Yeah, on taas sen aika, Atoroxin nimittäin. Lukeva yleisö äänestää viime vuoden parasta spefinovellia, mutta sitä ennen pitää saada aikaiseksi lyhytlista. Novelleja meinaan ilmestyi hihasta ravistettuna ainakin pari sataa, tai noin kolme kviljoonaa, jos raapaleet lasketaan mukaan, eikä semmoista määrää lue Syvä Mietekään. Tai no Atorox-vastaava ehkä, ja mahdollisesti muu esiraati, mutta jätetään nämä Herakleen urotyöt ammattilaisille.
Tässä vaiheessa siis kaivataan sopivista novelleista mielipiteitä, minkä vuoksi onkin onnekasta, että nimenomaan mielipiteistä ei ihmisillä ole koskaan pulaa. Jos olet lukenut jonkin viime vuonna ilmestyneen scifi/fantasia/kauhunovellin, jota satuit diggailemaan, nimeä se ehdokkaaksi. Mitä laajempi lukijapohja, sitä kattavammin saadaan perattua esiin ne huimimmat huiput.
Ehdokkuuksia voi heittää Atorox-vastaavalle nettilomakkeella. Helppoa kuin purkan pureskelu. Toimi 27.2. mennessä.
Minäkin koitan joka vuosi kantaa jonkin korren kekoon, ja näin tammi-helmikuun vaihteessa huomaan aina, kuinka hemmetin vähän olen loppujen lopuksi lukenut edeltävän vuoden aikana juuri tätä oman alan kamaa. Siitä seuraa, joka kerta, kova paniikki ottaa kiinni sen minkä ehtii.
Pari kirjaa on sentään jo pulkassa. Teräskouran luin kun kerta toimitin sen, ja luinkin monta kertaa (voi pyhä Zarquon sentään). Pitääpä vain harkita, mitkä nostan omalle listalleni. Myös Erkka Leppäsen Praedor-kokoelma Kirotun maan ritari on luettuna, ja siinäkin oli ässää settiä. Valinnan vaikeus, mutta eiköhän ne parhaat ravistelemalla putoa esiin.
Nyt työn alla on Cthulhu-kokoelma Kirotun kirjan vartija sekä Tutkan & TSFS:n julkaisema Spekulatiivinen Turku. Mainioita juttuja tähän mennessä kummassakin, hyvä että ymmärsin nyt niihin tarttua, vaikken viime vuonna ymmärtänytkään. Selvää ehdokaskamaa tarjolla.
Näiden lisäksi odotan paljon Katri Alatalon kirjalta Älä riko pintaa ja Magdalena HainHaisevalta kädeltä. Kumpikin kuuluu mun luottokirjoittajiin, jotka harvoin jos koskaan pettävät. Kirjat vain pitää saada haltuun. Ehkä arvostelukappaleiksi, on parikin paikkaa, jonne voisin tarjota perustellut mielipiteeni.
Hyllyssä vaanii myös Osuuskumman kolmas Steampunk-kokoelma Silintereitä ja siipirattaita sekä ihoantologia Marraskesi, mutta montako kirjaa sitä kuukaudessa ehtii lukea? Kun pitäisi tehdä täsmäiskuja alan lehtiinkin. Portti ja Tähtivaeltaja tulevat ensimmäisinä mieleen, mutta nimenomaan ne pienilevikkisimmät lehdet tarvitsevat harkittua ja punnittua nostetta.
Oliko jollain jo tarjota geenihoitoa, joka eliminoisi unentarpeen?
Lopuksi nostan omaa häntääni. Männä vuonna julkaisin muutaman irtonovellin sekä ihan ehdan novellikokoelman, yhteensä yksitoista novellia. Niistä ehdokaskelpoisia (ensimmäistä kertaa julkaistuja) on kuusi.
Kirotun kirjan vartija(Kirotun kirjan vartija, Jalava)
Matoparkki(Spekulatiivinen Turku, Tutka & TSFS)
Sharan henkäys(Tähtiviima, Osuuskumma)
Steelen ruukki(Tähtiviima, Osuuskumma)
Purret(Tähtiviima, Osuuskumma)
Flipperikuumetta Coloradossa(Portti 3/2017)
Kuva: Arren Zherbin
Jos jokin niistä kosketti, riemastutti, kauhistutti tai herätti ylipäätään jonkinlaisen positiivisen tunnereaktion, harkitse ehdottavasi. Säväyttämättömiä ei pidä nostaa esiin, niiden sopii pyyhkiytyä mukaan historian vääjäämättömään virtaan ja painua pinnan alle.
Kiinnostuneet voivat ryhtyä myös varsinaiseen raatiin, ja ilmoitus tästä pitää tehdä 13.3. mennessä. Yhteystiedot löytyvät Atoroxin nettisivuilta. Minä en siihen naruun enää lankea, kun tuli hoidettua Atorox-vastaavan pestiä jokusen vuoden viime vuosituhannen puolella.
Geek Girlsissä arvosteltiin kirjani Tähtiviima. Yhtenä huomiona oli, että kaikki päähenkilöt olivat miehiä. Väittäisin muutoin vastaan, mutta kun kriitikko on Zarquon vieköön oikeassa. Ja minulla kun kuitenkin on monessa novellissa päähenkilöinä ja muinakin tärkeinä hahmoina naisia, pikaisen ja hyvin epämääräisen laskutoimituksen jälkeen suhdeluku on kutakuinkin 2:1 miesten hyväksi. Miksi kokoelmaan sitten valikoitui pelkästään miespäähenkilöitä? Piti oikein pysähtyä hetkeksi pohtimaan.
Te, joille tapani ovat tuttuja, osaattekin jo tässä kohtaa ounastella pitkää blogausta aiheesta. Onneksi olkoon, sillä olette oikeassa! Tässä on meinaan hyvä sauma kertoa samalla novellien taustoista, mikä on ollut työlistalla Tähtiviiman ilmestymisestä saakka.
Tähtiviiman novellit
Ensin käyn läpi ne novellit, jotka kirjaan päätyivät.
Janus
Joskus vuosia sitten, taisi olla vielä jopa fandom-aktiiviaikaani eli 2000-luvun alkuvuosina, Boris Hurtta esitti väitteen, että ”kaksi miestä avaruusaluksessa” on tarinaideana kaluttu loppuun. Ollaan nähty kaikki variantit: mies+mies, mies+nainen, mies+tietokone, mies+alien ja niin poispäin. Jo silloin ajattelin, että noin vahva väite on osoitettava vääräksi. Otan vain sopivan lähestymiskulman ja kirjoitan tuoreesti. Vuosikymmen myöhemmin tuloksena oli Janus, joka sijoittui Atorox-äänestyksessä sijalle 5, eli aika monelle novelli toimi, ja katson täten onnistuneeni tavoitteessani.
Henkilöiksi valikoitui kaksi miestä ilman mitään pätevää syytä. Sain päähäni nimet Popov Petrov ja Valence Franks. Niillä mentiin. Sukupuolella ei ollut mitään merkitystä tarinassa ja hahmot olisivat yhtä hyvin voineet olla naisiakin.
Calypson perillinen
Kun verkkolehti Usva ja Suomen Tieteis- ja fantasiakirjoittajat oli tekemässä meriaiheista äänikirjaa, lähetin tarjolle novellin Calypson perillinen. Olin lueskellut juuri aiemmin Jacques Cousteausta, jonka piippu ja punainen päähine olivat tulleet tutuiksi jo joskus hamassa lapsuudessani. Totta kai merien suojelusta kiinnostuneet ihmiset käyttäisivät Cousteaun paatin nimeä.
Päähenkilö on katupoika jostain Intian tietämiltä, ja tässä tarinassa se oli nimenomaan poika. Ei erityisen vaativista syistä, mutta novelli halusi tulla kerrotuksi pojan kautta. En tiedä miksi. Kannan toki vastuun tästä. Tähtiviimaa varten novellia piti pidentää, kun taas äänikirjaa varten se oli täytynyt pitää riittävän lyhyenä. Laventelin sitä sopivista kohdin. Kahden muun tärkeän hahmon joukossa on yksi nainen, koska alusta saakka oli selvää, ettei koko salaliitto voi koostua vanhoista valkoisista miehistä.
Purret
Taisi olla vuosi 2001, kun olin Stk:n järjestämällä kirjoituskurssilla Turussa. Olisinkohan ollut silloin seuran puheenjohtaja vaiko vain hallituksessa, joka tapauksessa kurssi pidettiin noin 300 metrin päässä kotoani Yökylän Vuokralaisyhdistyksen juhlatilassa. Kurssilla keskusteltiin siitä, miten spefissä (silloin kyllä taidettiin puhua ihan vaan scifistä) moni lausahdus voidaan käsittää myös kirjaimellisesti, vaikka mainstreamissa ja yleisessä kielenkäytössä sanat on tarkoitus ottaa vertauskuvallisesti. Yksi esimerkkilause oli: ”Maailmani räjähti.” Siitä paikasta tiesin, että juuri tuolla lauseella aloittaisin tarinan, jossa koko maailma tosiaan tuhoutuisi. Minä katsokaas olen Douglas Adamsin koulukunnan sällejä, ja äidinkielenopettajanikin kirjoitti erääseen aineeseeni palautteeksi: ”Kirjoitat hyvin, mutta voisitko joskus pysytellä Maan päällä, ja sellaisen, joka ei koko aikaa räjähtelisi?” Tämä on sellainen yläasteaikainen meriitti, josta olen edelleen ylpeä.
Novelli kerrotaan minämuodossa, enkä pikaisella selaamisella löytänyt mitään erityistä mainintaa päähenkilön sukupuolesta. Näin ollen voisin väittää, että tässä on kyseessä itse asiassa nainen, mutta se olisi falskia. Kun kirjoitin Pursien ensimmäisen version vuonna 2001, kuvittelin päähenkilön mieheksi, eikä tuo mielikuva mihinkään muuttunut, kun kirjoitin tarinan ihan alusta asti uudelleen. (Ja pakkohan se oli kirjoittaa, alkuperäinen oli 15 vuotta vanhaa roskaa.)
Olettaen, ettei sukupuolta sanota (ja voi olla että se sittenkin sanotaan), arvostelija on tässä kohdin tehnyt oletuksen, että minä-kertoja miehen kirjoittamana on mies. Yleisesti ottaen tällainen oletus on aika turvallinen, mutta joissakin raapaleissani olen minäkertojaa käyttäen kirjoittanut naisen näkökulmasta. Rehellisyyden nimissä on sanottava, että se tuskin lämmittää ketään. Niin monella lukijalla on päähenkilöstä valmiina oletuksena ’valkoinen mies’, että jos siitä haluaa poiketa, se pitää tuoda esille selvästi. Etenkin jos kyseessä on valkoinen mieskirjailija. Muu on itsensä pettämistä.
Rakkaasta aloituslauseestani päädyin luopumaan. Kyllähän se hiukan nakersi, mutta nykyinen muoto on parempi. ’Kill your darlings’ päti ainakin tässä.
Chudakovin aaveet
Chudakovin aaveet kirjoitin, koska toverini Paikallisesta kirjoittajapiiristä, Hanne Martelius, oli kirjoittanut asteroidille sijoittuvan tarinan, jossa oli tietynlainen aavemainen elementti. Juuri silloin Osuuskumma oli tekemässä antologiaa kummituksista, ja olin mukana toimittamassa sitä. Oma tarinani oli sijoittumassa Grand Canyoniin, sillä tulin hankkineeksi oman vierailuni aikana kirjan Death in Grand Canyon, jossa lueteltiin jokainen kuolema siinä paikassa 1900-luvun alusta alkaen. Paljon raatoja, paljon kummituksia. Yritin saada Hannen tarjoamaan novelliaan antologiaan, mutta Hannepa kieltäytyi, ja olin jo ehtinyt rakastua ajatukseen avaruuskummituksesta. Niinpä hylkäsin alkuperäisen synopsikseni ja kirjoitin kokonaan erilaisen jutun, joka sijoittui Kuuhun.
Moni lukija olettaa, että tämä on suora uusintajulkaisu siitä Chudakovin aaveista, joka ilmestyi Ruumiittomat-antologiassa. He ovat tietenkin väärässä. Joskaan eivät paljon. Tuunailin hiukan hahmogalleriaa ja poistin tiettyjä tönkköyksiä. Itse juoni etenee edelleen samaan malliin eivätkä muutokset tee merkittävää eroa vanhaan.
Päähenkilö oli alun perin Boston Rose, mutta nimestä napistiin, joten vaihdoin sen muotoon Boston Brigg. Joku jopa taisi sanoa, että alkuperäisestä nimestä tuli mieleen nainen, mikä oli ihan hyvä syy säätää nimeä, sillä se on aina huono juttu, jos lukija arvelee sukupuolen väärin, huomaa erheensä loppumetreillä ja joutuu hetkeksi keskeyttämään tarinan vuon tulkitessaan tapahtumia uuden havaintonsa puitteissa.
Päähenkilö olisi voinut sinänsä olla nainenkin, mutta tässä tapauksessa oma pää asettuisi moista ajatusta vastaan heti. Boston on nimittäin hahmotyypiltään jotain, josta Boris Hurtta käyttää nimeä ’surkimus’, siis sanalla sanoen tyyppi, jolle ei ole jaettu alun alkujaankaan kovin hyviä kortteja, mutta sen lisäksi häiskä on hukannut niistä pari, ei ole vaivautunut opettelemaan sääntöjä ja lopulta törmäilee elämän halki lähinnä toivoen, että loppu tulisi. Tämä on hahmotyyppi, jonka jossain määrin samaistan itseeni, tai ainakin löydän pääni sisältä paljon materiaalia näille kaiffareille.
Ja tuntuisi jotenkin tökeröltä ajaa naishahmo saman paskaraastimen läpi. Tässä kohtaa saatan törmätä omaan heikkouteeni, sillä pätevän kirjoittajan pitäisi pystyä kirjoittamaan kaikenlaisista ja kaikentaustaisista hahmoista. Se vaatii rohkeutta ja itseluottamusta, ja tässä kohdin olisi varmaan syytä puskea omia rajojaan. Tuskinpa siitä kovin suuresti tai laajasti pahastutaan, jos kirjoitan joskus naissurkimuksestakin. Otan tämän itse asiassa haasteena.
Avaruustrippi
Halusin kirjoittaa novellin, joka pohjautui kolmeen raapaleeseeni. Hyvä suunnitelma, mutta sitä kolmatta raapaletta en koskaan saanut aikaiseksi, vaikka perusidea olikin päässäni. En antanut sen haitata tahtia, vaan läimin episodimaiset pätkät peräkkäin ja loppua kohti kiitäessäni keksin, miten ne kaikki oikeastaan liittyvät yhteen. Taisin lähettää sen Porttiin, missä se ei menestynyt. Sen sijaan Jyväskylän sf-seura 42:n lehti Alienisti, jolla on aina ollut kovin pekuliääri ja obskuuri maku, halusi novellin julkaisuun. Siinä lehdessä on kuulkaa vahva fanzinen fiilis tänäkin päivänä, mitä ilolla tervehdin.
Eli jos tuntuu siltä, että jotkin novellit olisivat toimineet raapaleina, tämä todistaa arvelun oikeaksi, joskin tähän vaadittiin tosiaan ne kolme raapaletta (joista yksi hypoteettinen).
