Avainsana-arkisto: H.P. Lovecraft

Hautakummun salaisuus

Hautakummun salaisuus sekä muita kertomuksia ja kirjoituksia (Kootut teokset osa 6)
H. P. Lovecraft
Suomennos: Matti Rosvall, Markku Sadelehto
Jalava, 2014
ISBN: 978-951-887-500-3

Jalavan julkaisema Lovecraftin kootut on ansiokas sarja, ja sisältää kaiken olennaisen. Aivan kaikkea se ei voisikaan sisältää, sillä Lovecraft oli myös suuri kirjeidenkirjoittaja ja tehtaili niitä tuhansia. Sarjan kuudes ja viimeinen osa, Hautakummun salaisuus, on toisaalta kovin monipuolinen, mutta myös hyvin epätasainen.

Mukana on Lovecraftin omia tarinoita, muiden kanssa yhteistyössä kirjoitettuja novelleja sekä asiasisältöä. Tuon viimeisen osion hohdokkuutta hieman laskee se, että samaa kamaa ovat muutkin julkaisseet viimeisen vuoden sisällä. Savukeidas julkaisi Juri Nummelinin kääntämän esseen Yliluonnollinen kauhu kirjallisuudessa, joka on verrokkiaan ansiokkaampi yksityiskohtaisen taustamateriaalin takia, ja pari muuta tekstiä ilmestyi myös Vaskikirjojen julkaisemassa Unennäkijän muistikirjassa, joskin Sadelehdon käännökset vaikuttivat parin pistokokeen perusteella sujuvammilta. Keräilijän ja suurfanin kannalta vertailu on toki merkityksetöntä, sillä jokainen mainittu opus tarjoaa jotakin, mitä muut eivät. Pakkohan ne on hankkia kaikki.

Kirjan pisimmät tarinat ovat Viimeinen koe ja Hautakummun salaisuus, mutta siinä missä vaikkapa Hulluuden vuorilla puolustaa mittaansa kiehtovalla kuvauksella ja hitaasti rakentuvalla ilmapiirillä, kumpikin näistä kahdesta olisi toiminut paremmin lyhennettyinä. Viimeinen koe on Adolphe de Castron novellin modernimpi versio kuumelääkäristä, jonka tieteenpalvonta ylittää ja ohittaa kaikki inhimillisyyden rajat. Idea on hyvä, mutta juoni ei jaksa lähteä juoksuun edes loppua kohden. Hautakummun salaisuus taas on kaksi tarinaa yhdessä, toinen toisen sisässä. Vaikka kumpikin osa tarvitsee toistaan edes hieman, ne myös kompastuvat toisiinsa. Alun vahva kummitusfiilis vesittyy pahoin, kun espanjalaisvalloittajan käsikirjoitus paljastaa taustalla olevan muinaisen, maan alla elävän rodun. Kaiken kukkuraksi tämä paljastus vie yli puolet novellista. Molemmissa novelleissa on viitteitä Cthulhu-myyttokseen, eikä se auta kumpaakaan.

Loput neljä novellia jättävät nekin toivomisen varaa. Vahvin tunnelma on Sukuhaudassa, jossa päähenkilön makaaberi kiinnostus sukunsa kuolleita jäseniä kohtaan muovautuu klaustrofobiseksi ahdistukseksi.

Koottujen viidennen osan esipuheessa Sadelehto väittää Lovecraftin jättäneen äärikonservatiivisuutensa menneisyyteen ja pehmentäneen myöhemmin silloisia näkemyksiään, jotka eittämättä olivat pahimmillaan varsin niljaisia. Lovacraft julkaisi julistuksiaan omassa The Conservative -lehdessään, ja niistä meille tarjoillaan neljä näytekappaletta. Hurjaa menoa. Ainoita oikeita amerikkalaisia ovat englannista tulleet, sekä ne saksalaiset, jotka ovat assimiloituneet brittiläisen siirtomaa-ajan ihanteisiin. Loput ovat epäisänmaallista kuonaa, joiden rauhanpyrkimykset ja sodanvastaiset ilmaisut ovat kunnon amerikkalaisille kauhistus. Keskenään sotimisen sijaan englantilaisten ja saksalaisten pitäisi liittoutua ja murskata slaavien ja mongolien valtapyrkimykset. Ja niin edelleen.

Jos Sadelehto on oikeassa, eivätkä kirjoitukset edustaneet enää myöhemmän ajan Lovecraftia, on vaikea ymmärtää niiden julkaisua suomeksi. Nyt ne jäävät mittavan sarjan viimeisiksi teksteiksi, eräänlaiseksi tympeäksi loppulausumaksi. Toisaalta jos Lovecraft säilytti näkemyksensä, on niiden julkituonti toki tarpeen. Joka tapauksessa sarjan sisäisellä logiikalla julkaisupäätös on kummeksuttava.

Hautakummun salaisuus on tarpeellinen hankinta Lovecraftista syvästi kiinnostuneille, mutta aloittelijan kannattaa hankkia sarjan alkupään osat, koska niistä ne parhaimmat visiot löytyvät. Mainittakoon vielä, että syvällinen oikoluku olisi tehnyt hyvää. Nyt puuttuvia sanoja ja rikkonaisia lauserakenteita oli sen verran, että sivumäärän juostessa ärtymys jo nosti päätään.

