Avainsana-arkisto: Tarja Sipiläinen

Stepanin koodeksi

Stepanin koodeksin synty

Jo H. P. Lovecraft aikalaisineen kirjoitti tarinoita, joissa vaikutteet valuivat vapaasti kirjailijalta toiselle ja elementit sinkoilivat ristiin rastiin. Yksi antoi nimen mystiselle kirjalle, jota toinen sitten käytti omassa tekstissään. Kolmas loi mielipuolisen jumaluuden, joka vieraili neljännen novellissa. Lisäksi he sijoittivat toisiaan kertomuksiinsa, joko kohtaamaan kauhean kuolon tai muuten vain piipahtamaan.

Tästä ristiin lainailusta johtuen kauhumaestron ja hänen tovereidensa visiot muodostavat kiehtovan sirpalekokonaisuuden, joka vihjaa osiaan suuremmasta todellisuudesta. Vaikka näitä tarinoita ei koskaan tarkoitettu muodostamaan koherenttia kokonaisuutta, eikä edes Lovecraftin oma Cthulhu-mytologia ollut looginen ja tiukka kokonaisuus, vähintäänkin jälkimmäinen on jälkipolvien käsittelyssä muovautunut yhtenäiseltä vaikuttavaksi esitykseksi. Modernin lukijan eteen avautuu maailma, joka ei ole kertakäyttöinen ja irrallinen, kuten novelleissa monasti, vaan laaja leikkikenttä vailla raja-aitaa. Se houkuttelee mukaan temmeltämään, ja kautta vuosikymmenten lukuisat kirjailijat ovatkin heittäytyneet riemurinnoin jaetun hulluuden syövereihin, Suomesta tunnetuimpina niminä S. Albert Kivinen, Boris Hurtta ja Johanna Sinisalo.

Kansikuva: Arren Zherbin

Kun kirjoittajaliike URS (UusRahvaanomainen Spekulatiivinen fiktio) perustettiin loppuvuodesta 2010, johtotähdeksi otettiin nimenomaan pulp-ajan konstailematon pyrkimys viihteeseen, suora tarinankerronta ilman turhaksi koettuja kirjallisia kikkailuja, ja esikuviksi nimettiin juurikin Cthulhu-mytologian laatinut Lovecraft sekä Conanin luoja Robert E. Howard. Oli oikeastaan vain ajan kysymys, milloin liikkeen toiminnan seurauksena kehkeytyisi oma jaettu tarinaversumi, joka toimisi omillaan eikä olisi kenellekään velkaa muuta kuin kiitoksen suunnan viitoittamisesta.

Kävi kuitenkin niin, että tämä versumi ei kehkeytynyt orgaanisesti, vaan se vasiten luotiin. Syyksi, joskaan ei syypääksi, on helppo nimetä kotimaisen kauhukirjallisuuden suurmies Boris Hurtta.

Hurtan koodeksi

Boris Hurtta laskee kirjailijanuransa alkaneen joulupäivänä 1987, jolloin hän otti kirjoituskoneen mukaansa ja lähti mökille naputtamaan romaania. Vuonna 2012 tuosta tuli kuluneeksi neljännesvuosisata, mikä on ehdottomasti juhlan paikka. Kuukausi jälkijunassa hän järjesti tapauksen kunniaksi pienimuotoisen matinean Tampereella, ja Tulenkantajien kirjakauppaan saapuessaan häntä odotti yllätys. Anne Leinonen, Tuomas Saloranta ja Shimo Suntila olivat toimittaneet hänelle juhlakirjan, nimeltään Hurtan koodeksi. Kirjoittajina oli iso liuta Hurtan kirjailijatovereita, niin uusia kuin vanhojakin, ja mukana oli myös joukko URS-kirjoittajia. Neljän urssilaisen tarinat liittyivät toisiinsa ja loivat oman miniosion kirjan loppuun. Tuon kokonaisuuden nimi oli Stepanin koodeksi, josta koko juhlakirja lopulta ammensi nimensä.

Kansikuva: Anssi Rauhala

Miniosion novellit käsittelivät kirjankeräilijää ja erästä tiettyä kiellettyä kirjaa, jota keräilijä tavoitteli. Suomalainen vuorineuvos oli lähettänyt bulvaaninsa Prahaan hankkimaan kirjan omistukseensa samalla, kun itämafian gorillat havittelivat sitä haltuunsa ja muinainen munkkiveljestö teki kaikkensa estääkseen kirjaa joutumasta vääriin käsiin. Jälki oli rujoa, ruumiita kasautui, eikä siinä ollut kaikki. Myös vähemmän maalliset voimat puuttuivat peliin. Hevosenpäinen mies ja monikätinen nainen vainosivat kirjan kanssa tekemisiin joutuneita, hopea välkkyi pimeydessä, köynnökset kahisivat varjoissa ja supatus kaikui kuuloalueen rajoilla. Toimivan konseptin siemenet oli kylvetty.

