sellaiseen tahtiin. Nyt kun sen kerran keksin, voin hyvin vetää samanlaisia settejä ilman naputtavaa itsekampitusta takaraivossa, että kusetan itseäni omien voimavarojeni suhteen.

Viikko 3 (10.-16.)
– Lue pari näytelmäkäsikirjoitusta VALMIS
Hankin käsiini pari käsistä, ihan jotta näkisin, mitkä kohdat on tapana kirjoittaa kapiteeleilla tai suluissa. Pohjatyötä jotain tulevaa projektia ajatellen.

Viikko 4 (17.-23.)
– Editoi steampunk-novelli VALMIS
Valmis my ass, mutta ensimmäinen, isoin ja työläin rykaisy saatiin tehtyä. Otti sellaiset neljä iltaa tervanjuontia. Ei, ei ole editointi muuttunut helpommaksi, mutta taaskin pitää kiittää toimittajaa (tällä kertaa Markus Harju) siitä, ettei päästä helpolla. Suurin osa meni ohjeistuksella tai neuvottelulla, parissa kohtaa piti uppiniskaisen kirjoittajan käsi taittaa selän puolelle hetkeksi.

– Osallistu kirjoittajapiiriin VALMIS
Siellä käytiin, fiktiota ruodittiin. Ihan hetkeen en ole ehtinyt omaa tekstiäni piirin kautta kierrättää, kun koko ajan elän kädestä suuhun, tai tekstieditorista toimittajalle. Kotikriitikko sentään ruotii pahimmat aivonyrjähdykset heti alkuunsa, ettei muiden tarvitse niitä kauhistella.

– Turconen 22.9.
* Juonto VALMIS
* Mäkelän jututtaminen VALMIS
– Tee raportti Turcosesta VALMIS
Turconen meni hyvin, kuten raporttikin kertoo. Sain kiitosta Mäkelän haastattelusta, jota itse hermoilin etukäteen, ja scifihahmopaneeli oli viihdyttänyt ihmisiä ilmeisen kohtalaisesti. Otan siitä kunniasta 1/4 itselleni. Välispiikeistä kukaan ei sanonut mitään. Kiitos siitä.

Viikko 5 (24.-30.)
– Lue ja arvostele Tex Willer -tietokirja VALMIS
Länkkärit eivät koskaan ole ollut sitä ydinaluetta itselleni, mutta Tex-tietoteos oli kiinnostava ja siitä oli kiva raportoida.

Koko kuukausi
– Kirjoita joka päivä yksi raapale. VALMIS
Muutama hitti, muutama huti ja useampi viime minuuteille venähtänyt ilta kauhunhetkineen, ehdinkö minä vai vaihtuuko vuorokausi. Päivästä hötkyily on pöljää, koska joka tapauksessa periaate on paikata jälkikäteen, jos jokin päivä jää välistä. Aito kämmi kävi, kun luulin löytäneeni käyttämättömän raakileen, editoin sitä hieman ja julkaisun jälkeen kuulin, että olin julkaissut kovasti samanlaisen jutun aiemmin. Sitten kirjoitin siltä istumalta uuden ja kiroilin koko ajan.

– Kirjoita ainakin kolme arvostelua. VALMIS
Tällä saralla karkasi mopo käsistä. 14 arvostelua plus Turcos-raportti. Viisi niistä oli Mäkelä-arvioita alkukuusta, seitsemän viimeisintä syntyi viikon sisään loppukuusta. Osasyy intoo on, että pyysin Lempolta ja Egmontilta arvosteltavaa ja sitten oli sellainen olo, että nämä voisi hoitaa vauhdilla pois.

– Tee kaksi blogausta kirjoittamisesta. VALMIS
Kuukausiraportti. Ja enteelliseuforinen uni, jossa kerroin näiden kirjallisten rientojen olevan nyt vakavasti tehtävää hommaa. Itsensä kanssa ei kannata lähteä kinaamaan, etenkin jos puhuu fiksuja.

