Avainsana-arkisto: Star Trek

Scifin kauneus

Kuva: Johanna Ahonen

Kuva: Johanna Ahonen

(Tämä kolumni ilmestyi Vätskärissä 3/2014)

Scifin kauneus

Elokuun puolivälissä Lontoossa järjestettiin World Science Fiction Convention, kavereiden kesken Worldcon. Kyseessä on vuosittainen, viisipäiväinen tapahtuma, jonka keskiössä on scifi, fantasia ja kauhu, etenkin kirjallisuutena mutta myös muissa myriadeissa ilmenemismuodoissaan.

Tuona aikana osallistuin 26 ohjelmanumeroon, joista suurin osa oli paneeleja. Yhdessä niistä käsiteltiin singulariteettia, jonka toki terminä tunnen ja josta pystyn yleisellä tasolla keskustelemaan, mutta jonka syvällisemmistä filosofioista en juurikaan tiedä. Yleisimmin tähän termiin liittyy, mustien aukkojen ulkopuolella, ihmisen ja koneen saumaton yhteenliittymä sekä itsensä tiedostavat tekoälyt, mutta kuten kaikessa kiintoisassa, vivahteita on aina enemmän. Eräs panelisti tarjosi yhden mielenkiintoisen määritelmän singulariteetille:

Singulariteetti on tapahtuma, jonka jälkeistä maailmaa sitä ennen elävät ihmiset eivät osaa kuvitella.

Tämän määritelmän mukaan singulariteetti on tapahtunut jo monta kertaa, ja tapahtuu vastakin. Varhaisemmasta historiasta voidaan poimia sellaisia Civilization-pelaajien tunnistamia juttuja kuin tuli, pyörä ja kirjoitustaito, mutta samaan listaan voidaan huoletta lisätä lentokone, mekanisoitu totaalinen sota ja vaikkapa auto.

Poimin vielä pari esimerkkiä lähimenneisyydestä: Internet ja älymatkapuhelimet. Joskus 1970-luvulla ei osattu odottaa maailmaa, jossa niin moni ihminen voi olla yhteydessä niin moneen toiseen ihmiseen maanosista ja aikavyöhykkeistä piittaamatta. Yhtäläisen hankalaa oli ennustaa elinympäristö, jossa tuo yhteenkuuluvuus kulkee jokaisen taskussa, 24/7.

Elämme edelleen sujuvasti ja luontevasti, vaikka maailma ympärillämme on muuttunut parissa vuosikymmenessä käsittämättömän paljon. Singulariteetti ei tarkoita maailmanloppua, vaan maailmanmuutosta. Tulevia singulariteetteja, joista osa onkin jo täällä, ovat 3D-tulostus, geeniräätälöinti, tekoälyt ja, jossain kaukana, tähtienvälinen matkustaminen.

Tieteiskirjallisuus on, kuten Hannu Rajaniemi sanoi puheessaan tämän vuoden Finnconissa, avaruuspuku, jonka me voimme pukea yllemme ja tarkastella mahdollisesti vihamielisiä tulevaisuuskuvia turvallisesti. Spekulatiivinen fiktio antaa meidän kurkistaa singulariteettien tuolle puolen ennen kuin törmäämme sinne sokkona räpiköiden.

Star Trek esitti aikanaan utopistisen vision tulevaisuudesta, jossa raha on kadonnut ja ihmiskunta käyttää resurssinsa tutkimukseen. Tänä päivänä vallalla oleva lajityyppi on kuitenkin dystopia, ja miksei olisi. Sotakoneet automatisoituvat ja planeetta lämpenee. Tiedemiehet spekuloivat tulevaa todennäköisyyksien rajoissa, mutta scifikirjailijoita eivät moiset rajat sido. He voivat heittää kehiin mitä uskomattomimpia näkyjä, joissa mikä tahansa, mikä on mahdollista, voi olla jo toteutunut.

Science fictionin ei ole koskaan ollut tarkoitus ennustaa tulevaisuutta, vaan kuvitella se, ja scifin siivin me voimme vierailla sellaisissa todellisuuksissa, joissa emme missään nimessä haluaisi elää. Voimme silti tuoda matkoilta mukanamme sekä varoituksen sanoja että lupauksia paremmasta. Tässä piilee tieteiskirjallisuuden kauneus.

Siispä, lukekaa scifiä.

