Avainsana-arkisto: Valerian ja Laureline

Surullinen planeetta

Surullinen planeettaSurullinen planeetta (Par les Chemins de l’Espace)
Käsikirjoitus: Pierre Christin
Kuvat: Jean-Claude Mézières
Suomennos: Juhani Tolvanen, Soile Kaukoranta
Jalava, 2013
ISBN: 978-951-887-486-0

Valerian ja Laureline ovat menneiden aikojen kulttihahmoja, jopa siinä määrin, että nykyiset scifistipolvet eivät välttämättä ole koskaan edes kuulleet heistä. Suomessa tämän parivaljakon seikkailuja on saatu seurata 1970-luvulta asti aina näihin päiviin, ja harvassa ovat ne 80-luvulla tieteistarinoita ahmineet harrastajat, joille Jean-Claude Mézièresin ja Pierre Christinin aika-avaruusagenttisarjakuvat eivät aikanaan olleet merkittävä fanituksen kohde ja eräs olennaisimmista scifisäväreistä.

ValerianParin ensimmäinen pidempi seikkailu oli Liikkuvien vetten kaupunki, jonka Otava julkaisi suomeksi 1974, harmi kyllä lyhennettynä. Täyttä versiota saatiin odottaa vuoteen 1991, jolloin Jalava alkoi julkaista uusintapainoksia vanhemmista albumeista. Seuraava kokopitkä seikkailu oli Tuhannen planeetan valtakunta, mutta näiden kahden albumin väliin mahtuu seitsemän lyhyempää tarinaa, jotka Mézières ja Christin tekivät Piloten superpokkareihin vuosina 1969-1970.

Valerian ja Laureline tukikohdassaNämä seitsemän lyhäriä on koottu tavallisesta albumista poiketen matalampaan ja paksumpaan kirjaan nimeltä Surullinen planeetta. Vaikka vain yksi niistä, albumillekin nimen antanut kertomus on aiemmin julkaisematon, ei ole suurta liioittelua sanoa vain kahden (Suuri keräilijä ja Merkillisiä näytteitä) olevan varsinaisesti tuttuja suomalaisille lukijoille. Ne olivat mukana Jalavan 1991 julkaisemassa albumissa Pahat unet. Neljä muuta (Ystävyyden fflumgluff, Tsirillitis-asteroidi, Uxgloan klooni ja Tekniikan riemuvoitto) on julkaistu Ilta-Sanomissa vuonna 1986, joten hetkellisestä suuresta levikistä huolimatta niitä ei ole kovin helposti päässyt ilmestymisen jälkeen lukemaan. Minultakin ne olivat jääneet väliin, johtuen ehkä siitä, etten ala-asteella seurannut säännöllisesti keltaista lehdistöä.

Jo termi ’aika-avaruusagentti’ pistää pedantimman tieteisnörtin varpailleen. Sellaista ongelmaa kun ei olekaan, etteikö sitä voisi ratkaista retroaktiivisproaktiivisesti tarkkaan säädetyllä aikahypyllä hetkeen, jolloin koko pulma on vasta hakemassa muotoaan. Itseasiassa eräässä tarinassa Valerian tekee juuri niin. Joka tapauksessa lukijan on syytä iskeä avaruusoopperavaihde silmään. Siinä missä tiede kompuroi, pitää vaihtaa rakettireppu hetkeksi fantasian siipiin ja liitää epäuskon kuilujen yli juuri samalla tavoin kuin Bluxtin yrmyttävä transmutaattori ei liidä.

Valerian ohjaamossaNäissä seitsemässä seikkailussa Valerian toimii lähinnä soolona, Laurelinen ollessa vähäisemmässä roolissa silloin harvoin kun hän ylipäätään on paikalla. Myöhempiä rymistelyjä ajatellen tämä on varsin epätyypillistä, sillä Laureline ehti ennen sarjan viimeistä albumia Aika-avaajaa todistaa olevansa se pätevämpi agentti moneen otteeseen. Rehellisyyden nimissä on kyllä mainittava, että alpparin kannessakin jo lukee ’avaruusagentti Valerianin seikkailuja’.

