Avainsana-arkisto: Tuomas Saloranta

Ne ammoiset

Ne ammoiset kansiNe ammoiset
Boris Hurtta, Tuomas Saloranta
Wanhain Herrain Huone N:o 220
Toimittanut: Boris Hurtta, 2012
ISBN: 978-952-99922-5-6

En voi enää olla varma siitä, tutustuinko ensin H.P. Lovecraftin tuotantoon, vai oliko ensikosketukseni Cthulhu-mythokseen sittenkin S. Albert Kivinen. Joka tapauksessa lukiessani Boris Hurtan novellin Pirunkirjojen kintereillä Portista 3/88 ja Pahat henget Porkkalassa (Portti 4/88) oli Keskiyön mato Ikaalisissa (Portti 3/87) jo tuttu ja sitä myöten tuo kiehtova kuvasto, jonka Lovecraft, yksi 1900-luvun merkittävimmistä kauhukirjailijoista, oli luonut.

Lovecraft kutsui kirjailijaystävänsä omaan maailmaansa ja ammensi samalla elementtejä heidän tuotannostaan, mikä kaikki muodosti esimerkin tuleville polville. Kenen tahansa oli mahdollista tuoda esiin oma näkemyksensä kaikista niistä ihmisjärjen käsityskyvyn ylittävistä hirveyksistä, jotka vaanivat tilaisuutta osoittaa ihmiselle tämän paikka kosmoksen äärettömyydessä. Oman tarinansa päätteeksi S. Albert Kivinen välitti tuota kutsua suomalaisille kirjoittajille. Muistan selvästi kiinnostuneeni ajatuksesta, mutta vasta vuotta myöhemmin nähtyäni jonkun Hurtan tarttuneen aiheeseen ymmärsin, että se oli mahdollista. Minäkin voisin kirjoittaa suurista muinaisista, tai mahtavista ammoisista, kuten nyt olisi asianmukaista sanoa. On paljon mahdollista, että silloin, Hurtan tarinan äärellä, tiesin ryhtyväni kirjoittajaksi. Olkoonkin että se otti monen monta vuotta, mutta nyt olen itsekin tuolla tiellä. Rakkauteni Lovecraftin kauhuihin on edelleen tallella ja velka maksamatta. Mutta on edettävä harkiten. Kuten Boris Hurtan ja Tuomas Salorannan yhteisteos Ne ammoiset osoittaa, kotimaisen mythoksen rima on korkealla.

Saloranta punoo tarinan historian unohtamasta suomalaisesta novellikokoelmasta, joka kirjoitettiin jo 1930-luvulla, Lovecraftin ollessa vielä elossa. Kokoelmassa kerrotaan hyvin tutuista hirviöistä, tosin hieman eri nimillä, ja taustalta löytyy niin suora kirjallinen kytkös Providencen aliarvostettuun kauhumaakariin kuin hänen fiktiossaan mainittuihin kiellettyihin kirjoihin. Mukaan sekoittuu taantuneita kulttilaisia suomalaisessa elinympäristössä sekä kammottavan kevyttä untu uinuva ammoinen. Mahtavat ammoiset tavoittaa hienosti lovecraftilaisen tyylin ja onnistuu tuomaan jo valtavan laajaan mythokseen oman lisänsä. En lainkaan epäröi lainata tästä kertomuksesta elementtejä johonkin omaan tarinaani, kun sellaisen aika tulee. Itse asiassa pidän sitä lähes pakollisena.

Hurtta on jo 25-vuotisen uransa ahavoittama kehäkettu, joka otti luulot pois jo 80-luvun lopun tarinoillaan. Madonsanat kertoo mielisairaalaan joutuneesta poliisista, hänen työterveyslääkäristään ja epämääräisestä pornokauppiaasta, jotka päätyvät selvittämään sorakeisarin ja tämän apupässin hämäräpuuhia. Novelli oli todella onnistunut, sillä se herätti kauhuntunteita ja häiritsevää oloa, joka ainakaan vuorokaudessa ei ole vielä vähentynyt. Nyt kun tarinan tapahtumia taas muistelen, jalkojen lepuuttaminen paikallaan käy mahdottomaksi. Kun novelli muuttaa päähän asumaan, kirjailija on tehnyt jotain oikein.

Ne ammoiset on loistava osoitus toisaalta suomalaisen lovecraftilaisen kirjallisuuden elinvoimaisuudesta, ja toisaalta siitä, mihin kaksi asiansa osaavaa tarinanikkaria yhdessä pystyvät. Tätä teosta voin korkean tasonsa vuoksi suositella aivan vakavissani kaikille H.P. Lovecraft -faneille.

Mainokset

Kumman rakas

Kumman rakas
Tuomas Saloranta, Kristel Nyberg, Kalle Lintunen, Jeff VanderMeer, Aleksi Kuutio, Siria Kohonen, M.G. Soikkeli, Antti Riimuvuori, Jussi Katajala, Christine Thorel, Tarja Sipiläinen, Liliana Lento, Maria Carole, Taru Luojola
Toimitus: Taru Luojola, Tarja Sipiläinen
Osuuskumma, 2012
ISBN: 978-952-6642-00-0

Arvostelen Kumman rakkaan, kun sen arvostelukappaleeksi sain. Tämä siitä huolimatta, että sittemmin liityin itsekin Osuuskumman osakkaaksi ja näin ollen en ole enää taloudellisesti sitoutumaton taho.

Kumman rakas on Osuuskumman ensimmäinen julkaisu ja laadukas avaus. Teemana on rakkaus erilaisissa muodoissaan spefistisellä tvistillä ryyditettynä. Useassa tarinassa kyse on nimenomaan rakkaudesta tai rakastumisesta, ei pelkästään petipuuhista, kuten kokoelman alkuaikojen projektinimi Pinkki antologia olisi antanut odottaa. Mukana on kattava joukko nykyhetken URS-kentän kovia nimiä ja vierailevaksi tähdeksi on saatu itse Jeff VanderMeer, joka heitti viime vuonna kirjallisen kesäkiertueen Suomessa.