Shimo Suntila, scifisti itsekin

Mainokset

Star Trek Into Darkness

Star Trek Into DarknessStar Trek Into Darkness
Pääosissa: Chris Pine, Zachary Quinto, Simon Pegg, Benedict Cumberbatch, Zoe Saldana, John Cho, Karl Urban, Anton Yelchin, Alice Eve, Bruce Greenwood, Peter Weller
Käsikirjoitus: Roberto Orci, Alex Kurtzman, Damon Lindelof
Ohjaus. J. J. Abrams

Kävin katsomassa Star Trek Into Darknessin. Olin kuullut hieman kärinää elokuvan laadusta, joten jo etukäteen päätin olla sellainen kirkasotsainen trekkeri, joka ei napise ja märise vain sen vuoksi, että uudessa aikalinjassa joitain asioita tehdään eri tavalla kuin aiemmin. Antaa heikompien sortua ojaan ja puhkua pyhää vihaansa, minäpä olen todellinen, avarakatseinen fani ja diggaan uutta siinä missä vanhaakin.

Kuten arvata saattaa, ihan näin ei käynyt. Alku vielä menetteli, ehkä ensimmäinen puolituntinen, mutta mitä pitemmälle leffa eteni, sitä suurempi epätoivo alkoi vaivata mieltäni, kunnes loppuun päästyäni olin tyytyväinen lähinnä siihen, että pääsin teatterista ulos.

Hahmot jäivät hyvin ohuiksi ja olivat niineensäkin lähinnä päin helvettiä. Kyllähän eroja vanhaan kuuluu olla, mutta liian räikeät poikkeamat söivät sitä vähää nautintoa, mitä taukoamattoman, umpikliseitä vilisevän äksönin jälkeen oli jäljellä. Se, että tässä kierrätettiin vanhaa tarina-aihiota, jopa varsin klassista sellaista, olisi ollut plus, jos sitäkin ei olisi mämmitty vahvasti miinuksen puolelle.

Seuraa puhetta juonesta ja muusta vastaavasta. Leffaa näkemättömät voivat tässä kohtin nostaa spoilerisuojansa ja katsoa, mitä muuta Internet mahtaisi tarjota.

Mielestäni kaikkien aikojen paras Star Trek -elokuva on sarjan toinen osa, Khanin viha. Siinä Kirk kohtaa uudelleen alun perin tv-sarjan aikoihin tavatun geneettisen supermiehen nimeltä Khan, jolla on pahat mielessä. Tuota menneiden aikojen sotalordia näytteli Ricardo Montalbán, ja hyvin näyttelikin. Hahmon oli tarkoitus olla kaikin puolin parempi kuin ihminen ja siitä johtuen ylimielisyyteen helposti sortuva megalomaanikko, ja tämän Montalbán toi ruudulle eittämättömän ansiokkaasti. Elokuvaan tultaessa hän taas oli katkeroitunut, kostoa janoava mielipuoli, joka edelleen oli äärimmäisen vaarallinen vihollinen, mutta toisaalta edelleen päätyi aliarvioimaan vastustajaansa. Khanin viha ja raivo ovat käsinkosketeltavia, sillä Montalbánin huokuma karisma myy hahmon tarkoitusperät katselijalle aivan kympillä.

Tuo kaikki on syytä tietää, jos aikoo saada yhtikäs mitään irti J. J. Abramsin ohjaamasta Benedict Cumberbatchista, jonka harteille on sälytetty tuon ikonisen vihulaisen rooli. Cumberbatch on vetänyt loistosuoritusta BBC:n nykyaikaan sijoittuvassa Sherlock-sarjassa näytellen kaikkia muita fiksumpaa ja jokseenkin ylimielistä ikonista salapoliisia (tai umpirehellistä sosiopaattia), joten joku on saattanut nähdä synergiaa ajatuksessa heittää Sherlock Holmes Khanin nahkoihin, ja idea olisi voinut olla hyväkin muissa käsissä, mutta rima päädyttiin alittamaan limboasennossa. Abramsin käsitys ylivertaisesta yksilöstä on antaa Khanille überpäheä tykki käteen, jotta hän voi niitata maahan laumoittain klingoneita ja näiden aluksia liikkumatta piiruakaan siltä neliömetriltä, jolla hän seisoo. Arnold Schwarzeneggeriltä tuon sulattaa, mutta hänen hahmojaan ei usein ole liioista aivosoluista tai huokosista tihkuvasta karismasta syytetty.

