Avainsana-arkisto: Hannu Rajaniemi

Scifin kauneus

Kuva: Johanna Ahonen

Kuva: Johanna Ahonen

(Tämä kolumni ilmestyi Vätskärissä 3/2014)

Scifin kauneus

Elokuun puolivälissä Lontoossa järjestettiin World Science Fiction Convention, kavereiden kesken Worldcon. Kyseessä on vuosittainen, viisipäiväinen tapahtuma, jonka keskiössä on scifi, fantasia ja kauhu, etenkin kirjallisuutena mutta myös muissa myriadeissa ilmenemismuodoissaan.

Tuona aikana osallistuin 26 ohjelmanumeroon, joista suurin osa oli paneeleja. Yhdessä niistä käsiteltiin singulariteettia, jonka toki terminä tunnen ja josta pystyn yleisellä tasolla keskustelemaan, mutta jonka syvällisemmistä filosofioista en juurikaan tiedä. Yleisimmin tähän termiin liittyy, mustien aukkojen ulkopuolella, ihmisen ja koneen saumaton yhteenliittymä sekä itsensä tiedostavat tekoälyt, mutta kuten kaikessa kiintoisassa, vivahteita on aina enemmän. Eräs panelisti tarjosi yhden mielenkiintoisen määritelmän singulariteetille:

Singulariteetti on tapahtuma, jonka jälkeistä maailmaa sitä ennen elävät ihmiset eivät osaa kuvitella.

Tämän määritelmän mukaan singulariteetti on tapahtunut jo monta kertaa, ja tapahtuu vastakin. Varhaisemmasta historiasta voidaan poimia sellaisia Civilization-pelaajien tunnistamia juttuja kuin tuli, pyörä ja kirjoitustaito, mutta samaan listaan voidaan huoletta lisätä lentokone, mekanisoitu totaalinen sota ja vaikkapa auto.

Poimin vielä pari esimerkkiä lähimenneisyydestä: Internet ja älymatkapuhelimet. Joskus 1970-luvulla ei osattu odottaa maailmaa, jossa niin moni ihminen voi olla yhteydessä niin moneen toiseen ihmiseen maanosista ja aikavyöhykkeistä piittaamatta. Yhtäläisen hankalaa oli ennustaa elinympäristö, jossa tuo yhteenkuuluvuus kulkee jokaisen taskussa, 24/7.

Elämme edelleen sujuvasti ja luontevasti, vaikka maailma ympärillämme on muuttunut parissa vuosikymmenessä käsittämättömän paljon. Singulariteetti ei tarkoita maailmanloppua, vaan maailmanmuutosta. Tulevia singulariteetteja, joista osa onkin jo täällä, ovat 3D-tulostus, geeniräätälöinti, tekoälyt ja, jossain kaukana, tähtienvälinen matkustaminen.

Tieteiskirjallisuus on, kuten Hannu Rajaniemi sanoi puheessaan tämän vuoden Finnconissa, avaruuspuku, jonka me voimme pukea yllemme ja tarkastella mahdollisesti vihamielisiä tulevaisuuskuvia turvallisesti. Spekulatiivinen fiktio antaa meidän kurkistaa singulariteettien tuolle puolen ennen kuin törmäämme sinne sokkona räpiköiden.

Star Trek esitti aikanaan utopistisen vision tulevaisuudesta, jossa raha on kadonnut ja ihmiskunta käyttää resurssinsa tutkimukseen. Tänä päivänä vallalla oleva lajityyppi on kuitenkin dystopia, ja miksei olisi. Sotakoneet automatisoituvat ja planeetta lämpenee. Tiedemiehet spekuloivat tulevaa todennäköisyyksien rajoissa, mutta scifikirjailijoita eivät moiset rajat sido. He voivat heittää kehiin mitä uskomattomimpia näkyjä, joissa mikä tahansa, mikä on mahdollista, voi olla jo toteutunut.

Science fictionin ei ole koskaan ollut tarkoitus ennustaa tulevaisuutta, vaan kuvitella se, ja scifin siivin me voimme vierailla sellaisissa todellisuuksissa, joissa emme missään nimessä haluaisi elää. Voimme silti tuoda matkoilta mukanamme sekä varoituksen sanoja että lupauksia paremmasta. Tässä piilee tieteiskirjallisuuden kauneus.

Siispä, lukekaa scifiä.

Shimo Suntila, scifisti itsekin

Mainokset

Finncon 2014

Finncon 2014 eli kuinka nähdä maailmankaikkeuden ihmeet alta 20 altarian dollarilla päivässä

Perjantai

Con kuin con vaatii reissuna tietynlaiset puitteet ollakseen edes mahdollinen toteuttaa. Pääsääntöisesti tämä tarkoittaa meidän perheen kohdalla edullista matkaa ja mieluiten ilmaista majoitusta. Yksikin hotelliyö tuppaa maksamaan enemmän kuin raaskin laittaa kirjoihin koko conin aikana. Siksipä olikin oivallista, että majoitus järjestyi paikallisen fanin hoteissa, ja kyydin saimme bensakuluja vastaan kavereilta. Tämä intro sisältää samalla myös loistavan esimerkin siitä, mitä fandom on ja miten se toimii. Olen kiitollinen kaikille osapuolille ja toivon, että voimme puolestamme osoittaa apua ja vieraanvaraisuutta muille joskus tulevaisuudessa. Toki näin olemme jo tehneetkin. Pyörä pyörii.

Perjantaiaamu alkoi perinteisellä, viime hetken juttuja sisältävällä häsläämisellä, jonka järjestelmällisemmät ihmiset epäilemättä välttävät, mutta me emme koskaan. Olikos nyt mukana kaikki signeerattavat kirjat? Entä puhelinten laturit? Lopulta julistin Arrenin kanssa projektin valmiiksi, oli se sitä tai ei. Lähtö kun on kuin novellia kirjoittaisi – täydellisen valmista ei tule ikinä.

Tomin ja Hannen saavuttua haimme kyytiimme vielä Nina Korennon, koska neljällä ihmisellä autossa olisi vielä mahtunut istumaan melko mukavasti. Viimeisen lisäyksen jälkeen tunnelma oli varsin intiimi, mikä sattumoisin on sama, mitä sardiinit tapaavat sanoa, kun purkki avataan. (Tai niin luulen, en syö sardiineja.)

Suunnattoman pitkä matka Turusta Jyväskylään sujui häkellyttävän sutjakkaasti. Ensin pysähdyttiin, kun Tampere oli vielä edessäpäin, sitten Jyväskylään oli enää viisi kilometriä. Epäilen jonkinlaista warp-teknologian käyttöä. Epäilisin muutoin myös Millaa ja Meriä, mutta heidät innoittaneen tyttökaksikon olimme jo ulkoistaneet lähisaariston rantaveteen koko viikonlopuksi. Matkan aikana opimme paljon uutta, kuten sellaisen pikkudetaljin, että Nina puvustaa Kamelotia. Kamelotia! Toisaalta ei pitäisi olla kovin yllättynyt siitä, että vajaat puoli vuotta sitten tavattu ihminen pystyy edelleen pudottelemaan tämänkaltaisia pommeja. Harkitsin hetken kertovani olevani Linnunradan presidentti, mutta päätin pantata tätä faktaa vielä jonkin aikaa.

Nina Korento, professionaali lurjus. Yllätyshyökkäykset ja puvustus tilauksesta. (kuva: Tomi Junnila)

Nina Korento, professionaali lurjus. Yllätyshyökkäykset ja puvustus tilauksesta (kuva: Tomi Junnila)

Perillä majoituimme Casa Eskola-Hirvaseen, jonka julistan parhaimmaksi yöpaikaksi Näsinneulasta pohjoiseen. Aamuisin esimerkiksi oli tarjolla vastajauhetuista pavuista tehtyä espressoa. Asuntokompleksissa oli myös muutama mukulaikäinen yksilö, jotka ymmärsivät Simo-hirviön päälle, ja osasivat myös murista Simo-hirviön luimistelemaan sohvan taakse alta infinitesimaalisen aikayksikön. Se on oikea asenne, sällit!

Dumpattuamme romppeemme pyyhälsimme con-paikalle jättämään kirjakirppiskasseja, sen verran oli taas vuoden aikana ehtinyt tuplakappaleita pesiytyä. Samalla päädyimme vekslaamaan kirppiksen pöytiä ojennukseen ja saatoin luoda ensisilmäyksen tulevaan tarjontaan. Kirppis itse avautui vasta lauantaina, mutta yritteliäs wannabe-suurkeräilijä osaa iskeä myös sivusta ja vaihtureilla sun muilla vekslailuilla homma pääsi alkuun. Muista lähteistä peräisin olevien hankintojen kanssa ensimmäisen päivän saalis olikin jo 16 kirjaa. Hienoimmaksi kaappaukseksi nostan täydellisen sarjan James Blishin ylösmerkitsemiä Star Trek -käsikirjoituksia. Keräilijän kiro on ymmärtää, kuinka vajavainen oma kokoelma onkaan, kun kohtaa kuriositeetin.

Usva-leirin konkarit Markus Harju, Tapio Ranta-aho ja Heikki Nevala (kuva: Anne Leinonen)

Usva-leirin konkarit Markus Harju, Tapio Ranta-aho ja Heikki Nevala (kuva: Anne Leinonen)

Kirppisjeesauksesta suuntasimme Kirjailijatalolle, jossa oli jo ehditty julkistaa STk:n uusi kirjoittajaopas Kummallisen kirjoittajat. Sisältö vaikuttaa todella kovalta ja kansi on älyttömän hieno. Kun pitelin omaa kappalettani näpeissäni, tuli sellainen olo, että nyt jossain on sattunut jokin fiba, kun minutkin on hyväksytty yhdeksi kirjoittajaksi alan menestyneiden kirjailijoiden joukkoon – Anne Leinonen, Saara Henriksson, Miina Supinen, Boris Hurtta, näin muutamia mainitakseni. Ja tietenkin arkkiviholliseni Tuomas Saloranta. Kaikkeen sekin mies ehtii. Jaossa oli myös uusinta Kosmoskynää, jonka kääräisin kokoelmiini. Tämän kaappauksen hohdokkuutta kuitenkin vähentää moraalinen velvollisuuteni maksaa seuran tämän vuoden jäsenmaksu.

Kirjailijatalo oli myös ensimmäinen paikka, jossa saatoin toden teolla kaupitella omaa pientä vihkostani Jake Cannon vastaan veriviholliset. Olin väsännyt niitä neljäkymmentä kappaletta ja optimistisesti ottanut koko nivaskan mukaan, joskin arvelin kantavani ainakin puolet takaisin. Kävi kuitenkin niin, että liki kaikki menivät jo perjantaina, ja olisivatkin loppuneet, jos en olisi jemmannut muutamaa seuraavaa päivää varten.

Kansi: Arren Zherbin

Kansi: Arren Zherbin

Jake-vihkosesta löytyy splatterpunk-antologiassa Ja hän huutaa julkaistun niminovellin lisäksi ainoa Jake Cannon -raapale, sekä tätä julkaisua varten väsätyt hahmoesittelyt Arrenin piirtämine kuvineen. Ensin yritin pohjata esittelyt novellista ilmikäyneisiin tietoihin, mutta jouduin pian toteamaan, että hahmot oli rakennettu silkkipaperista ja hämähäkinseitistä. Tekaisin siis hahmohistoriat parissa tunnissa stetson-menetelmällä, ja tunsin itseni päteväksikin roskakirjailijaksi.

Koko viikonlopun henkilökohtaisena teemana olikin juuri roskakirjailijuus. Sunnuntaiaamuna oli luvassa mestaruusmatsi pahamaineista Tuomas Salorantaa vastaan. Itse olin valmistautunut koitokseen kirjoittamalla tuntikausia. Pahat kielet väittäisivät, että matsin käsikirjoitusta, mutta tämän kiistän mitä jyrkimmin. Sen sijaan kävin korkean paikan leirillä Toisten jumalien luona tutustumassa Kadathin historiaan, geokätköilemässä Kutna Horan pohjattomissa hopeakaivoksissa ja treenaamassa pulmanpoistajien taistelutaktiikoita Alfakompleksin onnellisuutta huokuvassa ympäristössä. Viimeisessä mukana oli kelpo lauma selkäänpuukottavia pettureita, jotka teloittivat kloonini jokaisen sopivan tilaisuuden tullen. Kuten myöhemmin kävi ilmi, se se vasta olikin hyödyllistä treeniä.

Kirjailijatalolla tapasin monia kirjallisesti suuntautuneita tuttuja ja tovereita, joita pääsee tapaamaan turhan harvoin. Erityisen ilahduttavaa oli treffata vihdoinkin ulkosavolainen ranskatar Minttu, johon tähänastiset kontaktit ovat hoituneet vain nettiä pitkin. Mutta kuten tavallista, käytössä ollut aika per ihmispopulaation koko takasi sen, että kommunikaatio koostui lähinnä viuhtomisesta ja moikkailusta, ja Jake Cannonin kauppaamisesta. Usva-leiri on se paikka, johon mennään keskustelemaan kirjallisuudesta ja visioimaan houreisia antologia-ideoita, laajat scifitapahtumat sopivat lähinnä säntäilyyn. Lopulta ryhmäpaine kampesi minut kohti ruokamestaa.

