Metsän äiti Anne Leinonen
Atena, 2017
ISBN: 978-952-300-304-0
Sananlasku sanoo, ettei kotiin voi palata. Riinan tapauksessa voi, mutta ei ehkä kannattaisi. Vaan minkäs mahtaa, jostain rahat elämiseen on revittävä, ja kun museovirasto tarjoaa työkeikkaa Riinan kotikonnuilla Vihainperässä, hän tarttuu siihen. Hommana on kerätä tietoa seudun kellarirakennuksista ja kuvata niitä arkistoon.
Kortteeri löytyy tädin talosta, joka huokuu menneisyyttä. Muita sukulaisia ei kuvioissa enää juuri pyörikään. Isoäiti makaa kirkonkylän sairaalan osastolla vailla toivoa poispääsystä, isä julistettiin kadonneeksi vuosikymmeniä sitten ja äitikin on ehtinyt olla kuolleena hyvä aikaa. Ei niinkään, että asiaintila estäisi häntä puuttumasta tyttärensä elämään edelleen, tai ainakin kommentoimasta sitä kärkkäästi.
Eikä se ole merkillisintä, mitä Riinan elämään alkaa pian paluun jälkeen kuulua.
Kaikilla paikoilla on menneisyytensä, mutta Vihainperässä se tuntuu olevan tavallistakin tylympi. Suolta löytynyt tyttö, Riinan murhattu luokkatoveri. Mökkiinsä palanut eksentrikko. Ja entä unet, joilla saattaa sittenkin olla luultua enemmän todellisuuspohjaa, mutta miten Riina olisi voinut hukuttaa itsensä näköisen tytön? Puhumattakaan kaikesta epäilyttävästä, joka on meneillään nykyisyydessä. Riina yrittää päästä siitä jyvälle, mutta häntä pidetään nyt ulkopuolisena, ei enää oman kylän tyttönä. Kun hän alkaa yhdistellä menneisyyden haamuja nykysiin tapahtumiin, sitä ei katsota hyvällä.
Metsän äiti vie lukijan suomalaisuuden ytimeen, metsän siimekseen. Vanhalle kansalle metsä ei ollut pelottava paikka tai uhka, vaan suoja vainolaista vastaan. Riinalle ja hänen suvulleen se on silti enemmän. Se on voiman lähde, kilpi ja miekka pahaa vastaan, muttei kuitenkaan tahdoton olento. Jos metsän sääntöjä rikkoo, siitä maksetaan aina hinta. Yleensä veressä.
Anne Leinonen upottaa lukijan ensimmäisiltä sivuilta alkaen suonsilmään, josta ei pääse pois. Vihainperä on ahdistava ja salamyhkäinen paikka, täynnä synkkyyttä ja hengenvaaraa. Mystisyys ja uhka roikkuvat raskaana kaiken yllä. Tausta ja maailma on rakennettu tarkoin, ja Leinosen kansanperinteen tuntemus huokuu vahvana kerronnan taustalla. Tässä ollaan suomikumman ytimessä, metsässä ja kylillä, nykyisyydessä mutta menneen raskauttamana.
Metsän äiti puhuu teoista ja seurauksista, magian voimasta ja vallasta ihmisten käsissä, ja siitä miten itsesuojelusta on vain pieni askel veritekoon. Sellaiset asiat jättävät jälkensä koko yhteisöön ja vaikuttavat sukupolvien päähän. Lopulta on jokaisen oma päätös, pyrkiikö kierteestä eroon, vai hyväksyykö sen osaksi itseään.
Anne Leinonen on ollut kovan luokan tarinaniskijä jo pian parikymmentä vuotta, mutta Metsän äiti osoittaa, että hyvää voi siltikin parantaa. Kirja on eheä, kerronta lähtee liikkeelle vauhdilla ja tarina pitää otteessaan loppuun saakka.
***
Osallistu arvontaan! Palkintona on Metsän äiti kirjailijan signeerauksella. Osallistuminen on helppoa: reagoi tähän arvosteluun niin, että bloggaaja huomaa sen. Tykkää Facessa, jaa Facessa, retweettaa, tykkää twiitistä. Lisää omaan arvosteluusi linkki tähän arvosteluun. Kerro kirjasta työpaikan kahvipöydässä. Pyydä lähikirjastoasi hankkimaan Metsän äiti. Tai jotain muuta vastaavaa. Jos arvelet, ettei somen kilkkeet välitä tietoa reagoinnistasi arvontaa varten, tee se itse mailaamalla osoitteeseen khuure, perään gmail.com. Kisa alkaa nyt ja katkeaa sunnuntaina 7.5.
Jo H. P. Lovecraft aikalaisineen kirjoitti tarinoita, joissa vaikutteet valuivat vapaasti kirjailijalta toiselle ja elementit sinkoilivat ristiin rastiin. Yksi antoi nimen mystiselle kirjalle, jota toinen sitten käytti omassa tekstissään. Kolmas loi mielipuolisen jumaluuden, joka vieraili neljännen novellissa. Lisäksi he sijoittivat toisiaan kertomuksiinsa, joko kohtaamaan kauhean kuolon tai muuten vain piipahtamaan.
Tästä ristiin lainailusta johtuen kauhumaestron ja hänen tovereidensa visiot muodostavat kiehtovan sirpalekokonaisuuden, joka vihjaa osiaan suuremmasta todellisuudesta. Vaikka näitä tarinoita ei koskaan tarkoitettu muodostamaan koherenttia kokonaisuutta, eikä edes Lovecraftin oma Cthulhu-mytologia ollut looginen ja tiukka kokonaisuus, vähintäänkin jälkimmäinen on jälkipolvien käsittelyssä muovautunut yhtenäiseltä vaikuttavaksi esitykseksi. Modernin lukijan eteen avautuu maailma, joka ei ole kertakäyttöinen ja irrallinen, kuten novelleissa monasti, vaan laaja leikkikenttä vailla raja-aitaa. Se houkuttelee mukaan temmeltämään, ja kautta vuosikymmenten lukuisat kirjailijat ovatkin heittäytyneet riemurinnoin jaetun hulluuden syövereihin, Suomesta tunnetuimpina niminä S. Albert Kivinen, Boris Hurtta ja Johanna Sinisalo.
Kansikuva: Arren Zherbin
Kun kirjoittajaliike URS (UusRahvaanomainen Spekulatiivinen fiktio) perustettiin loppuvuodesta 2010, johtotähdeksi otettiin nimenomaan pulp-ajan konstailematon pyrkimys viihteeseen, suora tarinankerronta ilman turhaksi koettuja kirjallisia kikkailuja, ja esikuviksi nimettiin juurikin Cthulhu-mytologian laatinut Lovecraft sekä Conanin luoja Robert E. Howard. Oli oikeastaan vain ajan kysymys, milloin liikkeen toiminnan seurauksena kehkeytyisi oma jaettu tarinaversumi, joka toimisi omillaan eikä olisi kenellekään velkaa muuta kuin kiitoksen suunnan viitoittamisesta.
Kävi kuitenkin niin, että tämä versumi ei kehkeytynyt orgaanisesti, vaan se vasiten luotiin. Syyksi, joskaan ei syypääksi, on helppo nimetä kotimaisen kauhukirjallisuuden suurmies Boris Hurtta.
Hurtan koodeksi
Boris Hurtta laskee kirjailijanuransa alkaneen joulupäivänä 1987, jolloin hän otti kirjoituskoneen mukaansa ja lähti mökille naputtamaan romaania. Vuonna 2012 tuosta tuli kuluneeksi neljännesvuosisata, mikä on ehdottomasti juhlan paikka. Kuukausi jälkijunassa hän järjesti tapauksen kunniaksi pienimuotoisen matinean Tampereella, ja Tulenkantajien kirjakauppaan saapuessaan häntä odotti yllätys. Anne Leinonen, Tuomas Saloranta ja Shimo Suntila olivat toimittaneet hänelle juhlakirjan, nimeltään Hurtan koodeksi. Kirjoittajina oli iso liuta Hurtan kirjailijatovereita, niin uusia kuin vanhojakin, ja mukana oli myös joukko URS-kirjoittajia. Neljän urssilaisen tarinat liittyivät toisiinsa ja loivat oman miniosion kirjan loppuun. Tuon kokonaisuuden nimi oli Stepanin koodeksi, josta koko juhlakirja lopulta ammensi nimensä.
Kansikuva: Anssi Rauhala
Miniosion novellit käsittelivät kirjankeräilijää ja erästä tiettyä kiellettyä kirjaa, jota keräilijä tavoitteli. Suomalainen vuorineuvos oli lähettänyt bulvaaninsa Prahaan hankkimaan kirjan omistukseensa samalla, kun itämafian gorillat havittelivat sitä haltuunsa ja muinainen munkkiveljestö teki kaikkensa estääkseen kirjaa joutumasta vääriin käsiin. Jälki oli rujoa, ruumiita kasautui, eikä siinä ollut kaikki. Myös vähemmän maalliset voimat puuttuivat peliin. Hevosenpäinen mies ja monikätinen nainen vainosivat kirjan kanssa tekemisiin joutuneita, hopea välkkyi pimeydessä, köynnökset kahisivat varjoissa ja supatus kaikui kuuloalueen rajoilla. Toimivan konseptin siemenet oli kylvetty.
Alkunsa Stepanin koodeksi sai Tšekissä. Syksyllä 2012, samalla kun Hurtan juhlakirjaa suunniteltiin, URS-kirjailijat Tuomas Saloranta, Samuli Antila ja Markus Harju tekivät matkan Prahaan, ja pohtivat sitä, josko Hurtan kirjaan saataisiin kyhättyä jokin kiinteämpi kokonaisuus. Olutta ja Becherovkaa kului ilta toisensa jälkeen, kun kolmikko luonnosteli vihkoon ideoita kielletystä kirjasta, joka ideologialtaan lainaisi lovecraftiaanisesta perinteestä, mutta jonka mytologia olisi täysin itsenäinen. Palattuaan Suomeen he rekrytoivat mukaan vielä Jussi Katajalan, ja koodeksin nelikko oli valmis.
Koodeksin historia
Stepanin koodeksin peruspiirteet ja historia käydään läpi alkuperäisessä tarinakimarassa.
Kirja ilmaantui piinaamaan ihmiskuntaa hussilaissotien aikaan, joita käytiin Böömissä vuosina 1419–1436. Sodassa olivat vastakkain roviolla poltetun Jan Husin oppeja kannattaneet hussilaiset ja Pyhän saksalais-roomalaisen keisarikunnan intressit. Noihin aikoihin Kutná Hora oli jo vakiinnuttanut asemansa Böömin toiseksi suurimpana kaupunkina Prahan jälkeen, ja oli tunnettu kautta Euroopan hopeakaivoksistaan.
Erään kaivoksen uumenista, kymmenien tai satojen metrien syvyydestä, löytyi salaperäinen kirja. Kukaan ei tiedä, miten se oli sinne joutunut. Koska kuva-aiheet olivat jumalattomia ja kieli outoa, kirja päätyi paikallisen jesuiittakollegion haltuun. Sen johtajana toimi mies nimeltä Stepan, ja hänen nimeään koodeksi kantaa vielä tänäkin päivänä.
Stepan määräsi koodeksin tutkittavaksi, jotta sen pahuudesta päästäisiin selville ja sitä vastaan voitaisiin taistella. Osa kirjoituksesta oli latinaa, mutta loput merkinnät oli laadittu kielellä, jota kukaan ei ymmärtänyt. Kuvat olivat kauhistuttavia ja riettaita, ja esittivät niin ihmisiä, eläimiä kuin kasvejakin, eikä kaikissa tapauksissa ollut selvää, missä kohdin yksi hahmo loppui ja toinen alkoi.
Tutkimukset etenivät, kunnes kirjan parissa työskennellyt munkki heittäytyi kalliolta Pyhän Barbaran katedraalin luona. Matka ei ollut pitkä, kollegio sijaitsee edelleen kivenheiton päässä katedraalista. Siinä missä ensimmäinen munkki oli sinnitellyt puolen vuoden ajan, hänen seuraajansa jaksoi vuoden, ennen kuin puolestaan hirttäytyi kammiossaan. Sen jälkeen Stepan määräsi, että kirjaa sai tutkia vain valvotusti, päivä kerrallaan.
Vuosien saatossa Kutná Horaa kohtasi vitsaus toisensa jälkeen. Rutto, 30-vuotinen sota ja pari pienempää, hopean ehtyminen ja yleinen rappio. Kollegion johtaja katsoi Koodeksilla olleen osansa näissä onnettomuuksissa ja päätti päästää ihmiskunnan pälkähästä. Hän määräsi Koodeksin poltettavaksi 1770. Pahuudesta päästiin, mutta hinta oli kova, sillä ikään kuin jumalattoman kirjan viimeisenä kostona koko kaupunki leimahti liekkeihin.
Eikä sekään päättänyt piinaa. Eräs munkki oli painanut Koodeksin sisällön mieleensä ja tehnyt siitä kopion, joka jatkoi siitä, mihin sen alkuperäislaitos oli jäänyt. Viimeksi kopiosta oli luotettava havainto Prahaan kevään ajoilta, ennen kuin se vihdoin vuosituhannen vaihteen jälkeen putkahti jälleen ihmisten ilmoille prahalaisessa antikvariaatissa, josta vuorineuvoksen asiamies sen kävi ostamassa.
Kansikuva: Arren Zherbin
Alkuperäinen novelliquatrologia ei ottanut lainkaan kantaa siihen, mistä erilaisissa häiritsevissä aistimuksissa oli kysymys. Havaitsijat olivat poikkeuksetta joko jonkinlaisen loitsun tai lumouksen vaikutuspiirissä, tai kolhineet päänsä niin pahoin, että aisteihin ei voinut täysin luottaa. Joka tapauksessa Koodeksin liepeillä liikkuivat hevosenpäinen mies, kullalla verhottu monikätinen nainen, köynnökset, luikerteleva käärme, kavioiden kopse, supatukset, pimeydessä kiiltävät hopeasuonet sekä koko mytologiaa ehkä eniten määrittänyt lainaus Koodeksista itsestään: ”Maan alla oli hopeaa, hopea muuttui kullaksi, kulta ikuiseksi elämäksi.” sekä marginaaliin tehty merkintä: ”Elämä muuttuu tuskaksi, tuska kuolemaksi, kuolema hopeaksi.”
Näistä viittauksista kaikki eivät ole päätyneet pysyvään kaanoniin. Esimerkiksi viite käärmeeseen on jäänyt sivuun mielenkiintoisemman kuvaston tieltä, eikä sitä ole myöhemmissä tarinoissa käytetty. Myöskään nykypäivässä elävien munkkien järjestö Manus Argentum ei ole ollut laajassa käytössä, vaikka se mitä ilmeisimmin juontaa juurensa jo keskiajalta asti ja on siis oletettavasti seurannut Koodeksin vaiheita halki vuosisatojen.
Koska mytologia oli tarkoitettu laajennettavaksi, se lähti eri ihmisten käsittelyssä eri teille varsin nopeasti. Shimo Suntilan novellissa ”Rakkaudesta kirjaan” paljastetaan, että eräs munkki joutui Koodeksin pauloihin ja pelasti sen liekeiltä viime hetkillä, ja aiheutti samalla Kutná Horan palon. Hänen tarinassaan esiintyy myös se munkki, joka teki Koodeksista kopion. Munkin tarina jatkui Mixu Laurosen novellissa ”Veli Adolphuksen tunnustus”. Alusta saakka oli ollut oletettavaa, että kaikki yksityiskohdat eivät eri tarinoissa täsmäisi, joten sitä ei missään kohtaa vaadittu. Niinpä kopion tehnyt munkki on Suntilan novellissa veli Adalbert, Laurosen novellin nimessä puhutaan veli Adolphuksesta ja Koodeksia mielessään kuljettava mies käyttää itsestään nimeä veli Ondrej, vaikka hahmo on sama. Vai onko sittenkään? Näitä seikkoja ei ole kirjoitettu kiveen.
Sen lisäksi, että Koodeksista oli liikkeellä ainakin yksi kopio sekä alkuperäiskappale, myös yksittäisistä sivuista on ollut havaintoja, ja ne jopa voivat ilmestyä paikalle itsestään. Kirja ei ole myöskään jäänyt vain eurooppalaisten riippakiveksi, sillä Henna Sinisalon novellissa ”Riisiarkku” Koodeksin valta ulottuu Koreaan saakka.
Koodeksi-tarinoita on koottu kolmeen kirjaan, Stepanin koodeksi (Kuoriaiskirjat, 2013), Hopeoitu vainaja ja muita sivuja Stepanin koodeksista (Kuoriaiskirjat, 2014) ja Teräskoura ja muita sivuja Stepanin koodeksista (Kuoriaiskirjat, 2016). Ensimmäisessä kuvastoa hallitsi hevosenpäinen mies ja monikätinen nainen, toisessa taas köynnöksillä oli vahvempi edustus. Jenni Kauppisen novellissa ”Kuolleita lehtiä” Koodeksiin liitettiin kuolleet lehdet ja eräänlainen narkolepsia, kun taas Boris Hurtan novellissa ”Totuus ei pala tulessakaan” käy ilmi, että Koodeksia ei voi tuhota tulella. Mikä tekee kaikista aiemmista tuhoamisyrityksistä, joissa on käytetty tulta, ihastuttavan ironisia ja traagisen turhia.
Juha Jyrkäs esittää novellissaan ”Velesin kirja”, että Stepanin koodeksi on sukua muille pahuuden kirjoille, kuten Velesin kirjalle tai Marraksen mustalle kirjalle, tai että ehkäpä niistä jokainen on kaiku jostakin ihmistä vanhemmasta asiasta. Shimo Suntilan vielä julkaisemattomassa tarinassa palataan Kuttenbergin hopeakaivoksiin, josta löytyy toinenkin kirja, eräänlainen pari nykyään tunnetulle Koodeksille.
Novellissaan ”Hopeameren musta linnoitus” Tuomas Saloranta kertoo tulevaisuudesta, josta Tarja Sipiläinen vain vihjaa omassa novellissaan ”Murretut”. Sipiläisen tarinassa Koodeksi ladataan nettiin, minkä jälkeen sitä ei enää voi pysäyttää. Saloranta kertoo, mitä tapahtuu, kun Koodeksi on irrallaan ja ihmiskunta kulkee kohti tuhoaan, ja heittää villin vision siitä, miten Koodeksi joku päivä vielä kulkeutuu tähtiin. Shimo Suntila tarttui tähän sekä Koodeksin palamattomuuteen novellissaan ”Kultainen tulevaisuus” ja kuvaa ihmiskunnan rippeiden taistelua tähtien takaisissa siirtokunnissa Koodeksin avaruuslaivoja vastaan.
Kansikuva: Arren Zherbin
Joko tarinalla on siis loppu olemassa? Onko myyttiset alkuhämärät kartoitettu pohjia myöten? Sanalla sanoen ei. Kyseessä on eräs mahdollinen tulevaisuus, ja eräs mahdollinen menneisyys, eivätkä ne sido ketään. Toisaalta, jokainen on tervetullut jatkamaan mitä tahansa kirjoitettua tarinaa omilla visioillaan.
Tämä juuri on koko Koodeksi-mytologian toimintamalli. Uusien tarinoiden ei ole pakko asettua täydelliseen linjaan aiempien kertomusten kanssa, ja Koodeksille voi vapaasti keksiä uusia puolia. Toisaalta noiden lisäysten elinvoima punnitaan siinä, jäävätkö ne osaksi suurempaa kerrontaa, viittaavatko muut kirjoittajat niihin omissa novelleissaan.
Bibliografia
Ensimmäiset Koodeksi-tarinat nähtiin siis 25.1.2013 julkaistussa antologiassa Hurtan koodeksi. Ne irrotettiin oman julkaisun siemeneksi ja uusilla tarinoilla höystetty Stepanin koodeksi julkaistiin Turun kirjamessuilla 4.10.2013. Keväällä 2014 URS julisti Koodeksi-kirjoituskilpailun, johon saapui 39 novellia. Kolme parasta otettiin mukaan antologiaan Hopeoitu vainaja ja muita sivuja Stepanin koodeksista, joka julkaistiin Helsingin kirjamessujen aikaan 25.10.2014. Kolmas kokoelma Teräskoura ja muita sivuja Stepanin koodeksista sisältää kirjoituskilpailun satoa sekä erikseen pyydettyjä novelleja Usva-leirin kävijöiltä. Se julkaistiin Finnconissa 1.7.2016. Näiden antologioiden lisäksi on ilmestynyt ainakin kaksi Koodeksi-tarinaa: Samuli Antilan ”Tapulinrakentaja” kokoelmassa Rajat ja muita kauheita tarinoita ja Hanna Matilaisen novelli ”Äideistä parhain” hänen blogissaan Morren maailmassa.
Juuri nyt on meneillään toinen Koodeksi-kirjoituskilpailu, jonka siirretty deadline on 2.5.2017. Kisan parhaimmisto sekä muita valikoituja novelleja julkaistaan Turun Finnconissa kesällä 2018.
