URS – valkoinen antologia

URS – Uusrahvaanomaisen spekulatiivisen fiktion antologia (Valkoinen antologia)
Alpo Leppänen, Jussi Katajala, Samuli Antila, Tarja Sipiläinen, Tuomas Saloranta, Markus Harju, Mixu Lauronen
Kustannus Hauenleuka, 2011

Uusrahvaanomainen kirjallisuus ilmaantui tällä nimellä kirjalliselle kentällä legendan mukaan Finnconissa 2009. Näin kertoo esipuheessaan Tuomas Saloranta, joka ilmeisesti kehitti koko termin ja nyt vetää suuntausta eteenpäin. Ja menestyksellisesti, jos tilannetta mitataan julkaisuilla, sillä lukijoiden ulottuville on jo tullut kaksi kirjaa, Musta antologia ja Valkoinen antologia, joista jälkimmäinen on saatavilla paperille painettuna. Lisäksi kuluvana vuonna on lupa odottaa edellisiä laajempaa antologiaa. Unohtaa ei sovi myöskään nettilehteä, jonka ensimmäinen numero julkiintui niinä muutamana päivänä, kun tämä arvostelu oli työn alla.
Lyhykäisyydessään suuntauksessa on kyse irtiotosta korkeakirjallisuudesta, spekulatiivisuuden burkaan kääritystä arkirealismista ja reaalifantasiasta. Johtotähtenä on jo muinaisten pulp-kirjailijoiden pyrkimys tarjota silkkaa viihdettä harmaan aivomassan siitä suuremmin ahdistumatta. Antologian novelleja tuleekin siis tarkastalle juuri tätä taustaa vasten. Kuinka viihtynyt lukija oli kunkin makupalan jälkeen?