Kuvassa Tero Ykspetäjä, joka aikanaan tutustutti minut laajempaan fandomiin Viikinsaaren kesäretkellä 1996. (kuva: Anne Leinonen)

Kuvassa Tero Ykspetäjä, joka aikanaan tutustutti minut laajempaan fandomiin Viikinsaaren kesäretkellä 1996. (kuva: Anne Leinonen)

Perjantain ilta oli pyhitetty Sohwissa notkumiselle. Yhytimme Aavetaajuuden porukat nurkkapöydästä, ja siellähän se halvatun Salorantakin keekoili kuin paraskin roskakirjailija. Siinä sitä vähän haastettiin, mutta eipä vielä silloin jaksanut mesota sen enempiä. Tässä vaiheessa haltuuni siirtyi Hei, Rillumapunk! -antologian previkkapalikka eli Boris Hurtan novellista tehty vihkonen Ainahan on maksettava, eikös juu? Tilata voinee edelleen, Aavetaajuuden verkkokaupan kautta, vaikka jossain vaiheessa aika loppuu, kun antologia putkahtaa painosta. Kollektööreille tiedoksi, että vihko kuuluu myös Kamala ukko -sarjaan numerolla 39.

Päivän höynäytyspalkinto menee Hannu ”Tiberius” Pajuselle, joka puhui minut mukaan pöytälätkäliigaan, jonka poissaolevaksi mainittu Pasi Vihinen voitti, kuten tapoihin kuuluukin. Omat matsini päättyivät tappioon, paitsi yksi, josta tuli tasapeli. Menestykseni näissä voisi olla parempi, jos pelaisin hiukan useammin kuin Finnconkampenissa, mutta luultavammin ei. Ja onhan minulla jo meriittiä pelin saralla, joskus vuosituhansia sitten Hannun järkkäämässä turnauksessa vein kotiin ”maali-imuri”-palkinnon.

Pasi Vihinen pitää Finnconkampenin kiertopalkinnon vielä vuoden lisää. (kuva: Yrjö Mäkinen)

Pasi Vihinen pitää Finnconkampenin kiertopalkinnon vielä vuoden lisää. (kuva: Yrjö Mäkinen)

Lopulta minä, Arren ja Nina päätimme lopettaa illan osaltamme ennen kuin ilta lopettaisi meidät. Yöunet olivat jääneet kultakin varsin vähiin ja tulevien koitosten tiedettiin vaativan vielä raskaat verot. Ja heti kolmen kilometrin reippailun jälkeen pääsimme majapaikkaamme. Suihkunhuljautuksen jälkeen järkiveto olisi ollut yöpuulle vetäytyminen, joten luonnollisesti en tehnyt niin. Sen sijaan ryhdyin kirjoitushommiin, täsmällisemmin roskakirjoitushommiin. Sunnuntain battlessa oli määrä lukea jonkin uuden tarinan alku, ja jossain vaiheessa sekin piti kirjoittaa. Jäivätpä nekin yöunet sitten nirkosiksi.

Tyhmästä Shimosta kärsii koko Shimo, kuten tapaan sanoa.

Lauantai

Lauantaiaamu koitti kovin aikaisin, mutta minkäs teet, kun kirjakirppis aukeaa kymmeneltä. Heräämisen tuskaa tosin helpotti mainio aamiainen, sen kun käveli valmiiseen pöytään. Reitti yliopistolle olikin jo käynyt tutuksi edellisen illan taivaltamisen myötä, ja hämmästyttävästi menomatka tuntui merkittävästi lyhyemmältä huolimatta ylämäestä yliopiston suuntaan. Oma suuntavaistoni on surullisen kuulu heikosta suoristuskyvystään, joten jäi Arrenin harteille navigoida kolmikkomme perillä. Ja hyvinhän se sujui. Minun johdollani olisimme päätyneet Tampereelle, tai Alfa Centauriin, kumpi onkaan kauempana.

Ensimmäinen tunti paloi kirpparilla. Uusia kirjoja oli ehtinyt ilmestyä paikalle ja kirjavirta sisään jatkui koko aamupäivän. Siinä on bibliofiilin syytä olla silmämuna kovana, ettei hyvä kaappaus livahda ohitse. Ja kyllähän minä sisääntulevista pinoista suoraan rohmusinkin. Tällaista käytöstä muuten siedetään varsin hyvin, jos samalla tarjoutuu kantamaan kirjoja oikeaan paikkaan ja muutenkin jeesailemaan.

Ihmiskunnan vihollinen tulevaisuudesta. Vieressä Cylon. (kuva: Yrjö Mäkinen)

Ihmiskunnan vihollinen tulevaisuudesta. Vieressä Cylon. (kuva: Yrjö Mäkinen)

Yhdessä vaiheessa, ja minähän siis palasin kirjapöytien ääreen pitkin viikonloppua moneen otteeseen, Boris Hurtta lähti oppaakseni bongaamaan obskuurimpia löytöjä. Kovin paljon ei sillä keikalla jäänyt haaviin, lähinnä Alexander Beljajevin Amfibi, joka on vanhaa neukkuscifiä ja Moskovassa painettu. Sisäliepeen mukaan vuonna 1884 syntynyt Beljajev oli jo nuorena poikana visionääri ja haaveili ihmisen oppivan lentämään kuin lintu. Nämä kokeilut päättyivät selkäranganmurtumaan. Mundaani tulkinta opetuksesta lienee, että älä hyppää korkealta. Arthur Dent sanoisi, että hyppää vain, mutta älä osu maahan. Minä suosittaisin antigravitaatiovyön käyttöä.

Elizabeth Bear, oikealla haastattelija Sari Polvinen. (kuva: Shimo)

Elizabeth Bear, oikealla haastattelija Sari Polvinen. (kuva: Shimo Suntila)

Ensimmäinen ohjelma, johon kirjamanialtani ehdin, alkoi klo 13. Sari Polvinen haastatteli kunniavieras Elizabeth Bearia, jolta en ollut lukenut mitään. Sikäli hölmöä, että novelleja on käännetty ainakin Porttiin. (Viittaan aiemmin käyttämääni sanontaan.) Eipä niinkään, että asiaintila olisi haitannut esityksestä nauttimista. Bear vaikutti kirjailijalta, jonka kirjoista minä varmaan diggailisin aika kympillä. Nyt kun nimi on muistissa, voin ryhtyä etsimään kirjoja antikoiden laareista, tai ehkäpä Worldconista löytyy hyviä diilejä.

Seuraavaksi suuntasin Kirjailijatalon kellariin kuuntelemaan Boris Hurtan luentaa. Yleisö ei ollut valtaisa, mutta valikoitunut. Vähintäänkin osalla meistä oli jo aiempaa kokemusta Boriksen taidoista iskeä tarinaa, Usva-leireiltä ja muualta, enkä usko kenenkään meistä pettyneen. Siellä me istuimme pimeässä, vain portaikon valo kajastaen, ja Boriksen otsalamppu, joka kourassaan hän luki runoja, novelleja ja krapuja. Kahdesta tunnista käytettiin yksi ja rapiat, mutta sen verran rapiat, että seuraava suunnitelmissa ollut ohjelma oli jo ehtinyt alkaa. Juoksemaan en silti sortunut, hiki tuli pintaan jo kävellessäkin.

Kauhukirjailija Boris Hurtta pelottelee nuorempiaan kellarissa. (kuva: Shimo)

Kauhukirjailija Boris Hurtta pelottelee nuorempiaan kellarissa. (kuva: Shimo Suntila)

Pyrkiessäni sisään kuulemaan Markku Soikkelin, J. Pekka Mäkelän ja kunniavieras Hannu Rajaniemen jutustelua avaruuden tiimoilta aikeeni torppasi järkkäri, joka väitti salin olevan täynnä. Onneksi jäin aulaan lonnimaan ja huomasin parin minuutin kuluessa useammankin ihmisen vain kävelevän sisään luentosaliin kuin hollitupaan. Silpaisin muiden perään eikä tällä kertaa kukaan asettunut tielleni. Sisällä muutama katsoja seisoskeli seinustoilla, mutta olipa joka rivillä paikka tai kaksi täyttämättäkin, eli ovella ilmoitettu tilanne ei pitänyt täysin paikkansa. Eturivin paikan vapauduttua loikkasin kärppänä valtaamaan sen. Ehdin kuulla keskustelua aiheesta, jonka olin Soikkelille vinkannut, eli warp-ajon käytännönmahdollisuuksista. Valoa nopeampi liikkuminen on ollut kovan scifin piirissä huuhaahuttua jo Einsteinin ajoista lähtien, mutta nyt NASA kehittää jonkinlaisella vakavuudella ajolaitetta, josta tulee parhaiten mieleen Enterprise. Rajaniemen mukaan periaatetasolla avaruuden poimuttaminen on sinänsä mahdollista, mutta Alcubierren moottori kaipaisi toimiakseen eksoottista materiaa, ja tällä hetkellä sitä ei ole saatavilla tarvittavia määriä. Myös ihmiskunnan seuraavista etapeista keskusteltiin. Marsiin ollaan menossa, ja siinä roboteilla tulee olemaan iso osuus. Ne ehkäpä jopa rakentavat valmiiksi tukikohdan, johon ihmissiirtolaiset sitten asettuvat. Myös Venukseen voitaisiin pykätä tukikohtia, lähinnä leijuvia kaupunkeja, jotka kelluisivat kultakutrivyöhykkeellä kilometrien korkeudella planeetan pinnasta. Yleisökysymysten kohdalla halusin tietää, mitkä ovat parhaimmat kohteet sisäplaneettojen jälkeen. Panelistit nostivat esiin etenkin Jupiterin ja Saturnuksen kuut, ja niiden joukosta erikseen Europan ja Enceladuksen. Samalla tuli sivuttua budjetteja: suunnitteilla oleva luotain, jonka on määrä lentää Enceladuksesta sinkoutuvien vesisuihkujen läpi etsien elämää, on hinnaltaan sellaiset 50 miljoonaa dollaria. Herää kysymys, mitä kaikkea löytäisimme ihan omasta aurinkokunnastamme sotilasbudjettien kokoisilla satsauksilla avaruustutkimukseen.

Klo 16 olisi ollut kaikkien aikojen viimeinen bimbopaneeli, The Final Cuntdown, mutta jono oli mittava jo avaruuspaneelin päättyessä, ja toisaalta niskassa oli vakava velvoite osallistua Atoroxin jakoon. Olinhan minä viskellyt Atorox-haasteita kymmenen kappaletta kuukausien kuluessa, vaikkakin saamani palautteen, tarkemmin sanottua saamatta jääneen palautteen, perusteella haasteet eivät ketään kiinnostaneet. Toisekseen minut oli nimenomaisesti kutsuttu paikalle, koska olin päässyt kymmenen parhaan joukkoon. Elämäni ensimmäinen kerta, sitä lajia. Ehdokkaiksi päässeistä Prestonin keikka ja Valkean naisen palvelija olivat jääneet top kympin ulkopuolelle, mutta Portin kirjoituskilpailussa kolmannen sijan saavuttanut novellini Milla ja Meri pääsi Atoroxissa kakkoseksi! Siitä ei voi enää parantaa ilman, että kävelee robottipään kanssa lavalta. Tuntuu hienolta, että olen onnistunut kirjoittamaan novellin, josta niin moni lukija on pitänyt niin kovasti. Kai tässä täytyy aidon vakavissaan harkita sen Milla ja Meri -romaanin kirjoittamista. Tai mitä siitä nyt sitten tuleekaan.