Jo ensimmäisessä antologiassa julistettiin kutsu osallistua Koodeksin mytologian levittämiseen ja laajentamiseen, mutta toistetaan se tässäkin. Kirjoittakaa, julkaiskaa. Lupia ette tarvitse. Laittakaa novelleja lehtiin, kootkaa niistä kokoelmia ja antologioita. Stepanin koodeksillakin on potentiaalia nousta isommaksi ilmiöksi kuin yksittäisten novellien summa.
Hurtan koodeksi (Toim. Anne Leinonen, Tuomas Saloranta, Shimo Suntila. Suomen Tieteis- ja fantasiakirjoittajat ry. 2013. ISBN 978-952-6776-52-1)Tilaa Aavetaajuudelta! (loppu kustantajalta)
* Samuli Antila: Stepanin koodeksi
* Markus Harju: Veli Frantisekin viimeinen toive
* Tuomas Saloranta: Kirjan mahti
* Jussi Katajala: Ääni kellarissa
Stepanin koodeksi (Toim. Tuomas Saloranta. Kuoriaiskirjat 2013. ISBN 978-952-7021-09-5)Lataa ilmainen e-kirja!
* Samuli Antila: Stepanin koodeksi
* Markus Harju: Veli Frantisekin viimeinen toive
* Tuomas Saloranta: Kirjan mahti
* Jussi Katajala: Ääni kellarissa
* Shimo Suntila: Rakkaudesta kirjaan
* Mixu Lauronen: Veli Adolphuksen tunnustus
* Heikki Nevala: Suruntuoja
* Anne Leinonen: Kirje Helenille
* Boris Hurtta: Rosy Luxemburgové 3
* Tarja Sipiläinen: Murretut
Hopeoitu vainaja ja muita sivuja Stepanin koodeksista (Toim. Tuomas Saloranta, Shimo Suntila. Kuoriaiskirjat 2014. ISBN 978-952-7021-44-6)Tilaa Aavetaajuudelta!
* Samuli Antila: Hopeoitu vainaja
* Henna Sinisalo: Riisiarkku
* Mixu Lauronen: Tervan mahti
* Boris Hurtta: Totuus ei pala tulessakaan
* Toni Saarinen: Näytös loppuunmyyty
* Jussi Katajala: Ylikersantti Chambersin kertomus
* Tarja Sipiläinen: Veli Hermanuksen herkkupata
* Markus Harju: Vanhassa maassa
* Jyrki Pitkä: Ullakkohuone
* Jenni Kauppinen: Kuolleita lehtiä
* Inkeri Kontro: Korkean impaktin paperi
* Juha Jyrkäs: Velesin kirja
* Tuomas Saloranta: Hopeameren musta linnoitus
* Shimo Suntila: Kultainen tulevaisuus
Rajat ja muita kauheita tarinoita (Kuoriaiskirjat 2014. ISBN 978-952-7021-26-2)Tilaa Aavetaajuudelta!
* Samuli Antila: Tapulinrakentaja
Geek Girlsissä arvosteltiin kirjani Tähtiviima. Yhtenä huomiona oli, että kaikki päähenkilöt olivat miehiä. Väittäisin muutoin vastaan, mutta kun kriitikko on Zarquon vieköön oikeassa. Ja minulla kun kuitenkin on monessa novellissa päähenkilöinä ja muinakin tärkeinä hahmoina naisia, pikaisen ja hyvin epämääräisen laskutoimituksen jälkeen suhdeluku on kutakuinkin 2:1 miesten hyväksi. Miksi kokoelmaan sitten valikoitui pelkästään miespäähenkilöitä? Piti oikein pysähtyä hetkeksi pohtimaan.
Te, joille tapani ovat tuttuja, osaattekin jo tässä kohtaa ounastella pitkää blogausta aiheesta. Onneksi olkoon, sillä olette oikeassa! Tässä on meinaan hyvä sauma kertoa samalla novellien taustoista, mikä on ollut työlistalla Tähtiviiman ilmestymisestä saakka.
Tähtiviiman novellit
Ensin käyn läpi ne novellit, jotka kirjaan päätyivät.
Janus
Joskus vuosia sitten, taisi olla vielä jopa fandom-aktiiviaikaani eli 2000-luvun alkuvuosina, Boris Hurtta esitti väitteen, että ”kaksi miestä avaruusaluksessa” on tarinaideana kaluttu loppuun. Ollaan nähty kaikki variantit: mies+mies, mies+nainen, mies+tietokone, mies+alien ja niin poispäin. Jo silloin ajattelin, että noin vahva väite on osoitettava vääräksi. Otan vain sopivan lähestymiskulman ja kirjoitan tuoreesti. Vuosikymmen myöhemmin tuloksena oli Janus, joka sijoittui Atorox-äänestyksessä sijalle 5, eli aika monelle novelli toimi, ja katson täten onnistuneeni tavoitteessani.
Henkilöiksi valikoitui kaksi miestä ilman mitään pätevää syytä. Sain päähäni nimet Popov Petrov ja Valence Franks. Niillä mentiin. Sukupuolella ei ollut mitään merkitystä tarinassa ja hahmot olisivat yhtä hyvin voineet olla naisiakin.
Calypson perillinen
Kun verkkolehti Usva ja Suomen Tieteis- ja fantasiakirjoittajat oli tekemässä meriaiheista äänikirjaa, lähetin tarjolle novellin Calypson perillinen. Olin lueskellut juuri aiemmin Jacques Cousteausta, jonka piippu ja punainen päähine olivat tulleet tutuiksi jo joskus hamassa lapsuudessani. Totta kai merien suojelusta kiinnostuneet ihmiset käyttäisivät Cousteaun paatin nimeä.
Päähenkilö on katupoika jostain Intian tietämiltä, ja tässä tarinassa se oli nimenomaan poika. Ei erityisen vaativista syistä, mutta novelli halusi tulla kerrotuksi pojan kautta. En tiedä miksi. Kannan toki vastuun tästä. Tähtiviimaa varten novellia piti pidentää, kun taas äänikirjaa varten se oli täytynyt pitää riittävän lyhyenä. Laventelin sitä sopivista kohdin. Kahden muun tärkeän hahmon joukossa on yksi nainen, koska alusta saakka oli selvää, ettei koko salaliitto voi koostua vanhoista valkoisista miehistä.
Purret
Taisi olla vuosi 2001, kun olin Stk:n järjestämällä kirjoituskurssilla Turussa. Olisinkohan ollut silloin seuran puheenjohtaja vaiko vain hallituksessa, joka tapauksessa kurssi pidettiin noin 300 metrin päässä kotoani Yökylän Vuokralaisyhdistyksen juhlatilassa. Kurssilla keskusteltiin siitä, miten spefissä (silloin kyllä taidettiin puhua ihan vaan scifistä) moni lausahdus voidaan käsittää myös kirjaimellisesti, vaikka mainstreamissa ja yleisessä kielenkäytössä sanat on tarkoitus ottaa vertauskuvallisesti. Yksi esimerkkilause oli: ”Maailmani räjähti.” Siitä paikasta tiesin, että juuri tuolla lauseella aloittaisin tarinan, jossa koko maailma tosiaan tuhoutuisi. Minä katsokaas olen Douglas Adamsin koulukunnan sällejä, ja äidinkielenopettajanikin kirjoitti erääseen aineeseeni palautteeksi: ”Kirjoitat hyvin, mutta voisitko joskus pysytellä Maan päällä, ja sellaisen, joka ei koko aikaa räjähtelisi?” Tämä on sellainen yläasteaikainen meriitti, josta olen edelleen ylpeä.
Novelli kerrotaan minämuodossa, enkä pikaisella selaamisella löytänyt mitään erityistä mainintaa päähenkilön sukupuolesta. Näin ollen voisin väittää, että tässä on kyseessä itse asiassa nainen, mutta se olisi falskia. Kun kirjoitin Pursien ensimmäisen version vuonna 2001, kuvittelin päähenkilön mieheksi, eikä tuo mielikuva mihinkään muuttunut, kun kirjoitin tarinan ihan alusta asti uudelleen. (Ja pakkohan se oli kirjoittaa, alkuperäinen oli 15 vuotta vanhaa roskaa.)
Olettaen, ettei sukupuolta sanota (ja voi olla että se sittenkin sanotaan), arvostelija on tässä kohdin tehnyt oletuksen, että minä-kertoja miehen kirjoittamana on mies. Yleisesti ottaen tällainen oletus on aika turvallinen, mutta joissakin raapaleissani olen minäkertojaa käyttäen kirjoittanut naisen näkökulmasta. Rehellisyyden nimissä on sanottava, että se tuskin lämmittää ketään. Niin monella lukijalla on päähenkilöstä valmiina oletuksena ’valkoinen mies’, että jos siitä haluaa poiketa, se pitää tuoda esille selvästi. Etenkin jos kyseessä on valkoinen mieskirjailija. Muu on itsensä pettämistä.
Rakkaasta aloituslauseestani päädyin luopumaan. Kyllähän se hiukan nakersi, mutta nykyinen muoto on parempi. ’Kill your darlings’ päti ainakin tässä.
Chudakovin aaveet
Chudakovin aaveet kirjoitin, koska toverini Paikallisesta kirjoittajapiiristä, Hanne Martelius, oli kirjoittanut asteroidille sijoittuvan tarinan, jossa oli tietynlainen aavemainen elementti. Juuri silloin Osuuskumma oli tekemässä antologiaa kummituksista, ja olin mukana toimittamassa sitä. Oma tarinani oli sijoittumassa Grand Canyoniin, sillä tulin hankkineeksi oman vierailuni aikana kirjan Death in Grand Canyon, jossa lueteltiin jokainen kuolema siinä paikassa 1900-luvun alusta alkaen. Paljon raatoja, paljon kummituksia. Yritin saada Hannen tarjoamaan novelliaan antologiaan, mutta Hannepa kieltäytyi, ja olin jo ehtinyt rakastua ajatukseen avaruuskummituksesta. Niinpä hylkäsin alkuperäisen synopsikseni ja kirjoitin kokonaan erilaisen jutun, joka sijoittui Kuuhun.
Moni lukija olettaa, että tämä on suora uusintajulkaisu siitä Chudakovin aaveista, joka ilmestyi Ruumiittomat-antologiassa. He ovat tietenkin väärässä. Joskaan eivät paljon. Tuunailin hiukan hahmogalleriaa ja poistin tiettyjä tönkköyksiä. Itse juoni etenee edelleen samaan malliin eivätkä muutokset tee merkittävää eroa vanhaan.
Päähenkilö oli alun perin Boston Rose, mutta nimestä napistiin, joten vaihdoin sen muotoon Boston Brigg. Joku jopa taisi sanoa, että alkuperäisestä nimestä tuli mieleen nainen, mikä oli ihan hyvä syy säätää nimeä, sillä se on aina huono juttu, jos lukija arvelee sukupuolen väärin, huomaa erheensä loppumetreillä ja joutuu hetkeksi keskeyttämään tarinan vuon tulkitessaan tapahtumia uuden havaintonsa puitteissa.
Päähenkilö olisi voinut sinänsä olla nainenkin, mutta tässä tapauksessa oma pää asettuisi moista ajatusta vastaan heti. Boston on nimittäin hahmotyypiltään jotain, josta Boris Hurtta käyttää nimeä ’surkimus’, siis sanalla sanoen tyyppi, jolle ei ole jaettu alun alkujaankaan kovin hyviä kortteja, mutta sen lisäksi häiskä on hukannut niistä pari, ei ole vaivautunut opettelemaan sääntöjä ja lopulta törmäilee elämän halki lähinnä toivoen, että loppu tulisi. Tämä on hahmotyyppi, jonka jossain määrin samaistan itseeni, tai ainakin löydän pääni sisältä paljon materiaalia näille kaiffareille.
Ja tuntuisi jotenkin tökeröltä ajaa naishahmo saman paskaraastimen läpi. Tässä kohtaa saatan törmätä omaan heikkouteeni, sillä pätevän kirjoittajan pitäisi pystyä kirjoittamaan kaikenlaisista ja kaikentaustaisista hahmoista. Se vaatii rohkeutta ja itseluottamusta, ja tässä kohdin olisi varmaan syytä puskea omia rajojaan. Tuskinpa siitä kovin suuresti tai laajasti pahastutaan, jos kirjoitan joskus naissurkimuksestakin. Otan tämän itse asiassa haasteena.
Avaruustrippi
Halusin kirjoittaa novellin, joka pohjautui kolmeen raapaleeseeni. Hyvä suunnitelma, mutta sitä kolmatta raapaletta en koskaan saanut aikaiseksi, vaikka perusidea olikin päässäni. En antanut sen haitata tahtia, vaan läimin episodimaiset pätkät peräkkäin ja loppua kohti kiitäessäni keksin, miten ne kaikki oikeastaan liittyvät yhteen. Taisin lähettää sen Porttiin, missä se ei menestynyt. Sen sijaan Jyväskylän sf-seura 42:n lehti Alienisti, jolla on aina ollut kovin pekuliääri ja obskuuri maku, halusi novellin julkaisuun. Siinä lehdessä on kuulkaa vahva fanzinen fiilis tänäkin päivänä, mitä ilolla tervehdin.
Eli jos tuntuu siltä, että jotkin novellit olisivat toimineet raapaleina, tämä todistaa arvelun oikeaksi, joskin tähän vaadittiin tosiaan ne kolme raapaletta (joista yksi hypoteettinen).
Tämäkin novelli saattaa olla sukupuolineutraali siinä mielessä, että päähenkilön identiteettiä ei tuoda esiin. Sen verran kirjaa äsken plärätessäni huomasin, että raapaleessa päähenkilö mainitsee vaimonsa. Novellissa se on nyt matkakumppani. Olenkohan yrittänyt sillä hämärtää sukupuolta, en todellakaan osaa sanoa. Todennäköisesti en, koska voihan nyt naisellakin vaimo olla. Joka tapauksessa tässä on sama juttu kuin Pursissakin: minäkertoja, josta ei paljon kerrota, joten ilmeinen oletus on mies. Ja kaipa se omassa päässänikin on ollut se sama oletus, joten tälläkään kortilla en vapaudu kritiikistä.
Steelen ruukki
Tämä perkele. Elettiin vuotta 2012, ja tehtailin raapaleita kuin robotti. URS oli kaavailemassa työläisnovelleista koostuvaa Punaista antologiaa, ja minä hinguin mukaan. Harmi vain, että potku ei ihan riittänyt. Sain novellin alkuun, Aleksei pääsi masuuneille saakka, mutta siihen höyry ns. hyytyi. Niinpä otin ympäristön, riipaisin siitä raapaleen ja tuuppasin kirjaan mukaan (kaverikseen se sai toisen mokoman).
Minulla oli siis jo yksi kokemus, jonka mukaan tämä novelli oli kovin työläs. Silti meinasin, että kyllähän tämä valmiiksi saadaan, sen kuin nakkaa sanoja perätysten. Tämän kanssa sitten painittiin 2-3 kuukautta, ja jokainen ilta oli tuskaa. Minkään muun tekstin kanssa en ole niin pahasti joutunut taistelemaan. Suurin saavutus novellin kanssa on se, että se lopulta valmistui. Jos sitä on ahdistavaa lukea, oli se sitä myös kirjoittaa.
Vaan olenpa loppujen lopuksi tyytyväinen. Kritiikkiä on tullut siitä, miten on epäuskottavaa ja kallista lähettää korvattavissa olevia jätkiä avaruuden syövereihin, mutta tämän kritiikin torjun. Ihmisiä on nyt jo aika pirun paljon, ja tulevaisuudessa niitä on vielä enemmän. Jos on yksi resurssi, jota on käytännöllisesti katsoen loputtomasti, se on ihmisruumis, ja ihmishenki taas on halpaa. Muistan lukeneeni jonkun hintavertailun, jonka mukaan 1800-luvulla musta orja oli nykyrahassa mitaten 40000 dollarin arvoinen, kun taas tänä päivänä Haitissa orjan voi saada vitosella. Kunhan avaruusproomujen työntövoima saadaan edulliseksi, ihmisiä voidaan raijata pitkin aurinkokuntaa miljoonittain keksipaketin hinnalla. Ja lähtijöitä riittää.
Jos joskus löydätte sanakirjasta kohdan ’surkimus’ ja sen vierestä kuvan, siinä on tämän novellin päähenkilö Aleksei.
Tähtivaeltajat
Paikallinen kirjoittajapiiri ei tehnyt montakaan kirjoitusharjoitusta. Yhden nyt ainakin, ja siinä aiheena oli: avaruusalus laskeutuu uudelle planeetalle, ja kahdelle miehelle syntyy kinaa ilmalukon ovella siitä, kumpi astuu ensiksi planeetan pinnalle. Suoritukseksi olisi riittänyt pelkkä kohtaus, mutta samalla liikevoimalla syntyi kokonainen novelli. Juonikeikahduksia sattui niin taajaan, etten itsekään tiennyt mihin kaikki päättyisi, ennen kuin novelli oli lopussa.
Novellissa on kaksi hahmoa, jotka molemmat ovat miehiä. Johtuuko se siitä, että tehtävänannossa, jos sen nyt oikein muistan, puhuttiin miehistä? Ehkä. Olisinko voinut vaihtaa hahmojen sukupuolen edes nyt novellikokoelman editointikierroksen aikana? No, toisen olisin. Toinen hahmo saa potkun kiveksilleen, ja jos ei mennä trans- tahi muihin binääriajattelua sumentaviin kuvioihin, se määrittää tämän onnettoman mieheksi.
Tämä oli muuten se kirjoitushaaste, jonka myötä Hanne kirjoitti Chudakovin aaveet innoittaneen juttunsa. Siinäkin, luonnollisesti, kaksi tyyppiä päätyy konfliktiin siitä, kuka menee ulos ensimmäisenä.
Sharan henkäys
Harvoin olen näin paljon muuttanut novellia ensimmäisen ja toisen version välillä. Edes Purret ei pääse samaan. Ensimmäinen yritelmä oli niin pömpöösi ja kammottava, että lähettäessäni sen Tähtiviimaa toimittaneelle Anne Leinoselle tiesin jo valmiiksi, että tälle on tehtävä asioita. Suuria ja raakoja asioita. Mutta vasta saatuani palautteen ja ryhtyessäni muokkauksiin tajusin, että hahmot ovat vääriä, kerrontatyyli on väärä, näkökulmat takkuavat, juoni on ponneton ja oikeastaan tästä tulee aika hyvä, kunhan ihan kaikki on eri tavalla.
Se, mikä säilyi, oli päähenkilön ydinolemus, joka on jo tuo pariin otteeseen mainittu ’surkimus’. Muissa tapauksissa hahmot ovat ehkä joutuneet omiin liemiinsä osittain ilman omaa syytään, mutta Sharan henkäyksen stara Len on vailla epäilyksen häivääkään oman katastrofinsa pääarkkitehti. Eräänlainen äärimmilleen viety esimerkki hahmotyypistä. Siksipä päädyinkin pitämään tästä kaverista niin paljon.
Olisiko hahmo voinut olla nainen? Ei tässä tarinassa. Olennaista oli hankkia jälkikasvua, josta ei itse tiedä mitään, ja miehelle se on hyvin paljon helpompaa (käytän tässä nyt tarkoituksella varsin kapeaa määritelmää miehelle).
Tähtiviima
Ja näin päästään tosiaan siihen lopputulemaan, että Tähtiviimassa ei ollut päähenkilöinä naisia, ja merkittävät naishahmotkin olivat merkittäviä miesten kautta.
Pudonneet novellit
Tämä on kaikki tietenkin onneton yhteensattuma. Seuraavaksi käyn läpi novelleja, jotka olivat tulossa kokoelmaan mukaan, mutteivät tulleetkaan.
Jupiter
Tämän novellin synopsis on niin vaiheessa, että novellin työnimikin tulee tarinan kannalta merkittävältä planeetalta. Päähenkilönä on nainen, joka on työssään tehnyt moraalisesti tuomittavia, mutta laillisia päätöksiä. Lopulta hänet tuomitaan rikoksesta, ja tuomion täytäntöönpanoa odotellessa käydään läpi menneitä tapahtumia, jotka kertovat miten nainen päätyi tylyyn ammattiinsa ja miten hän päätyi tekemään rikoksensa.
Yhtenä osana novellia on oma epärationaalinen kaasujättiläisten pelkoni. Enkä meinaa nyt abstraktia ajatusta siitä, että sellaisia on, vaan fiilistä siitä, miten järjettömän iso planeetta täyttää koko taivaan. Sen paine on tappavaa, sen säteily on tappavaa, sen painovoima on tappavaa, ja jos alus syöksyy sen syövereihin ja vaikka mikään edellä mainituista ei olisi kuolemaksi, mikään mahti ei alusta sieltä enää saisi ylös. Brrrr!
Päähenkilö: nainen
Kultainen tulevaisuus
Tämä Stepanin koodeksiin liittyvä novelli jäi kokoelmasta pois, koska sen tyyli oli erilainen kuin muiden. Siinä oli äksöniä, kun taas hahmot olivat ohuempia. Hyvä että jäi pois, mutta siinä oli kolme merkittävää hahmoa, joista jokainen oli nainen. Samasta perheestä itse asiassa: isoäiti, äiti ja tytär. Kiinnostuneet voivat etsiä käsiinsä antologian Hopeoitu vainaja ja muita sivuja Stepanin koodeksista.
