Aihearkisto: Kirjoittamisesta

Painimatsi saven kanssa

Eilen keksin, että turhankin usein kirjoittamisprosessini on kuin saven kanssa painisi.

Kun ryhdyn työstämään uutta novellia, se on monasti jotakin tiettyä tarkoitusta varten. Yleisimmin antologiaa. Projektin alussa siis etsin aluksi sieltä täältä pieniä savimöykkyjä, jotka vaikuttavat kiehtovilta. On ehkä idea alkukohtauksesta, jonkinlainen teeman tai aiheen aavistus, päähenkilön luonteenpiirre. Mahdollisesti jopa juoni, mutta olisi hirvittävä virhe kuvitella sen olevan lopullinen juoni. Kerään näitä möykkyjä ja puristelen ne palloksi. Ruudulla teksti rakentuu lause kerrallaan. Pari ensimmäistä iltaa hyvin hitaasti, mutta pikku hiljaa alku hahmottuu ja lähtee soljumaan seuraaviin kohtauksiin.

Kuitenkin heti kättelyssä palloon alkaa muodostua möykkyjä, epämääräisiä paisumia, jotka uhkaavat vääristää kokonaisuuden. Päähenkilö reagoi turhan jyrkästi tai puhuu väärällä rekisterillä. Suhde sivuhenkilöön takkuaa. Kerronta jaarittelee. Osan epämuodostumista nykerrän irti, joskus siinä menee kohtalainen pala varsinaisesta pallostakin, osan taas taputtelen mukaan miten parhaiten taidan. Mitä isommaksi savipallo on päässyt, sitä tuskaisempaa jatkuva muotoilu on.

Kuluu viikko, pari. Salakavalasti ensin käteen mahtunut pallura on paisunut valtavaksi paakuksi, jota ei voi enää pidellä sylissä. Jos sen haluaa pysyvän liikkeessä, on sitä puskettava voimalla, ja kaiken aikaa lähestyy se kriittinen piste, jonka jälkeen liikemomentti voi vain kuolla. Valtava savivuori jämähtää paikoilleen. Voin pyöriä sen ympärillä ilta toisensa jälkeen, jopa viikkoja tai kuukausia, mutta vaikka möhkäle hioutuu mikrotasolla, tarina ei etene.

Lopulta koittaa deadline. Ei alustava määräaika eikä toiseksi vihoviimeinen kalmanlinja, vaan se armoton ja lopullinen. Olen kehitellyt suunnitelmia, epämääräisiä tai tarkkoja, sillä ei ole väliä. Vuoren ympäri on kasattu rakennustelineitä työn valmistelun suunnittelun aloittamiseksi, mutta nyt ne pitää potkaista nurin. Hienovaraisen nykertämisen ja muotoilun aikakausi on tullut päätökseen.

Seison paikoilleen jämähtäneen savimöykyn edessä tietäen, että nyt tämä täytyy saada liikkeelle ja pyöreäksi. Massaa uupuu vaikka kuinka, sanoja tarvitaan ainakin tuhat, ei vaan kolme tuhatta. Aikaa on vain kaksi päivää, tai yksi ilta, tai pahimmillaan vain yksi yö – ja vuorokausi on jo vaihtunut. Tilanne on millä tahansa mittarilla ajatellen mahdoton, mutta samalla vaihtoehdot ovat kadonneet. On pakko.

Syöksyn juuret kasvattaneen vastustajani kimppuun. Upotan sormeni siihen ja kampean, punnerran hampaat irvessä ja kieräytän möhkäleen liikkeelle. Tuleeko siitä pallo vai jotain muuta, se on nyt toisarvoista. Massaa. Tarvitaan massaa. Tunnit kuluvat, silmissä sumenee ja rasitus käy sietämättömäksi, mutten saa pysähtyä. Tämä viedään loppuun juuri nyt.

Painan töitä hartiavoimin. Kello käy, pallo kasvaa. Maailma luisuu ulottumattomiin. Herätyskello soi, ja loppukohtaus puuttuu vielä. Univajeen pitäisi tuntua silmien takana, mutta sen aika ei ole vielä. Pallo on pysäyttämätön jyrä, joka lanaa kaiken tieltään. Ja sitten se on valmis. Pallo. Tarina. Lasken käyttämiäni tunteja. Ja mietin, miksen tehnyt tätä jo viime viikolla, viime kuussa, ylipäätään aiemmin.

Ehkä siksi, että se olisi ollut pallon työntelyä. Sellaisen jälkeen voi nojata likaisilla käsillä reisiinsä ja vetää syvään henkeä. Tämä taas oli painia, adrenaliinin ja alkukantaisen kamppailuvietin kirittämä voimainponnistus. Sen jälkeen en voi kuin tuiskahtaa naamalleni hikisenä, lihakset pakottaen, yltä päältä ravassa. Kierähdän selälleni ja nauran kohti taivaita kaikkeni antaneena. Se oli mahdoton teko, ja tein sen silti.

Voitin painimatsin savea vastaan.

Atorox hiipii kimppuusi kuin traalilainen sontiaismolottajapeto

Atorox 2017

Kirotun kirjan vartijaYeah, on taas sen aika, Atoroxin nimittäin. Lukeva yleisö äänestää viime vuoden parasta spefinovellia, mutta sitä ennen pitää saada aikaiseksi lyhytlista. Novelleja meinaan ilmestyi hihasta ravistettuna ainakin pari sataa, tai noin kolme kviljoonaa, jos raapaleet lasketaan mukaan, eikä semmoista määrää lue Syvä Mietekään. Tai no Atorox-vastaava ehkä, ja mahdollisesti muu esiraati, mutta jätetään nämä Herakleen urotyöt ammattilaisille.

Tässä vaiheessa siis kaivataan sopivista novelleista mielipiteitä, minkä vuoksi onkin onnekasta, että nimenomaan mielipiteistä ei ihmisillä ole koskaan pulaa. Jos olet lukenut jonkin viime vuonna ilmestyneen scifi/fantasia/kauhunovellin, jota satuit diggailemaan, nimeä se ehdokkaaksi. Mitä laajempi lukijapohja, sitä kattavammin saadaan perattua esiin ne huimimmat huiput.

spekulatiivinen-turkuEhdokkuuksia voi heittää Atorox-vastaavalle nettilomakkeella. Helppoa kuin purkan pureskelu. Toimi 27.2. mennessä.

Minäkin koitan joka vuosi kantaa jonkin korren kekoon, ja näin tammi-helmikuun vaihteessa huomaan aina, kuinka hemmetin vähän olen loppujen lopuksi lukenut edeltävän vuoden aikana juuri tätä oman alan kamaa. Siitä seuraa, joka kerta, kova paniikki ottaa kiinni sen minkä ehtii.

Pari kirjaa on sentään jo pulkassa. Teräskouran luin kun kerta toimitin sen, ja luinkin monta kertaa (voi pyhä Zarquon sentään). Pitääpä vain harkita, mitkä nostan omalle listalleni. Myös Erkka Leppäsen Praedor-kokoelma Kirotun maan ritari on luettuna, ja siinäkin oli ässää settiä. Valinnan vaikeus, mutta eiköhän ne parhaat ravistelemalla putoa esiin.

kirotun-maan-ritariNyt työn alla on Cthulhu-kokoelma Kirotun kirjan vartija sekä Tutkan & TSFS:n julkaisema Spekulatiivinen Turku. Mainioita juttuja tähän mennessä kummassakin, hyvä että ymmärsin nyt niihin tarttua, vaikken viime vuonna ymmärtänytkään. Selvää ehdokaskamaa tarjolla.

Näiden lisäksi odotan paljon Katri Alatalon kirjalta Älä riko pintaa ja Magdalena Hain Haisevalta kädeltä. Kumpikin kuuluu mun luottokirjoittajiin, jotka harvoin jos koskaan pettävät. Kirjat vain pitää saada haltuun. Ehkä arvostelukappaleiksi, on parikin paikkaa, jonne voisin tarjota perustellut mielipiteeni.

teraskouraHyllyssä vaanii myös Osuuskumman kolmas Steampunk-kokoelma Silintereitä ja siipirattaita sekä ihoantologia Marraskesi, mutta montako kirjaa sitä kuukaudessa ehtii lukea? Kun pitäisi tehdä täsmäiskuja alan lehtiinkin. Portti ja Tähtivaeltaja tulevat ensimmäisinä mieleen, mutta nimenomaan ne pienilevikkisimmät lehdet tarvitsevat harkittua ja punnittua nostetta.

Oliko jollain jo tarjota geenihoitoa, joka eliminoisi unentarpeen?

Lopuksi nostan omaa häntääni. Männä vuonna julkaisin muutaman irtonovellin sekä ihan ehdan novellikokoelman, yhteensä yksitoista novellia. Niistä ehdokaskelpoisia (ensimmäistä kertaa julkaistuja) on kuusi.

  • Kirotun kirjan vartija (Kirotun kirjan vartija, Jalava)
  • Matoparkki (Spekulatiivinen Turku, Tutka & TSFS)
  • Sharan henkäys (Tähtiviima, Osuuskumma)
  • Steelen ruukki (Tähtiviima, Osuuskumma)
  • Purret (Tähtiviima, Osuuskumma)
  • Flipperikuumetta Coloradossa (Portti 3/2017)

Kuva: Arren Zherbin

Kuva: Arren Zherbin

Jos jokin niistä kosketti, riemastutti, kauhistutti tai herätti ylipäätään jonkinlaisen positiivisen tunnereaktion, harkitse ehdottavasi. Säväyttämättömiä ei pidä nostaa esiin, niiden sopii pyyhkiytyä mukaan historian vääjäämättömään virtaan ja painua pinnan alle.

Kiinnostuneet voivat ryhtyä myös varsinaiseen raatiin, ja ilmoitus tästä pitää tehdä 13.3. mennessä. Yhteystiedot löytyvät Atoroxin nettisivuilta. Minä en siihen naruun enää lankea, kun tuli hoidettua Atorox-vastaavan pestiä jokusen vuoden viime vuosituhannen puolella.

Niin että lukekaa niitä novelleja.

Tähtiviima ja naiset

Kuva: Arren Zherbin

Kuva: Arren Zherbin

Geek Girlsissä arvosteltiin kirjani Tähtiviima. Yhtenä huomiona oli, että kaikki päähenkilöt olivat miehiä. Väittäisin muutoin vastaan, mutta kun kriitikko on Zarquon vieköön oikeassa. Ja minulla kun kuitenkin on monessa novellissa päähenkilöinä ja muinakin tärkeinä hahmoina naisia, pikaisen ja hyvin epämääräisen laskutoimituksen jälkeen suhdeluku on kutakuinkin 2:1 miesten hyväksi. Miksi kokoelmaan sitten valikoitui pelkästään miespäähenkilöitä? Piti oikein pysähtyä hetkeksi pohtimaan.

Te, joille tapani ovat tuttuja, osaattekin jo tässä kohtaa ounastella pitkää blogausta aiheesta. Onneksi olkoon, sillä olette oikeassa! Tässä on meinaan hyvä sauma kertoa samalla novellien taustoista, mikä on ollut työlistalla Tähtiviiman ilmestymisestä saakka.

Tähtiviiman novellit

Ensin käyn läpi ne novellit, jotka kirjaan päätyivät.

Janus

Joskus vuosia sitten, taisi olla vielä jopa fandom-aktiiviaikaani eli 2000-luvun alkuvuosina, Boris Hurtta esitti väitteen, että ”kaksi miestä avaruusaluksessa” on tarinaideana kaluttu loppuun. Ollaan nähty kaikki variantit: mies+mies, mies+nainen, mies+tietokone, mies+alien ja niin poispäin. Jo silloin ajattelin, että noin vahva väite on osoitettava vääräksi. Otan vain sopivan lähestymiskulman ja kirjoitan tuoreesti. Vuosikymmen myöhemmin tuloksena oli Janus, joka sijoittui Atorox-äänestyksessä sijalle 5, eli aika monelle novelli toimi, ja katson täten onnistuneeni tavoitteessani.

Henkilöiksi valikoitui kaksi miestä ilman mitään pätevää syytä. Sain päähäni nimet Popov Petrov ja Valence Franks. Niillä mentiin. Sukupuolella ei ollut mitään merkitystä tarinassa ja hahmot olisivat yhtä hyvin voineet olla naisiakin.

Calypson perillinen

Kun verkkolehti Usva ja Suomen Tieteis- ja fantasiakirjoittajat oli tekemässä meriaiheista äänikirjaa, lähetin tarjolle novellin Calypson perillinen. Olin lueskellut juuri aiemmin Jacques Cousteausta, jonka piippu ja punainen päähine olivat tulleet tutuiksi jo joskus hamassa lapsuudessani. Totta kai merien suojelusta kiinnostuneet ihmiset käyttäisivät Cousteaun paatin nimeä.

Päähenkilö on katupoika jostain Intian tietämiltä, ja tässä tarinassa se oli nimenomaan poika. Ei erityisen vaativista syistä, mutta novelli halusi tulla kerrotuksi pojan kautta. En tiedä miksi. Kannan toki vastuun tästä. Tähtiviimaa varten novellia piti pidentää, kun taas äänikirjaa varten se oli täytynyt pitää riittävän lyhyenä. Laventelin sitä sopivista kohdin. Kahden muun tärkeän hahmon joukossa on yksi nainen, koska alusta saakka oli selvää, ettei koko salaliitto voi koostua vanhoista valkoisista miehistä.

Purret

Taisi olla vuosi 2001, kun olin Stk:n järjestämällä kirjoituskurssilla Turussa. Olisinkohan ollut silloin seuran puheenjohtaja vaiko vain hallituksessa, joka tapauksessa kurssi pidettiin noin 300 metrin päässä kotoani Yökylän Vuokralaisyhdistyksen juhlatilassa. Kurssilla keskusteltiin siitä, miten spefissä (silloin kyllä taidettiin puhua ihan vaan scifistä) moni lausahdus voidaan käsittää myös kirjaimellisesti, vaikka mainstreamissa ja yleisessä kielenkäytössä sanat on tarkoitus ottaa vertauskuvallisesti. Yksi esimerkkilause oli: ”Maailmani räjähti.” Siitä paikasta tiesin, että juuri tuolla lauseella aloittaisin tarinan, jossa koko maailma tosiaan tuhoutuisi. Minä katsokaas olen Douglas Adamsin koulukunnan sällejä, ja äidinkielenopettajanikin kirjoitti erääseen aineeseeni palautteeksi: ”Kirjoitat hyvin, mutta voisitko joskus pysytellä Maan päällä, ja sellaisen, joka ei koko aikaa räjähtelisi?” Tämä on sellainen yläasteaikainen meriitti, josta olen edelleen ylpeä.

Novelli kerrotaan minämuodossa, enkä pikaisella selaamisella löytänyt mitään erityistä mainintaa päähenkilön sukupuolesta. Näin ollen voisin väittää, että tässä on kyseessä itse asiassa nainen, mutta se olisi falskia. Kun kirjoitin Pursien ensimmäisen version vuonna 2001, kuvittelin päähenkilön mieheksi, eikä tuo mielikuva mihinkään muuttunut, kun kirjoitin tarinan ihan alusta asti uudelleen. (Ja pakkohan se oli kirjoittaa, alkuperäinen oli 15 vuotta vanhaa roskaa.)

Olettaen, ettei sukupuolta sanota (ja voi olla että se sittenkin sanotaan), arvostelija on tässä kohdin tehnyt oletuksen, että minä-kertoja miehen kirjoittamana on mies. Yleisesti ottaen tällainen oletus on aika turvallinen, mutta joissakin raapaleissani olen minäkertojaa käyttäen kirjoittanut naisen näkökulmasta. Rehellisyyden nimissä on sanottava, että se tuskin lämmittää ketään. Niin monella lukijalla on päähenkilöstä valmiina oletuksena ’valkoinen mies’, että jos siitä haluaa poiketa, se pitää tuoda esille selvästi. Etenkin jos kyseessä on valkoinen mieskirjailija. Muu on itsensä pettämistä.

Rakkaasta aloituslauseestani päädyin luopumaan. Kyllähän se hiukan nakersi, mutta nykyinen muoto on parempi. ’Kill your darlings’ päti ainakin tässä.

Chudakovin aaveet

Chudakovin aaveet kirjoitin, koska toverini Paikallisesta kirjoittajapiiristä, Hanne Martelius, oli kirjoittanut asteroidille sijoittuvan tarinan, jossa oli tietynlainen aavemainen elementti. Juuri silloin Osuuskumma oli tekemässä antologiaa kummituksista, ja olin mukana toimittamassa sitä. Oma tarinani oli sijoittumassa Grand Canyoniin, sillä tulin hankkineeksi oman vierailuni aikana kirjan Death in Grand Canyon, jossa lueteltiin jokainen kuolema siinä paikassa 1900-luvun alusta alkaen. Paljon raatoja, paljon kummituksia. Yritin saada Hannen tarjoamaan novelliaan antologiaan, mutta Hannepa kieltäytyi, ja olin jo ehtinyt rakastua ajatukseen avaruuskummituksesta. Niinpä hylkäsin alkuperäisen synopsikseni ja kirjoitin kokonaan erilaisen jutun, joka sijoittui Kuuhun.

Moni lukija olettaa, että tämä on suora uusintajulkaisu siitä Chudakovin aaveista, joka ilmestyi Ruumiittomat-antologiassa. He ovat tietenkin väärässä. Joskaan eivät paljon. Tuunailin hiukan hahmogalleriaa ja poistin tiettyjä tönkköyksiä. Itse juoni etenee edelleen samaan malliin eivätkä muutokset tee merkittävää eroa vanhaan.

Päähenkilö oli alun perin Boston Rose, mutta nimestä napistiin, joten vaihdoin sen muotoon Boston Brigg. Joku jopa taisi sanoa, että alkuperäisestä nimestä tuli mieleen nainen, mikä oli ihan hyvä syy säätää nimeä, sillä se on aina huono juttu, jos lukija arvelee sukupuolen väärin, huomaa erheensä loppumetreillä ja joutuu hetkeksi keskeyttämään tarinan vuon tulkitessaan tapahtumia uuden havaintonsa puitteissa.

Päähenkilö olisi voinut sinänsä olla nainenkin, mutta tässä tapauksessa oma pää asettuisi moista ajatusta vastaan heti. Boston on nimittäin hahmotyypiltään jotain, josta Boris Hurtta käyttää nimeä ’surkimus’, siis sanalla sanoen tyyppi, jolle ei ole jaettu alun alkujaankaan kovin hyviä kortteja, mutta sen lisäksi häiskä on hukannut niistä pari, ei ole vaivautunut opettelemaan sääntöjä ja lopulta törmäilee elämän halki lähinnä toivoen, että loppu tulisi. Tämä on hahmotyyppi, jonka jossain määrin samaistan itseeni, tai ainakin löydän pääni sisältä paljon materiaalia näille kaiffareille.