Atorox-kympit. Takarivi: Miikka Pörsti, Tero Niemi, Jussi Katajala, Anne Salminen, Leila Paananen, Shimo Suntila, Markus Harju (kustantajan edustaja). Eturivi: Magdalena Hai, Anne Leinonen (alkuperäinen kuva: Leila Paananen)

Atorox-kympit. Takarivi: Miikka Pörsti, Tero Niemi, Jussi Katajala, Anne Salminen, Leila Paananen, Shimo Suntila, Markus Harju (kustantajan edustaja). Eturivi: Magdalena Hai, Anne Leinonen (alkuperäinen kuva: Leila Paananen)

Haluan tässä vielä erikseen onnitella jokaista top kymppiin päässyttä, ja erityisesti Jussi Katajalaa voitostaan! Jussi on niin monena vuonna keikkunut aivan kärkisijoilla ja on muutoinkin sen tason kirjailija, että tämä lopputulos oli kertakaikkisen vääjäämätön. Tässä vielä kymmenen parasta listana:

1. Jussi Katajala: Mare Nostrum (Huomenna tuulet voimistuvat)
2. Shimo Suntila: Milla ja Meri (Portti 2/13)
3. Miikka Pörsti: Raportti. Mikä johti operaatio Tähtivaeltajan epäonnistumiseen? (Tähtivaeltaja 4/13)
4. Leila Paananen: Ausa ja erakko (Kultakuoriainen #6)
5. Tero Niemi: Lorelein laulu (Steampunk! Höyryä ja helvetinkoneita)
6. Tero Niemi ja Anne Salminen: Rovaniemen kuilu (Hurtan koodeksi)
7. Jussi Katajala: Jotta taidat suomen kielen (Ajan poluilla)
8. Magdalena Hai: Siivekäs mies Isaac (Steampunk! Höyryä ja helvetinkoneita)
9. Anne Leinonen: Falachustin talossa (Steampunk! Höyryä ja helvetinkoneita)
10. Anne Leinonen: Tuonenkalma, surmansuitset (Kuun pimeä puoli)

Tuplasaavuttajia listalta löytyy huimat kolme. Jussin lisäksi myös Anne Leinonen ja Tero Niemi onnistuivat kaksoiskeikassaan, Tero tosin toisen novellinsa tapauksessa yhdessä kumppaninsa Anne Salmisen kanssa. Jos tiimipuolikkuus lasketaan, Osuuskumman kirjailijoilla on hallussaan kymmenestä sijoituksesta kahdeksan. Tämä kertonee jotain, jostain, mutta päätyisin epäilemättä samoihin lopputuloksiin kuin ehdokaslistaa analysoidessani. Osuuskumma tuntuu keräävän riveihinsä sellaisia, jotka suhtautuvat kirjoittamiseensa varsin vakavasti ja ovat valmiit panostamaan paljon hioakseen taitonsa mahdollisimman teräviksi. Yllä listatuista Leila Paananen ja Miikka Pörsti eivät kuulu Osuuskummaan (Anne Salmisen lisäksi).

Atorox-voittaja Jussi Katajala (kuva: Magdalena Hai)

Atorox-voittaja Jussi Katajala (kuva: Magdalena Hai)

URS-kollektiivi puolestaan valtasi sijoituksista puolet, Jussi kärjessä ja minä Anne Leinosen kanssa peesissä. URS on Osuuskummaa kutakuinkin vuoden vanhempi ja jatkaa vahvana, vaikka julkaisukanavat taustalla muuttuvatkin.

Myös oma, turkulainen yhteisöni Paikallinen kirjoittajapiiri menestyi huomattavan hyvin, sillä Leila nappasi nelospaikan mainiolla novellillaan Ausa ja erakko. Kaiken kaikkiaan olen onnekas kuuluessani näin moneen jengiin, joiden joukoissa saan usutettua itseäni kirjoittamaan aina vain lisää, ja aina vain paremmin, koska heikkoudet jäävät aina jonkun hampaisiin.

Kello viiden teen aikaan olisi ollut parikin juttua, kuten Vuori-kirjan julkkarit ja viralliset naamiaiset, mutta siinä kohdin oli myös velvoitteita, joten istuuduin Osuuskumman pöydän taakse kauppaamaan kirjoja. Jonkin verran porukkaa kulki ohi ja muutama kauppatapahtuma syntyikin, mutta salissa istuville ihmisille on hankala myydä. Sain sentään seurailla naamiaisjoukon ohimarssia esiintymään, ja naapurinojatuoleilla kävivät seuraa pitämässä kirjailijat Hurtta ja Nina Korento. Puvut olivat suorastaan huimia! Ehkäpä minulla ei olisi ollut jakoa sillä asulla, jota olin kaavaillut käyttäväni. Foliosta ja pahvista väsätty H-kirjain otsaan teipattuna. Karvan verran yli kuuden jätimme vihdoin con-rakennuksen taaksemme ja lähdimme syömään.

Hellboy ja Lorne! Kuvassa tiettävästi myös Petri Hiltunen ja Hannele Parviala. (kuva: Markku Lappalainen)

Hellboy ja Lorne! Kuvassa tiettävästi myös Petri Hiltunen ja Hannele Parviala. (kuva: Markku Lappalainen)

Olimme jo ohittaneet Kirjailijatalon, kun puheeksi nousi Vuoren julkkarit ja miten minun oli ollut aie poiketa siellä matkallamme syömään. Siinä kohtaa, häpeän tunnustaa, liha oli heikko. Koko päivän murkina aamupalan jälkeen oli ollut pari voikkaria Green Roomissa ja verensokeri oli putoamassa kuin neutronitähti tapahtumahorisonttiin. Sellainen tilanne paitsi aiheuttaa ärtymystä voi myös laukaista päänsäryn, ja migreenihtävän hedarin tahdoin välttää kaikin keinoin. Hetken emmittyäni päätin jatkaa muun joukon mukana ja hankkia murkinaa mitä pikimmin. Jos joskus, tällä kertaa sanonta ’helpommin sanottu kuin tehty’ osoittautui olevan paikallaan.

Valitsimme ravintolan nimeltä Salsa Orkidea ja valtasimme kymmenen hengen pöydän. Meidän perässämme tuli ensin yksi kahdeksan hengen joukkue, ja sen perään tuhannesti kirotun Salorannan posse. Tuomas sentään ymmärsi oman parhaansa ja tunnusti tappionsa syömäkisassa viemällä joukkonsa toisaalle, mukamas tulisemman ruoan perään, ja tämä olikin illan epäilemättä fiksuin veto. Alimiehityksellä toimiva henkilökunta kävi ensin ottamassa tilaukset meidän jälkeemme tulleelta seurueelta ja heti puolen tunnin kuluttua meiltä. Siitä vielä kesti ihan oma aikansa ennen kuin ruoka varsinaisesti saapui ja saatte arvata kolme kertaa, kenen ruoka tuli viimeisenä (kahta ensimmäistä arvausta ei lasketa).

Kannen kuva: Arren Zherbin

Kannen kuva: Arren Zherbin

Odotuksen tuskaa lievensi fiksu keskusteluseura. Olihan pöydän toisella puolella myös Kirjavan Satu ja Jan, mutta shown varasti heidän tylypahkaikäinen tyttönsä Taika, joka vinkkaili kiinnostavia kirjoja minkä ehti. Keskustelimme myös mangasarjoista. Kaiken päätteeksi en voinut muuta kuin kaivaa repustani viimeisen kappaleen kirjaani Sata kummaa kertomusta, ja lahjoittaa sen innokkaalle kirjamaanille. Pääsin tällä teolla hyvään seuraan, sillä myös George R. R. Martin on lahjoittanut hänelle kirjan.

Niin, tosiaan. Nyt ensimmäinen painos on loppu niin minulta, kustantajalta kuin Aavetaajuudeltakin. Sata kummaa kertomusta on myyty loppuun. Pariin hajakappaleeseen voi törmätä turkulaisissa antikvariaateissa, joista kirja myös on ajoittain loppunut tykkänään. Siksipä onkin mitä oivallisinta, että heinäkuun ajan e-kirjaa saa täysin ilmaiseksi Aavetaajuuden verkkokaupasta.

Pizza oli kohtalainen ja iso, mutta upposi pötsiin yleisön epäilyistä huolimatta aika hujauksessa. Henkilökunnan vähyys ei ollut sinänsä henkilökunnan syy, joten lahjoitin Atoroxin jaossa saamani kukan tarjoilijalle. Iltamenoissa kukka olisi vain nuhjaantunut, nyt se toivoakseni pääsi framille jossain. Matka iltabileisiin kulki kavereiden hotellihuoneen kautta, mutta myöhäisestä ajankohdasta johtuen visiitti oli lähinnä kvanttimekaaninen käväisy.

Juha Jyrkäs, Sähköväinö (kuva: Tomi Junnila)

Juha Jyrkäs, Sähköväinö (kuva: Tomi Junnila)

Iltaohjelma oli paikassa nimeltä Musta kynnys, ja ilokseni voin kertoa, etten nimestä huolimatta kompastunut mihinkään koko iltana, ellen sitten omaan näppäryyteeni. Sähkökanneltaja Juha Jyrkäs promosi sunnuntaiaamun tiukkaa koitosta viimeisen roskakirjailijan tittelistä ja kysyi, että haluaisimmeko minä ja Tuomas ehkä sanoa jotain toisillemme ennen ottelua. No rumaksihan se meni, tuli paukutettua suuta puolin ja toisin, kunnes Tuomas totesi että puheet riittäköön ja tempaisi seinän vierestä pehmomiekan. Minkä sitä siinä tilanteessa mahtaa, pakko oli puolustautua ja tarttua miekkaan myös itse.

Tilanne ei ollut vähäisimmässäkään määrin uhkaava. Viime vuonna ottelin syntymäpäivilläni Tuomasta vastaan jokusenkin erän ja voitin matsit varsin helposti. Niin nytkin! Muutamassa sekunnissa kirjailija Saloranta oli polvillaan kuin paraskin Setin palvoja, mutta jotain hän oli sentään oppinut. Lähinnä petollisuutta, kataluutta ja halpamaista huijausta! Ennen kuin tiesinkään, jotain jysähti niskaani ja sen jälkeen iskuja sateli niin, että päässä pyöri. Ilman lasejani en nähnyt mitään ja joka puolelta tuli lyöntejä. Tuomaksen kannattajajoukot olivat saapuneet pelastamaan mestarinsa. Jälkikäteen sain selville, että Tuomaksen lisäksi tähän nelihenkiseen löylytykseen osallistuivat Markus Harju, Aleksi Kuutio ja Nina Korento. Nina! Olen järkyttynyt. Kaikkien niiden iltojen jälkeen, kun käytin aikaani ja annoin hänelle palautetta hänen novellistaan. Kiittämättömyys on maailman palkka, en muuta sano! No, ehkä olisin voinut välillä jotain novellin kohtaa kehuakin, mutta minä kuulun koulukuntaan, jonka mukaan kaikki, mistä en tekstissä huomauteta, on ok.

Sillä hetkellä en kuitenkaan tiennyt missä mentiin, vaan putosin kanveesiin. Hämärästi kuulin Tuomaksen uhoavan mikkiin, että minun olisi parempi olla näyttäytymättä aamulla matsissa, sen jälkeen Nina ja Markus kiskoivat minut tolpilleni ja raahasivat yleisön läpi. Tomi kuvasi tilanteen kehittymisen ja laittoi todistusaineiston myöhemmin illalla YouTubeen.

Paha pari, Tuomas ja Nina (kuva: Tomi Junnila)

Paha pari, Tuomas ja Nina (kuva: Tomi Junnila)

Siitä sitten ilta lutviutui eteenpäin. Otatin Henry Söderlundilla uuden Everything Is Better with Goggles -kuvan itsestäni pidemmällä parralla, ja majoituin ulkoterassin laitimmaiseen nurkkaan nuolemaan haavojani. Pitkin iltaa seura vaihtui moneen otteeseen, Tuomaskin kävi istuskelemassa ja räyhäämässä, mutta selostajamme Jyrkäs piti huolen, ettei kukaan enää äitynyt tukkanuottasille sinä iltana. Kepulikonstejakin haettiin, kyberpunk-antologiasta tuttu Arto Koistinen tarjosi minulle karpalolonkeron salmiakkipommilla ilmeisenä aikeenaan heikentää aamun taistelukuntoani, mutta muut eivät lähteneet leikkiin mukaan ja tuo suunnitelma nyt olisi tarvinnut tuekseen toistoa.

Paikallinen kirjoittajapiiri. Shimo selittää jotain suurta ideaansa. Muiden reaktiot vaihtelevat. Nina: "Niin just, ihan varmaan." Gen: "Ei vois vähempään kiinnostaa." Arren: "Mitä, eikä, onpa kauheeta." Hanne seuraa varovaisen toiveikkaana tilannetta ja Camilla on viisaasti kätkenyt ilmeensä. (kuva: Tomi Junnila)

Paikallinen kirjoittajapiiri. Shimo selittää jotain suurta ideaansa. Muiden reaktiot vaihtelevat. Nina: ”Niin just, ihan varmaan.” Gen: ”Ei vois vähempään kiinnostaa.” Arren: ”Mitä, eikä, onpa kauheeta.” Hanne seuraa varovaisen toiveikkaana tilannetta ja Camilla on viisaasti kätkenyt ilmeensä. (kuva: Tomi Junnila)

Jossain vaiheessa Paikallinen kirjoittajapiiri oli vahvasti läsnä. Itseni lisäksi pöydästä löytyivät Arren, Hanne, Camilla, Nina (se petturi) ja laitajäsenemme Gen, joka ei ole vielä päässyt yhteenkään kokoontumiseen. Puhuimme kertaalleen jo hyytyneestä antologiaideastamme ja päätimme toteuttaa sen. Aiheeksi valikoitui piraatit, mikä oli jälkikäteen havaittuna sikäli onnetonta, että Osuuskumma on jo työstämässä täysin vastaavaa projektia, joten joudumme keksimään uuden aiheen. Kaikenlaisia idiksiä sinkoili ilmassa, mutta Zarquon minut periköön jos yhtäkään niistä muistan.