(Arvostelu on julkaistu Tähtivaeltajassa 1/2015)

Mainokset

Pimeän aineen kutsu

Kuva: Johanna Ahonen

Kuva: Johanna Ahonen

(Tämä kolumni ilmestyi Vätskärissä 4/2014)

Pimeän aineen kutsu

Maailmankaikkeus on kammottava, pelottava paikka, jonka todellista luonnetta ihminen ei voi koskaan ymmärtää.
Se oli amerikkalaisen kauhukirjailija H. P. Lovecraftin lähtökohta kautta koko hänen tuotantonsa, jonka tunnetuin hahmo epäilemättä on merenpohjassa uinuva muinainen jumaluus Cthulhu. Lovecraftin novelleissa kaikenlaiset kosmiset kauhut kumpusivat yön ja avaruuden toisella puolen sijaitsevista mustista kuiluista, joiden fysiikka ja aika olivat kokonaan toisenlaiset kuin meidän maailmankaikkeudessamme. Hän myös osoitti, kerta toisensa jälkeen, että mitä laajemman kuvan ihminen todellisuuden luonteesta saa, sitä enemmän hän suistuu järjiltään.

Linnunradan käsikirja liftareille taas tietää kertoa, että jos joku joskus saa selville syyn maailmankaikkeuden olemassaoloon, maailmankaikkeus lakkaa olemasta ja sen tilalle syntyy jotain vielä vaikeammin käsitettävää. Joidenkin mukaan näin on jo tapahtunut.

Einsteinilaiseen maailmankuvaan tottuneelle luonnontieteilijälle moiset visiot näyttäytyvät jokseenkin eriskummallisessa valossa. Mittaamalla suureita voimme saada selville mitä vain. Suunnattomien teleskooppien avulla voimme kurkistaa kauas universumin historian alkulähteille kenenkään romahtamatta kuolaavaksi hourupääksi. Maailmankaikkeus levittäytyy eteemme vähemmän outona ja pelottavana kuin mitä kummakirjailijoiden mielikuvituksellisen villit visiot vihjaavat.

Vaan mitenkä on? Perinteinen fysiikka ja niin sanottu maalaisjärki tussahtavat hyödyttömäksi tomuksi kvanttien astuessa peliin. Youngin kaksoisrakokoe todistaa valon käyttäytyvän yhtä aikaa hiukkasen ja aallon tavoin, mikä nojatuolista huudellen kuulostaa mahdottomalta. Valo myöskin käyttäytyy eri tavoin riippuen siitä, tarkkaillaanko kokeen järjestelyjä koehetkellä vai ei. Toisin sanoen, kvantit viipottavat kaikissa mahdollisissa paikoissa yhtä aikaa, kunnes joku tarkistaa tilanteen, jolloin ne näyttävät seisoskelevan yhdessä tietyssä paikassa ja viheltelevät viattomasti. Itse asiassa koko kvanttimekaniikka vilauttaa ihmisen luontaiselle ymmärrykselle keskisormea.

Maailmankaikkeuden ehdottomasti yleisin asia, 68,3% universumin energiatiheydestä Wikipedian mukaan, on pimeä energia. Kukaan ei varmuudella tiedä, mitä se on. Pimeää ainetta taas on 26,8%, mikä jättää tavalliselle, meidän näkemällemme aineelle vaivaiset 4,9%. Myöskään pimeän aineen luonteesta ei ole mitään varmuutta. Näin ollen rapiat 95% kaikesta olevasta on jotain, mitä me emme näe emmekä edes ymmärrä.

Valonnopeus on maksimi. Sitä nopeammin ei mikään liiku eikä informaatio välity. Miksi? Pienin mahdollinen pituus on Planckin pituus, sitä lyhyempää matkaa ei meidän maailmankaikkeudessamme ole. Jälleen, miksi? Noille rajoille ei ole muuta hyvää selitystä kuin että ne nyt vain ovat, ja jos tiede joutuu vastaamaan kysymykseen ”miksi” hiekkalaatikon perusargumentilla ”siksi”, voidaanko sanoa todellisuudessa olevan todellista järkeä?
Toisaalta on olemassa teoria, joka selittää nämä seikat sekä monet muut, kuten pimeän energian ja kvanttilomittumisen. Sen sijaan, että universumimme olisi aidosti olemassa, se onkin vain tietokonesimulaatio, joka pyörii jonkin toisen ulottuvuuden Blackberryssä joutilaana tausta-ajona. Olemme olemassa, koska jokin taho tutkii mahdollisten maailmankaikkeuksien parametrejä.

Mitä syvemmälle näihin juttuihin kaivautuu, sitä todennäköisemmältä Douglas Adamsin liftarimainen ehdotus tuntuu, ja maailmankaikkeus iteroituu kohti käsittämätöntä. Tai ehkä Lovecraft olikin oikeassa, ja ihmiskunnan merkityksettömyys kosmisella mittapuulla lopulta syöksee meidät lajina järjettömyyteen. Tai eihän näiden mahdollisuuksien tarvitse edes sulkea toisiaan pois.

Näitä minä mietin, kun panen maata. Nukkukaa tekin hyvin.