Ideoiden puutteesta ei tekijäkaksikkoa voi syyttää. Tässä teoksessa esiintyy älyllinen asteroidi, tähtienvälinen sentienttieläintarha, elinkelvottomaksi muuttunutta planeettaa kiertävä, ilmakehällä varustettu asteroidikenttä köynnösviidakoineen kaikkineen, neljään temporaalisspatiaaliseen vyöhykkeeseen jakautunut planeetta ja aivan riemastuttava, kiipeiltävissä oleva maailmankaikkeuden pienoismalli. Osa materiaalista on kuin suoraan vanhoista pulp-ajan lukemistoista.

Lapsi-ValerianNykyään vallalla tuntuu olevan pessimistinen näkemys, mitä tulevaisuuteen tulee. Kaikki on synkkää, ja vaikka sankarit voittaisivatkin, voitto on usein vaillinainen tai väliaikainen. Tällaiseen tottuneelle Valerianin maailma saattaa olla järkyttävä ja ravisteleva, sillä huumoripitoisten tarinoiden ja villien visioiden alta kumpuaa näkemys, jonka mukaan ongelmiin voidaan löytää sopuisakin ratkaisu. Vaaroista huolimatta maailmankaikkeus voi olla iloinen ja onnellinen paikka elää.

Mézièresin taide on kautta koko 40-vuotisen sarjan pistämätöntä, joskin alkupuolen jälkeä, kuten tässä albumissa, voisi kuvata karikatyyrimaisemmaksi. Valerianin kulmikkaan profiilin leuka on kuin tiilitehtaan katalookista. Näitä kuvia piirrettäessä loistavimmat saavutukset olivat vielä edessäpäin, mutta moitteen sanaa ei 60-luvun lopun jäljestäkään voi sanoa. Ne kuvat, ne värit, kauniita kaikki.

Surullinen planeetta kuuluu kaikkien Valerianin ja Laurelinen fanien kokoelmiin, ja on ylipäätään tarpeellinen lisä pitempien seikkailujen rinnalle. Kirja sopii hyvin myös hahmoista ensimmäistä kertaa kuuleville, sillä pohjatietoja ei tarvita. Lyhärit toimivat mainiosti itsenäisinä ja toisistaan riippumatta.

Mainokset

Turconen 2012


Tapahtuma: Turconen
Aika: 22.9.2012

Turcosta lähdettiin suunnittelemaan reilu puoli vuotta sitten. Itse en ollut osallisena järjestelyvastuusta, siihen ryhtyivät Tero Ykspetäjä, Harri Miekka, Harri Kiiskinen ja Pasi Karppanen. Kiitoksia vaan, poijjaat, eilinen oli loistava päivä hienossa tapahtumassa!

Itse, kysyttäessä, lupauduin kirjoittamaan Turcosen sivuille pienen esittelyn tapahtuman kunniacieraasta J. Pekka Mäkelästä sekä haastattelemaan miestä itse tapahtumassa. Jälleen piti kutinsa se vanhan kansan viisaus, että hyvin tehdystä työstä on palkkana lisää työtä, ja menin lupaamaan pidennetyn esittelyn ohjelmalehteä varten. Mukana luonnehdinnat Mäkelän viidestä kirjasta. Samassa rytäkässä tulin tehneeksi oman lukuennätykseni, viisi kirjaa yhdeksässä päivässä. No, rajat on tehty rikottaviksi.

Turcosen tapahtumapaikkana oli Turun pääkirjasto korttelin päässä kauppatorista. Sen keskustammaksi ei juuri pääse ryhtymättä Väyryseksi (iä, iä!), joten hyvä näin. Tilaksi oli varattu Studio, jossa oli istumatilaa muutamalle kymmenelle. Aivan aamulla ovien avauduttua tuolien määrä vaikutti hivenen optimistiselta, mutta Mäkelän noustessa lavalle sali alkoi jo olla täynnä.