Päähenkilö: kolme naista
Jäähän kadonnut
Kirjoitin tämän tarinan 2003 joululahjaksi muutamille kavereilleni, joskin vasta joululoman aikana. Niin vanha raapustus olisi pitänyt tehdä alusta saakka uusiksi, ja siihen eivät paukut riittäneet. Osin siksi, että novelli on osa Äärenmurtajat-romaaniani, jonka kirjoitin Nanowrimon 2003 aikana. Romaani jäi kesken, kun tajusin aikalinjojen vääntyvän epäeuklidiseen solmuun. Tähän päivään mennessä en ole niitä jaksanut setviä auki, ja se olisi ollut edellytys sille, että novelli olisi voitu julkaista uudelleen. Siltä varalta että joskus tähän universumiin palaan, sisäisten faktojen on pidettävä kutinsa.
Päähenkilö on nainen, mitä ei kerrottu kuin vasta varsin lopussa, eikä se käynyt mistään aiemmin selville. Amatöörimäinen virhe, mutta 2003 juuri sellainen minä olinkin.
Triton
Tästä on olemassa jo yksi valmis versio, mutta vuodelta jotain tyyliin 2007 – 2008, joten uusiksi sekin olisi pitänyt pistää. Ja yritinhän minä, mutta samalla alku laveni kovasti ja palaute huomautti, että tässäkin novellissa alussa saavutaan tapahtumapaikkaan, kuten monessa muussakin novellissani. Jäin miettimään, että pärjäisiköhän sitä ilman saapumista eli aloittaisi keskeltä, mutta sitten kaikkien juttujen ja hahmojen esittely pitäisi hoitaa toisin, ja siksi se teksti on edelleen telakalla eikä päätynyt kokoelmaan saakka.
Päähenkilö on omaa missiotaan suorittava nainen. Novellin juonen kehitti kumppanini Arren, joten jos tämä joskus valmistuu ja julkaistaan, se on sitten yhteisnovelli.
Kostaja
Edes juonikuvio ei suostunut asettumaan aloilleen mistään muusta puhumattakaan, joten tämä tarina on kaikkein eniten vaiheessa, mutta pääosassa on jalkansa menettänyt tyttö, joka elää nollapainovoimassa ja metsästää Marsin kadonnutta ex-diktaattoria, aurinkokunnan historian pahamaineisinta ja verisintä despoottia, aikeenaan päästää tämä päiviltä. Myös diktaattori on nainen, koska minusta on kiehtova ajatus asettaa nainen tällaiseen rooliin. Vallankäyttö kun ei kysy sukuelimiä.
Vaikka olenkin optimisti, tämän novellin en kyllä uskalla toivoa koskaan valmistuvan. Mutta ehkä kierrätän molemmat hahmokonseptit johonkin toiseen tarinaan.
Jake Cannon vastaan veriviholliset
Tämä oli tribuuttini muinaisille pulp-tarinoille. Samalla se oli olevinaan ovela veto, kun tarjosin novellia splatterpunk-antologiaan sillä perusteella, että siinä on enemmän verta kuin muissa novelleissa yhteensä. Olihan siinä valtavan kokoinen avaruudessa kulkeva sydän, joka piti räjäyttää kappaleiksi. Oma virheeni oli tarjota antologiaan sinne selvästi huonosti sopivaa novellia, toimittajien virhe oli hyväksyä se. Onneksi Tähtiviiman toimittaja ei enää tehnyt virhettä ja pudotti novellin heti kättelyssä pois.
Pääkolmikon muodostaa kaksi miestä ja yksi nainen, joista, myönnettäköön, nimensä koko stoorille antaa miestähti Jake Cannon. Yritin kuitenkin suoda kahdelle muulle hahmolle tasapuolisesti ruutuaikaa ja merkittäviä tekoja, vaan ei sellainen näissä kekkereissä ihan kauhean pitkälle kanna. Suhdeluku on 2:1.
Entä jos?
Jos nuo kaikki esitellyt novellit olisivat olleet mukana, myös Tähtiviiman mies/naisroolitus-kertoimiksi olisi tullut 2:1. Jossain vaihtoehtoisessa todellisuudessa näin onkin, mutta erilaisten, toisistaan riippumattomien olosuhteiden vuoksi meidän maailmankaikkeutemme pukkasi ulos novellikokoelman, joka on tahattoman miespainotteinen.
Toivon kovasti, että suurimmalle osalle lukijoistani on selvää ilman eri selitystä, miksi rikas ja vaihteleva hahmogalleria on valtava rikkaus eikä kiristävä pakkopaita. Sanon nyt kuitenkin erikseen sellaisen ilmiselvyyden, että tietenkään miespäähenkilö missään tietyssä novellissa ei ole minkäänlainen ongelma. Jokainen novelli toimii oikein hyvin juuri niin kuin se on nyt kirjoitettu ja julkaistu, eikä tätä tietenkään kritisoitukaan. Huomionarvoista taas on sitten jo se, että sama kaava toistuu jokaisessa novellissa. Siinä kohtaa on aiheellista nostaa asia esiin. Ja jos julkaisisin kymmenen novellikokoelmaa, joissa kaikissa olisi pelkästään miespäähenkilöitä ilman sen suurempaa perustetta, ja kaikki muutkin tekisivät niin, sitten puhuttaisiin jo ongelmasta. Sellaisessa tilanteessa ei kukaan olisi yksin syyllinen, mutta toisaalta jokainen voisi lieventää tilannetta omalta pieneltä osaltaan.
Omassa tuotannossani tasapainovektori hakeutuu edelleen kohti keskitietä. Ideahautomossa on tällä hetkellä avaruusnovelli sekä urbaani fantasiatarina, joiden päähenkilöt ovat naisia. Tämäkään ei ole ollut erityisen tarkoituksellinen valinta, vaan nämä tietyt hahmot ovat päättäneet asettautua asumaan näihin pariin maailmaan ja nyt ne vaativat saada äänensä kuuluville.
Vaan eihän sillä työ ole vielä tehty ja maailma valmis. Esimerkiksi muunsukupuolisia en ole tainnut käyttää hahmoina vielä kertaakaan. Erilaisuus on kuin fraktaali, josta löytyy koko ajan uusia rakenteita sitä mukaa, mitä tarkemmin sitä tarkastelee, eikä kaikkea pysty milloinkaan huomioimaan. Mutta parhaani aion tehdä.
I like making con reports. But I’m lazy. Evidently there is a clash of interests inside my head. Last year I wrote about Finncon 2014 and the Usva writers’ camp (in Finnish) but despite my best intentions the Worldcon report didn’t get done. Or should I say, awaits still to be done. I wanted to make sure I wrote about Archipelacon by whatever means necessary. And I found a way.
On Sunday I announced on Facebook a sort of kickstarter. If I was offered at least five alcoholic drinks acceptable to me at the Dead Dog party I’d write the report. Jukka Halme asked how many drinks it’d be for me to write the report in English. While I was originally planning on a Finnish version I saw no reason to get greedy and said the amount was the same. And that was the plan, really. If I was under obligation to write the report I knew I would, and as Worldcon had proved, that was the only surefire way.
Everyone donating had their own list of benefits they demanded, as befits the situation. I have tried my best to meet them and include the named topics here. If something seems peculiar, way off the mark, uncharacteristic or insane there’s the reason, or at least that’s my excuse.
So. My name is Shimo Suntila. This was my Archipelacon.
How did that Vulcan greeting go again? (Photo credit: Henry Söderlund)
Five days of science fiction and fandom. Two weeks later I’m still in my happy place.
Going to Åland can be like going abroad. At least it was for me. The locals speak their own weird language in addition to English, the signs and infos are largely incomprehensible except for a few words I happened to know or could guess based on other languages, and I had to travel by means other than a car. That’s the demilitarized zone of Ahvenanmaa alright.
However, there was a time when it was not so, a time when war was exactly what the island was about. I am not referring to the Åland War in the 1850s when Great Britain and France attacked Finland to steal the golden goat. No, I am talking about prehistoric times right after the last ice age. It was then that Åland descended from the sky spiraling out of control and fell into the pond that would become the Baltic Sea. At the time the people living on the land mass to the east were made of granite and they went to war against the invaders from star system Geta. In the end both civilizations were wiped out but the huge ship remained. Eventually it gathered enough dirt and people built Maarianhamina on top of it. This is of course a secret. These things are known only to the wisest of Finns. Them, and Jukka Halme. If anyone has further questions about the matter I direct all inquires towards him. He’ll also be quite happy to discuss the viking space program that took place at a later date on the same island, as well as Plato who was in truth a mushroom man. He was not part of the space program, however.
The cheapest way to travel to Åland is to be shot there with a cannon. Magdalena Hai observes fellow author Morre careen towards the horizon. (Photo credit: J. S. Meresmaa)
These days that magnificent sunken starship is indeed part of Finland and the people there mostly speak Swedish which I should know way better than I do. It’s the second official language in Finland and I’ve studied it for six years. Skills wither without use, and things being as they are I deliberately missed my chances at the fannish auction to cultivate my collection with old Swedish sf magazines since I would not have been able to read them. Shame on me.
The reason I and over seven hundred other people had gathered in Alandica, the congress center of choice of the concom, was Archipelacon, or should I optimistically say Archipelacon I, the largest Nordic speculative fiction convention of the year. Normally there would not have been need or time/space for such a con but Finncon 2015 in Turku evaporated before it had even gained steam as the local science fiction society declined to be part of the organizing entity. Suddenly the Finns were faced with a situation of no large national sf con for 2015 and got in bed with Swedes and some other foreign smofs to create something unique – an Ålandish, multinational, transgalactic event of epic proportions.
Thursday
The first con morning broke as they all do: way too early for my tastes. Me and my partner Arren Zherbin had to get up at six to make it to the harbor in time. (Thanks Tomi and Hanne for the lift!) A small consolation was the stream of sleepy Facebook updates by people from other cities who had to wake up even earlier. I had stayed up stapling my booklets together until 3 am resulting in under three hours of sleep. That set the standard for the con as late night parties, hotel breakfasts and early morning commitments in the con don’t mesh well.
Finnish weird at its most glorious
Once aboard the ferry which resembled more than anything else a cluster of tenement houses made of iron all smashed together we crashed into our cabin. The price difference to a ticket without a cabin was totally negligible and well worth the extra euro or two as we could get two more hours of rest during the trip. I was so beat it didn’t even occur to me to worry about the ferry being attacked by huge tentacle monsters that are know to roam the Baltic Sea and sink smaller islands on annual basis.
At some point during the trip we collected our membership badges and visited the tax free shop for the usual stuff, namely booze and candy. Candy we bought only in trace amounts and booze got limited to one liter of Bombay Sapphire, which on second thought we could have bought on the way back just as well. At no point did we want to lug it around the con for an entire day just in case we wanted to have a sip or two in the evening so we ended up bringing it home unopened.
Most times I can tough it out in uncomfortable physical situations. In this case I just wish we’d have gotten a taxi when we got to Maarianhamina harbor. The backpacks we had were no problem at all, but that damn huge red bag I carried by hand weighed like a spoonful of neutron star matter. At first it was just on the edge of being manageable but then we decided to take off our jackets and stuff them into the bag. After that it started ripping my arm off and the already slow walk ground to a painful slog that lasted for over an hour, perhaps two. Never mind the jetpack, where’s my ghudamn antigravity hoverboard to help me with my luggage? I want the future now!
”Quoth the raven: Bid on me, bid on Helsinki in 2017” -Edgar Allan Smithee (Photo credit: Henry Söderlund)
Once we got to Alandica we had some time to mill around before the con would start. The smart thing would have been to go and grab a bite but instead we went to give a hand organizing the Fantasy Flea Market on the third floor. In part so we could be of some help, in part so I could do some scouting on the merchandise. A bibliophile has to make some sacrifices. I managed to set a few books aside so when the flea market opened I could start pillaging immediately. Then I went to see the opening ceremony which I mostly missed and the rest I can’t even recall. Some clapping took place, I’m sure.
Next up would have been Fear and Loathing in Hugoland but by that time it was obvious we would need to eat at some point, and after the Hugo discussion my schedule was packed with responsibilities. Right after the opening we went to get pizzas in a nearby place called Diablo in hopes of getting back before the program but the only diabolic thing we encountered was the waiting time. I think they went to hunt the pizzas fresh before cooking them. Hugo was missed but luckily their hot pizza at least managed to be remotely hot, unlike some ”flaming burgers” I’ve had the misfortune of coming across.
”Escape through Desert” by Arren Zherbin (Click to enlarge)
After pizza we had some time to kill, all of twenty minutes, so we ventured to the nearby library for the art show. The theme in question was sf pirates and Arren had created one of the works displayed. His was the ”Escape through Desert” in which an unlucky pirate has to flee by ground while his comrades ride their beetle-drawn ships in the night sky and an alien city lies in the background in flames and ruin. Now that I have the illustration at my disposal all I need to do is write a matching short story. Show of hands, who’d read it?
After marveling at all the stupendous artwork I had to dash into my first program item to talk about the five books that were up for Tähtifantasia, the award for best translated fantasy book of yesteryear. Said books were Elämä elämältä (Life after Life) by Kate Atkinson, FC akateemiset (Unseen Academicals) by Terry Pratchett, Kuolematon by Machado de Assis (collected from various works), Keltainen kuningas(The King in Yellow) by Robert W. Chambers and Kultainen lohikäärme (Precious Dragon) by Liz Williams. The claim made by the panel description was that the wrong book got the award again, which was a highly speculative approach as the award would be given only at the end of the panel. Leading the discussion was Aleksi Kuutio who was a member of the jury and thus knew the winner already, and Sini Neuvonen was a panelist. When I signed up for the panel I had read only one of the nominees with the intent of reading as much as I could. In the end the only book I had not read a page of was Liz Williams’ because I could not get my hands on a copy in time. My opinion was that Pratchett’s book was not on par with his earlier, more deserving, works, so of course it ended up winning the award and the premise of the wrong book winning was upheld.
After that I had the misfortune of missing the Deep Space Overture, a scifi theme concert held in the main auditorium, and instead sat behind a table peddling books. If Helsinki wins the Worldcon 2017 bid I expect to see Quinsonitus perform there and that I will not miss, barring someone handing out loads of free books elsewhere at the same time.
Esteemed Jerrymen recall Sidney Applebaum solemnly. Petri Hiltunen, Toni Jerrman, Johanna Sinisalo (Photo credit: Henry Söderlund)
There was no official party that evening but a gathering took place anyhow at the Arkipelag hotel pool area. We went there for a bit, ended up leaving just in time to make it to the floor accommodation location before they closed the doors. That was at 1 am. The bags were a bit less of a burden as I had dumped my load of our double books into the flea market. But the troubles were not over yet.
We’d gotten two air mattresses from friends to use at the floor accommodation. Because it was a smart thing to do we had tested them at home and found that both held the air admirably, one vigorously than the other. We could screw the vent off by hand from the other mattress, the other needed to be macgyvered with a pen and twenty minutes of sitting on top of it. When I started filling them up I realised that the mattress whose vent could be detached easily was in fact lacking the vent, which in turn was sitting safely on the backrest of our sofa back in Turku. So we had one air mattress with some actual air and the other making its best impression at two dimensional pancake. I slept on the pancake.
Friday
We chose the floor accommodation because it was the cheapest option. As we ended up having a hotel breakfast every morning I’m not sure how much the difference to a hotel room with the breakfast included would have been all in all. On Friday morning we went to Park Alandia, but the selection was a tad small. No bacon, for example.
Johanna Sinisalo and Hannu Mänttäri arriving. Judging by the shadows this picture was taken at 9:47 some 80 years after WWII ended. (Photo credit: Henry Söderlund)
Even though we were at the con venue in time we somehow missed the first three program items. Or I did. I think Arren was gophering most of that time. I on the other hand went back to flea market to make some new discoveries and at some point relearned that there was a dedicated room for English books, the Alvar Appeltofft Memorial Foundation collection. Sixty boxes full of sfnal goodies! Until then I’d thought that Archipelacon’s loot was going to be pittance compared to my usual hoards. After visiting Alvarfonden room I was starting to rethink my earlier assessment. When the highest price for regular books was 2.50 € and most went for smaller amounts it’s kind of given I got a bit carried away. Afterwards Arren said he knew even before the trip we’d end up bringing back a ridiculous amount of books. I’m a simple man with simple, predictable tastes.
The terrible urge to buy books momentarily satisfied I ventured to the first actual program item of the day with Arren, Life in Fandom starring Gary K. Wolfe (academic GOH), Parris McBride (fan GOH) and George R. R. Martin (literary GOH) with Johan Anglemark chairing the panel. The tales were entertaining and also educational.
Four decades ago fandom was much less fragmented with Star Trek fans starting to go their own way. Now there are comics fans, movie fans, tv fans, anime fans, cosplay fans and some of them even dig that old science fiction. Also back then there was this newfangled idea proposed, ”girls in fandom”, and there were honest to ghu panels about the topic, namely ”Women, do we really need them?” To me, and perhaps to all Finns, this seems insane. Women have had a prominent role in Finnish fandom from pretty much the beginning and been equal in every manner. They write kick ass fiction, chair societies, edit fanzines and geek out on stuff to such an extent that when I came to fandom twenty years ago it never even occurred to me to question the situation. A panel discussion about it would have been more alien than extraterrestrial visitors parking their saucer in our backyard. It boggles the mind to think that there still are in the larger fandom asshats who say women are ruining science fiction.
Karin Tidbeck and Parris McBride look back at the old times. (Photo credit: Henry Söderlund)
Among other highlights Parris recalled their skinnydipping expedition interrupted by the secret service (if you don’t know the tale, you just should’ve been there, no excuses) and Gary brought up the fandom ’h’ which I suppose has never been a thing in Finnish fandom. I’m likely the only exception using it or otherwise I’m ignorant of some finnfannish tidbit. The 45 minutes reserved for the program item went too quickly and while I get how it’s a good thing to end a program item while it’s still fun and engaging, I do think we as the audience could have taken one more hour of fandom memories without succumbing to boredom.
Next up was food. The place we chose had small salads and burgers that were not remarkable in any way. I guess there are worse reasons to miss Johanna Sinisalo’s GOH speech but not many, but a humanoid’s gotta eat.
After the break we went to see a panel about comics and heroes and fans being the tool of resistance. Arren was the designated room gopher which makes sense: If you know what you want to see, why not help out the con at the same time since gophers are always needed? Essi Varis talked about her doctoral thesis that commented on Pekka Manninen’s two decades old thesis about the subject. The presentation was quite interesting and I urge folks to catch it should Essi have it give in some other event. After a week the details have gotten a bit hazy but the Hawkeye Initiative was touched upon. All said, we’re all rebels still.
The following hour in the schedule draws a blank so I guess I went to buy some more books. It’s more probable than most other things.
The discussion about Anglo-American fan culture with Crystal Huff, Edward James, Michael Lee and Parris McBride was a nice one but paled a bit compared to the fandom memories earlier. I think the description was too broad. ”Modern SF and fantasy fandom has its roots in the US. But what is it like to be a fan there, or in the UK? What are their conventions like? What is the history, present and future of the Anglo-American fan culture? Our panel discusses these and other questions of fannish nature.” I did learn that the first sf con was in fact held in England and not in US, and that the Japanese Worldcon was more an event divided by the language barrier than a window to Japanese fandom. Also in the Boston area there are three annual conventions, and I’d like to visit them all. Now I need to rob a bank.
The LGBT+ in Scifi panel delivered. I have to confess that at first I didn’t even remember if I had been there or not but Arren reminded me of some talking points. (This lapse in memory has nothing to do with the quality of the panel, however. I’ve noticed I can in a week completely forget the ending of a book I enjoyed reading immensely.) Discussing matters were Suzanne von Rooyen, Cheryl Morgan and Dirk M. Weger. The overall topic was the representation of LGBT minorities in sf entertainment and it turned out that books are moving forward. Young adult books star these days queer protagonists who are advertised on the back covers. The buyer knows what they’re getting. Comics, which was a topic Cheryl later had a presentation about, were also including such characters more and more, but Hollywood was still in a sorry shape. This last point was brought up also in an installment of Postal Apocalypse by Rob Bricken.
They do.
Dirk expanded LGBT+ to QUILTBAG which he said was more inclusive and sounded warm and fuzzy at the same time. The acronym stands for Queer, Undecided, Intersex, Lesbian, Trans*, Bisexual, Asexual, Gay. I’ll go with that.
In the beginning of the panel it was mentioned that Suzanne and Cheryl had previously discussed LGBT characters in alien cultures but what those arguments were was not said. Later on they came back to it talking whether or not alien trans characters were actually trans, but even then I was left with a vague impression. Cheryl seemed to think that if the alien society did not consider moving between genders an important thing the experience of people from those societies were not comparable to human trans experiences. If the aliens were basically human with a few feathers or headbumps they could, however, be counted.
