Joulukaupunki

Koko vuoden viimeisen kuukauden ajan maa oli ollut paljas ja ankea. Vasta talvipäivänseisausta edeltävänä yönä alkoi sataa lunta. Hitaasti hiutaleet putoilivat märkinä ja isoina peittäen kaupungin allaan valkeaan.

Kaupunki oli hiljainen. Sen kadut tyhjillään, katuvalot sammuneina. Lukemattomia vuosia sitten sen yllä oli hetken aikaa loistanut oma tähti. Sen myötä kaupunki oli vajonnut horteeseen. Silloinkin oli ollut vuoden lyhyin päivä.

Nyt kaupunki heräsi yhdeksi yöksi eloon. Syvältä sen raunioiden syövereistä kiipesi olentoja, jotka olivat oppineet ottamaan ihmisen muodon. Ne ryömivät ulisten murtuneiden rakennusten jäänteillä ja palvoivat.

Jo-lo-lo-lo, ne lauloivat. Puk-puk-ki-ki-ki-ki, ne lauloivat, tuon ihmislajista tyhjentyneen maailman uudet valtiaat. Te-ke-li-li, jo-lo-lo, puk-ki-ki-ki.

Joulumaa

Sotilas tuijottaa metsänreunaa. ”Onko raportoitavaa, korpraali?” kysyn.

Sotilas vie kättä lippaan. ”Hiljaista on, herra kapteeni. Ei ainuttakaan tonttupartiota yli kahteen viikkoon.”

”Älkää vaipuko levollisuuteen, korpraali. Huomenna on jouluaatto. Yleensä ne yrittävät läpimurtoa tähän aikaan vuodesta.” Uupumus paistaa korpraalin koko olemuksesta, mutta väsyneitä me olemme kaikki. Joulusota on kestänyt jo pitkään.

Metsästä kuuluu rytinää. Valpastumme. ”Herra kapteeni, jokin tulee kohti.” Rytinä tuo mieleen kaatuvat puut. ”Komppaniassa hälytys!” huudan rannelähettimeen.

Samassa metsä antaa myöden ja niskaamme vyöryy joukkueellinen valtavia joulupukkimekhoja. Säkit selässä ovat rakettipattereita, silmien laserit viipaloivat yötä. Mekhojen jaloissa puikkelehtii taistelujodlaava tonttujen pororatsuväki.

”Pitäkää linjat!” komennan. ”Joulumaan itsenäisyys ei saa toteutua.”