Siirtyneitä
Liikaa. Ihan liikaa siirtyi. Lokakuulle on jo 2-4 novellia, älyttömästi sarjiksia, kipeästi kirjoja ja sitten sinne lykkääntyi sateenkaarisatu ja matkaopas. Ensi vuonna en taida ainakaan noita kahta projektia jahdata enempää. Ne eivät ole tuntuneet kiinnostavan ihmisiä eikä niiden kirjoittaminenkaan tunnu olevan niin hekumallista, että syrjäyttäisin jotain muuta niiden tieltä. Katsoo nyt, jaksanko noita takoa enää loppuvuonnakaan vai myönnänkö tappioni. Jos lokakuu qsee kintuille, kaikki rästit siirtyvät joulukuulle. Luvassa kinkkua ja kirjallista stressiä. Vai ottaisinko sittenkin kalkkunaa?

Muuta
Lisäksi tapahtui muutama henkilökohtaiselta kannalta positiivinen kehitys.

Sarjakuva-aiheinen arvostelukimarani herätti erään Kvaak.fi-sarjakuvasivuston nokkamiehen (Jukka Laine) kiinnostuksen ja sain kutsun ryhtyä julkaisemaan uutusarvioitani myös Kvaak.fi:n etusivulla. Kun niitä joka tapauksessa kirjoitan, jo vain se käy. Nyt täytyy kärppänä iskeä kiinni kuumaan uutuuskamaan. Kiitosta vaan Jouko Ruokosenmäelle Egmontin suuntaan, joka luotti puskista ilmestyvään blogaajaan niin paljon, että lähetti kiitettävän kokoisen laatikollisen työsarkaa.

Sitten löysin palvelun nimeltä kirjaseuranta.fi, jota ilmeisesti isännöi HS. Palvelu kerää linkkejä kirja-arvosteluihin ja niitähän minulle on siunaantunut. Pyysin tunnareita ja sain ne jo samana päivänä. Nyt nakkelen tuotoksiani sinne muutaman päivätahtia, kunnes laarin pohja tulee vastaan.

Viimeiseksi jätin kenties suurimman askeleen. Ei se juuri nyt tunnu siltä, vielä, mutta kuka tietää, mihin tie vie. Ryhdyin osakkaaksi Osuuskummaan, osuuskuntaan, joka kustantaa kirjoja.

Jos kirja tulee kirjan luo, myös duuni tulee duunin luo. Mutta senhän minä jo tiesinkin. Joskus aikanaan olin vain rivihallituslainen yhdessä seurassa ja avustin yhtä lehteä…

Jätä kommentti

Kategoria(t): Kirjoittamisesta

Avainsanat: , , , , , , ,

Usva 3/2012 ilmestynyt

Julkaistu 24 heinäkuun, 2012| Jätä kommentti

Uusin Usva, numero 3/2012 on ilmestynyt. Jo viikko sitten, jos tarkkoja ollaan.

Mukana on myös minun Usva-debyyttini, raapaleesta täysimittaiseksi novelliksi laajentunut Sateenkaaren maku, jonka maailmaan ihastuneena olen jo jatkamassa hahmojen edesottamuksia romaanimitassa. Itsekään en ole vielä ehtinyt lehteä lukea, mutta olen vakuuttunut valmiiksi, että se kannattaa kahlata kannesta kanteen.

Usva on verkkolehti ja sen voi lukea ilmaiseksi pdf-muodossa.

Sisällys:

Timo Männikkö: Meidän korkeutemme
Markus Harju: Jos sijaltain en nousisi
Kirsi Ervasti: Kuin lentäisi yöhön
Shimo Suntila: Sateenkaaren maku
Juri Nummelin: Hella
Henna Sinisalo: Opetusluuranko
Tero Niemi: Taistelutoverit

Jätä kommentti

Kategoria(t): Kirjoittamisesta

Avainsanat: , , , , , , , ,

Kultakuoriainen #4 on ilmestynyt

Julkaistu 25 maaliskuun, 2012| Jätä kommentti

Kannen kuva: Antti Vanhatalo


Kautta hiekanharmaiden jumalten ja lattialle virtaavan veren, URS:n uusin loistokas eepos on keskuudessamme! Barbaariteemainen Kultakuoriainen #4 on ilmestynyt.