Geneettisen hirmuvaltiaan syvyyttä voi loppujen lopuksi luodata nanoputkella eikä tätä katastrofia pelasta edes muutama vuodatettu, hyvin laskelmoitu kyynel. Khania on tässä inkarnaatiossa mahdotonta erottaa tusinatehtaan liukuhihnalta rullaavista superpahiksista, jotka nerokkaan mielensä turvin kehittävät älyttömän monitahoisia tuhosuunnitelmia, jotka riippuvat siitä, että hyvikset hyppäävät juuri haluttujen vanteiden läpi. Edes sitä ei hänelle ole suotu, että hän haluaisi lopulta valloittaa ja hallita, vaan hihasta reväisty motivaatio on tuhota kaikki alemmat olennot. Olisivat voineet samalla vaivalla pakata miehen apupyörillä rullaavan, karhupumpulla varustetun suolasirottimen sisään. Joku tekijätiimissäkin tajusi jossain vaiheessa, miten ohuilla jäillä tässä ollaan luistelemassa ja vakuutusta Khanin vaarallisuudesta haettiin itseltään Leonard Nimoylta. Vakuutusta, joka olisi ollut tarpeeton, jos Khanin hahmo olisi toiminut omillaan.

Toimintaa ja possahduksia piisaa koko rahalla, aivan sama mitä lipustaan on maksanut. Hitaammat pätkät tuntuvat olevan melkeinpä vähemmistössä. Lukumäärällisen yltäkylläisyyden lisäksi äksönpätkät ovat myös tavattoman pitkiä ja juuri tuosta johtuen puuduttavan tylsiä. Kukkeinpana esimerkkinä toimikoon Kirkin ja Khanin suhahdus avaruuspuvuissaan halki romua täynnä olevan avaruuden, jonka aikana besserwisserit kiljuvat ohjeitaan korvakuulokkeeseen. Kuvakulmiin ja efekteihin yksinkertaisesti turtuu. Erityismaininta pitää antaa vaiheisille, koskien niin hyppysissä pideltävää mallia kuin alustenkin aseistusta. Kauas taa ovat jääneet futuristiset energia-aseet, joiden leveät, jatkuvat säteet joko vaivuttivat tajuttomuuteen tai suoraan olemattomuuteen. Nyt valonnopeus on aivan liian hidasta, energiapärähdysten kuuluu kirahdella suorastaan naurettavaa nopeutta ja käyttäytyä kaikenkaikkiaan samalla tavoin kuin luotien.

Myös hahmojen kanssa ollaan hakusessa, tai pikemminkin hahmot on pantu palvelemaan juonta. Kyse ei ole siitä, ettei Kirk luottaisi Scottin arviointikykyyn mitä tulee aluksen turvallisuuden varmistamiseen, minkä johdosta Scott on pakotettu eroamaan. Kyse on tarpeesta saada yksi luottohemmo vihollisterritoriolle miinoittamaan pahisten pyrkimyksiä. Voin hyvin uskoa, että Kirk käyttää ohjesääntöä pääsääntöisesti vessapaperina ja tekee omantuntonsa mukaan, mutta nuoresta iästään huolimatta Enterprisella perinteisesti vallitsevan toveruuden siementen pitäisi olla jo kylvetty. Tuo omatunto on tuossa kriittisessä kohdassa täysin kateissa. Huonoa, hahmoja kunnioittamatonta käsikirjoittamista tämä tämmöinen.

Toinen sälli, jota läimitään (suipoille) korvilleen urakalla, on Spock. Muistatteko vielä, se tunteeton vulcanuslainen tiedeupseeri, joka käytti logiikkaa ongelmatilanteiden ratkomiseen? Eikö olisikin hei radikaalia, jos uudella versiolla olisi abysmaalisen huono tunnekontrolli ja sen pinna palaisi ensimmäisen tilaisuuden tullen? Olisi varmaan, jos takana olisi parin vuosikymmenen jatkumo tai edes muutama kausi tv-sarjaa, mutta jos uusi tyyppi rikkoo hahmonsa elokuvassa numero kaksi, katsojan kannalta tunnelataus jää olemattomaksi. Älkääkä sanoko, että kyllähän tässä on ne samat tutut hahmot, vain nuorempina. Ei ole. Kahden elokuvan perusteella, ei helvetissä ole.