Tilaisuuden avasi kirjaston edustaja kertomalla e-kirjoista ja niiden lainauksesta. Päällimmäiseksi mieleen jäi, miten tympeä nykyjärjestelmä vielä on. Toisaalta tässä voisi olla hyvä sauma saada esimerkiksi URSin ilmaiseksi julkaisemia antologioita kirjastoon kaiken kansan ulottuville ja jopa näkyville. Saatavissa olevien e-kirjojen määrä kun ei huimaa päätä. Ehdotankin, että Musta, Valkoinen ja Harmaa antologia ainakin annettaisiin kirjastojen käyttöön. Ties vaikka löytyisi lisää lukijoita, jotka myöhemmin etsisivät käsiinsä muita URS-julkaisuja.

Mäkelän kunniavieraspuhe oli jokseenkin epäperinteinen ja juuri siksi niin hieno. Tekstinäytteiden lukua säesti baritonikitara tai jokin muu efekti. Etenkin Muurahaispuusta napattu unenomainen pätkä, jota Mäkelä rytmitti sekä puheen kiivaudella että taustalla kuuluvalla kellon tikityksellä oli hengästyttävä kokemus. Samaan ei oma, äänetön lukeminen yltänyt.

Haastattelussa J. Pekkä Mäkelä, kyselyiässä Shimo Suntila

Puheen jälkeen koitti kunniavieraan haastattelu, jota olin hieman hermoillut. Perinteisesti vasta deadline oli pakottanut minut ryhtymään puuhaan, tai pikemminkin tuuppaamaan homman vihdoin työlistalla seuraavaksi. Sitä ennen neljä iltaa oli palanut novellin editointiin. Joka tapauksessa muutama merkintä paperissa, koostettu edellisenä päivänä vajaassa tunnissa, ei antanut syytä erityiseen itseluottamukseen. Lisäksi tapaan pälpättää, kun jännittää. Silti, näistä seikoista huolimatta, haastattelurupeama sai kiitosta useammaltakin taholta, ja itsekin mietin heti jälkeen, että tämähän meni hyvin. Suurin kiitos toki kuuluu J. Pekalle ja hänen kiinnostaville vastauksilleen. Häntä menen mieluusti kuuntelemaan uudelleen ensi vuoden Finnconiin, jossa hän myös on kunniavieraana. Kehotan muitakin yhtymään tähän pyrkimykseen.

Myyttisen pulpin lähteitä jahtaamassa maestrot Saloranta, Nummelin ja Sisättö

Seuraava aihe oli pulp-kirjallisuuden uusi tuleminen, josta olivat kertomassa Tuomas Saloranta (URS-liikkeen primus motor), Juri Nummelin (kaikenkarvaisten antologioiden monitoimiottelija), Vesa Sisättö (menestynyt pulp-kirjailija) ja eturivistä kommentoiden Boris Hurtta, joka tykitti menemään suuria totuuksia. Merkittävä pala keskustelua koski pulpin määritelmää, joka vaikutti yhtä yksinkertaiselta kuin science fictionin tarkka rajaus. Samalla kun peilattiin kaukaista historiaa, katsahdettiin myös kioskikirjallisuuden menneisyyteen Suomessa ja lopuksi hahmoteltiin, mitä pulp voisi olla tulevaisuudessa. Onko se e-kirjoina julkaistua viihdettä, Prisman hyllyssä myytäviä kummitustarinoita vai kenties jotain ihan muuta?

Koska mikään ei ole yhtä absoluuttinen totuus kuin mielipide, oli keskustelu suosikkiscifihahmoista hyvinkin antoisa. Etukäteen lupautuneista panelisteista paikalla oli Nadja Sokura ja Sari Polvinen, sairastuneita paikkaamaan rekrytoituja puolestaan edusti Ben Roimola ja allekirjoittanut. Tehtävänanto oli hyvin yksinkertainen: Nimeä suosikkihahmosi ja perustele. Muut saivat sitten kommentoida muiden valintoja ja yhdessä vaiheessa punnittiin, kuka näistä voittaisi, jos he ottaisivat matsin keskenään. Nadjan valinta oli Sarah Connor Terminaattori-saagasta, minä liputin tottakai kapteeni James T. Kirkin puolesta, Sarin suosikki oli C. J. Cherryhin Cyteen-romaanin päähenkilö Ariane ja Ben liputti Valerianin ja Laurelinen puolesta. Arianea en (vielä) tunne, mutta en voi kyllä sanoa nyrpisteleväni yhdellekään esiinnostetulle hahmolle. Yleisökin tuli mukaan jutusteluun johdattaen pohdinnan myös pahisten leiriin. Koko hässäkkää usutti vauhtiin Tero omilla kysymyksillään hallintapaneelien takaa. Harmi että aika loppui, keskustelut olivat mielenkiintoisia ja hyvin niitä olisi jatkanut vielä tunnin lisää.