Kuten aina usean kirjoittajan antologioissa, taso tarinasta toiseen vaihtelee. Selvää kultaa on pari novellia. Kerronnan kauneuden vuoksi nostan esiin Aleksi Kuution tarinan Raskas isä sekä Maria Carolen Pahanilmanlinnun. Kuution tarinassa päähenkilö on jäänyt pelättyjen hyirynoitien vangiksi ja saa orjan aseman. Yhtä paljon uteliaisuutta kutkuttaa niin orjan ja hänen emäntänsä määrittelemätön suhde kuin itse hyiryjen monimutkainen kulttuuri. Carolen tarinassa toisensa kohtaavat punatukkainen nuori nainen ja metsässä asustava tyttö, joista kumpikaan ei ole oikeastaan ihminen. Kummassakin novellissa sekä maailma että henkilöt herätettiin henkiin niin taiten, että haluan lukea kummaltakin kirjoittajalta romaanin. Nyt heti. Ei voi kuin kauhistella sitä työn määrää, mitä on tehtävä, jotta itse pystyisin joskus tuottamaan saman kaliiberin kamaa.

Skaalan toisesta päästä taas löytyy Liliana Lennon Rose & May, jonka mukanaoloa tässä kirjassa ihmettelen suuresti. Se jäi tasoltaan niin paljon muiden varjoon, että laskee koko antologian kokonaispisteitä. Rose on orpo, kaltoinkohdeltu puolikeiju, joka elää tyrannimaisten lähisukulaisten hoteissa. Hänen avukseen rientää perheen palveluskuntaan kuuluva May ja yhdessä rakastavaiset päättävät karata. Ote hahmoihin ja Rosen harrypottermaisiin ongelmiin oli lähinnä lapsekas eikä kerronta onnistunut paikkaamaan tätä puutetta. Rakastuminen ei tuntunut, lähentyminen ei säväyttänyt. Jännite uupui.

Toinen, joka sai kulmakarvat nousemaan, oli Taru Luojolan Kuuntele Tomppaa, jossa tietynlaista taikavoimaa siirretään eteenpäin persepanon välityksellä, suostumuksella tai väkisin. Tuossa ei kulmakarvaa hetkauta tuo persepano, vaan väkisin. Jäin miettimään, miten olisin suhtautunut tarinaan, jossa nainen raiskataan eikä se kenenkään mielestä ole huono asia, ei lopulta edes naisen itsensä. Kirjan viimeisestä tarinasta ei jäänyt niinkään mieleen rakkaus vaan homostelevat palkoihmiset.

Hieman odottamaton helmi oli Tuomas Salorannan Diplomaattinen selkkaus, joka tapahtuu samassa versumissa Tiamatin väreistä löytyvän Palkkasoturin arkipäivän kanssa. Jälkimmäisestä en välittänyt juurikaan, mutta Diplomaattinen selkkaus oli loistava! Gremadonilaisten soturien leirissä ei homoja siedetä lainkaan, mutta kahden miehen välinen toverillisuus voi käydä öisin kovinkin fyysiseksi. Pelkästään sotaan tottunut Zargyn lähetetään neuvottelemaan sotilaallista sopimusta täydellisen pasifististen sukupuoltaan ajatuksellaan muokkaavien draenilaisten kanssa. Soppahan siitä syntyi, ja söin sen tiuhaan pyrskähdellen.

Muut novellit eivät herättäneet aivan näin voimakkaita tunteita, mutta niidenkin joukosta löytyi paljon kauneutta ja kiihkoa. Koskaan ei voinut tietää varmuudella, minne tarina lopulta veisi.

Mannerheimin seikkailuja

Mannerheimin seikkailuja
Kirjoittajat: Heikki Nevala, Harri István Mäki, Tuomas Saloranta, Markus Harju, Vesa Sisättö, Jussi K. Niemelä, Jussi Katajala, Anne Leinonen, Samuli Antila
Toimittanut: Juri Nummelin
Turbator, 2012
ISBN: 978-952-5666-74-8

Eipä ole tainnut kukaan jo vuosikymmeniä sitten kuollut suomalainen olla tänä vuonna tapetilla samanlaisella kiivaudella kuin Mannerheim. Ja mikä jottei, moneen ehti mies eläessään, ja itse asiassa myös moneen, josta ei julkisesti ole puhuttu. Näitä salaisuuden verhon taakse piilotettuja asioita on päässyt tutkimaan kärkijoukko kotimaisia kirjoittajia ja vihjailujen sijaan he repivät koko esiripun alas.

Suomalaiset, nyt paljastetaan Mannerheimin salainen historia!

Marskin matka alkaa Lontoosta, jossa hän Heikki Nevalan käsittelyssä kohtaa itsensä tohtori Jekyllin. Lähtölaukauksen jälkeen ystävämme Carl Gustav seikkailee Egyptissä, Tunguskalla, Ikaalisissa, Lemminkäisen temppelissä ja lopulta, Samuli Antilan finaalissa, Sveitsissä. Vastaansa hän saa muun muassa Stalinin, Hitlerin ja Tutankhamonin. Tarinat ovat täynnä vauhtia, jännitystä, toveruutta, Suomen kohtaloa ja maailmanhistoriaa.

Oli tilanne mikä tahansa, marsalkka Mannerheim tietää, mitä on tehtävä. Hän on kuin sivistyneen ajan Conan, muita vahvempi, askeleen edellä ja luontainen johtaja. Oli vastassa sitten muinaisia jumalia palvova kultti tai käsittämättömyyksiä maanpiirin tuolta puolen, kunkin tarinan kertoja voi vain hämmästellä sitä sisäistä voimaa, jolla Suomen sotamarsalkka selvittää tiukankin tilanteen. Mutta riittääkö hänenkään kykynsä, kun kuolema viimein saapuu?

Odotin meneviä kertomuksia, toki, mutta silti tarinoiden immersiivinen vimma vei mennessään. Kirjassa On Suurten Muinaisten Aika päätähteä Paavo Väyrystä pantiin halvalla, joku voisi jopa sanoa että ilmaiseksi, mutta Mannerheimin seikkailuissa tähteä kohdellaan kunnioituksella. Ehkäpä odotin hieman kieli poskessa tehtyjä turinoita, pilkalla ja ilman, mutta niin kuin ei Howardkaan mollannut barbaarista sankariaan, nostavat kirjoittajat Nummelinin valvovan silmän alla Marskin inhimilliselle alustalle.

Yleislinjasta poikkeaa Jussi K. Niemelän Operaatio Äijäkupittaa. Tapahtumat etenevät toiminnassa mukana olevan tarkkailijan sijaan erilaisten raporttien ja kirjeiden kautta. Tämä aiheutti muutoin kirjan halki kulkeneeseen seikkailullisuuteen katkon, joka minulla räsähti säröksi. Tämä on valitettavaa etenkin siksi, että tekstin aihealue oli pohjattoman kiinnostava. Wettenhovi-Aspan teoria suomalaisista kantarotuna ja kaiken kulttuurin lähteenä on mitä kutkuttavinta lähdemateriaalia.