Alkunsa Stepanin koodeksi sai Tšekissä. Syksyllä 2012, samalla kun Hurtan juhlakirjaa suunniteltiin, URS-kirjailijat Tuomas Saloranta, Samuli Antila ja Markus Harju tekivät matkan Prahaan, ja pohtivat sitä, josko Hurtan kirjaan saataisiin kyhättyä jokin kiinteämpi kokonaisuus. Olutta ja Becherovkaa kului ilta toisensa jälkeen, kun kolmikko luonnosteli vihkoon ideoita kielletystä kirjasta, joka ideologialtaan lainaisi lovecraftiaanisesta perinteestä, mutta jonka mytologia olisi täysin itsenäinen. Palattuaan Suomeen he rekrytoivat mukaan vielä Jussi Katajalan, ja koodeksin nelikko oli valmis.

Koodeksin historia

Stepanin koodeksin peruspiirteet ja historia käydään läpi alkuperäisessä tarinakimarassa.

Kirja ilmaantui piinaamaan ihmiskuntaa hussilaissotien aikaan, joita käytiin Böömissä vuosina 1419–1436. Sodassa olivat vastakkain roviolla poltetun Jan Husin oppeja kannattaneet hussilaiset ja Pyhän saksalais-roomalaisen keisarikunnan intressit. Noihin aikoihin Kutná Hora oli jo vakiinnuttanut asemansa Böömin toiseksi suurimpana kaupunkina Prahan jälkeen, ja oli tunnettu kautta Euroopan hopeakaivoksistaan.

Erään kaivoksen uumenista, kymmenien tai satojen metrien syvyydestä, löytyi salaperäinen kirja. Kukaan ei tiedä, miten se oli sinne joutunut. Koska kuva-aiheet olivat jumalattomia ja kieli outoa, kirja päätyi paikallisen jesuiittakollegion haltuun. Sen johtajana toimi mies nimeltä Stepan, ja hänen nimeään koodeksi kantaa vielä tänäkin päivänä.

Stepan määräsi koodeksin tutkittavaksi, jotta sen pahuudesta päästäisiin selville ja sitä vastaan voitaisiin taistella. Osa kirjoituksesta oli latinaa, mutta loput merkinnät oli laadittu kielellä, jota kukaan ei ymmärtänyt. Kuvat olivat kauhistuttavia ja riettaita, ja esittivät niin ihmisiä, eläimiä kuin kasvejakin, eikä kaikissa tapauksissa ollut selvää, missä kohdin yksi hahmo loppui ja toinen alkoi.

Tutkimukset etenivät, kunnes kirjan parissa työskennellyt munkki heittäytyi kalliolta Pyhän Barbaran katedraalin luona. Matka ei ollut pitkä, kollegio sijaitsee edelleen kivenheiton päässä katedraalista. Siinä missä ensimmäinen munkki oli sinnitellyt puolen vuoden ajan, hänen seuraajansa jaksoi vuoden, ennen kuin puolestaan hirttäytyi kammiossaan. Sen jälkeen Stepan määräsi, että kirjaa sai tutkia vain valvotusti, päivä kerrallaan.

Vuosien saatossa Kutná Horaa kohtasi vitsaus toisensa jälkeen. Rutto, 30-vuotinen sota ja pari pienempää, hopean ehtyminen ja yleinen rappio. Kollegion johtaja katsoi Koodeksilla olleen osansa näissä onnettomuuksissa ja päätti päästää ihmiskunnan pälkähästä. Hän määräsi Koodeksin poltettavaksi 1770. Pahuudesta päästiin, mutta hinta oli kova, sillä ikään kuin jumalattoman kirjan viimeisenä kostona koko kaupunki leimahti liekkeihin.

Eikä sekään päättänyt piinaa. Eräs munkki oli painanut Koodeksin sisällön mieleensä ja tehnyt siitä kopion, joka jatkoi siitä, mihin sen alkuperäislaitos oli jäänyt. Viimeksi kopiosta oli luotettava havainto Prahaan kevään ajoilta, ennen kuin se vihdoin vuosituhannen vaihteen jälkeen putkahti jälleen ihmisten ilmoille prahalaisessa antikvariaatissa, josta vuorineuvoksen asiamies sen kävi ostamassa.