Jos en esitä parasta oranki-imitaatiotani, tätä tilannetta ei voi järjellisesti selittää. (kuva: Tomi Junnila)

Jos en esitä parasta oranki-imitaatiotani, tätä tilannetta ei voi järjellisesti selittää. (kuva: Tomi Junnila)

Syntymäpäiväsankari Toni Jerrmankin pysähtyi toviksi jutustelemaan. Puhuimme arvosteluista ja millaisia niiden tulisi olla Tähtivaeltajan kannalta. Esimerkiksi seuraavaan numeroon toimittamani arvostelut M. John Harrisonin Tyhjyydestä ja Helena Wariksen Vuoresta saivat kovin erilaiset tuomiot. Tyhjyyttä Toni kiitteli, että olin onnistunut kiteyttämään monia vaikeita seikkoja yksinkertaiseksi esitykseksi, mutta Vuoren arvostelu oli taas aivan liian blogihenkinen. Käyttämäni ilmaisu sopi Tonin mukaan Routakotoon loistavasti, mutta oli kovin huono Tähtivaeltajan käyttöön, ja arvosteluni olikin vaatinut paljon editointia. Tämän jälkeen toivoakseni osaan kirjoittaa paremmin nimenomaan Tähtivaeltajaan sopivaa tekstiä suoraan, kun sinne kirjoitan. Odotankin jo seuraavaa satsia innolla. Splatterpunk-antologian Toni teilasi ja nimitti sitä pohjanoteeraukseksi. Minun oli hankala olla mitään mieltä, sillä en ole kirjaa itse vielä lukenut. Myöskään siinä julkaistu Jake Cannon -novellini ei saanut kiitosta ja se oli Tonin mielestä heikoimpia esityksiäni. Myöhemmän pohdinnan ja Arrenin kanssa käydyn analyysin jälkeen ymmärrän kyllä miksi. Olin ottanut esikuviksi vanhat avaruuspulpit ja käyttänyt juuri niin suoraviivaista juonta kuin tusinakynäilijät vuosikymmeniä sitten. Hahmot olivat turhankin ohuita eikä juonessa ollut syvyyttä. Tribuuttina novellia voi siis pitää onnistuneena, mutta se ei tee siitä hyvää luettavaa. Tämä on seikka, joka on pidettävä mielessä seuraavaa Jake Cannon -novellia työstäessäni.

Toni Jerrman ja synttärikakku. (kuva: Yrjö Mäkinen)

Toni Jerrman ja synttärikakku. (kuva: Yrjö Mäkinen)

Tonin saapuessa sattui huvittuneisuutta herättänyt tapaus. Nimitin Tonia legendaksi ja esittelin hänet nimeltä toisella puolellani istuneelle Ninalle, joka on fandomissa uusi eikä siis mitenkään voi tuntea kaikkia. Nina kysyi rempseästi, että mitäs Toni sitten on tehnyt. Tämä, sekä Tonin vastaus ”en mitään”, aiheutti spontaania, remakkaa ääneen hymyilyä. Kaikki tapahtui hyvässä hengessä, ja selostin Ninalle heti perään muutamin sanoin, miksi Tonia voidaan pitää varsin tunnettuna ja merkittävänä henkilönä fandomimme piirissä. Myönnän nauraneeni itsekin, koska onhan nyt ajatus siitä, että joku ei tuntisi Toni Jerrmania edes nimeltä, aika hassu. Ainakin sellaisen mielestä, joka itse on ollut mukana kohta kaksi vuosikymmentä.

Jäin kuitenkin pohtimaan tapausta jälkikäteen. Miten joku Ninaa ujompi fandom-tulokas olisi kenties reagoinut (tosin alkutilannekin olisi ollut toisenlainen)? Siitä lähdin aprikoimaan sitä, miten helposti lähestyttävä fandom ylipäätään on, ja miltä se näyttää ulkopuolelle. Muistan ensimmäisen käyntini Turun mafiassa Kirjakahvilassa Leilan kanssa joskus 93-94, emmekä me tunteneet ketään. Siltä erää poistuimme jonkin ajan kuluttua huomioimattomina ja palasimme vasta vuoden – kahden päästä TSFS:n videoiltoihin.

Sosiaalisesti aktiiviset on helppo heittää jengiin mukaan yhden viikonlopun aikana, mutta miten esitellä koko valtava fandom-kirjo jollekin hiljaisemmalle? Mistä tällainen hiljainen tulokas tietää, keneltä kannattaa kysyä? Star Wars Galaxies -pelissä jokainen muiden avittamisesta kiinnostunut sai laitettua itselleen (HELPER)-tägin päälle. Coneissa voisi olla käytössä jokin itsensä selittävä rintanappi tai muu vastaava samaan käyttöön. Olisi helppoa bongata tyypit, joille puhumalla pääsisi alkuun, mukaan johonkin pöytäseurueeseen ja samalla tutustuisi kokonaiseen liutaan mielenkiintoisia ihmisiä. Minä ainakin pitäisin sellaista tägiä, joskin saattaisin jemmata sen siksi aikaa, kun käyn systemaattisesti läpi kirjakirpputoripöytiä. Moni on koittanut tervehtiä kirjavimman aikana, mutta harva kahta kertaa. Tai mistäs minä tiedän, en kiinnitä silloin ihmisiin huomiota.

Iltabilepaikka oli hyvä tilaisuus bongailla naamiaisasuja uudemman kerran. Esimerkiksi Petri Hiltusen ja Hanne Parvialan asut olivat jälleen kerran kymppiluokkaa! Etenkin Petrin Hellboy-kostyymin hansikas oli vaikuttava. Hemmetti kun siitä pitäen on poltellut tarve lukea kaikki Hellboyt, BPRD:t ja muut taas uusiksi. Ja itseltäni löytyy vain suomialbumi. Oli sääli, joskin marginaalisesti ymmärrettävää, että Pupupojat vaihtoivat conin jälkeen siviiliin. Myös Emma Frost oli vaikuttava.

Lauantain puolella sattuneisiin asioihin kuuluvat myös Nova ja Kosmoskynä-palkinto. Jälkimmäinen on elämäntyöpalkinto ja se jaettiin nyt Pasi Karppaselle. Pasi on ollut, ja on edelleen, varsinainen työmyyrä, joten STk:n hallituksen valinnalle on helppo nostaa malja. Hienoa Pasi!

Nova-voittajia: Vasemmalla Anu ja Eero Korpinen. (kuva: Magdalena Hai)

Nova-voittajia: Vasemmalla Anu ja Eero Korpinen. (kuva: Magdalena Hai)

Novassa en päässyt top kymppiin, pääsääntöisesti siksi, että viime vuonna tein kaikkeni sulkeakseni itseni kilpailun ulkopuolelle – ja onnistuin! Sääntöjen mukaan osallistua saavat ne, jotka eivät ole julkaisseet omaa kirjaa, ja Sata kummaa kertomusta varmisti, etten enää koskaan jännitä sitä, pääseekö novellini esiraadilta eteenpäin. Vuoden 2013 skabassa ei päässyt (vuonna 2012 sijoituin kahdeksanneksi). Sen sijaan Anu ja Eero Korpinen keräsivät glooriaa. Heidän yhteisnovellinsa päätyi kahdeksanneksi ja Anu nousi omalla novellillaan kisan kakkoseksi! Loistavaa! Diggailin jo Anun tarinasta Murhamystiikassa, ja kummallakin kirjoittajalla on näppinsä mukana toimittamassani (tulevassa) Rillumapunk-antologiassa, joten Nova-tekstejä lukemattakin voin jo ennustaa kummallekin menestyksekästä tulevaisuutta kirjoittamisen saralla. Oli kiva törmätä myyntitiskillä edes ohimennen. Eero on aivan kuin nykypäivän viikinki! Onnittelut myös muulle kärkikaartille!

Jos perjantai olikin katkennut lyhyeen, lauantai venyi pidemmälle kuin olisi ehkä ollut viisasta ottaen huomioon, että ensimmäinen oma ohjelma oli tosiaan kymmeneltä aamulla. Joskus kahden hujakoilla suuntasin kohti kilometrien päässä siintävää yöpaikkaa Arrenin ja Ninan (petturi!) seurassa. Meillä kaikilla oli ollut hyvä ja hauska ilta, mutta etenkin Ninalla myös produktiivinen. Hän jakeli käsintehtyjä käyntikortteja, verkostoitui ja tapasi kansainvälisesti kuuluisia ohjaajia, joiden kanssa keskusteli puvustamisesta ja mahdollisista työtilaisuuksista. No, viimeinen on hieman liioittelua. Ohjaajia oli vain yksi.

Sunnuntai

Tittelin kohtalo ratkeaa Finnconissa sunnuntaiaamuna 13.7. kukonlaulun aikaan eli kello 10. Shimo Suntila ja Tuomas Saloranta kohtaavat eeppisen kataklysmisessä bofferikaksintaistelussa, jonka tuomaroi Anne Leinonen ja selostaa säkenöivä Sähkö-Väinämöinen, Juha Jyrkäs. Cromin ja Cthulhun nimeen, tätä älä jätä väliin!

Voiko viiden tunnin yöunilla lähteä pirtsakasti mättämään bofferilla turpaan? No totta kai voi! Etenkin kun pohjalle on nautittu jälleen vastajauhettua kahvia ja lettuja mansikoiden kera.

Olimme perillä hyvissä ajoin. Mukanani jouduin raahaamaan jopa viittä miekkaa, koska taistelun tuoksinassa voivat aseet hajota sotureita ennen. Pikku hiljaa alkoivat ihmiset valua paikalle. Juha selostamaan, Anne Leinonen tuomaroimaan, Tuomas ottamaan nekkuun. Nina oli tullut meidän mukanamme ja Markus Perhanankin huomasin saapuneen. Kuutio sentään loisti monitahoisesti poissaolollaan, oli varmaan jossain salissa ihmettelemässä, mitä suomispefiä sitä kannattaisi kääntää venäläisille markkinoille.

Taistelutanner oli valittu huolella. Ei sisällä salissa voi mitään väkivaltaista vääntöä järjestää, nurmikenttä sen olla pitää. Rise Pohjola pystytteli kameraa. Yleisöäkin alkoi haahuilla paikalle. Olisikohan siellä kolmisenkymmentä katsojaa ollut, vaiko enemmän? Ajankohta huomioiden väkimäärään ei auta olla kuin äärettömän tyytyväinen.

Anne kertoi yleisölle säännöt. En juurikaan kuunnellut, ei tässä ensimmäistä kertaa oltu miekkamittelössä. Olisi kenties kannattanut kuunnella. Vasta matsin aikana minulle selvisi, että tämä tuomari huomautti myös iskuista selkään. Vuosikausien ankaran treenin sähäköittämät reaktiot takasivat sen, että aina päästyäni vihollisen kömpelyyden vuoksi tämän selustaan rankaisin välittömästi ja armottomasti iskulla suoraan lapaluiden väliin. Onneksi tästä ei syntynyt suurta ongelmaa, huomautuksia vain.

Sääntöjen jälkeen Jyrkäs esitteli tapahtuman, ja toiston uhallakin kerron vielä omin sanoin, mistä koko jutussa oli kysymys.

Boris Hurttahan on ollut jo vuosia, omien sanojensa mukaan, Suomen viimeinen roskakirjailija. Istuskellessamme Maisterin mökillä hän sanoi, että nyt uusia kirjoittajia on ilmaantunut sen verran, että ei hän viimeinen olekaan, ja pohti, että se titteli menisi joko minulle tai Tuomakselle. Minähän olen ollut Hurtan tekstien fani hänen Portti-debyytistään lähtien, joten moinen ajatus on suuri kunnia! Kun sitten Kakskerrasta kotiuduin, kävin kertomassa tapauksesta Tuomaksen Facebook-seinällä ja heitin, varsin huolimattomasti, että joko jakaisimme tittelin sovussa tai kohtaisimme Finnconin takapihalla aamunkoitteessa kaksintaistelun merkeissä. Kannattaa katsoa, mitä suustaan päästää, kun Finnconin ohjelmakoordinaattori on kaverilistoilla. Seuraavana aamuna matsi oli merkitty ohjelmakarttaan. Kirjoittamistaistelu olisi luultavasti ollut liian tylsä ja hidasliikkeinen, ja räppäyskisaan meistä kummastakaan ei ole, vaikka ajoittain sanavalmiita olemmekin. Niinpä asia päätettiin ratkaista bofferein.

Tuomas DiMaggio (kuva: Marjut Katajala)

Tuomas DiMaggio (kuva: Marjut Katajala)

Seuraavaksi seurasi matsaajien esittely. Puuduttavaa tekstiä, kukahan hömelö sitäkin oli ollut kyhäämässä? Asiaan päästiin, kun Tuomas kutsuttiin kentälle. Jotain suunpieksentää siellä tapahtui, en oikein sitäkään kuunnellut. Sitten Tuomas luki alkua uudesta Zargyn-tarinasta, ja myönnettävä on, joskin pitkin hampain, että sehän kuulosti mielenkiintoiselta. Suorastaan roskakirjallisuudelta. Sitten oli minun vuoroni.

