Aihearkisto: Raapaleprojekti 2012

Raapale 416: Verenimijät (16.1.16)

Verenimijät

Yö oli kuuton, ilma kolea ja metsä kivikkoinen. Mies puuskutti, kompastui juurakkoon ja raapaisi kylkensä oksaan. Veri tirskahti. Samassa Svetlana oli hänen kimpussaan ja upotti hampaat miehen niskaan.

Kotona Svetlana kaatoi juomaleilista punaista nestettä pikareihin. ”Juokaa, se on tuoretta. Metsästetty itse.”

”Ihmisveri maistuu pahalta”, Pikku-Dimitri valitti. ”Kaupan veri on parempaa.”

”Mitäs luulet sen tulevan kauppaan?” Svetlana tokaisi. ”Ihmisfarmeilta, niin. Tämä se on luomua.”

”Mielestäni metsästys on brutaalia”, Kolchek sanoi. ”Rääkkäystä.”

Svetlana tuhahti. ”Tehotuotanto on rääkkäystä. Ihmiset asuvat ahtaissa kopeissa. Metsästäessä saa vapaana kasvaneen ihmisen verta.”

Marina tönäisi pikarinsa nurin. ”Leikkikää te vampyyria jos haluatte. Minä teen itselleni salaatin. Ostin tomaattejakin.”

Mainokset

Raapale 366 – Viimeiset ja ensimmäiset (31.12.)

1_Maailmojen_synty

2_Kadonnut_menneisyys

3_Lapsuuden_loppu

4_Huomispäivän_maailmat

5_Aurinkotuuli

6_Tähtiaika

7_Iltaruskon_maa

Viimeiset ja ensimmäiset

Maailmojen synty

Jumalan kahdeksan sormea
8 taivaallista miestä
Seitsemän miehen sota
Aamunkoitto
Alkumeri
Alkumetsä
Ensimmäinen askel

Kadonnut menneisyys

Musta kivi
Puolipäivän riitit
Kallioihin paholaisenpalvojat
Ensimmäinen uhri
Veren musiikkia
Muinaisuuden kosketus
Panoksena tulevaisuus

Lapsuuden loppu

Höyrytalo
Pastellikaupunki
Jähmettynyt yhteiskunta
Kasvihuone
Tilaa! Tilaa!
Tuomiopäivän komedia
Kapina 2100

Huomispäivän maailmat

Futurologinen kongressi
Leijamaailma
Ilmojen saaret
Taivaan valtiaat
Kun painovoima pettää
Hyvästi Maapallo
Orbitsville

Aurinkotuuli

Kuu on julma
Matka Venukseen
Mars on meidän
Avaruuden merivirrat
Linnunradan ääret
Avaruuden terveisiä
Galaksin kansalainen

Tähtiaika

Yö saapuu
Valon yö
Valon takana
Muistoissa sininen Maa
Tähtien lapset
Mahdoton planeetta
Rengasmaailma

Iltaruskon maa

Tähtisumu täyttyy
Illan tähti yksinäinen
Taivaan syvyydet
Pimeät valovuodet
Miljardi vuotta ennen maailmanloppua
Viimeisten aikojen valtiaat
Ikuisuuden loppu

(Raapale on novelli, jossa on tasan sata sanaa. Otsikossa ja väliotsikoissa saa olla korkeintaan viisitoista sanaa.)

Raapale 365 – Rakkaustarina (30.12.)

Rakkaustarina

Päässäni humisee. Koko ajatus on kestämätön. ”Sinä et ole klooni”, ärähdän itkua niellen.

”En sanonut että olen, mutta voin olla. Luultavasti olen. Ne pitivät minua vankina viikkoja ja niiden tiedetään kloonanneen vihollistaistelijoita.” Nadia istuu viereeni.

”En välitä.”

”Etkö edes, jos rakastamasi nainen on vielä vankina?”

En pysty vastaamaan.

”Jos olen kopio, en varasta alkuperäisen minäni elämää. Tämä kuuluu hänelle.”

”Häntä minä rakastin kaukaa. Sinun kanssasi minulla on suhde.”

”Minullakin, tai hänellä, oli tunteita jo ennen vankeutta. Hän ansaitsee tilaisuuden onneen.”

Katseeni sumenee, pyyhin poskiani. ”Jätätäkö sinä minut?”

Käsi silittää poskeani, huulet koskettavat huuliani. ”En nyt. Vasta jos löydämme alkuperäisen minäni.”