Kansikuva: Arren Zherbin

Alkuperäinen novelliquatrologia ei ottanut lainkaan kantaa siihen, mistä erilaisissa häiritsevissä aistimuksissa oli kysymys. Havaitsijat olivat poikkeuksetta joko jonkinlaisen loitsun tai lumouksen vaikutuspiirissä, tai kolhineet päänsä niin pahoin, että aisteihin ei voinut täysin luottaa. Joka tapauksessa Koodeksin liepeillä liikkuivat hevosenpäinen mies, kullalla verhottu monikätinen nainen, köynnökset, luikerteleva käärme, kavioiden kopse, supatukset, pimeydessä kiiltävät hopeasuonet sekä koko mytologiaa ehkä eniten määrittänyt lainaus Koodeksista itsestään: ”Maan alla oli hopeaa, hopea muuttui kullaksi, kulta ikuiseksi elämäksi.” sekä marginaaliin tehty merkintä: ”Elämä muuttuu tuskaksi, tuska kuolemaksi, kuolema hopeaksi.”

Näistä viittauksista kaikki eivät ole päätyneet pysyvään kaanoniin. Esimerkiksi viite käärmeeseen on jäänyt sivuun mielenkiintoisemman kuvaston tieltä, eikä sitä ole myöhemmissä tarinoissa käytetty. Myöskään nykypäivässä elävien munkkien järjestö Manus Argentum ei ole ollut laajassa käytössä, vaikka se mitä ilmeisimmin juontaa juurensa jo keskiajalta asti ja on siis oletettavasti seurannut Koodeksin vaiheita halki vuosisatojen.

Koska mytologia oli tarkoitettu laajennettavaksi, se lähti eri ihmisten käsittelyssä eri teille varsin nopeasti. Shimo Suntilan novellissa ”Rakkaudesta kirjaan” paljastetaan, että eräs munkki joutui Koodeksin pauloihin ja pelasti sen liekeiltä viime hetkillä, ja aiheutti samalla Kutná Horan palon. Hänen tarinassaan esiintyy myös se munkki, joka teki Koodeksista kopion. Munkin tarina jatkui Mixu Laurosen novellissa ”Veli Adolphuksen tunnustus”. Alusta saakka oli ollut oletettavaa, että kaikki yksityiskohdat eivät eri tarinoissa täsmäisi, joten sitä ei missään kohtaa vaadittu. Niinpä kopion tehnyt munkki on Suntilan novellissa veli Adalbert, Laurosen novellin nimessä puhutaan veli Adolphuksesta ja Koodeksia mielessään kuljettava mies käyttää itsestään nimeä veli Ondrej, vaikka hahmo on sama. Vai onko sittenkään? Näitä seikkoja ei ole kirjoitettu kiveen.

Sen lisäksi, että Koodeksista oli liikkeellä ainakin yksi kopio sekä alkuperäiskappale, myös yksittäisistä sivuista on ollut havaintoja, ja ne jopa voivat ilmestyä paikalle itsestään. Kirja ei ole myöskään jäänyt vain eurooppalaisten riippakiveksi, sillä Henna Sinisalon novellissa ”Riisiarkku” Koodeksin valta ulottuu Koreaan saakka.

Koodeksi-tarinoita on koottu kolmeen kirjaan, Stepanin koodeksi (Kuoriaiskirjat, 2013), Hopeoitu vainaja ja muita sivuja Stepanin koodeksista (Kuoriaiskirjat, 2014) ja Teräskoura ja muita sivuja Stepanin koodeksista (Kuoriaiskirjat, 2016). Ensimmäisessä kuvastoa hallitsi hevosenpäinen mies ja monikätinen nainen, toisessa taas köynnöksillä oli vahvempi edustus. Jenni Kauppisen novellissa ”Kuolleita lehtiä” Koodeksiin liitettiin kuolleet lehdet ja eräänlainen narkolepsia, kun taas Boris Hurtan novellissa ”Totuus ei pala tulessakaan” käy ilmi, että Koodeksia ei voi tuhota tulella. Mikä tekee kaikista aiemmista tuhoamisyrityksistä, joissa on käytetty tulta, ihastuttavan ironisia ja traagisen turhia.