Ja tuntuisi jotenkin tökeröltä ajaa naishahmo saman paskaraastimen läpi. Tässä kohtaa saatan törmätä omaan heikkouteeni, sillä pätevän kirjoittajan pitäisi pystyä kirjoittamaan kaikenlaisista ja kaikentaustaisista hahmoista. Se vaatii rohkeutta ja itseluottamusta, ja tässä kohdin olisi varmaan syytä puskea omia rajojaan. Tuskinpa siitä kovin suuresti tai laajasti pahastutaan, jos kirjoitan joskus naissurkimuksestakin. Otan tämän itse asiassa haasteena.

Avaruustrippi

Halusin kirjoittaa novellin, joka pohjautui kolmeen raapaleeseeni. Hyvä suunnitelma, mutta sitä kolmatta raapaletta en koskaan saanut aikaiseksi, vaikka perusidea olikin päässäni. En antanut sen haitata tahtia, vaan läimin episodimaiset pätkät peräkkäin ja loppua kohti kiitäessäni keksin, miten ne kaikki oikeastaan liittyvät yhteen. Taisin lähettää sen Porttiin, missä se ei menestynyt. Sen sijaan Jyväskylän sf-seura 42:n lehti Alienisti, jolla on aina ollut kovin pekuliääri ja obskuuri maku, halusi novellin julkaisuun. Siinä lehdessä on kuulkaa vahva fanzinen fiilis tänäkin päivänä, mitä ilolla tervehdin.

Eli jos tuntuu siltä, että jotkin novellit olisivat toimineet raapaleina, tämä todistaa arvelun oikeaksi, joskin tähän vaadittiin tosiaan ne kolme raapaletta (joista yksi hypoteettinen).

Tämäkin novelli saattaa olla sukupuolineutraali siinä mielessä, että päähenkilön identiteettiä ei tuoda esiin. Sen verran kirjaa äsken plärätessäni huomasin, että raapaleessa päähenkilö mainitsee vaimonsa. Novellissa se on nyt matkakumppani. Olenkohan yrittänyt sillä hämärtää sukupuolta, en todellakaan osaa sanoa. Todennäköisesti en, koska voihan nyt naisellakin vaimo olla. Joka tapauksessa tässä on sama juttu kuin Pursissakin: minäkertoja, josta ei paljon kerrota, joten ilmeinen oletus on mies. Ja kaipa se omassa päässänikin on ollut se sama oletus, joten tälläkään kortilla en vapaudu kritiikistä.

Steelen ruukki

Tämä perkele. Elettiin vuotta 2012, ja tehtailin raapaleita kuin robotti. URS oli kaavailemassa työläisnovelleista koostuvaa Punaista antologiaa, ja minä hinguin mukaan. Harmi vain, että potku ei ihan riittänyt. Sain novellin alkuun, Aleksei pääsi masuuneille saakka, mutta siihen höyry ns. hyytyi. Niinpä otin ympäristön, riipaisin siitä raapaleen ja tuuppasin kirjaan mukaan (kaverikseen se sai toisen mokoman).

Minulla oli siis jo yksi kokemus, jonka mukaan tämä novelli oli kovin työläs. Silti meinasin, että kyllähän tämä valmiiksi saadaan, sen kuin nakkaa sanoja perätysten. Tämän kanssa sitten painittiin 2-3 kuukautta, ja jokainen ilta oli tuskaa. Minkään muun tekstin kanssa en ole niin pahasti joutunut taistelemaan. Suurin saavutus novellin kanssa on se, että se lopulta valmistui. Jos sitä on ahdistavaa lukea, oli se sitä myös kirjoittaa.

Vaan olenpa loppujen lopuksi tyytyväinen. Kritiikkiä on tullut siitä, miten on epäuskottavaa ja kallista lähettää korvattavissa olevia jätkiä avaruuden syövereihin, mutta tämän kritiikin torjun. Ihmisiä on nyt jo aika pirun paljon, ja tulevaisuudessa niitä on vielä enemmän. Jos on yksi resurssi, jota on käytännöllisesti katsoen loputtomasti, se on ihmisruumis, ja ihmishenki taas on halpaa. Muistan lukeneeni jonkun hintavertailun, jonka mukaan 1800-luvulla musta orja oli nykyrahassa mitaten 40000 dollarin arvoinen, kun taas tänä päivänä Haitissa orjan voi saada vitosella. Kunhan avaruusproomujen työntövoima saadaan edulliseksi, ihmisiä voidaan raijata pitkin aurinkokuntaa miljoonittain keksipaketin hinnalla. Ja lähtijöitä riittää.

Jos joskus löydätte sanakirjasta kohdan ’surkimus’ ja sen vierestä kuvan, siinä on tämän novellin päähenkilö Aleksei.

Tähtivaeltajat

Paikallinen kirjoittajapiiri ei tehnyt montakaan kirjoitusharjoitusta. Yhden nyt ainakin, ja siinä aiheena oli: avaruusalus laskeutuu uudelle planeetalle, ja kahdelle miehelle syntyy kinaa ilmalukon ovella siitä, kumpi astuu ensiksi planeetan pinnalle. Suoritukseksi olisi riittänyt pelkkä kohtaus, mutta samalla liikevoimalla syntyi kokonainen novelli. Juonikeikahduksia sattui niin taajaan, etten itsekään tiennyt mihin kaikki päättyisi, ennen kuin novelli oli lopussa.

Novellissa on kaksi hahmoa, jotka molemmat ovat miehiä. Johtuuko se siitä, että tehtävänannossa, jos sen nyt oikein muistan, puhuttiin miehistä? Ehkä. Olisinko voinut vaihtaa hahmojen sukupuolen edes nyt novellikokoelman editointikierroksen aikana? No, toisen olisin. Toinen hahmo saa potkun kiveksilleen, ja jos ei mennä trans- tahi muihin binääriajattelua sumentaviin kuvioihin, se määrittää tämän onnettoman mieheksi.

Tämä oli muuten se kirjoitushaaste, jonka myötä Hanne kirjoitti Chudakovin aaveet innoittaneen juttunsa. Siinäkin, luonnollisesti, kaksi tyyppiä päätyy konfliktiin siitä, kuka menee ulos ensimmäisenä.

Sharan henkäys

Harvoin olen näin paljon muuttanut novellia ensimmäisen ja toisen version välillä. Edes Purret ei pääse samaan. Ensimmäinen yritelmä oli niin pömpöösi ja kammottava, että lähettäessäni sen Tähtiviimaa toimittaneelle Anne Leinoselle tiesin jo valmiiksi, että tälle on tehtävä asioita. Suuria ja raakoja asioita. Mutta vasta saatuani palautteen ja ryhtyessäni muokkauksiin tajusin, että hahmot ovat vääriä, kerrontatyyli on väärä, näkökulmat takkuavat, juoni on ponneton ja oikeastaan tästä tulee aika hyvä, kunhan ihan kaikki on eri tavalla.

Se, mikä säilyi, oli päähenkilön ydinolemus, joka on jo tuo pariin otteeseen mainittu ’surkimus’. Muissa tapauksissa hahmot ovat ehkä joutuneet omiin liemiinsä osittain ilman omaa syytään, mutta Sharan henkäyksen stara Len on vailla epäilyksen häivääkään oman katastrofinsa pääarkkitehti. Eräänlainen äärimmilleen viety esimerkki hahmotyypistä. Siksipä päädyinkin pitämään tästä kaverista niin paljon.

Olisiko hahmo voinut olla nainen? Ei tässä tarinassa. Olennaista oli hankkia jälkikasvua, josta ei itse tiedä mitään, ja miehelle se on hyvin paljon helpompaa (käytän tässä nyt tarkoituksella varsin kapeaa määritelmää miehelle).

Tähtiviima

Ja näin päästään tosiaan siihen lopputulemaan, että Tähtiviimassa ei ollut päähenkilöinä naisia, ja merkittävät naishahmotkin olivat merkittäviä miesten kautta.

Pudonneet novellit

Tämä on kaikki tietenkin onneton yhteensattuma. Seuraavaksi käyn läpi novelleja, jotka olivat tulossa kokoelmaan mukaan, mutteivät tulleetkaan.

Jupiter

Tämän novellin synopsis on niin vaiheessa, että novellin työnimikin tulee tarinan kannalta merkittävältä planeetalta. Päähenkilönä on nainen, joka on työssään tehnyt moraalisesti tuomittavia, mutta laillisia päätöksiä. Lopulta hänet tuomitaan rikoksesta, ja tuomion täytäntöönpanoa odotellessa käydään läpi menneitä tapahtumia, jotka kertovat miten nainen päätyi tylyyn ammattiinsa ja miten hän päätyi tekemään rikoksensa.

Yhtenä osana novellia on oma epärationaalinen kaasujättiläisten pelkoni. Enkä meinaa nyt abstraktia ajatusta siitä, että sellaisia on, vaan fiilistä siitä, miten järjettömän iso planeetta täyttää koko taivaan. Sen paine on tappavaa, sen säteily on tappavaa, sen painovoima on tappavaa, ja jos alus syöksyy sen syövereihin ja vaikka mikään edellä mainituista ei olisi kuolemaksi, mikään mahti ei alusta sieltä enää saisi ylös. Brrrr!

Päähenkilö: nainen

Kultainen tulevaisuus

Tämä Stepanin koodeksiin liittyvä novelli jäi kokoelmasta pois, koska sen tyyli oli erilainen kuin muiden. Siinä oli äksöniä, kun taas hahmot olivat ohuempia. Hyvä että jäi pois, mutta siinä oli kolme merkittävää hahmoa, joista jokainen oli nainen. Samasta perheestä itse asiassa: isoäiti, äiti ja tytär. Kiinnostuneet voivat etsiä käsiinsä antologian Hopeoitu vainaja ja muita sivuja Stepanin koodeksista.

Päähenkilö: kolme naista

Jäähän kadonnut

Kirjoitin tämän tarinan 2003 joululahjaksi muutamille kavereilleni, joskin vasta joululoman aikana. Niin vanha raapustus olisi pitänyt tehdä alusta saakka uusiksi, ja siihen eivät paukut riittäneet. Osin siksi, että novelli on osa Äärenmurtajat-romaaniani, jonka kirjoitin Nanowrimon 2003 aikana. Romaani jäi kesken, kun tajusin aikalinjojen vääntyvän epäeuklidiseen solmuun. Tähän päivään mennessä en ole niitä jaksanut setviä auki, ja se olisi ollut edellytys sille, että novelli olisi voitu julkaista uudelleen. Siltä varalta että joskus tähän universumiin palaan, sisäisten faktojen on pidettävä kutinsa.

Päähenkilö on nainen, mitä ei kerrottu kuin vasta varsin lopussa, eikä se käynyt mistään aiemmin selville. Amatöörimäinen virhe, mutta 2003 juuri sellainen minä olinkin.

Triton

Tästä on olemassa jo yksi valmis versio, mutta vuodelta jotain tyyliin 2007 – 2008, joten uusiksi sekin olisi pitänyt pistää. Ja yritinhän minä, mutta samalla alku laveni kovasti ja palaute huomautti, että tässäkin novellissa alussa saavutaan tapahtumapaikkaan, kuten monessa muussakin novellissani. Jäin miettimään, että pärjäisiköhän sitä ilman saapumista eli aloittaisi keskeltä, mutta sitten kaikkien juttujen ja hahmojen esittely pitäisi hoitaa toisin, ja siksi se teksti on edelleen telakalla eikä päätynyt kokoelmaan saakka.

Päähenkilö on omaa missiotaan suorittava nainen. Novellin juonen kehitti kumppanini Arren, joten jos tämä joskus valmistuu ja julkaistaan, se on sitten yhteisnovelli.

Kostaja

Edes juonikuvio ei suostunut asettumaan aloilleen mistään muusta puhumattakaan, joten tämä tarina on kaikkein eniten vaiheessa, mutta pääosassa on jalkansa menettänyt tyttö, joka elää nollapainovoimassa ja metsästää Marsin kadonnutta ex-diktaattoria, aurinkokunnan historian pahamaineisinta ja verisintä despoottia, aikeenaan päästää tämä päiviltä. Myös diktaattori on nainen, koska minusta on kiehtova ajatus asettaa nainen tällaiseen rooliin. Vallankäyttö kun ei kysy sukuelimiä.

Vaikka olenkin optimisti, tämän novellin en kyllä uskalla toivoa koskaan valmistuvan. Mutta ehkä kierrätän molemmat hahmokonseptit johonkin toiseen tarinaan.

Jake Cannon vastaan veriviholliset

Tämä oli tribuuttini muinaisille pulp-tarinoille. Samalla se oli olevinaan ovela veto, kun tarjosin novellia splatterpunk-antologiaan sillä perusteella, että siinä on enemmän verta kuin muissa novelleissa yhteensä. Olihan siinä valtavan kokoinen avaruudessa kulkeva sydän, joka piti räjäyttää kappaleiksi. Oma virheeni oli tarjota antologiaan sinne selvästi huonosti sopivaa novellia, toimittajien virhe oli hyväksyä se. Onneksi Tähtiviiman toimittaja ei enää tehnyt virhettä ja pudotti novellin heti kättelyssä pois.

Pääkolmikon muodostaa kaksi miestä ja yksi nainen, joista, myönnettäköön, nimensä koko stoorille antaa miestähti Jake Cannon. Yritin kuitenkin suoda kahdelle muulle hahmolle tasapuolisesti ruutuaikaa ja merkittäviä tekoja, vaan ei sellainen näissä kekkereissä ihan kauhean pitkälle kanna. Suhdeluku on 2:1.

Entä jos?

Jos nuo kaikki esitellyt novellit olisivat olleet mukana, myös Tähtiviiman mies/naisroolitus-kertoimiksi olisi tullut 2:1. Jossain vaihtoehtoisessa todellisuudessa näin onkin, mutta erilaisten, toisistaan riippumattomien olosuhteiden vuoksi meidän maailmankaikkeutemme pukkasi ulos novellikokoelman, joka on tahattoman miespainotteinen.

Toivon kovasti, että suurimmalle osalle lukijoistani on selvää ilman eri selitystä, miksi rikas ja vaihteleva hahmogalleria on valtava rikkaus eikä kiristävä pakkopaita. Sanon nyt kuitenkin erikseen sellaisen ilmiselvyyden, että tietenkään miespäähenkilö missään tietyssä novellissa ei ole minkäänlainen ongelma. Jokainen novelli toimii oikein hyvin juuri niin kuin se on nyt kirjoitettu ja julkaistu, eikä tätä tietenkään kritisoitukaan. Huomionarvoista taas on sitten jo se, että sama kaava toistuu jokaisessa novellissa. Siinä kohtaa on aiheellista nostaa asia esiin. Ja jos julkaisisin kymmenen novellikokoelmaa, joissa kaikissa olisi pelkästään miespäähenkilöitä ilman sen suurempaa perustetta, ja kaikki muutkin tekisivät niin, sitten puhuttaisiin jo ongelmasta. Sellaisessa tilanteessa ei kukaan olisi yksin syyllinen, mutta toisaalta jokainen voisi lieventää tilannetta omalta pieneltä osaltaan.

Omassa tuotannossani tasapainovektori hakeutuu edelleen kohti keskitietä. Ideahautomossa on tällä hetkellä avaruusnovelli sekä urbaani fantasiatarina, joiden päähenkilöt ovat naisia. Tämäkään ei ole ollut erityisen tarkoituksellinen valinta, vaan nämä tietyt hahmot ovat päättäneet asettautua asumaan näihin pariin maailmaan ja nyt ne vaativat saada äänensä kuuluville.

Vaan eihän sillä työ ole vielä tehty ja maailma valmis. Esimerkiksi muunsukupuolisia en ole tainnut käyttää hahmoina vielä kertaakaan. Erilaisuus on kuin fraktaali, josta löytyy koko ajan uusia rakenteita sitä mukaa, mitä tarkemmin sitä tarkastelee, eikä kaikkea pysty milloinkaan huomioimaan. Mutta parhaani aion tehdä.

Tähtiviiman synty

Tähtiviiman synty

Jos joku on kiinnostunut siitä, miten Sharan henkäys -novellissa mainittu pseudotieteellinen tähtiviima syntyy, siihen tämä teksti ei valitettavasti vastaa. Ehkä palaan siihen jossain tulevassa novellissa, mutta luultavammin en.

Kovin usein ei pääse kuulemaan, kuinka paljon työtä ja vaivaa jonkin kirjan kirjoittamiseen on mennyt, tai mitä kirjailija on itsestään tai maailmasta siinä samalla oppinut. Pyrin omalta osaltani vastaamaan näihin kysymyksiin. Älkää luulko, että kirjan tekeminen on pala kakkua. Minä meinaan luulin, mutten luule enää.

Mainoskatko

Julkaisin tosiaan novellikokoelman. Tämän suunnilleen jokainen jo tietää, joten jätän suuren mainosrummun paukutuksen vähemmälle. Kuitenkin, koska tekstistä uhkaa tulla pitkä, päräytän mainosjinglehaihattia sen välttämättömän pakollisen verran tässä heti kärkeen. Tähtiviimaa saa ainakin seuraavista paikoista:

Kuva: Arren Zherbin

Kuva: Arren Zherbin

Anna kirjan tulla kirjan luo.

Sitten asiaan.

Syntysanat

Joskus viime vuoden keväällä päädyin lopputulokseen, että jos kerta muut julkaisevat novellikokoelmia niin miksen minäkin. Osuuskummalta oli tullut Jussi Katajalan Leonardon rasia, ja saman miehen Korpin silmät kaiken näkevät oli joko jo ilmestynyt tai tulossa ainakin. Kuoriaiskirjoilta oli tullut Tuomas Salorannan Mahtavat Ammoiset ja muita karmaisevia kertomuksia. Minullakin alkoi olla novelleja nippu, joten mieli paloi tuupata ulos oma kokoelma.

Aiheeksi valikoitui avaruusnovellit. Niitä kun oli eniten, ja toisaalta se oli jotakin, mitä olin halunnut tehdä siitä saakka kun teininä keksin, että minäkin voisin kirjoittaa. Tämä oli muuten aikanaan järisyttävä juttu tajuta. Siihen mennessä olin vain lukenut kirjastosta kirjoja, mutta Aikakoneita ja Portteja selaillessani ymmärsin, että kyse ei ollut suuresta salatieteestä. Tämän homman voi oppia jokainen. Myös minä. (Sama toki pätee melkein mihin tahansa, mutta ei nyt harhauduta heti alussa sivuraiteelle.)

Tunsin aina, että avaruusscifi oli sydäntäni lähinnä. Kyllä muukin scifi kelpasi, mutta avaruus oli sitä ominta ympäristöä. Fantasia ei jaksanut kiehtoa samalla tavoin, eikä kauhu Lovecraftin kosmisia pahuuksia lukuun ottamatta tuntunut viehkeältä sekään. Oli luonnollista olettaa, että omat kirjoitukseni aikanaan tulisivat kulkemaan nimenomaan käymättömiä korpimaita.

Lopulta kirjoittamaan ryhdyttyäni olinkin siis jokseenkin hämmentynyt huomatessani, kuinka paljon kauhuaiheisia juttuja päädyin kynäilemään, eikä fantasiakaan osattomaksi jäänyt. Puuttuisi vielä, että harhautuisin täysin spefittömän mainstreamin pariin! Enkö ollutkaan se palavasieluinen kirjallisuuden tähtisoturi, joksi aina kuvittelin itseni?