Shimo Suntila, vain kuiskaus pimeässä itsekin

Unennäkijän muistikirja

Unennäkijän muistikirjaUnennäkijän muistikirja
H. P. Lovecraft
Kääntänyt ja toimittanyt Juha-Matti Rajala
Vaskikirjat, 2014
ISBN: 978-952-5722-19-2

Kosmisen kauhun mestari H. P. Lovecraft on ajankohtaisempi kuin juuri koskaan. Viime vuosina Jalava on julkaissut kattavan sarjan hänen novellikokoelmiaan, Savukeidas julkaisi hänen esseensä Yliluonnollinen kauhu kirjallisuudessa, suomalaisten kauhukirjoittajien Lovecraft-antologia on tulilla ja lovecraftiaanisesta perinteestä ammentava, puhtaasti kotimainen, avoimeksi ja jaetuksi julistettu tarinaversumi pahuutta puhkuvasta kirjasta nimeltä Stepanin koodeksi kasvattaa suosiotaan.

Vaskikirjojen julkaisema Unennäkijän muistikirja on siis varsin paikallaan. Se sisältää paitsi Lovecraftin oman muistikirjan sisällön myös muita kiintoisia tekstejä. Kirja jakaantuu sisällysluettelonsa mukaan neljään osaan, mutta esipuhe ja liite sisältävät nekin sen verran tietoa, että osioita voi sanoa olevan kuusi.

Esipuheessa Juha-Matti Rajala valottaa, mistä koko muistikirjasta on kyse. Englanninkielinen termi on commonplace book, ja sellainen toimii paitsi muistikirjana myös leikekirjana. Lovecraft kirjoitti ylös enimmäkseen mielikuvia tunnetiloista tai tapahtumista, joiden pohjalta kehitellä visioitaan ajan kanssa. Varsinaisia merkintöjä on 222 kappaletta. Ne ovat pääsääntöisesti lyhyitä, mutta paikoitellen mukaan on liitetty pitkiäkin viitteitä ja selitteitä.

Lovecraftin itsensä kirjoittama muutaman sivun elämänkerta on varsin vajavainen esitys ja jättää mainitsematta mm. hänen avioliittonsa. Selvitys siitä, miten hän työstää juoniaihioita valmiiksi tarinoiksi on paljon kiintoisampi pätkä, kuten myös monet kirjeet hänen ystävilleen. Kirjeissä Providencen mies kertoo unistaan, joita on nähnyt, ja saa kykynsä visioida outoja tunnetiloja tuntumaan varsin kadehdittavalta.

Osio Dagonin puolustus valottaa Lovecraftin näkemystä taiteesta, kun hän selventää kirjoittajaringilleen, mistä novellissa Dagon on kysymys, ja vastaa syytökseksi tarkoitettuun kysymykseen ”onko se tervehenkistä?” Osion kiinnostavuus kuitenkin laskee loppua kohden, koska kirjeiden pääpaino on kiistassa siitä, kumpi on oikeassa, luonnontiede vai uskonto. Lovecraftin hengellisyyttä puolustavan vastaväittäjän puheenvuoroja ei nähdä, joten jäljelle jää luonnontieteilijän huuto tuuleen.

Lopun liite on hyvinkin ansiokas ja kiinnostaa epäilemättä niin keräilijöitä kuin Lovecraftin fiktiota fanittaviakin. Tarjolla on kattava kronologia mestarin tuotannosta, myös jo kadonneista teksteistä aina siinä määrin kuin niiden olemassaolosta on tietoa. Sopii nautittavaksi etenkin Jalavan sarjan kanssa.

Kokonaisuus on hieman sillisalaattimainen eikä siksi sovellu syvälliseksi esitykseksi mistään rajatusta aihealueesta, mutta aihetta jo tunteville Unennnäkijän muistikirja on hyödyllinen lisäresurssi, ja cthulhumaisia tarinoita väsäileville nide on oiva innoitin.

(Arvostelu on julkaistu myös Tähtivaeltajassa 4/2014)

Mahtavat Ammoiset ja muita karmaisevia kertomuksia

Mahtavat AmmoisetMahtavat Ammoiset ja muita karmaisevia kertomuksia
Tuomas Saloranta
Kuoriaiskirjat, 2014
ISBN: 978-952-7021-41-5

Tuomas Saloranta on julkaissut novelleja useamman vuoden ajan, ja varsin kiivaaseen tahtiin. Viidenkymmenen raja on jo mennyt rikki. Lisäksi hän on ajoittain käyttänyt salanimiä, joista Johannes Sohlman ja Stig-Peter Lund ovat tunnettuja, milloin on on ollut tarpeen saada samaan antologiaan kaksi tekstiä. Viime aikoina Saloranta on keskittynyt enemmän pienoisromaanien tuottamiseen jättäen lyhyemmän proosan muiden savotaksi, mutta novellifaneilla ei ole syytä epätoivoon. Salorannan kauhuklassikot on vihdoin koottu yksiin kansiin.

Kokoelmassa Mahtavat Ammoiset ja muita karmaisevia kertomuksia on kymmenen novellia, joista jokainen on julkaistu aiemmin jossain muualla. Tämä tuskin on lukijoita ajatellen mikään ongelma, sillä osa tarinoista on ilmestynyt vain verkossa, osa kirjoista on loppu kustantajiltakin, ja kaiken kaikkiaan mikään julkaisu ei voi pröystäillä kovin isolla painoksella. Harvalta löytyy kaikki näitä novelleja sisältävät antologiat, eikä tilannetta ole enää helppo paikata.