Juha Jyrkäs esittää novellissaan ”Velesin kirja”, että Stepanin koodeksi on sukua muille pahuuden kirjoille, kuten Velesin kirjalle tai Marraksen mustalle kirjalle, tai että ehkäpä niistä jokainen on kaiku jostakin ihmistä vanhemmasta asiasta. Shimo Suntilan vielä julkaisemattomassa tarinassa palataan Kuttenbergin hopeakaivoksiin, josta löytyy toinenkin kirja, eräänlainen pari nykyään tunnetulle Koodeksille.

Novellissaan ”Hopeameren musta linnoitus” Tuomas Saloranta kertoo tulevaisuudesta, josta Tarja Sipiläinen vain vihjaa omassa novellissaan ”Murretut”. Sipiläisen tarinassa Koodeksi ladataan nettiin, minkä jälkeen sitä ei enää voi pysäyttää. Saloranta kertoo, mitä tapahtuu, kun Koodeksi on irrallaan ja ihmiskunta kulkee kohti tuhoaan, ja heittää villin vision siitä, miten Koodeksi joku päivä vielä kulkeutuu tähtiin. Shimo Suntila tarttui tähän sekä Koodeksin palamattomuuteen novellissaan ”Kultainen tulevaisuus” ja kuvaa ihmiskunnan rippeiden taistelua tähtien takaisissa siirtokunnissa Koodeksin avaruuslaivoja vastaan.

Kansikuva: Arren Zherbin

Joko tarinalla on siis loppu olemassa? Onko myyttiset alkuhämärät kartoitettu pohjia myöten? Sanalla sanoen ei. Kyseessä on eräs mahdollinen tulevaisuus, ja eräs mahdollinen menneisyys, eivätkä ne sido ketään. Toisaalta, jokainen on tervetullut jatkamaan mitä tahansa kirjoitettua tarinaa omilla visioillaan.

Tämä juuri on koko Koodeksi-mytologian toimintamalli. Uusien tarinoiden ei ole pakko asettua täydelliseen linjaan aiempien kertomusten kanssa, ja Koodeksille voi vapaasti keksiä uusia puolia. Toisaalta noiden lisäysten elinvoima punnitaan siinä, jäävätkö ne osaksi suurempaa kerrontaa, viittaavatko muut kirjoittajat niihin omissa novelleissaan.

Bibliografia

Ensimmäiset Koodeksi-tarinat nähtiin siis 25.1.2013 julkaistussa antologiassa Hurtan koodeksi. Ne irrotettiin oman julkaisun siemeneksi ja uusilla tarinoilla höystetty Stepanin koodeksi julkaistiin Turun kirjamessuilla 4.10.2013. Keväällä 2014 URS julisti Koodeksi-kirjoituskilpailun, johon saapui 39 novellia. Kolme parasta otettiin mukaan antologiaan Hopeoitu vainaja ja muita sivuja Stepanin koodeksista, joka julkaistiin Helsingin kirjamessujen aikaan 25.10.2014. Kolmas kokoelma Teräskoura ja muita sivuja Stepanin koodeksista sisältää kirjoituskilpailun satoa sekä erikseen pyydettyjä novelleja Usva-leirin kävijöiltä. Se julkaistiin Finnconissa 1.7.2016. Näiden antologioiden lisäksi on ilmestynyt ainakin kaksi Koodeksi-tarinaa: Samuli Antilan ”Tapulinrakentaja” kokoelmassa Rajat ja muita kauheita tarinoita ja Hanna Matilaisen novelli ”Äideistä parhain” hänen blogissaan Morren maailmassa.

Juuri nyt on meneillään toinen Koodeksi-kirjoituskilpailu, jonka siirretty deadline on 2.5.2017. Kisan parhaimmisto sekä muita valikoituja novelleja julkaistaan Turun Finnconissa kesällä 2018.

Jo ensimmäisessä antologiassa julistettiin kutsu osallistua Koodeksin mytologian levittämiseen ja laajentamiseen, mutta toistetaan se tässäkin. Kirjoittakaa, julkaiskaa. Lupia ette tarvitse. Laittakaa novelleja lehtiin, kootkaa niistä kokoelmia ja antologioita. Stepanin koodeksillakin on potentiaalia nousta isommaksi ilmiöksi kuin yksittäisten novellien summa.