Oma avaruuskokoelma oli keino vahvistaa tuota rapautunutta scifisti-identiteettiä. ”Minä olen scifisti, kirjoitan siis scifiä. Katsokaa, sitä on kokonainen kirja. Älkää enää epäilkö.”

Lähetin suunnitelman Osuuskumman toimitusneuvostolle, joka näytti vihreää valoa. Ja miksei olisi näyttänyt, puhuttiinhan kohtalaisen kokoisesta nipusta olemassaolevaa tekstiä, joka oli jo yhden tahi toisen portinvartijan läpi kulkenut. Niiden päälle pari uutta juttua ja paketti on valmis.

Harvoin olen ollut yhtä väärässä.

Työn välttely

Aluksi en ollut huolissani uuden materiaalin kirjoittamisesta lainkaan. Minähän heitän novellin kasaan vaikka viikonlopussa, jos niikseen tulee. Tämä harha on nyt onneksi murskattu, ja toivottavasti pysyvästi. Sillä vaikka onkin tilanteita, jolloin voin kasata toimivan, jopa hyvän novellin pienessä ajassa, se ei ole mitenkään taattua. Siihen luottaminen on, jälkeenpäin ajateltuna, suurta tyhmyyttä. Kuluneen vuoden aikana opituista seikoista tärkein ehkä on, että se mikä joskus ottaa vain kolme päivää voi aivan yhtä hyvin ottaa kolme viikkoa. Tai kolme kuukautta. Jos joskus muuta väitän, valehtelen sekä teille että luultavasti itselleni.

Usko omaan yli-ihmisyyteen istui tiukassa. Toimittajakseni suostunut Anne Leinonen välillä kyseli, miten homma edistyi, mutta eihän se edistynyt kuin korkeintaan pääni sisällä. Ideoita riitti, jopa juonikuvioita. Sellainenhan on heti kirjoittamista vaille valmis stoori. Niitä kirjailiin ylös, jotta myöhemmin voisin valita parhaat. Ja aikaa kului. Kesällä 2015 pari viikkoa paloi Archipelacon-raporttia kirjoitellessa, sitten piti lukea Nnedi Okoraforin koko tuotanto Tähtivaeltajan artikkelia varten. Olen pirun hidas lukemaan, joten tässä meni kaksi ellei kolme kuukautta parin viikon sijaan. Hups. Kesä loppui salakavalasti kuin kojootilta kieleke jalkojen alta.

Jossain vaiheessa syksyä selkä kipeytyi, mutta normaalista poiketen se ei ollutkaan väliaikainen riesa. Pari kuukautta meni sen kanssa kipuillessa, eikä iltaisin voinut istua koneella tarvittavia tuntimääriä. Hyvä jos yhtään. Sitten iski elämäni pahin hammassärky, kun en ollut vaivautunut uusimaan juurihoidetusta hampaasta lohjennutta paikkaa. Sitten oli rästissä jokunen luvattu kirja-arvostelu. Ja niin edelleen. Tästä voimmekin johtaa tuhon kaavan.

Aikataulun surma: Yksi osaa onnettomia olosuhteita, kolme osaa paskaa priorisointia.

Työ

Olin jo keväällä kasannut paketin valmiista novelleista. Se oli se osuus, jonka piti olla paria minimaalista säätöä vaille valmista settiä. Heittämällä sisään.

Tarjokkaistani Anne raakkasi yhden tarinan pois heti alkumetreillä (Jake Cannon vastaan veriviholliset splatterpunk-antologiasta Ja hän huutaa), ja toisen hyvin loppupuolella (Kultainen tulevaisuus antologiasta Hopeoitu vainaja ja muita sivuja Stepanin koodeksista). Kummastakin tuomiosta olen samaa mieltä. Ne eivät lopultakaan sopineet siihen fiilikseen ja teemaan, jotka Anne näki ensin ja minä sitten, vaikka avaruus onkin vahvasti läsnä. Ottakaa opiksi, että kokoelman ei kannata olla sekalainen salaatti mitä tahansa, jos se voi olla huoliteltu ja harkittu kokonaisuus, jonka osat pelaavat yhteen.

Tai sama toisin: Kokoelmaa pitää säätää niin kauan, ettei siellä ole mukana täydellisen vääriä tai edes huonosti istuvia palikoita. Kyllä valpas lukija ne huomaa, aivan varmasti.

Lokakuun lopussa oli novellien deadline. Siinä vaiheessa vasta olin selvinnyt aiemmista velvoitteista ja samoilla huitteilla selkä alkoi jälleen antaa armoa. Tässä kohtaa usko omaan superluokan luovuuteen oli vielä voimissaan, mutta siitä eteenpäin se alkoi ottaa viikko viikon perään yhä pahemmin lommoa. Kun vuosi vaihtui, oli jo käynyt selväksi, että tästä painovoimakaivosta ei noin vain punnerrettaisikaan ylös.

Murska

Riittävällä tarkkuudella kun mitataan, jokainen kirjoittaja tietää, että pelkällä inspiraatiolla ei pitkälle pärjää. Työtä pitää tehdä, vaikkei aina niin huvittaisikaan, ja jotkut päivät ovat huonompia kuin toiset. Saldo voi olla 600 sanaa, tai 1000 sanaa, tai vain kolme surkeaa riviä, mutta jos näin on, niin siihen on tyytyminen ja huomenna lisää.

Tammikuusta alkaen väänsin tällä menetelmällä loppuun joskus URSin Punaisen antologian (ilmestyi nimellä Me emme valehtele ja muita puolueen hyväksymiä novelleja) aikoihin aloittamaani työläisnovellia Steelen ruukki varmaan kymmenen viikon ajan. Tulihan siinä useampi tuhat uutta sanaa, ja alkuakin piti koko ajan viilailla, mutta hidasta se oli. Ja tuskaista. On yllättävän raskasta kirjoittaa tilanteista, jotka ahdistavat päähenkilöitä, koska se ahdistus painaa myös kirjoittajaa.

Steelen perään kirjoitin ensimmäisen version Sharan henkäyksestä, sillä oli piinallisen selvää, että nykyisellä materiaalilla (Kultainen tulevaisuus oli juuri pudonnut rakettireestä pois) kokoelma jäisi turhan laihaksi. Novelli oli pömpöösi, luomisprosessin aikana sen rakenne oli rikkoutunut pahoin ja tarinasta puuttui yleistason toimivuus. Kaikki piti ajatella uudelleen, pudottaa kaikki paitsi pari hahmoa pois, siirtää tarina tapahtumaan osin eri aikaan ja paikkaan ja antaa kaikille uudet motivaatiot. Pelkkä ”uudelleenkirjoittaminen” ei ihan riitä kuvaamaan sitä, paljonko työtä oli vielä tehtävä.

Alkuvuoden aikana myös priorisointi alkoi asettua kohdalleen. Olin aloittanut uuden raapaleprojektin tarkoituksenani edelleen kirjoittaa yksi raapale joka päivä (tai vaikka kuusi, jos niikseen tuli), mutta huhtikuun alussa oli tunnustettava realiteetit. Ehkä saisin ne raapaleet aikaiseksi, ehkä en, mutta ne söivät joka tapauksessa sitä rajallista energiaa, joka oli suunnattava omaan kirjaan. Kaikki turha sai väistyä, ja moni tärkeä juttukin sai hetkellisesti toissijaisen leiman. Tämän jos olisi ottanut johtotähdeksi heti kättelyssä, kokoelma olisi ollut valmis silloin lokakuun lopussa, kuten alkuperäinen suunnitelma oli.

Draaman kaari vaatii, että juuri ennen loppuhuipennusta sankaria uhkaa rökäletappio, lopullinen häviö ja unelmiensa tuho. ja näin kävi nytkin. Kahteen eri kertaan, kun kova deadline oli parin päivän tai jopa parin tunnin päässä, käytetty ohjelmisto näytti bittistä keskisormeaan ja tuhosi ensin muutaman tunnin työn, sitten kokonaisen päivän duunin. Pakokauhu ja epätoivo väänsivät kättä, kun ymmärsin, ettei välitallennuksia ollut missään. Mutta voivotteluun ei ollut varaa. Takaisin duuniin ja kuten Jedin paluussa eräskin imperiumin viskaali totesi, kaksinkertaistetaan työteho!

Kirjoittamista oli ollut jo viikkoja pakko jatkaa niin myöhään yöhön kuin vain suinkin pysyin hereillä, mutta aivan lopussa siitäkin piti mennä yli. Kun silmät eivät enää pysyneet auki, laitoin kännykän herättämään puolen tunnin kuluttua ja vaivuin lyhytaikaiseen koomaan. Sitten lisää tekstiä. Jos puoli tuntia ei riittänyt, toinen mokoma päälle ja sitten uusi yritys luomisprosessin pariin. Tätä jatkoin, kunnes novelli oli valmis (tai piti herätä töihin). Ja sillä tavoin viimeinenkin novelli saatiin valmiiksi.

Toimivuudestaan huolimatta en voi kuitenkaan suositella tätä menetelmää kellekään, sillä univaje on kurja kaveri.

Voitto!

Niin vain se kokoelma lopulta valmistui. Erityismahtava kiitos kuuluu toimittaja Anne Leinoselle, joka vuoroin kiritti, vuoroin vaati, vuoroin lahjoi ja vuoroin jousti, jotta minä sain oman osuuteni tehtyä, ja kirja saatiin myyntiin Finnconiin. Jokainen julkaistu novellini on hyötynyt tehokkaasta toimittajasta milloin sellainen on kohdalle osunut, mutta kirjan kanssa toimittajan rooli on kertakaikkisen korvaamaton.

Ja siellä se nyt on, Tähtiviima, kokoelmallinen avaruusnovelleja, kaiken kansan luettavissa. Jos ei muuten niin kirjastosta. Ja mikäli Tähtiviimaa ei jossain kirjastossa ole, tehkää ihmeessä hankintapyyntö! Sillä kirja ilman lukijaa on surkea asia, särö maailmankaikkeuden rakenteessa.

Ja siitä säröstä voi puhaltaa sisään jotain pahaenteistä.

Paluu Putkinotkoon

Sain kasan kirjallisuutta, kuten joskus käy. Kolme laatikkoa täynnä romaaneja ja muuta. Kasan kohtalo on sama kuin ennenkin: Otamme ne, mitkä haluamme, ja loput lähtevät eteenpäin kavereille ja tovereille. Maksutta totta kai, koska eihän niissä ole ainuttakaan meidän markkaamme kiinni.

Kirjoja lajitellessani vastaan tuli Joel Lehtosen Putkinotko. En ole sitä koskaan lukenut, mikä kyllä pätee aika moneen muuhunkin kirjaan, mutta nyt panin merkille tunnereaktion. Vitutusta. Aggressiota. Luin takakannen, missä kirjaa kehuttiin suurin sanoin: ”Putkinotko on Suomen kirjallisuuden hienoimpia merkkiteoksia.” Muuta ei tarvittu – käyrä lähti välittömään nousuun.

Miksi? Eihän minulla ole mitään Joel Lehtosta tai hänen tuotantoaan vastaan. En ole koskaan tavannut miestä tai lukenut hänen kirjojaan. Mistä sitten kumpusi se viha kädessäni pitelemää kirjaa kohtaan?

Pienen hetken miettimisen jälkeen keksin syyn: koulun äidinkielentunnit.

Minä olin äikässä varsin hyvä. Kielioppi ei tuottanut vaikeuksia, ja ainekirjoituksestakin tuli tasaisen hyvää numeroa. Kyse ei siis ollut aineesta, jota olisin inhonnut tai jossa olisin ollut tuskastuttavan huono. Silti jokin äikäntunneissa on hiertänyt jo kouluajoista asti, vaikkakin vasta nyt aloin hahmottaa, kuinka isosta asiasta onkaan kyse.

Yläasteen ja lukion tunneilla meille tuputettiin asioita. Sitähän se koululaitos tekee, ja joku voisi väittää, että se on sen tehtäväkin. En nyt halua lähteä keskustelemaan pedagogisista jutuista, koska aihe on laaja enkä tiedä niistä mitään, mutta oma näppituntuma on, että ainakin tietyissä aineissa saisi olla enemmän luovuutta ja löytämistä. Mielipiteen kunnioittamista. Vaan harvapa opettaja 80-luvulla varsinaisesti kunnioitti oppilaitaan ihmisinä, eikä siis myöskään heidän mielipiteitään.

Äikässä meille kerrottiin, mitkä teokset ovat tärkeitä. Näitä väitteitä ei perusteltu, koska oppilaille ei tarvinnut perustella. Riitti kun asiat hakkasi päähän ja kysyi kokeessa. Ajatteluun tai, herra paratkoon, kyseenalaistamiseen ei ollut mitään syytä sortua. Ja nyt tajusin, että juuri tuosta autoritäärisestä opetustavasta johtuen aloin karttaa sitä kirjallisuutta, jota älymystö, eliitti tai opettajat ihannoivat. En ole lukenut Seitsemää veljestä enkä Kalevalaa enkä Täällä Pohjantähden alla enkä Tuntematonta sotilasta. Enkä Putkinotkoa. En ole koskaan halunnut, tai vaikka olisinkin, en ole päässyt äikäntuntien rakentaman muurin ylitse.

Kyse ei ole ollut tietoisesta päätöksestä. Kyse on koululaitoksen, opetusmenetelmien ja äikäntuntien aiheuttamasta vastareaktiosta. Meille opetettiin, ei niinkään miten runoja tulkitaan, vaan miten niitä kuuluu tulkita, ja samalla lyötiin motiiveja ja sanoja runoilijan suuhun. ”Tätä hän tarkoitti. Tämä on ilmiselvä tulkinta, tähän pitää päätyä.” Ja sen jälkeen en ole juurikaan koskenut runouteen, koska en vittu saatana perkele halua vahingossakaan ryhtyä analysoimaan runoutta.

En myöskään halua lukea niitä kirjoja, joita äidinkielenopettajien leegiot minulta edellyttävät, jotta olisin hyvä oppilas, laajasti lukenut kirjailija tai sanalla sanoen ihmisarvoinen olento. Ajatuskin Putkinotkon lukemisesta kasvatti metrisen kyrvän keskelle otsaa. Yhteen sivistyskirjaan ryhdyin muutama vuosi sitten, kun luin Scott Fitzgeraldin Kultahatun, ja sehän oli aivan hemmetin hyvä. Pitää lukea joskus uudestaankin.

Arvatkaapa mitä kirjallisuutta äidinkielenopettajani eivät arvostaneet. Niin, scifiä ja fantasiaa. Ne olivat jotain, mistä oppikirjat eivät kertoneet ja jotka voitiin ohittaa merkityksettöminä. Sai niitä lukea, tosin. Ehkä ne olivat niin turhaa tavaraa, ettei niistä edes katsottu olevan haittaa. Kunhan nyt luki jotain. Nyt pelottaa ajatellakin, että äikäntunnit olisivat tuhonneet kokonaan, juuria myöten, kykyni nauttia lukemisesta. Puistattavaa. Muttei kaukaa haettua. Peruskoulun ja lukion liikuntatuntien jälkeen en ole kovinkaan usein nauttinut liikkumisesta, vaikka yhdessä vaiheessa kävin lenkeillä ja harrastin kilpauintia ja aikidoa. Sellaisen ilon tappamiseen ei tarvita kuin riittävän pitkään jatkunutta ylenkatsetta ja autoritääristä pakkopullaa. Kun siitä vihdoin pääsee eroon, ei halua enää olla koko paskan kanssa ikinä missään tekemisissä.

Nyt olen järkyttynyt. Vuosikausien ajan minulle on kerrottu, että kannattaisi lukea laajalti, jos aikoo kirjoittaa laajalti. Olen tästä älyllisesti täysin samaa mieltä. Niinhän se on. Ihannoin Boris Hurttaa hänen laajan lukeneisuutensa vuoksi. Saara Henriksson bloggaa lukemistaan kotimaisista nykykirjoista kadehdittavan paljon, ja Tuomas Saloranta on hänkin selvästi lukenut paitsi genrekirjallisuutta myös kaikkea muuta. Ja moni muu. Ihailen heitä ja heidän lukeneisuuttaan! Haluaisin pyrkiä samaan. Silti hyvin harvoin teen mitään asian hyväksi. Ja nyt tunnun löytäneeni syyn.

Siispä heristän nyrkkiäni menneisyyden suuntaan, lausun muutaman sopivan kirouksen olosuhteille, jotka edelleen aiheuttavat allergisen reaktion heti kun puhutaan kirjallisuuden ja etenkin kotimaisen kirjallisuuden merkkiteoksista.

Sen jälkeen siirrän Putkinotkon jäävien kasaan ja otan sen lukulistalleni. Nyt kun tunnistan demonini, voin taistella niitä vastaan. Minähän luen Joel Lehtosta, ja jos kirja on hyvä, nautin siitä. Piru vie.

Vinkkejä aloittelevalle spefikirjoittajalle

Lupauduin esittelemään joitakin resursseja, joista voisi olla aloittelevalle spefikirjoittajalle hyötyä. (Spefi on kattotermi, joka sisältää science fictionin, fantasian, kauhun ja kumman.) Facebookiin kommentiksi heitetty selvitys ehtisi elää korkeintaan viikon ennen katoamistaan parhaimpienkin datamainarien ulottumattomiin. Sen sijaan blogikirjoitus, jonka linkkaan Facebookiin kommentiksi voi rauhassa hukkua blogini syövereihin, mutta sillä erotuksella että myöhemmin edes minä tiedän sen siellä jossain lymyävän.

Oletan nyt, että neuvoja lukevalla on kaksi tavoitetta: 1) kehittyjä kirjoittajana ja 2) saada tekstejään julkaistuksi. Tunnen enemmän novelliskeneä, joten käsittelen tässä nimenomaan sitä. Romaanit hoituvat yleensä kaupallisten kustantajien kautta, tai omakustanteina.

Kirjoittajayhteisöt

Spefikentällä yksi on ylitse muiden: Suomen tieteis- ja fantasiakirjoittajat ry. eli kavereiden kesken Stk. Yhdistys on toiminut vuodesta 1984 ja tarjoaa kirjoittajalle monenmoista. Yksi olennainen juttu on arvostelupalvelu, sillä harkittu palaute on pitkälti se multa, jonka avulla kokemus ja taidot kasvavat. Vuoden 2016 jäsenmaksu on 16€, alle 18-vuotiailta 8€.

Kotisivu: http://tieteiskirjoittajat.net/
Facebook-ryhmä: https://www.facebook.com/groups/tieteiskirjoittajat/

Asuinpaikasta riippuen seudulla saattaa toimia paikallinen kirjoittajayhdistys, jolla voi hyvinkin olla tarjottavaa sellaisellekin, joka ei vielä ole julkaissut omaa kirjaa. Kannattaa ottaa selvää.

Yliopistokaupungeissa ja ehkäpä jossain muuallakin löytyy usein oma sf-seura, jonka kautta pääsee yhteyksiin muiden scifiharrastajien ja fantastikkojen kanssa. Niissä saattaa kyteä myös omia kirjoittajapiirejä.