Kuten sanottu, odotin hyvää kirjaa, mutta odotukseni ylitettiin. Siksi samalla suosittelen Mannerheimin seikkailuja laajalle lukijakunnalle että suren sitä, että turkulaisen pienkustantajan tuotteena sitä pitää osata kysellä kirjakaupoista. Sattumalta siihen tuskin törmännee. Pienillä toimijoilla julkisuuden saaminen on hankalaa, mistä Boris Hurtta vanhana wäkäleukana kirjoitti näytelmänkin. Aiheena oli Mannerheim-julkkarit ja minulla oli onni päästä projektin kantaesitykseen, joka saattoi olla myös viimeinen.

Tänään aion nauttia Marskin ryypyn hyvän antologian kunniaksi.

On Suurten Muinaisten Aika

On Suurten Muinaisten Aika
Vesa Kataisto, Harri Erkki, Tuomas Saloranta, Vesa Sisättö, Jussi Katajala, Timo Surkka, Niko Aslak Peltonen, Juha Roiha
Toimittanut: Juri Nummelin
Turbator, 2012
ISBN: 978-952-5666-70-0

Luin elämäni ensimmäisen vaalikirjan. Se kertoi Paavo Väyrysestä. Se kertoi myös Suurista Muinaisista, jotka vaanivat ajan ja järjen tuolla puolen.

Nyt saattaa herätä kysymys, onko Paavo itse yksi heistä? Onko tuo Keminmaan kerubi itseasiassa Nyarlathotep, tuhansien kasvojen mies, joka aina ymmärretään väärin? Voin rauhoittaa teidän mieliänne ja kertoa että ei, ei ole. Mutta onko hän Cthulhun ja muiden muinaisten etuja ajava kulttijohtaja? Sen ratkaiskoon vaaliantologia On Suurten Muinaisten Aika.

Tämän dilemman kimppuun on heittäytynyt kahdeksan ihmiskunnan etuja pyyteettömästi palvelevaa kirjoittajaa, jotka oman selväjärkisyytensä riskeeraten syöksyvät siihen synkkään kurimukseen, joka on kepun musta sydän, jonka sisällä umpimielinen Azathoth tanssahtelee piipittävien pillien ja ääntenlaskennan tahtiin. Ne näyt, jotka ovat luettavissa heidän kouristelevista käsistään riistetyissä papereissa, paljastavat koko sen julman pelin, jota presidenttiyttä tavoiteltaessa pelataan.

Kaukana tulevaisuudessa Väyrysen sukulainen murtautuu Kekkosen pyramidiin etsiäkseen sieltä salattua tietoa, jonka on tarkoitus auttaa hänen valtapyrkimyksiään. Toisaalla, nykyisyydessä, Paavo opettelee huumorintajua heittämällä Väyrys-imitaatiokeikkoja, ja hänen entinen avustajansa yrittää tappaa itsensä juomalla viinaa, koska totuus on liikaa. Vielä toisaalla Keminmaan kuningas sylkee poliittista retoriikkaa synkkään kurimukseen, elvyttää taloutta mustamaagisin keinoin ja pitää Ikaalisissa matologisen linjapuheen. Lisäksi hänen kohtalonsa on nousta Kekkosen sijalle ja kanavoida Presidenttiä, ja lopulta katsella tuhkaksi palanutta maata, jonka hän Cthulhunkin lähdettyä vielä joskus muovaa mieleisekseen.

Tämä kirja on paitsi nautittavaa poliittista pilkkaa myös toimivaa Lovecraft-kerrontaa. Hulluja kultisteja, kaameita shoggotheja, liittoja pimeyden voimien kanssa, epäkuolleita poliitikkoja ja Breznevin haiseva raato. Monen tarinan kohdalla asiantuntemus ja rakkaus alkuperäismateriaalia kohtaan oli selvääkin selvempi. Alkuperäismateriaalilla en sitten tarkoita Paavo Väyrystä. Tämä selvennykseksi, ettei minua tulkittaisi väärin.

Itse halusin tämän opuksen siksi, että tiesin tässä kokoelmassa olevan kovia pulp-kirjallisia nimiä mukana. Silti suoraan sanoen yllätyin siitä antaumuksesta, jolla näihin hyvinkin Lovecraft-henkisiin tarinoihin oli paneuduttu. Uskallan suositella tätä varauksetta kaikkille H.P.-diggareille. (Jos tulkitsitte tuon Harry Potteriksi, minähän en niin sanonut ja sitä paitsi minut on jälleen ymmärretty väärin.)

Tyhjästä hautaholvista kaikui mielipuolinen keminmaalainen nauru. Niin alkaa eräs novelli. Minä päätän siihen.

Turconen 2012


Tapahtuma: Turconen
Aika: 22.9.2012

Turcosta lähdettiin suunnittelemaan reilu puoli vuotta sitten. Itse en ollut osallisena järjestelyvastuusta, siihen ryhtyivät Tero Ykspetäjä, Harri Miekka, Harri Kiiskinen ja Pasi Karppanen. Kiitoksia vaan, poijjaat, eilinen oli loistava päivä hienossa tapahtumassa!

Itse, kysyttäessä, lupauduin kirjoittamaan Turcosen sivuille pienen esittelyn tapahtuman kunniacieraasta J. Pekka Mäkelästä sekä haastattelemaan miestä itse tapahtumassa. Jälleen piti kutinsa se vanhan kansan viisaus, että hyvin tehdystä työstä on palkkana lisää työtä, ja menin lupaamaan pidennetyn esittelyn ohjelmalehteä varten. Mukana luonnehdinnat Mäkelän viidestä kirjasta. Samassa rytäkässä tulin tehneeksi oman lukuennätykseni, viisi kirjaa yhdeksässä päivässä. No, rajat on tehty rikottaviksi.

Turcosen tapahtumapaikkana oli Turun pääkirjasto korttelin päässä kauppatorista. Sen keskustammaksi ei juuri pääse ryhtymättä Väyryseksi (iä, iä!), joten hyvä näin. Tilaksi oli varattu Studio, jossa oli istumatilaa muutamalle kymmenelle. Aivan aamulla ovien avauduttua tuolien määrä vaikutti hivenen optimistiselta, mutta Mäkelän noustessa lavalle sali alkoi jo olla täynnä.