Hurtan koodeksi (Toim. Anne Leinonen, Tuomas Saloranta, Shimo Suntila. Suomen Tieteis- ja fantasiakirjoittajat ry. 2013. ISBN 978-952-6776-52-1) Tilaa Aavetaajuudelta! (loppu kustantajalta)
* Samuli Antila: Stepanin koodeksi
* Markus Harju: Veli Frantisekin viimeinen toive
* Tuomas Saloranta: Kirjan mahti
* Jussi Katajala: Ääni kellarissa

Rosy Luxemburgové 3 (Kamala ukko 36, Kamala ukko 2013)
* Boris Hurtta: Rosy Luxemburgové 3

Stepanin koodeksi (Toim. Tuomas Saloranta. Kuoriaiskirjat 2013. ISBN 978-952-7021-09-5) Lataa ilmainen e-kirja!
* Samuli Antila: Stepanin koodeksi
* Markus Harju: Veli Frantisekin viimeinen toive
* Tuomas Saloranta: Kirjan mahti
* Jussi Katajala: Ääni kellarissa
* Shimo Suntila: Rakkaudesta kirjaan
* Mixu Lauronen: Veli Adolphuksen tunnustus
* Heikki Nevala: Suruntuoja
* Anne Leinonen: Kirje Helenille
* Boris Hurtta: Rosy Luxemburgové 3
* Tarja Sipiläinen: Murretut

Hopeoitu vainaja ja muita sivuja Stepanin koodeksista (Toim. Tuomas Saloranta, Shimo Suntila. Kuoriaiskirjat 2014. ISBN 978-952-7021-44-6) Tilaa Aavetaajuudelta!
* Samuli Antila: Hopeoitu vainaja
* Henna Sinisalo: Riisiarkku
* Mixu Lauronen: Tervan mahti
* Boris Hurtta: Totuus ei pala tulessakaan
* Toni Saarinen: Näytös loppuunmyyty
* Jussi Katajala: Ylikersantti Chambersin kertomus
* Tarja Sipiläinen: Veli Hermanuksen herkkupata
* Markus Harju: Vanhassa maassa
* Jyrki Pitkä: Ullakkohuone
* Jenni Kauppinen: Kuolleita lehtiä
* Inkeri Kontro: Korkean impaktin paperi
* Juha Jyrkäs: Velesin kirja
* Tuomas Saloranta: Hopeameren musta linnoitus
* Shimo Suntila: Kultainen tulevaisuus

Rajat ja muita kauheita tarinoita (Kuoriaiskirjat 2014. ISBN 978-952-7021-26-2) Tilaa Aavetaajuudelta!
* Samuli Antila: Tapulinrakentaja

Morren maailma
* Hanna Matilainen: Äideistä parhain
http://morrenmaailma.blogspot.fi/2014/09/aideista-parhain-novelli-lukuhaasteeseen.html

Teräskoura ja muita sivuja Stepanin koodeksista (Toim. Shimo Suntila. Kuoriaiskirjat 2016. ISBN: 978-952-7021-57-6) Tilaa Aavetaajuudelta!
* Joonas Riekkola: Joka metsään huutaa
* Artemis Kelosaari: Teräskoura
* Eero Korpinen: Viimeinen sivu
* Kaisa Ranta: Hopeaa, mustetta
* Henna Sinisalo: Kirjankantaja
* Matias Luukkanen: Jumalan suuremmaksi kunniaksi
* Reetta Saarimäki: Stepanin delirium
* Mia Myllymäki: Miljoonan diili
* Niina Räsänen: Kolmannessa kerroksessa
* Maarit Leijon: Ihon taju
* Liisa Nurro: Srebrenican hopeakellot
* Saara Henriksson: Unkarilainen veljeskunta
* Aki Hammarén: Kiveen kirjoitettu
* Katri Alatalo: Kronikoitsija Mooermomkin viimeinen viesti

Kumman rakas

Kumman rakas
Tuomas Saloranta, Kristel Nyberg, Kalle Lintunen, Jeff VanderMeer, Aleksi Kuutio, Siria Kohonen, M.G. Soikkeli, Antti Riimuvuori, Jussi Katajala, Christine Thorel, Tarja Sipiläinen, Liliana Lento, Maria Carole, Taru Luojola
Toimitus: Taru Luojola, Tarja Sipiläinen
Osuuskumma, 2012
ISBN: 978-952-6642-00-0

Arvostelen Kumman rakkaan, kun sen arvostelukappaleeksi sain. Tämä siitä huolimatta, että sittemmin liityin itsekin Osuuskumman osakkaaksi ja näin ollen en ole enää taloudellisesti sitoutumaton taho.