As a result we bought Suzanne’s book I ❤ Robot and Airship Shape & Bristol Fashion in which Cheryl has a short story. Got both signed as well, naturally.
I wouldn’t be me if I let slip past a chance to grow my collection. Next to info desk in the cafe area a fan auction benefiting some fan fund was brewing so I made my way there in the hopes of scoring some grand victories in the never ceasing quest for more books. I sat down to make some acquisitions and got a full blown Bellis & Marie-Louise show. On the table there were books, Game of Thrones memorabilia donated by George and Parris and old Swedish sf mags. When no one except Aleksi was looking I tossed in a copy of my own book Sata kummaa kertomusta even though non-Finns would have no use for it beyond making a small cape out it.
The prices ended up being rather modest except for GoT stuff which went consistently for over twenty euros a piece, and also whenever Marie-Louise was asking for bids for whichever. Bellis was in theory a damn great seller but the sums he got offered tended to be around 5-10 credit units and whenever Marie-Louise held an item it was almost certainly double. The technicalities of running an auction were mostly not present but never mind the bollocks as that English band would put it. From early on I started to bid on pretty much everything, but only for 1-2 euros. I figured people might be hesitant to offer the first bid but going into a fight would be no big deal. I won not a single item, but still I kept bidding. Actually so much that Bellis declared me a hero. No one else was declared a hero after that which I suppose makes me the last auction hero.
Bellis is the sheriff and Archipelacon is his town. But still he can’t make a sale over ten euros. (Photo credit: I’d rather not confess)
Sata kummaa kertomusta got bundled up with another book and sold for ten euros which is technically the highest price ever paid for it. Unless someone bought it from Suomalainen kirjakauppa in which case they paid over 25 euros for it, which is about twenty too much.
The absolute crown jewel of the day was the fabulous, extravagant and flamboyant Game of Thrones burlesque that began as a birthday party number and grew to an amazing show that first ran in Ropecon (Finnish roleplaying convention) and a month later in Archipelacon. The show was a success both times before and it did not disappoint this time either.
First a George R. R. Martin walked on stage while the real McCoy sat on a bench among the audience looking at his doppelganger rave about how books are important. When it turned out more people had watched the show than read the books Mr. Martin berated the people: ”Shame on you, you should read the books” which produced an immediate reply from the audience: ”Well, finish the fucking books!” Then the music started, Martin disappeared to let his characters tell the tale and garments started dropping on the floor.
While it’s easy to notice only the removal of clothes, a fundamental part of burlesque is the immense joy of the performer while doing so. If I see the people on stage are having the time of their lives I’m all involved. This creates a positive feedback loop where the audience cheers and the performers gain more energy from it giving an even better performance. This is exactly what happened.
(Photographing was not allowed in general. These shots are from the official source and used with permission.)
The Troupe (Photo credit: Tomi Junnila)
Ned has no idea what the throne will be used for next. (Photo credit: Tomi Junnila)
Sibling relations escalating quickly (Photo credit: Tomi Junnila)
Red Priestess, one woman flash mob (Photo credit: Tomi Junnila)
Dragon’s Daughter giving a flight lesson (Photo credit: Tomi Junnila)
Starks reign victorious. But perhaps get off the incest chair. (Photo credit: Tomi Junnila)
Shakespeare can sit on Denmark and swivel. This is how charactercide is done. (Photo credit: Tomi Junnila)
Preview of the sixth season, episode one (Photo credit: Tomi Junnila)
In the end lots of characters lay dead, there were thick, red stains everywhere and the Stark kids stood victorious over the Boffer Throne. Since we’ll have to wait for a few years still to get the seventh book (never mind the sixth) into our hands I’ll take this ending for now gladly. After the show the ketchup covered crew was pulled back right from the door to the showers as there was someone waiting by the backstage door. The Author wanted to meet the folks who were so inspired by his works that they put on such a show.
The show was originally conceived by Mari Saario (with some help from Miri who plays Daenerys) as a birthday present to his husband Mikko who played himself in the role now usurped by the Martin impersonator. Diane de Camerone (Ygritte/Melisandre) has since played an instrumental part guiding the new, growing troupe towards ever greater victories.
I’ve heard tales about, though not read myself, blog posts critisizing the costumes of the performers and dissing the fact there were several body types present instead of just lean and skinny girls. Costumes people are of course quite free to trash as much they like but fat shaming is a shitty thing to do. If you are uncomfortable with the idea of a perfomer weighting more than a feather’s worth taking off clothes in front of you, stay out of burlesque. Parris said that she was glad to see normal bodies and called them ”gorgeous women”.
The pre-party hotel party was hosted by Tomi and Hanne who had an ample stash of lonkero, that tasty oriGINal grapefruit beverage. Tomi had been the photographer for the burlesque show while Hanne had shot the video. In theory we could have re-lived the experience but mostly we watched a video of a cockatoo moshing to Queen.
It’s a mosh-a-long. Bang your head. Until the wall gives in.
The topic for the evening party’s was the Helsinki 2017 Worldcon bid (which I wholeheartedly support, by the way). I assume there was lots of program taking place but if so we missed most of that. I went past when there was a competition for the most maniacal mad scientist laughter and stopped to ask Eemeli Aro if there was still a chance to take part. Since the communication was more or less nonverbal I assumed the answer was no, which was fair enough. I stayed for a few bits of giggling and cackling and then went to look for my friends happy that I had been declined. Those performances were so grand I knew I’d only have embarrassed myself compared to them. Imagine then my surprise when the loudspeaker called my name and I realised that Eemeli had in fact signed me up. As I waded back through the crowd I cringed at the situation and decided to make the best of it.
I took the mike. Drew breath. Deep, booming, from the depth of my lungs, menacing. Yeah, a nice plan. The first sound out was a pitiful one and right then I knew my plan was doomed to be an abysmal failure. Then again I really hate to admit defeat. I took what I got and ran with it making the laughter more insane and ending it with something like from a man who’s been laughing by himself and suddenly notices that a hundred people are watching. I made my exit and almost got where I was going before being called back once more. Apparently my vocal disaster recovery reflexes were good for the second prize which was a Helsinki 2017 t-shirt so large I could easily wear it over my leather jacket. Und I did.
The Fez – tendrils run deep (Photo credit: Henry Söderlund)
Best plans are formed and take shape based on jokes and idle chit chat. The previous year me and Tuomas Saloranta fought over the title of Finland’s Last Trash Author, a title formerly held by one of Finland’s most notable horror writers, Boris Hurtta. That battle with boffer swords had ended in a tie despite Tuomas’s despicable attempts to cheat his way to victory. He did it all, employing cronies to ambush me, distracting the referee and succumbing to using waterguns. The plan was to have another grand fight at Archipelacon but some two months before the fact Tuomas decided to skip the con. Talking with Aleksi Kuutio and some other folks it emerged that I could just claim the title and hold a press conference about it. Aleksi promised to write the press release and the plan was a go.
Witness the fight. Witness us. Witness me.
This is one reason I love my fandom. It’s totally crazy on which I can bounce my own crazy, with weird and unexpected results.
Case in point: the fetsie. Ninni had a fez which traveled around more than all Archipelacon members combined. Hannu Mänttäri coined the term fetsie to describe a photo you’re probably picturing in your heads right now. I wanted to take one as well but at the time The Fez was not yet done sucking out all the ideas out of Aleksi’s head. On the other hand it stayed on my head just for a few seconds. Would make me think if I was still capable of doing so.
Cheryl Morgan ready to pounce. Did we hear about the photographer after this? (Photo credit: Henry Söderlund)
Saturday
Arkipelag charges almost double for their breakfast compared to Park but I suppose the extra euros were worth it. With what I ate I managed to survive until the end of the con day with the help of two sandwiches from the green room. A good thing too as Saturday was totally packed.
Finnish horror panel. At 10 am it really was. (Photo credit: Henry Söderlund)
I started by being a panelist about Finnish horror literature with Nina Korento, Anne Leinonen and Matti Järvinen who was chairing. Arren was again the designated program gopher. I was quite convinced that the two hour slot reserved for us would be too much but it turned out I was wrong. Somehow we had items to discuss the whole time. Items such as are there topics we would not care to write about because they would be too heavy or traumatic. After some pondering we all found something, more or less along the same vein. I’d be hesitant to create a story focusing on the death of a child, or at least would know going in that it would be taking a bigger toll on me than some usual run of the mill horrorish tale of the macabre.
Right after, the man of the world that I am, I had to dash to hold my press conference. As previously mentioned it was time to stake my claim, out Tuomas Saloranta as a lily-livered coyote that he was and declare myself as Finland’s Last Trash Author. That’s the more literal translation although perhaps ”pulp author” makes more sense to the rest of the world. Here’s a very brief history of the title.
The trash author with his first vodka shot of the morning. (Photo credit: Aleksi Kuutio)
Boris Hurtta has been writing horror and fantastic stories for over a quarter of a century and is perhaps most famous for his chtulhuesque short stories. Around the same time he started out the pulpish magazine scene was fading out and he dubbed himself Finland’s last pulp author. Then last year, after having watched me and Tuomas churn out short story after short story of space adventures, fantasy romps and horror pieces he said that in fact he wasn’t the last one. It was either me or Tuomas. A title like that can’t be shared, of course, and we resolved to settle the matter at the backyard of Finncon, Finland’s prominent sf con that draws a crowd of thousands. As told, that battle ended in a tie.
In the press release I called Tuomas by many names, most referring to his lack of presence in Archipelacon against the agreement. I also promised to make a cape out of pages of my only solo book Sata kummaa kertomusta, which Tuomas’s publishing house Kuoriaiskirjat incidentally published. I called the situation a diplomatic incident. I also bragged about having a shitload of money and aiming to be among such stars as John Ringo, Robert Stanek and Harry Turtledove. I guess I should read some of their books one of these days just so I’d know what I presumably said.
”I missed Gary K. Wolfe for this. Bloody hell.” (Photo credit: Aleksi Kuutio)
Among the press corps was the esteemed yellow press journalist Jukka Halme who to his indignation realised he had to miss a talk by Gary K. Wolfe to cover the press conference. Sorry Jukka, your presence was much appreciated, even more so considering your ultimate sacrifice.
Tuomas has already replied to my declaration. He made s statement saying: ”It is a clear indication of Suntila’s cowardice that he gives his proclamation in a demilitarized zone. The matter is far from settled and it will be addressed in Finncon 2016. There is a tradition of revolutions beginning from Tampere!” If you want to see the next exciting chapter you have to come to Finncon next year.
This was the poster for the fight in 2014
After the press conference I had a bit of time before the next program. I can’t recall what I did but the safest bet again is bought some books. it always is.
Adding deeper darkness to a night already devoid of stars is a quote from Martin Luther King Jr. and also the name of the program item where Pete Sutton discussed dark fiction, the reasons why people are drawn to it and what it is all about. That made me think why I do it. I never liked reading horror when I was younger and now I’ve written it enough to be asked to a panel about the topic, so there has to be something drawing me in. I guess dark fiction says something about the true state of the world. There really are monsters, fear exists for a reason and safety is more a construction of the mind than an actual, tangible thing. Dark fiction reveals it all and allows us do come to terms with it. The actual presentation, which was a real professional-looking slide show that covered what Pete was saying realtime, and he got it wrapped within the time limit despite not having a full hour at his disposal. He also invited us all to choose a sense and write about something we’ve seen, felt, heard, smelled or tasted that made shivers run down the spine. Such stories should be submitted to him at brsbkblog@gmail.com.
Me and J. S. practice the secret Osuuskumma handshake. Or I fell for the ”pull my finger” schtick again. (Photo credit: Magdalena Hai)
As a member of the co-op publishing house Osuuskumma I had a second round of duties to sit behind our table and sell books, and sell books I did. Not terribly many since it was already the third con day and either people had bought what they wanted or they were waiting for the last day, but I still managed to convince a few passersby to take the chance now, now now now, and not delay the decision another minute.
Right around the corner there was art taking place. Pau Norontaus who has made some illustrations for Spin, Finland’s oldest sf fanzine which I edited for seven years back in the day, was making caricature fantasy and scifi drawings of people waiting in line. I placed myself there in a virtual capacity and when my turn was up Pau kindly moved her chair a bit and asked what I wanted to be. I had no idea of my own, well, not any good ideas, but luckily Hanne had stopped by briefly and suggested a Discworld wizard. Pau made a quick sketch and it was a spitting image of how I like to see myself (far enough removed from reality). After my approval she finished it and I have to say it’s bloody great. If Pau is having another go someplace I urge attendees to queue up.
Wizard me this. (Sketch by Pau Norontaus)
And on to the next item! I made my way to the main auditorium with Arren to listen Edward James talk about the disabled heroes in Lois McMaster Bujold’s work. The obvious starting point of course was the main protagonist of the Vorkosigan series, Miles Vorkosigan, who was born quite deformed and required heavy surgeries just to survive. This all in a society where deviations from the norm are not so much frowned than fired upon. As Edward went through the characters it became apparent that Miles is far from the only character who is disabled in some way. I have read a handful of Vorkosigan books but as a bibliophile I do own them all. I really should read through them at some point. Lend me a year or two, mate?
When the Archipelacon program team asked people for ideas and promises of doing program I submitted nothing, lazy bastard that I am. I merely mentioned that I would be available for panels and such should they need someone like me to talk about random topics. Thus I ended up in a panel about ”from writer to author” with two of my writing circle (The Local Writing Circle) members and good friends Nina Korento and O. E. Lönneberg whose name is actually Olli. Chairing the panel was Johanna Sinisalo whose name pretty much everyone attending Archipelacon should know as she is, in my opinion, the most successful Finnish speculative fiction writer who has done everything from hard sf short stories to literary novels with speculative elements and won more literary awards than I guess anyone else in Finland. At least in sf circles, she’s won the prestigious Atorox award seven times not to mention the Finlandia.
I Tried to find a picture with Nina and Olli with their clothes on but couldn’t. So, here’s Archie guarding a mug of rum.
Me, Olli and Nina are in slightly different stages of our careers. I’ve been writing seriously since 2012, been in twenty anthologies, published a book and had several magazine publications as well as some success in writing competitions. I have a short story collection coming out next year. Olli has published a few short stories, gained some merits in competitions and his first fiction collection is looking for a publisher. Nina has published some short stories while creating outfits for bands like Korpiklaani and started her burlesque career with her dual role as Ygritte/Melisandre being the most notable achievement so far. Johanna asked about where we came from, what our ambitions were and how we got to where we were now. The room was rather packed I’m delighted to say and the audience took part by asking questions as well. We could have easily talked for an hour more but had to stop because we had no time machine. A terrible oversight on the concom’s part.
After the panel I talked briefly with a young writer (well, younger than me which plausibly covers about a quarter of a century) and said that the most important thing to take from panels and talks such as ours was that one should only take with them the advice that seems to make sense, and discard the rest. What has worked for me could be absolute poison to someone else and thus following me would be daft. I asked if she was going to be at the party in the evening and said she could look me up if she wanted to continue the chat. It’s one of those things you say and truly mean but don’t really believe will come to anything. Then I had to excuse myself and run, because I sure as manala did not want to miss Jukka Halme’s prog ”Kuis?”. I didn’t know what it was going to be about but with Jukka I really didn’t need to. Quality is assured every time.
Turned out I knew the setting, in fact I had taken part in it a few years ago in Tähtivaeltajapäivä, a super duper one day con held every now and then in Helsinki. Jukka puts together two teams who compete against each other by answering his insane and insightful sf questions, true conundrum for the khazi. Some members of the teams were volunteers. Others were ordered to be volunteers. Me and Nina were volunteers in team Amoeba with Sten Thaning captaining us. (Jukka provided the names I forgot, I’m lousy with names as I told quite a few people at the con.). In the other team, Team Beast, there was Aleksi Kuutio, James Shields and captain Tobes Valois. Jukka Särkijärvi tabulated the results.
Cuteness overload! Such fabulous shoes. Wow. (Photo credit: Henry Söderlund)
One form of question was a list of four items that were connected to each other, but still one of them did not really fit in. We really lived up to the tag line: ”A Quiz Show of General Ignorance”. Then we had to name the movies depicted in the fantastically wacky movie posters from places like Japan and Eastern Europe, and name book covers by one author or another. In that last part I really did worse than I should have considering my status as a book collector.
At one point I was not certain what the question was, or how English is pronounced indeed. I meant to say to Jukka: ”So, what you are asking…” to which he replied: ”I am asking, you may be assking.” What can a man do in such a situation but embrace the title. ”I am the assking!” I shouted and that was that. Now I have to print new cards for myself. The quiz we lost fair and square and got our asses handed to us, which of course is completely appropriate considering my new moniker. I missed the Hardcore Collector program for the quiz but The Assking regrets nothing.
No rest for the wicked, as the next prog already loomed in the immediate future. Gaie Sebold, Marianna Leikomaa and Nastia T talked in Sexy Times in Science Fiction and Fantasy about erotic speculative fiction, what’s hawt and what’s nawt, what makes a good steamy story and what to call all the anatomical parts involved. The answer is: Whatever the characters would call them.
Nastia T talks about sexy times. Also science fiction and fantasy. (Photo credit: Henry Söderlund)
Nastia T said that she did not appreciate everyday fantasies since why write about them if you can just go and experience them. When she writes erotic fantasy it’s in the realms of impossible like a living pen fucking and squirting ink as it climaxes. As she is Peruvian most of her fiction is in Spanish and thus beyond my current language skills but Gaie Sebold’s books are quite available and I could have sworn I saw some at the con but by the time I went to look for them they had disappeared from the tables. Guess I’ll hit Bookdepository later for those Babylon Steel books.
I myself seem to write about sex rarely. On top of my head I can recall one story and that was published under a pseudonym. Not because the story warranted it really, rather it was the convention of the magazine to use pen names. I played along. A drabble I once wrote touched upon the subject along a tangent. I realised there was a generation ship writing competition with the deadline a day away, and I knew I couldn’t write a full story, but a drabble I could. Here’s the English version. Not because I think it’s amazingly clever but I can cover one of my mandatory challenges with it.
A Way to the Stars
Henri flicked the hologram on. A surprised and uncomfortable silence took the room.
”Here’s my idea how to implement the plan. I followed all the specifications to the letter. Propulsion is generated by plasma motors and solar sails. They will get the ship to Gliese 581 in four millennia. The biosphere technology has been tested in thousands of simulations and can support ten times the maximum projected population. Service robots and nanotechnology will maintain ship’s integrity and patch the possible punctures by micrometeors. It accommodates a crew of ten thousand.”
Henri fell silent and looked at us. In the hologram there was a slowly rotating, anatomically correct penis.
”There’s also another model,” Henri said and the picture changed. I don’t want to say anything else about it.
”Why those… shapes?” I sputtered with difficulty.
”You said we should design a gender ship,” Henri said genuinely surprised at our reactions.
I buried my face into my hands.
Mobile Archipelacon Strike Kommand gathers
Masquerade I had to miss as my last prog was up. I went to read some of my drabbles with other people from Osuuskumma plus Annmari Dannebey. Apparently we were about the only people who missed the masquarade seeing as how our audience was three people. One I think was Annmari’s friend, one was Matti who chaired the horror panel and the last was the president of the Finnish Science Fiction and Fantasy Writers Association. Who apparently fell asleep during the reading. He did not ask to remain anonymous so give a big hand to my good friend and colleague, one mr. O. E. Lönnberg who was courageous enough to do what I at times only avoided doing by pinching my leg or stabbing my arm with a pen. When the body says it’s time to fall asleep, fighting against it is very nearly impossible. After our reading for the encore I asked him to read one of his flash fiction stories as well and he did, the story that had just won the Turku Medieval Market writing competition a few days before.
This was the day when I was too busy to eat properly. After 9 pm the regular food joints had already closed and the night kebab kiosk across the con venue was not yet open. Luckily I found out that Diablo’s evening stall was operational and went there for pizzas for me and Arren. I was joined by my Osuuskumma mate Maria Carole whose first book came out this year. Tulen tyttäriä, so look it up. I should make time for that as well… We headed to the water front to consume our bounty and rarely has a pizza tasted so good. Hunger tends to have that effect. Somewhere behind us, across the street in the hotel pool area, the Brotherhood without Banners was raffling off direwolf pups and whatnot.
Senor Humidor’s cigar club (Photo credit: Henry Söderlund)
We milled around in the party for a bit before someone nudged my sleeve. To my great surprise it was Eeva, that young writer from before. She said she had some text samples with her and asked if I maybe had some time to look at them and offer my opinion. I had indeed previously said I could do exactly that, expecting to get something maybe in email at some later point in time, but saw no reason why I couldn’t do it right then and there. She had more balls than I would have in a similar situation and that I simply have to respect the hell out of.