Säästäkää, hyvät ihmiset, kuparinne ja penninne humalaan ja pahaan elämään lähimmässä tavernassa, tämä huvitus ei maksa teille mitään. Kultakuoriaiset voi ladata URS:n sivuilta eikä sitä edes tarvitse tehdä kuin varas yöllä, sillä jalosydäminen päätoimittaja tarjoaa ne käyttöönne ilmaiseksi.

Tarjolla on taattua toimintaa, vauhdikasta viihdettä ja suuria sankareita. Hae omasi jo tänään!

Sisällys:

  • – Shimo Suntila: Amirin torni
    – Rasimus: Pahan sielu
    – Christine Thorel: Vuorilta ei palata
    – Lucilla Lin: Sotarosvo
    – Markus Harju: Jääkäärmeen laulu
    – Jussi Katajala: Kuninkaiden veri
    – Jaakko Seppälä: Brutal Deluxe

    • Jätä kommentti

    Kategoria(t): Kirjoittamisesta

    Avainsanat: , , , , , , , , ,

    Pimeyden reunalla ja muita uusrahvaanomaisia kertomuksia

    Julkaistu 20 helmikuun, 2012| Jätä kommentti

    Pimeyden reunalla ja muita rahvaanomaisia kertomuksia
    Samuli Antila, Markus Harju, Jussi Katajala, Markus Koskimies, Mixu Lauronen, Lucilla Lin, Venla Lintunen, Kalervo Rauta-Kalske, Tuomas Saloranta, Tarja Sipiläinen
    Toimittanut: Tuomas Saloranta
    ISBN 978-952-92-9247-9

    URS pukkaa julkaisua ulos sellaista tahtia, että epäilen heillä olevan tarkempaa tietoa vuoden 2012 povatusta maailmanlopusta. Finnconissa 2011 julkistettiin uusin antologia Pimeyden reunalla ja muita rahvaanomaisia kertomuksia. Sillä on muutama selvä etu aiemmin julkaistuihin lajitovereihinsa (Musta antologia ja Valkoinen antologia) nähden, nimittäin pitempi toimitusaika ja värikannet.
    Siinä missä kaksi värillistä (jos nyt musta tai valkoinen kumpikaan värejä ovat) novellikokoelmaa ilmeisesti heitettiin kasaan lähinnä koska siihen tuli tilaisuus, on tätä kirjaa kasattu suuremmalla huolella.
    Tarinoiden viihdytystaso oli varsin korkea lähes kauttaaltaan. Ja kyllä se on niin, että värikannet tekevät paljon. Vielä kun saisi jonkun suomalaisen Boris Vallejon tekemään kansikuvan. Ehkä lehden barbaarispesiaaliin?

    Tuomas Salorannan esipuhe on kompakti historiikki uusrahvaanomaisen spefin juurista ja esittelee lyhyesti kokolman kirjoittajakaartin. Se myös määrittelee aika hyvin, mistä koko URS-liikkeessä on kysymys, mitä siihen luetaan ja mitä ei. Ja ennen kaikkea miksi.