Tilaisuuden avasi kirjaston edustaja kertomalla e-kirjoista ja niiden lainauksesta. Päällimmäiseksi mieleen jäi, miten tympeä nykyjärjestelmä vielä on. Toisaalta tässä voisi olla hyvä sauma saada esimerkiksi URSin ilmaiseksi julkaisemia antologioita kirjastoon kaiken kansan ulottuville ja jopa näkyville. Saatavissa olevien e-kirjojen määrä kun ei huimaa päätä. Ehdotankin, että Musta, Valkoinen ja Harmaa antologia ainakin annettaisiin kirjastojen käyttöön. Ties vaikka löytyisi lisää lukijoita, jotka myöhemmin etsisivät käsiinsä muita URS-julkaisuja.

Mäkelän kunniavieraspuhe oli jokseenkin epäperinteinen ja juuri siksi niin hieno. Tekstinäytteiden lukua säesti baritonikitara tai jokin muu efekti. Etenkin Muurahaispuusta napattu unenomainen pätkä, jota Mäkelä rytmitti sekä puheen kiivaudella että taustalla kuuluvalla kellon tikityksellä oli hengästyttävä kokemus. Samaan ei oma, äänetön lukeminen yltänyt.

Haastattelussa J. Pekkä Mäkelä, kyselyiässä Shimo Suntila

Puheen jälkeen koitti kunniavieraan haastattelu, jota olin hieman hermoillut. Perinteisesti vasta deadline oli pakottanut minut ryhtymään puuhaan, tai pikemminkin tuuppaamaan homman vihdoin työlistalla seuraavaksi. Sitä ennen neljä iltaa oli palanut novellin editointiin. Joka tapauksessa muutama merkintä paperissa, koostettu edellisenä päivänä vajaassa tunnissa, ei antanut syytä erityiseen itseluottamukseen. Lisäksi tapaan pälpättää, kun jännittää. Silti, näistä seikoista huolimatta, haastattelurupeama sai kiitosta useammaltakin taholta, ja itsekin mietin heti jälkeen, että tämähän meni hyvin. Suurin kiitos toki kuuluu J. Pekalle ja hänen kiinnostaville vastauksilleen. Häntä menen mieluusti kuuntelemaan uudelleen ensi vuoden Finnconiin, jossa hän myös on kunniavieraana. Kehotan muitakin yhtymään tähän pyrkimykseen.

Myyttisen pulpin lähteitä jahtaamassa maestrot Saloranta, Nummelin ja Sisättö

Seuraava aihe oli pulp-kirjallisuuden uusi tuleminen, josta olivat kertomassa Tuomas Saloranta (URS-liikkeen primus motor), Juri Nummelin (kaikenkarvaisten antologioiden monitoimiottelija), Vesa Sisättö (menestynyt pulp-kirjailija) ja eturivistä kommentoiden Boris Hurtta, joka tykitti menemään suuria totuuksia. Merkittävä pala keskustelua koski pulpin määritelmää, joka vaikutti yhtä yksinkertaiselta kuin science fictionin tarkka rajaus. Samalla kun peilattiin kaukaista historiaa, katsahdettiin myös kioskikirjallisuuden menneisyyteen Suomessa ja lopuksi hahmoteltiin, mitä pulp voisi olla tulevaisuudessa. Onko se e-kirjoina julkaistua viihdettä, Prisman hyllyssä myytäviä kummitustarinoita vai kenties jotain ihan muuta?

Koska mikään ei ole yhtä absoluuttinen totuus kuin mielipide, oli keskustelu suosikkiscifihahmoista hyvinkin antoisa. Etukäteen lupautuneista panelisteista paikalla oli Nadja Sokura ja Sari Polvinen, sairastuneita paikkaamaan rekrytoituja puolestaan edusti Ben Roimola ja allekirjoittanut. Tehtävänanto oli hyvin yksinkertainen: Nimeä suosikkihahmosi ja perustele. Muut saivat sitten kommentoida muiden valintoja ja yhdessä vaiheessa punnittiin, kuka näistä voittaisi, jos he ottaisivat matsin keskenään. Nadjan valinta oli Sarah Connor Terminaattori-saagasta, minä liputin tottakai kapteeni James T. Kirkin puolesta, Sarin suosikki oli C. J. Cherryhin Cyteen-romaanin päähenkilö Ariane ja Ben liputti Valerianin ja Laurelinen puolesta. Arianea en (vielä) tunne, mutta en voi kyllä sanoa nyrpisteleväni yhdellekään esiinnostetulle hahmolle. Yleisökin tuli mukaan jutusteluun johdattaen pohdinnan myös pahisten leiriin. Koko hässäkkää usutti vauhtiin Tero omilla kysymyksillään hallintapaneelien takaa. Harmi että aika loppui, keskustelut olivat mielenkiintoisia ja hyvin niitä olisi jatkanut vielä tunnin lisää.

Viimeisenä ohjelmana Jukka Halme ja Marianna Leikomaa suositteli kiinnostavia kirjoja lähimenneisyydestä ja välittömästä tulevaisuudesta. Lista herätti suuria lukuhaluja ja kaikille, etenkin Turcoseen osallistumattomille, onneksi tuo lista tulee julki ja yleiseen jakoon. Nostona listalta poimin Kim Stanley Robinsonin teoksen 2312, joka luotettavista lähteistä peräisin olevan tiedon mukaan pitää olla luettuna, jos aikoo ylipäätään keskustella nykyscifin suuntauksista tulevana vuonna. Mainitsen myös Hannu Rajaniemen seuraavan kirjan The Fractal Prince, jota Marianna odottaa malttamattomana, koska aivan ensiksi eniten myös minä odotan juuri sitä.

Varsinaisen tapahtuman jälkeen vierailimme Turun Sarjakuvakaupassa kadun toisella puolen ja sain mukaani pari arvosteltavaa sarjista. Pysykää kanavalla. Sammakon kirjakaupassa nurkan takana oli jaossa Mäkelän signeerauksia, mutta tämän rastin olin itse jo hoitanut aiemmin kuntoon ja lähdin kiikuttamaan jälkikasvun yökamppeita anoppilaan. Ilta jatkui vielä Teerenpelin kabinetissa varsin pitkään, itse luikahdin sieltä kotimatkalle joskus puolen yön tietämissä. Paikka oli oiva, keskusteluihin pystyi ihan normiäänellä ja kabinetin oma baaritiski piti juomatarjoilun likellä.