Ennen kuin katsojaa rangaistiin Tähtien sodan esiosista lainatulla leijuautojen päällä tapahtuvalla mätöllä, joutuu hän kärsimään läpi varsin tuskastuttavan Khanin viha -lainan, jossa Kirkin ja Spockin roolit on käännetty päälaelleen. Toisiaan seuraavat traagiset tapahtumat ovat ilmiselvää, ponnetonta, tyhjän sangon kolistelua siitä hetkestä saakka, kun Kirk suuntaa säteilyn täyttämälle osastolle, kaikille niille, jotka ovat nähneet klassiset elokuvat. Lopuille ahdistavan luokattomasti lainatut yhtäläisyydet eivät puolestaan sano mitään. Koko kalabaliikin lopputulemakin on tarpeettoman selvää. Spockin henkiinherätykseen sentään käytettiin kokonainen elokuva, Kirkille suodaan viisi minuuttia. Tämä on vain yksi syy lisää vihata tätä alisuoritusta, kun sitä vertaillaan kolmekymmentä vuotta vanhaan lähdemateriaaliin.

Jos lähdette tekemään häpeämätöntä remakea vanhasta elokuvasta, koittakaa nyt Zarquonin tähden tehdä siitä alkuperäistä parempi. Muuten koko projektissa ei ole mitään mieltä. Ja jos jokun mielestä tämä kliinisesti laskelmoitu, tyhjäpäinen toimintarymy oli millään tasolla Khanin vihaa parempi, hoitoonhakulomakkeita saa aulasta pyytämällä.

Turconen 2012


Tapahtuma: Turconen
Aika: 22.9.2012

Turcosta lähdettiin suunnittelemaan reilu puoli vuotta sitten. Itse en ollut osallisena järjestelyvastuusta, siihen ryhtyivät Tero Ykspetäjä, Harri Miekka, Harri Kiiskinen ja Pasi Karppanen. Kiitoksia vaan, poijjaat, eilinen oli loistava päivä hienossa tapahtumassa!

Itse, kysyttäessä, lupauduin kirjoittamaan Turcosen sivuille pienen esittelyn tapahtuman kunniacieraasta J. Pekka Mäkelästä sekä haastattelemaan miestä itse tapahtumassa. Jälleen piti kutinsa se vanhan kansan viisaus, että hyvin tehdystä työstä on palkkana lisää työtä, ja menin lupaamaan pidennetyn esittelyn ohjelmalehteä varten. Mukana luonnehdinnat Mäkelän viidestä kirjasta. Samassa rytäkässä tulin tehneeksi oman lukuennätykseni, viisi kirjaa yhdeksässä päivässä. No, rajat on tehty rikottaviksi.

Turcosen tapahtumapaikkana oli Turun pääkirjasto korttelin päässä kauppatorista. Sen keskustammaksi ei juuri pääse ryhtymättä Väyryseksi (iä, iä!), joten hyvä näin. Tilaksi oli varattu Studio, jossa oli istumatilaa muutamalle kymmenelle. Aivan aamulla ovien avauduttua tuolien määrä vaikutti hivenen optimistiselta, mutta Mäkelän noustessa lavalle sali alkoi jo olla täynnä.

Tilaisuuden avasi kirjaston edustaja kertomalla e-kirjoista ja niiden lainauksesta. Päällimmäiseksi mieleen jäi, miten tympeä nykyjärjestelmä vielä on. Toisaalta tässä voisi olla hyvä sauma saada esimerkiksi URSin ilmaiseksi julkaisemia antologioita kirjastoon kaiken kansan ulottuville ja jopa näkyville. Saatavissa olevien e-kirjojen määrä kun ei huimaa päätä. Ehdotankin, että Musta, Valkoinen ja Harmaa antologia ainakin annettaisiin kirjastojen käyttöön. Ties vaikka löytyisi lisää lukijoita, jotka myöhemmin etsisivät käsiinsä muita URS-julkaisuja.

Mäkelän kunniavieraspuhe oli jokseenkin epäperinteinen ja juuri siksi niin hieno. Tekstinäytteiden lukua säesti baritonikitara tai jokin muu efekti. Etenkin Muurahaispuusta napattu unenomainen pätkä, jota Mäkelä rytmitti sekä puheen kiivaudella että taustalla kuuluvalla kellon tikityksellä oli hengästyttävä kokemus. Samaan ei oma, äänetön lukeminen yltänyt.