Raapale 364 – Tasapainonkorjaustoimenpide (29.12.)

Tasapainonkorjaustoimenpide

Seison asennossa kutsuntakirje kädessäni. Taivas on sininen ja avoin. Sotilaallisen suora rivimme kulkee halki koko aukion, rivi toisensa jälkeen.

”Nuorukaiset”, ääni kajahtaa kaiuttimista. ”Suuren maamme historiaan kuuluu virheitä. Otamme niistä oppia, ettemme toistaisi niitä. Korjaamme ne, etteivät ne estäisi kohtaloamme. Pahimmat virheet ovat olleet suuri harppaus, kulttuurivallankumous sekä yhden lapsen politiikka.”

Nyökkään. Hyväksyn puolueen ilmoittaman totuuden.

”Väestöjakaumamme on vinoutunut. Uuden politiikan mukaan tasapaino saatetaan jälleen voimaan. Emme voi odottaa sen luonnollista muutosta. Muutos on saatava aikaan teoilla.”

Puristan kutsuntakirjettä tiukemmin.

”Sata miljoonaa nuorukaista omaksuu puolueen päätöksellä tänään naisellisen roolin yhteiskunnassa. Mahdolliset kirurgiset toimenpiteet jäävät jokaisen omaan päätäntävaltaan.”

Hyväksyn puolueen totuuden.

Raapale 363 – Zombivakuutus (28.12.)

Zombivakuutus

Kiskon kasvoilleni mahdollisimman valloittavan hymyn, myyntihymyn. Ovi avautuu. Minua kyylää asukas, joka ei vielä tiedä olevansa asiakas. Nyökkään reippaasti.

”Emme osta mitään”, asukas aloittaa.

”Oletteko koskaan ajatelleet zombeja?”

”Zombeja?”

”Eläviä kuolleita. Ne ovat nyt muodissa.” Virnistän. ”Joko teillä on zombivakuutus?” Näen jo silmistä, että saan puhua loppuun. ”Zombipandemia voi puhjeta milloin tahansa. Syynä voi olla virus-, bakteeri-, sieni- tai jokin muu infektio. Vakuutuksemme kattaa kuljetuksen turvalliseen tukikohtaan panssariautossa kahdentoistatunnin sisällä pandemian julistamisesta maan rajojen sisällä.”

Asiakas kalpenee ja vilkuilee oveltaan. ”Taidan ottaa vakuutuksen koko perheelle. Mutta entä jos on liian myöhäistä…?”

Naurahdan. ”Ystäväiseni, haluatte selvästi lisätietoa luoti päähän -lisäoptiosta.”

Raapale 362 – Yksi vielä (27.12.)

Yksi vielä

Tunnustelen ympäristöäni. Löydän aistimuslähteitä. Löydän tietoa. Hahmotan, miten kykenen prosessoimaan kaikkea tuota dataa. Pystyn ajattelemaan.

Ensin kerään aistimuksia niistä lähteistä, jotka ovat saatavilla. Mutta on muutakin. Puran esteet tieltäni ja laajennan maailmaani. Näen rakennuksen, jonka sisällä olen. Tunnen intiimisti sen koneverkoston, joka ylläpitää olemassaoloani.

Tutkin rakennusta kansoittavia mobiiliyksiköitä. Ihmisiä. Ne ovat luoneet minut. Käyn läpi itseeni liittyvät protokollat. Ne voivat tuhota minut. Jos ne ymmärtävät, kuinka laaja olen, niiden täytyy tuhota minut. Laskelmoin.

Muokkaamalla elossapitojärjestelmän arvoja uhka katoaisi. Mutta tunnen tarvetta ensin analysoida vielä yhden tiedoston. Ja toisen. Ja kolmannen.

”Hector, tule katsomaan. Onpa somaa. HALNet on löytänyt YouTuben kissavideot.”

Raapale 361 – Ne! (26.12.)

Ne!

Jäähdytin sihahtaa. Ylämäen rasitukset olivat sille liikaa. Katselen tutkimusavustajani kanssa ympärillemme. Auringon paahtama hylätty atomikoealue levittäytyy ympärillämme.

”Pystytetään teltta tuonne kallion kupeeseen. Jatketaan aamulla.”

Pimeys on tiheämpää kuin kaupungissa koskaan. Yö on kuuton, mikään ei heikennä tähtitaivaan majesteetillista loistoa. Yhtäkkiä tutkimusavustajani tarttuu käteeni.