Lista sf-seuroista, lehdistä yms.: http://www.tsfs.fi/?sf-faq.html

Kilpailut

Mainio tapa pakottaa itsensä kirjoittamaan tarina valmiiksi on lähestyvän kirjoituskilpailun deadline. Siellä menestyminen saattaa olla kovan kamppailun takana, mutta osallistumatta nyt ei ainakaan pärjää. Pari suurinta alan kirjoituskilpailua ovat:

Portti: Portti-lehden vuosittainen kilpailu, dedis joskus elo-syyskuun taitteessa. Palkinnot ovat messevät ja siksipä myös moni pitkän linjan kirjoittaja ottaa osaa. Taso on kova, mutta se tekee menestymisestä entistäkin mahtavampaa.

Nova: Turun scifiseuran ja Stk:n yhteinen kisa, suunnattu nimenomaan aloitteleville kirjoittajille. Kisan valtti on palautteellisuus, sillä riippuen pärjäämisen tasosta novellistaan voi saada syvällistäkin palautetta. Vuosittainen jamboree, jonka dedis yleensä on keväällä.

http://www.tsfs.fi/?toiminta/nova.html

Noviisi: 13-17-vuotiaille suunnattu Novan sisarkisa. Taidetaan järjestää joka toinen vuosi, joten seuraavaksi tämä olisi luvassa vuonna 2017.

http://noviisi.blogspot.fi/

Tähtivaeltaja: Kisa järjestetään silloin tällöin, järjestävänä tahona Tähtivaeltaja-lehti.

Muita kisoja, isoja ja pieniä, ei välttämättä juuri spefin alalta tosin, järjestetään jatkuvasti. Liittymällä kirjoittamista sivuaviin Facebook-ryhmiin näistä yleensä kuulee. Jotkin tahot jopa listaavat tulevia kisoja, joten kannattaa googlata tyyliin ”tulevat kirjoituskilpailut”. Tässä pari osumaa:

http://www.teonsana.net/kirjoituskilpailuja/

http://netticolosseum.tieteiskirjoittajat.net/viewforum.php?f=6

Kirjoitusoppaat

Jotkut sanovat, että oppaista ei opi mitään. Älä missään nimessä usko sellaista hapatusta. Oppaista voi oppia vaikka mitä hyödyllistä. Minä ainakin olen oppinut.

Opassuosituksia kannattaa kysellä muilta kirjoittajilta, mutta perusteluiden kera. Miksi jokin tietty opas oli ylitse muiden tai erityisen hyödyllinen? Osa oppaista kertoo kieliopista, osa juonen rakenteista, osa kirjoittamisfiiliksestä, osa kustannusalan sudenkuopista. On syytä osata valita juuri omaan tilanteeseen sopivat kirjat.

Minä vinkkaan kolme opasta. Myönnän, että yhdessä niistä olen itse kirjoittajana. Sen älköön kukaan antako laskea kirjan arvoa.

Kirjoita kosmos: perussettiä spefikirjoittajalle. Kirjaa saa Stk:lta.

http://tieteiskirjoittajat.net/julkaisut/kirjoita-kosmos/

Kummallisen kirjoittajat: tässä kaivaudutaan syvemmälle siihen, miten toimiva maailma rakennetaan. Minä puhun omassa osiossani palautteellisuuden hyödyllisyydestä. Stk:n julkaisu.

http://tieteiskirjoittajat.net/julkaisut/kummallisen-kirjoittajat/

Joskus näitä kirjoja saa kimppahintaan. Kysyminen ei maksa mitään ja saattaa säästää euroja: tilaukset@tieteiskirjoittajat.net

Jeff Vandermeerin Wonderbook on visuaalisestikin häikäisevä teos todella nerokkaalta mieheltä. Peukutan! Toki jokainen osaa netistä hakea, mutta laitan nyt yhden linkin:

http://www.adlibris.com/fi/kirja/wonderbook-9781419704420

Ja tokihan näitä kirjoja voi hakea kirjastosta. Jos ei löydy, ei muuta kuin hankintapyyntö vetämään. Kustantaja kiittää. Ja seuraava kirjaa etsivä kirjoittaja.

Julkaisupaikat

Suomen sf-lehtien kattaus ei ole enää niin laaja kuin joskus takavuosina, mutta tarjontaa on edelleen. Jokainen niistä julkaisee myös spefinovelleja, joskin tietyt rajoitukset on hyvä huomioida.

Tähtivaeltaja: Julkaisee novelleja, mutta ei isoja määriä. Laatuvaatimukset ovat kovat.

Portti: Julkaisee pääsääntöisesti kilpailunsa kautta tulleita novelleja, mutta ajoittain muitakin.

Spin ja Kosmoskynä: Julkaisevat kyllä novelleja, mutta kumpikin supisti painetun lehden ilmestymistä 2 kertaan vuodessa. On oletettavaa, että Nova-kisan sato haukkaa tilasta ison osan.

Netti-Kosmoskynä: Lehti toimittaa tekstit kuten painetussakin versiossa, ja lopputulokset julkaistaan netissä. Ei jää ainakaan sivutilasta kiinni.

http://www.kosmoskyna.net/

Usva: Ilmestyy netissä säännöllisen epäsäännöllisesti. Arkistot ovat laajat, joten hyvää luettavaa riittää viikkokausiksi.

http://usvazine.net/

Kuiskaus pimeässä: Lovecraftiaanisen kauhun lehti, joten tarjottavien novellien on istuttava teemaan.

Kuolleen silmät
: kauhulehti, eli novellien on oltava kauhua.

Alienisti, Escape, Marvin: Ilmestyvät miten mielivät. Näistä Alienisti (Jyväskylän seuran lehti) lienee otollisinta maastoa. Escape ja Marvin tekevät pääasiassa erikoisteemaisia numeroita.

Tapahtumat

Stk on nyt järjestänyt jonkin verran kirjoittajatapaamisia.

Finncon järjestetään about joka vuosi ja siellä on kirjoittajille ohjelmaa ja tilaisuuksia verkostoitua mielin määrin. Tätä kirjoitettaessa seuraava Finncon on vajaan kahden viikon kuluttua (1.-3.7.2016) Tampereella.

http://2016.finncon.org/

Mafiat: kaupunkien sf-seuroilla on kuukausittaisia tapaamisia (toisilla useamminkin), joita sanotaan mafioiksi. Siellä tapaa genren harrastajia, ja luultavasti myös kirjoittajia.

Tämä esitys oli lyhyehkö ja suurpiirteinen. Tietoja täydennetään tarvittaessa ja virheet korjataan bongattaessa.

Shimon Finncon-ohjelma

Finncon tulee, enkä ole valmis. Pitää kirjoittaa yksi esitelmä ja lukea muutama tuhat sivua kirjoja. Lauantaiksi pitää hankkia eväät, muuten jää syöminen väliin. Olen meinaan aika monessa ohjelmassa mukana, ja jossain välissä kirjakirppiskin pitää kammata läpi.

Jos ei alla olevasta muutoin selviä, noilla kalenteripäivillä minulta ilmestyy uusi novellikokoelmani Tähtiviima. Asia kyllä saatetaan mainita sivulauseissa pari kertaa. Teitä on varoitettu.

Faneja ja muita kiinnostuneita ajatellen, saanko esitellä:

Shimon Suuri Finncon-ohjelma!

PERJANTAI 1.7.

Jalat pöydälle, ei con-nakin con-nakkia. Saatan aloittaa päivän Vammalasta ja könytä läpi Vanhojen kirjojen päivien tarjonnan ennen kuin suuntaan Tampesteriin. Siellä ainoa olennainen ohjelma tapahtuukin virallisen con-päivän jälkeen.

Klo 18.30-02 / Tähtiviiman julkkarit / Vihtorin kirjasto, Satakunnankatu 13

Meillä on oikea julkkarikvartetti (ja Facebookissa eventti samalla nimellä). Kohotellaan maljoja ja tuoppeja neljän uuden kirjan kunniaksi hotellin ravintolassa reilun kilometrin päässä Tampereen yliopistolta. Juhlinnan kohteita voi ostaa omakseen paikan päällä.

  • Shimo Suntila: Tähtiviima (Osuuskumma)
  • Eero Korpinen: Patli Dunin yö (Kuoriaiskirjat)
  • Shimo Suntila (toim.): Teräskoura ja muita sivuja Stepanin koodeksista (Kuoriaiskirjat)
  • Tuomas Saloranta: Musta tähti ja muita tarinoita tulevaisuudesta (Kuoriaiskirjat)

Siis kirjoja. Kukapa nyt roskakirjailijaa haluaisi nurkkiinsa pyörimään. Sellainen syö paljon. Eikä edes mennä siihen, miten täytetty roskakirjailija tai roskakirjailijantalja lisäisi kulttuurikodin katu-uskottavuutta juuri nimeksikään.

LAUANTAI 2.7.

Klo 10-11 / Esikoiskirjailijapaneeli / Luentosali D10b

Pääsen jututtamaan neljää esikoiskirjailijaa siitä, millainen oli tie kirjailijaksi, mitä se toi tullessaan, mitä se vei mennessään ja miltä tulevaisuus näyttää. Jos haluaa varustautua hyvin kuten minä, tässä lukulista:

  • Jaakko Markus Seppälä: Lemen (Like)
  • Dare Talvitie: Epäsoinnun periaatteet (Myllylahti)
  • Elina Pitkäkangas: Kuura (Myllylahti)
  • Liliana Lento: Dionnen tytöt (Tornikustannus)

Ohjelma tituleeraa minua esikoiskirjailija-emeritukseksi. En tiedä tarkoitetaanko sillä sitä, että ensimmäisen kirjani Sata kummaa kertomusta julkaisusta on jo huimat kaksi ja puoli vuotta vai sitä, että esikoiskirjailijuuteni loppuu toisen kirjani Tähtiviiman ilmestymiseen, mikä tapahtuu Finncon-ohjelman julkistamisen jälkeen mutta ennen varsinaista ohjelmaa, mutta kumpikin kelpaa. Ensimmäinen kerta kun olen emeritus missään.

Klo 11-12 / Julkistamistilaisuus: Naakkamestari ja Tähtiviima / Luentosali A05

Jos haluaa vaikuttaa fiksulta, kannattaa hakeutua fiksuun seuraan. Siksipä minä hoidin itseni ohjelmaan arvoisan kollegani J. S. Meresmaan kanssa. Häneltä kun on ilmestynyt Robustoksen pienoisromaanikilpailun voittanut kirja Naakkamestari, ja minä haastattelen häntä sen tiimoilta. Sitten vaihdamme osia ja J. S. jututtaa minua uudesta novellikokoelmastani Tähtiviimasta. Tähänkin ohjelmaan voi valmistautua, ainakin puoliksi:

  • J. S. Meresmaa: Naakkamestari (Robustos)
  • Shimo Suntila: Tähtiviima (Osuuskumma)

Tähtiviimasta saattaa olla e-kirja saatavilla jo etukäteen. Tarkkailkaa Osuuskumman Holvia.

Klo 12-13 / Koodeksin jäljillä / Luentosali A4

Kirjoitin Stepanin koodeksista jo artikkelin Kuolleen silmiin (1/15), joten miksi en pitäisi aiheesta samalla vaivalla luentoa? Lisäksi olen toimittanut kaksi kolmesta ilmestyneestä Koodeksi-antologiasta. Maamme johtava Koodeksi-asiantuntija siis! Tulkaapa kuulemaan, mistä koko Koodeksi-myyttoksessa on kysymys, mistä se sai alkunsa ja miten siihen pääsee mukaan.

Klo 13-14 / Haastattelussa JP Ahonen / Luentosali D10b

JP Ahonen on kuuluisa jo vuosien takaa Puskaradiosta ja Villimmästä Pohjolasta, mutta massiivinen läpimurto tapahtui mahtavalla Perkeros-sarjakuvaromaanilla, jossa black metal, fantasia ja kauhu sulautuvat kauniisti yhteen. Merkittävä kirja, merkittävä mies, ja häntä haastattelee, no, minä tietenkin. Lukulista:

  • JP Ahonen & KP Alare: Perkeros

Klo 14-15 / VAPAATA

Tai no, TSFS ja Tutka viettävät kolmen kirjan julkkareita, ja yksi niistä koskee minua. Ja samaan aikaan Anne Leinosella on kunniavieraspuhe, ja Anne lie yksi merkittävimpiä vaikutteita urallani. Pitänee pistää probleema puoliksi ja osallistua ensin julkkareihin, joista sitten singahdan Annea kuulemaan.

Klo 15-16 / Tähtifantasiavarjoraati / Luentosali A4

Jaossa on Tähtifantasiapalkinto, mutta jännityksen maksimoimiseksi voittajasta tietämättömät panelistit keskustelevat ehdokkaista salaisuuden tuntevan puheenjohtajan alaisuudessa. Voittaako väärä kirja jälleen? Tule, kuule ja ihmety! Kanssapanelistejani ovat Sini Neuvonen ja Marko Kivelä, puhetta johtaa maanmainio seuramies Aleksi Kuutio. Lukulista on ehdokaslista:

  • Haruki Murakami: Maailmanloppu ja ihmemaa (Tammi, suom. Raisa Porrasmaa)
  • Siri Pettersen: Odininlapsi (Jalava, suom. Eeva-Liisa Nyqvist)
  • Patrick Rothfuss: Viisaan miehen pelko (Kirjava, suom. Satu Hlinovsky)
  • Markku Sadelehto (toim.): Wendigo ja muita yliluonnollisia kauhukertomuksia (Jalava, suom. Matti Rosvall)
  • Shaun Tan: Etäisten esikaupunkien asioita (Lasten Keskus, suom. Jaana Kapari-Jatta)

Luettavaa on luvalla sanoa suorastaan demoninen määrä sivuja. No sleep ’till Finncon.

Klo 16-17 / VAPAATA

Paitsi Atoroxia pitänee mennä seuraamaan. Itse en ole ehdolla, mutta moni kollega on.

Klo 17-18 / VAPAATA

Lienenkö enää hengissäkään tässä vaiheessa tapahtumaa? Naamiaisten aikaan voisi olla hyvä hetki kurkata, millaiseen kuntoon heinäsirkkaparvea muistuttava bibliofiililauma on kirjakirppiksen jättänyt.

SUNNUNTAI 3.7.

Klo 16-17 / Fantastinen matkaopas / Luentosali A1

Jonkinmoista suosiota kerännyt Matkaopas-sarja jatkuu. Saamme jälleen vieraita toisista todellisuuksista ja pääsemme kuulemaan, millaista näihin maailmoihin olisi päästä matkalle. Oppaanne pyrkii kaivamaan esiin ne sanoinkuvaamattomat vaarat, jotka turisteja vääjäämättä väijyvät, niin että osaatte ottaa oikeanlaisen matkavakuutuksen. Lavalla matkalaisia hoopottavia koijareita ja heitä jututtamassa hämäräperäinen mursunnahkatakkinen mies. Ja kaukonäköisille lukulista:

  • Anni Nupponen: Kauheat lapset (Osuuskumma)
  • Helena Waris: Vuori (Otava)
  • Petri Hiltunen: Kuninkaan lapset, Kuolleen jumalan palvelija, Koston merkki (Jalava) ja Taivaan suuri susi (Arktinen banaani)

Jos joku onnistuu saamaan käsiinsä tuon viimeisen Praedor-albumin, lainatkaahan se kiiruusti paneelin vetäjällekin. Alppari meinaan ilmestyy vasta syksyllä.

Summa summarum

Kuusi ohjelmaa! Joku voisi kysyä miksi. Mutta hän ei sitten tuntisi minua kovin hyvin. Miksi tehdä jotain kohtuudella, jos massiivinen ylilyönti on mahdollisuus. Finnconiin 2003 toimitin seitsemän eri julkaisua, ihan vain saadakseni viimeisen kanteen The Seventh Zine. Ei höyrypäälle löytyisi sunnuntailta vielä jotain ohjelmanakkia? Mutta mieluummin semmoinen, jota varten ei tarvitsisi lukea hyllymetriä kirjallisuutta.

Raapaleprojekti 2016

Kirjailija odottaa malttamattomana alkavaa vuotta (Kuva: Outi Puhakka)

Kirjailija odottaa malttamattomana alkavan vuoden kirjallisia koitoksia (Kuva: Outi Puhakka)

[Lättää tähän joku semisyvällinen mukahauska uudenvuoden voivotus]

…ja sen myötä uudet kujeet. Paitsi ettei uudet vaan vanhat. Aion nimittäin tempaista saman projektin kuin neljä vuotta sitten.

Aion kirjoittaa yhden raapaleen vuoden joka päivä.

”Miksi helvetissä?” kaikuu luentosalissa. Ja totta tosiaan, siellähän on takarivissä joku nuokkumassa, luultavasti retroaktiivisesti huomisaamun krapulaansa.

Vastaus on yksinkertainen. Siksi että kirjoittamisen terä ja rutiini, vuoden 2012 aikana vaivalla hankkimani näppituntuma, alkaa olla tylsynyt. Löystynyt. Kateissa. Haudattuna meren mutaan. Hei, tietääkö kukaan, voiko terä löystyä, jos se on meren mudassa? Eikö? Hylätäänkö puolet kielikuvista? No, ei sitten.

Totuus nimittäin on, että epämääräinen yhdistelmä fyysisiä vaivoja, kirjoittajanblokkia, kirjanlukuvelvoitteita ja ns. muuta elämää on alkanut nakertaa tuotteliaisuuttani. Antologioita ilmestyy joka suunnalla ja novelleja voisi tarjota vaikka minne, mutta kun tekstiä ei synny. Tai syntyy mutta hitaalla aikataululla tai lyhyinä purskeina.

Tämä ei kerta kaikkiaan ole hyväksyttävää. Kaikessa pitää olla mukana, uutta pitää syntyä koko ajan. Se on ainoa suoja hidasta kirjallista näivettymistä vastaan. Kieltäydyn näivettymästä, kirjallisesti tai muuten.

Siispä pakotan (taas) itseni kirjoittamaan joka päivä. Jos ei mitään muuta synny, niin raapale nyt ainakin, ja sen imussa toivottavasti jotain muutakin. Ehkä sata sanaa jotain toistakin tarinaa, sellaisia sanoja, joita ei tarvitse seuraavana päivänä lähettää teloituskomppanian eteen.

Tämä on vastaiskuni, ja tähän pyydän kirjailijatovereiden, lukijoiden, ystävien ja kylähullujen apua. Liian monta raapaletta on saanut alkunsa siitä, kun tuijotan ikkunasta pimeälle takapihalle inspiraatiota tai ihan mitä tahansa aihetta hakien kellon lähetyessä vääjäämättä puoltayötä. Jeesatkaa hieman tätä vaihetta. Auttakaa kertomaan muustakin kuin takapihasta.

Heitelkää täkyjä. Esittäkää ”mitä jos”-kysymyksiä. Ehdottakaa mashupeja. Linkatkaa outoja ilmiöitä. Linkatkaa tavallisia ilmiöitä. Pudottakaa tiskiin pari kolme keskenään kinastelevaa termiä siemeksi, tai antakaa ensimmäinen lause, jota voin ryöstöviljellä koko viikon. Tervetulleita ovat myös havainnot arkielämän käsittämättömyyksistä, rokkilevyn biisilista, havainnot historiallisista käsittämättömyyksistä, listat melkeinpä mistä vain, ja kliseet joihin kenenkään ei pitäisi enää ikinä koskea.