Haastattelussa J. Pekkä Mäkelä, kyselyiässä Shimo Suntila

Puheen jälkeen koitti kunniavieraan haastattelu, jota olin hieman hermoillut. Perinteisesti vasta deadline oli pakottanut minut ryhtymään puuhaan, tai pikemminkin tuuppaamaan homman vihdoin työlistalla seuraavaksi. Sitä ennen neljä iltaa oli palanut novellin editointiin. Joka tapauksessa muutama merkintä paperissa, koostettu edellisenä päivänä vajaassa tunnissa, ei antanut syytä erityiseen itseluottamukseen. Lisäksi tapaan pälpättää, kun jännittää. Silti, näistä seikoista huolimatta, haastattelurupeama sai kiitosta useammaltakin taholta, ja itsekin mietin heti jälkeen, että tämähän meni hyvin. Suurin kiitos toki kuuluu J. Pekalle ja hänen kiinnostaville vastauksilleen. Häntä menen mieluusti kuuntelemaan uudelleen ensi vuoden Finnconiin, jossa hän myös on kunniavieraana. Kehotan muitakin yhtymään tähän pyrkimykseen.

Myyttisen pulpin lähteitä jahtaamassa maestrot Saloranta, Nummelin ja Sisättö

Seuraava aihe oli pulp-kirjallisuuden uusi tuleminen, josta olivat kertomassa Tuomas Saloranta (URS-liikkeen primus motor), Juri Nummelin (kaikenkarvaisten antologioiden monitoimiottelija), Vesa Sisättö (menestynyt pulp-kirjailija) ja eturivistä kommentoiden Boris Hurtta, joka tykitti menemään suuria totuuksia. Merkittävä pala keskustelua koski pulpin määritelmää, joka vaikutti yhtä yksinkertaiselta kuin science fictionin tarkka rajaus. Samalla kun peilattiin kaukaista historiaa, katsahdettiin myös kioskikirjallisuuden menneisyyteen Suomessa ja lopuksi hahmoteltiin, mitä pulp voisi olla tulevaisuudessa. Onko se e-kirjoina julkaistua viihdettä, Prisman hyllyssä myytäviä kummitustarinoita vai kenties jotain ihan muuta?

Koska mikään ei ole yhtä absoluuttinen totuus kuin mielipide, oli keskustelu suosikkiscifihahmoista hyvinkin antoisa. Etukäteen lupautuneista panelisteista paikalla oli Nadja Sokura ja Sari Polvinen, sairastuneita paikkaamaan rekrytoituja puolestaan edusti Ben Roimola ja allekirjoittanut. Tehtävänanto oli hyvin yksinkertainen: Nimeä suosikkihahmosi ja perustele. Muut saivat sitten kommentoida muiden valintoja ja yhdessä vaiheessa punnittiin, kuka näistä voittaisi, jos he ottaisivat matsin keskenään. Nadjan valinta oli Sarah Connor Terminaattori-saagasta, minä liputin tottakai kapteeni James T. Kirkin puolesta, Sarin suosikki oli C. J. Cherryhin Cyteen-romaanin päähenkilö Ariane ja Ben liputti Valerianin ja Laurelinen puolesta. Arianea en (vielä) tunne, mutta en voi kyllä sanoa nyrpisteleväni yhdellekään esiinnostetulle hahmolle. Yleisökin tuli mukaan jutusteluun johdattaen pohdinnan myös pahisten leiriin. Koko hässäkkää usutti vauhtiin Tero omilla kysymyksillään hallintapaneelien takaa. Harmi että aika loppui, keskustelut olivat mielenkiintoisia ja hyvin niitä olisi jatkanut vielä tunnin lisää.

Viimeisenä ohjelmana Jukka Halme ja Marianna Leikomaa suositteli kiinnostavia kirjoja lähimenneisyydestä ja välittömästä tulevaisuudesta. Lista herätti suuria lukuhaluja ja kaikille, etenkin Turcoseen osallistumattomille, onneksi tuo lista tulee julki ja yleiseen jakoon. Nostona listalta poimin Kim Stanley Robinsonin teoksen 2312, joka luotettavista lähteistä peräisin olevan tiedon mukaan pitää olla luettuna, jos aikoo ylipäätään keskustella nykyscifin suuntauksista tulevana vuonna. Mainitsen myös Hannu Rajaniemen seuraavan kirjan The Fractal Prince, jota Marianna odottaa malttamattomana, koska aivan ensiksi eniten myös minä odotan juuri sitä.