Alpo Leppäsen Barbaari Verenhukka on vinkeä metahko kertomus fantasiakirjailijasta, joka suoltaa ulos juuri niin pohjattoman aivotonta miekkasankarikuonaa kuin vain vuosikymmenien takaisten esikuviensa innoittaman hahmon voisi kuvitellakin. Kirjailija itse, Albus, on ihan täpinöissään omista teksteistään eikä ihme, sillä tuota kiellettyä ja halveksittua soopaa lukee jokainen, vaikkei ääneen sitä julkea tunnustaakaan. Vaikka idea hymähdyttääkin, tämä yo dawg -tyylinen kirja kirjassa -lähestymistapa ei kanna sellaisiin sfääreihin kuin siltä toivoisi. Lopun fiilistely on symppis samalla tavalla kuin Volkswagen Passatin mainos Darth Vaderiksi pukeutuneen penskan kanssa, mutta itseironinen ote olisi kaivannut alleviivausta paksummalla tussilla.
Jussi Katajalan Leonardon rasia oli yksi kokoelman parhaita ja kerrassaan mallikas esimerkki siitä, mitä saadaan aikaan sujuvalla kirjoitustyylillä ja toimivalla premissillä. Tarinan kertojaminä avautuu vanhoilla päivillään siitä, miten Otranto kukistui muhamettilaisten vallan alle ja mitä osaa hän itse päätyi näyttelemään tuossa traagisessa komediassa. Juoni itsessään ei säväytä originelliudellaan sen vertaa, ettenkö miettisi, olenko lukenut jonkun vastaavan tarinan joskus aiemmin jossain muualla. Vai ehkä koko rakennelma vain pohjautuu niin universaaliin totuuteen, että sen tunnistaa, vaikka törmäisikin siihen vasta ensimmäistä kertaa. Niin tai näin, juju toimii. Erityisen säväyksen antoi kuuluisan keksijän, firenzeläisen Leonardon käyttö primus motorina. Se kytki renesanssiajan veijaritarinan historialliseen viitekehykseen ja siten lisäsi lukukokemuksen suomaa nautintoa juuri sopivasti.
Samuli Antilan Viheltäjä on toiviomatka lovecraftiaanisiin syvyyksiin. Päähenkilö on tullut tuskallisen tietoiseksi jonkin kammottavan läsnäolosta ja pyrkii väistämään uhkaa ajan huvetessa vihellys vihellykseltä. Juonen kaari noudattaa totuttua jännitettä ja kuvailu tukee ahdistavaa fiilistä, mutta kalkkiviivoilla tarinan tasapaino horjahtaa. Niin vähän kuin kauhua näytetäänkin, se tuntuu olevan osittain liikaa. Oppi tulkoon Leonardon rasiasta, mielikuvitus paikkaa kaikki tosiasioiden tai niiden puutteen tuottamat aukot.
Tarja Sipiläisen Liekitettyä paahtoleipää tuottaa siirtymisen perinteisempää fantasiaympäristöön. Otteena on huumori, mikä ikävä kyllä aiheuttaa välittömiä vertailuja Terry Pratchettiin, ja siinä skabassa ei juuri voi voittaa. Lisäksi novellissa on ihan ongelmakin, sillä juonenkuljetuksen periaatteellisesta toimivuudesta huolimatta jännite jää vähäiseksi. Tulee vaikutelma, että velho ja lohikäärme kumpikin tahollaan pyrkivät tarinan pääosaan, mikä nakertaa kummankin fokusta. Lisäksi, koska tämä on roolipeliympyröissä yksi nipoaiheistani, silmään pistää velhon ylivoimaisen mahtava maine kokkina. Henkilöhahmon kiinnostavuutta ei välttämättä lisää ominaisuuden superlatiivisuus, yleensä päin vastoin, etenkin kun ominaisuus ei näytellyt olennaista osaa. Nimivalinnoista pitää kehua Rowentaa, koska se lisäsi koko kertomuksen absurdia ulottuvuutta, mutta Toaster paahtoleipämaanikon nimenä oli turhan alleviivaava. Ehkä suurin ärsytys tosin tässä tuli siitä, että itse on sortunut samansorttiseen eikä soisi muistutettavan aiheesta enempää kuin välttämätöntä.
Tuomas Salorannan Pyörätuolimummo oli kokoelman toinen varsinainen valopilkku. Novelli oli eheä, kuvaus toimivaa, juoni jouheva ja klaustrofobinen kauhu niin ahdistavaa, että arvostelun kirjoittaminen reilu viikko jälkeenpäin saa aikaan selkäpiin väreilyä. Kiitosta saa tehokas kuvaus, joka kuitenkin jättää vastaamatta juuri oikeisiin kysymyksiin. Joku voisi kutsua peruskauhuksi, joku toinen kiitellä ansiokkaaksi HPL:n kauheissa sfääreissä fiilistelyksi. Ratkaisevaa on ehdottomasti se, kutkuttaako tarinan miljöö alkukantaista pakoreaktiota. Itse kuljen Ne Luumäkien viitoittamaa tietä enkä mene alas kellariin. Ja vastedes kavahdan tyhjiä pyörätuoleja.
Markus Harjun Polku, joka joelle johtaa on hyvin lyhyt novelli, mikä onkin se vaikein taiteenlaji. Niin pienessä tilassa on kerrottava kompakti ja täysin virheetön tarina, sillä pienikin kompastus näkyy heti. Raamit eivät anna anteeksi, sillä tilaa paikolle ei ole. Tilanteen kuvaus, myös tunnetasolla, on saatu toimimaan hienosti. Päähenkilön luonteen olennaiset osat sekä hänen salaiset toiveensa levitetään lukijan eteen samalla, kun polku johdattaa kohti vääjäämätöntä loppua. Mutta loppu, siellä askel harhautuu järveen. Jännite jollain tavoin karkaa käsistä ennen kuin se tärskähtää lukijan korteksiin. Ja viimeisen lauseen olisi voinut jättää pois. Näppärä sanaleikki, joka ei kuitenkaan tyliltään istu muuhun tarinaan yhtään.
Mixu Laurosen Rauhallista päättää antologian. Kyseessä on kokoelman ainoa avaruuteen sijoittuva scifistely ja aiheena on muukalaisen kohtaaminen. Harmi kyllä tarina vaikuttaa lepsulta. Päähenkilö ei juurikaan viritä tuntoja, ympäristö ei täytä psyykeä eikä itse muukalaisen kohtaaminenkaan tuo eteen sitä kaivattua vierauden tunnetta. Saman tilanteen olisi voinut nähdä Afrikan pimennossa apinan kanssa. Myöskin lopussa oli turhaa tavaraa puolentoista kappaleen verran. Tämä kaikki harmittaa eritoten, koska tiedän Mixun pystyvän parempaankin. Paljon parempaan.

Kokonaisuudessaan koen olevani viihdytetty ja näin ollen kirjan kahdeksan euron kansihinta tuli validoiduksi. Empiville suosittelen Mustan antologian lataamista, se kun ei maksa mitään. Lukematta en toki voi verrata näitä kahta, mutta kirjoittajakaartin pysyessä aika samana, arvelen toisen kokoelman maistumisen antavan hyvää osviittaa myös toisen soveltuvuudesta.
Odotan suuria tältä suuntaukselta. Huudan hupia ja vaadin viihdytystä!

Lisätietoja:
http://urs.fi/
http://ursfiktio.wordpress.com/
https://www.facebook.com/#!/pages/Uusrahvaanomainen-spekulatiivinen-fiktio/

Advertisements

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s