Turconen oli juuri sitä mitä oikeastaan scifitapahtumilta odotan. Hyvää ohjelmaa ja hyvää seuraa. Itseasiassa tällaiset päivänmittaiset tapahtumat (muina esimerkkeinä Tähtivaeltajapäivät ja Tamfan) toimivat jopa paremmin kuin Finnconin kaltaiset megatapahtumat. Yksi ainut ohjelmalinja takaa sen, että jokainen osallistuja näkee ne samat esitykset ja jälkeenpäin on mahdollista keskustella niistä. Kokemuksesta tulee yhteisöllisempi. Tämä myös heijastuu yleisön intoon ottaa osaa keskusteluihin esiintyjien kanssa ja se on mielestäni yksi tärkeä osa muodostamassa tapahtuman yleisfiilistä.

Oma vahvuutensa oli myös mikrofonien määrä, mikä aluksi vaikutti pieneltä heikkoudelta. Kun mikkejä on vain kaksi ja esiintyjiä enemmän, päällepuhuminen ja sivukommenttien viskely ei ole niin helppoa. Puheenvuoroa pitää melkeinpä pyytää ojantamalla käsi mikrofonin toivossa ja toisaalta se annetaan ojentamalla sillä hetkellä käyttämätön mikki. Nähdäkseni tämä toi tiettyä järjestystä niihin pariin esitykseen, joissa osallistujia oli kahta useampi.

Turconen oli tapahtumana kerrassaan loistava ja toivottavasti se järjestetään vielä uudestaan, esimerkiksi kakhden vuoden kuluttua. Jos syksyinen päivätapahtuma kiinnostaa ensi vuonna, Tampereella on silloin tiettävästi Tamfan. Myös huhuja Vantaalla järjestettävästä kevättapahtumasta liikkuu, olkaa siis antennit auki!

Kiitokset järjestäjille, esiintyjille, kunniavieraalle ja etenkin yleisölle. Näin kutkuttavalla scififiiliksellä jaksaa painaa pitkälle. Jopa kirjoittaa tapahtumaraportin sen ajattelemisen sijaan.

(Kuvat: Tero Ykspetäjä)

Raapale 201 – Peniskuiskaajan tuomio (19.7.)

Peniskuiskaajan tuomio

On Finncon, suuri suomalainen tieteistapahtuma. Olen etsiytynyt auditorioon hyvissä ajoin saadakseni eturivin paikan. Puhujanpönttö on korvattu giljotiinilla.

Salin halki kulkee kohahdus, kun Tuomas Saloranta saatetaan sisään tuima ilme nostettu uhmakkaasti kohtaamaan lukevan yleisön viha. URSin tutti di capo, Osuuskumman harmaa eminenssi. Tuomittu mestattavaksi rikoksista kotimaista kirjallisuutta vastaan.

On aika toimia! Ryntään liikkeelle ja tönäisen kaksi vartijavänkäriä kumoon. Pääsen vangin luo ongelmitta.

”Signeeraisitko nämä?” pyydän ja lykkään Salorannalle kynän ja pinon antologioita, joissa on hänen novellejaan.

”Onko tämä pelastusoperaatio?” Saloranta kuiskaa ja vilkuilee toiveikkaasti ympärilleen. Kynä raapustaa nimilehtiä tottuneesti.

”Valitettavasti ei”, vastaan. ”Mutta on viimeinen tilaisuus. Nimikirjoituksestasi tulee hyvin pian harvinaisuus.”

Kultakuoriainen #4 on ilmestynyt

Kannen kuva: Antti Vanhatalo


Kautta hiekanharmaiden jumalten ja lattialle virtaavan veren, URS:n uusin loistokas eepos on keskuudessamme! Barbaariteemainen Kultakuoriainen #4 on ilmestynyt.

Säästäkää, hyvät ihmiset, kuparinne ja penninne humalaan ja pahaan elämään lähimmässä tavernassa, tämä huvitus ei maksa teille mitään. Kultakuoriaiset voi ladata URS:n sivuilta eikä sitä edes tarvitse tehdä kuin varas yöllä, sillä jalosydäminen päätoimittaja tarjoaa ne käyttöönne ilmaiseksi.

Tarjolla on taattua toimintaa, vauhdikasta viihdettä ja suuria sankareita. Hae omasi jo tänään!

Sisällys:

  • Shimo Suntila: Amirin torni
    Rasimus: Pahan sielu
    Christine Thorel: Vuorilta ei palata
    Lucilla Lin: Sotarosvo
    Markus Harju: Jääkäärmeen laulu
    Jussi Katajala: Kuninkaiden veri
    Jaakko Seppälä: Brutal Deluxe
  • Pimeyden reunalla ja muita uusrahvaanomaisia kertomuksia

    Pimeyden reunalla ja muita rahvaanomaisia kertomuksia
    Samuli Antila, Markus Harju, Jussi Katajala, Markus Koskimies, Mixu Lauronen, Lucilla Lin, Venla Lintunen, Kalervo Rauta-Kalske, Tuomas Saloranta, Tarja Sipiläinen
    Toimittanut: Tuomas Saloranta
    ISBN 978-952-92-9247-9

    URS pukkaa julkaisua ulos sellaista tahtia, että epäilen heillä olevan tarkempaa tietoa vuoden 2012 povatusta maailmanlopusta. Finnconissa 2011 julkistettiin uusin antologia Pimeyden reunalla ja muita rahvaanomaisia kertomuksia. Sillä on muutama selvä etu aiemmin julkaistuihin lajitovereihinsa (Musta antologia ja Valkoinen antologia) nähden, nimittäin pitempi toimitusaika ja värikannet.
    Siinä missä kaksi värillistä (jos nyt musta tai valkoinen kumpikaan värejä ovat) novellikokoelmaa ilmeisesti heitettiin kasaan lähinnä koska siihen tuli tilaisuus, on tätä kirjaa kasattu suuremmalla huolella.
    Tarinoiden viihdytystaso oli varsin korkea lähes kauttaaltaan. Ja kyllä se on niin, että värikannet tekevät paljon. Vielä kun saisi jonkun suomalaisen Boris Vallejon tekemään kansikuvan. Ehkä lehden barbaarispesiaaliin?

    Tuomas Salorannan esipuhe on kompakti historiikki uusrahvaanomaisen spefin juurista ja esittelee lyhyesti kokolman kirjoittajakaartin. Se myös määrittelee aika hyvin, mistä koko URS-liikkeessä on kysymys, mitä siihen luetaan ja mitä ei. Ja ennen kaikkea miksi.