Kumman rakas on Osuuskumman ensimmäinen julkaisu ja laadukas avaus. Teemana on rakkaus erilaisissa muodoissaan spefistisellä tvistillä ryyditettynä. Useassa tarinassa kyse on nimenomaan rakkaudesta tai rakastumisesta, ei pelkästään petipuuhista, kuten kokoelman alkuaikojen projektinimi Pinkki antologia olisi antanut odottaa. Mukana on kattava joukko nykyhetken URS-kentän kovia nimiä ja vierailevaksi tähdeksi on saatu itse Jeff VanderMeer, joka heitti viime vuonna kirjallisen kesäkiertueen Suomessa.

Kuten aina usean kirjoittajan antologioissa, taso tarinasta toiseen vaihtelee. Selvää kultaa on pari novellia. Kerronnan kauneuden vuoksi nostan esiin Aleksi Kuution tarinan Raskas isä sekä Maria Carolen Pahanilmanlinnun. Kuution tarinassa päähenkilö on jäänyt pelättyjen hyirynoitien vangiksi ja saa orjan aseman. Yhtä paljon uteliaisuutta kutkuttaa niin orjan ja hänen emäntänsä määrittelemätön suhde kuin itse hyiryjen monimutkainen kulttuuri. Carolen tarinassa toisensa kohtaavat punatukkainen nuori nainen ja metsässä asustava tyttö, joista kumpikaan ei ole oikeastaan ihminen. Kummassakin novellissa sekä maailma että henkilöt herätettiin henkiin niin taiten, että haluan lukea kummaltakin kirjoittajalta romaanin. Nyt heti. Ei voi kuin kauhistella sitä työn määrää, mitä on tehtävä, jotta itse pystyisin joskus tuottamaan saman kaliiberin kamaa.

Skaalan toisesta päästä taas löytyy Liliana Lennon Rose & May, jonka mukanaoloa tässä kirjassa ihmettelen suuresti. Se jäi tasoltaan niin paljon muiden varjoon, että laskee koko antologian kokonaispisteitä. Rose on orpo, kaltoinkohdeltu puolikeiju, joka elää tyrannimaisten lähisukulaisten hoteissa. Hänen avukseen rientää perheen palveluskuntaan kuuluva May ja yhdessä rakastavaiset päättävät karata. Ote hahmoihin ja Rosen harrypottermaisiin ongelmiin oli lähinnä lapsekas eikä kerronta onnistunut paikkaamaan tätä puutetta. Rakastuminen ei tuntunut, lähentyminen ei säväyttänyt. Jännite uupui.

Toinen, joka sai kulmakarvat nousemaan, oli Taru Luojolan Kuuntele Tomppaa, jossa tietynlaista taikavoimaa siirretään eteenpäin persepanon välityksellä, suostumuksella tai väkisin. Tuossa ei kulmakarvaa hetkauta tuo persepano, vaan väkisin. Jäin miettimään, miten olisin suhtautunut tarinaan, jossa nainen raiskataan eikä se kenenkään mielestä ole huono asia, ei lopulta edes naisen itsensä. Kirjan viimeisestä tarinasta ei jäänyt niinkään mieleen rakkaus vaan homostelevat palkoihmiset.

Hieman odottamaton helmi oli Tuomas Salorannan Diplomaattinen selkkaus, joka tapahtuu samassa versumissa Tiamatin väreistä löytyvän Palkkasoturin arkipäivän kanssa. Jälkimmäisestä en välittänyt juurikaan, mutta Diplomaattinen selkkaus oli loistava! Gremadonilaisten soturien leirissä ei homoja siedetä lainkaan, mutta kahden miehen välinen toverillisuus voi käydä öisin kovinkin fyysiseksi. Pelkästään sotaan tottunut Zargyn lähetetään neuvottelemaan sotilaallista sopimusta täydellisen pasifististen sukupuoltaan ajatuksellaan muokkaavien draenilaisten kanssa. Soppahan siitä syntyi, ja söin sen tiuhaan pyrskähdellen.

Muut novellit eivät herättäneet aivan näin voimakkaita tunteita, mutta niidenkin joukosta löytyi paljon kauneutta ja kiihkoa. Koskaan ei voinut tietää varmuudella, minne tarina lopulta veisi.