    Antologian avaa Markus Harjun tarina Seitsemän sisaren sali, joka ammentaa barbaarisen ajan syvistä vesistä. Päähenkilö ei kuitenkaan ole se tuimin soturi vaan pikemminkin tarkkailee tilannetta sivusta, mikä on erinomainen näkökulmavalinta, sillä taisteluita voidaan kuvata kaoottisena tapahtumana ilman että joukon johtaja olisi aivan kahvilla siitä mitä on meneillään. Jokaisesta merkittävämmästä henkilöstä saadaan vähin vedoin omin motiivein toimiva yksilö eikä pahvista vaikutelmaa synny. Lisäksi novellin kieli tuntuu jopa mestarillisesti valitulta, sopimaan sekä kertojan suuhun että kerrottuun tarinaan. Luettuani tämän olin positiivisesti yllättynyt siitä, että kokoelmassa oli näinkin hyvä tarina. Kuvitelkaa siis hämmästystäni, kun jouduin toteamaan, ettei Seitsemän sisaren sali ollut läheskään ainoa!

    Finnconin URS-paneelissa luettiin pätkä Mixu Laurosen novellista Prinsessa Sibyllan korvakorut, minkä totesin jälkikäteen antaneen vain kalpean aavistuksen tarinan todellisesta loistosta. Edelleen liikutaan barbaarisvaikutteisissa lavasteissa, tällä kertaa varkaan matkassa. Valkoisen antologian kohdalla olin pettynyt nimenomaan Mixun novelliin, joten tämä lienee ansaittu kosto. Koko tarina revitteli parhaita perinteitä noudattaen tiukoista tilanteista täpäriin pakoihin ja eeppisiin mättöihin maagisia voimia vastaan. Tuntui siltä kuin tässä olisi onnistuttu uuttamaan Howardin menestyksen salaisuuksista se olennainen esiin ja osattu luoda oma, varsin viihdyttävä tarinakuvio. Olennaistahan ei ole tiukka omaperäisyys vaan lukijan viihdyttäminen, ja Cromin kautta, olin kyllä viihdytetty!

    Harva asia on minulle pyhä, mutta yksi sellainen tuntuu olevan neljäs seinä, tuo taianomainen rajapinta tarinan ja kokijan välillä, jota ei yleensä rikkoman pidä. Kun John Byrne viedään Herra Fantastisen oikeudenkäyntiin, itken painomustetta. Mutta siltikin, joskus, harvoin, kirjoittaja onnistuu tekmään näinkin räikeästä rikoksesta niin viihdyttävän, että sähkötuolin käyttö vältetään. Kalervo Rauta-Kalske onnistuu mahdottomassa tarinassaan Ritari ja velho / Pilaantuneiden tomaattien kimara. Ritarin on jälleen aika olla ritarillinen ja pelastaa neito pahan velhon pauloista, mutta ensimmäinen takaisku sattuu jo lähtöviivalla, kun Fantasiahahmojen liitto ry tunkee hänen mukaansa kevennyshahmon. Jonka nimi on Komix. Sen jälkeen kaikki tapahtumat noudattelevat niitä syvimpiä latuja jokaisen tiedostavan hahmon kommentoidessa kliseitä ja hiihtäessä ladun vieressä, kunnes on aika repiä itse kirjailija tapahtumiin mukaan. Ratkiriemukasta rienausta koko rahalla!

    Lapsia ja lapsen maailmaa voi olla hankala kuvata, ainakin jos muistelee niitä lukemattomia epäonnistuneita yrityksiä. Joko lapsi on tyhmempi kuin aivokuollut saapas tai sitten tarhaikäisenä niin pikkuvanha aikuinen, että monen yliopistoa aloittelevan olisi syytä hävetä lapsellisuuttaan. Venla Lintunen näyttää novellissaan Järviveli miten se kuuluu tehdä. Jaksun veli Joona muuttaa järveen ja vanhemmat friikkaavat täysin. Jaksu ei oikein ymmärrä miksi, sillä vanhemmat sisarukset muuttavat lopulta pois ja siellähän se veli polskii onnellisena kalana pitkin järveä. Tässä on päästy loistavasti pienen ihmisen pään sisään ja suomalaismytologiaa kuhiseva maailma nähdään lapsen silmin samalla taianomaisena että täysin realistisena. Myöskään juonikuvio ei petä ja lopetus osuu nappiin. Mitä sen jälkeen tapahtuu on lukijasta itsestään kiinni. Järviveli on selvästi kokoelman ehein novelli ja todellinen helmi.