    Antologian avaa Markus Harjun tarina Seitsemän sisaren sali, joka ammentaa barbaarisen ajan syvistä vesistä. Päähenkilö ei kuitenkaan ole se tuimin soturi vaan pikemminkin tarkkailee tilannetta sivusta, mikä on erinomainen näkökulmavalinta, sillä taisteluita voidaan kuvata kaoottisena tapahtumana ilman että joukon johtaja olisi aivan kahvilla siitä mitä on meneillään. Jokaisesta merkittävämmästä henkilöstä saadaan vähin vedoin omin motiivein toimiva yksilö eikä pahvista vaikutelmaa synny. Lisäksi novellin kieli tuntuu jopa mestarillisesti valitulta, sopimaan sekä kertojan suuhun että kerrottuun tarinaan. Luettuani tämän olin positiivisesti yllättynyt siitä, että kokoelmassa oli näinkin hyvä tarina. Kuvitelkaa siis hämmästystäni, kun jouduin toteamaan, ettei Seitsemän sisaren sali ollut läheskään ainoa!

    Finnconin URS-paneelissa luettiin pätkä Mixu Laurosen novellista Prinsessa Sibyllan korvakorut, minkä totesin jälkikäteen antaneen vain kalpean aavistuksen tarinan todellisesta loistosta. Edelleen liikutaan barbaarisvaikutteisissa lavasteissa, tällä kertaa varkaan matkassa. Valkoisen antologian kohdalla olin pettynyt nimenomaan Mixun novelliin, joten tämä lienee ansaittu kosto. Koko tarina revitteli parhaita perinteitä noudattaen tiukoista tilanteista täpäriin pakoihin ja eeppisiin mättöihin maagisia voimia vastaan. Tuntui siltä kuin tässä olisi onnistuttu uuttamaan Howardin menestyksen salaisuuksista se olennainen esiin ja osattu luoda oma, varsin viihdyttävä tarinakuvio. Olennaistahan ei ole tiukka omaperäisyys vaan lukijan viihdyttäminen, ja Cromin kautta, olin kyllä viihdytetty!

    Harva asia on minulle pyhä, mutta yksi sellainen tuntuu olevan neljäs seinä, tuo taianomainen rajapinta tarinan ja kokijan välillä, jota ei yleensä rikkoman pidä. Kun John Byrne viedään Herra Fantastisen oikeudenkäyntiin, itken painomustetta. Mutta siltikin, joskus, harvoin, kirjoittaja onnistuu tekmään näinkin räikeästä rikoksesta niin viihdyttävän, että sähkötuolin käyttö vältetään. Kalervo Rauta-Kalske onnistuu mahdottomassa tarinassaan Ritari ja velho / Pilaantuneiden tomaattien kimara. Ritarin on jälleen aika olla ritarillinen ja pelastaa neito pahan velhon pauloista, mutta ensimmäinen takaisku sattuu jo lähtöviivalla, kun Fantasiahahmojen liitto ry tunkee hänen mukaansa kevennyshahmon. Jonka nimi on Komix. Sen jälkeen kaikki tapahtumat noudattelevat niitä syvimpiä latuja jokaisen tiedostavan hahmon kommentoidessa kliseitä ja hiihtäessä ladun vieressä, kunnes on aika repiä itse kirjailija tapahtumiin mukaan. Ratkiriemukasta rienausta koko rahalla!

    Lapsia ja lapsen maailmaa voi olla hankala kuvata, ainakin jos muistelee niitä lukemattomia epäonnistuneita yrityksiä. Joko lapsi on tyhmempi kuin aivokuollut saapas tai sitten tarhaikäisenä niin pikkuvanha aikuinen, että monen yliopistoa aloittelevan olisi syytä hävetä lapsellisuuttaan. Venla Lintunen näyttää novellissaan Järviveli miten se kuuluu tehdä. Jaksun veli Joona muuttaa järveen ja vanhemmat friikkaavat täysin. Jaksu ei oikein ymmärrä miksi, sillä vanhemmat sisarukset muuttavat lopulta pois ja siellähän se veli polskii onnellisena kalana pitkin järveä. Tässä on päästy loistavasti pienen ihmisen pään sisään ja suomalaismytologiaa kuhiseva maailma nähdään lapsen silmin samalla taianomaisena että täysin realistisena. Myöskään juonikuvio ei petä ja lopetus osuu nappiin. Mitä sen jälkeen tapahtuu on lukijasta itsestään kiinni. Järviveli on selvästi kokoelman ehein novelli ja todellinen helmi.

    Olin pitkään hämmentynyt luettuani Tarja Sipiläisen tarinan Arana Suelon kadonneet kylät, sillä juonikuvio on hyvinkin kiinnostava ja mielikuvitusta kutkuttava. Siitä huolimatta novelli ei tuntunut mukaansatempaavalta tai maailma erityisen elävältä. Pohdittuani tarinaa aikani keksinkin, että kerronnan rakenne oli lähes täydellisen pelkistetty. Kyseessä on melkeinpä uusursilainen lähestymistapa, jossa hahmot ja tapahtumat on yksinkertaistettu minimiin, eräänlainen tarinallinen analyysi tietyn tarinatyylin perusrakenteesta. Tässä mielessä Arana Suelon kadonneet kylät on mielenkiintoinen kirjoitusharjoitus, mutta täyden potentiaalinsa saavuttamiseen tarina kaipaisi runsaasti lisää tilaa. Lisää kuvausta, lisää jännitettä, lisää interaktiota hahmojen välille. Rahkeet eeppiseen revittelyyn on jo lukijan nenän alla enkä epäile hetkeäkään etteikö kirjoittajalla olisi taitoa.

    Tieteiskirjallisempaa osastoa edustaa Jussi Katajalan kirjoittama kokoelman niminovelli Pimeyden reunalla. Ainakin osa ihmiskuntaa on asettunut galaksin reunamilla sijaitsevalle planeetalle toisen lajin kanssa ja yhdessä he leikkivät kuurupiiloa jonkin galaksia piinaavan uhan kanssa. Tästä kaikesta ihmisillä on kovasti hatara käsitys jos käsitystä lainkaan ja tapahtumat ovatkin enemmän paikallispoliittisia. Koko pienimuotoinen sota, jos sitä sellaiseksi voi edes kutsua, vain vilahtaa ja kun loppukin lähinnä petaa tulevia, jää muuten mielenkiintoisenoloisesta tarinasta epätäydellinen olo. Kuin olisi lukenut tiivistelmän romaanilainauksesta. Nyt jäin jo odottamaan sitä koko tarinaa, kokonaista kirjaa, jolla ei ole kiire hyppiä tapahtumasta toiseen.