Me, Arren, Eeva and her friend Terhi took over an abandoned table pretty much as far away from the center of the action as possible. I read the piece and formulated some kind of feedback about what worked as it was and what could be tweaked to work a little better. I have no idea if it was useful at all. I can only hope. It’s the same with editing anthologies. I point out errors, do corrections and offer ideas seldom knowing if the writer sees it as a beneficial working relationship or someone bugging in with their ill-conceived opinions. After the feedback we stayed where we were and continued chatting about stuff. At one point Martin walked by and as Eeva and Terhi had been bouncing in their chairs for a chance to have a picture taken with the esteemed GOH they seized the moment. Eeva handed Arren the camera and gave instructions how to go about catching their souls inside that infernal machine. It did not go like in Strömsö. Some thingamagik that should’ve been on automatic was left on manual. On the plus side you can simulate being really drunk just by looking at the fuzzy photo.
There is nothing wrong with your computer monitor. Do not attempt to adjust the picture. We are controlling transmission. If we wish to make it louder, we will bring up the volume. If we wish to make it softer, we will tune it to a whisper. We will control the horizontal. We will control the vertical. We can roll the image, make it flutter. We can change the focus to a soft blur or sharpen it to crystal clarity. We prefer the blur. (Picture credit: Drunken imp in a box)
During the evening we were joined by other writers like Nina and Olli but eventually had to call it a night. That 7 am wake up schedule wasn’t doing any favors and I suspected that the folks running the floor accommodation preferred us not having to burglarize our way inside.
Sunday
Another day, another breakfast. Bacon was calling so we headed to Arkipelag where we met again Ninni and Henry like the day before. Henry had missed my fabulous press conference by mistake which lead me to do my best disapproving Schopenhauer impression. I still have ways to to go but I study under the master.
I disapprove. Something. (Photo credit: Henry Söderlund)
Into the breach one last time. Arren’s neverending quest to gopher interesting programs meant we were at con site some twenty minutes before game time and headed to the small auditorium to listen to Cheryl Morgan’s presentation about LGBT superheroes. Of the Two Big American comic book companies Marvel has been more progressive by allowing Northstar to get married resulting in a gay couple. DC on the other hand prevented Batwoman from getting married to her girlfriend. I guess that’s why there is such a site as hasdcdonesomethingstupidtoday.com. I brought up Cloud from Defenders as a kind of transgender character but whose origin and nature got retconned something heavy towards the end of the book’s run. Alas, Cheryl had not read those issues. All in all it seems there’s an ongoing surge to offer readers a wider variety of characters both in terms of sexual orientation and gender fluidity. Ways to go still, of course.
There was something in the Åland’s water supply. Or more likely, beer tap. Everyone’s hair turned blue. Included are just two cases out of hundreds. (Photo credit: J. S. Meresmaa)
I tried to attend Con Running in America but got interrupted by a phone call and didn’t return afterwards. Same thing happened next in Sequential Speculation. Can’t for the life of me recall what the interruption was, but in a way it was a boon. As I didn’t want to slip back in I went back to the Alvarfonden book temple and found Jukka H. there with a huge pile of books under his arm. As he didn’t look too busy I decided to ask for his help. Even though I’ve been into books, reading books, owning books and buying books for pretty much all my life I still don’t have a firm grasp of all the remarkable but lesser known sff authors of yesteryear. Jukka on the other hand, at least in my opinion, is an expert. So, I asked him if he had a bit of time and could point out some forgotten gems, obscure treasures or simply good books that I might be too ignorant to know about. And time he did have! We went through almost all of the boxes and by the end I had a nice stack to bring to the cashier. Since there was a sale I ended up paying way less than I had anticipated. Thanks, I’ll come again!
Now I realize I can blame all my stacks of books on Loki! She made me do it. (Photo credit: Magdalena Hai)
Later I was told I was their best customer. I don’t know how they measured it and I really, really do not care. I’ll just take it. This is the highest honor a bibliophile can get.
The second to last prog we saw was Dirk M. Weger’s presentation Future Imperfect, and it was about how Star Trek in its myriad incarnations has handled the LGBT representation. Quite well I thought, considering the original series had featured the first interracial kiss in network television in the 60’s. Surely Star Trek had done lots of other groundbreaking things since then. Not that I could recall that many of them but I figured there was a reason. The Finnish tv networks have a tendency of cutting a series off without a warning, restarting it a few months later on a different day at a different time (the reverse Batman in that sense) and then deciding to end it completely because it lost its viewers. TOS and TNG we got in full, DS9 was cut short. Can’t say anymore if they ever showed a single episode of Voyager but I’ve seen two seasons worth and that was more than enough.
Dirk, the stripteasing Starfleet officer (Photo credit: Henry Söderlund)
Dirk quite firmly crushed my misconceptions. In all of the Trek series LGBT characers were few and far between. Roddenberry had promised a gay character for fifth season of TNG but his badly timed death prevented him from doing that and new showrunners felt no obligation to uphold his vision. Yeah, thanks Piller and Berman. Summa summarum, Star Trek ceased to be really progressive in the 60s if it was that even then.
Then it was time to watch Gary K. Wolfe of Coode Street Podcast and Strange Horizons’ editor-in-chief Niall Harrison have a conversation. They talked about reading, reviewing and the universe. The format was an interesting one, instead of having multiple people talk about topics controlled (at least in theory) by a moderator, why not have two people just chat with each other. Two people with years and years worth of experience, good talkers with good points seeing where the discussion takes them. It was a good last piece as after that it was time to miss The Revenge of the Daughter of the Bimbo Panel. It was not our plan but it became so after were we asked to help with packing books.
Attack on Titan cosplayer (Inka) is suspicious. (Photo credit: me)
At some point I went and paid seventy euros to become a supporting member of Sasquan, this year’s Worldcon in Spokane, and the voting fee so I could vote for Helsinki Worldcon for 2017. Me and Arren had discussed the matter for months as our finances are grim and two people voting for Helsinki 2017 would cost too much for us. However we decided that we could take the hit for one vote. Morally it’d be from the two of us, even though it bears my name. If Helsinki wins we’ll just buy the membership for Arren immediately. This way we could support Helsinki bid with one vote instead of none.
I also had time to talk with Jukka and Sari for a bit and mentioned that Jukka had been my book guide in Alvarfonden treasure room. Sari seemed a bit suspicious and asked which books Jukka had recommended. As if I remembered. Jukka did and named a few, among them something by Andrew J. Offutt. Sari was appalled. Apparently she has tried to convince Jukka to get rid of their Offutt books for a while now and currently hides them behind other books. Duly noted. So, even if Chieftain of Andor which looks to be silly science fantasy (the cover declares: ”Reborn in a warrior body, he cut his way to a king’s glory in a land of alien terror”) and thus just the kind of book that compels to me, perhaps next time I’ll bet on quality instead and ask Sari to be my buyer’s guide.
So much star power you could play the entire Through The Fire And Flames on 2X multiplier. (Photo credit: Henry Söderlund)
And an hour later the only thing left was the closing ceremony, and that showed me what the difference between a Finncon and Archipelacon is. Finncon requires no membership so people can come and go as they please throughout the weekend and no record is kept who was in attendance. While it’s a great gettogether for core fandom and no doubt everyone present enjoyes themselves there is no grand feeling of being together. The sense of community is there but it’s not that strong. As a newbie I didn’t get that from Loncon either but boy did I get it from Archipelacon.
Everyone was thanked. The GOHs were all present. Masquerade prizes were given. The con committee got on stage. But that does not sum it up. It was the applause, the fury, the feeling, the joy. It was all of us in that auditorium celebrating the things experienced, the new friends gained, all the fun had. While the applauds and cheering went on and on as the concom took the bow I felt not just my own con experience but that of all the others. We were there, this was our thing. Hats off to everyone who worked in some capacity so that I could have the time of my life.
Con committee, or as we like to call them, The Guilty (Photo credit: Henry Söderlund)
Of course this was not the actual end. There’s always the Dead Dog.
And before that there was one more run for foodstuff and a pre-party party. I had heard good stuff about Dino’s and that’s where we went. Should’ve gone there the first day and never gone anywhere else. Best fries I’ve had in years and the hot burger was suitably hot. If I ever go back to Maarianhamina it’s for Dino’s.
The comatose-but-not-quite-dead dog happened, unsurprisingly, in Tomi & Hanne’s hotel room. They had still some long drink cans left. None anymore when our group headed towards Arkipelag. I consumed two pondering that while that didn’t technically happen in Dead Dog I’d count them towards the goal of five if I’d otherwise fall short.
Concom members are best identified by the orange sashes they wear. ”TO THE BAR! I’M BUYING!” ”Ya ain’t going nowhere Ismo before ya put some pants on” (Picture credit: Kiro Keränen & some dead painter)
There was no need. My free drinks intiative proved to be a success. Jukka ended up bearing the brunt of the kick, I mean kickstarter. He got me four doses. Matti Järvinen bought one and Mikko Seppänen went around collecting small donations towards one drink, and succeeded. Wohoo! Thanks folks, it was much appreciated, and still is. When I told about this to some folks they realized the error of their ways, that they’d done it wrong all those years.
I hadn’t milled around that much during the previous parties but with a drink in my gut, another in my hand and a bunch of unsold booklets in my backback I waded into the crowd. I had been selling the booklets during the con on my own while Osuuskumma and Jyrki and Matti behind the Aavetaajuus table had been peddling them as well. A special big hand goes to Matti whose enthusiasm is neverdying (or perhaps undead).
Would you buy a booklet from this man? In fact, did you? (Photo credit: Henry Söderlund)
What booklet, you ask, at least in my head. Glad you did! I’ve been writing short stories for four years now, thirty published so far drabbles not included. With drabbles it’s over two hundred. Counting stuff published in my blog only the number is somewhere around 450-500 fiction pieces. And one of them has proven to be more popular than the others, namely a short story about two young girls barely in school who bend the reality to fit their childlike needs and a father who tries to run the day-to-day life of the family. The Finnish version, ”Milla ja Meri”, almost won two awards which is a fancy way of saying it has never won an award in its life. Liisa Rantalaiho translated it to English and the literary magazine Words without Borders published it last August as ”Daughters!”. I put both versions together to make a booklet I could sell to unsuspecting foreign fools, whom I prefer to call customers to their faces.
I brought eighty of them with me, came back with none. All I can hope afterwards is that the people who ended up with the damn thing at least enjoyed themselves while reading it. For those who were unable to grab one while the supplies lasted, it’s still available on the Words without Borders site.
Tero Ykspetäjä is probably thinking: ”If I pretend I don’t notice them maybe they’ll go away.” (Photo credit: Henry Söderlund)
I met plenty of people but only for small bits of time as the booklets whispered in my ear and made me do the sales pitch rounds. I met a guy called Luke twice and made the exact same obvious joke to him twice. I’d apologize but I’ve never been known for the quality of my humor. I met Feeejay in the bar queue, made a sale and started following her on Twitter. Check out her blog. I probably met plenty of other people as well seeing how I ran out of printed stuff to sell but as I told quite a few folks during the event, when it comes to names my memory is worse than a Tholian web. Nothing ever escapes, not even that starship from that series whatever it was called. That’s why I’ll be asking who you are in the next Finncon, Worldcon in Helsinki in 2017 and so forth until the Grim Reaper catches up with me.
All good things. You know the spiel. We left the party, me and Arren and Nina who had extended her stay by one day while dispatching Olli back to Turku with the Iron Throne which lives in their basement. Absolutely no place serving food was open on Sunday night. Nina asked from Savoy if they had at least peanuts to sell and got something better. Directions to a 24h gas station. Arren was too knackered so me and Nina backtracked our steps in our quest for unhealthy, salty, greasy, hot trash food. And we found some.
When you hail the smofs, the smofs hail you. Crystal Huff, Jukka Halme and Saija Aro surrounded by some lesser known Doctor Who antagonists – the Red Squares. (Photo credit: Henry Söderlund)
That snack run turned out to take something like three hours as the chatting went all over the place. I told her I think she is like our common friend, mucician-writer-lyricist Juha Jyrkäs in that she has multiple careers going for her and that is why she’ll be more succesful than us mere writers. Nina is an upcoming writer, professional costume designer and a rising burlesque star. Of course it’s not an easy ride, they have to work harder as well, but I see them doing just that. It’s always a thrill seeing a friend succeed. Gives me hope I can do it as well.
Sky was already getting lighter when we finally crashed at the floor accommodation. Had to badger the warden up for it. Terribly sorry about that, mate.
Monday
The con was over but we were still stranded in a foreign land. Our place of nightly rest was going to close the doors at ten but the escape ferry was not due just yet. Graciously Tomi and Hanne had offered us asylum in their hotel room until noon which was when their lease was expiring.
It was all we had strength left for to scamper back to the harbor even without carrying the books. There I nipped outside to capture a few more portals in Ingress and saw a guy standing in a place where no one would be standing unless they needed to reach the two portals I was hacking as well. Turns out I was right, he was a fellow Ingress player, Resistance like me. Back when he started to play there were just four portals in Maarianhamina. Now the place was littered with them. I managed to capture a fair few of them during our visit.
O. E. Lönnberg, probably doing lucid dreaming (Photo credit: Henry Söderlund)
Once on board I made arrangements so I would be at the right time in the van which was loaded with hundreds of books, mine among them. Then we went to grab a bite and I met my match. I decided that being ridiculous with books was not enough when I had the chance to be ridiculous with food as well. I ordered the double decker burger with 400 grams of hamburger patties plus a pile of bacon. It was so huge the cook had tipped it over by choice. The last layer of the burger proved to be a real chore and in the end I had to tap out. Left on the wooden plank that served as a plate were some inferior fries and a few pieces of bacon. I have not touched the stuff since. Bacon overload reached.
Tax free shop robbed us blind. Both parents being away for five days entitles the kids to a crazy amount of candy. On the booze sector spending was much more restrained. I got a liter of the cheapest vodka for the punch for my birthday party. Koskenkorva. Never touch the stuff unless it’s blended with something or it’s served straight from the freezer.
”’Senator Palpatine is looking for a personal assistant strong in the Force and anger management issues to dominate the galaxy. Have seeker droids, will travel.’ Maybe I should apply. And good thing the Jedi don’t read trade newspapers.” (Photo credit: Henry Söderlund)
After one hour’s nap I headed to my scheduled meeting and got a lift home (thanks Iia, I’m in your debt!) where I unloaded my loot. It wasn’t that big a pile in the end but lugging the extra bags around on top of our other things would have killed us.
Then, home. Tomi and Hanne brought all the rest of our stuff, Arren took the bus. Con done.
I’ve been to some pretty excellent Finncons, but still, maybe, perhaps, THE BEST CON EVER! Sorry for everyone who missed it for whatever reason. I just hope they were good, compelling reasons. Like fighting off an alien invasion.
Thank you all who were there. You made my con.
Titles claimed
– Viceroy of Mad Scientist Laughter
– Finland’s Last Trash Author
– The Assking
– Last Auction Hero
– Alvarfonden’s best customer
What can I say? I claim fame where I can.
My Archipelacon loot. Too bad they didn’t sell shelves.
Things missed
There was stuff I was going to see but missed and stuff I wanted to do but didn’t for various reasons. Artemis spaceship bridge simulator sounded extremely interesting but somehow I didn’t find the time for it. Bummed, but what can you do, except berate yourself afterwards? I also wanted to take a 3D steampunk trip but the two times I swung by the machince was simply not present or was experiencing technical difficulties. A shame as I had the mind to buy their book, Kingdom of Clockwork, as well but thinking I’d come back once more to see if the virtual trip was available I didn’t buy it then, and never returned.
Hardcore Collector was a tough call to skip as even now I can feel my bibliophile street cred trickle down the drain. Pro tip: if a program item describes your life philosophy and your entire existence until that point in time, it’ll at least bug you later if you didn’t go.
Next time. That is my decision. (Photo credit: Henry Söderlund)
Quinsonitus. The irony factor only increses when I can say I heard it was super.
Åmazing Race. I was too busy to take part myself but I got ambushed by a team who got to witness my absolute failure at everything. Name Hugo winner books. Oh, I know loads, this and that and… what was that name? Did this win? TIME! Name female Hugo winners. Ah, I know plenty, like… that one who wrote that book which I know exactly where it and its sequels are on my shelf but who was the author…? TIME! Name main crew members from Star Trek the original series. HA! This I own. I’ll even use their first names because I’m so pro. I’m a Trekker. A Trekkie. I rock. Hey, this takes actually longer with the ghudamn first names… TIME! So yeah, next time I’ll be the one ambushing because the people competing seem so much smarter than the rest of us.
The three eyed raven. Someone had made a metal sculpture that was sold to the highest bidder at the end of the con. It went for 360 euros which was too rich for my wallet and besides, I have trouble finding places for books, never mind a huge honking sculpture.
They finally caught her. The elusive Electric Rabbit. (Photo credit: Henry Söderlund)
Karin Tidbeck. I didn’t have the courage to go and chat with any of the GOHs except for Johanna, not counting giving them each a copy of my booklet. Others I saw in programs but Karin I missed completely. Or perhaps it was not about courage. It’s just hard to think of anything worthwhile to say.
Mogens, the adorable dog. He was there I was told. I didn’t see him. My only recourse is to get myself invited to Jukka & Sari’s place on some bookish pretext. Perhaps I can promise to give their Offutt books a new home.
My cap. I forgot my trusty TSFS cap home.
Other tidbits
Free Finnish Weird? YES! The new issue of Finnish Weird is out, available completely without charge. Featuring Finnish luminaries Anne Leinonen, Pasi Jääskeläinen, Tiina Raevaara and Maria Turtschaninoff. And that is not all. Just before Archipelacon Usva magazine published its fourth international issue, available in pdf format. Featuring me and some other assorted riff raff. And while at it check out some previous issues as well: the first Finnish Weird and Usva internationals 2006, 2007 and 2010.
So weird it has to be Finnish. But in English!
Helsinki in 2017 deserves all the attention it gets. If it happens it’ll be the wildest ride the Finnish sf fandom has ever experienced. If you can spare 70 euros you can help it happen. The process is not complicated but in any case I’ll leave the instructions to the professionals. Contact info@helsinkiin2017.org for details.
I have no idea what the actual people in charge have been saying but I can easily believe that if this bid does not go through yet another one won’t be coming anytime soon. So the time to act is now, preferably before August. Spread the word and if at all possible, vote. Votes are what counts in the end. The last time Helsinki lost by a mere 35 votes so let’s make sure history does not repeat itself. Let Archipelacon stand as a testament that we as fandom can do it.
Finncon 2016 will be held in Tampere next year. The brigands that they are they have hijacked my birthday but I will have my revenge. I will celebrate it there. 1-3 July, folks. Mark the dates in your calendars.
Free e-book in Finnish! Specifically my book Sata kummaa kertomusta. The leading trash author should not concern himself with sales but writing. Thus the e-book goes for naught and needs no selling. Get it from Aavetaajuus. Download multiple copies, one for each harddrive, and help make it a bestseller. So far the physical copies and downloads combine to an amount that is over thousand.
Sata kummaa kertomusta. So I tend to recycle cover material. (Cover artist: Arren Zherbin)
What?! A new Drabble Project? In 2012 I wrote one drabble each day for the entire year. It was a hellish feat. 2012 was a leap year so there were 366 stories. Next year is again a leap year. Did I promise to do it again? I did, didn’t I? Ghudamn me and my big mouth.
Other con reports
I was going to make a list of other con reports but Archipelacon beat me to it and created a master list. I’ll just cherry pick a few.
Miten selittää Usva-leirin tenho sellaiselle, joka ei ole sitä itse kokenut? Suoran aivosyötteen toimiessa vielä hivenen puutteellisesti turvaudun kirjoitettuun sanaan ja kerron, millainen viikonloppu minulla oli. Mutta perusasiat ensin. Mikäkö on Usva?
Usvan järjestää Anne Leinonen omassa kodissaan Ristiinassa, mikä näin ääneen lausuttuna voi kuulostaa triviaalilta, mutta on itse asiassa osoitus Annen suuresta sydämestä ja vankkumattomasta tuesta koko spefikirjoittajien yhteisölle. En voi edes kuvitella, millaisia yhteistyökuvioita kaikki muut ovat solmineet, kun jo oma hyötynikin leirielämästä on niin laaja, ettei nykyistä uraani olisi edes olemassa tässä muodossa ilman Usvaa. Hattu päästä, faunit ja alienit! Tämä on sitä todellista kulttuurityötä.
Työtä on piisannut ja piisaa edelleen, mutta Anne jaksaa hymyillä. (kuva: Juri Timonen)
Kesäinen Usva on nelipäiväinen ja alkaa torstaina, kun taas talvinen variantti hoituu kesälomien ulkopuolisena puhtaasti viikonloppukeikkana. Neljä ihanaa päivää, jotka lataavat luovuuden pattereita ja auttavat jaksamaan vuoden pimeän ajan puurtamista. Vaan kaikella on hintansa: kauas on nimittäin pitkä matka.
En pidä autossa istumisesta mitenkään erityisesti, mutta matkaan sujuvasti ja nipottamatta, kunhan joku muu ajaa. Ratin takana tilanne on heti synkempi. Minulle passaa lyhyet ajot, kuten Yökylästä Kakskertaan. Pidemmillä matkoilla alkaa puutuminen. Helsinki ja Tampere on vielä mahdollista saavuttaa ilman suuremman antipatian syntymistä, mutta siitä eteenpäin mennään silkalla sisulla. Turnauskestävyyteni on onneksi parantunut tässä vuosien saatossa. Nyt rasitukset ilmenevät fyysisen kivun sijaan enää henkisenä uupumuksena. Voitte uskoa, että ihan jo perille pääsy tuntuu elähdyttävältä.