Kaikesta kun saa aikaiseksi tarinan.

Jos olen ikinä luvannut kirjoittaa jostakin, nyt on oiva aika hakea lunastus asiaan. Jos on jokin aiemmin esittelemäni hahmo (novellissa tai raapaleessa), josta haluatte kuulla lisää, esittäkää vaatimuksia. Haluatteko itse raapaleeseen mukaan? Kavaltakaa itsenne ja antakaa jokin herkullinen tilanne, jota hyväksikäyttää (viime kierroksella mestautin kirjailija Salorannan Finnconissa hänen uneensa pohjautuen), päähahmona tai visiteeraavana tähdenlentona.

Tai kertokaa joku suosikkinne aiemmista raapaleista. Jos vaikka sieltä löytyisi innoitusta toiseenkin tarinaan. 400 raapaleen lista löytyy Routakodosta:

https://routakoto.com/raapaleet/kaikki-raapaleet/

Palautetta ja ehdotuksia voi heitellä Facebookissa, blogiin, mailitse tai ihan livenäkin.

No niin. Nyt se on sanottu ääneen. Zarquon vieköön. Projekti on enää tekemistä vailla valmis.

366 uutta raapaletta, täältä tullaan!

Roskakirjailija valmiina ryhtymään uudenvuoden juhlintaan (Photo credit: Aleksi Kuutio)

Roskakirjailija valmiina ryhtymään uudenvuoden juhlintaan
(Photo credit: Aleksi Kuutio)

Kirjailijan kesä

Mistä tietää, että blogin pitämisessä ei ole paljon järkeä? Siitä kun työn alla on edelleen blogaus menneen kesän menoista ja sen ensimmäinen versio alkoi ”kohta alkaa olla syksy”. Toisaalta ei juuri muussakaan mitä teen ole mitään järkeä. Siispä blogi menee siinä samassa syssyssä vastakin.

Vanha alku ei kyllä enää kelpaa, onhan jo marraskuu ja aamulla ollut häijyimmillään monta astetta pakkasta. Uusi aloitus kulkekoon siis jotensakin näin:

Kesästä on kulunut jo hetki, aamuisinkin ulko-oven viluisammalla puolella saa kammeta suun auki jääpiikillä, ja kirpparilta pitää etsiä päähän kunnon karvalakki. Sen jälkeen sen kun liimaan kaksi keskikokoista marsua kulmakarvoiksi ja larppaan maineikasta itäjohtajaa fillaroidessani työpaikalle. On siis vihoviimeinen aika sulostuttaa blogosfääriä peruskoulun ainekirjoitusotsikoiden kestosuosikilla: Minun kesäni. (Tarkkaavaisimmat saattavat huomata, että tämä ei vastaa todellista otsikkoa.)

Vuoden alussa pitämäni lukupäiväkirja (tiedosto) kaikesta lukemastani, katsomastani ja kirjoittamastani oli ehtinyt kuolla jo kevään kuitteilla, joten kesää ei moinen pedanttisuus päässyt pilaamaan. Ehkä ne luetut kirjat voisi koittaa rekonstruoida muistin syövereistä, ennen vuoden loppua.

Kesän merkittävin keikka oli Archipelacon, mutta siitä kirjoittelin aikanaan erikseen. Jos jäi kesällä lukematta, tsekatkaa läpi nyt. Edes kuvat.

Would you buy a booklet from this man? In fact, did you? (Photo credit: Henry Söderlund)

Would you buy a booklet from this man? In fact, did you?
(Photo credit: Henry Söderlund)

Heinäkuussa vanhenin taas vuodella. Jos kesän saisi eliminoitua kokonaan, jäisin varmaan ikinuoreksi, sillä talvella en koskaan vanhene vuotta. Tai ikikeski-ikäiseksi, mitä näitä nyt on. On sitä jo huomannut iän kertymisen. Jossain vaiheessa vielä olin täysin valmis laittamaan wappuna niskaani opiskelijahaalarit, mutta muutamaan vuoteen en ole oikein tuntenut enää kuuluvani siihen joukkoon. Ehkä se on se reilun kahden vuosikymmenen ikäkuilu.

Itse bileet olivat jees. Tero Y. toi mukanaan amerikkalaisen filkkaajan David Weingartin, joka esitti muutaman biisin kaapista löytyneellä kitaralla. Soitin tosin oli niin epävireinen, että David toivotti sille hyvää loppuelämää juhannuskokon tarveaineena. Vanha kemistikaverini Jussi V. toi pesueensa paikalle kunnon jenkkiraudalla, ja pääsin minäkin sen kyytiin. Hudson, olisiko ollut vuosimallia 1956, oli komea kuin mikä, ja päätynee joskus johonkin novelliini.

Lopultakaan en huomannut kutsua kaikkia niitä, joita olin meinannut. Archipelacon juuri ennen juhlia sotki ajatusjärjestelmiä sen verran tehokkaasti. Sanoisin muuten, että ensi vuonna sitten taas, mutta silloin syntymäpäiväni osuu Finnconin kohdalle, ja sitä seuraavaa vuotta en vielä edes mieti. Fiiliksen mukaan. Parina aiempana vuonna juhlien teemoina on ollut Portal ja Paranoian vesisotalarppiversio, mutta nyt en saanut mitään kunnon ideaa, ja jälkikäteen jäin pohtimaan, tuliko koko homma vedettyä vain autopilotilla, ilman visiota. Mitään ei kannattaisi tehdä ilman kunnon dravia, ei novellia, ei juhlia.

Pari päivää myöhemmin lähdin kirppisreissulle kirjailijakollektöörien Hurtan & Haarikon kanssa. Perkeleellisesti meille osui kesän kenties kuumin päivä, joten paluumatkalle jostain Laitilan seutuvilta suunnattiin jo iltapäivällä. Saalis oli kohtalainen, ja olennaisempaa olikin viettää aikaa samanmielisten seurassa. Haarikko opetti keikan kuluessa muutaman ammattilaisniksin, joita en tietenkään tässä sen tarkemmin kuvaa.

On ollut yllättävää huomata, miten bibliofiiliys on ollut ystäväpiirissäni vähäisempää kuin joskus aikanaan luulin. 15-20 vuotta sitten vähän jokaisella oli puutelistallaan useampi kirja, joita oli kiva bongailla kamuille omilla retkillään. Tuntui siltä, että kyseessä oli laajan piirin yhteinen harrastus. Jossain vaiheessa kuitenkin huomasin eroavani muista. Monia ei kiinnostanutkaan hankkia täyttä sarjaa Otavan SciFiä tai FAN-sarjaa tai muutakaan. Oikeastaan se olinkin vain minä. Toisaalta en myöskään lukeutunut suurkeräilijöiden joukkoon, koska hankin kirjoja aika harvakseltaan, pari kerrallaan, eikä kokoelmakaan ollut kuin parituhatta nidettä, tai noihin aikoihin ehkä vain tuhat. Kovemman luokan kollektööreillä kun on lähtöjään viisinumeroinen määrä nimikkeitä. Nyttemmin, parin vuoden aikana, olen tehnyt isompia kaappauksia aina silloin tällöin, ja vaikka kokoelman koko ei vieläkään ole mikään rehvastelun aihe, asenteen puolesta alan tuntea jo tiettyä itsevarmuutta sellaisten asialleen omistautuneiden mestareiden kuin Haarikon ja Hurtan seurassa.

Itse asiassa yksi hieno hetki kesän aikana oli, kun pääsin kyläilemään Harri Haarikon luona, vaikka tietenkin munasinkin itseni. Harrin hyllyistä näin, miten kirjastonsa voi järjestellä ja luokitella näyttämään hyvältä. Edgar Allan Poen teoksille, eri laitoksineen kaikkineen, oli oma hyllynsä, scifisarjojen rinnalla kulki omat metrinsä Keltaista kirjastoa, Wanhain herrain teoksille oli taas oma osionsa. Kaikki näytti olevan järjestyksessä ja nätisti esillä. Tämä oli hänen ykköshyllynsä. Naapurihuoneessa oli kakkoshylly, jossa luokittelu ja lajittelu jatkui, rock-kirjallisuudelle oli oma pikkuhyllykkönsä ja muuanna majailee vielä kolmoshylly, jota ei ole niin tarpeen pitää framilla. Joskus ehkä meilläkin on asunto, jossa kirjahyllyt saadaan ruotuun ja rotiin, ja kirjat fiksummin esiin. Mainittakoon, että tämän vierailun myötä vietin useamman illan järjestellessäni omaa kokoelmaani järkevämmin, ja jopa hieman tiiviimmin.

Se mainitsemani munaus liittyy tarjoiluihin, joissa ei ollut mitään valittamista. Lasillinen hyvää konjakkia maapallobaarikaapista, jollaisen itsekin joskus haluaisin omistaa, sekä uunissa tehtyjä lämpöisiä voileipiä, jotka ovat kuuluneet perusruokavaliooni varmaan 35 vuotta. Vaan näissäpä leivissä oli sieniä, ja minä olen sen verran moukka, etten niiden päälle mitään ymmärrä. Edessä oli siis dilemma. Joko kakistelen ja syön mitä tarjotaan, tai paljastan moukkamaisuuteni ja nypin sienet leivän välistä. Päädyin nyppimään. Toista leipää en kehdannut teurastaa vaan lahjoitin sen Borikselle. Seuraavaa kutsua odotellessa!

(Kuvan nappasi h.j. haarikko)

(Kuvan nappasi h.j. haarikko)

Heinäkuuhun kuului muutakin kirjallista menoa, joskin mökkilomaviikko Kustavissa perhe Saarion mökissä oli luonteeltaan enempi pelillinen. Illat kuluivat seurapelien, kuten Carcassonnen, Arkham Horrorin ja Sentinels of the Multiversen parissa. Androidiin ei olla tartuttu sitten parin vuoden takaisen, johtuen ehkä siitä, että sääntöjen selostamiseen menee muutama tunti, ja peliin aivan käsittämättömän monta. Muun vieraskunnan myötä olisi tarjoutunut tilaisuus harjoittaa brasilianportugalin taitojani, mitä ei kyllä usein käy, mutta ei niillä minun päästäni löytyvillä fraasinjämillä olisi muusta puhuttu kuin siitä, onko sairaala kaukana, onko minulla kuuma, ja tilattu olutta. Ja minä en edes juo olutta.

Usvaleirejä kesään mahtui kaksi, ensin perinteinen kesäleiri heinäkuussa ja käsikirjoitusleiri elokuussa. Ristiinan reissuissa on aina rassannut se, että pitkät ajomatkat nimenomaan ratin takana imevät kaikki mehut. Päästiinpä siitäkin dilemmasta, sillä jälkimmäisellä keikalla auto alkoi Ollin ohjauksessa oikutella ja sittemmin koko kytkin antoi periksi. Korjaaminen olisi tullut kalliimmaksi kuin tuntui järkevältä, joten auto joutui sitä myöten myydyksi. Nyt olo on kyllä pirun orpo, liikkumisen vapaus kun oli vapautta sekin, ja nyt on sitten sen varassa, kuinka pitkälle jaksaa pyöräillä, tai kulkeeko Onnibussi. Muu julkinen liikenne on naurettavan hintaista. Katson sinua, VR.

Leiriraporttia ei syntynyt, kummastakaan. Toisaalta muutakin kirjoitettavaa piisasi, ja toisaalta viime vuoden saavutuksia on paha ylittää. Mahtavia kirjakaappauksia, tuliaseilla ja jousilla ampumista, tulenpuhallusta. Positiivisena nostona mainitsen visiitin Helenan (Waris) ja Jannen (Nykänen) luo katsomaan Uniin piirretyn polun perusteella tehtyä elokuvaa, ja tuli siinä tavattua myös melkoista mainetta niittänyt kirjailijatoveri Salla (Simukka). Helenan ja Jannen luona on joka kerta mukava käydä, koska siinä huushollissa yhdistyy uniikilla tavalla rento meininki, fiksu seura ja kiinnostavat keskustelut. Tunkisin sinne kylään viikottain, jos asuisivat lähempänä. Leirireissun negaosastolta löytyy puolestaan kahden öögonin sviddumainen silmätulehdus, joka onneksi ei estänyt paluuajoa.

Traconista, joka järjestettiin syyskuun alussa, kirjoittelin pidemmät pätkät, mutta samalla kun olen vääntänyt tämän tekstin uusiksi, olen myös lyhennellyt monia kohtia. Traconin tiristän nyt yhteen kappaleeseen.

Eka Tracon, menisin toistekin. Olin Arrenin kanssa työvoimana, mutta palveluksiamme ei tarvittu kuin rakentamiseen, joka päättyi lauantaiaamuna. Lopun viikonlopun hengailimme paikalla ja minä tein pikaisen hyökkäyksen alueen antikvariaatteihin. Rakentamisen organisointi teki suuren vaikutuksen. On helppoa olla duunarina, kun koko ajan on selvillä, mitä tehdään ja miksi, ja minne mennään seuraavaksi. Täydet pojot. Kävimme katsastamassa myös yhden cossi-esityksen ja pyhä Zarquon sentään, miten hienoa settiä oli tarjolla. Katselin menoa haavi auki. Loistavia pukuja, mahtavia esityksiä. Woot! Kävimme myös istumassa aikamatkaesitelmän, mutta se oli hukkareissu. Vinkki esitelmöijälle, että alentuva suhtautuminen omaan aiheeseensa ja yleisön luultavimpiin intohimon kohteisiin ei luo hyvää esitystä. Doctor Wholle vittuilu on epäilemättä yhtä antoisaa kuin mille tahansa muullekin aiheelle, mutta yleisö on hyvä osata valikoida oikein. Lisäksi, eiköhän kaikille ole selvää, ettei aikamatkailu ole arkihommaa nykypäivän resursseilla, jos milloinkaan mitenkään, joten sen toistuva alleviivailu yleisön älykkyyttä halveksuen ei ollut varsinaisesti tarpeen.

Se olikin viimeinen keikka, mitä autosta lähti. Sunnuntaina ajettiin Tampereelta takaisin. Seuraavana aamuna meinasin ottaa sen duuniin kauppareissua silmällä pitäen ja ajoin pois parkista. Sen jälkeen ajoinkin takaisin parkkiin ja olin hemmetin tyytyväinen, ettei tarvinnut työntää. Vaikka kyseinen Nissan ehti olla perheemme käytössä monen vuoden ajan, en tullut antaneeksi sille minkään sortin lempinimeä. Enää ei ole tarvettakaan.

Roskakirjailijaseminaarin ohjelma

Roskakirjailijaseminaarin ohjelma

Tapahtui kesällä varmaan muutakin, ja syyskuussa myös. ja Lokakuussa. Kirjoja päätyi haaviin sieltä ja täältä, kirjoittelin novelleja, toimitin kirjoja, kävin Mörövuoren juurella, pelasin Sentinelsiä, sain palautetta Portti-novelliini (deadlinen jälkeen tietenkin) Paikalliselta kirjoittajapiiriltä ja Rumalta vauvalta (mistä suuri kiitos). Vaan mitäpä niistä, eiköhän tässäkin ole jo enemmän materiaalia kuin keskivertolukija jaksaa kahlata läpi. Voisin toki jatkaa vielä kertomalla kolmipäiväisestä rumbasta Turun kirjamessuilla, yhden päivän räjähtävästä ja läpensä uuvuttavasta keikasta Helsingin kirjamessuille tai jopa kolmen hengen (kera kustantaja Salovaaran ja kirjailija Hurtan) roskakirjailijaseminaarista, jossa sielut jynssättiin niin kiivaasti konjamiinilla, että edelleen päässä soi Göstä Sundqvistin tuotanto kilpaa Bobby Aron rallien kanssa. Mutta päätetään nyt kuitenkin tähän.

Archipelaconin saalis

Archipelaconin saalis


Tracon-reissun saalis

Tracon-reissun saalis


Turun messujen saalis

Turun messujen saalis


Helsingin messujen saalis

Helsingin messujen saalis


(Pienempiä saaliita ei ole vaivauduttu dokumentoimaan.)

Five days of science fiction and fandom

I like making con reports. But I’m lazy. Evidently there is a clash of interests inside my head. Last year I wrote about Finncon 2014 and the Usva writers’ camp (in Finnish) but despite my best intentions the Worldcon report didn’t get done. Or should I say, awaits still to be done. I wanted to make sure I wrote about Archipelacon by whatever means necessary. And I found a way.

On Sunday I announced on Facebook a sort of kickstarter. If I was offered at least five alcoholic drinks acceptable to me at the Dead Dog party I’d write the report. Jukka Halme asked how many drinks it’d be for me to write the report in English. While I was originally planning on a Finnish version I saw no reason to get greedy and said the amount was the same. And that was the plan, really. If I was under obligation to write the report I knew I would, and as Worldcon had proved, that was the only surefire way.

Everyone donating had their own list of benefits they demanded, as befits the situation. I have tried my best to meet them and include the named topics here. If something seems peculiar, way off the mark, uncharacteristic or insane there’s the reason, or at least that’s my excuse.

So. My name is Shimo Suntila. This was my Archipelacon.

How did that Vulcan greeting go again? (Photo credit: Henry Söderlund)

How did that Vulcan greeting go again?
(Photo credit: Henry Söderlund)

Five days of science fiction and fandom. Two weeks later I’m still in my happy place.

Going to Åland can be like going abroad. At least it was for me. The locals speak their own weird language in addition to English, the signs and infos are largely incomprehensible except for a few words I happened to know or could guess based on other languages, and I had to travel by means other than a car. That’s the demilitarized zone of Ahvenanmaa alright.

However, there was a time when it was not so, a time when war was exactly what the island was about. I am not referring to the Åland War in the 1850s when Great Britain and France attacked Finland to steal the golden goat. No, I am talking about prehistoric times right after the last ice age. It was then that Åland descended from the sky spiraling out of control and fell into the pond that would become the Baltic Sea. At the time the people living on the land mass to the east were made of granite and they went to war against the invaders from star system Geta. In the end both civilizations were wiped out but the huge ship remained. Eventually it gathered enough dirt and people built Maarianhamina on top of it. This is of course a secret. These things are known only to the wisest of Finns. Them, and Jukka Halme. If anyone has further questions about the matter I direct all inquires towards him. He’ll also be quite happy to discuss the viking space program that took place at a later date on the same island, as well as Plato who was in truth a mushroom man. He was not part of the space program, however.

The cheapest way to travel to Åland is to be shot there with a cannon. Magdalena Hai observes fellow author Morre careen towards the horizon. (Photo credit: J. S. Meresmaa)

The cheapest way to travel to Åland is to be shot there with a cannon. Magdalena Hai observes fellow author Morre careen towards the horizon.
(Photo credit: J. S. Meresmaa)

These days that magnificent sunken starship is indeed part of Finland and the people there mostly speak Swedish which I should know way better than I do. It’s the second official language in Finland and I’ve studied it for six years. Skills wither without use, and things being as they are I deliberately missed my chances at the fannish auction to cultivate my collection with old Swedish sf magazines since I would not have been able to read them. Shame on me.