    Olin pitkään hämmentynyt luettuani Tarja Sipiläisen tarinan Arana Suelon kadonneet kylät, sillä juonikuvio on hyvinkin kiinnostava ja mielikuvitusta kutkuttava. Siitä huolimatta novelli ei tuntunut mukaansatempaavalta tai maailma erityisen elävältä. Pohdittuani tarinaa aikani keksinkin, että kerronnan rakenne oli lähes täydellisen pelkistetty. Kyseessä on melkeinpä uusursilainen lähestymistapa, jossa hahmot ja tapahtumat on yksinkertaistettu minimiin, eräänlainen tarinallinen analyysi tietyn tarinatyylin perusrakenteesta. Tässä mielessä Arana Suelon kadonneet kylät on mielenkiintoinen kirjoitusharjoitus, mutta täyden potentiaalinsa saavuttamiseen tarina kaipaisi runsaasti lisää tilaa. Lisää kuvausta, lisää jännitettä, lisää interaktiota hahmojen välille. Rahkeet eeppiseen revittelyyn on jo lukijan nenän alla enkä epäile hetkeäkään etteikö kirjoittajalla olisi taitoa.

    Tieteiskirjallisempaa osastoa edustaa Jussi Katajalan kirjoittama kokoelman niminovelli Pimeyden reunalla. Ainakin osa ihmiskuntaa on asettunut galaksin reunamilla sijaitsevalle planeetalle toisen lajin kanssa ja yhdessä he leikkivät kuurupiiloa jonkin galaksia piinaavan uhan kanssa. Tästä kaikesta ihmisillä on kovasti hatara käsitys jos käsitystä lainkaan ja tapahtumat ovatkin enemmän paikallispoliittisia. Koko pienimuotoinen sota, jos sitä sellaiseksi voi edes kutsua, vain vilahtaa ja kun loppukin lähinnä petaa tulevia, jää muuten mielenkiintoisenoloisesta tarinasta epätäydellinen olo. Kuin olisi lukenut tiivistelmän romaanilainauksesta. Nyt jäin jo odottamaan sitä koko tarinaa, kokonaista kirjaa, jolla ei ole kiire hyppiä tapahtumasta toiseen.

    Siirtomaa-aikojen romantiikkaa, vaaran tunnetta ja perhesalaisuuksia. Lucilla Lin lataa tämän kaiken novelliinsa Pontianak. On kutkuttavaa, miten hyvin eurooppalaiset henkilöt sijoitetaan itämaiden kulttuuriympäristöön ja miten ulkopuolisiksi he tuntevat itsensä. Kokonaiskuva rakentuu fakta kerrallaan, kunnes perheen synkkä menneisyys saadaan selville ja silloin on jo liian myöhäistä. Ainoa särö muuten niin tyylikkäässä kerronnassa on kerran käytetty termi ’vampyyri’. Tehokkainta kauhua on kaikki tuntematon ja harva asia on niin tunnettu ja ennakkokäsityksillä ladattu kuin vampyyri, joten olisi ollut luontevampaa jättää kauhun nimeäminen tekemättä.

    Perinteisiä kummitustarinoita harvemmin näkee, mikä on sääli, sillä hyvin tehtyinä ne toimivat edelleen loistavasti. Samuli Antila osoittaa tämän mallikkaasti tekstillään Juoksuhauta, jossa suomalainen sotilaspartio joutuu pahaan paikkaan tehtävää suorittaessaan. Vai oliko kyseessä sotakertomus, jossa on selittämätön elementti? Kumpikin aspekti on tasapainossa keskenään, mikä jättää hyvän, joskin ruudinkäryisen ja pakkasenpureman maun suuhun.