Kokoelman teemana on kauhu, joka on yksi Salorannan leipälajeista, ja aihepiirit vilistävät zombeista Lovecraftiin. Laatu on hyvinkin korkealla, mistä todistaa Salorannan toistuvat sijoitukset Atorox-listalla, kun esiin nostetaan vuoden parhaat genrenovellit. Varsinaisia harhalyöntejä ei ole, vaikka jotkin tarinat nousevat muiden yläpuolelle.

Nimikkonovelli Mahtavat Ammoiset julkaistiin Boris Hurtan kanssa syntyneessä yhteisteoksessa Ne Ammoiset. Tarina noudattelee hyvin S. Albert Kivisen viitoittamaa tietä sijoittaa cthulhumaisia tarinoita Suomeen, ja nivoa ne saumattomasti historiaan. Mahtavissa Ammoisissa löydetään kotimaisen tekijän lovecraftiaaninen kirja, joka on peräisin jo ajalta ennen Lovecraftin kuolemaa, ja näiden kahden miehen yhteisestä historiasta paljastetaan kiintoisia seikkoja. Avainsanoja ovat antikvaarinen mysteeri ja renttutaiteilijat ihmiskunnan vartijoina.

Jo URS-liikkeen alusta asti oli selvää, että Saloranta on sen kärkikirjoittajia. Valkoisessa antologiassa, liikkeen ensimmäisessä kokoelmassa, ilmestynyt Pyörätuolimummo on aidosti pelottava tarina, johon kaupunkikasvattien on helppo sukeltaa, sillä tapahtumapaikkana on pimeät, loputtomat kellarikäytävät, joita hallitsee tunkkainen ilma ja kaukaa kuluva, hitaasti lähestyvä pyörätuolin kitinä. Urbaania kauhua parhaimmillaan.

Äidin talossa on tavallista kiinnostavampi zombiekuvaus, sillä päähenkilö koittaa vain sinnitellä ja selviytyä, jatkaa elämäänsä siinä määrin kuin se on mahdollista lähes koko muun ympäröivän ihmisjoukon muututtua väkivaltaisiksi raivohulluiksi. Homman pointtina ei ole sankarillinen, loputon pakomatka tai rohkeutta uhkuvat turpakäräjät konetuliasein, vaan yhden naisen halu pitää vanhasta äidistään huolta.

Mahtavat Ammoiset ja muita karmaisevia kertomuksia on monipuolinen kauhukokoelma asiansa osaavalta kirjailijalta. Väitän vakavissani ja naama näkkärillä, että kun 2030-luvulla listataan vuosituhannen merkittäviä kotimaisia kauhukirjailijoita, Tuomas Saloranta mainitaan aina.

Keräilijän varjo menneisyydestä

Varjo menneisyydestäJoskus keräilijän on tehtävä kompromisseja. Ei ehkä absoluuttisesti, mutta oman mielenrauhansa vuoksi. Eilen ostin kirjastopoiston, vaikka tiedän varmuudella, että sopivan tilaisuuden tullen korvaan sen muovittamattomalla kappaleella.

Kyseessä on H. P. Lovecraftin vuonna 1993 ilmestynyt novellikokoelma Varjo menneisyydestä, eikä sen hankkimiseen ollut muuta syytä kuin keräilijän pyrkimys täydellisyyteen, jota hän ei kuitenkaan koskaan voi saavuttaa. Kirjan tarinat minulla oli jo ennestään, nimittäin Jalavan julkaiseman Lovecraftin kootut -sarjan myötä. Mitään uutta luettavaa en siis saanut. Joku voisi kysyä, miksi sitten ostaa koko kirjaa, ja siihen en voi antaa täysin pätevää vastausta. Keräilijät ymmärtävät selittämättä, ja muu ihmiskunta pudistaa päätään surullisena. Koitan kuitenkin.

Keräilijä olen ollut koko elämäni, kohteet vain ovat vaihdelleet. Scifikirjat ovat pyörineet mukana lähes koko ajan, ja niistä etenkin kirjasarjoihin kuuluneet sciffyt. Hiukankaan lukenut fani tunnistaa sellaiset kuin punaselkäinen FAN-sarja, Kirjayhtymän ns. fonttisarja, Tiikerit, URSAn sf-sarja, Otavan Sci-Fi-sarja jne, ja nuo kohteet olinkin pääpiirteissään haalinut jo aikoja sitten. Scifi on mun elämä, voisi sanoa.

Sen sijaan kauhua en ole koskaan harrastanut. En leffoina, en kirjallisuutena. Kaiken maailman kauhusarjat ovat saaneet pyöriä antikoiden pölyissä kiinnostamattomina. Muutos tapahtui, kun ryhdyin kirjoittamaan. Hälyttävän suuri osa tuotannostani on tavalla tai toisella ollut kauhuvaikutteista, vaikka vuosien ajan mielsin itseni nimenomaan scifistiksi. Siinä ohessa kaiken kukkuraksi kirjoittajatoverit puhuivat mistä kukakin oli saanut vaikutteita ja mitä klassikoita oli tullut luettua, ja kauhuun se kaikki kallistui. Piti oikein pysähtyä tutkimaan, mitä alan juttuja omasta hyllystä löytyikään. Ei se paljoa ollut, jokunen Lovecraft ja pari antologiaa. Näppejä alkoi poltella. Mitäs sarjoja, noin niin kuin ensalkuun, sitä olikaan?