The reason I and over seven hundred other people had gathered in Alandica, the congress center of choice of the concom, was Archipelacon, or should I optimistically say Archipelacon I, the largest Nordic speculative fiction convention of the year. Normally there would not have been need or time/space for such a con but Finncon 2015 in Turku evaporated before it had even gained steam as the local science fiction society declined to be part of the organizing entity. Suddenly the Finns were faced with a situation of no large national sf con for 2015 and got in bed with Swedes and some other foreign smofs to create something unique – an Ålandish, multinational, transgalactic event of epic proportions.

Thursday

The first con morning broke as they all do: way too early for my tastes. Me and my partner Arren Zherbin had to get up at six to make it to the harbor in time. (Thanks Tomi and Hanne for the lift!) A small consolation was the stream of sleepy Facebook updates by people from other cities who had to wake up even earlier. I had stayed up stapling my booklets together until 3 am resulting in under three hours of sleep. That set the standard for the con as late night parties, hotel breakfasts and early morning commitments in the con don’t mesh well.

Finnish weird at its most glorious

Finnish weird at its most glorious

Once aboard the ferry which resembled more than anything else a cluster of tenement houses made of iron all smashed together we crashed into our cabin. The price difference to a ticket without a cabin was totally negligible and well worth the extra euro or two as we could get two more hours of rest during the trip. I was so beat it didn’t even occur to me to worry about the ferry being attacked by huge tentacle monsters that are know to roam the Baltic Sea and sink smaller islands on annual basis.

At some point during the trip we collected our membership badges and visited the tax free shop for the usual stuff, namely booze and candy. Candy we bought only in trace amounts and booze got limited to one liter of Bombay Sapphire, which on second thought we could have bought on the way back just as well. At no point did we want to lug it around the con for an entire day just in case we wanted to have a sip or two in the evening so we ended up bringing it home unopened.

Most times I can tough it out in uncomfortable physical situations. In this case I just wish we’d have gotten a taxi when we got to Maarianhamina harbor. The backpacks we had were no problem at all, but that damn huge red bag I carried by hand weighed like a spoonful of neutron star matter. At first it was just on the edge of being manageable but then we decided to take off our jackets and stuff them into the bag. After that it started ripping my arm off and the already slow walk ground to a painful slog that lasted for over an hour, perhaps two. Never mind the jetpack, where’s my ghudamn antigravity hoverboard to help me with my luggage? I want the future now!

”Quoth the raven: Bid on me, bid on Helsinki in 2017” -Edgar Allan Smithee
(Photo credit: Henry Söderlund)

Once we got to Alandica we had some time to mill around before the con would start. The smart thing would have been to go and grab a bite but instead we went to give a hand organizing the Fantasy Flea Market on the third floor. In part so we could be of some help, in part so I could do some scouting on the merchandise. A bibliophile has to make some sacrifices. I managed to set a few books aside so when the flea market opened I could start pillaging immediately. Then I went to see the opening ceremony which I mostly missed and the rest I can’t even recall. Some clapping took place, I’m sure.

Next up would have been Fear and Loathing in Hugoland but by that time it was obvious we would need to eat at some point, and after the Hugo discussion my schedule was packed with responsibilities. Right after the opening we went to get pizzas in a nearby place called Diablo in hopes of getting back before the program but the only diabolic thing we encountered was the waiting time. I think they went to hunt the pizzas fresh before cooking them. Hugo was missed but luckily their hot pizza at least managed to be remotely hot, unlike some ”flaming burgers” I’ve had the misfortune of coming across.

”Escape through Desert” by Arren Zherbin
(Click to enlarge)

After pizza we had some time to kill, all of twenty minutes, so we ventured to the nearby library for the art show. The theme in question was sf pirates and Arren had created one of the works displayed. His was the ”Escape through Desert” in which an unlucky pirate has to flee by ground while his comrades ride their beetle-drawn ships in the night sky and an alien city lies in the background in flames and ruin. Now that I have the illustration at my disposal all I need to do is write a matching short story. Show of hands, who’d read it?

After marveling at all the stupendous artwork I had to dash into my first program item to talk about the five books that were up for Tähtifantasia, the award for best translated fantasy book of yesteryear. Said books were Elämä elämältä (Life after Life) by Kate Atkinson, FC akateemiset (Unseen Academicals) by Terry Pratchett, Kuolematon by Machado de Assis (collected from various works), Keltainen kuningas (The King in Yellow) by Robert W. Chambers and Kultainen lohikäärme (Precious Dragon) by Liz Williams. The claim made by the panel description was that the wrong book got the award again, which was a highly speculative approach as the award would be given only at the end of the panel. Leading the discussion was Aleksi Kuutio who was a member of the jury and thus knew the winner already, and Sini Neuvonen was a panelist. When I signed up for the panel I had read only one of the nominees with the intent of reading as much as I could. In the end the only book I had not read a page of was Liz Williams’ because I could not get my hands on a copy in time. My opinion was that Pratchett’s book was not on par with his earlier, more deserving, works, so of course it ended up winning the award and the premise of the wrong book winning was upheld.

FC Akateemiset

After that I had the misfortune of missing the Deep Space Overture, a scifi theme concert held in the main auditorium, and instead sat behind a table peddling books. If Helsinki wins the Worldcon 2017 bid I expect to see Quinsonitus perform there and that I will not miss, barring someone handing out loads of free books elsewhere at the same time.

Esteemed Jerrymen recall Sidney Applebaum solemnly. Petri Hiltunen, Toni Jerrman, Johanna Sinisalo (Photo credit: Henry Söderlund)

Esteemed Jerrymen recall Sidney Applebaum solemnly. Petri Hiltunen, Toni Jerrman, Johanna Sinisalo
(Photo credit: Henry Söderlund)

There was no official party that evening but a gathering took place anyhow at the Arkipelag hotel pool area. We went there for a bit, ended up leaving just in time to make it to the floor accommodation location before they closed the doors. That was at 1 am. The bags were a bit less of a burden as I had dumped my load of our double books into the flea market. But the troubles were not over yet.

We’d gotten two air mattresses from friends to use at the floor accommodation. Because it was a smart thing to do we had tested them at home and found that both held the air admirably, one vigorously than the other. We could screw the vent off by hand from the other mattress, the other needed to be macgyvered with a pen and twenty minutes of sitting on top of it. When I started filling them up I realised that the mattress whose vent could be detached easily was in fact lacking the vent, which in turn was sitting safely on the backrest of our sofa back in Turku. So we had one air mattress with some actual air and the other making its best impression at two dimensional pancake. I slept on the pancake.

Friday

We chose the floor accommodation because it was the cheapest option. As we ended up having a hotel breakfast every morning I’m not sure how much the difference to a hotel room with the breakfast included would have been all in all. On Friday morning we went to Park Alandia, but the selection was a tad small. No bacon, for example.

Johanna Sinisalo and Hannu Mänttäri arriving. Judging by the shadows this picture was taken at 9:47 some 80 years after WWII ended.  (Photo credit: Henry Söderlund)

Johanna Sinisalo and Hannu Mänttäri arriving. Judging by the shadows this picture was taken at 9:47 some 80 years after WWII ended.
(Photo credit: Henry Söderlund)

Even though we were at the con venue in time we somehow missed the first three program items. Or I did. I think Arren was gophering most of that time. I on the other hand went back to flea market to make some new discoveries and at some point relearned that there was a dedicated room for English books, the Alvar Appeltofft Memorial Foundation collection. Sixty boxes full of sfnal goodies! Until then I’d thought that Archipelacon’s loot was going to be pittance compared to my usual hoards. After visiting Alvarfonden room I was starting to rethink my earlier assessment. When the highest price for regular books was 2.50 € and most went for smaller amounts it’s kind of given I got a bit carried away. Afterwards Arren said he knew even before the trip we’d end up bringing back a ridiculous amount of books. I’m a simple man with simple, predictable tastes.

The terrible urge to buy books momentarily satisfied I ventured to the first actual program item of the day with Arren, Life in Fandom starring Gary K. Wolfe (academic GOH), Parris McBride (fan GOH) and George R. R. Martin (literary GOH) with Johan Anglemark chairing the panel. The tales were entertaining and also educational.

Four decades ago fandom was much less fragmented with Star Trek fans starting to go their own way. Now there are comics fans, movie fans, tv fans, anime fans, cosplay fans and some of them even dig that old science fiction. Also back then there was this newfangled idea proposed, ”girls in fandom”, and there were honest to ghu panels about the topic, namely Women, do we really need them? To me, and perhaps to all Finns, this seems insane. Women have had a prominent role in Finnish fandom from pretty much the beginning and been equal in every manner. They write kick ass fiction, chair societies, edit fanzines and geek out on stuff to such an extent that when I came to fandom twenty years ago it never even occurred to me to question the situation. A panel discussion about it would have been more alien than extraterrestrial visitors parking their saucer in our backyard. It boggles the mind to think that there still are in the larger fandom asshats who say women are ruining science fiction.

Karin Tidbeck and Parris McBride look back at the old times. (Photo credit: Henry Söderlund)

Karin Tidbeck and Parris McBride look back at the old times.
(Photo credit: Henry Söderlund)

Among other highlights Parris recalled their skinnydipping expedition interrupted by the secret service (if you don’t know the tale, you just should’ve been there, no excuses) and Gary brought up the fandom ’h’ which I suppose has never been a thing in Finnish fandom. I’m likely the only exception using it or otherwise I’m ignorant of some finnfannish tidbit. The 45 minutes reserved for the program item went too quickly and while I get how it’s a good thing to end a program item while it’s still fun and engaging, I do think we as the audience could have taken one more hour of fandom memories without succumbing to boredom.

Next up was food. The place we chose had small salads and burgers that were not remarkable in any way. I guess there are worse reasons to miss Johanna Sinisalo’s GOH speech but not many, but a humanoid’s gotta eat.

After the break we went to see a panel about comics and heroes and fans being the tool of resistance. Arren was the designated room gopher which makes sense: If you know what you want to see, why not help out the con at the same time since gophers are always needed? Essi Varis talked about her doctoral thesis that commented on Pekka Manninen’s two decades old thesis about the subject. The presentation was quite interesting and I urge folks to catch it should Essi have it give in some other event. After a week the details have gotten a bit hazy but the Hawkeye Initiative was touched upon. All said, we’re all rebels still.

Picture by hoursago

Picture by hoursago

The following hour in the schedule draws a blank so I guess I went to buy some more books. It’s more probable than most other things.

The discussion about Anglo-American fan culture with Crystal Huff, Edward James, Michael Lee and Parris McBride was a nice one but paled a bit compared to the fandom memories earlier. I think the description was too broad. ”Modern SF and fantasy fandom has its roots in the US. But what is it like to be a fan there, or in the UK? What are their conventions like? What is the history, present and future of the Anglo-American fan culture? Our panel discusses these and other questions of fannish nature.” I did learn that the first sf con was in fact held in England and not in US, and that the Japanese Worldcon was more an event divided by the language barrier than a window to Japanese fandom. Also in the Boston area there are three annual conventions, and I’d like to visit them all. Now I need to rob a bank.

The LGBT+ in Scifi panel delivered. I have to confess that at first I didn’t even remember if I had been there or not but Arren reminded me of some talking points. (This lapse in memory has nothing to do with the quality of the panel, however. I’ve noticed I can in a week completely forget the ending of a book I enjoyed reading immensely.) Discussing matters were Suzanne von Rooyen, Cheryl Morgan and Dirk M. Weger. The overall topic was the representation of LGBT minorities in sf entertainment and it turned out that books are moving forward. Young adult books star these days queer protagonists who are advertised on the back covers. The buyer knows what they’re getting. Comics, which was a topic Cheryl later had a presentation about, were also including such characters more and more, but Hollywood was still in a sorry shape. This last point was brought up also in an installment of Postal Apocalypse by Rob Bricken.

They do.

They do.

Dirk expanded LGBT+ to QUILTBAG which he said was more inclusive and sounded warm and fuzzy at the same time. The acronym stands for Queer, Undecided, Intersex, Lesbian, Trans*, Bisexual, Asexual, Gay. I’ll go with that.

In the beginning of the panel it was mentioned that Suzanne and Cheryl had previously discussed LGBT characters in alien cultures but what those arguments were was not said. Later on they came back to it talking whether or not alien trans characters were actually trans, but even then I was left with a vague impression. Cheryl seemed to think that if the alien society did not consider moving between genders an important thing the experience of people from those societies were not comparable to human trans experiences. If the aliens were basically human with a few feathers or headbumps they could, however, be counted.

As a result we bought Suzanne’s book I ❤ Robot and Airship Shape & Bristol Fashion in which Cheryl has a short story. Got both signed as well, naturally.

I wouldn’t be me if I let slip past a chance to grow my collection. Next to info desk in the cafe area a fan auction benefiting some fan fund was brewing so I made my way there in the hopes of scoring some grand victories in the never ceasing quest for more books. I sat down to make some acquisitions and got a full blown Bellis & Marie-Louise show. On the table there were books, Game of Thrones memorabilia donated by George and Parris and old Swedish sf mags. When no one except Aleksi was looking I tossed in a copy of my own book Sata kummaa kertomusta even though non-Finns would have no use for it beyond making a small cape out it.

The prices ended up being rather modest except for GoT stuff which went consistently for over twenty euros a piece, and also whenever Marie-Louise was asking for bids for whichever. Bellis was in theory a damn great seller but the sums he got offered tended to be around 5-10 credit units and whenever Marie-Louise held an item it was almost certainly double. The technicalities of running an auction were mostly not present but never mind the bollocks as that English band would put it. From early on I started to bid on pretty much everything, but only for 1-2 euros. I figured people might be hesitant to offer the first bid but going into a fight would be no big deal. I won not a single item, but still I kept bidding. Actually so much that Bellis declared me a hero. No one else was declared a hero after that which I suppose makes me the last auction hero.

Bellis is the sheriff and Archipelacon is his town. But still he can't make a sale over ten euros. (Photo credit: I'd rather not confess)

Bellis is the sheriff and Archipelacon is his town. But still he can’t make a sale over ten euros.
(Photo credit: I’d rather not confess)

Sata kummaa kertomusta got bundled up with another book and sold for ten euros which is technically the highest price ever paid for it. Unless someone bought it from Suomalainen kirjakauppa in which case they paid over 25 euros for it, which is about twenty too much.

The absolute crown jewel of the day was the fabulous, extravagant and flamboyant Game of Thrones burlesque that began as a birthday party number and grew to an amazing show that first ran in Ropecon (Finnish roleplaying convention) and a month later in Archipelacon. The show was a success both times before and it did not disappoint this time either.

First a George R. R. Martin walked on stage while the real McCoy sat on a bench among the audience looking at his doppelganger rave about how books are important. When it turned out more people had watched the show than read the books Mr. Martin berated the people: ”Shame on you, you should read the books” which produced an immediate reply from the audience: ”Well, finish the fucking books!” Then the music started, Martin disappeared to let his characters tell the tale and garments started dropping on the floor.

While it’s easy to notice only the removal of clothes, a fundamental part of burlesque is the immense joy of the performer while doing so. If I see the people on stage are having the time of their lives I’m all involved. This creates a positive feedback loop where the audience cheers and the performers gain more energy from it giving an even better performance. This is exactly what happened.

(Photographing was not allowed in general. These shots are from the official source and used with permission.)

The Troupe (Photo credit: Tomi Junnila)

The Troupe
(Photo credit: Tomi Junnila)

Ned has no idea what the throne will be used for next. (Photo credit: Tomi Junnila)

Ned has no idea what the throne will be used for next.
(Photo credit: Tomi Junnila)

Sibling relations escalating quickly (Photo credit: Tomi Junnila)

Sibling relations escalating quickly
(Photo credit: Tomi Junnila)

Red Priestess, one woman flash mob (Photo credit: Tomi Junnila)

Red Priestess, one woman flash mob
(Photo credit: Tomi Junnila)

Dragon's Daughter giving a flight lesson (Photo credit: Tomi Junnila)

Dragon’s Daughter giving a flight lesson
(Photo credit: Tomi Junnila)

Starks reign victorious. But perhaps get off the incest chair. (Photo credit: Tomi Junnila)

Starks reign victorious. But perhaps get off the incest chair.
(Photo credit: Tomi Junnila)

Shakespeare can sit on Denmark and swivel. This is how charactercide is done. (Photo credit: Tomi Junnila)

Shakespeare can sit on Denmark and swivel. This is how charactercide is done.
(Photo credit: Tomi Junnila)

Preview of the sixth season, episode one (Photo credit: Tomi Junnila)

Preview of the sixth season, episode one
(Photo credit: Tomi Junnila)

In the end lots of characters lay dead, there were thick, red stains everywhere and the Stark kids stood victorious over the Boffer Throne. Since we’ll have to wait for a few years still to get the seventh book (never mind the sixth) into our hands I’ll take this ending for now gladly. After the show the ketchup covered crew was pulled back right from the door to the showers as there was someone waiting by the backstage door. The Author wanted to meet the folks who were so inspired by his works that they put on such a show.

The show was originally conceived by Mari Saario (with some help from Miri who plays Daenerys) as a birthday present to his husband Mikko who played himself in the role now usurped by the Martin impersonator. Diane de Camerone (Ygritte/Melisandre) has since played an instrumental part guiding the new, growing troupe towards ever greater victories.

I’ve heard tales about, though not read myself, blog posts critisizing the costumes of the performers and dissing the fact there were several body types present instead of just lean and skinny girls. Costumes people are of course quite free to trash as much they like but fat shaming is a shitty thing to do. If you are uncomfortable with the idea of a perfomer weighting more than a feather’s worth taking off clothes in front of you, stay out of burlesque. Parris said that she was glad to see normal bodies and called them ”gorgeous women”.

The pre-party hotel party was hosted by Tomi and Hanne who had an ample stash of lonkero, that tasty oriGINal grapefruit beverage. Tomi had been the photographer for the burlesque show while Hanne had shot the video. In theory we could have re-lived the experience but mostly we watched a video of a cockatoo moshing to Queen.


It’s a mosh-a-long. Bang your head. Until the wall gives in.

The topic for the evening party’s was the Helsinki 2017 Worldcon bid (which I wholeheartedly support, by the way). I assume there was lots of program taking place but if so we missed most of that. I went past when there was a competition for the most maniacal mad scientist laughter and stopped to ask Eemeli Aro if there was still a chance to take part. Since the communication was more or less nonverbal I assumed the answer was no, which was fair enough. I stayed for a few bits of giggling and cackling and then went to look for my friends happy that I had been declined. Those performances were so grand I knew I’d only have embarrassed myself compared to them. Imagine then my surprise when the loudspeaker called my name and I realised that Eemeli had in fact signed me up. As I waded back through the crowd I cringed at the situation and decided to make the best of it.

I took the mike. Drew breath. Deep, booming, from the depth of my lungs, menacing. Yeah, a nice plan. The first sound out was a pitiful one and right then I knew my plan was doomed to be an abysmal failure. Then again I really hate to admit defeat. I took what I got and ran with it making the laughter more insane and ending it with something like from a man who’s been laughing by himself and suddenly notices that a hundred people are watching. I made my exit and almost got where I was going before being called back once more. Apparently my vocal disaster recovery reflexes were good for the second prize which was a Helsinki 2017 t-shirt so large I could easily wear it over my leather jacket. Und I did.