Enter: Shimo monster (kuva: Marjut Katajala)

Enter: Shimo monster (kuva: Marjut Katajala)

Haa! Veri kohisi suonissa, humisi päässä. Puhkuin intoa karata kelvottoman vastustajani kimppuun, mutta isku kerrallaan, isku kerrallaan. Ensin kirjallinen. Arvelin Tuomaksen kosiskelevan yleisöä tekstinäytteellä, joten minäkin olin valmistautunut. Melkein puolitoista vuorokautta aiemmin. Tykitin menemään pätkän uutta Jake Cannon -tarinaa, mutta aplodit jäivät vähäisiksi. Ei siksi, ettei yleisö olisi tarinaani arvostanut, aivan varmasti arvostivat, mutta Tuomas, tuo tuhannen tulimainen repuusi iski selkään juuri, kun olin pääsemässä loppuun. Taistelu oli alkanut!

Kuten todettu, vuotta aiemmin olimme ottaneet ystävällismielisiä matseja muutaman kappaleen ja niiden perusteella tiesin Tuomakselta puuttuvan niin tekniikkaa kuin määrätietoisuuttakin. Mikä sitten mahtoi olla syynä, alkava krapula öisestä rilluttelusta vaiko aito voitontahto, mutta mies kävi päälle kuin tuomari Megacityn kaduilla. Helppo ja vaivaton ottelu kääntyi hyvin nopeasti raskaaksi työksi. Miekka iski miekkaan, mutta kipinöitä ei lentänyt. Pulssi nousi, hiki kihosi pintaan. Pian hengitys alkoi tuntua. Näin lähellä urheilua en ole ollut varmaan yläasteen liikuntatuntien.

Tuomaria harhautetaan (kuva: Marjut Katajala)

Tuomaria harhautetaan (kuva: Marjut Katajala)

Jälleen tapahtui asioita, joista sain tarkempaa tietoa vasta jälkeenpäin. Ilman mitään varoitusta tonni neutronitähteä rysähti selkääni, tai siltä se ainakin tuntui. Tarja Sipiläinen, joka osaa vetää ilmeisen hyvin konstailemattoman ja reippaan likan valheellista roolia, kiinnitti tuomarin huomion joillain kassistaan löytyneillä hepenillä, ja tämä loi Markukselle ja Ninalle tilaisuuden toistaa raukkamainen temppunsa edelliseltä illalta. Tilanteen ollessa kolme yhtä vastaan en voinut kuin paeta pitkin yllättävän pieneltä tuntuvaa kenttää. Välillä yritin kääntyä ja taistella, välillä suojata miekallani selkääni, mutta mikään ei auttanut. Tämän löylytyksen jälkeen muistikuvani alkavatkin olla jokseenkin hataria. Kärsin aivotärähdyksestä, hermohepulista, murtuneesta kylkiluusta, sijoiltaan menneestä selkärangasta ja nyrjähtäneestä huumorista. Päivän mittaan oloni parani, mutta huumorista löydän edelleen häiriintyneitä vääntymiä.

Nina Korento ja Markus Perhana (os. Harju) lyövät Shimoa kuin vierasta vorlonia Tuomaksen naureskellessa (kuva: Henry Söderlund)

Nina Korento ja Markus Perhana (os. Harju) lyövät Shimoa kuin vierasta vorlonia Tuomaksen naureskellessa. (kuva: Henry Söderlund)

Shimo pakosalla ylivoiman edessä (kuva: Henry Söderlund)

Shimo pakosalla ylivoiman edessä (kuva: Henry Söderlund)

Huomattuaan tilanteen Anne ajoi ylimääräiset häiriköt pois kentältä ja ottelu sai jatkua, mutta jos siinä jotain merkittävää tapahtui, sitä eivät protonipuuroksi muussaantuneet aivoni pysty enää palauttamaan. Kannustusta, buuausta, huutoja! Katri Alatalo Mustien ruusujen maasta ainakin oli äänessä, mutta en muista, kumpaa hän edes kannusti. Jossain vaiheessa aseeni räjähti kappaleiksi ja adjutanttini Arren ojensi minulle uuden. Voitto tai tappio ei enää riippunut strategiasta tai fiksuista peliliikkeistä, vaan silkasta sinnikkäästä sisusta. Käännähdin hyökkäämään jälleen kerran. Tuomas oli pakenemassa! Hän oli heittänyt bofferinsa maahan. Voitto oli käytännössä minun!

Mutta olisihan minun pitänyt jo tietää, ettei Tuomaksen kataluus tunne rajoja. Hän kaappasi haltuunsa ladatun vesitykin ja antoi soittaa. Osuma rintaan. Toinen. Mitä muita aseita hänellä oli jemmassa, kuinka monta kätyriä oli puolustamassa hänen etuaan? Silmissäni pimeni ja rojahdin maahan. Jossain kaukaa tuomari laski lukuja, mutta olin siitä tietoinen vain samalla tavoin kuin leikkauksen aikana itseään ulkopuolelta tarkkaileva potilas. Hämärästi ymmärsin, että pystyyn oli noustava tai ottelu olisi ohi, mutta ruumis oli kaikkensa antanut. Tuijotin taivaan sineen ja jossain lähellä Tuomas juhli voittoaan.

Tuomas teloittaa Shimon vesipyssyksi naamioidulla laseraseella. Nina ja Tarja ilkamoivat taustajoukkoina. (alkuperäinen kuva: Marjut Katajala)

Tuomas teloittaa Shimon vesipyssyksi naamioidulla laseraseella. Nina ja Tarja ilkamoivat taustajoukkoina. (alkuperäinen kuva: Marjut Katajala)

Vaan turhan aikaisin! Minut oli ehkä laskettu ulos, mutta Anne diskasi Tuomaksen sääntöjen vastaisten aseiden käytöstä. Ottelu julistettiin ratkaisemattomaksi. Raapiuduin ylös. Päässä tykytti. Jostain ilmestyi itse Boris Hurtta! Ajatukset turtana odotin hänen ehkä langettavan oman tuomionsa ottelun tulokseksi, ehkäpä jopa Tuomaksen voitoksi, mutta päätös oli sitäkin kauheampi. Vielä yksi erä. Ei auttanut.

Boris Hurtta käy ojentamassa nuorisoa. (kuva: Marjut Katajala)

Boris Hurtta käy ojentamassa nuorisoa. (kuva: Marjut Katajala)

Kävimme vielä kerran taistoon energiat nollissa ja kaikkemme antaneina. Isku, torjunta, isku. Lopulta vajosimme kumpikin maahan, emmekä enää nousseet yleisön huudoista huolimatta. Ottelu oli vääjäämättä lopullisesti ohi.

Kaikki on ohi. Levätkää rauhassa, soturit. (kuva: Magdalena Hai)

Kaikki on ohi. Levätkää rauhassa, soturit. (kuva: Magdalena Hai)

Tasapeli on toinen tapa sanoa, että me kohtaamme vielä. (kuva: Antti Kiviranta)

Tasapeli on toinen tapa sanoa, että me kohtaamme vielä. (kuva: Antti Kiviranta)

Titteliä ei jaettu, mutta kokkapuheissa jo kohtasimme ensi vuoden Archipelaconissa Ahvenanmaalla. Kaipa sinne sitten pitää lähteä, ellei muusta syystä niin siitä, että silloin höykytän niin Tuomaksen kuin kaikki mahdolliset kätyritkin. Paita märkänä, ruumis yltä päältä leikatun ruohon peitossa linkutin sisään con-tiloihin.


(Roskakirjailijabattlevideo löytyy koko rujoudessaan YouTubesta)

Koska aikaa oli, kipaisin jälleen kunniakierroksen kirpparin läpi, mutta tässä vaiheessa conia valikoima alkoi jo olla tuttu ja olennaisimmat saaliit kaapattu. Kellon tullessa 11 menimme kuuntelemaan Hannu Rajaniemen kunniavieraspuhetta. Hannun keskeinen ajatus puheessa oli, että siinä missä avaruuspuku tarjoaa ihmiselle turvallisen tavan tutkia muutoin varsin tappavaa avaruutta, tieteiskirjallisuus toimii samalla periaatteella mitä tulee erilaisiin tulevaisuuksiin. Tarinoiden avulla voimme hypähtää keskelle kaikenlaista kauheaa, joka tosielämässä nitistäisi meidät hetkessä, ja tutkia ympäristöämme vailla vaaraa. Lopuksi Hannu luki meille novellin kummittelevasta avaruuspuvusta ja vanhasta ompelijattaresta, joka oli osallistunut sen tekemiseen. Väliin mahtui avaruuspukujen tekemisen historiaa, joka oli toiminut novellin taustamateriaalina.

Hannu Rajaniemi (kuva: Shimo Suntila)

Hannu Rajaniemi (kuva: Shimo Suntila)

En ollut saanut coniin mennessä luettua Fraktaaliprinssiä loppuun, sillä olin pöljästi säästellyt sitä ja lukenut hitaasti. Sillä seurauksella, että aika loppui kesken. Käsi ylös, joka yllättyi. No niin, käden saa laskea. Aloittaminenkin vaati Kvanttivarkaan lukemista uudelleen, sillä edellisestä kerrasta oli aikaa liki kolme vuotta enkä tahtonut olla hatarien muistikuvien varassa. Silti, tekosyitä. Tosifanina olisi pitänyt ennakkotilata Causal Angel ja lukea sekin ennen conia.

Jo Jake Cannoninkin vuoksi olisi ollut oivaa päästä kuuntelemaan Tapio Ranta-ahon ja Vesa Sisätön esitystä hulluista avaruuspoliiseista, mutta liikuin verkkaisesti kuin jäätikkö ja sali ehti tulla täyteen. Hannun kaffeeklatschissakaan ei ollut enää tilaa, mikä ei toki tullut yllätyksenä. Se tunti meni haahuiluksi. Optimistina ajattelen, että ehkä löysin silloin taas jonkun kirjan, vaikken tarkkaan muistakaan. Todennäköisyys on kuitenkin puolellani.

Yhdeltä olisi ollut Jukka Halmeen kaffeeklatsch. Jukkahan on fandomin hauskin mies, jopa siinä määrin, että jopa minun heilumiseni vaikuttaa huvittavalta. Ja heilumisesta on tosiaan kysymys. Pariinkin otteeseen olen ollut Jukan apuna jossain ohjelmassa, seissyt taustalla, viuhtonut tarvittaessa ja vastannut nimeen Keijo. Tätä vain ei ole enää tapahtunut vuosiin, tai ainakin aikaa on kulunut sen verran, että raapustaessani Jukan hankkimaan raapalekokoelmaan omistuskirjoitusta jouduin kysymään, mikä se nimeni olikaan. Tämä on vain yksi osoitus fandom-dementiastani, toinen on se, että joudun kysymään aivan liian monelta tutunoloiselta tyypiltä, että mikäs heidän nimensä nyt olikaan. Minä kuitenkin olen Keijo, nyt sen tiedän. Saattaa vain olla, että Keijon taru on päättynyt, on ehkä ollut päättyneenä jo vuosikausia enkä minä vain ole vielä suostunut uskomaan sitä. Ainakaan tässä Finnconissa Keijolle ei ollut tarvetta.

Jukka Halme, nopeampi kuin silmä tajuaa. (kuva: Kati Clements)

Jukka Halme, nopeampi kuin silmä tajuaa. (kuva: Kati Clements)

Niin suuresti kuin olisinkin halunnut teilata jonkun pahaa-aavistamattoman fanin, kaapata hänen paikkansa kahvipöydässä ja päästä turisemaan fandom-idolini kanssa, se ei valitettavasti käynyt päinsä. Ei siksi, etten olisi ollut riittävän kylmäverinen kauheuksiin, mutta minun oli aika mennä seuraamaan ohjelmaa maailmankaikkeuden parhaista turistikohteista. Tarkoitan tietenkin vetämään sitä! Kanssani olivat Kaukamoisen maailmasta saapunut kauppias, lempinimeltään Turjake, Mustien ruusujen mailta kotoisin oleva Emäntä, ja Umbrovian susileidi Rahel Barucha, josta istuin mielelläni mahdollisimman kaukana. Ihmissuden suolistamaksi joutuminen menettää jotain hohdokkuudestaan muutaman kerran jälkeen.