    Olen aina pitänyt absurdeista tilanteista ja vivahteikkaasta huumorista, kuten Linnunradan käsikirja liftareille ja Monty Python. Samoilla apajilla onkii Tuomas Saloranta novellillaan Konemies hankkii elämän, jossa synteettinen palkkatappaja lähtee kaverinsa kehotuksesta viettämään rentoa iltaa kaljan, viinan, pössyttelyn ja tyttöjen seurassa. Tällainen tilanne olisi helppoa vetää täysin överiksi ja jäädä fiilistelemään muukalainen ihmisten joukossa -tematiikalla, mutta Saloranta lyö sekaan sen verran hahmoja ja joukkoja eri motiivein, että keitos toimii. Lisäksi se tärkein, muutos alun ja lopun välillä, tuntui tyydyttävältä, ja sitä tunnetta ei pidä aliarvioida.

    Markus Koskimies heittäytyy avaruusscifin kiehtovaan maailmaan novellissa Majakanvartija. Vanha mies huolehtii asteroidilla sijaitsevasta kaivossiirtokunnasta, jonka asukkaat eivät koskaan saavu. Kun käsky palata kotiin käy, alkaa usean rintaman sota oikeudesta jäädä avaruuteen. Teemana yksilön taistelu korporaatioita vastaan on aina ajankohtainen ja miellyttävän hidastempoinen kamppailu imaisee mukaansa, mutta loppu jää vajaaksi. Ei niinkään tapahtumien osalta, vaan henkisen prosessin. Muu tarina eletään päähenkilön kautta, paitsi aivan lopussa, jolloin se kriittinen hetki jää hämärään ja ainoastaan lopputulos lyödään tiskiin.

    Pimeyden reunalla viimeistään osoittaa, että URSilla, sen vetäjillä ja etenkin kirjoittajilla, on paljon annettavaa suomalaisen spekulatiivisen fiktion kentälle. Koin olleeni suuresti viihdytetty, ajoittain jopa ihan täpinöissäni. Lämpimän hävyttömästi suosittelen antologiaa muillekin.

    Linkit:

    Jätä kommentti

    Kategoria(t): Arvostelu, Kirja

    Avainsanat: , , , , , , , , , ,

    URS – valkoinen antologia

    Julkaistu 27 huhtikuun, 2011| Jätä kommentti

    URS – Uusrahvaanomaisen spekulatiivisen fiktion antologia (Valkoinen antologia)
    Alpo Leppänen, Jussi Katajala, Samuli Antila, Tarja Sipiläinen, Tuomas Saloranta, Markus Harju, Mixu Lauronen
    Kustannus Hauenleuka, 2011

    Uusrahvaanomainen kirjallisuus ilmaantui tällä nimellä kirjalliselle kentällä legendan mukaan Finnconissa 2009. Näin kertoo esipuheessaan Tuomas Saloranta, joka ilmeisesti kehitti koko termin ja nyt vetää suuntausta eteenpäin. Ja menestyksellisesti, jos tilannetta mitataan julkaisuilla, sillä lukijoiden ulottuville on jo tullut kaksi kirjaa, Musta antologia ja Valkoinen antologia, joista jälkimmäinen on saatavilla paperille painettuna. Lisäksi kuluvana vuonna on lupa odottaa edellisiä laajempaa antologiaa. Unohtaa ei sovi myöskään nettilehteä, jonka ensimmäinen numero julkiintui niinä muutamana päivänä, kun tämä arvostelu oli työn alla.
    Lyhykäisyydessään suuntauksessa on kyse irtiotosta korkeakirjallisuudesta, spekulatiivisuuden burkaan kääritystä arkirealismista ja reaalifantasiasta. Johtotähtenä on jo muinaisten pulp-kirjailijoiden pyrkimys tarjota silkkaa viihdettä harmaan aivomassan siitä suuremmin ahdistumatta. Antologian novelleja tuleekin siis tarkastalle juuri tätä taustaa vasten. Kuinka viihtynyt lukija oli kunkin makupalan jälkeen?