Tämäkin novelli saattaa olla sukupuolineutraali siinä mielessä, että päähenkilön identiteettiä ei tuoda esiin. Sen verran kirjaa äsken plärätessäni huomasin, että raapaleessa päähenkilö mainitsee vaimonsa. Novellissa se on nyt matkakumppani. Olenkohan yrittänyt sillä hämärtää sukupuolta, en todellakaan osaa sanoa. Todennäköisesti en, koska voihan nyt naisellakin vaimo olla. Joka tapauksessa tässä on sama juttu kuin Pursissakin: minäkertoja, josta ei paljon kerrota, joten ilmeinen oletus on mies. Ja kaipa se omassa päässänikin on ollut se sama oletus, joten tälläkään kortilla en vapaudu kritiikistä.
Steelen ruukki
Tämä perkele. Elettiin vuotta 2012, ja tehtailin raapaleita kuin robotti. URS oli kaavailemassa työläisnovelleista koostuvaa Punaista antologiaa, ja minä hinguin mukaan. Harmi vain, että potku ei ihan riittänyt. Sain novellin alkuun, Aleksei pääsi masuuneille saakka, mutta siihen höyry ns. hyytyi. Niinpä otin ympäristön, riipaisin siitä raapaleen ja tuuppasin kirjaan mukaan (kaverikseen se sai toisen mokoman).
Minulla oli siis jo yksi kokemus, jonka mukaan tämä novelli oli kovin työläs. Silti meinasin, että kyllähän tämä valmiiksi saadaan, sen kuin nakkaa sanoja perätysten. Tämän kanssa sitten painittiin 2-3 kuukautta, ja jokainen ilta oli tuskaa. Minkään muun tekstin kanssa en ole niin pahasti joutunut taistelemaan. Suurin saavutus novellin kanssa on se, että se lopulta valmistui. Jos sitä on ahdistavaa lukea, oli se sitä myös kirjoittaa.
Vaan olenpa loppujen lopuksi tyytyväinen. Kritiikkiä on tullut siitä, miten on epäuskottavaa ja kallista lähettää korvattavissa olevia jätkiä avaruuden syövereihin, mutta tämän kritiikin torjun. Ihmisiä on nyt jo aika pirun paljon, ja tulevaisuudessa niitä on vielä enemmän. Jos on yksi resurssi, jota on käytännöllisesti katsoen loputtomasti, se on ihmisruumis, ja ihmishenki taas on halpaa. Muistan lukeneeni jonkun hintavertailun, jonka mukaan 1800-luvulla musta orja oli nykyrahassa mitaten 40000 dollarin arvoinen, kun taas tänä päivänä Haitissa orjan voi saada vitosella. Kunhan avaruusproomujen työntövoima saadaan edulliseksi, ihmisiä voidaan raijata pitkin aurinkokuntaa miljoonittain keksipaketin hinnalla. Ja lähtijöitä riittää.
Jos joskus löydätte sanakirjasta kohdan ’surkimus’ ja sen vierestä kuvan, siinä on tämän novellin päähenkilö Aleksei.
Tähtivaeltajat
Paikallinen kirjoittajapiiri ei tehnyt montakaan kirjoitusharjoitusta. Yhden nyt ainakin, ja siinä aiheena oli: avaruusalus laskeutuu uudelle planeetalle, ja kahdelle miehelle syntyy kinaa ilmalukon ovella siitä, kumpi astuu ensiksi planeetan pinnalle. Suoritukseksi olisi riittänyt pelkkä kohtaus, mutta samalla liikevoimalla syntyi kokonainen novelli. Juonikeikahduksia sattui niin taajaan, etten itsekään tiennyt mihin kaikki päättyisi, ennen kuin novelli oli lopussa.
Novellissa on kaksi hahmoa, jotka molemmat ovat miehiä. Johtuuko se siitä, että tehtävänannossa, jos sen nyt oikein muistan, puhuttiin miehistä? Ehkä. Olisinko voinut vaihtaa hahmojen sukupuolen edes nyt novellikokoelman editointikierroksen aikana? No, toisen olisin. Toinen hahmo saa potkun kiveksilleen, ja jos ei mennä trans- tahi muihin binääriajattelua sumentaviin kuvioihin, se määrittää tämän onnettoman mieheksi.
Tämä oli muuten se kirjoitushaaste, jonka myötä Hanne kirjoitti Chudakovin aaveet innoittaneen juttunsa. Siinäkin, luonnollisesti, kaksi tyyppiä päätyy konfliktiin siitä, kuka menee ulos ensimmäisenä.
Sharan henkäys
Harvoin olen näin paljon muuttanut novellia ensimmäisen ja toisen version välillä. Edes Purret ei pääse samaan. Ensimmäinen yritelmä oli niin pömpöösi ja kammottava, että lähettäessäni sen Tähtiviimaa toimittaneelle Anne Leinoselle tiesin jo valmiiksi, että tälle on tehtävä asioita. Suuria ja raakoja asioita. Mutta vasta saatuani palautteen ja ryhtyessäni muokkauksiin tajusin, että hahmot ovat vääriä, kerrontatyyli on väärä, näkökulmat takkuavat, juoni on ponneton ja oikeastaan tästä tulee aika hyvä, kunhan ihan kaikki on eri tavalla.
Se, mikä säilyi, oli päähenkilön ydinolemus, joka on jo tuo pariin otteeseen mainittu ’surkimus’. Muissa tapauksissa hahmot ovat ehkä joutuneet omiin liemiinsä osittain ilman omaa syytään, mutta Sharan henkäyksen stara Len on vailla epäilyksen häivääkään oman katastrofinsa pääarkkitehti. Eräänlainen äärimmilleen viety esimerkki hahmotyypistä. Siksipä päädyinkin pitämään tästä kaverista niin paljon.
Olisiko hahmo voinut olla nainen? Ei tässä tarinassa. Olennaista oli hankkia jälkikasvua, josta ei itse tiedä mitään, ja miehelle se on hyvin paljon helpompaa (käytän tässä nyt tarkoituksella varsin kapeaa määritelmää miehelle).
Tähtiviima
Ja näin päästään tosiaan siihen lopputulemaan, että Tähtiviimassa ei ollut päähenkilöinä naisia, ja merkittävät naishahmotkin olivat merkittäviä miesten kautta.
Pudonneet novellit
Tämä on kaikki tietenkin onneton yhteensattuma. Seuraavaksi käyn läpi novelleja, jotka olivat tulossa kokoelmaan mukaan, mutteivät tulleetkaan.
Jupiter
Tämän novellin synopsis on niin vaiheessa, että novellin työnimikin tulee tarinan kannalta merkittävältä planeetalta. Päähenkilönä on nainen, joka on työssään tehnyt moraalisesti tuomittavia, mutta laillisia päätöksiä. Lopulta hänet tuomitaan rikoksesta, ja tuomion täytäntöönpanoa odotellessa käydään läpi menneitä tapahtumia, jotka kertovat miten nainen päätyi tylyyn ammattiinsa ja miten hän päätyi tekemään rikoksensa.
Yhtenä osana novellia on oma epärationaalinen kaasujättiläisten pelkoni. Enkä meinaa nyt abstraktia ajatusta siitä, että sellaisia on, vaan fiilistä siitä, miten järjettömän iso planeetta täyttää koko taivaan. Sen paine on tappavaa, sen säteily on tappavaa, sen painovoima on tappavaa, ja jos alus syöksyy sen syövereihin ja vaikka mikään edellä mainituista ei olisi kuolemaksi, mikään mahti ei alusta sieltä enää saisi ylös. Brrrr!
Päähenkilö: nainen
Kultainen tulevaisuus
Tämä Stepanin koodeksiin liittyvä novelli jäi kokoelmasta pois, koska sen tyyli oli erilainen kuin muiden. Siinä oli äksöniä, kun taas hahmot olivat ohuempia. Hyvä että jäi pois, mutta siinä oli kolme merkittävää hahmoa, joista jokainen oli nainen. Samasta perheestä itse asiassa: isoäiti, äiti ja tytär. Kiinnostuneet voivat etsiä käsiinsä antologian Hopeoitu vainaja ja muita sivuja Stepanin koodeksista.
Päähenkilö: kolme naista
Jäähän kadonnut
Kirjoitin tämän tarinan 2003 joululahjaksi muutamille kavereilleni, joskin vasta joululoman aikana. Niin vanha raapustus olisi pitänyt tehdä alusta saakka uusiksi, ja siihen eivät paukut riittäneet. Osin siksi, että novelli on osa Äärenmurtajat-romaaniani, jonka kirjoitin Nanowrimon 2003 aikana. Romaani jäi kesken, kun tajusin aikalinjojen vääntyvän epäeuklidiseen solmuun. Tähän päivään mennessä en ole niitä jaksanut setviä auki, ja se olisi ollut edellytys sille, että novelli olisi voitu julkaista uudelleen. Siltä varalta että joskus tähän universumiin palaan, sisäisten faktojen on pidettävä kutinsa.
Päähenkilö on nainen, mitä ei kerrottu kuin vasta varsin lopussa, eikä se käynyt mistään aiemmin selville. Amatöörimäinen virhe, mutta 2003 juuri sellainen minä olinkin.
Triton
Tästä on olemassa jo yksi valmis versio, mutta vuodelta jotain tyyliin 2007 – 2008, joten uusiksi sekin olisi pitänyt pistää. Ja yritinhän minä, mutta samalla alku laveni kovasti ja palaute huomautti, että tässäkin novellissa alussa saavutaan tapahtumapaikkaan, kuten monessa muussakin novellissani. Jäin miettimään, että pärjäisiköhän sitä ilman saapumista eli aloittaisi keskeltä, mutta sitten kaikkien juttujen ja hahmojen esittely pitäisi hoitaa toisin, ja siksi se teksti on edelleen telakalla eikä päätynyt kokoelmaan saakka.
Päähenkilö on omaa missiotaan suorittava nainen. Novellin juonen kehitti kumppanini Arren, joten jos tämä joskus valmistuu ja julkaistaan, se on sitten yhteisnovelli.
Kostaja
Edes juonikuvio ei suostunut asettumaan aloilleen mistään muusta puhumattakaan, joten tämä tarina on kaikkein eniten vaiheessa, mutta pääosassa on jalkansa menettänyt tyttö, joka elää nollapainovoimassa ja metsästää Marsin kadonnutta ex-diktaattoria, aurinkokunnan historian pahamaineisinta ja verisintä despoottia, aikeenaan päästää tämä päiviltä. Myös diktaattori on nainen, koska minusta on kiehtova ajatus asettaa nainen tällaiseen rooliin. Vallankäyttö kun ei kysy sukuelimiä.
Vaikka olenkin optimisti, tämän novellin en kyllä uskalla toivoa koskaan valmistuvan. Mutta ehkä kierrätän molemmat hahmokonseptit johonkin toiseen tarinaan.
Jake Cannon vastaan veriviholliset
Tämä oli tribuuttini muinaisille pulp-tarinoille. Samalla se oli olevinaan ovela veto, kun tarjosin novellia splatterpunk-antologiaan sillä perusteella, että siinä on enemmän verta kuin muissa novelleissa yhteensä. Olihan siinä valtavan kokoinen avaruudessa kulkeva sydän, joka piti räjäyttää kappaleiksi. Oma virheeni oli tarjota antologiaan sinne selvästi huonosti sopivaa novellia, toimittajien virhe oli hyväksyä se. Onneksi Tähtiviiman toimittaja ei enää tehnyt virhettä ja pudotti novellin heti kättelyssä pois.
Pääkolmikon muodostaa kaksi miestä ja yksi nainen, joista, myönnettäköön, nimensä koko stoorille antaa miestähti Jake Cannon. Yritin kuitenkin suoda kahdelle muulle hahmolle tasapuolisesti ruutuaikaa ja merkittäviä tekoja, vaan ei sellainen näissä kekkereissä ihan kauhean pitkälle kanna. Suhdeluku on 2:1.
Entä jos?
Jos nuo kaikki esitellyt novellit olisivat olleet mukana, myös Tähtiviiman mies/naisroolitus-kertoimiksi olisi tullut 2:1. Jossain vaihtoehtoisessa todellisuudessa näin onkin, mutta erilaisten, toisistaan riippumattomien olosuhteiden vuoksi meidän maailmankaikkeutemme pukkasi ulos novellikokoelman, joka on tahattoman miespainotteinen.
Toivon kovasti, että suurimmalle osalle lukijoistani on selvää ilman eri selitystä, miksi rikas ja vaihteleva hahmogalleria on valtava rikkaus eikä kiristävä pakkopaita. Sanon nyt kuitenkin erikseen sellaisen ilmiselvyyden, että tietenkään miespäähenkilö missään tietyssä novellissa ei ole minkäänlainen ongelma. Jokainen novelli toimii oikein hyvin juuri niin kuin se on nyt kirjoitettu ja julkaistu, eikä tätä tietenkään kritisoitukaan. Huomionarvoista taas on sitten jo se, että sama kaava toistuu jokaisessa novellissa. Siinä kohtaa on aiheellista nostaa asia esiin. Ja jos julkaisisin kymmenen novellikokoelmaa, joissa kaikissa olisi pelkästään miespäähenkilöitä ilman sen suurempaa perustetta, ja kaikki muutkin tekisivät niin, sitten puhuttaisiin jo ongelmasta. Sellaisessa tilanteessa ei kukaan olisi yksin syyllinen, mutta toisaalta jokainen voisi lieventää tilannetta omalta pieneltä osaltaan.
Omassa tuotannossani tasapainovektori hakeutuu edelleen kohti keskitietä. Ideahautomossa on tällä hetkellä avaruusnovelli sekä urbaani fantasiatarina, joiden päähenkilöt ovat naisia. Tämäkään ei ole ollut erityisen tarkoituksellinen valinta, vaan nämä tietyt hahmot ovat päättäneet asettautua asumaan näihin pariin maailmaan ja nyt ne vaativat saada äänensä kuuluville.
Vaan eihän sillä työ ole vielä tehty ja maailma valmis. Esimerkiksi muunsukupuolisia en ole tainnut käyttää hahmoina vielä kertaakaan. Erilaisuus on kuin fraktaali, josta löytyy koko ajan uusia rakenteita sitä mukaa, mitä tarkemmin sitä tarkastelee, eikä kaikkea pysty milloinkaan huomioimaan. Mutta parhaani aion tehdä.
Finncon tulee, enkä ole valmis. Pitää kirjoittaa yksi esitelmä ja lukea muutama tuhat sivua kirjoja. Lauantaiksi pitää hankkia eväät, muuten jää syöminen väliin. Olen meinaan aika monessa ohjelmassa mukana, ja jossain välissä kirjakirppiskin pitää kammata läpi.
Jos ei alla olevasta muutoin selviä, noilla kalenteripäivillä minulta ilmestyy uusi novellikokoelmani Tähtiviima. Asia kyllä saatetaan mainita sivulauseissa pari kertaa. Teitä on varoitettu.
Faneja ja muita kiinnostuneita ajatellen, saanko esitellä:
Shimon Suuri Finncon-ohjelma!
PERJANTAI 1.7.
Jalat pöydälle, ei con-nakin con-nakkia. Saatan aloittaa päivän Vammalasta ja könytä läpi Vanhojen kirjojen päivien tarjonnan ennen kuin suuntaan Tampesteriin. Siellä ainoa olennainen ohjelma tapahtuukin virallisen con-päivän jälkeen.