(vas) Umbrovialainen ihmissusi, Talvilaakson Emäntä, Pohjolan Turjake ja hyvin epäilyttävä matkaopas Jake Cannon. (kuva ja kuvateksti lainattu blogista http://salainenelama.blogspot.fi/)

(vas) Umbrovialainen ihmissusi, Talvilaakson Emäntä, Pohjolan Turjake
ja hyvin epäilyttävä matkaopas Jake Cannon. (kuva ja kuvateksti lainattu blogista http://salainenelama.blogspot.fi/)

Maailmojen kattaus oli kuin luotu kesäkuumalla esitettäväksi. Pakkasta, jäätiköitä, pakkasta, lunta, paleltuneita ruumiinosia, amputaatiota, pakkasta ja hyinen kuolema kaukaa lämmöstä, siinä olivat kohteiden yhteiset myyntivaltit. Turjakkeella oli tarjolla hengellisiä kokemuksia kärpässienten kanssa ja tuntui käyttävän termiä poronkusema lähinnä tilavuusmittana. Emännällä oli tarjota tukikohdaksi oma majatalonsa, josta käsin ulkoilmaretkiä oli mahdollista tehdä. Mielellään sai jäädä majataloon vaikka koko loman ajaksi, kunhan kukkarossa riitti kolikoita. Rahel esitteli rennosti monenlaisia kohteita eri maista, mutta tuntui innostuvan aina, kun puhe palautui Umbroviaan, vallananastaja Andros Luopioon tai lihansyöntiin missään muodossa. Juuri tällaisia tilanteita varten on hyvä asemoida parin ihmisen puskurivyöhyke itsensä ja verenhimoisen pedon välille.

Kaikkinensa ohjelma täytti sen tarkoituksen, jonka olin sille jo viime vuotta varten visioinut: esittelimme kolme fiktiivistä maailmaa, joihin oli mahdollista lähteä retkelle vierailemalla sopivalla myyntipöydällä tai vaikka kirjastossa. Kiitos, Magdalena Hai, Katri Alatalo ja Petteri Hannila! Jälkianalyysin valossa keksin kyllä lisättävää ohjelman tulevien iteraatioiden ohjeistukseen. Vaikka yleisön on hyvä ymmärtää, millaisia vastuksia matkalla on mahdollista kohdata, niiden suora myöntäminen ja vapaaehtoinen nimeäminen saattaa toimia matkalaisia karkottavasti. Toisaalta jokainen turistirysä haluaa ne helpoimmin hoopotettavissa olevat asiakkaat, koska heiltä voi nyhtää fyrkkaa tuhannella eri syyllä. Ehkä fiksumpi kansanosa onkin syytä pitää poissa tieltä.

Rahel Barucha pohtii, sanoisiko keskustelukumppanilleen päivää vai viiltäisikö saaliinsa vatsan auki. (kuva: Anne Leinonen)

Rahel Barucha pohtii, sanoisiko kuvaajalle päivää vai hyökkäisikö takaa lähestyvän saaliin kimppuun. (kuva: Anne Leinonen)

Epäilen, josko Scott Lynchin kahvihetkessäkään olisi ollut tilaa, mutta mepä olimme buukanneet itsemme jo lauantaina mukaan. Siispä mustaa sumppia masiinasta ja kirjailijan juttuja kuuntelemaan. Tavoilleni uskollisena en ollut Locke Lamoran valheitakaan lukenut, toistuvista kehotuksista huolimatta, mutta tämän kahvihetken perusteella on enää kysymys ajankohdasta. Olen varma, että pidän erityisesti siitä kohtaa, jossa se tyyppi siinä duunaa sitä juttua. Kerroin tämän klatschin päätteeksi kirjailijalle itselleenkin.

Lynch oli kerrassaan hauska ja aidosti innostunut jutuista, joista kertoi. Minua jäi kovasti kiinnostamaan con-malli, jossa osallistujia on sellaiset 150, paneelit pidetään yhdessä linjassa ja väliin jää reilusti aikaa haahuilla ja jatkaa paneelin aiheista keskustelua satunnaisen seuran kanssa. Kun jokainen on aina kuullut saman paneelin samaan aikaan, con-kokemuksesta tulee intiimi ja yhteinen. Muistuttaa vähän televisiosarjojen seuraamista joskus 80-90-luvuilla, kun uudet jaksot nähtiin aina yhtä aikaa, koska vaihtoehtoja ei ollut.

Scott Lynch (kuva: Kati Clements)

Scott Lynch (kuva: Kati Clements)

Lynch valotti myös elokuva- ja tv-sarjaoptioiden mekaniikkaa. Joku voi maksaa selvää rahaa oikeudesta tehdä romaanista elokuva, ja jättää elokuvan tekemättä. Joku toinen taas voi ostaa oikeudet kehittää tv-sarjaa, ja pitää koko maailma pimennossa asioiden kehittymisestä. Ulkopuoliset, kuten kirjailija itse, voivat vain arvailla, mitä on tapahtumassa, jos mitään. Onko kyseessä hitaasti kehittyvä tilanne vai katala juoni ostaa potentiaalinen kilpailija pois markkinoilta samalla, kun kehittää itse jotain samansuuntaista produktiota toisesta lähteestä? Kaikki on mahdollista, ja lopputuloksen näkee vain ajan kanssa.

Bonuksena saimme seuraamme myös Elizabeth Bearin, jonka myötä Lynch alun alkujaan päätyi Finnconiin. Kaksi yhden hinnalla, sano, niin koko conille kuin meille kahvittelijoillekin. Sinänsä harmi, että missasin heidän esityksensä siitä, miten kahden luovan ihmisen yhteinen koti toimii, mutta onhan moisesta omaakin kokemusta hiukan ehtinyt kertyä.

Näin minusta tuli Scott Lynch -fani. Hänen tuotannostaan en osaa vielä sanoa mitään, ensin pitää lukaista yksi romaani.

Loppu alkoi olla lähellä. Ellei nyt maailmaloppu niin ainakin Finncon. Oli aika viimeisen definitiivisen paneelin. Definitiivisen definitiivisen. Lopun sanoja olivat lausumassa Petri Hiltunen, kunniavieras Jukka Halme, Vesa Sisättö ja nimetön hologrammi, joka vaikutti lähes elävältä, mutta tokihan ihmisosallistuja olisi merkitty conin ohjelman tietoihin. Kyseessä voisi muutoin olla myös henkilökohtaisesti kokemani harha, mutta minulla on valokuva todisteena.

Definitiiviset panelistit. Petri Hiltunen, Jukka Halme, Vesa Sisättö, hologrammi (kuva: Shimo)

Definitiiviset panelistit. Petri Hiltunen, Jukka Halme, Vesa Sisättö, hologrammi (kuva: Shimo Suntila)

Haikaloja! Jeesus, natsisikoja, jättiläisapinoita! Ponipornoa, haipornoa! Mutta mihin jäi jeesusnatsisikaporno jättiapinoiden kanssa? Löytyykö sitä nyt netistä, kun lausuin ajatuksen ääneen? Suoraan sanoen en uskalla tarkistaa. Panelistit loivat katseen kaikkeen siihen, mitä uutta on sattunut aiempien paneelien aihealueilla. Esimerkiksi haielokuvia on tullut kymmeniä, enkä yhtään epäile etteivätkö kaikki olisi aivan yhtä laadukkaita. Zarquon ja Cthulhu minua niiltä suojelkoon.

Paljon jäi lopulta sanomatta ja kokonaisia aihealueita käsittelemättä, mutta definitiiviset on nyt pantu pakettiin, samaten kuin bimbopaneelit, joista en ikinä nähnyt ainuttakaan. Definitiivisetkin jäivät tähän yhteen. Missatut tilaisuudet ja silleen, kyllähän te tiedätte. Näkemättäkin on selvää, että meno niissä olisi ollut kovaa, sen puolesta todistivat jonottajat salin ulkopuolella reilusti ennen ohjelmien alkua.

Ja siinä se. Viimeinen kierros kirpparilla. Jossain vaiheessa päivää Johanna Sinisalo suositteli tuomaansa kirjapakettia ja tinkasi hintaa niin alas, että pakko tilaisuuteen oli tarttua. Ian Watsonin Book of Mana -duologia vahvoine Suomi-viitteineen siirtyi omistukseeni. Vielä olisi ollut jäljellä hyvää seuraa ja päälle Dead Dog, mutta kyyti kotiin oli lähtemässä, ja aina ei voi osallistua. Vaan kerta kiellon päälle. Viimeisen kaappauksen tein Liken tiskillä, kun säälittävänä kyselin alennusta erään kirjan viimeiseen kappaleeseen. Jotain bibliofiilisestä tuskasta varmaan näkyi kasvoillani, sillä häpeällisen alhaiseen tarjoukseeni suostuttiin.

Paluumatkalla oli aikaa hengähtää ja luoda jonkinlainen katsaus menneeseen viikonloppuun. Olisiko ollut jopa paras Finncon ikinä? Tämä tunne ei ole sinänsä uusi, samaa mietin viime vuonna Helsingin conin jälkeenkin. Hemmetin hyvä con joka tapauksessa ja järjestäjät ansaitsevat aivan järjettömät kiitokset työstään!

Voisin kiittää nimeltä loistavia tyyppejä, mutta päätyisin nimeämään varmaan puoli fandomia. Voisin listata kovia juttuja, mutta mitäpä muuta tämä reilun 5000 sanan selostus on kuin pitkä, lavea lista hyvistä jutuista. Pari juttua nostan kuitenkin esiin.

1) Roskakirjailijabattle! Scifiä ja kirjoittamista voi harrastaa myös näin, näyttävästi ja mäiskeellä. Ensi kerralla vedämme vielä kovemmin! Siinä välissä tuotamme Tuomaksen kanssa yhteisteoksen, Zargyn / Jake Cannon -pokkarin, joka ottaa luulot pois.

2) Toni Jerrman nimitti minua legendaksi! Mitä ihmettä!? Tonihan se legenda on, oli jo, kun minä tulin fandomiin. Jotain olen siis tehnyt jossain vaiheessa oikein, kun Tonin kaltainen Sobornost-jumala lausuu kiitokset.

3) Hannu Rajaniemi toivoi, että kirjoittaisin lisää raapaleita! Maailmankuulu, rankasti fanittamani scifikirjailija pitää minun raapaleistani niin paljon, että haluaisi lukea niitä lisääkin. Ehkäpä kirjoitankin. Tarkoitan, miten voisin olla kirjoittamatta?

4) Atorox-kakkonen! Ei muuta kuin kirjoittamaan lisää, sitä kansa selvästi haluaa.

Henkinen saaliini oli siis valtaisa. Eikä se kirjallinenkaan saalis aivan onnettomaksi jäänyt. Kirja tulee kirjan luo.

Shimon ja Arrenin saalis, Finncon 2014

Shimon ja Arrenin saalis, Finncon 2014

Interview with Hannu Rajaniemi

(The following interview was done on 4th of June in 2011. I asked most of the question, Hannu Rajaniemi answered them, Leila Paananen typed it all up and Jenni Perälä translated the result into English. The interview was originally published in Spin 2/2011 and is published in my blog Routakoto with permissions from Leila and Jenni. Thanks guys, and cheers to Hannu who was a fine chap to chat with. -Shimo Suntila)

Hannu Rajaniemi

Hannu Rajaniemi

Author Hannu Rajaniemi (b. 1978) currently lives in Scotland and writes in English. He has studied at the universities of Oulu, Cambridge and Edinburgh and completed his Ph.D in string theory at the University of Edinburgh. He has published several short stories and one novel, The Quantum Thief, which was translated into Finnish in February. The novel is the first of a trilogy, and he is already writing the sequel.
Hannu Rajaniemi visited the Akateeminen kirjakauppa bookstore in Turku, on Saturday, 4 June 2011. He attracted a considerable audience. People listened and asked questions as the writer talked about his book and writing. He was interviewed by Shimo Suntila, a sf/f veteran from Turku.
There were several members of Spin’s editorial staff in the bookstore, and it is our pleasure to cover the event for those readers who could not make it there. After the interview and book signing, Hannu and some members of the audience went to Café Art to continue the discussion over a cup of coffee.
On the next day, Hannu attended the International Science Day seminar which was a part of Turku Capital of Culture year programme. In the seminar, a number of leading European quantum physicists came together to introduce the field’s latest discoveries to ordinary laymen.

KvanttivarasShimo: Is it true that only you got the book deal for the trilogy on the basis of only one chapter?

Hannu: Actually, when I got the book deal, I didn’t know that the story would grow into a trilogy. In addition, I had already published a few short stories at that point, so the chapter was not the only text the publisher had read from me.

Shimo: What is your vision of humanity’s future?

Hannu: Collaboration between the human mind and the machine. In a way I think it’s quite likely that our relationship with computers and technology becomes much more intimate. It’s already possible to create different interfaces between the brain and computers. For example, it’s possible to move a cursor on the screen with the power of thought, or to control a robotic limb. It doesn’t mean we’re able to read thoughts, but we’re capable of giving a human being an extension towards the digital world. I believe that development like this will probably take place.

Shimo: In The Quantum Thief and in your other texts, too, quantum dots are an essential thing. If we speak in school physics terms, what is a quantum dot and how does it work?

FraktaaliruhtinasHannu: I must say that the quantum dots in The Quantum Thief are a little more magical. The technology is quite difficult to explain at this point, but it might be developed in the future. The term and the idea come from the field of real physics. Quantum dots are electron clusters which are created in semiconductors, kind of artificial atoms which behave like atoms, at least to some extent. However, the structure of their virtual electron shell can be modified, so they can be used to build matter which can be manipulated. The American inventor William McCarthy has taken this idea quite far.