Osan syytä vieritän Jussi Vainikaisen ylläpitämän sf-bibliografian piikkiin. Siellä on omalla sivullaan lueteltu kustantajien genresarjat, ja sieltä minä olen luntannut, mitä on olemassa ja mitä hyllystä puuttuu. Sivu luettelee myös kauhusarjat, joten oli perkeleellisen helppoa lisätä ne omaan puutelistaan, ja kun näin oli tehty, kerääminen oli täydellisen vääjäämätöntä.

Ikävä kyllä kuljin hiukan jälkijunassa.

Viime vuonna kävin ensimmäistä kertaa Vammalan vanhojen kirjojen päivillä, ja myöhästyin muutamalla vuodella. Paikkahan on nykyään Sastamala. Kirjapäivät kuitenkin pidettiin, ja sinne lähdin suurin odotuksin. Villeimmissä unissa kuvittelin löytäväni niin eeppisestä paikasta oikeastaan kaikki puutelistalla olleet scifit mennen ja tullen. Ihan niin putkeen se ei mennyt, vaikka löytöjä teinkin. Yhdessä hyllyssä lymysi Varjo menneisyydestä, ja sen tiesin olevan ainoa vanhemman ajan Lovecraft-pokkari, joka minulta puuttui. Hinta kuitenkin oli niinkin huima kuin 17€, kun henkilökohtainen kipurajani kulkee seitsemän euron korvilla. Novellit oli hallussani jo toisen laitoksen myötä, joten päätin jättää tämän kirjan ostamatta.

Paria kuukautta myöhemmin päätin ryhtyä haalimaan Jalavan kauhusarjaa, johon tuo puuttuva Lovecraftkin kuului.

Puutelista oli pitkä kuin Zarquonin parta, mutta kirja kerrallaan se siitä paikkaantui. Yksi kirja löytyi kirjamessuilta, toinen antikan hyllystä, ja kokoelma kasvoi. Koitti aika, jolloin uusia kaappauksia ei ollutkaan niin helppo löytää. Piti oikein alkaa etsimällä etsiä. Huuto.nettiäkin vilkaisin, ja olin saada slaagin kun joku pyysi Varjosta viittäkymppiä. HALOO! Ehkä se ei ole tyhmä joka pyytää, vaan se joka maksaa, mutta joku roti silti. Huimimpana hybriksenä tiedän kyllä kertoa jonkun tahon kinunneen tästä Helsingin kirjamessuilla viittä vajaa satasta, mikä menee jo absurdin komiikan puolelle.

Lopulta kuitenkin kävi niin, että Jalavan kauhusarjan puutelista supistui kolmeen, sitten kahteen, sitten yhteen. Jokainen saa kolme arvausta, mikä oli viimeinen puuttuva, ja kahta ensimmäistä arvausta ei lasketa. Kirja, jonka olin sivuuttanut seitsemällätoista eurolla vain viikkoja ennen kuin merkitsin sen puutelistalle, ja josta tunnuttiin pyytävän joka tapauksessa useita kymppejä, oli pyytäjä kuka vain. Poikkeuksen muodostivat kirjastopoistot Huuto.netissä.

Muutaman viikon niitä mallailin ja harkitsin. Viitsisinkö ostaa kappaletta, jonka luokittelisin välittömästi kakkosluokan löydöksi ja päätyisin kuitenkin joskus korvaamaan? Se ei houkutellut. Mutta sitten tein pikatarkastelun siitä, missä jo valmiiksi merkityissä sarjoissa oli kirjastopoistoja mukana, ja kyllä niitä jokunen oli. Silti ne olivat kelvanneet. Sarja oli siirretty valmiiden listaan. Ryhtymällä sekundakipaleeseen saisin kokonaisen sarja siirrettyä kategoriasta toiseen, voisin sanoa itselleni omistavani myös tämän kirjan ja saisin mielenrauhan ainakin kahdeksi viikoksi. Vitosella.

Eilen tein huudon, iltapäivällä. Tuossa se nyt nököttää työpöydällä, aamupostin tuomana. Sarjan jo siirsin tiedostosta toiseen, ja lisäsin kirjan LibraryThingiin. Ja kyllä, mielenrauha vallitsee. Etenkin kun tällä viikolla sain täyteen toisenkin sarjan, mutta se ei kuulu tähän tarinaan.

Näin tuli hoideltua kiusallinen varjo menneisyydestä ja otettua opiksi vastaisen varalle. Osta aina, muuten jää harmittamaan. Ja ehkä joidenkin kirjojen tapauksessa kipuraja pitää hilata pariin kymppiin, vaikka se kirpaiseekin.