Klo 18.30-02 / Tähtiviiman julkkarit / Vihtorin kirjasto, Satakunnankatu 13
Meillä on oikea julkkarikvartetti (ja Facebookissa eventti samalla nimellä). Kohotellaan maljoja ja tuoppeja neljän uuden kirjan kunniaksi hotellin ravintolassa reilun kilometrin päässä Tampereen yliopistolta. Juhlinnan kohteita voi ostaa omakseen paikan päällä.
Shimo Suntila: Tähtiviima (Osuuskumma)
Eero Korpinen: Patli Dunin yö (Kuoriaiskirjat)
Shimo Suntila (toim.): Teräskoura ja muita sivuja Stepanin koodeksista (Kuoriaiskirjat)
Tuomas Saloranta: Musta tähti ja muita tarinoita tulevaisuudesta (Kuoriaiskirjat)
Siis kirjoja. Kukapa nyt roskakirjailijaa haluaisi nurkkiinsa pyörimään. Sellainen syö paljon. Eikä edes mennä siihen, miten täytetty roskakirjailija tai roskakirjailijantalja lisäisi kulttuurikodin katu-uskottavuutta juuri nimeksikään.
LAUANTAI 2.7.
Klo 10-11 / Esikoiskirjailijapaneeli / Luentosali D10b
Pääsen jututtamaan neljää esikoiskirjailijaa siitä, millainen oli tie kirjailijaksi, mitä se toi tullessaan, mitä se vei mennessään ja miltä tulevaisuus näyttää. Jos haluaa varustautua hyvin kuten minä, tässä lukulista:
Ohjelma tituleeraa minua esikoiskirjailija-emeritukseksi. En tiedä tarkoitetaanko sillä sitä, että ensimmäisen kirjani Sata kummaa kertomusta julkaisusta on jo huimat kaksi ja puoli vuotta vai sitä, että esikoiskirjailijuuteni loppuu toisen kirjani Tähtiviiman ilmestymiseen, mikä tapahtuu Finncon-ohjelman julkistamisen jälkeen mutta ennen varsinaista ohjelmaa, mutta kumpikin kelpaa. Ensimmäinen kerta kun olen emeritus missään.
Klo 11-12 / Julkistamistilaisuus: Naakkamestari ja Tähtiviima / Luentosali A05
Jos haluaa vaikuttaa fiksulta, kannattaa hakeutua fiksuun seuraan. Siksipä minä hoidin itseni ohjelmaan arvoisan kollegani J. S. Meresmaan kanssa. Häneltä kun on ilmestynyt Robustoksen pienoisromaanikilpailun voittanut kirja Naakkamestari, ja minä haastattelen häntä sen tiimoilta. Sitten vaihdamme osia ja J. S. jututtaa minua uudesta novellikokoelmastani Tähtiviimasta. Tähänkin ohjelmaan voi valmistautua, ainakin puoliksi:
J. S. Meresmaa: Naakkamestari (Robustos)
Shimo Suntila: Tähtiviima (Osuuskumma)
Tähtiviimasta saattaa olla e-kirja saatavilla jo etukäteen. Tarkkailkaa Osuuskumman Holvia.
Klo 12-13 / Koodeksin jäljillä / Luentosali A4
Kirjoitin Stepanin koodeksista jo artikkelin Kuolleen silmiin (1/15), joten miksi en pitäisi aiheesta samalla vaivalla luentoa? Lisäksi olen toimittanut kaksi kolmesta ilmestyneestä Koodeksi-antologiasta. Maamme johtava Koodeksi-asiantuntija siis! Tulkaapa kuulemaan, mistä koko Koodeksi-myyttoksessa on kysymys, mistä se sai alkunsa ja miten siihen pääsee mukaan.
Klo 13-14 / Haastattelussa JP Ahonen / Luentosali D10b
JP Ahonen on kuuluisa jo vuosien takaa Puskaradiosta ja Villimmästä Pohjolasta, mutta massiivinen läpimurto tapahtui mahtavalla Perkeros-sarjakuvaromaanilla, jossa black metal, fantasia ja kauhu sulautuvat kauniisti yhteen. Merkittävä kirja, merkittävä mies, ja häntä haastattelee, no, minä tietenkin. Lukulista:
JP Ahonen & KP Alare: Perkeros
Klo 14-15 / VAPAATA
Tai no, TSFS ja Tutka viettävät kolmen kirjan julkkareita, ja yksi niistä koskee minua. Ja samaan aikaan Anne Leinosella on kunniavieraspuhe, ja Anne lie yksi merkittävimpiä vaikutteita urallani. Pitänee pistää probleema puoliksi ja osallistua ensin julkkareihin, joista sitten singahdan Annea kuulemaan.
Klo 15-16 / Tähtifantasiavarjoraati / Luentosali A4
Jaossa on Tähtifantasiapalkinto, mutta jännityksen maksimoimiseksi voittajasta tietämättömät panelistit keskustelevat ehdokkaista salaisuuden tuntevan puheenjohtajan alaisuudessa. Voittaako väärä kirja jälleen? Tule, kuule ja ihmety! Kanssapanelistejani ovat Sini Neuvonen ja Marko Kivelä, puhetta johtaa maanmainio seuramies Aleksi Kuutio. Lukulista on ehdokaslista:
Haruki Murakami: Maailmanloppu ja ihmemaa (Tammi, suom. Raisa Porrasmaa)
Siri Pettersen: Odininlapsi (Jalava, suom. Eeva-Liisa Nyqvist)
Patrick Rothfuss: Viisaan miehen pelko (Kirjava, suom. Satu Hlinovsky)
Markku Sadelehto (toim.): Wendigo ja muita yliluonnollisia kauhukertomuksia (Jalava, suom. Matti Rosvall)
Shaun Tan: Etäisten esikaupunkien asioita (Lasten Keskus, suom. Jaana Kapari-Jatta)
Luettavaa on luvalla sanoa suorastaan demoninen määrä sivuja. No sleep ’till Finncon.
Klo 16-17 / VAPAATA
Paitsi Atoroxia pitänee mennä seuraamaan. Itse en ole ehdolla, mutta moni kollega on.
Klo 17-18 / VAPAATA
Lienenkö enää hengissäkään tässä vaiheessa tapahtumaa? Naamiaisten aikaan voisi olla hyvä hetki kurkata, millaiseen kuntoon heinäsirkkaparvea muistuttava bibliofiililauma on kirjakirppiksen jättänyt.
SUNNUNTAI 3.7.
Klo 16-17 / Fantastinen matkaopas / Luentosali A1
Jonkinmoista suosiota kerännyt Matkaopas-sarja jatkuu. Saamme jälleen vieraita toisista todellisuuksista ja pääsemme kuulemaan, millaista näihin maailmoihin olisi päästä matkalle. Oppaanne pyrkii kaivamaan esiin ne sanoinkuvaamattomat vaarat, jotka turisteja vääjäämättä väijyvät, niin että osaatte ottaa oikeanlaisen matkavakuutuksen. Lavalla matkalaisia hoopottavia koijareita ja heitä jututtamassa hämäräperäinen mursunnahkatakkinen mies. Ja kaukonäköisille lukulista:
Anni Nupponen: Kauheat lapset (Osuuskumma)
Helena Waris: Vuori (Otava)
Petri Hiltunen: Kuninkaan lapset, Kuolleen jumalan palvelija, Koston merkki (Jalava) ja Taivaan suuri susi (Arktinen banaani)
Jos joku onnistuu saamaan käsiinsä tuon viimeisen Praedor-albumin, lainatkaahan se kiiruusti paneelin vetäjällekin. Alppari meinaan ilmestyy vasta syksyllä.
Summa summarum
Kuusi ohjelmaa! Joku voisi kysyä miksi. Mutta hän ei sitten tuntisi minua kovin hyvin. Miksi tehdä jotain kohtuudella, jos massiivinen ylilyönti on mahdollisuus. Finnconiin 2003 toimitin seitsemän eri julkaisua, ihan vain saadakseni viimeisen kanteen The Seventh Zine. Ei höyrypäälle löytyisi sunnuntailta vielä jotain ohjelmanakkia? Mutta mieluummin semmoinen, jota varten ei tarvitsisi lukea hyllymetriä kirjallisuutta.
Pakkastuuli puhaltaa järven selältä. Paidaton mies hoippuu kohti varjoissa häämöttävän ränsistyneen tehdasrakennuksen julkisivua. Graffiteja, likaa, törkyä. Ikkunoita, joissa ei ole ollut ruutuja vuosikymmeniin.
Ehkä myös suojaa tuulelta. Mies kiipeää sisään keho kohmeessa. Puoliksi romahtaneen seinän takaa löytyy portaikko kellariin. Sinne viima ei yllä.
Valottomuus kihertää. ”Tervetuloa”, se sanoo, useasta suunnasta. ”Hämmästytä meitä. Häikäise taidoillasi, jos ikinä tahdot lähteä.”
Häikäise, miten? Mies tekee ainoan tempun, jonka osaa. Lieskat lyövät hänen suustaan, korventavat kosteuden kupruttamaa kattoa. Tulen kajo paljastaa neljä vääristynyttä sirkushahmoa.
”Kelpasiko? Hämmästyittekö?”, mies anoo pimeydeltä.
”Kyllä”, pimeys nauraa.
”Voinko siis lähteä?”
”Et.” Kädet tarttuvat kiinni tiukasti. ”Mutta voit liittyä Sirkukseen.”
Kirjailija Anni Nupponen ja valokuvaaja Outi Puhakka keksivät, että että voisi järjestää valokuvaussession Kauhusirkus-teemalla. Sain sinne kutsun minäkin, vähemmän ehkä monipuolisen garderoobini takia ja enämpi siksi, että osaan puhaltaa tulta.
Tirehtööri Le Muerta näkee kuolemasi. (Kuva: Outi Puhakka)
Mikä on suunnilleen yhtä raflaavaa kuin kehuskella sillä, että osaa ajaa polkupyörällä. Tulenpuhallus on äärimmäisen yksinkertainen temppu, ja itse asiassa fillarointi on huomattavasti vaikeampi pala. Muistan, kun polkupyörästäni lähti toinen apupyörä irti, joten siitä kimmastuneena sitten potkin toisenkin mäkeen. Siinä sitten yritin opetella ajamaan kotipihan pyörätiellä vaih kahdella renkaalla ja joka kerta kaatuessani kiroilin kuin suppeasanavarastoinen turkkilainen merimies. Siinä määrin, että isäkin puuttui sanalliseen ulosantiini keittiön ikkunasta käsin. Toisaalta, ehkä siinä iässä olisin polttanut pääni, jos olisin koittanut puhaltaa tulta. Liki se oli nytkin.
Tätä juoksee karkuun niin Pennywise kuin Pelle Hermanni kepakoineen. (Kuva: Outi Puhakka)
Kuvaukset pidettiin Tampereella, vanhalla tulitikkutehtaalla. Lähellä oli myös muita ränsistyneitä teollisuuslaitoksia. En sitten tiedä, kenen mielestä oli fiksu idea puhallella tulta tulitikkutehtaassa, jonka vieressä on ruutivarasto. Kyseinen rakennus oli ehta suojelukohde, mikä näkyi mm. siinä, että kaikki ikkunat oli aikaa sitten tuhottu, paikka oli spreijattu täyteen, katosta tippui vettä lähes joka paikassa ja osasta rakennusta katto oli jo sortunutkin. Kaavailevat siihen jotain vanhustenhoitolaa. Nykyhallituksen linjaa noudattaen sisään voisi kantaa pari patjaa ja se olis niinku siinä.
Pahanukke! Se tulee ja tappaa, ja kun se tappaa silloin kuollaan. (Kuva: Outi Puhakka)
Mukana kuvauksissa olivat myös kirjailijat Magdalena Hai, Taru Kumara-Moisio ja J.S. Meresmaa; sirkustelimme siis Osuuskumman voimin. Olemmehan me tosiaan puhuneet siitä, että sloganimme, tai ainakin tavoitteemme, olisi ”karnevalismia kirjallisuuteen”. Tätä toteutimme, antaumuksella. Kuvaajamme Outi on tiemmä enempi harrastaja kuin ammattilainen, mutta Zarquon vieköön etten olisi häntä ammattilaiseksi nimennyt kuvien laadun perusteella. Mahtavaa työtä!
Ne tulee ja vie sut pois. (Kuva: Outi Puhakka)
Kuvausreissun saldo oli kiitettävä. Jo julkistetut kuvat ovat pirun hienoja, ja Annin nurkissa yöpyessäni sivistin itseäni viimein Corto Maltesen kanssa. Suolaisen meren balladi on kertakaikkisen upea teos sekä huippulaadun kirjallisuutta. Anekdoottirepertuaarinikin kasvoi, siltä tulta puhallellessani sytytin viikseni tuleen kaksi kertaa, poltin toisen kulmakarvan ja paluumatkalla huomasin kärväytelleeni myös partaani.
Friikkei fröökynöi. (Kuva: Outi Puhakka)
Kiitosta vaan koko letkajenkalle hauskasta kuvauskeikasta. 10/10, tulisin toistekin. Takso mykke myös Annille majapaikasta, sekä vanhemmilleen brunssista, jonka lomassa saimme laittauduttua vermeisiimme.
Huomenna se starttaa, nimittäin Affenanmaan demilitarisoidulle vyöhykkeelle sijoittuva nelipäiväinen sf-hulabaloo nimeltä Archipelacon. Jos vielä ei ole päättänyt lähteä, asialle ei voi mitään. Liput on myyty ja lukittu.
Teille, jotka olette tapahtumaan tulossa, ilmoitan virallisen con-aikatauluni. Mukana on myös Osuuskumman pöytänakkini. Käykää pöydän liepeillä ja myyn teille loistoluokan spefikirjallisuutta. Jos tulette ohjelmiini, kerron teille jumalallisia totuuksia mm. fantasiasta, kauhusta ja kirjailijuudesta. Tai fantasioin kirjailijuudesta, kunnes törmään siihen kauhuun, että jotain pitäisi kirjoittaakin, ja päädyn lukemaan ääneen jo kirjoitettua.
Tule kuuntelemaan kuinka väärä kirja voittaa taas Tähtifantasia-palkinnon! Asiantunteva varjoraati kyseenalaistaa varsinaisen juryn päätöksen edes tietämättä mikä se on. Samalla tuomionsa saa fantasiavuosi 2014. Aleksi Kuutio, Shimo Suntila, Sini Neuvonen
Tätä varten olen kahlannut jo 3,5 ehdokaskirjaa viidestä. Neljännen saanen kyllä loppuun, mutta viidettä en saanut edes näppeihini. Katsotaan, hogaako kukaan, mitä kirjaa en ole edes lukenut.
Osuuskumman myyntipöytä
Thursday – Time 19-21
Hoitakaa ostoksenne ajoissa, niin ei tartte stressata, mitkä kaikki myydään loppuun sillä aikaa, kun te vain jahkailette.