Shimo: Quite far? What kind of innovations would we need in the world today to be able to create matter like this? Which things are already there and which are still needed?

Hannu: In the field of quantum dots, it’s quite difficult to estimate. But if we think that there are physical items or organisms which can be programmed, then we must be getting close to having programmable biological organisms. It was only last year when a researcher, who was one of the main forces behind the Human Genome Project, revealed a bacterium with a completely artificial, man-made genotype. They had thought really closely about the proteins which the bacterium produces, and the way the bacterium behaves. Maybe this way leads towards incorporating the digital world with the physical one.

Shimo: I already mentioned a couple of your texts but didn’t name them. I was talking about the short stories ”Elegy for a Young Elk” and “His Master’s Voice”, which have also been published in Finnish. They both include quantum dots and smart matter and other similar elements. Do the stories belong to the same universe with The Quantum Thief, since the book is not about the Earth?

Hannu: “His Master’s Voice” takes place in the same world, in the The Quantum Thief’s past. I’ll have to promote this short story for those who haven’t read it by telling that it’s a science fiction version of the old Puss in Boots story where the brave cat and dog rescue go through a series of adventures as they save their master from trouble.

Shimo: “His Master’s Voice” has been published in the Finnish online magazine Usvazine, which means everyone can find it and read it. Just google the story’s Finnish name, “Isännän ääni”, and Hannu Rajaniemi, and you’ll find it.

#

Shimo: Science fiction means many things, but one of its themes is that it speculates about the future. What is going on in the literary field right now, what are the clearest visions in today’s science fiction?

Hannu: To me, it appears that science fiction writers have caught on cognitive neuroscience. New instruments have been invented during the last ten years, and with them it’s possible to measure brain functions closer than before. The understanding of the human mind is growing more and more into an empirical science where it’s possible to take a look at what happens inside the head. It’s all still in square one, but there are science fiction writers like Scott Bakker, whose book Neuropaths speculates what might happen when we the mind’s architecture is altered. In a way human beings become aliens instead of finding aliens in the space.

Shimo: You’re still writing two novels which take place in this world. Which places will the books shed light on? The Quantum Thief mainly takes place on Mars.

Hannu: In the next book, The Fractal Prince, which I’m writing right now, we will see planet Earth. The Quantum Thief only hints about what happened there. There is, for example, a town with jinns and flying carpets and Arabian Nights style constructions.

Shimo: Is it likely that the story will only take one book plus the following two? A certain George Martin started writing a fantasy novel which expanded into seven. Do you already have a tight plot in your mind? Can you say that this is it, or is it possible that the story will spread?

Hannu: I mean to finish the story in the three books. In fact, my book deal was originally for three books, not for a trilogy. I tried to cram all possible ideas I had into the first book, but then decided to expand it into three books. So the story has an ending.

Shimo: Each writer has influences. Your reading has an effect on your thoughts. What are you reading right now?

Hannu: At the moment I’m reading quite a lot of magical realism, which means Argentinean writers such as Julio Cortazaria and Jorge Luis Borges. There are many exciting themes in their texts which change the reality in an unexpected manner. In The Fractal Prince, these themes become more concrete. These two authors are a good example of what I’m reading right now.

Someone in the audience: Hannu, your microphone went off.

Hannu: It did? Did everyone hear me? Well, I guess you can hear me if I speak out loud.

Shimo: You can also take my microphone.

#

Quantum ThiefShimo: Shared worlds. Some writers take a world which they have created and open it for other writers: come and play, it’s a shared playground. Would you be interested in participating in a project which someone else created?

Hannu: Yes, possibly. I used to play role-playing games quite actively, and sharing the world was precisely the important element. It’s nicer to be creative together. It depends on the project, though. When it comes to my own worlds, I’m a bit possessive, because in science fiction, building the world is often intertwined with the themes, the characters and the story. But maybe I could join some bigger, shared project.

Shimo: Actually, you just answered my next question. Would you be interested in creating a project in which others could participate?

Hannu: Certainly, as long as time and energy permit. I used to do such things on the role-playing front. The role-playing club of the University of Oulu created a shared fantasy world where all kinds of exciting things took place.

Shimo: What are your thoughts about fan fiction?

Hannu: Positive. I think people have a right to use – I mean, if some people are inspired by the characters which someone created, why couldn’t they play with them if it feels natural to do so?

Fractal PrinceShimo: The next question is quite broad – you’ll have one minute to answer. Where is humanity going?

Hannu: Humanity is going towards the future, following different paths. I hope it’s an optimistic future, although we have created some big problems for ourselves. People are currently talking about what is called the Anthropocene, the historical period when man really starts to control the Earth’s ecosystem and even its climate. As a consequence, it’s time we take responsibility for it. There is a revolution taking place for the first time in the history of science. Humanity’s role has usually grown smaller and smaller as we have learned about the world. Right now things are turning upside down on Earth, and our role is bigger than the role of any other life form. It’s time we get a grip of ourselves and take responsibility for what we are doing here.

Shimo: This gives me at tenuous link. You are one of the founders of a consultant company which works, for example, for the UK Ministry of Defence. You can’t reveal everything, of course, but is there something you can tell about what the company does?

Hannu: In ThinkTank Maths, we try to use mathematics to solve real-life problems which come up in the industrial sector. Usually there are two problem types. In engineering sciences, there are technical problems which engineering maths can’t solve. Then there are the complex, operative problems of big companies, where you need to manipulate different resources and optimise their use.

Shimo: It’s dawning on me that what you do could really offer this world some solutions.

Hannu: Well, mathematics is quite a formidable tool and language to solve problems with. One fascinating branch of mathematics, which will also be important during the Anthropocene, is the understanding of complex systems such as the economy and biological systems. In these fields, we are still lacking proper mathematical languages we could use to solve problems. We really need them.

Shimo: Does anyone in the audience have any questions, something new or some follow-up to what we have already talked about? Don’t hesitate.

Someone in the audience: It’s clear that your Finnish is still very good, so the book is published in two languages which you know really well. What is it like? Usually when a book is translated, the writer thinks, “okay, a translation, greath, but has no clue what the translation is like.

Hannu: In the beginning it actually a bit weird to read your own text as someone else’s translation. But when the Finnish translator Antti Autio and I started collaborating more, it turned out to be quite a nice process. I’m very impressed by what Antti has done, I don’t think I would have been able to do it myself. Somehow Antti has managed to translate the elements of the original text into Finnish. But it was a weird cognitive experience to read the English-speaking me in Finnish.

Someone in the audience: Did you learn something new about your own book, about what you had written? Was there anything concrete, something that you grasped better or in a new way?

Hannu: Maybe it brought up some stylistic things which I have in mind for the next book. Actually Antti discovered a couple of holes in the plot, and we fixed them in the Finnish edition. In that way, the Finnish issue might have been even better.

Someone in the audience: Writers always get this question, but who have been the biggest influences on your writing? Based on the Finnish translation, it seems you have read at least Reynolds and Simmons.

Hannu: Actually, I haven’t read Reynolds, although I know Alastair Reynolds. I like Dan Simmons a lot, but I’d still say that my biggest influences have been Roger Zelazny ja Ian McDonald, to mention some. And of course Maurice Leblanc who created the Arsene Lupin character in the beginning of the last century.

Shimo: Will you only write in English from now on, or do you plan to write something in Finnish?

Hannu: Of course I get an itch to write in Finnish every now and then, and I suppose I will have to scratch it at some point in the near future.

Quantum Thief anotherShimo: What about our time – have we used it up or do we still have some left?

Bookstore staff member: Feel free to go on for as long as you like.

Shimo: I’m interested in hearing how you have settled in the British Isles. How is it, compared to Finland? Does travelling to Finland still feel like coming home, or is this only a curious place from the distant past where it’s nice to stop by?

Hannu: Of course it feels like coming home, and sometimes I get really nostalgic about Finland. In the UK, you of course spot differences. For example, the banks, the railways and the traffic actually never work properly.

Someone in the audience: It’s always better than the Finnish state railways.

Hannu: Yes, I’ve heard about some Pendolino trains which have brought the railways’ reputation down. Scotland is a distinct place in the British Isles and I think that in many ways the Scots are like the Finns; they have the tendency to get a bit depressed, drink more than might be good for them, and they also have a problematic relationship with the neighbour who shares a long history with them.

Shimo: Since there are several writers in the audience, do you have any tips to share? I’m sure they would love to hear something from a guy who made it. How do you get through?

Fractal Prince anotherHannu: Personally, my most important experience is learning to live with frustration. You need to learn to accept that if you want to do something creative, then at some point you inevitably end up in a situation where you’ve had enough and you’re running into a wall. You just have to endure it until some stimulus brings you out of the darkness. And about getting published, I’d say you should take advantage of the publishing opportunities the Internet has to offer. Publish a lot of short texts, try different kinds of writing and find out which feels the closest to you. It’s also good to remember that traditional book publishers aren’t the only way. You can publish e-books and things like that at your own expense and get published that way.

Shimo: Do you visit many science fiction cons and events?

Hannu: I’ll be in Eurocon, in Stockholm, in a couple of weeks. Come there, everyone. I’ve also tried to visit Finncons if I have had the chance.

Shimo: This year, Finncon is in the middle of July, in Turku. It’s a free event, so do come there. Hannu, too, if you still happen to be around.

Hannu: I might have to skip it this time, but we’ll see.

Someone in the audience: Is writing a lonely process for you, as they always say, or have you worked on your texts with the people around you when you have been in the phase where you run against the wall?

Hannu: That’s exactly what I’ve done. Actually, that’s a tip I’d like to add. I recommend that you should join a writers’ circle. You get blind to your own texts so easily, and it’s really good to have someone who comments on them. In Edinburgh, we have an excellent circle, the Writers’ Bloc, whose member I’ve been for the last ten years and where I have learned everything I know about writing. The members of the Bloc played an important role in solving many blocks in the Quantum Thief trilogy.

Shimo: There have are many other well-known writers in the Writers’ Bloc. Could you tell something about them?

Hannu: Perhaps the best known is Charlie Stross, who hasn’t been translated into Finnish a lot but whose works I do recommend. Charlie is a very versatile writer who writes both thrillers with a supernatural, Lovecraftian twist, and lively SF which takes place in the far future, as well as sharp-eyed speculative fiction about the close future. Another writer is Alan Campbell who writes fantasy and has published books called Scar Night and God of Clocks. They are more in the field of urban fantasy and new weird. And Caroline Dunford, who has written theatre plays for the BBC and a couple of novels. And many others who haven’t made a breakthrough yet, but certainly will.

Shimo: Do you already know what you want to write when the Quantum Thief trilogy is done?

Hannu: I’m sure it will be something completely different from The Quantum Thief. I’m drawn towards fantasy, but I have no clear plans.

Shimo: Does the audience still have questions? Here’s your once-in-a-lifetime chance.

Someone in the audience: Will the sequels take us back to the Finnish Koto? They’re very interesting.

Hannu: Yes, we’ll get back to them quite soon, there will be more about them in The Fractal Prince.

Shimo: I need to check this: apparently the character called Mieli* is also Mieli in the English text?

Hannu: Yes.

Shimo: I only found out about this yesterday. I always thought her name is Mind, but then I found out she’s Mieli in English, too. It was confusing.

Hannu: Mieli and the other Oortians are meant to be Finnish, and I hope they have some Finnish characteristics, too.

Shimo: Did the audience still have questions? I repeat, this is your once-in-a-lifetime chance. Going once… twice…

Someone in the audience: What is your topic at the the International Science Day tomorrow?

Hannu: Tomorrow I’ll talk about creativity in writing and in science, or in mathematics, to be more specific, and the usefulness of different restrictions and sanctions in them both.

Shimo: I heard they will show some documentary film, too.

Hannu: The documentary has been made by a group of Italian physicists, it’s about light on a quantum mechanical level. They observe single atoms as they absorb and emit photons, or the energy particles of light. They have recorded a remarkable process on film and for us to see.

Shimo: I’ve given what I’ve got, and it seems our audience is not bubbling with questions, either. So, ladies and gentlemen, Hannu Rajaniemi. Let’s give him a big hand!

* Translator’s note: mieli is the Finnish word for the mind.

Turconen 2012


Tapahtuma: Turconen
Aika: 22.9.2012

Turcosta lähdettiin suunnittelemaan reilu puoli vuotta sitten. Itse en ollut osallisena järjestelyvastuusta, siihen ryhtyivät Tero Ykspetäjä, Harri Miekka, Harri Kiiskinen ja Pasi Karppanen. Kiitoksia vaan, poijjaat, eilinen oli loistava päivä hienossa tapahtumassa!

Itse, kysyttäessä, lupauduin kirjoittamaan Turcosen sivuille pienen esittelyn tapahtuman kunniacieraasta J. Pekka Mäkelästä sekä haastattelemaan miestä itse tapahtumassa. Jälleen piti kutinsa se vanhan kansan viisaus, että hyvin tehdystä työstä on palkkana lisää työtä, ja menin lupaamaan pidennetyn esittelyn ohjelmalehteä varten. Mukana luonnehdinnat Mäkelän viidestä kirjasta. Samassa rytäkässä tulin tehneeksi oman lukuennätykseni, viisi kirjaa yhdeksässä päivässä. No, rajat on tehty rikottaviksi.