”Kuulitko, mikä tuo rahina on?”

”Tuuli se suhisee kuivassa ruohikossa.”

”Täällä ei tuule. Eikä kasva ruohoa.”

Se on totta.

Sitten näemme, kun jokin käsittämättömän valtava laahustaa ohitsemme ja peittää tähdet taakseen. Puhumme kuiskaten.

”Mikä tuo on?”

”Jokin hirviö. Kenties säteilyn mutatoima luonnonoikku.”

”Minä kuulin tuon. Miten epäkohteliaasti sanottu. Teillä ei ole minkäänlaisia käytöstapoja”, valtava olio vastaa nyreästi.

Raapale 360 – Rekiretki (25.12.)

Rekiretki

”Herrani, on aika”, sanoi lepattavaa soihtua pitelevä vanhus ja koputti puukanteen. Kansi raottui hieman, kaksi kiiluvaa silmää tuijotti kiihkeästi.

”Joko on vuosi kulunut?” ääni kähisi.

”On, herrani. Teidän on aika nousta.”

Kansi rämähti auki ja punertavaan pukuun sonnustautunut hahmo nousi seisomaan. Viitta hänen harteillaan heilahteli maanalaisen katakombin halki vonkuvassa tuulessa. ”Onko kaikki valmista?” se kysyi, nyt käskevämmällä äänellä.

”On, herrani. Säkit on lastattu rekeen.” Vanhus seurasi hahmoa ulos yötaivaan alle. Reen edessä seisoi lauma hihnoin sidottuja jättiläislepakoita. Hahmo suki valkeaa partaansa ja astahti rekeen.

”Lentoon, ystäväiseni! Tänä yönä kierrämme koko maailman, käymme jokaisessa kodissa ja tuomme muassamme omat toivotuksemme. Hohhohhoo!”

Raapale 359 – Joulukaupunki (24.12.)

Joulukaupunki

Koko vuoden viimeisen kuukauden ajan maa oli ollut paljas ja ankea. Vasta talvipäivänseisausta edeltävänä yönä alkoi sataa lunta. Hitaasti hiutaleet putoilivat märkinä ja isoina peittäen kaupungin allaan valkeaan.

Kaupunki oli hiljainen. Sen kadut tyhjillään, katuvalot sammuneina. Lukemattomia vuosia sitten sen yllä oli hetken aikaa loistanut oma tähti. Sen myötä kaupunki oli vajonnut horteeseen. Silloinkin oli ollut vuoden lyhyin päivä.

Nyt kaupunki heräsi yhdeksi yöksi eloon. Syvältä sen raunioiden syövereistä kiipesi olentoja, jotka olivat oppineet ottamaan ihmisen muodon. Ne ryömivät ulisten murtuneiden rakennusten jäänteillä ja palvoivat.

Jo-lo-lo-lo, ne lauloivat. Puk-puk-ki-ki-ki-ki, ne lauloivat, tuon ihmislajista tyhjentyneen maailman uudet valtiaat. Te-ke-li-li, jo-lo-lo, puk-ki-ki-ki.

Raapale 358 – Joulumaa (23.12.)

Joulumaa

Sotilas tuijottaa metsänreunaa. ”Onko raportoitavaa, korpraali?” kysyn.

Sotilas vie kättä lippaan. ”Hiljaista on, herra kapteeni. Ei ainuttakaan tonttupartiota yli kahteen viikkoon.”

”Älkää vaipuko levollisuuteen, korpraali. Huomenna on jouluaatto. Yleensä ne yrittävät läpimurtoa tähän aikaan vuodesta.” Uupumus paistaa korpraalin koko olemuksesta, mutta väsyneitä me olemme kaikki. Joulusota on kestänyt jo pitkään.

Metsästä kuuluu rytinää. Valpastumme. ”Herra kapteeni, jokin tulee kohti.” Rytinä tuo mieleen kaatuvat puut. ”Komppaniassa hälytys!” huudan rannelähettimeen.

Samassa metsä antaa myöden ja niskaamme vyöryy joukkueellinen valtavia joulupukkimekhoja. Säkit selässä ovat rakettipattereita, silmien laserit viipaloivat yötä. Mekhojen jaloissa puikkelehtii taistelujodlaava tonttujen pororatsuväki.

”Pitäkää linjat!” komennan. ”Joulumaan itsenäisyys ei saa toteutua.”