Torstai
Ajomatka oli sujunut musiikkia kuunnellen Arrenin hoitaessa dj:n virkaa. Viimeiset etapit köröttelimme pitkin hiekkateitä, ylitimme siltoja, joiden alla vaanivat pahat pukit ja joki-Cthulhu, ja vihdoin saatoimme kaartaa autotallin eteen parkkiin. Koettelemukset olivat ohi. Lisäksi emme joutuneet joki-Cthulhun lonkeroihin.
Astuin ulos autosta ja katsoin vehreyden keskellä siintävän kaksikerroksisen omakotitalon pihapiiriä. Koskaan emme ole olleet paikalla ensimmäisinä, emmekä olleet nytkään. Muita leiriläisiä istui jo pihapöydän ympärillä, ja vaikka olin tainnut tavata heistä kaikki vain kahta viikkoa aikaisemmin Finnconissa, se ei vähentänyt tuntemaani iloa laisinkaan. Tämä oli minun heimoani.
Boris ja Mixu välttelevät pöydällä lojuvien salmiakkien huomaamista.
Työn alla oli Usvan viimevuotisen äänikirjan Kun kansilaudoille liukui lohikäärme uusimman painoksen saattaminen levypakasta muovikoteloihin, ja moisesta ahkeruudesta innostuen tarjosin uutterille talkoolaisille oivallisen tilaisuuden tehdä lisää työtä. Nivaska Finncon-vihkosta ja Jake Cannonia kaipasi terävää käsitaittoa. Kaverit ryhtyivät puuhaan, minä sitten nidoin lopputulokset.
Sisällä oli lisää jengiä, heitä moikkailin samalla kun kannoimme kamoja sisään. Ei ollut hankala päätellä, mikä magia sisätiloissa kilpaili ulkona möllöttävän fuusioinfernon paahteen kanssa – ilmastointi! Jumalainen lämpöpumppu, tai useampi niitä taisi olla, piti sisälämpötilan siedettävänä, mikä oli merkittävä parannus viime vuoteen nähden.
Merkittävä syy hankkiutua paikalle ajoissa on Tarjan perinteinen kakkutarjoilu. Kermaa ja tuoreita marjoja, niistä on maukkaat paakkelsit tehty. Ja onhan ok, jos santsaan? Entä toisen kerran? Oliko merkkipäivä? Onnea vaan päivänsankarille tässä lusikallisten välissä. Eikö ollut, ihan iloksemmeko Tarja näitä tekee? Mutta sehän loistavaa! Lisää kahvia, toki toki. Jäikö jotain vielä syömättä?
Zum ja Perhana pyrkivät kakkuapajille. Tarja kauhistelee, syökö Shimo kaiken! (kuva: Juri Timonen)
Torstai meni pääasiassa matkan rasituksista toipumiseen. Illan tullen vaelsin Cthulhu-pullo muassani jokirannassa sijaitsevaan grillikatokseen turisemaan tutuille ja tutustumaan uusiin, joita oli tällä leirillä yksi. Hämärän syventyessä ryhdyin grillimestariksi käristämään kyrsää, ja vaikkei sitä kukaan uskokaan, jätin itse makkarat väliin. Omalta osaltani tyydyin muutamaan naukkuun ja aikaiseen lopetukseen, sillä perjantaina oli luvassa tiivistä menoa, jossa skarppius oli välttämättömyys. En nyt puhu aseilla ampumisesta, jota harrastimme lauantaina, vaan kirpparikierroksesta. Kirja on vakava asia.
Perjantai
Jos totta puhutaan, kirjahankinnat olivat alkaneet jo menomatkalla. ABC:n kyljessä sijaitseva halpakirjala heitti eteeni Steph Swainstonin trilogian päätösosan, ja kaiken kukkuraksi se killui aktiivisella puutelistallani. Luulin siis päässeeni jo hyvään alkuun, mutta jälkikäteen ajatellen, aamun koittaessa vähänpä vielä tiesin.
Retkikuntia oli muodostunut jääkaapin ovessa olevan ilmoittautumislistan perusteella kolme. Omaan autokuntaani olin Arrenin lisäksi napannut Boris Hurtan, sillä suurkollektöörin neuvot ovat kirjakaupoilla mittaamattoman arvokkaita. Enhän minä kaikkia kiintoisia kohteita tunne, vaikken sitä helpolla myönnäkään. Jäljelle jääneet paikat jyvittyivät Markus Perhanalle ja Jurille.
Koska olimme kaikki valmiit ja kellon mukaan Mäntyharjun kohteemme olivat availemassa oviaan, singahdimme matkaan. Oletin muiden olevan perässä, mutta tosiasiassa saimme vahingossa vartin kaulan kilpailijoihimme. Merkittävä etu, kuten tulemme huomaamaan. Reitti oli pitkä, mutkainen ja paikoitellen töyssyinen, ja nopeusrajoitus tuntui järkyttävän suurelta tien kunto huomioiden. Taustapeilissä häälyvä kuvajainen kuitenkin piti huolen siitä, ettei matkanopeutemme päässyt vajoamaan kovin alas.
Anne oli käynyt tiedustelumatkalla aiemmin ja merkinnyt karttaan kolme kirjaisaa kohdetta. Valitsimme oikein ja päädyimme ensimmäiseksi kirpputorille, jolla oli eniten annettavaa. Tutkimme hyllyjä kiinnostuneina ja bongailimme vaikka mitä houkutuksia. Hintatasokaan ei ollut paha, euron tai kaksi per kirja. Sitten huomasimme hyllyssä roikkuvan lapun. ”Kirjat 5 kpl / 1 euro”. Jestas! Kirja, joka on vain 20 senttiä on käytännössä ilmainen. Osaatteko te edes kuvitella, millainen vaikutus sellaisella on minuun? Kuvitelkaa maistiin päässyttä alkoholistia, joka huomaa Alkon takaoven unohtuneen yöksi auki. Kirjapino kasvoi järkyttävää vauhtia, ja samaa tahtia kiskoin hyllyistä kirjoja, joita tyrkytin Markuksen kouraan. ”Tämä on kiinnostava, tsekkaapa tuota. Tämä on oiva ostos. Oliko sulla tätä sarjaa? No tässä on viisi lisää.”
Kirves Mies suunnittelee kolmatta kerrosta kuultuaan kirpparikaappauksista. (kuva: Juri Timonen)
Sanoinko, että 20 senttiä on liki ilmainen? Entäpä sitten 10 senttiä? Muutkin retkikunnat saapuivat ja ryhtyivät saalistamaan, mutta operaatio jatkui vinkkailun ja yhteisen avunannon merkeissä. Kirjoja oli hyllymetritolkulla ja kymmenesosa ellei enemmänkin tuntui olevan genrekirjallisuutta. Minun ja Arrenin pino oli jakautunut kolmeksi pinoksi, ei vaan neljäksi. Sitten ensimmäinen kirjastaja uupui ja meni kassalle.
Selvisi, että ulkona ollut kyltti todella piti paikkansa. ”Kaikki -50%”, se sanoi. Kymmenellä sentillä kirja teki mieli kaapata kaikki ja kysyä, paljonko kirjahyllyt olisivat maksaneet päälle. Tyydyimme kuitenkin vain 55 kiinnostavimpaan kohteeseen ja maksoimme niistä tosiaan huimat 5,50€, summa jolla ei joka kapakasta saa edes yhtä tuoppia. Saatoin nauraa maanisesti, kun kannoin saalista kassatiskille. Hyvä on, myönnän nauraneeni. Mitään en kadu.
Seuraava paikka oli perinteisempi kirppis ja valikoimat heikommat, mutta löysin kokoelmasta puuttuvat kolme Harry Potteria varsin huokeaan hintaan, joten turhaksi ei sekään pysähdys osoittautunut. Kolmas ja viimeinen etappi oli paikallinen kierrätyskeskus, jossa haittatekijän virkaa toimitti home. Yläkerrassa tilanne oli parempi ja sieltä teimmekin pari löytöä, jälleen kymmenen sentin Mäntyharju-hintaan, mutta alakerrasta en uskaltanut lopulta napata edes suomalaisia klassikoita. Olisihan kirjat voinut aurinkokylvettää ja pakastaa, mutta siihen rumbaan en jaksanut niiden kirjojen vuoksi lähteä. Lopulta vetäydyimme onnellisina torikahville.
Torilla lähdin Arrenin kanssa hakemaan jäätelöä kioskista ja harhauduimme heti kirjalaatikoiden ääreen. WSOY:n 50-luvun seikkailukirjat eivät enää tuntuneet houkuttelevilta kolmen euron hintoineen, mutta Aku Ankan taskukirjoja valkkasimme nipun lapsille vietäviksi. Siinä tohinassa jäi sitten jäätelötkin ostamatta.
Hiukan sain velvoitteitakin edistettyä. Lupauduin taannoin toimittamaan, tai oikeammin opettamaan muita toimittamaan, STk:n antologian uusille kirjoittajille. Nyt valikoin toimittajat fiiliksen perusteella, sillä vaikka järki on hyvä, fiilis on paras. Mukaan lähtivät Leila Paananen, tuttu mm. paikallisesta kirjoittajapiiristä, Katri Alatalo, inspiroivaksi kirjailijatoveriksi monasti osoittautunut kollega, sekä Mia Myllymäki, jonka kanssa vaihdoin muutaman lausahduksen Facebookin kautta Finnconin alla, ja joka on jo nyt osoittautunut aivan ässäksi lisäksi projektiimme. Toinen saavutus oli uuden kierroksen ensimmäinen Atorox-haaste. Pelikentälle valkkaantui Osuuskumman Praedor-antologia. Iskekäähän kiinni.
Iltaa myöten väki lisääntyi ja viimeisten joukossa myös Tuomas pääsi vihdoin paikalle. Jätän nyt tuhannesti kirotuksi nimittelyt tuonnemmaksi, lähemmäs ensi vuoden uutta matsia, jossa kohtaamme entistä salskeampina nuorukaisina. Taas iltaa myöden ryhmityimme jokirantaan katoksen suojiin ja hyttysten murkinaksi puteleinemme, joista yksi oli jälleen Cthulhu-pullo. Jostain siellä epäilemättä puhuttiin, mutta ilman muistiinpanojani en kyllä muista mitä. Ja koska en mitään muistiinpanoja tehnyt, peli on varsin menetetty.
Perhana suorittaa yöllistä riittiä joki-Cthulhun manaamiseksi. (kuva: Juri Timonen)
Tässä vaiheessa on hyvä paikka mainita Usva-leirien ruokahuollosta. Ruokaa tuntuu olevan koko ajan. On aamupalaa ja kahvia, sitten lounas, taas kahvihetki, päivällistä, kahviakin luultavasti, sitten iltamurkinaa. Kaikki tämä, plus majoitus, hoituu hyvin edullisella kulungilla, ja uskon vahvasti, että leiriläiset olisivat valmiit maksamaan enemmänkin, sillä vuosien saatossa hinnat ovat nousseet siinä missä leirimaksu ei. Tällä kertaa söin makkaraakin, olinhan ostanut paketin Campingia.
Lauantai
Monella leirillä on ollut jotain ohjelmaa, kuten pieniä esitelmiä kirjailijoita kiinnostavista aiheista, mutta tällä kertaa Anne ja Helena olivat järjestäneet aivan mahtavan setin käytännön koulutusta. Aamiaisen jälkeen, ja itse asiassa lounaskin tuli hoidettua, pakkauduimme jälleen autoihin ja suuntasimme reilun puolen tunnin matkan päässä sijaitsevalle hiekkakuopalle. Siellä meitä odotti Someen Erä-Ässien pätevät kouluttajat.
Me kirjoittajat, ainakin ursmaisemmasta päästä, tapaamme heittää hahmomme kiivaisiin tilanteisiin. Pyssyt paukkaavat ja teräs iskee teräkseen. Oppimme olemme luultavasti saaneet joko elokuvista tai roskakirjallisuudesta. Moni tietomme saattaa siitä huolimatta pitää paikkansa, mutta mikään ei voita omaa käytännön kokemusta. Siksipä aseiden käsittely asiantuntijoiden käsissä tuli, ainakin omalla kohdallani, vakavaan tarpeeseen.
Tuomas oli jättäytynyt pois aikeenaan kirjoittaa Zargynin seikkailuista, kun me muut paukutimme helteen ahdistamassa hiekkamontussa. Omien sanojensa mukaan hän ei olisi haluamaansa oppia saanut, sillä Erä-Ässillä tuskin oli hallussaan olalta laukaistavia atomiaseita. Ja oikeassahan Tuomas oli, tai ainakaan meille ei moista arsenaalia esitelty.
Imperiumi on tehnyt vakavan virheen ja hyökkäyksen aika on koittanut. (kuva: Tarja Sipiläinen)
Ensin kävimme läpi pari perusjuttua, jotka tiivistyivät seuraavaan: Älkää jupeksiko linjalla, kun toinen ampuu. Siitä voi tulla pipi. Ne, joilla oli jo jotain kokemusta, tarttuivat revolveriin. Meidät vasta-alkajat ohjattiin pienoiskiväärin ääreen. Haasteena oli saada silmä oikealle etäisyydelle kiikaritähtäimestä, sillä muutoin linssissä vilisi pelkkää maastopuuroa, mutta sieltä se sopiva vyöhyke kokeilemalla löytyi. Osuin jopa tauluun. Näillä taidoin voisin hyvin lähteä hirvimetsälle, olettaen että hirvet seisovat hievahtamatta koko tähtäilyni ajan.
Pistoolin kanssa meni heikommin. Ensin otti oma aikansa hahmottaa, mitkä edes olivat maalit. Montun rinteeseen oli kylvetty savikiekkoja, mutta minulla on syntymähuono näkö. Onhan niitä silmiä rukattu ja moneen kertaan onkin, ja nykyinen lopputulos on rutkasti parempi kuin mitä se olisi ilman hoitoa, mutta tietyt muille ihmisille ilmiselvät asiat eivät näillä näköelimillä luonnistu lainkaan. Lopulta kuitenkin paikansin kohteet luotettavasti ja annoin palaa. Revolverin rulla tyhjeni, mutta ainuttakaan osumaa ei tullut. Yksi savikiekko valui rinnettä alas kämmenen leveyden verran, kun osuin rinteeseen sen alla. Ei tulisi minusta Lucky Lukea, ei.
The Quite Expendables. (kuva: Juri Timonen)
Taljajousi oli mukava kokemus ja ulkoasultaan hyvin scifistinen. Valokuitua, merkkivärejä, vatupassi. Narua ja jännettä riitti joka suuntaan. Epävarmana voimieni riittämisestä vedin jänteen piukaksi, asemoin aseen toisaalta itseäni vasten, toisaalta kohti maalin virkaa toimittavaa patjarullaa, ja hipaisin sormella laukaisulaitteen liipaisinta. *Thunk* kuului patjarullasta kuin Nottinghamin sheriffin miehen rintakehästä.
Shimo testaa jalkajousta. (kuva: Tarja Sipiläinen)
Seuraavaksi kokeilin jalkajousta. Viritys onnistui ongelmitta jälleen, mutta tähtäysvarmuus oli heikompi. Toinen käsi oli hyvin hollilla, mutta toisella kouralla kun piti antaa tukea, huomasin, miten epäergonomisesti tukipala oli sijoitettu. Kai sen paikan joku minua fiksumpi on laskenut, joten todellinen moite osuu minuun itseeni eikä niinkään aseeseen. Osuiko nuoleni, siitä en nyt enää ole ihan varma, mutta sanotaan mahdollisesti.
Hirvikivääri olikin jo järeämpi peli. Ammuin makuulta ja jalalta, mutta potku ei ollut lainkaan paha, kunhan siihen tiesi varautua. Käytännössä tämä tarkoitti aseen painamista kehoon kiinni. Pelkkä kevyt kosketus ei riittänyt, siitä tuli vain tälli, ja jos huono tuuri kävi, kiikaritähtäin otsaan. Mixu pääsi liittymään niin kutsuttuun puolikuun kerhoon ja piti rituaalinomaista laastaria koko loppuillan.
Savikiekot saavat kyytiä haulikolla. (kuva: Tarja Sipiläinen)
Sitten löysin leipälajini. Haulikko on minun aseeni. Ammuin läheltä, ammuin kauempaa. Kaikki osuivat, tai ainakin riittävän moni hauli. Seitsemästä metristä hajonta ei ollut iso ja patruunan kärki repi pahviin reilun reiän. Kyllä semmoisella tykillä lähitaistoon käyvän karhun pudottaa, jos vain hermot kestävät. Minun hermoni ehkä eivät kestäisi. Loppua kohden pääsin vanhojen vihollisteni kimppuun paremman aseen kanssa, enkä nyt puhu roskakirjailija Salorannasta. Savikiekoista tuli selvää jälkeä haulikon kanssa. Kolme patruunaa sisään, kolme kiekkoa tuhoutui säälimättömässä haulisateessa.
Kaiken tämän jälkeen minulla on paljon parempi käsitys miltä ampuminen tuntuu, paljonko ase potkaisee, kuinka luja paukaus tulee äänenvaimentimen kanssa tai ilman, ja mikä on minkäkin aseen läpäisykyky. Parinkymmenen metrin matkalta hirvikiväärin luoti tyssäsi hiekkaämpäriin, mutta jalkajousen nuoli täräytti takaseinästä läpi.
Olen läpensä kiitollinen meitä ohjastaneille kouluttajille. Enkä epäile hetkeäkään, etteikö keikka olisi ollut yhtä antoisa muillekin. Jos yksikin meistä nyt välttää jonkin triviaalin virheen tulevassa tarinassaan, reissu oli tekemisen arvoinen.
Helle jaksoi painaa päälle oikein urakalla, joten sikäli vääjäämättä koittava lopetus ei jäänyt kaihertamaan kovin pahasti, ja onneksi tässä ei vielä ollut kaikki. Siirryimme seuraavaan kohteeseen pitkäjousen ja viikinkikirveen pariin. Heti kahvipaussin jälkeen.
Lopputreeni pidettiin Helena Wariksen kotikonnuilla. Paikkaa vahti neljä kissaa, kolme koiraa ja melkoinen liuta kanoja ja kukkoja. Enpä ole ennen pitänyt kanaa sylissä, kaupunkilainen kun olen. Jousen harjoittelu jäi hivenen vähäiseksi, koska treenipisteitä oli vain yksi ja kokeilijoita paljon. Jostain syystä harvempi oli kiinnostunut heittämään kirvestä, mikä sopi meille muille. Enemmän heittoaikaa.
Janne näyttää mallia, miten kirves heilahtaa. (kuva: Juri Timonen)
Kaksiteräisen aseen kanssa sai olla sen verran tarkkana, ettei omaan selkään osunut. Kirves tempaistiin pään yläpuolelle ja sieltä eteenpäin kohti monen metrin päässä seisovaa pölleistä rakennettua maaliseinää. Oikein heitettynä kirves iskeytyi syvälle puuhun, huonommalla suorituksella kirveen varsi kynti maata kuin paraskin aura. Monitaitoisena pärjäsin kummassakin lajissa varsin kohtalaisesti.
Talossa sisällä kohtasimme Smaugin. Siellä se vilisti pitkin terraariota, mutta harmillisesti se ei puhua pukahtanut sanaakaan Cumberbatchin äänellä. Jatkuva lämpöaalto alkoi verottaa väkeä ja autolasti kerrallaan suuntasi kohti perusleiriä, kunnes vain minä ja Arren olimme jäljellä. Päätimme jäädä hetkiseksi, etenkin kun sisäkissat päästettiin jälleen vapaaksi. Se hetki pääsi hieman venähtämään, tarkkaan sanoen useaksi tunniksi.
Smaug poikasena
Helena ja Janne tunnustautuvat raapaleitteni faneiksi, mikä sopii hyvin, sillä minä taas diggaan Helenan tavasta kuvailla ja vyöryttää tarinaa eteenpäin. Vuoren juuri luin ja pidin, ja iltasatukirjana kesken jäänyt Uniin piirretty polku kelluu luettavien kasan pintakerroksissa. Jannen kanssa päädyimme pohtimaan todellisuuden luonnetta, kvanttitiloja, psyykkisiä voimia, Carlos Castanedaa ja sitä, miksi juustohöylä tuntuu liikkuvan itsestään. Sain myös mielenkiintoisen tarina-aiheen novelliin tai kenties jopa romaaniin, mutta siitä en nyt enempää puhu.
Paikalla oli myös nuorempaa jengiä, joilla on vakaana aikeena tehdä Uniin piirretystä polustaelokuva (likettäkää). Ensin lyhyempi pätkä, sitten täyspitkä raina. Näin hienolle aatokselle voin vain toivottaa mahtia ja menestystä!