    Alpo Leppäsen Barbaari Verenhukka on vinkeä metahko kertomus fantasiakirjailijasta, joka suoltaa ulos juuri niin pohjattoman aivotonta miekkasankarikuonaa kuin vain vuosikymmenien takaisten esikuviensa innoittaman hahmon voisi kuvitellakin. Kirjailija itse, Albus, on ihan täpinöissään omista teksteistään eikä ihme, sillä tuota kiellettyä ja halveksittua soopaa lukee jokainen, vaikkei ääneen sitä julkea tunnustaakaan. Vaikka idea hymähdyttääkin, tämä yo dawg -tyylinen kirja kirjassa -lähestymistapa ei kanna sellaisiin sfääreihin kuin siltä toivoisi. Lopun fiilistely on symppis samalla tavalla kuin Volkswagen Passatin mainos Darth Vaderiksi pukeutuneen penskan kanssa, mutta itseironinen ote olisi kaivannut alleviivausta paksummalla tussilla.
    Jussi Katajalan Leonardon rasia oli yksi kokoelman parhaita ja kerrassaan mallikas esimerkki siitä, mitä saadaan aikaan sujuvalla kirjoitustyylillä ja toimivalla premissillä. Tarinan kertojaminä avautuu vanhoilla päivillään siitä, miten Otranto kukistui muhamettilaisten vallan alle ja mitä osaa hän itse päätyi näyttelemään tuossa traagisessa komediassa. Juoni itsessään ei säväytä originelliudellaan sen vertaa, ettenkö miettisi, olenko lukenut jonkun vastaavan tarinan joskus aiemmin jossain muualla. Vai ehkä koko rakennelma vain pohjautuu niin universaaliin totuuteen, että sen tunnistaa, vaikka törmäisikin siihen vasta ensimmäistä kertaa. Niin tai näin, juju toimii. Erityisen säväyksen antoi kuuluisan keksijän, firenzeläisen Leonardon käyttö primus motorina. Se kytki renesanssiajan veijaritarinan historialliseen viitekehykseen ja siten lisäsi lukukokemuksen suomaa nautintoa juuri sopivasti.
    Samuli Antilan Viheltäjä on toiviomatka lovecraftiaanisiin syvyyksiin. Päähenkilö on tullut tuskallisen tietoiseksi jonkin kammottavan läsnäolosta ja pyrkii väistämään uhkaa ajan huvetessa vihellys vihellykseltä. Juonen kaari noudattaa totuttua jännitettä ja kuvailu tukee ahdistavaa fiilistä, mutta kalkkiviivoilla tarinan tasapaino horjahtaa. Niin vähän kuin kauhua näytetäänkin, se tuntuu olevan osittain liikaa. Oppi tulkoon Leonardon rasiasta, mielikuvitus paikkaa kaikki tosiasioiden tai niiden puutteen tuottamat aukot.
    Tarja Sipiläisen Liekitettyä paahtoleipää tuottaa siirtymisen perinteisempää fantasiaympäristöön. Otteena on huumori, mikä ikävä kyllä aiheuttaa välittömiä vertailuja Terry Pratchettiin, ja siinä skabassa ei juuri voi voittaa. Lisäksi novellissa on ihan ongelmakin, sillä juonenkuljetuksen periaatteellisesta toimivuudesta huolimatta jännite jää vähäiseksi. Tulee vaikutelma, että velho ja lohikäärme kumpikin tahollaan pyrkivät tarinan pääosaan, mikä nakertaa kummankin fokusta. Lisäksi, koska tämä on roolipeliympyröissä yksi nipoaiheistani, silmään pistää velhon ylivoimaisen mahtava maine kokkina. Henkilöhahmon kiinnostavuutta ei välttämättä lisää ominaisuuden superlatiivisuus, yleensä päin vastoin, etenkin kun ominaisuus ei näytellyt olennaista osaa. Nimivalinnoista pitää kehua Rowentaa, koska se lisäsi koko kertomuksen absurdia ulottuvuutta, mutta Toaster paahtoleipämaanikon nimenä oli turhan alleviivaava. Ehkä suurin ärsytys tosin tässä tuli siitä, että itse on sortunut samansorttiseen eikä soisi muistutettavan aiheesta enempää kuin välttämätöntä.