Pimeyden reunalla ja muita uusrahvaanomaisia kertomuksia

Pimeyden reunalla ja muita rahvaanomaisia kertomuksia
Samuli Antila, Markus Harju, Jussi Katajala, Markus Koskimies, Mixu Lauronen, Lucilla Lin, Venla Lintunen, Kalervo Rauta-Kalske, Tuomas Saloranta, Tarja Sipiläinen
Toimittanut: Tuomas Saloranta
ISBN 978-952-92-9247-9

URS pukkaa julkaisua ulos sellaista tahtia, että epäilen heillä olevan tarkempaa tietoa vuoden 2012 povatusta maailmanlopusta. Finnconissa 2011 julkistettiin uusin antologia Pimeyden reunalla ja muita rahvaanomaisia kertomuksia. Sillä on muutama selvä etu aiemmin julkaistuihin lajitovereihinsa (Musta antologia ja Valkoinen antologia) nähden, nimittäin pitempi toimitusaika ja värikannet.
Siinä missä kaksi värillistä (jos nyt musta tai valkoinen kumpikaan värejä ovat) novellikokoelmaa ilmeisesti heitettiin kasaan lähinnä koska siihen tuli tilaisuus, on tätä kirjaa kasattu suuremmalla huolella.
Tarinoiden viihdytystaso oli varsin korkea lähes kauttaaltaan. Ja kyllä se on niin, että värikannet tekevät paljon. Vielä kun saisi jonkun suomalaisen Boris Vallejon tekemään kansikuvan. Ehkä lehden barbaarispesiaaliin?

Tuomas Salorannan esipuhe on kompakti historiikki uusrahvaanomaisen spefin juurista ja esittelee lyhyesti kokolman kirjoittajakaartin. Se myös määrittelee aika hyvin, mistä koko URS-liikkeessä on kysymys, mitä siihen luetaan ja mitä ei. Ja ennen kaikkea miksi.

Antologian avaa Markus Harjun tarina Seitsemän sisaren sali, joka ammentaa barbaarisen ajan syvistä vesistä. Päähenkilö ei kuitenkaan ole se tuimin soturi vaan pikemminkin tarkkailee tilannetta sivusta, mikä on erinomainen näkökulmavalinta, sillä taisteluita voidaan kuvata kaoottisena tapahtumana ilman että joukon johtaja olisi aivan kahvilla siitä mitä on meneillään. Jokaisesta merkittävämmästä henkilöstä saadaan vähin vedoin omin motiivein toimiva yksilö eikä pahvista vaikutelmaa synny. Lisäksi novellin kieli tuntuu jopa mestarillisesti valitulta, sopimaan sekä kertojan suuhun että kerrottuun tarinaan. Luettuani tämän olin positiivisesti yllättynyt siitä, että kokoelmassa oli näinkin hyvä tarina. Kuvitelkaa siis hämmästystäni, kun jouduin toteamaan, ettei Seitsemän sisaren sali ollut läheskään ainoa!

Finnconin URS-paneelissa luettiin pätkä Mixu Laurosen novellista Prinsessa Sibyllan korvakorut, minkä totesin jälkikäteen antaneen vain kalpean aavistuksen tarinan todellisesta loistosta. Edelleen liikutaan barbaarisvaikutteisissa lavasteissa, tällä kertaa varkaan matkassa. Valkoisen antologian kohdalla olin pettynyt nimenomaan Mixun novelliin, joten tämä lienee ansaittu kosto. Koko tarina revitteli parhaita perinteitä noudattaen tiukoista tilanteista täpäriin pakoihin ja eeppisiin mättöihin maagisia voimia vastaan. Tuntui siltä kuin tässä olisi onnistuttu uuttamaan Howardin menestyksen salaisuuksista se olennainen esiin ja osattu luoda oma, varsin viihdyttävä tarinakuvio. Olennaistahan ei ole tiukka omaperäisyys vaan lukijan viihdyttäminen, ja Cromin kautta, olin kyllä viihdytetty!

Harva asia on minulle pyhä, mutta yksi sellainen tuntuu olevan neljäs seinä, tuo taianomainen rajapinta tarinan ja kokijan välillä, jota ei yleensä rikkoman pidä. Kun John Byrne viedään Herra Fantastisen oikeudenkäyntiin, itken painomustetta. Mutta siltikin, joskus, harvoin, kirjoittaja onnistuu tekmään näinkin räikeästä rikoksesta niin viihdyttävän, että sähkötuolin käyttö vältetään. Kalervo Rauta-Kalske onnistuu mahdottomassa tarinassaan Ritari ja velho / Pilaantuneiden tomaattien kimara. Ritarin on jälleen aika olla ritarillinen ja pelastaa neito pahan velhon pauloista, mutta ensimmäinen takaisku sattuu jo lähtöviivalla, kun Fantasiahahmojen liitto ry tunkee hänen mukaansa kevennyshahmon. Jonka nimi on Komix. Sen jälkeen kaikki tapahtumat noudattelevat niitä syvimpiä latuja jokaisen tiedostavan hahmon kommentoidessa kliseitä ja hiihtäessä ladun vieressä, kunnes on aika repiä itse kirjailija tapahtumiin mukaan. Ratkiriemukasta rienausta koko rahalla!