The Fez - tendrils run deep (Photo credit: Henry Söderlund)

The Fez – tendrils run deep
(Photo credit: Henry Söderlund)

Best plans are formed and take shape based on jokes and idle chit chat. The previous year me and Tuomas Saloranta fought over the title of Finland’s Last Trash Author, a title formerly held by one of Finland’s most notable horror writers, Boris Hurtta. That battle with boffer swords had ended in a tie despite Tuomas’s despicable attempts to cheat his way to victory. He did it all, employing cronies to ambush me, distracting the referee and succumbing to using waterguns. The plan was to have another grand fight at Archipelacon but some two months before the fact Tuomas decided to skip the con. Talking with Aleksi Kuutio and some other folks it emerged that I could just claim the title and hold a press conference about it. Aleksi promised to write the press release and the plan was a go.


Witness the fight. Witness us. Witness me.

This is one reason I love my fandom. It’s totally crazy on which I can bounce my own crazy, with weird and unexpected results.

Case in point: the fetsie. Ninni had a fez which traveled around more than all Archipelacon members combined. Hannu Mänttäri coined the term fetsie to describe a photo you’re probably picturing in your heads right now. I wanted to take one as well but at the time The Fez was not yet done sucking out all the ideas out of Aleksi’s head. On the other hand it stayed on my head just for a few seconds. Would make me think if I was still capable of doing so.

Cheryl Morgan ready to pounce. Did we hear about the photographer after this? (Photo credit: Henry Söderlund)

Cheryl Morgan ready to pounce. Did we hear about the photographer after this?
(Photo credit: Henry Söderlund)

Saturday

Arkipelag charges almost double for their breakfast compared to Park but I suppose the extra euros were worth it. With what I ate I managed to survive until the end of the con day with the help of two sandwiches from the green room. A good thing too as Saturday was totally packed.

Finnish horror panel. At 10 am it really was. (Photo credit: Henry Söderlund)

Finnish horror panel. At 10 am it really was.
(Photo credit: Henry Söderlund)

I started by being a panelist about Finnish horror literature with Nina Korento, Anne Leinonen and Matti Järvinen who was chairing. Arren was again the designated program gopher. I was quite convinced that the two hour slot reserved for us would be too much but it turned out I was wrong. Somehow we had items to discuss the whole time. Items such as are there topics we would not care to write about because they would be too heavy or traumatic. After some pondering we all found something, more or less along the same vein. I’d be hesitant to create a story focusing on the death of a child, or at least would know going in that it would be taking a bigger toll on me than some usual run of the mill horrorish tale of the macabre.

Right after, the man of the world that I am, I had to dash to hold my press conference. As previously mentioned it was time to stake my claim, out Tuomas Saloranta as a lily-livered coyote that he was and declare myself as Finland’s Last Trash Author. That’s the more literal translation although perhaps ”pulp author” makes more sense to the rest of the world. Here’s a very brief history of the title.

The trash author with his first vodka shot of the morning. (Photo credit: Aleksi Kuutio)

The trash author with his first vodka shot of the morning.
(Photo credit: Aleksi Kuutio)

Boris Hurtta has been writing horror and fantastic stories for over a quarter of a century and is perhaps most famous for his chtulhuesque short stories. Around the same time he started out the pulpish magazine scene was fading out and he dubbed himself Finland’s last pulp author. Then last year, after having watched me and Tuomas churn out short story after short story of space adventures, fantasy romps and horror pieces he said that in fact he wasn’t the last one. It was either me or Tuomas. A title like that can’t be shared, of course, and we resolved to settle the matter at the backyard of Finncon, Finland’s prominent sf con that draws a crowd of thousands. As told, that battle ended in a tie.

In the press release I called Tuomas by many names, most referring to his lack of presence in Archipelacon against the agreement. I also promised to make a cape out of pages of my only solo book Sata kummaa kertomusta, which Tuomas’s publishing house Kuoriaiskirjat incidentally published. I called the situation a diplomatic incident. I also bragged about having a shitload of money and aiming to be among such stars as John Ringo, Robert Stanek and Harry Turtledove. I guess I should read some of their books one of these days just so I’d know what I presumably said.

”I missed Gary K. Wolfe for this. Bloody hell.”
(Photo credit: Aleksi Kuutio)

Among the press corps was the esteemed yellow press journalist Jukka Halme who to his indignation realised he had to miss a talk by Gary K. Wolfe to cover the press conference. Sorry Jukka, your presence was much appreciated, even more so considering your ultimate sacrifice.

Tuomas has already replied to my declaration. He made s statement saying: ”It is a clear indication of Suntila’s cowardice that he gives his proclamation in a demilitarized zone. The matter is far from settled and it will be addressed in Finncon 2016. There is a tradition of revolutions beginning from Tampere!” If you want to see the next exciting chapter you have to come to Finncon next year.

This was the poster for the fight in 2014

This was the poster for the fight in 2014

After the press conference I had a bit of time before the next program. I can’t recall what I did but the safest bet again is bought some books. it always is.

Adding deeper darkness to a night already devoid of stars is a quote from Martin Luther King Jr. and also the name of the program item where Pete Sutton discussed dark fiction, the reasons why people are drawn to it and what it is all about. That made me think why I do it. I never liked reading horror when I was younger and now I’ve written it enough to be asked to a panel about the topic, so there has to be something drawing me in. I guess dark fiction says something about the true state of the world. There really are monsters, fear exists for a reason and safety is more a construction of the mind than an actual, tangible thing. Dark fiction reveals it all and allows us do come to terms with it. The actual presentation, which was a real professional-looking slide show that covered what Pete was saying realtime, and he got it wrapped within the time limit despite not having a full hour at his disposal. He also invited us all to choose a sense and write about something we’ve seen, felt, heard, smelled or tasted that made shivers run down the spine. Such stories should be submitted to him at brsbkblog@gmail.com.

Me and J. S. practice the secret Osuuskumma handshake. Or I fell for the ”pull my finger” schtick again.
(Photo credit: Magdalena Hai)

As a member of the co-op publishing house Osuuskumma I had a second round of duties to sit behind our table and sell books, and sell books I did. Not terribly many since it was already the third con day and either people had bought what they wanted or they were waiting for the last day, but I still managed to convince a few passersby to take the chance now, now now now, and not delay the decision another minute.

Right around the corner there was art taking place. Pau Norontaus who has made some illustrations for Spin, Finland’s oldest sf fanzine which I edited for seven years back in the day, was making caricature fantasy and scifi drawings of people waiting in line. I placed myself there in a virtual capacity and when my turn was up Pau kindly moved her chair a bit and asked what I wanted to be. I had no idea of my own, well, not any good ideas, but luckily Hanne had stopped by briefly and suggested a Discworld wizard. Pau made a quick sketch and it was a spitting image of how I like to see myself (far enough removed from reality). After my approval she finished it and I have to say it’s bloody great. If Pau is having another go someplace I urge attendees to queue up.

Wizard me this. (Sketch by Pau Norontaus)

Wizard me this.
(Sketch by Pau Norontaus)

And on to the next item! I made my way to the main auditorium with Arren to listen Edward James talk about the disabled heroes in Lois McMaster Bujold’s work. The obvious starting point of course was the main protagonist of the Vorkosigan series, Miles Vorkosigan, who was born quite deformed and required heavy surgeries just to survive. This all in a society where deviations from the norm are not so much frowned than fired upon. As Edward went through the characters it became apparent that Miles is far from the only character who is disabled in some way. I have read a handful of Vorkosigan books but as a bibliophile I do own them all. I really should read through them at some point. Lend me a year or two, mate?

When the Archipelacon program team asked people for ideas and promises of doing program I submitted nothing, lazy bastard that I am. I merely mentioned that I would be available for panels and such should they need someone like me to talk about random topics. Thus I ended up in a panel about ”from writer to author” with two of my writing circle (The Local Writing Circle) members and good friends Nina Korento and O. E. Lönneberg whose name is actually Olli. Chairing the panel was Johanna Sinisalo whose name pretty much everyone attending Archipelacon should know as she is, in my opinion, the most successful Finnish speculative fiction writer who has done everything from hard sf short stories to literary novels with speculative elements and won more literary awards than I guess anyone else in Finland. At least in sf circles, she’s won the prestigious Atorox award seven times not to mention the Finlandia.

I Tried to find a picture with Nina and Olli with their clothes on but couldn't. So, here's Archie guarding a mug of rum.

I Tried to find a picture with Nina and Olli with their clothes on but couldn’t. So, here’s Archie guarding a mug of rum.

Me, Olli and Nina are in slightly different stages of our careers. I’ve been writing seriously since 2012, been in twenty anthologies, published a book and had several magazine publications as well as some success in writing competitions. I have a short story collection coming out next year. Olli has published a few short stories, gained some merits in competitions and his first fiction collection is looking for a publisher. Nina has published some short stories while creating outfits for bands like Korpiklaani and started her burlesque career with her dual role as Ygritte/Melisandre being the most notable achievement so far. Johanna asked about where we came from, what our ambitions were and how we got to where we were now. The room was rather packed I’m delighted to say and the audience took part by asking questions as well. We could have easily talked for an hour more but had to stop because we had no time machine. A terrible oversight on the concom’s part.

After the panel I talked briefly with a young writer (well, younger than me which plausibly covers about a quarter of a century) and said that the most important thing to take from panels and talks such as ours was that one should only take with them the advice that seems to make sense, and discard the rest. What has worked for me could be absolute poison to someone else and thus following me would be daft. I asked if she was going to be at the party in the evening and said she could look me up if she wanted to continue the chat. It’s one of those things you say and truly mean but don’t really believe will come to anything. Then I had to excuse myself and run, because I sure as manala did not want to miss Jukka Halme’s prog ”Kuis?”. I didn’t know what it was going to be about but with Jukka I really didn’t need to. Quality is assured every time.

Turned out I knew the setting, in fact I had taken part in it a few years ago in Tähtivaeltajapäivä, a super duper one day con held every now and then in Helsinki. Jukka puts together two teams who compete against each other by answering his insane and insightful sf questions, true conundrum for the khazi. Some members of the teams were volunteers. Others were ordered to be volunteers. Me and Nina were volunteers in team Amoeba with Sten Thaning captaining us. (Jukka provided the names I forgot, I’m lousy with names as I told quite a few people at the con.). In the other team, Team Beast, there was Aleksi Kuutio, James Shields and captain Tobes Valois. Jukka Särkijärvi tabulated the results.

Cuteness overload! Such fabulous shoes. Wow. (Photo credit: Henry Söderlund)

Cuteness overload! Such fabulous shoes. Wow.
(Photo credit: Henry Söderlund)

One form of question was a list of four items that were connected to each other, but still one of them did not really fit in. We really lived up to the tag line: ”A Quiz Show of General Ignorance”. Then we had to name the movies depicted in the fantastically wacky movie posters from places like Japan and Eastern Europe, and name book covers by one author or another. In that last part I really did worse than I should have considering my status as a book collector.

At one point I was not certain what the question was, or how English is pronounced indeed. I meant to say to Jukka: ”So, what you are asking…” to which he replied: ”I am asking, you may be assking.” What can a man do in such a situation but embrace the title. ”I am the assking!” I shouted and that was that. Now I have to print new cards for myself. The quiz we lost fair and square and got our asses handed to us, which of course is completely appropriate considering my new moniker. I missed the Hardcore Collector program for the quiz but The Assking regrets nothing.

No rest for the wicked, as the next prog already loomed in the immediate future. Gaie Sebold, Marianna Leikomaa and Nastia T talked in Sexy Times in Science Fiction and Fantasy about erotic speculative fiction, what’s hawt and what’s nawt, what makes a good steamy story and what to call all the anatomical parts involved. The answer is: Whatever the characters would call them.

Nastia T talks about sexy times. Also science fiction and fantasy. (Photo credit: Henry Söderlund)

Nastia T talks about sexy times. Also science fiction and fantasy.
(Photo credit: Henry Söderlund)

Nastia T said that she did not appreciate everyday fantasies since why write about them if you can just go and experience them. When she writes erotic fantasy it’s in the realms of impossible like a living pen fucking and squirting ink as it climaxes. As she is Peruvian most of her fiction is in Spanish and thus beyond my current language skills but Gaie Sebold’s books are quite available and I could have sworn I saw some at the con but by the time I went to look for them they had disappeared from the tables. Guess I’ll hit Bookdepository later for those Babylon Steel books.

I myself seem to write about sex rarely. On top of my head I can recall one story and that was published under a pseudonym. Not because the story warranted it really, rather it was the convention of the magazine to use pen names. I played along. A drabble I once wrote touched upon the subject along a tangent. I realised there was a generation ship writing competition with the deadline a day away, and I knew I couldn’t write a full story, but a drabble I could. Here’s the English version. Not because I think it’s amazingly clever but I can cover one of my mandatory challenges with it.

A Way to the Stars

Henri flicked the hologram on. A surprised and uncomfortable silence took the room.
”Here’s my idea how to implement the plan. I followed all the specifications to the letter. Propulsion is generated by plasma motors and solar sails. They will get the ship to Gliese 581 in four millennia. The biosphere technology has been tested in thousands of simulations and can support ten times the maximum projected population. Service robots and nanotechnology will maintain ship’s integrity and patch the possible punctures by micrometeors. It accommodates a crew of ten thousand.”
Henri fell silent and looked at us. In the hologram there was a slowly rotating, anatomically correct penis.
”There’s also another model,” Henri said and the picture changed. I don’t want to say anything else about it.
”Why those… shapes?” I sputtered with difficulty.
”You said we should design a gender ship,” Henri said genuinely surprised at our reactions.
I buried my face into my hands.

Mobile Archipelacon Strike Kommand gathers

Mobile Archipelacon Strike Kommand gathers

Masquerade I had to miss as my last prog was up. I went to read some of my drabbles with other people from Osuuskumma plus Annmari Dannebey. Apparently we were about the only people who missed the masquarade seeing as how our audience was three people. One I think was Annmari’s friend, one was Matti who chaired the horror panel and the last was the president of the Finnish Science Fiction and Fantasy Writers Association. Who apparently fell asleep during the reading. He did not ask to remain anonymous so give a big hand to my good friend and colleague, one mr. O. E. Lönnberg who was courageous enough to do what I at times only avoided doing by pinching my leg or stabbing my arm with a pen. When the body says it’s time to fall asleep, fighting against it is very nearly impossible. After our reading for the encore I asked him to read one of his flash fiction stories as well and he did, the story that had just won the Turku Medieval Market writing competition a few days before.

This was the day when I was too busy to eat properly. After 9 pm the regular food joints had already closed and the night kebab kiosk across the con venue was not yet open. Luckily I found out that Diablo’s evening stall was operational and went there for pizzas for me and Arren. I was joined by my Osuuskumma mate Maria Carole whose first book came out this year. Tulen tyttäriä, so look it up. I should make time for that as well… We headed to the water front to consume our bounty and rarely has a pizza tasted so good. Hunger tends to have that effect. Somewhere behind us, across the street in the hotel pool area, the Brotherhood without Banners was raffling off direwolf pups and whatnot.

Senor Humidor's cigar club (Photo credit: Henry Söderlund)

Senor Humidor’s cigar club
(Photo credit: Henry Söderlund)

We milled around in the party for a bit before someone nudged my sleeve. To my great surprise it was Eeva, that young writer from before. She said she had some text samples with her and asked if I maybe had some time to look at them and offer my opinion. I had indeed previously said I could do exactly that, expecting to get something maybe in email at some later point in time, but saw no reason why I couldn’t do it right then and there. She had more balls than I would have in a similar situation and that I simply have to respect the hell out of.

Me, Arren, Eeva and her friend Terhi took over an abandoned table pretty much as far away from the center of the action as possible. I read the piece and formulated some kind of feedback about what worked as it was and what could be tweaked to work a little better. I have no idea if it was useful at all. I can only hope. It’s the same with editing anthologies. I point out errors, do corrections and offer ideas seldom knowing if the writer sees it as a beneficial working relationship or someone bugging in with their ill-conceived opinions. After the feedback we stayed where we were and continued chatting about stuff. At one point Martin walked by and as Eeva and Terhi had been bouncing in their chairs for a chance to have a picture taken with the esteemed GOH they seized the moment. Eeva handed Arren the camera and gave instructions how to go about catching their souls inside that infernal machine. It did not go like in Strömsö. Some thingamagik that should’ve been on automatic was left on manual. On the plus side you can simulate being really drunk just by looking at the fuzzy photo.

There is nothing wrong with your computer monitor. Do not attempt to adjust the picture. We are controlling transmission. If we wish to make it louder, we will bring up the volume. If we wish to make it softer, we will tune it to a whisper. We will control the horizontal. We will control the vertical. We can roll the image, make it flutter. We can change the focus to a soft blur or sharpen it to crystal clarity. We prefer the blur. (Picture credit: Drunken imp in a box)

There is nothing wrong with your computer monitor. Do not attempt to adjust the picture. We are controlling transmission. If we wish to make it louder, we will bring up the volume. If we wish to make it softer, we will tune it to a whisper. We will control the horizontal. We will control the vertical. We can roll the image, make it flutter. We can change the focus to a soft blur or sharpen it to crystal clarity.
We prefer the blur.
(Picture credit: Drunken imp in a box)

During the evening we were joined by other writers like Nina and Olli but eventually had to call it a night. That 7 am wake up schedule wasn’t doing any favors and I suspected that the folks running the floor accommodation preferred us not having to burglarize our way inside.

Sunday

Another day, another breakfast. Bacon was calling so we headed to Arkipelag where we met again Ninni and Henry like the day before. Henry had missed my fabulous press conference by mistake which lead me to do my best disapproving Schopenhauer impression. I still have ways to to go but I study under the master.

I disapprove. Something. (Photo credit: Henry Söderlund)

I disapprove. Something.
(Photo credit: Henry Söderlund)

Into the breach one last time. Arren’s neverending quest to gopher interesting programs meant we were at con site some twenty minutes before game time and headed to the small auditorium to listen to Cheryl Morgan’s presentation about LGBT superheroes. Of the Two Big American comic book companies Marvel has been more progressive by allowing Northstar to get married resulting in a gay couple. DC on the other hand prevented Batwoman from getting married to her girlfriend. I guess that’s why there is such a site as hasdcdonesomethingstupidtoday.com. I brought up Cloud from Defenders as a kind of transgender character but whose origin and nature got retconned something heavy towards the end of the book’s run. Alas, Cheryl had not read those issues. All in all it seems there’s an ongoing surge to offer readers a wider variety of characters both in terms of sexual orientation and gender fluidity. Ways to go still, of course.