Auringon jo laskettua kovin matalalle aloitimme matkan takaisin Annen tontille. Huolimatta selvistä ohjeista, tai oikeastaan juuri niiden vuoksi, sukkuloimme paikallisia kärrypolkuja jonkin aikaa ennen kuin pääsimme isommille teille ja löysimme asvalttia. Joskus ihmettelen sitä, miten tällä suuntavaistolla löydän kotoa töihin.
Perillä oli juuri iltapala käristymässä ja aurinko painumassa mailleen. Hienoa! Hämärän laskeutuminen sopi suunnitelmiin mainiosti. Kirves Mies oli löytänyt varastoistaan pullollisen sytytysnestettä (ja nimenomaan Luciferia, kuten asiaan kuuluukin), makkaratikun ja lakanan riekaleita, joten kaikki tykötarpeet olivat saatavilla.
Shimo harjoittelee Yog-Kampelothia vastaan taistelemista. (kuva: Juri Timonen)
Kovin monia jänniä taitoja en voi opettaa, mutta tulenpuhallus on poikkeus. Yleisön pidätellessä jännittyneenä kollektiivista hengitystään hönkäilin lieskan toisensa jälkeen vasten tummenevaa taivasta. Reaktioista päätellen esitystä voi luonnehtia jopa näyttäväksi. Jos joku ihmettelee, miten pörheän parran kanssa voi syöstä lieskoja käräyttämättä karvojaan, jatkakaa toki ihmettelyä ja kertokaa minullekin, jos löydätte ratkaisun. Kahteen otteeseen tuli tarttui naamakarvoihin ja lieskat piti taputella sammuksiin. Lasken tämmöiset tapaturmat show-elämän luontaisiin riskeihin. Eikä se toisaalta ollut edes ensimmäinen kerta. Pari talvea sitten esiinnyin koulun tokaluokan joulujuhlan jälkeen lapsosille ja heidän vanhemmilleen. Lieskat lensivät, mutta jossain vaiheessa yleisön joukosta alkoi kuulua hivenen hätääntyneitä huudahduksia, ja huomasin, miten valon läikettä tuli tyystin toisesta paikasta kuin soihdusta. Mutta ei se ollut mitään vakavaa, viikset vain olivat syttyneet tuleen.
Kunnon show-mies olisi liioitellut tempun vaaroja ja kerännyt kasapäin kunniaa, mutta sillä ei houkutella muita kuin rämäpäitä kokeilemaan lajia, ja tosiasiassahan koko juttu on hyvin helppo. Arren vanhana konkarina demosi omia taitojaan, minkä jälkeen estradi oli auki muidenkin kokeilla. Ja löytyihän niitä uskalikkoja viitisen kappaletta.
Arren antaa palaa. (kuva: Juri Timonen)
Tulenpuhallus on itse asiassa niin yksinkertainen temppu, että voin selittää sen tässäkin. Epäilettekö? Opetimme jipon aikanaan 11-vuotiaalle esikoisellemme. Jos ei tullutkaan kutsua Tylypahkaan, ainakin voi esiintyä tarpeen tullen lohikäärmeenä.
Tarvitaan puuvillaa. Vanha lakana käy oikein hyvin. Se kiedotaan sopivan tikun kärkeen, ja tähän grillikatosten vakiovaruste makkarakeppi passaa oikein hyvin. Lakanatuppo kastellaan sytytysnesteellä. Itse käytän rypsipohjaista ainetta, koska siinä on vähemmän haitallisia aineita, joiden ei soisi imeytyvän limakalvoista läpi ja jotka eivät ole aivan niin terveydelle haitallisia vahinkonielaisun kohdalla. Tätä viimeisintä en ole itse kokenut, mutta varman päälle pelaavat pitävät myrkytyskeskuksen numeron hollilla.
Taivas lyö tulta! (kuva: Juri Timonen)
Itse en aina vaivaudu, mutta leuka, kaula ja paljaana oleva rintakehä kannattaa lääppiä vaikka aurinkovoiteella. Muutoin joka puolelle pirskoutuva neste pääsee ihokontaktissa imeytymään elimistöön. Sitten vain nestettä mukiin, soihtu palamaan, hörppy suuhun ja puhallus kohti soihtua. Tavoitteena ei ole ruikkaus vaan elokuvista tuttu efekti, kun kaljaa juuri hörpännyt tyyppi yllättyy jostakin ja purskauttaa oluset laajana pilvenä joka suuntaan. Soihtu sytyttää tuon pilven ja tulos on kaunis katsella. Soihdun etäisyyttä kasvoista voi ja kannattaa vaihdella. Etenkin jos lieskat tulevat liian liki.
Oliko tässä kaikki tarpeellinen? Jos arvelet että oli, muistuttaisin kuitenkin vesiämpärin tarpeellisuudesta ja huomautan, että ehkäpä sanomatta on muitakin olennaisia seikkoja, joten ennen ensimmäistä yritystä, koko homma kannattaa ajatella läpi riskit huomioiden. Capeesh? Rock. Vaan kuten sanottu, 11-vuotias oppi jujun parissa minuutissa, joten minään rakettikirurgiana tätä on turha pitää.
Morre, the mother of dragons.
Seuraava vaihe olikin piestä kehosta Lucifer pois, ja suomalaiselle ainoa oikea tapa tähän on sauna.
Vielä kerran kutsui grillikatos, josta käsin saattoi tarkkailla joki-Cthulhun pesimäpuuhia, mikäli se kohdalle sattui. Jossain vaiheessa keskustelun aiheeksi nousivat haasteet seuraavaa vuotta varten, ja sopivassa vauhdissa esitin minäkin omani. Mainittava kyllä on, että vain Tarja oli kyllin rohkea tarttuakseen siihen. Ensi kesän leirillä teemme kumpikin 200 peräkkäistä vatsalihasliikettä, tulilinjalla on puolen litran leka brandya. Varoitin kyllä Tarjaa siitä, että ihan niin kuuno tämä haaste ei ole kuin miltä minä näytän. Kolme vuotta sitten otin tavoitteeksi tuon 200 vatsalihasta ja onnistuinkin siinä. Sen jälkeen kyllä harjoitusohjelma on karahtanut karille aina kolmannen treeniviikon jälkeen, mutta nyt kun haaste on julkisesti esitelty, se ehkä antaa motivaatiota ylittää itsensä taas uudelleen. Kiinnostuneille vinkkaan kirittäjäksi sivuston two hundred sit-ups. Lähtekää muutkin mukaan.
Ilta venähti aamunkoiksi ja aikarauta näytti puolta kuutta, kun vihdoin pääsin höyhensaarille. Siinähän sitä oli taas tullut harrastettua, sitä science fictionia. Last man standing en silti ollut, se kunnia meni Kosmoskynä-Jurille kaikkina kolmena iltana. Jos näitä nyt enää voi illoiksi kutsua.
Sunnuntai
Star Trekin uusi sukupolvikin sen jo tiesi – kaikki hyvä loppuu aikanaan. Onneksi lapset pitivät huolen siitä, että aamun unet eivät venyneet liian pitkiksi, vaan jotain ehti vielä tehdäkin.
Niin, tosiaan, leiriläisten jälkikasvu. Minulle on vuosien saatossa ehtinyt kertyä omassa tuttavapiirissämme joltinenkin maine Simo-hirviönä. Jopa siinä määrin, että minulle on lahjoitettu asiaankuuluva t-paita sekä lippalakki. Tosin tällainen maine on ansaittava, työllä ja tuskalla. Lukemattomia tunteja olen karjuen jahdannut karkuun säntäileviä synttärivieraita pitkin pihaa ja jopa koko pahamaineista Yökylää. Moinen rooli napsahtaa helposti päälle ja leirilasten keskuudessa kävikin varsin pian selväksi, miten Simo-hirviötä tuli käsitellä. Asenteella. Ja voi pojat, millaisella asenteella!
Hivviö kavjahtaa! ”Kaaraks mulle kans?” (kuva: Juri Timonen)
Tässä poikkean uudelle sivupolulle ja mainitsen, että Boris Hurtta on jo pitkään käynyt sielukauppaa. Hän osaa keneltä tahansa sielun viidellä eurolla. Sielu päätyy Lidlin mustaan pikakahvipurkkiin kauppasopimuksen kanssa ja myyjä saa viisi euroa puhtaana käteen. Kovin tiuhaan ei kauppa ole tuntunut käyvän, ja tälläkin leirillä minä olin ainoa, joka omani myin. Ensin hannaroin hetken ja mietin, pitäisikö odottaa jotain isompaa tarjousta, mutta jumalankieltäjänähän minä voin myydä sellaisen, johon en usko, vaikka kuinka moneen kertaan. Otin siis tarjotun vitosen ja ilmoitan täten olevani valmis allekirjoittamaan muitakin kauppasopimuksia aiheen tiimoilta.
Mitä lapsi tekee hirviölle? Uhkaa sitä tietenkin kuolemalla. Mitäs muutakaan? Minäpä huomautin, että sieluni myyneenä olisin itse asiassa mahdoton tapettava ja siten entistäkin vaarallisempi vihollinen. Kaikeksi onneksi seuraavaan sukupolveen voi luottaa, tulevaisuutemme on hyvissä käsissä. Lapsikatras tiesi heti, mitä tehdä. ”Sitten me tuhoamme sinulta pään!” Niin sitä pitää! Tämä teoreettinen mahdollisuus oli huvittavuudessaan vertaansa vailla aina siihen asti, että Saara pian aiemmin kuvatun keskustelun jälkeen mulkaisi taakseni ja sanoi hyvin rauhallisella äänellä: ”Hei, ei sitten saa lyödä oikeasti.” Siinä oli ilmeisesti sekunneista kiinni, ettei Simo-hirviölle olisi ilmaantunut mehevää kuhmua takaraivoon. Ehkäpä riski on nyt ensi vuotta ajatellen pienempi, kun lapset pääsivät sitten todistamaan hurjan hirviön kykenevän myös hönkimään lieskoja halutessaan. Tai sitten ne ottivat muusta ohjelmasta opiksi ja hankkivat kiikaritähtäimen.
Jotkut menevät kirjoittajaleirille kirjoittamaan ja edistämään projektejaan. Minullakin oli tarkoitus ehtiä vaikka mitä, mutta suurin osa riippui ehtimisestä ennen leiriä ja Finncon-raportti haukkasi käytettävissä olevasta ajasta noin viikon. Jotain olin sentään saanut aikaiseksi. Istuin Markuksen kanssa alas puimaan paria hänen novelliaan, ja jälkikäteenkin ajatellen oli kyllä hyvää settiä. Funtsimme yhdessä, millaisilla lisäyksillä nyt jo pätevistä novelleista tulisi vieläkin parempia, ja nyt odotankin innoissani, miltä Markuksen seuraavat versiot näyttävät. Siinä on kyllä tyyppi, jolta olisi saanut tulla novellikokoelma jo pari vuotta sitten. Hyvä että nyt on työn alla.
Jonain iltana olin lukaissut ääneen alkua omasta Stepanin koodeksi -novellistani iltanuotiolla. Jynssätessäni auton ikkunoista atomisoituneita hyönteisiä, siitepölyä, tomua ja muuta kuonaa, jotta kotimatkalla näkisin ulos, Anne tuli juttelemaan ja huomautti käyttämästäni rekisteristä toisen hahmoni kohdalla. Se, miten hahmo puhui, tai tässä tapauksessa kirjoitti, ei kuulostanut alkutilanteen mukaiselta. Ja oikeassahan tuo oli! Huomasin, että tietyt kehityskaaret kulkivat kyllä päässäni, mutta paperille saakka ne eivät olleet päätyneet. Tuunaus jäänee aika vähäiseksi, loppujen lopuksi, mutta se on hyvin kriittistä yhtä kaikki. Hyvää kannattaa pakertaa otsa hiessä, huonoa ei kannata tehdä lainkaan.
Ottaakohan tämä paikka alivuokralaisia pidemmäksikin aikaa?
Lupauksiakin levittelin kuin tuhlaajapoika konsanaan. Tarjouduin laatimaan testejä Kosmiseen Colosseumiin eli Kosmoskynän novelliarviointipalstalle. En tosin aivan pyyteettä, sillä hyvillä teoilla sai lunastettua arpalipukkeita Annen mahtaviin kirja-arpajaisiin. Joku vuosi ne vielä keksivät, että tarjoamalla juuri tiettyjä opuksia minut saa loikkimaan pihapuusta toiseen kuin oravan, ja silloin minua viedään. Nyt kuitenkin seisoin vaanimassa palkintopöydän ääressä huippujännittävää arvontaa. Ensimmäiseksi nousi nimi… Zum! Zum? Zum Teufel? Zum-di-dum? Mutta kyse olikin persoonallisesta käsialasta ja voittaja oli Jussi. Sinne meni kovakantinen versio Helena Wariksen Uniin piirretystä polusta! Se minulla on toki signeerattuna pokkarina, mutta trilogian kaksi jälkimmäistä osaa esittävät vaatimuksia pehmoveljensä vaihtamisesta.
Tämän tappion jälkeen lähti viuhka käymään minullakin. Ensin sain kaapattua Genevieve Valentinen mainion kirjan, sen jälkeen vampyyriantologian Verenhimo. Joka kerran, kun vilkaisin pöytää, aloin hekotella jonkun raukan läpimätää tuuria. Nata oli lisännyt Annen palkintopottiin hyvin filmaattisen Twilight-pyyhkeen, jossa killisteli ainakin se kimallevampyyrisälli. Jonkun sekin oli otettava, epäilemättä viimeiseksi. Kirjojen joukossa ei kuitenkaan enää ollut olennaista kaapattavaa, enkä halunnut vaikuttaa niin ahneelta kuin mitä tosiasiassa olen, joten Verenhimo kourassani letkautin ottavani seuraavalla osumalla sitten pyyhkeen. Kaikki triviaaleja komedioita katsoneet tietävät jo tästä johdannosta, miten kävi. Arvan noustua pihalla esiintyi kilpaa vahingoniloista naurua ja merkitseviä katseita, jotka kertoivat, että tästä ei nyt selittelyllä selvittäisi. Raahustin noutamaan Edward-pyyhkeen kuin teloituskomppanian eteen asteleva ainakin.
Samassa suunnitelma alkoi ottaa muotoaan. Minulla oli pyyhe, mutta kuka sanoi, että se olisi kotiin vietävä? Annen ristiksi sitä nyt ei kehtaisi jättää, mutta Tuomaksen hyvinkin, eikä mies edes ollut pihalla seuraamassa jännittävää toimitusta. Seuraavan puolen tunnin ajan vaanin tilaisuutta livauttaa rätti Tuomaksen olkalaukkuun, mutta haasteiden kasautuessa liikaa tyydyin Tuomaksen matkalaukkuun, jossa oli kannettu miljoona kiloa kirjoja. Valitettavasti operaatio suoritettiin liian aikaisin ja Tuomas ehti huomata jäynän, mutta otti autonpesun ja liki pakkauksen verran, että hän alkoi aavistella, kuka syyllinen saattoi olla. Mitään en myöntänyt silloin, joten tätä on nyt pidettävä kirjallisena tunnustuksena. Ensimmäisen källin karahdettua kiville kehitin perään vielä toisen, mutta koska siitä ei ole vielä Facebookissa minun nähdäkseni huomautettu, en aio antaa ennakkovaroitusta ja kertoa, mikä se on.
Joki-Cthulhu kaappaa auton ja romuttaa sen. On aika lähteä. (kuva: Juri Timonen)
Kun auto oli siinä kunnossa, että sillä uskalsi lähteä isoille teille, oli aika pakata kimpsut ja kampsut, huikata heit ja suunnata baanalle. Eipä siihen pitäisi kauaa mennä. Harvoin olen ollut yhtä väärässä. Kyydissämme olivat palaamassa Boriksen lisäksi Morre ja poikansa Lari, joten sisätilat olivat täynnä ja takakontti useamman käytössä. Ja niin kävi, että kolme laatikollista kirjoja oli pakko jättää Annen murheeksi ja kuljetettavaksi Fantastisiin pitoihin, ne kun eivät mahtuneet hydraulipuristimellakaan. Tämä saattaa olla pieni merkki siitä, että kirjanhankintamopo karkasi lapasesta jossain vaiheessa viikonloppua, mutta mitä muka voi tehdä, kun kirjat maksavat kymmenen senttiä kappaleelta? Minä vain kysyn.
Oliko tässä kaikki, joku kenties kysyy. Onko tämä täydellinen kuva Usva-leiristä? Ei tietenkään ole, nämähän ovat mietteitä ja muistikuvia vain yhdeltä ihmiseltä, ja nekin hajahuomioita. Paljon jäi kertomatta, mutta niin kuuluukin. Esimerkiksi Milla ja Meri -kuunnelmasta en ole sanonut sanaakaan.
Kiitos kaikki hyvästä seurasta, Anne ja Kirves Mies emännöinnistä sekä Erä-Ässät koulutuksesta. Ensi vuoteen!
Kuulen laulun kaukaisen Anne Leinonen ja Petri Laine Kuoriaiskirjat, 2014
ISBN: 978-952-7021-29-3
Sekä Petri Laine että Anne Leinonen ovat pitkän linjan ja kovan tason scifikirjailijoita. On siis syytä olettaa, että heidän yhteistyöstään syntyvät novellit peittoavat keskinkertaisuudet mennen tullen. Ja niin ne peittoavatkin.
Kuoriaiskirjoilta ilmestyneeseen kokoelmaan Kuulen laulun kaukaisen on kerätty heidän kuudesta novellistaan viisi. Ne ilmestyivät kymmenvuotiskauden aikana (2001-2011) Spinin ja Portin sivuilla, ja kolme niistä kipusi aikanaan Atorox-äänestyksessä kymmenen parhaan joukkoon.
Kahden kertojaäänen toimiva yhdistäminen on vaativa taitotemppu. Näiden novellien kanssa tempun voi katsoa onnistuneen, sillä vaikka olen kummaltakin kirjailijalta lukenut lähes koko novellituotannon, en pysty mitenkään arvailemaan, kumpi on minkäkin pätkän kirjoittanut. Myöskään kohdat, joissa kirjoittaja kenties on vaihtunut, eivät erotu. Kerronta soljuu sujuvana halki koko tarinan, halki kaikkien tarinoiden.
Novelleista neljä ovat silkkaa scifiä, yksi toimii fantasian keinoin. Tosin ei tämä viimeksi mainittukaan mikään haltiajuttu ole. Novelli Ässä kertoo Suomen ilmasodista Neuvostoliittoa vastaan. Kaksi lentäjää kulkee talvisodasta jatkosotaan, ja toista heistä tuntuu seuraavan satumainen onni, sillä hän selviää sellaisista rytinöistä, joissa moni muu kokenutkin pilotti heittäisi henkensä. Tarinaa lukiessa voi maistaa pakkasen suussaan ja tuntea lentokonemoottorin tärinän luissaan, kun hyökkäyshälytys lähettää lentueen talviselle taivaalle, ja aistia odottavan jännityksen, kun viholliskoneet syöksyvät kimppuun konekiväärit nakuttaen. On kuin korkeakirjallista Korkeajännitystä lukisi.
Kahdessa novellissa seikkaillaan vierailla planeetoilla. Maailmoista ja muukalaisista saa juuri sen verran otetta, että outouden tuntu nousee esiin vahvana. Kahdessa muussa tapahtumien keskiössä on tuttu Maa-planeetta. Tavallaan. Novellissa Tänään kosketin maailmaa avaruusaseman miehistö joutuu todistamaan meteoriitin iskua Siperiaan, mutta ongelmat eivät pääty siihen, vaan vasta alkavat. Ovatko he ihmiskunnan viimeinen toivo? Vai kenties sen viimeinen jäänne? Kuvat eivät valehtele taas kertoo puoluetta palvelevasta toimistotyöläisestä, joka saa tuta, mitä se tarkoittaa kun puolue haluaa hävittää viimeisetkin todisteet epämieluisen henkilön olemassaolosta. Tämä novelli kutittelee samoja nystyröitä kuin Philip K. Dickin huimat aivoja jörnivät visiot.
Vaikka kaikki kokoelman novellit on julkaistu aiemmin, tämänkaltaiset teokset puolustavat paikkaansa kotimaisella kirjakentällä. Sf-lehtien sivuilla ilmestyy todella korkeatasoisia novelleja, jotka kuitenkin painuvat unholaan uusien lehtien kerrostuessa vanhojen päälle. Kirjamuodossa näille tarinoille annetaan uusi elämä ja mahdollisuus kohdata mm. kirjastojen kautta aina vain uusia lukijoita.
Novellikokoelma julkaistaan virallisesti 14.6.2014 Helsingissä Radisson Blue Plaza Hotelissa (Mikonkatu 23, rautatieaseman vieressä) klo 18. Kaikki kiinnostuneet ovat tervetulleita paikalle tapaamaan kirjailijoita ja juhlistamaan kahta uutuutta (toinen on Samuli Antilan novellikokoelma Rajat ja muita kauheita tarinoita).