Suomalaista kauhukirjallisuutta
Fiskö – Saturday – Time: 10-12
Suomalainen kauhukirjallisuus elää voimakasta nousukautta, ja suomalaiset kirjailijat ovat nousseet haastamaan suuret kansainväliset nimet. Mutta mitä suomalaisen kauhukirjallisuuden nousun taustalta löytyy? Kauhukirjailijat Nina Korento, Anne Leinonen ja Shimo Suntila keskustelevat aiheesta ja valottavat sitä myös oman tuotantonsa kautta. Keskustelua vetää kauhuharrastaja Matti Järvinen. Anne Leinonen, Matti Järvinen, Nina Korento, Shimo Suntila
Tiukkaa analyysia aiheesta, josta kai pitäisi tietääkin jotain. Ja tiedänkin. Nimittäin kauhukirjallisuuden nousun taustalla vaanivat seikat, jotka eivät kestä päivänvaloa. Kaikkea en etukäteen paljasta, mutta kammottavilla riiteillä saattaa hyvinkin olla tekemistä asian kanssa.
Osuuskumman myyntipöytä
Saturday – Time: 14-16
Eräs turkulainen antikvaarinpitäjä tapaa sanoa ”rahat povesta, ulos ovesta”. Minä taas sanon, että tulkaa toistekin. Lauantai on hyvä hetki paikata aukot kirjahyllyissä, koska sunnuntaina eletään jo lopun aikoja.
Siintääkö haaveissa kirjailijanura? Miten päästä alkuun, kuinka luoda rutiinit kirjoittamiselle ja verkostot vertaistuelle? Mikä on ollut vaikeinta ja mikä palkitsevinta? Kuinka kehittyä kirjoittamisessaan? Keskustelemassa kolme kirjailijanuransa alkutaivalta taittavaa kirjoittajaa Nina Korento, O.E. Lönnberg ja Shimo Suntila. Keskustelua johtaa kokenut konkari Johanna Sinisalo. Johanna Sinisalo, Nina Korento, Olli Lönnberg, Shimo Suntila
Jos joku ei ole vielä kuullut siitä, miten pari vuotta sitten kirjoitin raapaleen vuoden joka päivä, lauantaina saatan mainita tästä tempauksestani kirjoitusrutiinin synnyttämiseksi.
Osuuskustantamo Osuuskumman kirjailijat lukevat valikoituja raapaleita ja Annmari Dannebey lukee näytteen tulevasta teoksestaan “Kun kuulet laulun varjojen”. “Kun kuulet laulun varjojen” (Myllylahti, 2015) on historiallista reaalifantasiaa, joka sijoittuu Ranskaan ja useaan eri aikakauteen. Annmari Dannebey, Osuuskumman kirjoittajat
Hetko, pitäiskö tätä varten valita jotain raapaleitakin? Jos teillä on yhtikäs mitään toiveita, nyt on mitä erinomaisin aika ja hetki ehdotella luettavaa. Muutoin minä luen taas ”Aamun”. Tai ehkä luen sen joka tapauksessa.
Kaikki muut ajat
Puheita pidetään, mielipiteitä töräytellään, totuuksia jaetaan, kirjoja ja ruumiinosia signeerataan (vain pyytäjän omia ruumiinosia, eikä minua vakuuta lainkaan käsilaukussa olevan irtokäden myynti- tai aitoustodistus, niin että elkää edes yrittäkö).
Vaikka kukaan ei pyytänytkään… Atorox-haasteen paluu!
Atorox jaetaan vuosittain fandomin äänestämälle parhaalle spefinovellille. Vuonna 2013 julkaistuista tämä suunnaton kunnia meni Jussi Katajalalle hänen novellistaan Mare Nostrum, joka julkaistiin Osuuskumman kustantamassa antologiassa Huomenna tuulet voimistuvat. Kirjaa saa Holvi-verkkokaupasta niin kauan kuin tavaraa vielä riittää.
Vuodessa julkaistaan niin paljon spefinovellistiikkaa, että vain aivan hardcoreimmat saavat ne kaikki luetuksi. Minä en ole yksi heistä, mutta aina sitä voi yrittää. Koska olisi silkkaa kauhufantasiaa yrittää lukea koko satsi, tai edes merkittävä osa, vasta vuoden vaihduttua, aloitan urakan jo nyt, kun kesäkuuma vielä koettelee lämmönsäätelyjärjestelmää. Tällekin voi sitten naureskella, kun hampaat lyövät loukkua pakkasen kourissa.
Koska haluan innostaa myös muita mukaan lukemaan kivoja tarinoita, esitän lukulistani haasteiden muodossa ja kutsun muut lukemaan novelleja samaan tahtiin. Jos työn alla olevaa julkaisua ei löydy omasta hyllystä, kirjastosta voi kysyä. Jos ei löydy sieltäkään, pyytäkää panemaan tilaukseen. Itse varaan kullekin haasteelle sellaiset kaksi viikkoa.
Kuten on jo käynyt tutuksi, novelleja voi ehdotella Atorox-listalle sitä mukaa, kun saa julkaisuja kahlattua. Tämä hoituu nettilomakkeella. Kun luette kivan stoorin, kliksutelkaa lomake auki ja ehdottakaa HETI. Ette te vuoden vaihduttua enää muista, mikä kutkutti tai miksi.
Ensimmäiseksi kohteeksi heitän Osuuskumman julkaiseman kokoelman Praedor-novelleja. Praedor on Petri Hiltusen kehittämä fantasiamaailma, josta ei vaaroja puutu. Aiheen tiimoilta on ilmestynyt tähän mennessä kolme Hiltusen tekemää sarjakuva-albumia sekä Ville Vuorelan romaani Vanha koira. Nyt Osuuskumma on päässyt liittymään tähän mahtavaan traditioon antologialla Kirotun maan kulkijat.
Praedor – Kirotun maan kulkijat
Sakari Peuranen: Vanha ystävä Heikki Nevala: Ikuisuuden hinta Jaakko Alamikkula: Sankarit Jussi Katajala: Pimeyden meri Mixu Lauronen: Lumiapinan klaani Markus Harju: Vihan niityt, vanhat haavat Juha Jyrkäs: Varjosielu Arto Koistinen: Borvarian koirat Anni Nupponen: Tulikyynel Jani Kangas: Liemien talo Shimo Suntila: Tuhat kuolemaa Erkka Leppänen: Velhon tytär
Finncon 2014 eli kuinka nähdä maailmankaikkeuden ihmeet alta 20 altarian dollarilla päivässä
Perjantai
Con kuin con vaatii reissuna tietynlaiset puitteet ollakseen edes mahdollinen toteuttaa. Pääsääntöisesti tämä tarkoittaa meidän perheen kohdalla edullista matkaa ja mieluiten ilmaista majoitusta. Yksikin hotelliyö tuppaa maksamaan enemmän kuin raaskin laittaa kirjoihin koko conin aikana. Siksipä olikin oivallista, että majoitus järjestyi paikallisen fanin hoteissa, ja kyydin saimme bensakuluja vastaan kavereilta. Tämä intro sisältää samalla myös loistavan esimerkin siitä, mitä fandom on ja miten se toimii. Olen kiitollinen kaikille osapuolille ja toivon, että voimme puolestamme osoittaa apua ja vieraanvaraisuutta muille joskus tulevaisuudessa. Toki näin olemme jo tehneetkin. Pyörä pyörii.
Perjantaiaamu alkoi perinteisellä, viime hetken juttuja sisältävällä häsläämisellä, jonka järjestelmällisemmät ihmiset epäilemättä välttävät, mutta me emme koskaan. Olikos nyt mukana kaikki signeerattavat kirjat? Entä puhelinten laturit? Lopulta julistin Arrenin kanssa projektin valmiiksi, oli se sitä tai ei. Lähtö kun on kuin novellia kirjoittaisi – täydellisen valmista ei tule ikinä.
Tomin ja Hannen saavuttua haimme kyytiimme vielä Nina Korennon, koska neljällä ihmisellä autossa olisi vielä mahtunut istumaan melko mukavasti. Viimeisen lisäyksen jälkeen tunnelma oli varsin intiimi, mikä sattumoisin on sama, mitä sardiinit tapaavat sanoa, kun purkki avataan. (Tai niin luulen, en syö sardiineja.)
Suunnattoman pitkä matka Turusta Jyväskylään sujui häkellyttävän sutjakkaasti. Ensin pysähdyttiin, kun Tampere oli vielä edessäpäin, sitten Jyväskylään oli enää viisi kilometriä. Epäilen jonkinlaista warp-teknologian käyttöä. Epäilisin muutoin myös Millaa ja Meriä, mutta heidät innoittaneen tyttökaksikon olimme jo ulkoistaneet lähisaariston rantaveteen koko viikonlopuksi. Matkan aikana opimme paljon uutta, kuten sellaisen pikkudetaljin, että Nina puvustaa Kamelotia. Kamelotia! Toisaalta ei pitäisi olla kovin yllättynyt siitä, että vajaat puoli vuotta sitten tavattu ihminen pystyy edelleen pudottelemaan tämänkaltaisia pommeja. Harkitsin hetken kertovani olevani Linnunradan presidentti, mutta päätin pantata tätä faktaa vielä jonkin aikaa.
Nina Korento, professionaali lurjus. Yllätyshyökkäykset ja puvustus tilauksesta (kuva: Tomi Junnila)
Perillä majoituimme Casa Eskola-Hirvaseen, jonka julistan parhaimmaksi yöpaikaksi Näsinneulasta pohjoiseen. Aamuisin esimerkiksi oli tarjolla vastajauhetuista pavuista tehtyä espressoa. Asuntokompleksissa oli myös muutama mukulaikäinen yksilö, jotka ymmärsivät Simo-hirviön päälle, ja osasivat myös murista Simo-hirviön luimistelemaan sohvan taakse alta infinitesimaalisen aikayksikön. Se on oikea asenne, sällit!
Dumpattuamme romppeemme pyyhälsimme con-paikalle jättämään kirjakirppiskasseja, sen verran oli taas vuoden aikana ehtinyt tuplakappaleita pesiytyä. Samalla päädyimme vekslaamaan kirppiksen pöytiä ojennukseen ja saatoin luoda ensisilmäyksen tulevaan tarjontaan. Kirppis itse avautui vasta lauantaina, mutta yritteliäs wannabe-suurkeräilijä osaa iskeä myös sivusta ja vaihtureilla sun muilla vekslailuilla homma pääsi alkuun. Muista lähteistä peräisin olevien hankintojen kanssa ensimmäisen päivän saalis olikin jo 16 kirjaa. Hienoimmaksi kaappaukseksi nostan täydellisen sarjan James Blishin ylösmerkitsemiä Star Trek -käsikirjoituksia. Keräilijän kiro on ymmärtää, kuinka vajavainen oma kokoelma onkaan, kun kohtaa kuriositeetin.
Usva-leirin konkarit Markus Harju, Tapio Ranta-aho ja Heikki Nevala (kuva: Anne Leinonen)
Kirppisjeesauksesta suuntasimme Kirjailijatalolle, jossa oli jo ehditty julkistaa STk:n uusi kirjoittajaopas Kummallisen kirjoittajat. Sisältö vaikuttaa todella kovalta ja kansi on älyttömän hieno. Kun pitelin omaa kappalettani näpeissäni, tuli sellainen olo, että nyt jossain on sattunut jokin fiba, kun minutkin on hyväksytty yhdeksi kirjoittajaksi alan menestyneiden kirjailijoiden joukkoon – Anne Leinonen, Saara Henriksson, Miina Supinen, Boris Hurtta, näin muutamia mainitakseni. Ja tietenkin arkkiviholliseni Tuomas Saloranta. Kaikkeen sekin mies ehtii. Jaossa oli myös uusinta Kosmoskynää, jonka kääräisin kokoelmiini. Tämän kaappauksen hohdokkuutta kuitenkin vähentää moraalinen velvollisuuteni maksaa seuran tämän vuoden jäsenmaksu.
Kirjailijatalo oli myös ensimmäinen paikka, jossa saatoin toden teolla kaupitella omaa pientä vihkostani Jake Cannon vastaan veriviholliset. Olin väsännyt niitä neljäkymmentä kappaletta ja optimistisesti ottanut koko nivaskan mukaan, joskin arvelin kantavani ainakin puolet takaisin. Kävi kuitenkin niin, että liki kaikki menivät jo perjantaina, ja olisivatkin loppuneet, jos en olisi jemmannut muutamaa seuraavaa päivää varten.
Kansi: Arren Zherbin
Jake-vihkosesta löytyy splatterpunk-antologiassa Ja hän huutaa julkaistun niminovellin lisäksi ainoa Jake Cannon -raapale, sekä tätä julkaisua varten väsätyt hahmoesittelyt Arrenin piirtämine kuvineen. Ensin yritin pohjata esittelyt novellista ilmikäyneisiin tietoihin, mutta jouduin pian toteamaan, että hahmot oli rakennettu silkkipaperista ja hämähäkinseitistä. Tekaisin siis hahmohistoriat parissa tunnissa stetson-menetelmällä, ja tunsin itseni päteväksikin roskakirjailijaksi.
Koko viikonlopun henkilökohtaisena teemana olikin juuri roskakirjailijuus. Sunnuntaiaamuna oli luvassa mestaruusmatsi pahamaineista Tuomas Salorantaa vastaan. Itse olin valmistautunut koitokseen kirjoittamalla tuntikausia. Pahat kielet väittäisivät, että matsin käsikirjoitusta, mutta tämän kiistän mitä jyrkimmin. Sen sijaan kävin korkean paikan leirillä Toisten jumalien luona tutustumassa Kadathin historiaan, geokätköilemässä Kutna Horan pohjattomissa hopeakaivoksissa ja treenaamassa pulmanpoistajien taistelutaktiikoita Alfakompleksin onnellisuutta huokuvassa ympäristössä. Viimeisessä mukana oli kelpo lauma selkäänpuukottavia pettureita, jotka teloittivat kloonini jokaisen sopivan tilaisuuden tullen. Kuten myöhemmin kävi ilmi, se se vasta olikin hyödyllistä treeniä.
Kirjailijatalolla tapasin monia kirjallisesti suuntautuneita tuttuja ja tovereita, joita pääsee tapaamaan turhan harvoin. Erityisen ilahduttavaa oli treffata vihdoinkin ulkosavolainen ranskatar Minttu, johon tähänastiset kontaktit ovat hoituneet vain nettiä pitkin. Mutta kuten tavallista, käytössä ollut aika per ihmispopulaation koko takasi sen, että kommunikaatio koostui lähinnä viuhtomisesta ja moikkailusta, ja Jake Cannonin kauppaamisesta. Usva-leiri on se paikka, johon mennään keskustelemaan kirjallisuudesta ja visioimaan houreisia antologia-ideoita, laajat scifitapahtumat sopivat lähinnä säntäilyyn. Lopulta ryhmäpaine kampesi minut kohti ruokamestaa.
Kuvassa Tero Ykspetäjä, joka aikanaan tutustutti minut laajempaan fandomiin Viikinsaaren kesäretkellä 1996. (kuva: Anne Leinonen)
Perjantain ilta oli pyhitetty Sohwissa notkumiselle. Yhytimme Aavetaajuuden porukat nurkkapöydästä, ja siellähän se halvatun Salorantakin keekoili kuin paraskin roskakirjailija. Siinä sitä vähän haastettiin, mutta eipä vielä silloin jaksanut mesota sen enempiä. Tässä vaiheessa haltuuni siirtyi Hei, Rillumapunk! -antologian previkkapalikka eli Boris Hurtan novellista tehty vihkonen Ainahan on maksettava, eikös juu? Tilata voinee edelleen, Aavetaajuuden verkkokaupan kautta, vaikka jossain vaiheessa aika loppuu, kun antologia putkahtaa painosta. Kollektööreille tiedoksi, että vihko kuuluu myös Kamala ukko -sarjaan numerolla 39.