Viimeisenä ohjelmana Jukka Halme ja Marianna Leikomaa suositteli kiinnostavia kirjoja lähimenneisyydestä ja välittömästä tulevaisuudesta. Lista herätti suuria lukuhaluja ja kaikille, etenkin Turcoseen osallistumattomille, onneksi tuo lista tulee julki ja yleiseen jakoon. Nostona listalta poimin Kim Stanley Robinsonin teoksen 2312, joka luotettavista lähteistä peräisin olevan tiedon mukaan pitää olla luettuna, jos aikoo ylipäätään keskustella nykyscifin suuntauksista tulevana vuonna. Mainitsen myös Hannu Rajaniemen seuraavan kirjan The Fractal Prince, jota Marianna odottaa malttamattomana, koska aivan ensiksi eniten myös minä odotan juuri sitä.

Varsinaisen tapahtuman jälkeen vierailimme Turun Sarjakuvakaupassa kadun toisella puolen ja sain mukaani pari arvosteltavaa sarjista. Pysykää kanavalla. Sammakon kirjakaupassa nurkan takana oli jaossa Mäkelän signeerauksia, mutta tämän rastin olin itse jo hoitanut aiemmin kuntoon ja lähdin kiikuttamaan jälkikasvun yökamppeita anoppilaan. Ilta jatkui vielä Teerenpelin kabinetissa varsin pitkään, itse luikahdin sieltä kotimatkalle joskus puolen yön tietämissä. Paikka oli oiva, keskusteluihin pystyi ihan normiäänellä ja kabinetin oma baaritiski piti juomatarjoilun likellä.

Turconen oli juuri sitä mitä oikeastaan scifitapahtumilta odotan. Hyvää ohjelmaa ja hyvää seuraa. Itseasiassa tällaiset päivänmittaiset tapahtumat (muina esimerkkeinä Tähtivaeltajapäivät ja Tamfan) toimivat jopa paremmin kuin Finnconin kaltaiset megatapahtumat. Yksi ainut ohjelmalinja takaa sen, että jokainen osallistuja näkee ne samat esitykset ja jälkeenpäin on mahdollista keskustella niistä. Kokemuksesta tulee yhteisöllisempi. Tämä myös heijastuu yleisön intoon ottaa osaa keskusteluihin esiintyjien kanssa ja se on mielestäni yksi tärkeä osa muodostamassa tapahtuman yleisfiilistä.

Oma vahvuutensa oli myös mikrofonien määrä, mikä aluksi vaikutti pieneltä heikkoudelta. Kun mikkejä on vain kaksi ja esiintyjiä enemmän, päällepuhuminen ja sivukommenttien viskely ei ole niin helppoa. Puheenvuoroa pitää melkeinpä pyytää ojantamalla käsi mikrofonin toivossa ja toisaalta se annetaan ojentamalla sillä hetkellä käyttämätön mikki. Nähdäkseni tämä toi tiettyä järjestystä niihin pariin esitykseen, joissa osallistujia oli kahta useampi.

Turconen oli tapahtumana kerrassaan loistava ja toivottavasti se järjestetään vielä uudestaan, esimerkiksi kakhden vuoden kuluttua. Jos syksyinen päivätapahtuma kiinnostaa ensi vuonna, Tampereella on silloin tiettävästi Tamfan. Myös huhuja Vantaalla järjestettävästä kevättapahtumasta liikkuu, olkaa siis antennit auki!

Kiitokset järjestäjille, esiintyjille, kunniavieraalle ja etenkin yleisölle. Näin kutkuttavalla scififiiliksellä jaksaa painaa pitkälle. Jopa kirjoittaa tapahtumaraportin sen ajattelemisen sijaan.

(Kuvat: Tero Ykspetäjä)