Viivamaalari Anne Leinonen Atena, 2013
ISBN: 978-951-796-886-7
Todellisuus. Se on äärimmäisen häilyvä ja epäluotettava asia, johon ei kannattaisi turvautua kuin äärimmäisessä hädässä. Toisaalta se on myös ainoa asia, josta voimme olla varmoja. Kun sitä alkaa epäillä, edessä on alamäki, joka sen kun vain jyrkkenee.
Kuin varkain pihapuu siirtyy paikasta toiseen. Merkittävää on, että se ei ole puiden yleinen tapa. Samaan aikaan pihalla näkyi nainen maaliämpärin kanssa. Joku vetää viivaa katuun, mutta kukaan ei tiedä miksi. Tämä nainen on nimeltään Ursula enkä menisi vannomaan, että hänkään tietää viivasta kaikkea.
Päähenkilö on ollut työtön jo jonkin aikaa, mutta vihdoin käy kutsu. Määrätty toimi on taiteilija ja apurahakin on jo myönnetty. Hän ei tiedä, mistä oikein lähtisi liikkeelle, ja etsii käsiinsä Ursulan, jolla on pakko olla ainakin häntä selkeämpi näkemys maalaamisesta. Siitä se lähtee, pensseli käteen ja viivaa vetämään.
Kerrontaa pilkkoo välähdykset eri ihmisiin, jotka joko asuttavat samaa maailmaa päähenkilön kanssa tai sitten ei. Joku puhuu patsaille, toinen bongaa enkeleitä. Syy-yhteyksiä ja muita linkkejä tarjoillaan säästeliäästi ja lukijalla on kaikki vapaus muodostaa ja muokata romaanin todellisuudesta omaa näkemystään. Vain lopussa ladotaan joitakin faktoja tiskiin, jopa hieman kottikärrymeiningillä. Olisin saattanut nauttia kirjasta enemmän, jos lopussa olisin ollut enemmän kujalla. Toki janosin vastauksia, mutta niitä saatuani en enää joudu arvailemaan.
Anne LeinosenViivamaalari on ehdottomasti kirja, joka kestää useamman lukukerran. Melkeinpä jopa vaatii sitä. Itseäni jäi heti loppuun päästyäni kiinnostamaan, millä tavoin jäsentäisin kirjan todellisuuden nyt, kun tiedän tapahtumien syyt. Mitä kaikkia uusia puolia näkisin alun tapahtumissa ja nousisiko sieltä esiin lopulta seikkoja, jotka houkuttaisivat kolmannelle kierrokselle?
Haluaisin kertoa Viivamaalarista paljon, mutta pyrin välttämään sitä minkä suinkin voin. Osa kirjan voimasta tulee jo siitä, että todellisuus pakenee niin lukijaa kuin jopa päähenkilöä. Merkittävä osuus huvista tulee tarkoituksen metsästyksestä, merkityksen vaanimisesta.
Mannerheimin seikkailuja
Kirjoittajat: Heikki Nevala, Harri István Mäki, Tuomas Saloranta, Markus Harju, Vesa Sisättö, Jussi K. Niemelä, Jussi Katajala, Anne Leinonen, Samuli Antila
Toimittanut: Juri Nummelin Turbator, 2012
ISBN: 978-952-5666-74-8
Eipä ole tainnut kukaan jo vuosikymmeniä sitten kuollut suomalainen olla tänä vuonna tapetilla samanlaisella kiivaudella kuin Mannerheim. Ja mikä jottei, moneen ehti mies eläessään, ja itse asiassa myös moneen, josta ei julkisesti ole puhuttu. Näitä salaisuuden verhon taakse piilotettuja asioita on päässyt tutkimaan kärkijoukko kotimaisia kirjoittajia ja vihjailujen sijaan he repivät koko esiripun alas.
Suomalaiset, nyt paljastetaan Mannerheimin salainen historia!
Marskin matka alkaa Lontoosta, jossa hän Heikki Nevalan käsittelyssä kohtaa itsensä tohtori Jekyllin. Lähtölaukauksen jälkeen ystävämme Carl Gustav seikkailee Egyptissä, Tunguskalla, Ikaalisissa, Lemminkäisen temppelissä ja lopulta, Samuli Antilan finaalissa, Sveitsissä. Vastaansa hän saa muun muassa Stalinin, Hitlerin ja Tutankhamonin. Tarinat ovat täynnä vauhtia, jännitystä, toveruutta, Suomen kohtaloa ja maailmanhistoriaa.
Oli tilanne mikä tahansa, marsalkka Mannerheim tietää, mitä on tehtävä. Hän on kuin sivistyneen ajan Conan, muita vahvempi, askeleen edellä ja luontainen johtaja. Oli vastassa sitten muinaisia jumalia palvova kultti tai käsittämättömyyksiä maanpiirin tuolta puolen, kunkin tarinan kertoja voi vain hämmästellä sitä sisäistä voimaa, jolla Suomen sotamarsalkka selvittää tiukankin tilanteen. Mutta riittääkö hänenkään kykynsä, kun kuolema viimein saapuu?
Odotin meneviä kertomuksia, toki, mutta silti tarinoiden immersiivinen vimma vei mennessään. Kirjassa On Suurten Muinaisten Aika päätähteä Paavo Väyrystä pantiin halvalla, joku voisi jopa sanoa että ilmaiseksi, mutta Mannerheimin seikkailuissa tähteä kohdellaan kunnioituksella. Ehkäpä odotin hieman kieli poskessa tehtyjä turinoita, pilkalla ja ilman, mutta niin kuin ei Howardkaan mollannut barbaarista sankariaan, nostavat kirjoittajat Nummelinin valvovan silmän alla Marskin inhimilliselle alustalle.
Yleislinjasta poikkeaa Jussi K. NiemelänOperaatio Äijäkupittaa. Tapahtumat etenevät toiminnassa mukana olevan tarkkailijan sijaan erilaisten raporttien ja kirjeiden kautta. Tämä aiheutti muutoin kirjan halki kulkeneeseen seikkailullisuuteen katkon, joka minulla räsähti säröksi. Tämä on valitettavaa etenkin siksi, että tekstin aihealue oli pohjattoman kiinnostava. Wettenhovi-Aspan teoria suomalaisista kantarotuna ja kaiken kulttuurin lähteenä on mitä kutkuttavinta lähdemateriaalia.
Kuten sanottu, odotin hyvää kirjaa, mutta odotukseni ylitettiin. Siksi samalla suosittelen Mannerheimin seikkailuja laajalle lukijakunnalle että suren sitä, että turkulaisen pienkustantajan tuotteena sitä pitää osata kysellä kirjakaupoista. Sattumalta siihen tuskin törmännee. Pienillä toimijoilla julkisuuden saaminen on hankalaa, mistä Boris Hurtta vanhana wäkäleukana kirjoitti näytelmänkin. Aiheena oli Mannerheim-julkkarit ja minulla oli onni päästä projektin kantaesitykseen, joka saattoi olla myös viimeinen.
Tänään aion nauttia Marskin ryypyn hyvän antologian kunniaksi.
Anne Leinonen puuttui blogissaan aiheeseen, josta minunkin on pitänyt sanoa sananen. Kyseessä on Atorox, vuosittain jaettava palkinto parhaalle scifinovellille. (Extrapoloikaa itse tuohon lausahdukseen aikavälit ja muut genret.) Sillä nythän on niin, että Atorox on kriisissä!
Historiaa
Kun Atorox perustetiin, kotimaisia spefinovelleja ei julkaistu aivan hillittömästi. En tiedä varmaksi, miten äänestys alkuaikoina hoidettiin, mutta kaikenkaan julkaistun lukeminen ei ollut kovin iso nakki. Jossain vaiheessa joka tapauksessa otettiin tavaksi, että fandom, kaikki lehtien lukijat ja aktiiviset sf-fanit, ehdotti kollektiivisesti tekstejä ehdokaslistalle ja raatilaiset sitten lukivat nämä helmet.
Vietin ensimmäistä hallitusvuottani TSFS:n riveissä, kun koitti Finncon 1997 Helsingissä. Siellä jaettiin tietenkin Atorox ja sen jakoa oli organisoimassa ensikertalainen, ehkä siksi että ensikertalaisia hallituskokoonpanossa oli 8/10. Valitettavasti oli käynyt niin, että fandomin ehdokasasettelusta johtuen jokin tietty, joidenkin hyväksi kokema novelli oli jäänyt POIS ehdokaslistalta ja TSFS sai kritiikkiä siitä, että Atorox-vastaava ei ollut korkeimman omakätisesti sivuuttanut protokollaa ja nostanut listalle tuota nyt unohduksiin painunutta helmeä. Atorox oli kriisissä!
Seurassa todettiin, että jos aiemmin käytössä ollut toimintapa ei ollut enää luotettava, oli aika uudistaa. Luotiin esiraati TSFS:n riveistä ja jäi esiraadin vastuulle lukea aivan kaikki ilmestynyt sf-novelistiikka. Sillä mentiin hetken aikaa, kunnes Atorox joutui jälleen kriisiin! Esiraadin valintoja kritisoitiin, koska makuasioistahan saa aina riidellä.
Seuraavaksi fandomin osuutta lisättiin jälleen, vaikka esiraati pysyikin. Epäilemättä noiden aikojen jälkeen, minä nimittäin poistuin muonavahvuudesta enkä enää seurannut vellovaa Ato-keskustelua, on napistu milloin mistäkin. Atorox on aivan varmasti ollut useassakin kriisissä!
Joten historian valossa voidaan todeta, että mitä ikinä seuraavaksi tehdäänkään, tulevilta kriiseiltä ei voida millään välttyä. Tyytymättömyyttä ja parannusehdotuksia tulee olemaan aina, ja oikeusmurhiin verrattavat harha-askellukset jatkavat Atorox-paran riivaamista maailman tappiin saakka.
Nykyiset ongelmat
Joitakin esiinnousseita epäkohtia.
Milloin ilmestynyt?
Termi ”edeltävänä vuonna julkaistu novelli” ja sen käsittelytapa nykyisellään saisi jopa Tohtori Ketän hakkaamaan päätään seinään. Kunhan lehden kannessa lukee haluttu vuosiluku, sen todellisella ilmestymisajankohdalla ei ole niin väliä. Tämä aiheuttaa sen, että ehdokasasettelun umpeutuessa viimeiseksi ilmestyneillä novelleilla on ollut vain pahaisia hetkiä aikaa valloittaa lukijoiden sydämet. Tämä johtaa tietenkin siihen, että viime metreillä ilmestyneet hyvätkin novellit raakkautuvat pois.
Tähän järjettömyyteen lähdettiin joskus aikanaan, kun Aikakone ilmestyi väärällä puolen uutta vuotta eikä kelvannut sääntöjen perusteella mukaan juuri sulkeutuneelle Atorox-keiirokselle. Tämä aiheutti kriisin! Ja sääntöjä höllättiin.
Mikä lasketaan julkaistuksi?
Osavastaus on helppo. Lehdissä ilmestyneet on julkaistu. Antologioissa ilmestyneet on julkaistu. Jotta jokaista kirjoittajafoorumilla ja blogissa ilmestynyttä tekstiä ei tarvitse noteerata, varsin fiksusti niitä ei lasketa automaattisesti mukaan. Mitta missä menee tarkka raja?
Tänä vuonna minulta mukaan hyväksyttiin ne viime vuonna blogiini kirjoittamani raapaleet, jotka oli julkaistu myös paperilehdissä, mutta ei muita. Tämä ei sinänsä kaivele lainkaan, koska en millään jaksa uskoa, että poissuljetut olisivat pärjänneet yhtään paremmin kuin noteeratutkaan. Ainutkaan ei mennyt ehdokaslistalle ja hyvä niin. En sano etteikö raapale voisi sinne päästä, mutta laadun pitää olla parempi kuin viime vuoden töilläni.
Se, mihin puutun, on että vain blogissa julkaistuja raapaleitani ei TSFS:n hallituksen päätöksellä laskettu julkaistuiksi lainkaan. En väitä, että päätös oli väärä, mutta väitän, että kokonaistilannetta ei varmaankaan pohdittu kovin syvällisesti. Ainakaan minulle ei ole vielä kerrottu, mitkä ovat ne tarkat periaatteet ja pelisäännöt, joilla mennään.
Verkkolehdet, kuten Kultakuoriainen ja Usva, lasketaan. Aikanaan Kuopion sf-seuran Kalaksikukko siirtyi paperilehdestä nettiin ja se laskettiin. Olen ehdottomasti samaa mieltä, mutta millä perusteella näin tehdään? Verkkolehdillä on vastaavat toimittajansa, se voisi olla hyvä kriteeri. Jos vastuun kantava portinvartija hyväksyy tekstin, se lasketaan julkaistuksi. Tämä ei kuulosta lainkaan hullummalta osasäännöltä.
Vaan entäpä omakustanteet? Onko sillä väliä, maksaako antologian viulut joku yksityishenkilö omasta kukkarostaan vai saadaanko mesenaatiksi jokin paikallinen sf-seura? Onko antologia uskottavampi, jos sillä on ulkopuolinen kustantaja? Määrääkö rahan lähde?
Mikä lasketaan omakustanteeksi? Toimittaja voi joka tapauksessa niin halutessaan sisällyttää omankin tekstin antologiaan. (Mitä en siis kritisoi lainkaan.) Eroaako tästä suuresti se, että joku julkaisee vain omia tekstejään sisältävän antologian, jonka vielä maksaa itse? Jos maksaa, verkkotila on halpaa tahi ilmaista.
Nykyisillä säännöillä tänä vuonna blogissani julkaisemani raapaleet eivät kelpaisi, kun eivät kelvanneet viime vuonnakaan. Teknisesti voisin tilata ISBN-numeron, 31.12. taittaa koko raapalemassan pdf-kirjaksi ja saattaa omakustanteisen antologiani maailmaan. Näin olisin julkaissut 366 raapaletta vuonna 2012. Jakelu olisi toki sama kuin jo nyt, eli blogistani löytyisi. Onko blogiraapaleiden ja pdf-raapaleiden strateginen ero ISBN-numero? Onko tosiaan niin, että toinen tapa (pdf) noteerattaisiin ja toinen (päivittäinen blogipostaus) ei?
Raapaleitani en sure, vaikka joukossa on hyviäkin. Olisi ylipäätään julmahkoa lyödä esiraadin nenän eteen 366 lyhäriä, joilla ei juuri mahkuja olisi, mutta jotka olisi pakko kahlata läpi.
Mutta mitäpä jos tuottaisin pidempiä novelleja blogiini? Tätä vaihtoehtoa nimittäin pidin reaalisena vielä alkuvuodesta. Pitäisikö nähdä ylimääräinen vaiva perustaa oma verkkolehti omille teksteilleni, jotta ne noteerattaisiin? Olisinko silloin vastuullinen portinvartija, vaikka läystäkkeet julkeita omakustanteita olisivatkin? Tätä murehdin enemmän ennen kuin huomasin, mitä tahtia oikeasti tuotan novelleja ja mihin kaikkiin paikkoihin niitä voi tarjota. Näyttää siltä, että novellien julkaisu blogissa ei ole ehdoton edellytys sille, että saisin tekstejäni julki. Itse olen nyt enemmän enää periaatteelisen kysymyksen äärellä, joka koskettaa henkilökohtaisesti korkeintaan hipaisten.
Mutta entä muut kirjaltajat? Joku voi tuottaa hyvää kamaa suoraan massojen luettavaksi omaan blogiinsa, sellaista legendaarista settiä, jota lukee kiihkeän sense of wonderin vallassa. Hautuuko nettiareenalla seuraava oikeusmurha ja Atorox-kriisi, kun tajunnan räjäyttävä ja laajalti luettu novelli jää koko prosessin ulkopuolelle vain siksi, että mukana ei ole paperia ja/tai ISBN-numeroa?
Mikä siis lasketaan julkaistuksi ja miksi? Tähän minulla ei ole itseänikään tyydyttävää vastausta.
Ketä kiinnostaa?
Anne oli huolissaan Atoroxin arvostuksesta. Tämä yllätti minut, mutta ilmeisesti tosiaan ehdokaslistan läpilukevien ja ääniä antavien raatilaisten määrä on pieni. Tämä oli yllättävää. Oma täysin hihasta repäisty väitteeni on, että tähän on osaltaan tultu, koska asiasta ei ole puhuttu.
URS-antologian Huomenna ne tulevat julkkareissa yritin hieman kysellä Atorox-vastaavalta ja toiselta asiasta tietävältä, että millä ehdotusmäärillä ehdokaslistan peränpitäjät olivat listalle päässeet. Suoraa vastausta en saanut, joskaan en ymmärrä, miksi sellaista asiaa pitäisi salailla. Vältytäänkö nolostumiselta ja häpeältä, jos esitettyyn kysymykseen kieltäydytään vastaamasta? Puheista ja katseista vedin itse sen johtopäätöksen, että tiedustelemani luku oli kolme. Todellinen luku on siis edelleen, tietääkseni, salaisuus, mutta oma arvioni on kolme (3). Se on se totuus, johon nojaan, kunnes kuulen virallisista lähteistä jonkin muun luvun.
Kärjessä epäilemättä tykittää suuremmat äänimäärät, mutta listalle voi päästä jo sillä, että häätää parisuhteen toisen puoliskon, toisen vanhemman ja lapsen kummin ehdottamaan omaa tekstiään. Näin on tietääkseni tehty, ja mikäs siinä. Toivottavaa tietenkin on, että ehdotuksen taustalla on edes ehdottajan oma vakaumus siitä, että ehdotettava novelli on hyvä. Roskaahan ei kukaan listalle toivo, se vain syö sitä loppuakin uskottavuutta. Mutta ainahan yhden roska on toisen aarre.
Ratkaisuja
En omaa sen jumalaisempaa viisautta kuin kukaan muukaan, mutta lyön pöytään joitakin ratkaisuehdotuksia. Niiden meriitit tai niiden puutteen jätän asioista päättävien punnittaviksi.
1. Vuodenvaihde on ehdoton deadline. Julkaisupäivämäärä riippuu puhtaasti siitä, milloin pdf (tai vastaava) verkkoon tuubataan, ja painetuilla lehdillä se, milloin lehti on TSFS:n postilaatikossa.
2. Esiraadin työ, jos esiraatia vielä käytetään, jatkuu halki vuoden. Kun uusi julkaisu tulee, eriraati lukee ja ruotii sen. Näin kerralla iskevä luku-urakka ei ole epäinhimillinen.
3. Julkaistujen tekstien listaa ylläpidetään samaa tahtia, koko vuoden ajan, eikä koota vasta vuodenvaihteen jälkeen. Kirjoittajat voivat helposti tarkistaa, onko heidän tekstinsä noteerattu julkaituksi. Olennaista obskuurimpien julkaisukanavien kanssa. Samalla toisistaan eroaa selvemmin ehdokasasettelu (jatkuva prosessi) ja äänestys (kertarysäys).
4. Laaditaan tarkat, yksiselitteiset säännöt siitä, mikä lasketaan julkaistuksi tekstiksi.
Rajatapauksissa (tällä hetkellä verkkojulkaisut) jokin seuraavista voisi riittää:
– Kirjoittaja itse ilmoittaa tekstinsä Atorox-vastaavalle ”julkaistuksi”. Näin palautteita kaipaavat tekstit (esim. kirjoittajafoorumeilla) voidaan jättää huomiotta ja luettavaksi tarkoitetut voidaan huomioida.
– Foorumin, blogin tai vastaavan omistaja, toimittaja tai vetäjä voi ilmoittaa tekstejä ”julkaistuiksi”. Ns. ilmiselvissä tapauksissa kuten Usva ja Kultakuoriainen ilmoitusta ei tarvita, onhan niillä lehtinä ISSN-numerot.
– Blogin pitäjä voi ilmoittaa, mitkä omista teksteistään katsoo ”julkaistuiksi” ja mitkä ovat sormiharjoituksia, jotka voidaan ohittaa.
En tiedä onko mikään noista ranskalaisista viivoista aukoton tapa, mutta kelpaa ehkä jatkokehitykseen.
5. Mediaa kiinnostaa raha. Kehitetään keino X (lahjoitukset, avustukset) ja liitetään Atoroxiin 500 tai 1000 euron lisä palkintopystin kylkeen. Median kiinnostus herää varmasti, ja eiköhän kirjoittajia ja muutakin fandomia ala kiinnostamaan ihan eri tavalla.
Summa summarum
Atorox on Turun Science Fiction Seuran jakama tunnustus, jolla on suuri arvostus spekulatiivista fiktiota kirjoittavien keskuudessa. Tuota arvostusta on hyvä vaalia ja, jos mahdollista, kasvattaa. Toisaalta TSFS on tunnustuksen organisoiva taho, jonka päätösten mukaan eletään. Epäilemättä hallituksessa, edelleen, käydään joka vuosi keskustelua myös Atoroxiin liittyvistä seikoista. Muutoksia tehdään tarpeen mukaan, yleensä kun niskassa on jälleen uusi kriisi.
Toivon, että omalta osaltani onnistun tarjoamaan tässä kirjoituksessa raakamateriaalia jatkokehitykseen, jotta Atorox voi matkata pystyrobottipäin kohti tulevia kriisejä.