Päivän höynäytyspalkinto menee Hannu ”Tiberius” Pajuselle, joka puhui minut mukaan pöytälätkäliigaan, jonka poissaolevaksi mainittu Pasi Vihinen voitti, kuten tapoihin kuuluukin. Omat matsini päättyivät tappioon, paitsi yksi, josta tuli tasapeli. Menestykseni näissä voisi olla parempi, jos pelaisin hiukan useammin kuin Finnconkampenissa, mutta luultavammin ei. Ja onhan minulla jo meriittiä pelin saralla, joskus vuosituhansia sitten Hannun järkkäämässä turnauksessa vein kotiin ”maali-imuri”-palkinnon.
Pasi Vihinen pitää Finnconkampenin kiertopalkinnon vielä vuoden lisää. (kuva: Yrjö Mäkinen)
Lopulta minä, Arren ja Nina päätimme lopettaa illan osaltamme ennen kuin ilta lopettaisi meidät. Yöunet olivat jääneet kultakin varsin vähiin ja tulevien koitosten tiedettiin vaativan vielä raskaat verot. Ja heti kolmen kilometrin reippailun jälkeen pääsimme majapaikkaamme. Suihkunhuljautuksen jälkeen järkiveto olisi ollut yöpuulle vetäytyminen, joten luonnollisesti en tehnyt niin. Sen sijaan ryhdyin kirjoitushommiin, täsmällisemmin roskakirjoitushommiin. Sunnuntain battlessa oli määrä lukea jonkin uuden tarinan alku, ja jossain vaiheessa sekin piti kirjoittaa. Jäivätpä nekin yöunet sitten nirkosiksi.
Tyhmästä Shimosta kärsii koko Shimo, kuten tapaan sanoa.
Lauantai
Lauantaiaamu koitti kovin aikaisin, mutta minkäs teet, kun kirjakirppis aukeaa kymmeneltä. Heräämisen tuskaa tosin helpotti mainio aamiainen, sen kun käveli valmiiseen pöytään. Reitti yliopistolle olikin jo käynyt tutuksi edellisen illan taivaltamisen myötä, ja hämmästyttävästi menomatka tuntui merkittävästi lyhyemmältä huolimatta ylämäestä yliopiston suuntaan. Oma suuntavaistoni on surullisen kuulu heikosta suoristuskyvystään, joten jäi Arrenin harteille navigoida kolmikkomme perillä. Ja hyvinhän se sujui. Minun johdollani olisimme päätyneet Tampereelle, tai Alfa Centauriin, kumpi onkaan kauempana.
Ensimmäinen tunti paloi kirpparilla. Uusia kirjoja oli ehtinyt ilmestyä paikalle ja kirjavirta sisään jatkui koko aamupäivän. Siinä on bibliofiilin syytä olla silmämuna kovana, ettei hyvä kaappaus livahda ohitse. Ja kyllähän minä sisääntulevista pinoista suoraan rohmusinkin. Tällaista käytöstä muuten siedetään varsin hyvin, jos samalla tarjoutuu kantamaan kirjoja oikeaan paikkaan ja muutenkin jeesailemaan.
Ihmiskunnan vihollinen tulevaisuudesta. Vieressä Cylon. (kuva: Yrjö Mäkinen)
Yhdessä vaiheessa, ja minähän siis palasin kirjapöytien ääreen pitkin viikonloppua moneen otteeseen, Boris Hurtta lähti oppaakseni bongaamaan obskuurimpia löytöjä. Kovin paljon ei sillä keikalla jäänyt haaviin, lähinnä Alexander BeljajevinAmfibi, joka on vanhaa neukkuscifiä ja Moskovassa painettu. Sisäliepeen mukaan vuonna 1884 syntynyt Beljajev oli jo nuorena poikana visionääri ja haaveili ihmisen oppivan lentämään kuin lintu. Nämä kokeilut päättyivät selkäranganmurtumaan. Mundaani tulkinta opetuksesta lienee, että älä hyppää korkealta. Arthur Dent sanoisi, että hyppää vain, mutta älä osu maahan. Minä suosittaisin antigravitaatiovyön käyttöä.
Elizabeth Bear, oikealla haastattelija Sari Polvinen. (kuva: Shimo Suntila)
Ensimmäinen ohjelma, johon kirjamanialtani ehdin, alkoi klo 13. Sari Polvinen haastatteli kunniavieras Elizabeth Bearia, jolta en ollut lukenut mitään. Sikäli hölmöä, että novelleja on käännetty ainakin Porttiin. (Viittaan aiemmin käyttämääni sanontaan.) Eipä niinkään, että asiaintila olisi haitannut esityksestä nauttimista. Bear vaikutti kirjailijalta, jonka kirjoista minä varmaan diggailisin aika kympillä. Nyt kun nimi on muistissa, voin ryhtyä etsimään kirjoja antikoiden laareista, tai ehkäpä Worldconista löytyy hyviä diilejä.
Seuraavaksi suuntasin Kirjailijatalon kellariin kuuntelemaan Boris Hurtan luentaa. Yleisö ei ollut valtaisa, mutta valikoitunut. Vähintäänkin osalla meistä oli jo aiempaa kokemusta Boriksen taidoista iskeä tarinaa, Usva-leireiltä ja muualta, enkä usko kenenkään meistä pettyneen. Siellä me istuimme pimeässä, vain portaikon valo kajastaen, ja Boriksen otsalamppu, joka kourassaan hän luki runoja, novelleja ja krapuja. Kahdesta tunnista käytettiin yksi ja rapiat, mutta sen verran rapiat, että seuraava suunnitelmissa ollut ohjelma oli jo ehtinyt alkaa. Juoksemaan en silti sortunut, hiki tuli pintaan jo kävellessäkin.
Kauhukirjailija Boris Hurtta pelottelee nuorempiaan kellarissa. (kuva: Shimo Suntila)
Pyrkiessäni sisään kuulemaan Markku Soikkelin, J. Pekka Mäkelän ja kunniavieras Hannu Rajaniemen jutustelua avaruuden tiimoilta aikeeni torppasi järkkäri, joka väitti salin olevan täynnä. Onneksi jäin aulaan lonnimaan ja huomasin parin minuutin kuluessa useammankin ihmisen vain kävelevän sisään luentosaliin kuin hollitupaan. Silpaisin muiden perään eikä tällä kertaa kukaan asettunut tielleni. Sisällä muutama katsoja seisoskeli seinustoilla, mutta olipa joka rivillä paikka tai kaksi täyttämättäkin, eli ovella ilmoitettu tilanne ei pitänyt täysin paikkansa. Eturivin paikan vapauduttua loikkasin kärppänä valtaamaan sen. Ehdin kuulla keskustelua aiheesta, jonka olin Soikkelille vinkannut, eli warp-ajon käytännönmahdollisuuksista. Valoa nopeampi liikkuminen on ollut kovan scifin piirissä huuhaahuttua jo Einsteinin ajoista lähtien, mutta nyt NASA kehittää jonkinlaisella vakavuudella ajolaitetta, josta tulee parhaiten mieleen Enterprise. Rajaniemen mukaan periaatetasolla avaruuden poimuttaminen on sinänsä mahdollista, mutta Alcubierren moottori kaipaisi toimiakseen eksoottista materiaa, ja tällä hetkellä sitä ei ole saatavilla tarvittavia määriä. Myös ihmiskunnan seuraavista etapeista keskusteltiin. Marsiin ollaan menossa, ja siinä roboteilla tulee olemaan iso osuus. Ne ehkäpä jopa rakentavat valmiiksi tukikohdan, johon ihmissiirtolaiset sitten asettuvat. Myös Venukseen voitaisiin pykätä tukikohtia, lähinnä leijuvia kaupunkeja, jotka kelluisivat kultakutrivyöhykkeellä kilometrien korkeudella planeetan pinnasta. Yleisökysymysten kohdalla halusin tietää, mitkä ovat parhaimmat kohteet sisäplaneettojen jälkeen. Panelistit nostivat esiin etenkin Jupiterin ja Saturnuksen kuut, ja niiden joukosta erikseen Europan ja Enceladuksen. Samalla tuli sivuttua budjetteja: suunnitteilla oleva luotain, jonka on määrä lentää Enceladuksesta sinkoutuvien vesisuihkujen läpi etsien elämää, on hinnaltaan sellaiset 50 miljoonaa dollaria. Herää kysymys, mitä kaikkea löytäisimme ihan omasta aurinkokunnastamme sotilasbudjettien kokoisilla satsauksilla avaruustutkimukseen.
Klo 16 olisi ollut kaikkien aikojen viimeinen bimbopaneeli, The Final Cuntdown, mutta jono oli mittava jo avaruuspaneelin päättyessä, ja toisaalta niskassa oli vakava velvoite osallistua Atoroxin jakoon. Olinhan minä viskellyt Atorox-haasteita kymmenen kappaletta kuukausien kuluessa, vaikkakin saamani palautteen, tarkemmin sanottua saamatta jääneen palautteen, perusteella haasteet eivät ketään kiinnostaneet. Toisekseen minut oli nimenomaisesti kutsuttu paikalle, koska olin päässyt kymmenen parhaan joukkoon. Elämäni ensimmäinen kerta, sitä lajia. Ehdokkaiksi päässeistä Prestonin keikka ja Valkean naisen palvelija olivat jääneet top kympin ulkopuolelle, mutta Portin kirjoituskilpailussa kolmannen sijan saavuttanut novellini Milla ja Meri pääsi Atoroxissa kakkoseksi! Siitä ei voi enää parantaa ilman, että kävelee robottipään kanssa lavalta. Tuntuu hienolta, että olen onnistunut kirjoittamaan novellin, josta niin moni lukija on pitänyt niin kovasti. Kai tässä täytyy aidon vakavissaan harkita sen Milla ja Meri -romaanin kirjoittamista. Tai mitä siitä nyt sitten tuleekaan.
Atorox-kympit. Takarivi: Miikka Pörsti, Tero Niemi, Jussi Katajala, Anne Salminen, Leila Paananen, Shimo Suntila, Markus Harju (kustantajan edustaja). Eturivi: Magdalena Hai, Anne Leinonen (alkuperäinen kuva: Leila Paananen)
Haluan tässä vielä erikseen onnitella jokaista top kymppiin päässyttä, ja erityisesti Jussi Katajalaa voitostaan! Jussi on niin monena vuonna keikkunut aivan kärkisijoilla ja on muutoinkin sen tason kirjailija, että tämä lopputulos oli kertakaikkisen vääjäämätön. Tässä vielä kymmenen parasta listana:
1. Jussi Katajala: Mare Nostrum (Huomenna tuulet voimistuvat)
2. Shimo Suntila: Milla ja Meri (Portti 2/13)
3. Miikka Pörsti: Raportti. Mikä johti operaatio Tähtivaeltajan epäonnistumiseen? (Tähtivaeltaja 4/13)
4. Leila Paananen: Ausa ja erakko (Kultakuoriainen #6)
5. Tero Niemi: Lorelein laulu (Steampunk! Höyryä ja helvetinkoneita)
6. Tero Niemi ja Anne Salminen: Rovaniemen kuilu (Hurtan koodeksi)
7. Jussi Katajala: Jotta taidat suomen kielen (Ajan poluilla)
8. Magdalena Hai: Siivekäs mies Isaac (Steampunk! Höyryä ja helvetinkoneita)
9. Anne Leinonen: Falachustin talossa (Steampunk! Höyryä ja helvetinkoneita)
10. Anne Leinonen: Tuonenkalma, surmansuitset (Kuun pimeä puoli)
Tuplasaavuttajia listalta löytyy huimat kolme. Jussin lisäksi myös Anne Leinonen ja Tero Niemi onnistuivat kaksoiskeikassaan, Tero tosin toisen novellinsa tapauksessa yhdessä kumppaninsa Anne Salmisen kanssa. Jos tiimipuolikkuus lasketaan, Osuuskumman kirjailijoilla on hallussaan kymmenestä sijoituksesta kahdeksan. Tämä kertonee jotain, jostain, mutta päätyisin epäilemättä samoihin lopputuloksiin kuin ehdokaslistaa analysoidessani. Osuuskumma tuntuu keräävän riveihinsä sellaisia, jotka suhtautuvat kirjoittamiseensa varsin vakavasti ja ovat valmiit panostamaan paljon hioakseen taitonsa mahdollisimman teräviksi. Yllä listatuista Leila Paananen ja Miikka Pörsti eivät kuulu Osuuskummaan (Anne Salmisen lisäksi).
Atorox-voittaja Jussi Katajala (kuva: Magdalena Hai)
URS-kollektiivi puolestaan valtasi sijoituksista puolet, Jussi kärjessä ja minä Anne Leinosen kanssa peesissä. URS on Osuuskummaa kutakuinkin vuoden vanhempi ja jatkaa vahvana, vaikka julkaisukanavat taustalla muuttuvatkin.
Myös oma, turkulainen yhteisöni Paikallinen kirjoittajapiiri menestyi huomattavan hyvin, sillä Leila nappasi nelospaikan mainiolla novellillaan Ausa ja erakko. Kaiken kaikkiaan olen onnekas kuuluessani näin moneen jengiin, joiden joukoissa saan usutettua itseäni kirjoittamaan aina vain lisää, ja aina vain paremmin, koska heikkoudet jäävät aina jonkun hampaisiin.
Kello viiden teen aikaan olisi ollut parikin juttua, kuten Vuori-kirjan julkkarit ja viralliset naamiaiset, mutta siinä kohdin oli myös velvoitteita, joten istuuduin Osuuskumman pöydän taakse kauppaamaan kirjoja. Jonkin verran porukkaa kulki ohi ja muutama kauppatapahtuma syntyikin, mutta salissa istuville ihmisille on hankala myydä. Sain sentään seurailla naamiaisjoukon ohimarssia esiintymään, ja naapurinojatuoleilla kävivät seuraa pitämässä kirjailijat Hurtta ja Nina Korento. Puvut olivat suorastaan huimia! Ehkäpä minulla ei olisi ollut jakoa sillä asulla, jota olin kaavaillut käyttäväni. Foliosta ja pahvista väsätty H-kirjain otsaan teipattuna. Karvan verran yli kuuden jätimme vihdoin con-rakennuksen taaksemme ja lähdimme syömään.
Hellboy ja Lorne! Kuvassa tiettävästi myös Petri Hiltunen ja Hannele Parviala. (kuva: Markku Lappalainen)
Olimme jo ohittaneet Kirjailijatalon, kun puheeksi nousi Vuoren julkkarit ja miten minun oli ollut aie poiketa siellä matkallamme syömään. Siinä kohtaa, häpeän tunnustaa, liha oli heikko. Koko päivän murkina aamupalan jälkeen oli ollut pari voikkaria Green Roomissa ja verensokeri oli putoamassa kuin neutronitähti tapahtumahorisonttiin. Sellainen tilanne paitsi aiheuttaa ärtymystä voi myös laukaista päänsäryn, ja migreenihtävän hedarin tahdoin välttää kaikin keinoin. Hetken emmittyäni päätin jatkaa muun joukon mukana ja hankkia murkinaa mitä pikimmin. Jos joskus, tällä kertaa sanonta ’helpommin sanottu kuin tehty’ osoittautui olevan paikallaan.