Yliluonnollinen kauhu kirjallisuudessa

Yliluonnollinen kauhu kirjallisuudessaYliluonnollinen kauhu kirjallisuudessa (Supernatural Horror in Literature)
H. P. Lovecraft
Suom. Juri Nummelin
Savukeidas, 2013
ISBN: 978-952-268-084-6

H. P. Lovecraft on yksi kaikkien aikojen vaikutusvaltaisimmista kauhukirjailijoista ikinä. Omana aikanaan hän ei saanut paljon arvostusta, maine on rakentunut pitkälti vasta hänen kuolemansa jälkeen. Me muistamme hänet pääasiassa kosmisista kauhuista kertoneista tarinoista, mutta kirjoitti hän muutakin. Esimerkiksi varsin kattavan katsauksen kauhukirjallisuuden historiaan. Hänen esseensä Yliluonnollinen kauhu kirjallisuudessa nauttii yhä edelleen arvostusta, eikä suotta.

Lovecraft lähtee liikkeelle siitä, että toimiva kauhu on luonteeltaan kosmista. Ihmiseen vaikuttaa syvimmin tuntemattoman pelko. Tätä kriteeriä vasten hän tutkailee menneiden vuosisatojen kauhuelementtejä sisältävää tuotantoa aina aikalaiseensa Clark Aston Smithiin saakka. Itsestään hän ei tosin puhu, mutta kukapa kirjailija osaisi arvioida omaa tuotantoaan niin, että historia on hänen kanssaan samaa mieltä.

Itseäni viehätti eritoten se, miten juurikin näin vanha teksti (julkaistu ensimmäisen kerran vuonna 1927) katsoo kauas menneisyyteen sotkeutumatta tämän päivän asioihin (mikä olisikin mahdotonta ilman aikamatkailua). Mikä tahansa vastaava essee tänä päivänä joutuisi kuluttamaan leijonan osan sivuistaan kaikkeen siihen, mitä Stephen Kingin läpimurron jälkeen on tapahtunut. Nyt sain nauttia katsauksesta vuosisatoja vanhan kauhun olemukseen ilman moderniuden rasitteita.

Lovecraftin laatima esitys tuntuu kattavalta ja rakentuu loogisesti niin, että voidaan osoittaa, miten mikäkin työ on jatketta jollekin aiemmalle. Vaikka kauhukirjallisuuden juurten nähdään uppoavan antiikin myytteihin ja kauemmaskin, alkaa moderni yliluonnollisuus nostaa päätään goottilaisen kirjallisuuden aikakaudella.

Juri Nummelinin suomennos on pystyvää, mutta kääntäjän erityinen ansio on loppuun koottu katsaus esseessä mainittuihin kirjailijoihin ja heidän suomennettuihin teoksiinsa. Näin laajaa esitystä ei kauhukirjailijoista liene aiemmin suomeksi koottu, ja ilahduttavaa oli huomata, miten moni mainittu novelli löytyi 90-luvun paikkeilla julkaistuista kauhukokoelmista. Kirjastoista ne saattaa olla jo poistettu, mutta antikvaareista noita kokoelmia vielä löytää. Nämä kääntäjän huomaukset vievät sivuja melkein yhtä paljon kuin itse esseekin.

Yliluonnollinen kauhu kirjallisuudessa on pakollista luettavaa niin kauhuharrastajille kuin kirjallisuuden tutkijoillekin, eikä se jätä kylmäksi Lovecraft-fanejakaan.

Haamu

Haamu – kertomus Hollywoodista
Juri Nummelin
Turbator, 2013
ISBN: 978-952-7012-02-4

Tunnettu kauhukirjailija Howard Phillips Lovecraft kuoli syöpään 1937. Tuolloin ei ollut mitenkään sanottua, että hänen tarinansa jäisivät elämään, saatikka että ne luikertelisivat nykyisen populaarikulttuurin ytimeen, jossa pehmo-cthulhut vaanivat. Unohdukselta hänet pelasti August Derleth, joka alkoi koota Lovecraftin novelleja kokoelmiksi ja julkaista niitä jälkipolvien huvitukseksi.

Vaan entäpä jos Lovecraft ei olisikaan kuollut syöpään, vaan parantunut? Irtisanoutuen kauhutarinoista hän olisikin voinut suunnata Hollywoodiin pyrkien luomaan uraa unelmien kaupungissa, ja hänen inhonsa aiempaa tuotantoaan kohtaan olisi tuominnut hänen lukuisat novellinsa hapertumaan alati vanhenevien pulp-lehtien sivuilla. Tästä kertoo Juri Nummelinin kerrassaan mainio pienoisromaani Haamu.

Maailmankaikkeudessa vain kolme asiaa ovat varmoja. Kuolema, verot ja se, ettei kirjailijan elämä ole helppoa. Elääkseen on tekstinikkarin naputeltava mitäänsanomattomia käsikirjoituksia ja läheteltävä novelleja kioskien lukemistolehtiin. Studioita ei kiinnosta eikä ohjaajilla ole aikaa.

Haamu levittää lukijan eteen kesäisen suurkaupungin, ankean hotellihuoneen ja kulttuurin, jossa pienen budjetin elokuvaohjaaja vänkää jopa käsikirjoittajaa tuotantonsa sivurooliin. Tällaisessa ympäristössä ei voida puhua niinkään ammatillisista suhteista, kohtaamisista korkeintaan. Käsikirjoittaja etsii ohjaajaa, ohjaaja tuottajaa. Diilejä taotaan hotelleissa, kuppiloissa, juhlissa, baareissa. Joskus studioillakin. Samalla, kun Lovecraft metsästää itselleen sitä oikeaa yhteistyökumppania, hänen ympärillään pyörii nuori kirjailija, kauhumaakari hänkin, ja yrittää toteuttaa Lovecraftin erään novellin filmatisointia.