    Tuomas Salorannan Pyörätuolimummo oli kokoelman toinen varsinainen valopilkku. Novelli oli eheä, kuvaus toimivaa, juoni jouheva ja klaustrofobinen kauhu niin ahdistavaa, että arvostelun kirjoittaminen reilu viikko jälkeenpäin saa aikaan selkäpiin väreilyä. Kiitosta saa tehokas kuvaus, joka kuitenkin jättää vastaamatta juuri oikeisiin kysymyksiin. Joku voisi kutsua peruskauhuksi, joku toinen kiitellä ansiokkaaksi HPL:n kauheissa sfääreissä fiilistelyksi. Ratkaisevaa on ehdottomasti se, kutkuttaako tarinan miljöö alkukantaista pakoreaktiota. Itse kuljen Ne Luumäkien viitoittamaa tietä enkä mene alas kellariin. Ja vastedes kavahdan tyhjiä pyörätuoleja.
    Markus Harjun Polku, joka joelle johtaa on hyvin lyhyt novelli, mikä onkin se vaikein taiteenlaji. Niin pienessä tilassa on kerrottava kompakti ja täysin virheetön tarina, sillä pienikin kompastus näkyy heti. Raamit eivät anna anteeksi, sillä tilaa paikolle ei ole. Tilanteen kuvaus, myös tunnetasolla, on saatu toimimaan hienosti. Päähenkilön luonteen olennaiset osat sekä hänen salaiset toiveensa levitetään lukijan eteen samalla, kun polku johdattaa kohti vääjäämätöntä loppua. Mutta loppu, siellä askel harhautuu järveen. Jännite jollain tavoin karkaa käsistä ennen kuin se tärskähtää lukijan korteksiin. Ja viimeisen lauseen olisi voinut jättää pois. Näppärä sanaleikki, joka ei kuitenkaan tyliltään istu muuhun tarinaan yhtään.
    Mixu Laurosen Rauhallista päättää antologian. Kyseessä on kokoelman ainoa avaruuteen sijoittuva scifistely ja aiheena on muukalaisen kohtaaminen. Harmi kyllä tarina vaikuttaa lepsulta. Päähenkilö ei juurikaan viritä tuntoja, ympäristö ei täytä psyykeä eikä itse muukalaisen kohtaaminenkaan tuo eteen sitä kaivattua vierauden tunnetta. Saman tilanteen olisi voinut nähdä Afrikan pimennossa apinan kanssa. Myöskin lopussa oli turhaa tavaraa puolentoista kappaleen verran. Tämä kaikki harmittaa eritoten, koska tiedän Mixun pystyvän parempaankin. Paljon parempaan.

    Kokonaisuudessaan koen olevani viihdytetty ja näin ollen kirjan kahdeksan euron kansihinta tuli validoiduksi. Empiville suosittelen Mustan antologian lataamista, se kun ei maksa mitään. Lukematta en toki voi verrata näitä kahta, mutta kirjoittajakaartin pysyessä aika samana, arvelen toisen kokoelman maistumisen antavan hyvää osviittaa myös toisen soveltuvuudesta.
    Odotan suuria tältä suuntaukselta. Huudan hupia ja vaadin viihdytystä!

    Lisätietoja:
    http://urs.fi/
    http://ursfiktio.wordpress.com/
    https://www.facebook.com/#!/pages/Uusrahvaanomainen-spekulatiivinen-fiktio/

    Jätä kommentti

    Kategoria(t): Arvostelu, Kirja

    Avainsanat: , , , , , , , ,