Valitsimme ravintolan nimeltä Salsa Orkidea ja valtasimme kymmenen hengen pöydän. Meidän perässämme tuli ensin yksi kahdeksan hengen joukkue, ja sen perään tuhannesti kirotun Salorannan posse. Tuomas sentään ymmärsi oman parhaansa ja tunnusti tappionsa syömäkisassa viemällä joukkonsa toisaalle, mukamas tulisemman ruoan perään, ja tämä olikin illan epäilemättä fiksuin veto. Alimiehityksellä toimiva henkilökunta kävi ensin ottamassa tilaukset meidän jälkeemme tulleelta seurueelta ja heti puolen tunnin kuluttua meiltä. Siitä vielä kesti ihan oma aikansa ennen kuin ruoka varsinaisesti saapui ja saatte arvata kolme kertaa, kenen ruoka tuli viimeisenä (kahta ensimmäistä arvausta ei lasketa).
Kannen kuva: Arren Zherbin
Odotuksen tuskaa lievensi fiksu keskusteluseura. Olihan pöydän toisella puolella myös Kirjavan Satu ja Jan, mutta shown varasti heidän tylypahkaikäinen tyttönsä Taika, joka vinkkaili kiinnostavia kirjoja minkä ehti. Keskustelimme myös mangasarjoista. Kaiken päätteeksi en voinut muuta kuin kaivaa repustani viimeisen kappaleen kirjaani Sata kummaa kertomusta, ja lahjoittaa sen innokkaalle kirjamaanille. Pääsin tällä teolla hyvään seuraan, sillä myös George R. R. Martin on lahjoittanut hänelle kirjan.
Niin, tosiaan. Nyt ensimmäinen painos on loppu niin minulta, kustantajalta kuin Aavetaajuudeltakin. Sata kummaa kertomusta on myyty loppuun. Pariin hajakappaleeseen voi törmätä turkulaisissa antikvariaateissa, joista kirja myös on ajoittain loppunut tykkänään. Siksipä onkin mitä oivallisinta, että heinäkuun ajan e-kirjaa saa täysin ilmaiseksi Aavetaajuuden verkkokaupasta.
Pizza oli kohtalainen ja iso, mutta upposi pötsiin yleisön epäilyistä huolimatta aika hujauksessa. Henkilökunnan vähyys ei ollut sinänsä henkilökunnan syy, joten lahjoitin Atoroxin jaossa saamani kukan tarjoilijalle. Iltamenoissa kukka olisi vain nuhjaantunut, nyt se toivoakseni pääsi framille jossain. Matka iltabileisiin kulki kavereiden hotellihuoneen kautta, mutta myöhäisestä ajankohdasta johtuen visiitti oli lähinnä kvanttimekaaninen käväisy.
Juha Jyrkäs, Sähköväinö (kuva: Tomi Junnila)
Iltaohjelma oli paikassa nimeltä Musta kynnys, ja ilokseni voin kertoa, etten nimestä huolimatta kompastunut mihinkään koko iltana, ellen sitten omaan näppäryyteeni. Sähkökanneltaja Juha Jyrkäs promosi sunnuntaiaamun tiukkaa koitosta viimeisen roskakirjailijan tittelistä ja kysyi, että haluaisimmeko minä ja Tuomas ehkä sanoa jotain toisillemme ennen ottelua. No rumaksihan se meni, tuli paukutettua suuta puolin ja toisin, kunnes Tuomas totesi että puheet riittäköön ja tempaisi seinän vierestä pehmomiekan. Minkä sitä siinä tilanteessa mahtaa, pakko oli puolustautua ja tarttua miekkaan myös itse.
Tilanne ei ollut vähäisimmässäkään määrin uhkaava. Viime vuonna ottelin syntymäpäivilläni Tuomasta vastaan jokusenkin erän ja voitin matsit varsin helposti. Niin nytkin! Muutamassa sekunnissa kirjailija Saloranta oli polvillaan kuin paraskin Setin palvoja, mutta jotain hän oli sentään oppinut. Lähinnä petollisuutta, kataluutta ja halpamaista huijausta! Ennen kuin tiesinkään, jotain jysähti niskaani ja sen jälkeen iskuja sateli niin, että päässä pyöri. Ilman lasejani en nähnyt mitään ja joka puolelta tuli lyöntejä. Tuomaksen kannattajajoukot olivat saapuneet pelastamaan mestarinsa. Jälkikäteen sain selville, että Tuomaksen lisäksi tähän nelihenkiseen löylytykseen osallistuivat Markus Harju, Aleksi Kuutio ja Nina Korento. Nina! Olen järkyttynyt. Kaikkien niiden iltojen jälkeen, kun käytin aikaani ja annoin hänelle palautetta hänen novellistaan. Kiittämättömyys on maailman palkka, en muuta sano! No, ehkä olisin voinut välillä jotain novellin kohtaa kehuakin, mutta minä kuulun koulukuntaan, jonka mukaan kaikki, mistä en tekstissä huomauteta, on ok.
Sillä hetkellä en kuitenkaan tiennyt missä mentiin, vaan putosin kanveesiin. Hämärästi kuulin Tuomaksen uhoavan mikkiin, että minun olisi parempi olla näyttäytymättä aamulla matsissa, sen jälkeen Nina ja Markus kiskoivat minut tolpilleni ja raahasivat yleisön läpi. Tomi kuvasi tilanteen kehittymisen ja laittoi todistusaineiston myöhemmin illalla YouTubeen.
Paha pari, Tuomas ja Nina (kuva: Tomi Junnila)
Siitä sitten ilta lutviutui eteenpäin. Otatin Henry Söderlundilla uuden Everything Is Better with Goggles -kuvan itsestäni pidemmällä parralla, ja majoituin ulkoterassin laitimmaiseen nurkkaan nuolemaan haavojani. Pitkin iltaa seura vaihtui moneen otteeseen, Tuomaskin kävi istuskelemassa ja räyhäämässä, mutta selostajamme Jyrkäs piti huolen, ettei kukaan enää äitynyt tukkanuottasille sinä iltana. Kepulikonstejakin haettiin, kyberpunk-antologiasta tuttu Arto Koistinen tarjosi minulle karpalolonkeron salmiakkipommilla ilmeisenä aikeenaan heikentää aamun taistelukuntoani, mutta muut eivät lähteneet leikkiin mukaan ja tuo suunnitelma nyt olisi tarvinnut tuekseen toistoa.
Paikallinen kirjoittajapiiri. Shimo selittää jotain suurta ideaansa. Muiden reaktiot vaihtelevat. Nina: ”Niin just, ihan varmaan.” Gen: ”Ei vois vähempään kiinnostaa.” Arren: ”Mitä, eikä, onpa kauheeta.” Hanne seuraa varovaisen toiveikkaana tilannetta ja Camilla on viisaasti kätkenyt ilmeensä. (kuva: Tomi Junnila)
Jossain vaiheessa Paikallinen kirjoittajapiiri oli vahvasti läsnä. Itseni lisäksi pöydästä löytyivät Arren, Hanne, Camilla, Nina (se petturi) ja laitajäsenemme Gen, joka ei ole vielä päässyt yhteenkään kokoontumiseen. Puhuimme kertaalleen jo hyytyneestä antologiaideastamme ja päätimme toteuttaa sen. Aiheeksi valikoitui piraatit, mikä oli jälkikäteen havaittuna sikäli onnetonta, että Osuuskumma on jo työstämässä täysin vastaavaa projektia, joten joudumme keksimään uuden aiheen. Kaikenlaisia idiksiä sinkoili ilmassa, mutta Zarquon minut periköön jos yhtäkään niistä muistan.
Jos en esitä parasta oranki-imitaatiotani, tätä tilannetta ei voi järjellisesti selittää. (kuva: Tomi Junnila)
Syntymäpäiväsankari Toni Jerrmankin pysähtyi toviksi jutustelemaan. Puhuimme arvosteluista ja millaisia niiden tulisi olla Tähtivaeltajan kannalta. Esimerkiksi seuraavaan numeroon toimittamani arvostelut M. John HarrisoninTyhjyydestä ja Helena WariksenVuoresta saivat kovin erilaiset tuomiot. Tyhjyyttä Toni kiitteli, että olin onnistunut kiteyttämään monia vaikeita seikkoja yksinkertaiseksi esitykseksi, mutta Vuoren arvostelu oli taas aivan liian blogihenkinen. Käyttämäni ilmaisu sopi Tonin mukaan Routakotoon loistavasti, mutta oli kovin huono Tähtivaeltajan käyttöön, ja arvosteluni olikin vaatinut paljon editointia. Tämän jälkeen toivoakseni osaan kirjoittaa paremmin nimenomaan Tähtivaeltajaan sopivaa tekstiä suoraan, kun sinne kirjoitan. Odotankin jo seuraavaa satsia innolla. Splatterpunk-antologian Toni teilasi ja nimitti sitä pohjanoteeraukseksi. Minun oli hankala olla mitään mieltä, sillä en ole kirjaa itse vielä lukenut. Myöskään siinä julkaistu Jake Cannon -novellini ei saanut kiitosta ja se oli Tonin mielestä heikoimpia esityksiäni. Myöhemmän pohdinnan ja Arrenin kanssa käydyn analyysin jälkeen ymmärrän kyllä miksi. Olin ottanut esikuviksi vanhat avaruuspulpit ja käyttänyt juuri niin suoraviivaista juonta kuin tusinakynäilijät vuosikymmeniä sitten. Hahmot olivat turhankin ohuita eikä juonessa ollut syvyyttä. Tribuuttina novellia voi siis pitää onnistuneena, mutta se ei tee siitä hyvää luettavaa. Tämä on seikka, joka on pidettävä mielessä seuraavaa Jake Cannon -novellia työstäessäni.
Toni Jerrman ja synttärikakku. (kuva: Yrjö Mäkinen)
Tonin saapuessa sattui huvittuneisuutta herättänyt tapaus. Nimitin Tonia legendaksi ja esittelin hänet nimeltä toisella puolellani istuneelle Ninalle, joka on fandomissa uusi eikä siis mitenkään voi tuntea kaikkia. Nina kysyi rempseästi, että mitäs Toni sitten on tehnyt. Tämä, sekä Tonin vastaus ”en mitään”, aiheutti spontaania, remakkaa ääneen hymyilyä. Kaikki tapahtui hyvässä hengessä, ja selostin Ninalle heti perään muutamin sanoin, miksi Tonia voidaan pitää varsin tunnettuna ja merkittävänä henkilönä fandomimme piirissä. Myönnän nauraneeni itsekin, koska onhan nyt ajatus siitä, että joku ei tuntisi Toni Jerrmania edes nimeltä, aika hassu. Ainakin sellaisen mielestä, joka itse on ollut mukana kohta kaksi vuosikymmentä.
Jäin kuitenkin pohtimaan tapausta jälkikäteen. Miten joku Ninaa ujompi fandom-tulokas olisi kenties reagoinut (tosin alkutilannekin olisi ollut toisenlainen)? Siitä lähdin aprikoimaan sitä, miten helposti lähestyttävä fandom ylipäätään on, ja miltä se näyttää ulkopuolelle. Muistan ensimmäisen käyntini Turun mafiassa Kirjakahvilassa Leilan kanssa joskus 93-94, emmekä me tunteneet ketään. Siltä erää poistuimme jonkin ajan kuluttua huomioimattomina ja palasimme vasta vuoden – kahden päästä TSFS:n videoiltoihin.
Sosiaalisesti aktiiviset on helppo heittää jengiin mukaan yhden viikonlopun aikana, mutta miten esitellä koko valtava fandom-kirjo jollekin hiljaisemmalle? Mistä tällainen hiljainen tulokas tietää, keneltä kannattaa kysyä? Star Wars Galaxies -pelissä jokainen muiden avittamisesta kiinnostunut sai laitettua itselleen (HELPER)-tägin päälle. Coneissa voisi olla käytössä jokin itsensä selittävä rintanappi tai muu vastaava samaan käyttöön. Olisi helppoa bongata tyypit, joille puhumalla pääsisi alkuun, mukaan johonkin pöytäseurueeseen ja samalla tutustuisi kokonaiseen liutaan mielenkiintoisia ihmisiä. Minä ainakin pitäisin sellaista tägiä, joskin saattaisin jemmata sen siksi aikaa, kun käyn systemaattisesti läpi kirjakirpputoripöytiä. Moni on koittanut tervehtiä kirjavimman aikana, mutta harva kahta kertaa. Tai mistäs minä tiedän, en kiinnitä silloin ihmisiin huomiota.
Iltabilepaikka oli hyvä tilaisuus bongailla naamiaisasuja uudemman kerran. Esimerkiksi Petri Hiltusen ja Hanne Parvialan asut olivat jälleen kerran kymppiluokkaa! Etenkin Petrin Hellboy-kostyymin hansikas oli vaikuttava. Hemmetti kun siitä pitäen on poltellut tarve lukea kaikki Hellboyt,BPRD:t ja muut taas uusiksi. Ja itseltäni löytyy vain suomialbumi. Oli sääli, joskin marginaalisesti ymmärrettävää, että Pupupojat vaihtoivat conin jälkeen siviiliin. Myös Emma Frost oli vaikuttava.
Lauantain puolella sattuneisiin asioihin kuuluvat myös Nova ja Kosmoskynä-palkinto. Jälkimmäinen on elämäntyöpalkinto ja se jaettiin nyt Pasi Karppaselle. Pasi on ollut, ja on edelleen, varsinainen työmyyrä, joten STk:n hallituksen valinnalle on helppo nostaa malja. Hienoa Pasi!
Nova-voittajia: Vasemmalla Anu ja Eero Korpinen. (kuva: Magdalena Hai)
Novassa en päässyt top kymppiin, pääsääntöisesti siksi, että viime vuonna tein kaikkeni sulkeakseni itseni kilpailun ulkopuolelle – ja onnistuin! Sääntöjen mukaan osallistua saavat ne, jotka eivät ole julkaisseet omaa kirjaa, ja Sata kummaa kertomusta varmisti, etten enää koskaan jännitä sitä, pääseekö novellini esiraadilta eteenpäin. Vuoden 2013 skabassa ei päässyt (vuonna 2012 sijoituin kahdeksanneksi). Sen sijaan Anu ja Eero Korpinen keräsivät glooriaa. Heidän yhteisnovellinsa päätyi kahdeksanneksi ja Anu nousi omalla novellillaan kisan kakkoseksi! Loistavaa! Diggailin jo Anun tarinasta Murhamystiikassa, ja kummallakin kirjoittajalla on näppinsä mukana toimittamassani (tulevassa) Rillumapunk-antologiassa, joten Nova-tekstejä lukemattakin voin jo ennustaa kummallekin menestyksekästä tulevaisuutta kirjoittamisen saralla. Oli kiva törmätä myyntitiskillä edes ohimennen. Eero on aivan kuin nykypäivän viikinki! Onnittelut myös muulle kärkikaartille!
Jos perjantai olikin katkennut lyhyeen, lauantai venyi pidemmälle kuin olisi ehkä ollut viisasta ottaen huomioon, että ensimmäinen oma ohjelma oli tosiaan kymmeneltä aamulla. Joskus kahden hujakoilla suuntasin kohti kilometrien päässä siintävää yöpaikkaa Arrenin ja Ninan (petturi!) seurassa. Meillä kaikilla oli ollut hyvä ja hauska ilta, mutta etenkin Ninalla myös produktiivinen. Hän jakeli käsintehtyjä käyntikortteja, verkostoitui ja tapasi kansainvälisesti kuuluisia ohjaajia, joiden kanssa keskusteli puvustamisesta ja mahdollisista työtilaisuuksista. No, viimeinen on hieman liioittelua. Ohjaajia oli vain yksi.