There was something in the Åland's water supply. Or more likely, beer tap. Everyone's hair turned blue. Included are just two cases out of hundreds. (Photo credit: J. S. Meresmaa)

There was something in the Åland’s water supply. Or more likely, beer tap. Everyone’s hair turned blue. Included are just two cases out of hundreds.
(Photo credit: J. S. Meresmaa)

I tried to attend Con Running in America but got interrupted by a phone call and didn’t return afterwards. Same thing happened next in Sequential Speculation. Can’t for the life of me recall what the interruption was, but in a way it was a boon. As I didn’t want to slip back in I went back to the Alvarfonden book temple and found Jukka H. there with a huge pile of books under his arm. As he didn’t look too busy I decided to ask for his help. Even though I’ve been into books, reading books, owning books and buying books for pretty much all my life I still don’t have a firm grasp of all the remarkable but lesser known sff authors of yesteryear. Jukka on the other hand, at least in my opinion, is an expert. So, I asked him if he had a bit of time and could point out some forgotten gems, obscure treasures or simply good books that I might be too ignorant to know about. And time he did have! We went through almost all of the boxes and by the end I had a nice stack to bring to the cashier. Since there was a sale I ended up paying way less than I had anticipated. Thanks, I’ll come again!

Now I realize I can blame all my stacks of books on Loki! She made me do it. (Photo credit: Magdalena Hai)

Now I realize I can blame all my stacks of books on Loki! She made me do it.
(Photo credit: Magdalena Hai)

Later I was told I was their best customer. I don’t know how they measured it and I really, really do not care. I’ll just take it. This is the highest honor a bibliophile can get.

The second to last prog we saw was Dirk M. Weger’s presentation Future Imperfect, and it was about how Star Trek in its myriad incarnations has handled the LGBT representation. Quite well I thought, considering the original series had featured the first interracial kiss in network television in the 60’s. Surely Star Trek had done lots of other groundbreaking things since then. Not that I could recall that many of them but I figured there was a reason. The Finnish tv networks have a tendency of cutting a series off without a warning, restarting it a few months later on a different day at a different time (the reverse Batman in that sense) and then deciding to end it completely because it lost its viewers. TOS and TNG we got in full, DS9 was cut short. Can’t say anymore if they ever showed a single episode of Voyager but I’ve seen two seasons worth and that was more than enough.

Dirk, the stripteasing Starfleet officer (Photo credit: Henry Söderlund)

Dirk, the stripteasing Starfleet officer
(Photo credit: Henry Söderlund)

Dirk quite firmly crushed my misconceptions. In all of the Trek series LGBT characers were few and far between. Roddenberry had promised a gay character for fifth season of TNG but his badly timed death prevented him from doing that and new showrunners felt no obligation to uphold his vision. Yeah, thanks Piller and Berman. Summa summarum, Star Trek ceased to be really progressive in the 60s if it was that even then.

Then it was time to watch Gary K. Wolfe of Coode Street Podcast and Strange Horizons editor-in-chief Niall Harrison have a conversation. They talked about reading, reviewing and the universe. The format was an interesting one, instead of having multiple people talk about topics controlled (at least in theory) by a moderator, why not have two people just chat with each other. Two people with years and years worth of experience, good talkers with good points seeing where the discussion takes them. It was a good last piece as after that it was time to miss The Revenge of the Daughter of the Bimbo Panel. It was not our plan but it became so after were we asked to help with packing books.

Attack on Titan cosplayer (Inka) is suspicious. (Photo credit: me)

Attack on Titan cosplayer (Inka) is suspicious.
(Photo credit: me)

At some point I went and paid seventy euros to become a supporting member of Sasquan, this year’s Worldcon in Spokane, and the voting fee so I could vote for Helsinki Worldcon for 2017. Me and Arren had discussed the matter for months as our finances are grim and two people voting for Helsinki 2017 would cost too much for us. However we decided that we could take the hit for one vote. Morally it’d be from the two of us, even though it bears my name. If Helsinki wins we’ll just buy the membership for Arren immediately. This way we could support Helsinki bid with one vote instead of none.

I also had time to talk with Jukka and Sari for a bit and mentioned that Jukka had been my book guide in Alvarfonden treasure room. Sari seemed a bit suspicious and asked which books Jukka had recommended. As if I remembered. Jukka did and named a few, among them something by Andrew J. Offutt. Sari was appalled. Apparently she has tried to convince Jukka to get rid of their Offutt books for a while now and currently hides them behind other books. Duly noted. So, even if Chieftain of Andor which looks to be silly science fantasy (the cover declares: ”Reborn in a warrior body, he cut his way to a king’s glory in a land of alien terror”) and thus just the kind of book that compels to me, perhaps next time I’ll bet on quality instead and ask Sari to be my buyer’s guide.

So much star power you could play the entire Through The Fire And Flames on 2X multiplier. (Photo credit: Henry Söderlund)

So much star power you could play the entire Through The Fire And Flames on 2X multiplier.
(Photo credit: Henry Söderlund)

And an hour later the only thing left was the closing ceremony, and that showed me what the difference between a Finncon and Archipelacon is. Finncon requires no membership so people can come and go as they please throughout the weekend and no record is kept who was in attendance. While it’s a great gettogether for core fandom and no doubt everyone present enjoyes themselves there is no grand feeling of being together. The sense of community is there but it’s not that strong. As a newbie I didn’t get that from Loncon either but boy did I get it from Archipelacon.

Everyone was thanked. The GOHs were all present. Masquerade prizes were given. The con committee got on stage. But that does not sum it up. It was the applause, the fury, the feeling, the joy. It was all of us in that auditorium celebrating the things experienced, the new friends gained, all the fun had. While the applauds and cheering went on and on as the concom took the bow I felt not just my own con experience but that of all the others. We were there, this was our thing. Hats off to everyone who worked in some capacity so that I could have the time of my life.

Con committee, or as we like to call them, The Guilty (Photo credit: Henry Söderlund)

Con committee, or as we like to call them, The Guilty
(Photo credit: Henry Söderlund)

Of course this was not the actual end. There’s always the Dead Dog.

And before that there was one more run for foodstuff and a pre-party party. I had heard good stuff about Dino’s and that’s where we went. Should’ve gone there the first day and never gone anywhere else. Best fries I’ve had in years and the hot burger was suitably hot. If I ever go back to Maarianhamina it’s for Dino’s.

The comatose-but-not-quite-dead dog happened, unsurprisingly, in Tomi & Hanne’s hotel room. They had still some long drink cans left. None anymore when our group headed towards Arkipelag. I consumed two pondering that while that didn’t technically happen in Dead Dog I’d count them towards the goal of five if I’d otherwise fall short.

Concom members are best identified by the orange sashes they wear.
”TO THE BAR! I’M BUYING!”
”Ya ain’t going nowhere Ismo before ya put some pants on”
(Picture credit: Kiro Keränen & some dead painter)

There was no need. My free drinks intiative proved to be a success. Jukka ended up bearing the brunt of the kick, I mean kickstarter. He got me four doses. Matti Järvinen bought one and Mikko Seppänen went around collecting small donations towards one drink, and succeeded. Wohoo! Thanks folks, it was much appreciated, and still is. When I told about this to some folks they realized the error of their ways, that they’d done it wrong all those years.

I hadn’t milled around that much during the previous parties but with a drink in my gut, another in my hand and a bunch of unsold booklets in my backback I waded into the crowd. I had been selling the booklets during the con on my own while Osuuskumma and Jyrki and Matti behind the Aavetaajuus table had been peddling them as well. A special big hand goes to Matti whose enthusiasm is neverdying (or perhaps undead).

Would you buy a booklet from this man? In fact, did you? (Photo credit: Henry Söderlund)

Would you buy a booklet from this man? In fact, did you?
(Photo credit: Henry Söderlund)

What booklet, you ask, at least in my head. Glad you did! I’ve been writing short stories for four years now, thirty published so far drabbles not included. With drabbles it’s over two hundred. Counting stuff published in my blog only the number is somewhere around 450-500 fiction pieces. And one of them has proven to be more popular than the others, namely a short story about two young girls barely in school who bend the reality to fit their childlike needs and a father who tries to run the day-to-day life of the family. The Finnish version, ”Milla ja Meri”, almost won two awards which is a fancy way of saying it has never won an award in its life. Liisa Rantalaiho translated it to English and the literary magazine Words without Borders published it last August as ”Daughters!”. I put both versions together to make a booklet I could sell to unsuspecting foreign fools, whom I prefer to call customers to their faces.

I brought eighty of them with me, came back with none. All I can hope afterwards is that the people who ended up with the damn thing at least enjoyed themselves while reading it. For those who were unable to grab one while the supplies lasted, it’s still available on the Words without Borders site.

Tero Ykspetäjä is probably thinking: ”If I pretend I don’t notice them maybe they’ll go away.”
(Photo credit: Henry Söderlund)

I met plenty of people but only for small bits of time as the booklets whispered in my ear and made me do the sales pitch rounds. I met a guy called Luke twice and made the exact same obvious joke to him twice. I’d apologize but I’ve never been known for the quality of my humor. I met Feeejay in the bar queue, made a sale and started following her on Twitter. Check out her blog. I probably met plenty of other people as well seeing how I ran out of printed stuff to sell but as I told quite a few folks during the event, when it comes to names my memory is worse than a Tholian web. Nothing ever escapes, not even that starship from that series whatever it was called. That’s why I’ll be asking who you are in the next Finncon, Worldcon in Helsinki in 2017 and so forth until the Grim Reaper catches up with me.

All good things. You know the spiel. We left the party, me and Arren and Nina who had extended her stay by one day while dispatching Olli back to Turku with the Iron Throne which lives in their basement. Absolutely no place serving food was open on Sunday night. Nina asked from Savoy if they had at least peanuts to sell and got something better. Directions to a 24h gas station. Arren was too knackered so me and Nina backtracked our steps in our quest for unhealthy, salty, greasy, hot trash food. And we found some.

When you hail the smofs, the smofs hail you. Crystal Huff, Jukka Halme and Saija Aro surrounded by some lesser known Doctor Who antagonists - the Red Squares. (Photo credit: Henry Söderlund)

When you hail the smofs, the smofs hail you. Crystal Huff, Jukka Halme and Saija Aro surrounded by some lesser known Doctor Who antagonists – the Red Squares.
(Photo credit: Henry Söderlund)

That snack run turned out to take something like three hours as the chatting went all over the place. I told her I think she is like our common friend, mucician-writer-lyricist Juha Jyrkäs in that she has multiple careers going for her and that is why she’ll be more succesful than us mere writers. Nina is an upcoming writer, professional costume designer and a rising burlesque star. Of course it’s not an easy ride, they have to work harder as well, but I see them doing just that. It’s always a thrill seeing a friend succeed. Gives me hope I can do it as well.

Sky was already getting lighter when we finally crashed at the floor accommodation. Had to badger the warden up for it. Terribly sorry about that, mate.

Monday

The con was over but we were still stranded in a foreign land. Our place of nightly rest was going to close the doors at ten but the escape ferry was not due just yet. Graciously Tomi and Hanne had offered us asylum in their hotel room until noon which was when their lease was expiring.

It was all we had strength left for to scamper back to the harbor even without carrying the books. There I nipped outside to capture a few more portals in Ingress and saw a guy standing in a place where no one would be standing unless they needed to reach the two portals I was hacking as well. Turns out I was right, he was a fellow Ingress player, Resistance like me. Back when he started to play there were just four portals in Maarianhamina. Now the place was littered with them. I managed to capture a fair few of them during our visit.

O. E. Lönnberg, probably doing lucid dreaming (Photo credit: Henry Söderlund)

O. E. Lönnberg, probably doing lucid dreaming
(Photo credit: Henry Söderlund)

Once on board I made arrangements so I would be at the right time in the van which was loaded with hundreds of books, mine among them. Then we went to grab a bite and I met my match. I decided that being ridiculous with books was not enough when I had the chance to be ridiculous with food as well. I ordered the double decker burger with 400 grams of hamburger patties plus a pile of bacon. It was so huge the cook had tipped it over by choice. The last layer of the burger proved to be a real chore and in the end I had to tap out. Left on the wooden plank that served as a plate were some inferior fries and a few pieces of bacon. I have not touched the stuff since. Bacon overload reached.

Tax free shop robbed us blind. Both parents being away for five days entitles the kids to a crazy amount of candy. On the booze sector spending was much more restrained. I got a liter of the cheapest vodka for the punch for my birthday party. Koskenkorva. Never touch the stuff unless it’s blended with something or it’s served straight from the freezer.

”’Senator Palpatine is looking for a personal assistant strong in the Force and anger management issues to dominate the galaxy. Have seeker droids, will travel.’ Maybe I should apply. And good thing the Jedi don’t read trade newspapers.”
(Photo credit: Henry Söderlund)

After one hour’s nap I headed to my scheduled meeting and got a lift home (thanks Iia, I’m in your debt!) where I unloaded my loot. It wasn’t that big a pile in the end but lugging the extra bags around on top of our other things would have killed us.

Then, home. Tomi and Hanne brought all the rest of our stuff, Arren took the bus. Con done.

I’ve been to some pretty excellent Finncons, but still, maybe, perhaps, THE BEST CON EVER! Sorry for everyone who missed it for whatever reason. I just hope they were good, compelling reasons. Like fighting off an alien invasion.

Thank you all who were there. You made my con.

Titles claimed

– Viceroy of Mad Scientist Laughter
– Finland’s Last Trash Author
– The Assking
– Last Auction Hero
– Alvarfonden’s best customer

What can I say? I claim fame where I can.

My Archipelacon loot. Too bad they didn't sell shelves.

My Archipelacon loot. Too bad they didn’t sell shelves.

Things missed

There was stuff I was going to see but missed and stuff I wanted to do but didn’t for various reasons. Artemis spaceship bridge simulator sounded extremely interesting but somehow I didn’t find the time for it. Bummed, but what can you do, except berate yourself afterwards? I also wanted to take a 3D steampunk trip but the two times I swung by the machince was simply not present or was experiencing technical difficulties. A shame as I had the mind to buy their book, Kingdom of Clockwork, as well but thinking I’d come back once more to see if the virtual trip was available I didn’t buy it then, and never returned.

Hardcore Collector was a tough call to skip as even now I can feel my bibliophile street cred trickle down the drain. Pro tip: if a program item describes your life philosophy and your entire existence until that point in time, it’ll at least bug you later if you didn’t go.

Next time. That is my decision.

Next time. That is my decision.
(Photo credit: Henry Söderlund)

Quinsonitus. The irony factor only increses when I can say I heard it was super.

Åmazing Race. I was too busy to take part myself but I got ambushed by a team who got to witness my absolute failure at everything. Name Hugo winner books. Oh, I know loads, this and that and… what was that name? Did this win? TIME! Name female Hugo winners. Ah, I know plenty, like… that one who wrote that book which I know exactly where it and its sequels are on my shelf but who was the author…? TIME! Name main crew members from Star Trek the original series. HA! This I own. I’ll even use their first names because I’m so pro. I’m a Trekker. A Trekkie. I rock. Hey, this takes actually longer with the ghudamn first names… TIME! So yeah, next time I’ll be the one ambushing because the people competing seem so much smarter than the rest of us.

The three eyed raven. Someone had made a metal sculpture that was sold to the highest bidder at the end of the con. It went for 360 euros which was too rich for my wallet and besides, I have trouble finding places for books, never mind a huge honking sculpture.

They finally caught her. The elusive Electric Rabbit.

They finally caught her. The elusive Electric Rabbit.
(Photo credit: Henry Söderlund)

Karin Tidbeck. I didn’t have the courage to go and chat with any of the GOHs except for Johanna, not counting giving them each a copy of my booklet. Others I saw in programs but Karin I missed completely. Or perhaps it was not about courage. It’s just hard to think of anything worthwhile to say.

Mogens, the adorable dog. He was there I was told. I didn’t see him. My only recourse is to get myself invited to Jukka & Sari’s place on some bookish pretext. Perhaps I can promise to give their Offutt books a new home.

My cap. I forgot my trusty TSFS cap home.

Other tidbits

Free Finnish Weird? YES! The new issue of Finnish Weird is out, available completely without charge. Featuring Finnish luminaries Anne Leinonen, Pasi Jääskeläinen, Tiina Raevaara and Maria Turtschaninoff. And that is not all. Just before Archipelacon Usva magazine published its fourth international issue, available in pdf format. Featuring me and some other assorted riff raff. And while at it check out some previous issues as well: the first Finnish Weird and Usva internationals 2006, 2007 and 2010.

So weird it has to be Finnish. But in English!

So weird it has to be Finnish. But in English!

Helsinki in 2017 deserves all the attention it gets. If it happens it’ll be the wildest ride the Finnish sf fandom has ever experienced. If you can spare 70 euros you can help it happen. The process is not complicated but in any case I’ll leave the instructions to the professionals. Contact info@helsinkiin2017.org for details.

I have no idea what the actual people in charge have been saying but I can easily believe that if this bid does not go through yet another one won’t be coming anytime soon. So the time to act is now, preferably before August. Spread the word and if at all possible, vote. Votes are what counts in the end. The last time Helsinki lost by a mere 35 votes so let’s make sure history does not repeat itself. Let Archipelacon stand as a testament that we as fandom can do it.

Finncon 2016 will be held in Tampere next year. The brigands that they are they have hijacked my birthday but I will have my revenge. I will celebrate it there. 1-3 July, folks. Mark the dates in your calendars.

Free e-book in Finnish! Specifically my book Sata kummaa kertomusta. The leading trash author should not concern himself with sales but writing. Thus the e-book goes for naught and needs no selling. Get it from Aavetaajuus. Download multiple copies, one for each harddrive, and help make it a bestseller. So far the physical copies and downloads combine to an amount that is over thousand.

Sata kummaa kertomusta. So I tend to recycle cover material. (Cover artist: Arren Zherbin)

Sata kummaa kertomusta. So I tend to recycle cover material.
(Cover artist: Arren Zherbin)

What?! A new Drabble Project? In 2012 I wrote one drabble each day for the entire year. It was a hellish feat. 2012 was a leap year so there were 366 stories. Next year is again a leap year. Did I promise to do it again? I did, didn’t I? Ghudamn me and my big mouth.

Other con reports

I was going to make a list of other con reports but Archipelacon beat me to it and created a master list. I’ll just cherry pick a few.

Nina / Diane de Camerone talks about the GOT Burlesque

NYT (not New York Times however) writes about the burlesque as well (Finnish)

Ninni drew about her con, page 1 and page 2

Feeejay does not mention my booklet. Travesty!

Jukka Särkijärvi had pretty damn great time

Maria Carole sums up the book blogging panel (Finnish)

J. S. Meresmaa had a short but eventful weekend (Finnish)

J. Pekka Mäkelä had a worthwhile visit (Finnish)

Saara Henriksson counts gains and expenses of con going and took some pictures (Finnish)

Magdalena Hai took plenty of pictures, and as always they tell stories (Finnish)

David Weingart came all the way from New York to a Nordic con and found it excellent.

Here’s some older con reports by me, regrettably only in Finnish.

Turconen 2012
Finncon 2013
Finncon 2014
Usvan kesäleiri 2014

I rarely blog in English but it happens. Read them all!

Interview with Hannu Rajaniemi
My day as a Moon Nazi
Iron Sky Gala Night
Reviewing The Thackary T. Lambhead Cabinet of Curiosities

What do you mean that was it? I refuse. (Photo credit: Juri Timonen)