Nummelin tavoittaa hyvin ajankuvan ja ympäristön. Itse en tunnistanut läheskään kaikkia ohjaajia, näyttelijöitä tai lukemistoja nimeltä, mutta osan kylläkin, ja se jo riitti vakuuttamaan kirjailijan asiantuntemuksesta tällä saralla. Juri Nummelin on tunnettu erityisesti laajasta pulp-tietämyksestään ja juuri se herättää tämän kirjan eloon. Lisäksi kyseessä taitaa olla ensimmäinen suomalainen romaani, joka sijoittuu Hollywoodiin. Ensimmäisiä ainakin.

Haamu on kiehtova vaihtoehtohistoria, joka kiinnostaa erityisesti Lovecraftin tuotannosta pitäviä, mutta maistuu parin tunnin välipalana vaikkei koko miehestä olisi koskaan kuullutkaan.

Vaaniva pelko ja muita kertomuksia

Vaaniva pelkoVaaniva pelko ja muita kertomuksia
H. P. Lovecraft
Suomennos: Ulla Selkälä ja Ilkka Äärelä
Jalava, 2011
ISBN: 978-951-887-437-2

Lovecraftin koottujen teosten kolmannessa osassa pääsemme tutustumaan miehen alkuaikojen lyhäreihin, joiden pituus keikkuu pitkälti 10 ja 20 sivun välimaastossa. Mukana on myös pari hieman pidempää tarinaa: Olio kynnyksellä ja Unet noitatalossa, sekä massiivinen Hulluuden vuorilla, joka haukkaa liki kolmanneksen koko kirjasta. Onneksi se on timanttia.

Lyhyemmät novellit vievät lukijan tuttujen kauhujen lisäksi myös fantastisempaan maailmaan. Lovecraft loi unimaailman, jossa piskuisia ihmisiä tärkeämmiksi nousevat kaupungit ja paikat, sekä vähäisemmät toiset jumalat. Näistä Iranonin etsintä ja Toiset jumalat jäivät parhaiten mieleen, ja Valkoinen laiva. Niitä eivät hallitse kosminen kauhu ja mieltä jäytävä pelko, vaan surumielinen vire, joka jää jäljelle, kun kaikki maaginen hiljalleen poistuu ihmisen elämästä.

Muista tarinoista nostan esiin Erich Zannin musiikin, joka pureutui lähtemättömästi mieleeni, kun sen ensi kertaa yli kaksi vuosikymmentä sitten luin. Siinä on sellaista selittämätöntä maanisuutta, joka itseänikin usein riivaa. Toisaalta toivotan tuollaisen maanisuuden tervetulleeksi, enhän minä muuten saisi mitään aikaan, mutta tietyt ikkunat on syytä pitää Erich-parkaa tiukemmin säpissä.

Edellisen kokoelman niminovelli Varjo menneisyydestä oli puuduttava pituutensa vuoksi, koska vihjailuja ilmiselvistä asioista jaksaa vain rajallisen ajan, ennen kuin kerronta hyytyy ja lukija alkaa tuskastuneena toivoa lopun koittavan mitä pikimmin. Mikään tämänkaltainenkaan ei vaivannut pienimmässäkään määrin vieläkin pidempää tarinaa Hulluuden vuorilla, joka on tämän kokoelman helmi.

Etelänapa saavutettiin vihdoin ja viimein vuonna 1911, mutta tutkittavaa riitti silti edelleen. Lovecraft riensi omalta osaltaan täyttämään tyhjää maata ja kuvittelemaan tuon eteläisen mantereen poikki mahtavan vuorijonon, joka jätti Himalajankin varjoonsa. Hän loihti esiin vahvan kuvauksen jäisistä myrskyistä, lumesta, lähellä kokoavista reunakukkuloista ja niiden takaa taivaisiin nousevista hulluuden vuorista, joiden takana oli, niin, mitä. Huimat löydöt seuraavat toisiaan, kun Maapallon historiaa kirjoitetaan uusiksi ja tutkijat kaivautuvat yhä syvemmälle ajan ja avaruuden mysteereihin. Novellin, vaiko ehkä pienoisromaanin, ote ei herpaannu vaan jännite kantaa voimakkaana loppuun asti.

Varjo menneisyydestä ja muita tarinoita

Varjo menneisyydestäVarjo menneisyydestä ja muita tarinoita
H.P. Lovecraft
Suomennos: Ulla Selkälä ja Ilkka Äärelä
Jalava, 2010
ISBN: 978-951-887-419-8

Varjo menneisyydestä on järjestyksessä toinen kokoelma Jalavan kunnianhimoisessa sarjassa, jossa julkaistaan H.P. Lovecraftin koko novellituotanto. Mukana on 16 novellia, joten joukkoon mahtuu niin yön pimeydessä kiilteleviä helmiä kuin pari puuduttavampaakin tapausta.