Varsinaisen tapahtuman jälkeen vierailimme Turun Sarjakuvakaupassa kadun toisella puolen ja sain mukaani pari arvosteltavaa sarjista. Pysykää kanavalla. Sammakon kirjakaupassa nurkan takana oli jaossa Mäkelän signeerauksia, mutta tämän rastin olin itse jo hoitanut aiemmin kuntoon ja lähdin kiikuttamaan jälkikasvun yökamppeita anoppilaan. Ilta jatkui vielä Teerenpelin kabinetissa varsin pitkään, itse luikahdin sieltä kotimatkalle joskus puolen yön tietämissä. Paikka oli oiva, keskusteluihin pystyi ihan normiäänellä ja kabinetin oma baaritiski piti juomatarjoilun likellä.

Turconen oli juuri sitä mitä oikeastaan scifitapahtumilta odotan. Hyvää ohjelmaa ja hyvää seuraa. Itseasiassa tällaiset päivänmittaiset tapahtumat (muina esimerkkeinä Tähtivaeltajapäivät ja Tamfan) toimivat jopa paremmin kuin Finnconin kaltaiset megatapahtumat. Yksi ainut ohjelmalinja takaa sen, että jokainen osallistuja näkee ne samat esitykset ja jälkeenpäin on mahdollista keskustella niistä. Kokemuksesta tulee yhteisöllisempi. Tämä myös heijastuu yleisön intoon ottaa osaa keskusteluihin esiintyjien kanssa ja se on mielestäni yksi tärkeä osa muodostamassa tapahtuman yleisfiilistä.

Oma vahvuutensa oli myös mikrofonien määrä, mikä aluksi vaikutti pieneltä heikkoudelta. Kun mikkejä on vain kaksi ja esiintyjiä enemmän, päällepuhuminen ja sivukommenttien viskely ei ole niin helppoa. Puheenvuoroa pitää melkeinpä pyytää ojantamalla käsi mikrofonin toivossa ja toisaalta se annetaan ojentamalla sillä hetkellä käyttämätön mikki. Nähdäkseni tämä toi tiettyä järjestystä niihin pariin esitykseen, joissa osallistujia oli kahta useampi.

Turconen oli tapahtumana kerrassaan loistava ja toivottavasti se järjestetään vielä uudestaan, esimerkiksi kakhden vuoden kuluttua. Jos syksyinen päivätapahtuma kiinnostaa ensi vuonna, Tampereella on silloin tiettävästi Tamfan. Myös huhuja Vantaalla järjestettävästä kevättapahtumasta liikkuu, olkaa siis antennit auki!

Kiitokset järjestäjille, esiintyjille, kunniavieraalle ja etenkin yleisölle. Näin kutkuttavalla scififiiliksellä jaksaa painaa pitkälle. Jopa kirjoittaa tapahtumaraportin sen ajattelemisen sijaan.

(Kuvat: Tero Ykspetäjä)

Fantastinen matkaopas – Kronos

Kohde: Qo’noS (Kronos)
Lyhyt kuvaus: Klingonien imperiumin päämaailma. Tunnetaan myös nimellä Klinzhai eli ”paikka jossa todennäköisimmin saa d’k tahgin selkäänsä pystyyn”.
Lähde: Star Trek, Gene Roddenberry (joka käytännössä on Trek-versumin Walt Disney)

Historia: Kronoksen vuosissa mitattuna Klingonien olennainen historia mahtuu kutakuinkin yhteen vuosituhanteen. Ensimmäiseksi merkittäväksi historialliseksi tapahtumaksi voidaan katsoa, klingoneille erittäin sopivasti, valtiopäämiehen tappo. Varsin epäsuosittu tyranni Molor, ilmeisesti vastakohtana suosituille tyranneille, kohtasi loppunsa legendaariseksi nousevan Kahlessin bat’lethin kärkeen seivästettynä. Sittemmin noita aseita on tuotettu miljoonia ja heikkotasoisia replikoita kaupataan vihjeettömille turisteille ylihintaan tänäkin päivänä.
Siitä lähtien on ollut kovasti muodikasta olla soturi ja elää lähinnä taistelua varten. Ainut takapakki tällä tiellä sattui vuonna 2293, kun Kronoksen kuu Praxis räjähti tehden planeetan otsonikerrokselle parissa sekunnissa sen, mihin freoneilta paloi muutama vuosikymmen. Klingonien oli pakko hieroa rauhaa entisen vihollisensa Federaation kanssa ja mikä vielä pahempaa, sallia McDonaldsin avaaminen pääkaupungissa.