    Siirtomaa-aikojen romantiikkaa, vaaran tunnetta ja perhesalaisuuksia. Lucilla Lin lataa tämän kaiken novelliinsa Pontianak. On kutkuttavaa, miten hyvin eurooppalaiset henkilöt sijoitetaan itämaiden kulttuuriympäristöön ja miten ulkopuolisiksi he tuntevat itsensä. Kokonaiskuva rakentuu fakta kerrallaan, kunnes perheen synkkä menneisyys saadaan selville ja silloin on jo liian myöhäistä. Ainoa särö muuten niin tyylikkäässä kerronnassa on kerran käytetty termi ’vampyyri’. Tehokkainta kauhua on kaikki tuntematon ja harva asia on niin tunnettu ja ennakkokäsityksillä ladattu kuin vampyyri, joten olisi ollut luontevampaa jättää kauhun nimeäminen tekemättä.

    Perinteisiä kummitustarinoita harvemmin näkee, mikä on sääli, sillä hyvin tehtyinä ne toimivat edelleen loistavasti. Samuli Antila osoittaa tämän mallikkaasti tekstillään Juoksuhauta, jossa suomalainen sotilaspartio joutuu pahaan paikkaan tehtävää suorittaessaan. Vai oliko kyseessä sotakertomus, jossa on selittämätön elementti? Kumpikin aspekti on tasapainossa keskenään, mikä jättää hyvän, joskin ruudinkäryisen ja pakkasenpureman maun suuhun.

    Olen aina pitänyt absurdeista tilanteista ja vivahteikkaasta huumorista, kuten Linnunradan käsikirja liftareille ja Monty Python. Samoilla apajilla onkii Tuomas Saloranta novellillaan Konemies hankkii elämän, jossa synteettinen palkkatappaja lähtee kaverinsa kehotuksesta viettämään rentoa iltaa kaljan, viinan, pössyttelyn ja tyttöjen seurassa. Tällainen tilanne olisi helppoa vetää täysin överiksi ja jäädä fiilistelemään muukalainen ihmisten joukossa -tematiikalla, mutta Saloranta lyö sekaan sen verran hahmoja ja joukkoja eri motiivein, että keitos toimii. Lisäksi se tärkein, muutos alun ja lopun välillä, tuntui tyydyttävältä, ja sitä tunnetta ei pidä aliarvioida.

    Markus Koskimies heittäytyy avaruusscifin kiehtovaan maailmaan novellissa Majakanvartija. Vanha mies huolehtii asteroidilla sijaitsevasta kaivossiirtokunnasta, jonka asukkaat eivät koskaan saavu. Kun käsky palata kotiin käy, alkaa usean rintaman sota oikeudesta jäädä avaruuteen. Teemana yksilön taistelu korporaatioita vastaan on aina ajankohtainen ja miellyttävän hidastempoinen kamppailu imaisee mukaansa, mutta loppu jää vajaaksi. Ei niinkään tapahtumien osalta, vaan henkisen prosessin. Muu tarina eletään päähenkilön kautta, paitsi aivan lopussa, jolloin se kriittinen hetki jää hämärään ja ainoastaan lopputulos lyödään tiskiin.

    Pimeyden reunalla viimeistään osoittaa, että URSilla, sen vetäjillä ja etenkin kirjoittajilla, on paljon annettavaa suomalaisen spekulatiivisen fiktion kentälle. Koin olleeni suuresti viihdytetty, ajoittain jopa ihan täpinöissäni. Lämpimän hävyttömästi suosittelen antologiaa muillekin.

    Linkit:

    URS – valkoinen antologia

    URS – Uusrahvaanomaisen spekulatiivisen fiktion antologia (Valkoinen antologia)
    Alpo Leppänen, Jussi Katajala, Samuli Antila, Tarja Sipiläinen, Tuomas Saloranta, Markus Harju, Mixu Lauronen
    Kustannus Hauenleuka, 2011

    Uusrahvaanomainen kirjallisuus ilmaantui tällä nimellä kirjalliselle kentällä legendan mukaan Finnconissa 2009. Näin kertoo esipuheessaan Tuomas Saloranta, joka ilmeisesti kehitti koko termin ja nyt vetää suuntausta eteenpäin. Ja menestyksellisesti, jos tilannetta mitataan julkaisuilla, sillä lukijoiden ulottuville on jo tullut kaksi kirjaa, Musta antologia ja Valkoinen antologia, joista jälkimmäinen on saatavilla paperille painettuna. Lisäksi kuluvana vuonna on lupa odottaa edellisiä laajempaa antologiaa. Unohtaa ei sovi myöskään nettilehteä, jonka ensimmäinen numero julkiintui niinä muutamana päivänä, kun tämä arvostelu oli työn alla.
    Lyhykäisyydessään suuntauksessa on kyse irtiotosta korkeakirjallisuudesta, spekulatiivisuuden burkaan kääritystä arkirealismista ja reaalifantasiasta. Johtotähtenä on jo muinaisten pulp-kirjailijoiden pyrkimys tarjota silkkaa viihdettä harmaan aivomassan siitä suuremmin ahdistumatta. Antologian novelleja tuleekin siis tarkastalle juuri tätä taustaa vasten. Kuinka viihtynyt lukija oli kunkin makupalan jälkeen?

