Varjo menneisyydestä ja muita tarinoita
H.P. Lovecraft
Suomennos: Ulla Selkälä ja Ilkka Äärelä
Jalava, 2010
ISBN: 978-951-887-419-8
Varjo menneisyydestä on järjestyksessä toinen kokoelma Jalavan kunnianhimoisessa sarjassa, jossa julkaistaan H.P. Lovecraftin koko novellituotanto. Mukana on 16 novellia, joten joukkoon mahtuu niin yön pimeydessä kiilteleviä helmiä kuin pari puuduttavampaakin tapausta.
Mythoksen maisemissa seikkaillaan viidessä tarinassa, joista neljä herätteli pirullisia muistikuvia kahden vuosikymmenen takaa. Ne toimivat silloin ja ne toimivat nyt. Esipuheen kirjoittaja Markku Sadelehto ei lue niistä kahta, Juhlapäivää ja Nimetöntä kaupunkia, suoraan mythokseen vaan näkee ne esisoittona tulevalle, mutta minun päässäni ne niputtuvat sulavasti mukaan. Kaksi muuta kovaa ovat Vainooja pimeydestä ja Väri avaruudesta, joiden tenho ei ole vähentynyt vuosien saatossa. Pidän sitä merkkinä korkeasta laadusta.
Ainoastaan Varjo menneisyydestä ei jaksanut kiskoa mukaansa ja pitää vauhtia yllä. Päähenkilön tarjoamat selvitykset olivat varsin pitkällisiä ja hyvin, hyvin perusteellisia, vaikka niissä toki vain vihjailtiin villisti ja perään perusteltiin, miksi kaikki nuo unikuvat olivat todellisuudessa vain houreita eivätkä lainkaan tosia. Ansioton ei tämäkään tarina ollut. Kun vihdoin päästiin ryömimään valottomassa pimeydessä risteilevissä, ikiaikaisissa käytävissä, joissa hornat tuulet vonkuivat pohjattomista kuiluista, oli tunnelma kohdallaan, mutta sinne saakka pääsemiseksi oli kahlattava kymmeniä sivuja.
Toinen tarina, joka ei jaksanut pitää minun mielenkiintoani hereillä, jopa siinä määrin että kirjan lukeminen jäi kesken kuukausiksi, oli Faaraoiden vankina. Keksin lopulta jopa syyn siihen, tai ainakin uskottavalta kuulostavan selityksen. Lovecraft haamukirjoitti sen Harry Houdinille, joka ikäänkuin itse kertoo omasta hurjasta matkastaan Egyptiin ja kohtaamisestaan syvyyden kauhujen kanssa. Tämän epäilen olleen kompastuskiveni, sillä nyt kertoja ei ollutkaan kuka tahansa Lovecraftin esiin loitsima onneton houkka, joka lopussa varsin todennäköisesti suistuisi hulluuden syövereihin todistettuaan kaikki ne kertakaikkisen mahdottomat kauhut, jota kerronta vyöryttäisi eteemme. Ei, hän oli maineikas kahlekuningas, jota kohtasi, lopulta, kerrassaan toisenlainen ja maallisempi turmio. Jotenkin tuo päähenkilön tunnettu henkilöllisyys imaisi tarinasta tehon ja jätti minut tilanteeseen, jossa vasta tuskastuminen omaan saamattomuuteeni pakotti lukemaan tuon novellin loppuun ja aloittamaan seuraavan.
Eryksin muurit on oikeastaan scifistinen tarina, mutta sepä ei olekaan Lovecraftin yksin kirjoittama. Pääosa kunniasta lankeaa Kenneth Sterlingille, joka tarinan ilmestyessä oli 15-vuotias. Lovecraft otti nuorukaisen käsikirjoituksen, korjaili sitä ja laajensi pituudeltaan, ja lopputulos julkaistiin heidän molempien nimissä. Olin valmiiksi epäileväisellä kannalla, olinhan juuri lukenut yhden tarinan, joka ei ollut maestron täysin vapaasti visioima, mutta pidin Eryksin muureista silti. Epätoivo ja jatkuvasti heikkenevä kokonaistilanne tuntui samalla absurdilta ja ahdistavalta.
Muista tarinoista, joiden joukosta en kehnoa kykene nimeämään, parhaimmat olivat Temppeli, Kylmää ilmaa sekä Herbert West – elvyttäjä. Ne jäävät päähän asumaan, ainakin toivon niin. Ehkä ne silloin häätävät Pickmanin mallin sieltä, mikä olisi varsin toivottavaa, mikäli joskus vielä päädyn Helsinkiin ja olen olosuhteista johtuen pakotettu käyttämään maanalaista.
Routakoto 