Turcosen tapahtumapaikkana oli Turun pääkirjasto korttelin päässä kauppatorista. Sen keskustammaksi ei juuri pääse ryhtymättä Väyryseksi (iä, iä!), joten hyvä näin. Tilaksi oli varattu Studio, jossa oli istumatilaa muutamalle kymmenelle. Aivan aamulla ovien avauduttua tuolien määrä vaikutti hivenen optimistiselta, mutta Mäkelän noustessa lavalle sali alkoi jo olla täynnä.

Tilaisuuden avasi kirjaston edustaja kertomalla e-kirjoista ja niiden lainauksesta. Päällimmäiseksi mieleen jäi, miten tympeä nykyjärjestelmä vielä on. Toisaalta tässä voisi olla hyvä sauma saada esimerkiksi URSin ilmaiseksi julkaisemia antologioita kirjastoon kaiken kansan ulottuville ja jopa näkyville. Saatavissa olevien e-kirjojen määrä kun ei huimaa päätä. Ehdotankin, että Musta, Valkoinen ja Harmaa antologia ainakin annettaisiin kirjastojen käyttöön. Ties vaikka löytyisi lisää lukijoita, jotka myöhemmin etsisivät käsiinsä muita URS-julkaisuja.

Mäkelän kunniavieraspuhe oli jokseenkin epäperinteinen ja juuri siksi niin hieno. Tekstinäytteiden lukua säesti baritonikitara tai jokin muu efekti. Etenkin Muurahaispuusta napattu unenomainen pätkä, jota Mäkelä rytmitti sekä puheen kiivaudella että taustalla kuuluvalla kellon tikityksellä oli hengästyttävä kokemus. Samaan ei oma, äänetön lukeminen yltänyt.

Haastattelussa J. Pekkä Mäkelä, kyselyiässä Shimo Suntila

Puheen jälkeen koitti kunniavieraan haastattelu, jota olin hieman hermoillut. Perinteisesti vasta deadline oli pakottanut minut ryhtymään puuhaan, tai pikemminkin tuuppaamaan homman vihdoin työlistalla seuraavaksi. Sitä ennen neljä iltaa oli palanut novellin editointiin. Joka tapauksessa muutama merkintä paperissa, koostettu edellisenä päivänä vajaassa tunnissa, ei antanut syytä erityiseen itseluottamukseen. Lisäksi tapaan pälpättää, kun jännittää. Silti, näistä seikoista huolimatta, haastattelurupeama sai kiitosta useammaltakin taholta, ja itsekin mietin heti jälkeen, että tämähän meni hyvin. Suurin kiitos toki kuuluu J. Pekalle ja hänen kiinnostaville vastauksilleen. Häntä menen mieluusti kuuntelemaan uudelleen ensi vuoden Finnconiin, jossa hän myös on kunniavieraana. Kehotan muitakin yhtymään tähän pyrkimykseen.

Myyttisen pulpin lähteitä jahtaamassa maestrot Saloranta, Nummelin ja Sisättö

Seuraava aihe oli pulp-kirjallisuuden uusi tuleminen, josta olivat kertomassa Tuomas Saloranta (URS-liikkeen primus motor), Juri Nummelin (kaikenkarvaisten antologioiden monitoimiottelija), Vesa Sisättö (menestynyt pulp-kirjailija) ja eturivistä kommentoiden Boris Hurtta, joka tykitti menemään suuria totuuksia. Merkittävä pala keskustelua koski pulpin määritelmää, joka vaikutti yhtä yksinkertaiselta kuin science fictionin tarkka rajaus. Samalla kun peilattiin kaukaista historiaa, katsahdettiin myös kioskikirjallisuuden menneisyyteen Suomessa ja lopuksi hahmoteltiin, mitä pulp voisi olla tulevaisuudessa. Onko se e-kirjoina julkaistua viihdettä, Prisman hyllyssä myytäviä kummitustarinoita vai kenties jotain ihan muuta?

Koska mikään ei ole yhtä absoluuttinen totuus kuin mielipide, oli keskustelu suosikkiscifihahmoista hyvinkin antoisa. Etukäteen lupautuneista panelisteista paikalla oli Nadja Sokura ja Sari Polvinen, sairastuneita paikkaamaan rekrytoituja puolestaan edusti Ben Roimola ja allekirjoittanut. Tehtävänanto oli hyvin yksinkertainen: Nimeä suosikkihahmosi ja perustele. Muut saivat sitten kommentoida muiden valintoja ja yhdessä vaiheessa punnittiin, kuka näistä voittaisi, jos he ottaisivat matsin keskenään. Nadjan valinta oli Sarah Connor Terminaattori-saagasta, minä liputin tottakai kapteeni James T. Kirkin puolesta, Sarin suosikki oli C. J. Cherryhin Cyteen-romaanin päähenkilö Ariane ja Ben liputti Valerianin ja Laurelinen puolesta. Arianea en (vielä) tunne, mutta en voi kyllä sanoa nyrpisteleväni yhdellekään esiinnostetulle hahmolle. Yleisökin tuli mukaan jutusteluun johdattaen pohdinnan myös pahisten leiriin. Koko hässäkkää usutti vauhtiin Tero omilla kysymyksillään hallintapaneelien takaa. Harmi että aika loppui, keskustelut olivat mielenkiintoisia ja hyvin niitä olisi jatkanut vielä tunnin lisää.

Viimeisenä ohjelmana Jukka Halme ja Marianna Leikomaa suositteli kiinnostavia kirjoja lähimenneisyydestä ja välittömästä tulevaisuudesta. Lista herätti suuria lukuhaluja ja kaikille, etenkin Turcoseen osallistumattomille, onneksi tuo lista tulee julki ja yleiseen jakoon. Nostona listalta poimin Kim Stanley Robinsonin teoksen 2312, joka luotettavista lähteistä peräisin olevan tiedon mukaan pitää olla luettuna, jos aikoo ylipäätään keskustella nykyscifin suuntauksista tulevana vuonna. Mainitsen myös Hannu Rajaniemen seuraavan kirjan The Fractal Prince, jota Marianna odottaa malttamattomana, koska aivan ensiksi eniten myös minä odotan juuri sitä.

Varsinaisen tapahtuman jälkeen vierailimme Turun Sarjakuvakaupassa kadun toisella puolen ja sain mukaani pari arvosteltavaa sarjista. Pysykää kanavalla. Sammakon kirjakaupassa nurkan takana oli jaossa Mäkelän signeerauksia, mutta tämän rastin olin itse jo hoitanut aiemmin kuntoon ja lähdin kiikuttamaan jälkikasvun yökamppeita anoppilaan. Ilta jatkui vielä Teerenpelin kabinetissa varsin pitkään, itse luikahdin sieltä kotimatkalle joskus puolen yön tietämissä. Paikka oli oiva, keskusteluihin pystyi ihan normiäänellä ja kabinetin oma baaritiski piti juomatarjoilun likellä.

Turconen oli juuri sitä mitä oikeastaan scifitapahtumilta odotan. Hyvää ohjelmaa ja hyvää seuraa. Itseasiassa tällaiset päivänmittaiset tapahtumat (muina esimerkkeinä Tähtivaeltajapäivät ja Tamfan) toimivat jopa paremmin kuin Finnconin kaltaiset megatapahtumat. Yksi ainut ohjelmalinja takaa sen, että jokainen osallistuja näkee ne samat esitykset ja jälkeenpäin on mahdollista keskustella niistä. Kokemuksesta tulee yhteisöllisempi. Tämä myös heijastuu yleisön intoon ottaa osaa keskusteluihin esiintyjien kanssa ja se on mielestäni yksi tärkeä osa muodostamassa tapahtuman yleisfiilistä.

Oma vahvuutensa oli myös mikrofonien määrä, mikä aluksi vaikutti pieneltä heikkoudelta. Kun mikkejä on vain kaksi ja esiintyjiä enemmän, päällepuhuminen ja sivukommenttien viskely ei ole niin helppoa. Puheenvuoroa pitää melkeinpä pyytää ojantamalla käsi mikrofonin toivossa ja toisaalta se annetaan ojentamalla sillä hetkellä käyttämätön mikki. Nähdäkseni tämä toi tiettyä järjestystä niihin pariin esitykseen, joissa osallistujia oli kahta useampi.

Turconen oli tapahtumana kerrassaan loistava ja toivottavasti se järjestetään vielä uudestaan, esimerkiksi kakhden vuoden kuluttua. Jos syksyinen päivätapahtuma kiinnostaa ensi vuonna, Tampereella on silloin tiettävästi Tamfan. Myös huhuja Vantaalla järjestettävästä kevättapahtumasta liikkuu, olkaa siis antennit auki!

Kiitokset järjestäjille, esiintyjille, kunniavieraalle ja etenkin yleisölle. Näin kutkuttavalla scififiiliksellä jaksaa painaa pitkälle. Jopa kirjoittaa tapahtumaraportin sen ajattelemisen sijaan.

(Kuvat: Tero Ykspetäjä)

Alshain

Alshain
J. Pekka Mäkelä
Like, 2006
ISBN: 952-471-709-3

Kaukana tulevaisuudessa ihmiskunta on levittäytynyt toisille tähdille. Matkaa tehdään relativistisilla nopeuksilla, joten avaruusalus matkaa Maasta Alshainiin joko kaksi vuotta tai viisikymmentä, riippuen siitä, istuuko planeetalla vai aluksen kyydissä.

Alshainiin saapuu maastamuuttaja, mies, joka on hyvin konkreettisesti jättänyt kaiken aiemman taakseen. Uudessa kodissaan häntä odottaa pieni huone asuntolassa, virka musiikinopettajana sekä enemmän salaisuuksia kuin edes Elijah Baley ehtisi selvittää. Hän ei kuitenkaan saa kertoa koko tarinaa, sillä näkökulma vaihtuu kaikkiaan viiden henkilön kesken. Heidän kohtalonsa kietoutuvat toisiinsa samalla kun tapahtuu asioita, joihin heilläkään ei ole osaa eikä arpaa. ja juuri niissä piilee kaikki tärkeä, sillä kuten kirjassakin pariin otteeseen mainitaan, Alshainissa asiat tapahtuvat siellä, minne kukaan ei katso.

Kapinaa, vallankumouksia. Terrorismia, murhia. Rakkautta ja meribiologiaa. Sellaisten paineessa suuret sankarit loistavat perinteisesti kirkkaimmin. Paitsi ehkä meribiologian. Mutta Alshainissa ei ole suuria sankareita. On vain ihmisiä, jotka etsivät merkitystä elämälleen ja ehkä hieman hellyyttä siinä samalla.

Olen pikkupojasta saakka rakastanut huimia visioita, huikeita keksintöjä ja suuria galaktisia juttuja. Jos hahmot on sijoitettu vain palvelemaan tarinaa, ne jäävät helposti unholaan. Sen ehkä muistaa, saiko pääpari toisensa lopussa. Alshainissa kokoluokka on paljon galaktista pienempi ja siksi siinä mahtuu kertomaan henkilökohtaisempia tarinoita. Minua suoraan sanoen jäi vaivaamaan jälkikäteen useampikin ihmiskohtalo. Haluaisin lukea kirjalle jatko-osan ihan vain nähdäkseni, mitä heille kaikille tapahtui.

Suuret asiat tapahtuvat kameran ulkopuolella, teknovimpaimilla ei revitellä, mutta visiota Alshainissa riittää vaikka Reynoldsin lainailla. Tarkemmin ajatellen, Reynolds voisi ennemmin ottaa oppia Mäkelän perusinhimillisistä hahmoista, joiden kohtaloista alkaa aidosti välittämään. Mutta niin, visio. Sen kanssa liikutaan sellaisissa sfääreissä, että on pienimuotoinen rikos, ettei tätä ole jo käännetty angloamerikkalaiseen kulutukseen.

Mäkelän rakkaus musiikkiin käy hyvin ilmi siitä asiantuntemuksesta, joilla musiikin tekoa ja oppimista kirjassa esitellään. Itse en ymmärrä musiikista sen enempää kuin että cd-soittimessa painetaan play-nappulaa, mutta silti musiikilliset kohdat eivät jättäneet kylmäksi. Musiikista kiinnostuneet voivat muuten käydä Mäkelän kotisivuilla kuuntelemassa kirjan soundtrackia. http://www.yrttimaa.net/alshain.html

Myönnän, että minulta taitaa olla lukematta kymmenen viime vuoden ajalta varmaan leijonanosa suomalaisten tuottamasta scifistä, mutta joka tapauksessa Alshain tarjosi parhaimmat sense of wonderit sitten Hannu Rajaniemen Kvanttivarkaan.

(J. Pekka Mäkelä on kunniavieraana scifitapahtumassa Turconen, 22.9. Turussa, sekä vuoden 2013 Finnconissa.)