    Alpo Leppäsen Barbaari Verenhukka on vinkeä metahko kertomus fantasiakirjailijasta, joka suoltaa ulos juuri niin pohjattoman aivotonta miekkasankarikuonaa kuin vain vuosikymmenien takaisten esikuviensa innoittaman hahmon voisi kuvitellakin. Kirjailija itse, Albus, on ihan täpinöissään omista teksteistään eikä ihme, sillä tuota kiellettyä ja halveksittua soopaa lukee jokainen, vaikkei ääneen sitä julkea tunnustaakaan. Vaikka idea hymähdyttääkin, tämä yo dawg -tyylinen kirja kirjassa -lähestymistapa ei kanna sellaisiin sfääreihin kuin siltä toivoisi. Lopun fiilistely on symppis samalla tavalla kuin Volkswagen Passatin mainos Darth Vaderiksi pukeutuneen penskan kanssa, mutta itseironinen ote olisi kaivannut alleviivausta paksummalla tussilla.
    Jussi Katajalan Leonardon rasia oli yksi kokoelman parhaita ja kerrassaan mallikas esimerkki siitä, mitä saadaan aikaan sujuvalla kirjoitustyylillä ja toimivalla premissillä. Tarinan kertojaminä avautuu vanhoilla päivillään siitä, miten Otranto kukistui muhamettilaisten vallan alle ja mitä osaa hän itse päätyi näyttelemään tuossa traagisessa komediassa. Juoni itsessään ei säväytä originelliudellaan sen vertaa, ettenkö miettisi, olenko lukenut jonkun vastaavan tarinan joskus aiemmin jossain muualla. Vai ehkä koko rakennelma vain pohjautuu niin universaaliin totuuteen, että sen tunnistaa, vaikka törmäisikin siihen vasta ensimmäistä kertaa. Niin tai näin, juju toimii. Erityisen säväyksen antoi kuuluisan keksijän, firenzeläisen Leonardon käyttö primus motorina. Se kytki renesanssiajan veijaritarinan historialliseen viitekehykseen ja siten lisäsi lukukokemuksen suomaa nautintoa juuri sopivasti.
    Samuli Antilan Viheltäjä on toiviomatka lovecraftiaanisiin syvyyksiin. Päähenkilö on tullut tuskallisen tietoiseksi jonkin kammottavan läsnäolosta ja pyrkii väistämään uhkaa ajan huvetessa vihellys vihellykseltä. Juonen kaari noudattaa totuttua jännitettä ja kuvailu tukee ahdistavaa fiilistä, mutta kalkkiviivoilla tarinan tasapaino horjahtaa. Niin vähän kuin kauhua näytetäänkin, se tuntuu olevan osittain liikaa. Oppi tulkoon Leonardon rasiasta, mielikuvitus paikkaa kaikki tosiasioiden tai niiden puutteen tuottamat aukot.
    Tarja Sipiläisen Liekitettyä paahtoleipää tuottaa siirtymisen perinteisempää fantasiaympäristöön. Otteena on huumori, mikä ikävä kyllä aiheuttaa välittömiä vertailuja Terry Pratchettiin, ja siinä skabassa ei juuri voi voittaa. Lisäksi novellissa on ihan ongelmakin, sillä juonenkuljetuksen periaatteellisesta toimivuudesta huolimatta jännite jää vähäiseksi. Tulee vaikutelma, että velho ja lohikäärme kumpikin tahollaan pyrkivät tarinan pääosaan, mikä nakertaa kummankin fokusta. Lisäksi, koska tämä on roolipeliympyröissä yksi nipoaiheistani, silmään pistää velhon ylivoimaisen mahtava maine kokkina. Henkilöhahmon kiinnostavuutta ei välttämättä lisää ominaisuuden superlatiivisuus, yleensä päin vastoin, etenkin kun ominaisuus ei näytellyt olennaista osaa. Nimivalinnoista pitää kehua Rowentaa, koska se lisäsi koko kertomuksen absurdia ulottuvuutta, mutta Toaster paahtoleipämaanikon nimenä oli turhan alleviivaava. Ehkä suurin ärsytys tosin tässä tuli siitä, että itse on sortunut samansorttiseen eikä soisi muistutettavan aiheesta enempää kuin välttämätöntä.
    Tuomas Salorannan Pyörätuolimummo oli kokoelman toinen varsinainen valopilkku. Novelli oli eheä, kuvaus toimivaa, juoni jouheva ja klaustrofobinen kauhu niin ahdistavaa, että arvostelun kirjoittaminen reilu viikko jälkeenpäin saa aikaan selkäpiin väreilyä. Kiitosta saa tehokas kuvaus, joka kuitenkin jättää vastaamatta juuri oikeisiin kysymyksiin. Joku voisi kutsua peruskauhuksi, joku toinen kiitellä ansiokkaaksi HPL:n kauheissa sfääreissä fiilistelyksi. Ratkaisevaa on ehdottomasti se, kutkuttaako tarinan miljöö alkukantaista pakoreaktiota. Itse kuljen Ne Luumäkien viitoittamaa tietä enkä mene alas kellariin. Ja vastedes kavahdan tyhjiä pyörätuoleja.
    Markus Harjun Polku, joka joelle johtaa on hyvin lyhyt novelli, mikä onkin se vaikein taiteenlaji. Niin pienessä tilassa on kerrottava kompakti ja täysin virheetön tarina, sillä pienikin kompastus näkyy heti. Raamit eivät anna anteeksi, sillä tilaa paikolle ei ole. Tilanteen kuvaus, myös tunnetasolla, on saatu toimimaan hienosti. Päähenkilön luonteen olennaiset osat sekä hänen salaiset toiveensa levitetään lukijan eteen samalla, kun polku johdattaa kohti vääjäämätöntä loppua. Mutta loppu, siellä askel harhautuu järveen. Jännite jollain tavoin karkaa käsistä ennen kuin se tärskähtää lukijan korteksiin. Ja viimeisen lauseen olisi voinut jättää pois. Näppärä sanaleikki, joka ei kuitenkaan tyliltään istu muuhun tarinaan yhtään.
    Mixu Laurosen Rauhallista päättää antologian. Kyseessä on kokoelman ainoa avaruuteen sijoittuva scifistely ja aiheena on muukalaisen kohtaaminen. Harmi kyllä tarina vaikuttaa lepsulta. Päähenkilö ei juurikaan viritä tuntoja, ympäristö ei täytä psyykeä eikä itse muukalaisen kohtaaminenkaan tuo eteen sitä kaivattua vierauden tunnetta. Saman tilanteen olisi voinut nähdä Afrikan pimennossa apinan kanssa. Myöskin lopussa oli turhaa tavaraa puolentoista kappaleen verran. Tämä kaikki harmittaa eritoten, koska tiedän Mixun pystyvän parempaankin. Paljon parempaan.

    Kokonaisuudessaan koen olevani viihdytetty ja näin ollen kirjan kahdeksan euron kansihinta tuli validoiduksi. Empiville suosittelen Mustan antologian lataamista, se kun ei maksa mitään. Lukematta en toki voi verrata näitä kahta, mutta kirjoittajakaartin pysyessä aika samana, arvelen toisen kokoelman maistumisen antavan hyvää osviittaa myös toisen soveltuvuudesta.
    Odotan suuria tältä suuntaukselta. Huudan hupia ja vaadin viihdytystä!

    Lisätietoja:
    http://urs.fi/
    http://ursfiktio.wordpress.com/
    https://www.facebook.com/#!/pages/Uusrahvaanomainen-spekulatiivinen-fiktio/