Nähtävyydet: Kronos on supermannersyklissään sopivasti yhden maamassan tilanteessa. Tämä helpottaa matkailijan liikkumista vaikkapa polkupyörillä. Vierailuajankohta on tosin valittava huolella jyrkän ratakallistuman vuoksi, sillä leppeän lounatuulen voi hyvinkin korvata pakkanen, joka jättää Rura Penthen tai Siperian tanssimaan ripaskaa.
Kronoksen pääkaupunki on Qam-Chee tai vähemmän mielikuvituksekkaasti Ensimmäinen kaupunki. Yleisilme vastaa pitkälti japanilaiskiinalaista arkkitehtuuria teknofuturistisella silauksella replikantteja lukuunottamatta. Kaupungista löytyy hallintokeskus Suuri halli ja lukuisia juottoloita. Ensimmäiseen ei vierailijalla ole asiaa ja jälkimmäisiä ei voi suositella, jos ei ole suorittanut vähintään kolmatta dania missä tahansa budolajissa.
Pääkaupungin ulkopuolella suosittu kohde on No’matin luolat, joiden kuumankostea ilmasto, päihdyttyvät höyryt ja syvä meditaatio ovat jo pitkään kuuluneet klingonien MajQa-riittiin. Kulttuurihistorialliset viittaukset sikseen, tiedostava turisti tajuaa, että luvassa on keuhkojen täydeltä ilmaista pilveä.
Kris’tak-tulivuori ja Lusor-järvi näyttelevät merkittävää osaa klingonien uskomuksissa. Legendan mukaan Kahless kastoi hiuskiehkuran tulivuoren laavaan, takoi siitä itselleen maailman ensimmäisen bat’lethin ja jäähdytti sen Lusorissa. Ennen kuin kukaan pyrkii toistamaan tämän maineteon mainittakoon, että tarujen mukaan klingonit myös tappoivat kaikki jumalansa, koska niistä oli enemmän haittaa kuin hyötyä. Tarkoitus on sanoa, että ihan kaikkea ei turistinkaan pidä uskoa ja joskus kannattaa pitäytyä valokuvien ottamisessa.
Planeetan ainoaa mannerta ympäröi Gatan-meri. Kunhan kulkee riittävän kauan suoraa linjaa, rannan löytää aina. Samaa ei valitettavasti voi luvata jäätelökioskeista.

Ruoka ja juoma: Kun pitää mielessä miltä klingoni näyttää, miten se käyttäytyy ja miltä se haisee, saa jo varsin hyvän kuvan Kronoksen keittiön parhaimmasta tarjonnasta. Vaikka ihmisen ja klingonin ruoansulatus ovat samankaltaisia ja mikä on myrkkyä yhdelle on luultavasti myrkkyä myös toiselle, kannattaa aina katsoa mitä aikoo haukata. Ja olla nopea, sillä joskus ruoka voi yrittää haukata ensiksi.
Moni ruokalaji pohjautuu tavalla tai toisella vereen, kuten rokeg-veripiiras, targin sydän ja veriviini. Siltä varalta, että joku uskalikko aikoo mainittua piirasta maistaa, jätämme kertomatta mitä rokeg tarkoittaa. Targin sydämen puolestaan uskotaan antavan syöjälle rohkeutta. Tilanne on hieman redundantti, sillä jo sydämen syönti itsessään vaatii melkoista rohkeutta. Ja jos edellämainittu ei vielä vakuuta, gagh vakuuttaa. Klingonien suurta herkkua on lautasellinen käärmematoja. Mitä tuoreempaa, sitä parempaa, ja tässä tuoreella tarkoitetaan kiemurtelevan eläväistä. Jos et tunne gaghin poistuvan ruumiistasi, annos oli ala-arvoinen.

Loppupäätelmä: Qo’noS tarjoaa todellisen kulttuurielämyksen. Kyseyisen kulttuurin erityispiirteistä on tosin syytä olla syvästi tietoinen, sillä mitään ei ole niin helppo loukata kuin klingonia ja mikään ei lyö niin lujaa kuin loukattu klingoni.