Mythoksen maisemissa seikkaillaan viidessä tarinassa, joista neljä herätteli pirullisia muistikuvia kahden vuosikymmenen takaa. Ne toimivat silloin ja ne toimivat nyt. Esipuheen kirjoittaja Markku Sadelehto ei lue niistä kahta, Juhlapäivää ja Nimetöntä kaupunkia, suoraan mythokseen vaan näkee ne esisoittona tulevalle, mutta minun päässäni ne niputtuvat sulavasti mukaan. Kaksi muuta kovaa ovat Vainooja pimeydestä ja Väri avaruudesta, joiden tenho ei ole vähentynyt vuosien saatossa. Pidän sitä merkkinä korkeasta laadusta.

Ainoastaan Varjo menneisyydestä ei jaksanut kiskoa mukaansa ja pitää vauhtia yllä. Päähenkilön tarjoamat selvitykset olivat varsin pitkällisiä ja hyvin, hyvin perusteellisia, vaikka niissä toki vain vihjailtiin villisti ja perään perusteltiin, miksi kaikki nuo unikuvat olivat todellisuudessa vain houreita eivätkä lainkaan tosia. Ansioton ei tämäkään tarina ollut. Kun vihdoin päästiin ryömimään valottomassa pimeydessä risteilevissä, ikiaikaisissa käytävissä, joissa hornat tuulet vonkuivat pohjattomista kuiluista, oli tunnelma kohdallaan, mutta sinne saakka pääsemiseksi oli kahlattava kymmeniä sivuja.

Toinen tarina, joka ei jaksanut pitää minun mielenkiintoani hereillä, jopa siinä määrin että kirjan lukeminen jäi kesken kuukausiksi, oli Faaraoiden vankina. Keksin lopulta jopa syyn siihen, tai ainakin uskottavalta kuulostavan selityksen. Lovecraft haamukirjoitti sen Harry Houdinille, joka ikäänkuin itse kertoo omasta hurjasta matkastaan Egyptiin ja kohtaamisestaan syvyyden kauhujen kanssa. Tämän epäilen olleen kompastuskiveni, sillä nyt kertoja ei ollutkaan kuka tahansa Lovecraftin esiin loitsima onneton houkka, joka lopussa varsin todennäköisesti suistuisi hulluuden syövereihin todistettuaan kaikki ne kertakaikkisen mahdottomat kauhut, jota kerronta vyöryttäisi eteemme. Ei, hän oli maineikas kahlekuningas, jota kohtasi, lopulta, kerrassaan toisenlainen ja maallisempi turmio. Jotenkin tuo päähenkilön tunnettu henkilöllisyys imaisi tarinasta tehon ja jätti minut tilanteeseen, jossa vasta tuskastuminen omaan saamattomuuteeni pakotti lukemaan tuon novellin loppuun ja aloittamaan seuraavan.

Eryksin muurit on oikeastaan scifistinen tarina, mutta sepä ei olekaan Lovecraftin yksin kirjoittama. Pääosa kunniasta lankeaa Kenneth Sterlingille, joka tarinan ilmestyessä oli 15-vuotias. Lovecraft otti nuorukaisen käsikirjoituksen, korjaili sitä ja laajensi pituudeltaan, ja lopputulos julkaistiin heidän molempien nimissä. Olin valmiiksi epäileväisellä kannalla, olinhan juuri lukenut yhden tarinan, joka ei ollut maestron täysin vapaasti visioima, mutta pidin Eryksin muureista silti. Epätoivo ja jatkuvasti heikkenevä kokonaistilanne tuntui samalla absurdilta ja ahdistavalta.

Muista tarinoista, joiden joukosta en kehnoa kykene nimeämään, parhaimmat olivat Temppeli, Kylmää ilmaa sekä Herbert West – elvyttäjä. Ne jäävät päähän asumaan, ainakin toivon niin. Ehkä ne silloin häätävät Pickmanin mallin sieltä, mikä olisi varsin toivottavaa, mikäli joskus vielä päädyn Helsinkiin ja olen olosuhteista johtuen pakotettu käyttämään maanalaista.

Kuvitteelinen maailma (raapale 387)

Kuvitteellinen maailma

Nökötän aseman pöydässä sumppia särpien. Odotan junaa ja selailen vanhaa Kosmoskynää. Aihe kiinnostaa, raapustelenhan itsekin outoja tarinoita.

”Anteeksi, saanko istuutua?” miesääni kysyy.

”Kaikin mokomin.” Viittaan tyhjään tuoliin.

”Kuvitteellinen maailma?”

”Lehden lukijat rakentavat yhteistä maailmaa, josta sitten kertoa tarinoita. Tästä on tullut kuution muotoinen.”

”Kirjoitatteko tekin?” Ääni jatkaa uteluaan.

Hymyilen vaatimattomasti. ”Ajoittain. Entä itse?” Nostan katseeni.

Mies on kaitakasvoinen. Hiusraja korkealla, pitkä leuka. Ilme on iloton ja silmien katse saa minut ahdistuneeksi.

”En enää vuosikymmeniin.”

Olen varma, että tunnen hänet. ”Miksi lopetitte?”

”Ihmiset eivät ottaneet varoituksiani vakavasti.”

Kylmä tunne valtaa vatsani. Ojennan käteni, kerron nimeni.

”Voit kutsua minua Howardiksi. Hauska tutustua.”