Sunnuntai
Voiko viiden tunnin yöunilla lähteä pirtsakasti mättämään bofferilla turpaan? No totta kai voi! Etenkin kun pohjalle on nautittu jälleen vastajauhettua kahvia ja lettuja mansikoiden kera.
Olimme perillä hyvissä ajoin. Mukanani jouduin raahaamaan jopa viittä miekkaa, koska taistelun tuoksinassa voivat aseet hajota sotureita ennen. Pikku hiljaa alkoivat ihmiset valua paikalle. Juha selostamaan, Anne Leinonen tuomaroimaan, Tuomas ottamaan nekkuun. Nina oli tullut meidän mukanamme ja Markus Perhanankin huomasin saapuneen. Kuutio sentään loisti monitahoisesti poissaolollaan, oli varmaan jossain salissa ihmettelemässä, mitä suomispefiä sitä kannattaisi kääntää venäläisille markkinoille.
Taistelutanner oli valittu huolella. Ei sisällä salissa voi mitään väkivaltaista vääntöä järjestää, nurmikenttä sen olla pitää. Rise Pohjola pystytteli kameraa. Yleisöäkin alkoi haahuilla paikalle. Olisikohan siellä kolmisenkymmentä katsojaa ollut, vaiko enemmän? Ajankohta huomioiden väkimäärään ei auta olla kuin äärettömän tyytyväinen.
Anne kertoi yleisölle säännöt. En juurikaan kuunnellut, ei tässä ensimmäistä kertaa oltu miekkamittelössä. Olisi kenties kannattanut kuunnella. Vasta matsin aikana minulle selvisi, että tämä tuomari huomautti myös iskuista selkään. Vuosikausien ankaran treenin sähäköittämät reaktiot takasivat sen, että aina päästyäni vihollisen kömpelyyden vuoksi tämän selustaan rankaisin välittömästi ja armottomasti iskulla suoraan lapaluiden väliin. Onneksi tästä ei syntynyt suurta ongelmaa, huomautuksia vain.
Sääntöjen jälkeen Jyrkäs esitteli tapahtuman, ja toiston uhallakin kerron vielä omin sanoin, mistä koko jutussa oli kysymys.
Boris Hurttahan on ollut jo vuosia, omien sanojensa mukaan, Suomen viimeinen roskakirjailija. Istuskellessamme Maisterin mökillä hän sanoi, että nyt uusia kirjoittajia on ilmaantunut sen verran, että ei hän viimeinen olekaan, ja pohti, että se titteli menisi joko minulle tai Tuomakselle. Minähän olen ollut Hurtan tekstien fani hänen Portti-debyytistään lähtien, joten moinen ajatus on suuri kunnia! Kun sitten Kakskerrasta kotiuduin, kävin kertomassa tapauksesta Tuomaksen Facebook-seinällä ja heitin, varsin huolimattomasti, että joko jakaisimme tittelin sovussa tai kohtaisimme Finnconin takapihalla aamunkoitteessa kaksintaistelun merkeissä. Kannattaa katsoa, mitä suustaan päästää, kun Finnconin ohjelmakoordinaattori on kaverilistoilla. Seuraavana aamuna matsi oli merkitty ohjelmakarttaan. Kirjoittamistaistelu olisi luultavasti ollut liian tylsä ja hidasliikkeinen, ja räppäyskisaan meistä kummastakaan ei ole, vaikka ajoittain sanavalmiita olemmekin. Niinpä asia päätettiin ratkaista bofferein.
Tuomas DiMaggio (kuva: Marjut Katajala)
Seuraavaksi seurasi matsaajien esittely. Puuduttavaa tekstiä, kukahan hömelö sitäkin oli ollut kyhäämässä? Asiaan päästiin, kun Tuomas kutsuttiin kentälle. Jotain suunpieksentää siellä tapahtui, en oikein sitäkään kuunnellut. Sitten Tuomas luki alkua uudesta Zargyn-tarinasta, ja myönnettävä on, joskin pitkin hampain, että sehän kuulosti mielenkiintoiselta. Suorastaan roskakirjallisuudelta. Sitten oli minun vuoroni.
Enter: Shimo monster (kuva: Marjut Katajala)
Haa! Veri kohisi suonissa, humisi päässä. Puhkuin intoa karata kelvottoman vastustajani kimppuun, mutta isku kerrallaan, isku kerrallaan. Ensin kirjallinen. Arvelin Tuomaksen kosiskelevan yleisöä tekstinäytteellä, joten minäkin olin valmistautunut. Melkein puolitoista vuorokautta aiemmin. Tykitin menemään pätkän uutta Jake Cannon -tarinaa, mutta aplodit jäivät vähäisiksi. Ei siksi, ettei yleisö olisi tarinaani arvostanut, aivan varmasti arvostivat, mutta Tuomas, tuo tuhannen tulimainen repuusi iski selkään juuri, kun olin pääsemässä loppuun. Taistelu oli alkanut!
Kuten todettu, vuotta aiemmin olimme ottaneet ystävällismielisiä matseja muutaman kappaleen ja niiden perusteella tiesin Tuomakselta puuttuvan niin tekniikkaa kuin määrätietoisuuttakin. Mikä sitten mahtoi olla syynä, alkava krapula öisestä rilluttelusta vaiko aito voitontahto, mutta mies kävi päälle kuin tuomari Megacityn kaduilla. Helppo ja vaivaton ottelu kääntyi hyvin nopeasti raskaaksi työksi. Miekka iski miekkaan, mutta kipinöitä ei lentänyt. Pulssi nousi, hiki kihosi pintaan. Pian hengitys alkoi tuntua. Näin lähellä urheilua en ole ollut varmaan yläasteen liikuntatuntien.
Tuomaria harhautetaan (kuva: Marjut Katajala)
Jälleen tapahtui asioita, joista sain tarkempaa tietoa vasta jälkeenpäin. Ilman mitään varoitusta tonni neutronitähteä rysähti selkääni, tai siltä se ainakin tuntui. Tarja Sipiläinen, joka osaa vetää ilmeisen hyvin konstailemattoman ja reippaan likan valheellista roolia, kiinnitti tuomarin huomion joillain kassistaan löytyneillä hepenillä, ja tämä loi Markukselle ja Ninalle tilaisuuden toistaa raukkamainen temppunsa edelliseltä illalta. Tilanteen ollessa kolme yhtä vastaan en voinut kuin paeta pitkin yllättävän pieneltä tuntuvaa kenttää. Välillä yritin kääntyä ja taistella, välillä suojata miekallani selkääni, mutta mikään ei auttanut. Tämän löylytyksen jälkeen muistikuvani alkavatkin olla jokseenkin hataria. Kärsin aivotärähdyksestä, hermohepulista, murtuneesta kylkiluusta, sijoiltaan menneestä selkärangasta ja nyrjähtäneestä huumorista. Päivän mittaan oloni parani, mutta huumorista löydän edelleen häiriintyneitä vääntymiä.
Nina Korento ja Markus Perhana (os. Harju) lyövät Shimoa kuin vierasta vorlonia Tuomaksen naureskellessa. (kuva: Henry Söderlund)
Shimo pakosalla ylivoiman edessä (kuva: Henry Söderlund)
Huomattuaan tilanteen Anne ajoi ylimääräiset häiriköt pois kentältä ja ottelu sai jatkua, mutta jos siinä jotain merkittävää tapahtui, sitä eivät protonipuuroksi muussaantuneet aivoni pysty enää palauttamaan. Kannustusta, buuausta, huutoja! Katri Alatalo Mustien ruusujen maasta ainakin oli äänessä, mutta en muista, kumpaa hän edes kannusti. Jossain vaiheessa aseeni räjähti kappaleiksi ja adjutanttini Arren ojensi minulle uuden. Voitto tai tappio ei enää riippunut strategiasta tai fiksuista peliliikkeistä, vaan silkasta sinnikkäästä sisusta. Käännähdin hyökkäämään jälleen kerran. Tuomas oli pakenemassa! Hän oli heittänyt bofferinsa maahan. Voitto oli käytännössä minun!
Mutta olisihan minun pitänyt jo tietää, ettei Tuomaksen kataluus tunne rajoja. Hän kaappasi haltuunsa ladatun vesitykin ja antoi soittaa. Osuma rintaan. Toinen. Mitä muita aseita hänellä oli jemmassa, kuinka monta kätyriä oli puolustamassa hänen etuaan? Silmissäni pimeni ja rojahdin maahan. Jossain kaukaa tuomari laski lukuja, mutta olin siitä tietoinen vain samalla tavoin kuin leikkauksen aikana itseään ulkopuolelta tarkkaileva potilas. Hämärästi ymmärsin, että pystyyn oli noustava tai ottelu olisi ohi, mutta ruumis oli kaikkensa antanut. Tuijotin taivaan sineen ja jossain lähellä Tuomas juhli voittoaan.
Tuomas teloittaa Shimon vesipyssyksi naamioidulla laseraseella. Nina ja Tarja ilkamoivat taustajoukkoina. (alkuperäinen kuva: Marjut Katajala)
Vaan turhan aikaisin! Minut oli ehkä laskettu ulos, mutta Anne diskasi Tuomaksen sääntöjen vastaisten aseiden käytöstä. Ottelu julistettiin ratkaisemattomaksi. Raapiuduin ylös. Päässä tykytti. Jostain ilmestyi itse Boris Hurtta! Ajatukset turtana odotin hänen ehkä langettavan oman tuomionsa ottelun tulokseksi, ehkäpä jopa Tuomaksen voitoksi, mutta päätös oli sitäkin kauheampi. Vielä yksi erä. Ei auttanut.
Boris Hurtta käy ojentamassa nuorisoa. (kuva: Marjut Katajala)
Kävimme vielä kerran taistoon energiat nollissa ja kaikkemme antaneina. Isku, torjunta, isku. Lopulta vajosimme kumpikin maahan, emmekä enää nousseet yleisön huudoista huolimatta. Ottelu oli vääjäämättä lopullisesti ohi.
Kaikki on ohi. Levätkää rauhassa, soturit. (kuva: Magdalena Hai)
Tasapeli on toinen tapa sanoa, että me kohtaamme vielä. (kuva: Antti Kiviranta)
Titteliä ei jaettu, mutta kokkapuheissa jo kohtasimme ensi vuoden Archipelaconissa Ahvenanmaalla. Kaipa sinne sitten pitää lähteä, ellei muusta syystä niin siitä, että silloin höykytän niin Tuomaksen kuin kaikki mahdolliset kätyritkin. Paita märkänä, ruumis yltä päältä leikatun ruohon peitossa linkutin sisään con-tiloihin.
(Roskakirjailijabattlevideo löytyy koko rujoudessaan YouTubesta)
Koska aikaa oli, kipaisin jälleen kunniakierroksen kirpparin läpi, mutta tässä vaiheessa conia valikoima alkoi jo olla tuttu ja olennaisimmat saaliit kaapattu. Kellon tullessa 11 menimme kuuntelemaan Hannu Rajaniemen kunniavieraspuhetta. Hannun keskeinen ajatus puheessa oli, että siinä missä avaruuspuku tarjoaa ihmiselle turvallisen tavan tutkia muutoin varsin tappavaa avaruutta, tieteiskirjallisuus toimii samalla periaatteella mitä tulee erilaisiin tulevaisuuksiin. Tarinoiden avulla voimme hypähtää keskelle kaikenlaista kauheaa, joka tosielämässä nitistäisi meidät hetkessä, ja tutkia ympäristöämme vailla vaaraa. Lopuksi Hannu luki meille novellin kummittelevasta avaruuspuvusta ja vanhasta ompelijattaresta, joka oli osallistunut sen tekemiseen. Väliin mahtui avaruuspukujen tekemisen historiaa, joka oli toiminut novellin taustamateriaalina.
Hannu Rajaniemi (kuva: Shimo Suntila)
En ollut saanut coniin mennessä luettua Fraktaaliprinssiä loppuun, sillä olin pöljästi säästellyt sitä ja lukenut hitaasti. Sillä seurauksella, että aika loppui kesken. Käsi ylös, joka yllättyi. No niin, käden saa laskea. Aloittaminenkin vaati Kvanttivarkaan lukemista uudelleen, sillä edellisestä kerrasta oli aikaa liki kolme vuotta enkä tahtonut olla hatarien muistikuvien varassa. Silti, tekosyitä. Tosifanina olisi pitänyt ennakkotilata Causal Angel ja lukea sekin ennen conia.
Jo Jake Cannoninkin vuoksi olisi ollut oivaa päästä kuuntelemaan Tapio Ranta-ahon ja Vesa Sisätön esitystä hulluista avaruuspoliiseista, mutta liikuin verkkaisesti kuin jäätikkö ja sali ehti tulla täyteen. Hannun kaffeeklatschissakaan ei ollut enää tilaa, mikä ei toki tullut yllätyksenä. Se tunti meni haahuiluksi. Optimistina ajattelen, että ehkä löysin silloin taas jonkun kirjan, vaikken tarkkaan muistakaan. Todennäköisyys on kuitenkin puolellani.
Yhdeltä olisi ollut Jukka Halmeen kaffeeklatsch. Jukkahan on fandomin hauskin mies, jopa siinä määrin, että jopa minun heilumiseni vaikuttaa huvittavalta. Ja heilumisesta on tosiaan kysymys. Pariinkin otteeseen olen ollut Jukan apuna jossain ohjelmassa, seissyt taustalla, viuhtonut tarvittaessa ja vastannut nimeen Keijo. Tätä vain ei ole enää tapahtunut vuosiin, tai ainakin aikaa on kulunut sen verran, että raapustaessani Jukan hankkimaan raapalekokoelmaan omistuskirjoitusta jouduin kysymään, mikä se nimeni olikaan. Tämä on vain yksi osoitus fandom-dementiastani, toinen on se, että joudun kysymään aivan liian monelta tutunoloiselta tyypiltä, että mikäs heidän nimensä nyt olikaan. Minä kuitenkin olen Keijo, nyt sen tiedän. Saattaa vain olla, että Keijon taru on päättynyt, on ehkä ollut päättyneenä jo vuosikausia enkä minä vain ole vielä suostunut uskomaan sitä. Ainakaan tässä Finnconissa Keijolle ei ollut tarvetta.
Jukka Halme, nopeampi kuin silmä tajuaa. (kuva: Kati Clements)
Niin suuresti kuin olisinkin halunnut teilata jonkun pahaa-aavistamattoman fanin, kaapata hänen paikkansa kahvipöydässä ja päästä turisemaan fandom-idolini kanssa, se ei valitettavasti käynyt päinsä. Ei siksi, etten olisi ollut riittävän kylmäverinen kauheuksiin, mutta minun oli aika mennä seuraamaan ohjelmaa maailmankaikkeuden parhaista turistikohteista. Tarkoitan tietenkin vetämään sitä! Kanssani olivat Kaukamoisen maailmasta saapunut kauppias, lempinimeltään Turjake, Mustien ruusujen mailta kotoisin oleva Emäntä, ja Umbrovian susileidi Rahel Barucha, josta istuin mielelläni mahdollisimman kaukana. Ihmissuden suolistamaksi joutuminen menettää jotain hohdokkuudestaan muutaman kerran jälkeen.
(vas) Umbrovialainen ihmissusi, Talvilaakson Emäntä, Pohjolan Turjake ja hyvin epäilyttävä matkaopas Jake Cannon. (kuva ja kuvateksti lainattu blogista http://salainenelama.blogspot.fi/)
Maailmojen kattaus oli kuin luotu kesäkuumalla esitettäväksi. Pakkasta, jäätiköitä, pakkasta, lunta, paleltuneita ruumiinosia, amputaatiota, pakkasta ja hyinen kuolema kaukaa lämmöstä, siinä olivat kohteiden yhteiset myyntivaltit. Turjakkeella oli tarjolla hengellisiä kokemuksia kärpässienten kanssa ja tuntui käyttävän termiä poronkusema lähinnä tilavuusmittana. Emännällä oli tarjota tukikohdaksi oma majatalonsa, josta käsin ulkoilmaretkiä oli mahdollista tehdä. Mielellään sai jäädä majataloon vaikka koko loman ajaksi, kunhan kukkarossa riitti kolikoita. Rahel esitteli rennosti monenlaisia kohteita eri maista, mutta tuntui innostuvan aina, kun puhe palautui Umbroviaan, vallananastaja Andros Luopioon tai lihansyöntiin missään muodossa. Juuri tällaisia tilanteita varten on hyvä asemoida parin ihmisen puskurivyöhyke itsensä ja verenhimoisen pedon välille.
Kaikkinensa ohjelma täytti sen tarkoituksen, jonka olin sille jo viime vuotta varten visioinut: esittelimme kolme fiktiivistä maailmaa, joihin oli mahdollista lähteä retkelle vierailemalla sopivalla myyntipöydällä tai vaikka kirjastossa. Kiitos, Magdalena Hai, Katri Alatalo ja Petteri Hannila! Jälkianalyysin valossa keksin kyllä lisättävää ohjelman tulevien iteraatioiden ohjeistukseen. Vaikka yleisön on hyvä ymmärtää, millaisia vastuksia matkalla on mahdollista kohdata, niiden suora myöntäminen ja vapaaehtoinen nimeäminen saattaa toimia matkalaisia karkottavasti. Toisaalta jokainen turistirysä haluaa ne helpoimmin hoopotettavissa olevat asiakkaat, koska heiltä voi nyhtää fyrkkaa tuhannella eri syyllä. Ehkä fiksumpi kansanosa onkin syytä pitää poissa tieltä.
Rahel Barucha pohtii, sanoisiko kuvaajalle päivää vai hyökkäisikö takaa lähestyvän saaliin kimppuun. (kuva: Anne Leinonen)
Epäilen, josko Scott Lynchin kahvihetkessäkään olisi ollut tilaa, mutta mepä olimme buukanneet itsemme jo lauantaina mukaan. Siispä mustaa sumppia masiinasta ja kirjailijan juttuja kuuntelemaan. Tavoilleni uskollisena en ollut Locke Lamoran valheitakaan lukenut, toistuvista kehotuksista huolimatta, mutta tämän kahvihetken perusteella on enää kysymys ajankohdasta. Olen varma, että pidän erityisesti siitä kohtaa, jossa se tyyppi siinä duunaa sitä juttua. Kerroin tämän klatschin päätteeksi kirjailijalle itselleenkin.
Lynch oli kerrassaan hauska ja aidosti innostunut jutuista, joista kertoi. Minua jäi kovasti kiinnostamaan con-malli, jossa osallistujia on sellaiset 150, paneelit pidetään yhdessä linjassa ja väliin jää reilusti aikaa haahuilla ja jatkaa paneelin aiheista keskustelua satunnaisen seuran kanssa. Kun jokainen on aina kuullut saman paneelin samaan aikaan, con-kokemuksesta tulee intiimi ja yhteinen. Muistuttaa vähän televisiosarjojen seuraamista joskus 80-90-luvuilla, kun uudet jaksot nähtiin aina yhtä aikaa, koska vaihtoehtoja ei ollut.
Scott Lynch (kuva: Kati Clements)
Lynch valotti myös elokuva- ja tv-sarjaoptioiden mekaniikkaa. Joku voi maksaa selvää rahaa oikeudesta tehdä romaanista elokuva, ja jättää elokuvan tekemättä. Joku toinen taas voi ostaa oikeudet kehittää tv-sarjaa, ja pitää koko maailma pimennossa asioiden kehittymisestä. Ulkopuoliset, kuten kirjailija itse, voivat vain arvailla, mitä on tapahtumassa, jos mitään. Onko kyseessä hitaasti kehittyvä tilanne vai katala juoni ostaa potentiaalinen kilpailija pois markkinoilta samalla, kun kehittää itse jotain samansuuntaista produktiota toisesta lähteestä? Kaikki on mahdollista, ja lopputuloksen näkee vain ajan kanssa.
Bonuksena saimme seuraamme myös Elizabeth Bearin, jonka myötä Lynch alun alkujaan päätyi Finnconiin. Kaksi yhden hinnalla, sano, niin koko conille kuin meille kahvittelijoillekin. Sinänsä harmi, että missasin heidän esityksensä siitä, miten kahden luovan ihmisen yhteinen koti toimii, mutta onhan moisesta omaakin kokemusta hiukan ehtinyt kertyä.
Näin minusta tuli Scott Lynch -fani. Hänen tuotannostaan en osaa vielä sanoa mitään, ensin pitää lukaista yksi romaani.
Loppu alkoi olla lähellä. Ellei nyt maailmaloppu niin ainakin Finncon. Oli aika viimeisen definitiivisen paneelin. Definitiivisen definitiivisen. Lopun sanoja olivat lausumassa Petri Hiltunen, kunniavieras Jukka Halme, Vesa Sisättö ja nimetön hologrammi, joka vaikutti lähes elävältä, mutta tokihan ihmisosallistuja olisi merkitty conin ohjelman tietoihin. Kyseessä voisi muutoin olla myös henkilökohtaisesti kokemani harha, mutta minulla on valokuva todisteena.
Definitiiviset panelistit. Petri Hiltunen, Jukka Halme, Vesa Sisättö, hologrammi (kuva: Shimo Suntila)
Haikaloja! Jeesus, natsisikoja, jättiläisapinoita! Ponipornoa, haipornoa! Mutta mihin jäi jeesusnatsisikaporno jättiapinoiden kanssa? Löytyykö sitä nyt netistä, kun lausuin ajatuksen ääneen? Suoraan sanoen en uskalla tarkistaa. Panelistit loivat katseen kaikkeen siihen, mitä uutta on sattunut aiempien paneelien aihealueilla. Esimerkiksi haielokuvia on tullut kymmeniä, enkä yhtään epäile etteivätkö kaikki olisi aivan yhtä laadukkaita. Zarquon ja Cthulhu minua niiltä suojelkoon.
Paljon jäi lopulta sanomatta ja kokonaisia aihealueita käsittelemättä, mutta definitiiviset on nyt pantu pakettiin, samaten kuin bimbopaneelit, joista en ikinä nähnyt ainuttakaan. Definitiivisetkin jäivät tähän yhteen. Missatut tilaisuudet ja silleen, kyllähän te tiedätte. Näkemättäkin on selvää, että meno niissä olisi ollut kovaa, sen puolesta todistivat jonottajat salin ulkopuolella reilusti ennen ohjelmien alkua.
Ja siinä se. Viimeinen kierros kirpparilla. Jossain vaiheessa päivää Johanna Sinisalo suositteli tuomaansa kirjapakettia ja tinkasi hintaa niin alas, että pakko tilaisuuteen oli tarttua. Ian WatsoninBook of Mana -duologia vahvoine Suomi-viitteineen siirtyi omistukseeni. Vielä olisi ollut jäljellä hyvää seuraa ja päälle Dead Dog, mutta kyyti kotiin oli lähtemässä, ja aina ei voi osallistua. Vaan kerta kiellon päälle. Viimeisen kaappauksen tein Liken tiskillä, kun säälittävänä kyselin alennusta erään kirjan viimeiseen kappaleeseen. Jotain bibliofiilisestä tuskasta varmaan näkyi kasvoillani, sillä häpeällisen alhaiseen tarjoukseeni suostuttiin.
Paluumatkalla oli aikaa hengähtää ja luoda jonkinlainen katsaus menneeseen viikonloppuun. Olisiko ollut jopa paras Finncon ikinä? Tämä tunne ei ole sinänsä uusi, samaa mietin viime vuonna Helsingin conin jälkeenkin. Hemmetin hyvä con joka tapauksessa ja järjestäjät ansaitsevat aivan järjettömät kiitokset työstään!
Voisin kiittää nimeltä loistavia tyyppejä, mutta päätyisin nimeämään varmaan puoli fandomia. Voisin listata kovia juttuja, mutta mitäpä muuta tämä reilun 5000 sanan selostus on kuin pitkä, lavea lista hyvistä jutuista. Pari juttua nostan kuitenkin esiin.
1) Roskakirjailijabattle! Scifiä ja kirjoittamista voi harrastaa myös näin, näyttävästi ja mäiskeellä. Ensi kerralla vedämme vielä kovemmin! Siinä välissä tuotamme Tuomaksen kanssa yhteisteoksen, Zargyn / Jake Cannon -pokkarin, joka ottaa luulot pois.
2) Toni Jerrman nimitti minua legendaksi! Mitä ihmettä!? Tonihan se legenda on, oli jo, kun minä tulin fandomiin. Jotain olen siis tehnyt jossain vaiheessa oikein, kun Tonin kaltainen Sobornost-jumala lausuu kiitokset.
3) Hannu Rajaniemi toivoi, että kirjoittaisin lisää raapaleita! Maailmankuulu, rankasti fanittamani scifikirjailija pitää minun raapaleistani niin paljon, että haluaisi lukea niitä lisääkin. Ehkäpä kirjoitankin. Tarkoitan, miten voisin olla kirjoittamatta?
4) Atorox-kakkonen! Ei muuta kuin kirjoittamaan lisää, sitä kansa selvästi haluaa.
Henkinen saaliini oli siis valtaisa. Eikä se kirjallinenkaan saalis aivan onnettomaksi jäänyt. Kirja tulee kirjan luo.
Osuuskumma on tekemässä antologiaa teemalla galaktinen scifi.
Antologiaan halutaan novelleja, joissa skaalana on kokonainen galaksi. Tapahtumat voivat sijoittua pienempään osaan galaksia tai vaikka vain yhdelle planeetalle, mutta novellissa esiintyvien tapahtumien täytyy vaikuttaa galaktisesti. Ajatelkaa suureellisesti!
Tapahtuman keskiössä voi olla sotatoimi, rauhanneuvottelut, kahden galaktisen valtakunnan allianssi avioliiton kautta tai vaikka ihmiskunnan törmääminen galaktiseen sivilisaatioon, mikä avartaa näkymät äkillisesti valtaisiksi. Olennaista on avata lukijan eteen miljoonien maailmojen valtaisa meri, jonka silkka koko pakenee käsityskyvyn ulottumattomiin.
Henkisinä esikuvina voi käyttää tieteiskirjallisuuden kultakauden visioita tähtienvälisistä rauhanturvaajista tai elokuvia, joissa yhdessä taistelussa ratkaistaan galaksin kohtalo. Lähtökohdaksi voi myös ottaa nykypäivän fysiikan ja pohtia, miten galaktinen sivilisaatio toimisi sen lakien puitteissa.
Kiinnostuneita kirjoittajia pyydetään laatimaan novelli-ideastaan yhteenveto, josta käy mahdollisimman tarkasti ilmi, miten galaktisuus tarinassa ilmenee. Yhteenvedot lähetetään antologian toiselle toimittajalle, Shimo Suntilalle (khuure@gmail.com).
Toisena toimittajana toimii Mixu Lauronen (mixu.lauronen@osuuskumma.fi).
Novellien ensimmäisten versioiden deadline on toukokuun lopussa.
Kun yrittää tehdä kaikkea, aika saattaa loppua kesken. Tämän opin kahden viime viikon aikana. Antologioiden toimittaminen, novellin kirjoittaminen, tapahtumaideoiden pyörittely ja oikoluku eivät välttämättä jätä hirvittävästi rahkeita päämäärätietoiselle novellistiikan lukemiselle. Onneksi tässä on vielä liki kaksi tuntia aikaa kahlata Kultakuoriainen läpi ja saattaa haaste loppuun. Lukemisen lisäksi toki pitää ehdottaa niitä parhaita tekstejä Atorox-listalle!
Vaan jotta huomiseksikin olisi luettavaa, esitän uuden haasteen. Se koostuu kolmesta antologiasta, joten osallistuminen vaatii muutakin kuin pdf-tiedoston latauksen. Joillakin nämä ovat hyllyssä, muilla on käytössä kavereiden hyllyt, kirjastot ja niinkin pöyristyttävä vaihtoehto kuin kirjojen hankkiminen tässä vaiheessa. Nämä kolme kirjaa ovat Leonardon rasia (Osuuskumma), Aukkoja ajassa (Turbator) ja Ken vainajia muistelee (Espoon scifiseura / URS).
Aivan kaikkia novelleja ei ole välttämätöntä lukea tämän haasteen puitteissa. Leonardon rasia on Jussi Katajalan novellikokoelma ja siinä on vain kaksi aiemmin julkaisematonta novellia. Myös Aukkoja ajassa tarjoaa osin jo aiemmin julkaistua materiaalia. Sen sijaan Ken vainajia muistelee sisältää vain uusia juttuja. Edes minun raapaleeni Sauna ei ole ollut Routakodossa nähtävillä. Jos raapaleet lasketaan, ja miksikäs ei laskettaisi, haasteessa on nyt mukana 26 novellia. Ei mikään triviaali määrä, vaikka raapaleita kymmenen onkin.
Siinä siis setti seuraavan kahden viikon iloksi. Moniko lähtee mukaan, edes yhdellä kirjalla? Ja muistakaa, kun luette tarinan, joka räjäyttää aivot, kihelmöi selkäpiitä tai lämmittää sisuskaluja, ehdottakaa sitä Atorox-listalle.
Leonardon rasia
Jussi Katajala: Nereidien laulu Jussi Katajala: Äänetön saari
Aukkoja ajassa
Petri Laine: Pekingin elokuut Juha-Pekka Koskinen: Salomonin tuomio Harri Erkki: Pyramidi Shimo Suntila: Kokoontuminen Shimo Suntila: Sukupolvikuilu Shimo Suntila: Itsemurha Shimo Suntila: Koski Shimo Suntila: Putous Shimo Suntila: Paradoksi Shimo Suntila: Rikos kirjallisuutta kohtaan Shimo Suntila: Temporaalikenturio Shimo Suntila: Aikajekku
Ken vainajia muistelee
Shimo Suntila: Sauna Anne Leinonen: Ken vainajia muistelee Jussi Katajala: Rautakihlat Mari Saario: Holvikirkon kanttorin poika Tarja Sipiläinen: Kaikuja Juha Jyrkäs: Seitsemän hengen kertomus Markus Harju: Myrkynlykkääjä Anna Malinen: Maria Antintytär Eero Korpinen: Vainajan palmikko Heikki Nevala: Syämmen syrjä Mixu Lauronen: Aallot Samuli Antila: Rajat