Lapsia ja lapsen maailmaa voi olla hankala kuvata, ainakin jos muistelee niitä lukemattomia epäonnistuneita yrityksiä. Joko lapsi on tyhmempi kuin aivokuollut saapas tai sitten tarhaikäisenä niin pikkuvanha aikuinen, että monen yliopistoa aloittelevan olisi syytä hävetä lapsellisuuttaan. Venla Lintunen näyttää novellissaan Järviveli miten se kuuluu tehdä. Jaksun veli Joona muuttaa järveen ja vanhemmat friikkaavat täysin. Jaksu ei oikein ymmärrä miksi, sillä vanhemmat sisarukset muuttavat lopulta pois ja siellähän se veli polskii onnellisena kalana pitkin järveä. Tässä on päästy loistavasti pienen ihmisen pään sisään ja suomalaismytologiaa kuhiseva maailma nähdään lapsen silmin samalla taianomaisena että täysin realistisena. Myöskään juonikuvio ei petä ja lopetus osuu nappiin. Mitä sen jälkeen tapahtuu on lukijasta itsestään kiinni. Järviveli on selvästi kokoelman ehein novelli ja todellinen helmi.

Olin pitkään hämmentynyt luettuani Tarja Sipiläisen tarinan Arana Suelon kadonneet kylät, sillä juonikuvio on hyvinkin kiinnostava ja mielikuvitusta kutkuttava. Siitä huolimatta novelli ei tuntunut mukaansatempaavalta tai maailma erityisen elävältä. Pohdittuani tarinaa aikani keksinkin, että kerronnan rakenne oli lähes täydellisen pelkistetty. Kyseessä on melkeinpä uusursilainen lähestymistapa, jossa hahmot ja tapahtumat on yksinkertaistettu minimiin, eräänlainen tarinallinen analyysi tietyn tarinatyylin perusrakenteesta. Tässä mielessä Arana Suelon kadonneet kylät on mielenkiintoinen kirjoitusharjoitus, mutta täyden potentiaalinsa saavuttamiseen tarina kaipaisi runsaasti lisää tilaa. Lisää kuvausta, lisää jännitettä, lisää interaktiota hahmojen välille. Rahkeet eeppiseen revittelyyn on jo lukijan nenän alla enkä epäile hetkeäkään etteikö kirjoittajalla olisi taitoa.

Tieteiskirjallisempaa osastoa edustaa Jussi Katajalan kirjoittama kokoelman niminovelli Pimeyden reunalla. Ainakin osa ihmiskuntaa on asettunut galaksin reunamilla sijaitsevalle planeetalle toisen lajin kanssa ja yhdessä he leikkivät kuurupiiloa jonkin galaksia piinaavan uhan kanssa. Tästä kaikesta ihmisillä on kovasti hatara käsitys jos käsitystä lainkaan ja tapahtumat ovatkin enemmän paikallispoliittisia. Koko pienimuotoinen sota, jos sitä sellaiseksi voi edes kutsua, vain vilahtaa ja kun loppukin lähinnä petaa tulevia, jää muuten mielenkiintoisenoloisesta tarinasta epätäydellinen olo. Kuin olisi lukenut tiivistelmän romaanilainauksesta. Nyt jäin jo odottamaan sitä koko tarinaa, kokonaista kirjaa, jolla ei ole kiire hyppiä tapahtumasta toiseen.

Siirtomaa-aikojen romantiikkaa, vaaran tunnetta ja perhesalaisuuksia. Lucilla Lin lataa tämän kaiken novelliinsa Pontianak. On kutkuttavaa, miten hyvin eurooppalaiset henkilöt sijoitetaan itämaiden kulttuuriympäristöön ja miten ulkopuolisiksi he tuntevat itsensä. Kokonaiskuva rakentuu fakta kerrallaan, kunnes perheen synkkä menneisyys saadaan selville ja silloin on jo liian myöhäistä. Ainoa särö muuten niin tyylikkäässä kerronnassa on kerran käytetty termi ’vampyyri’. Tehokkainta kauhua on kaikki tuntematon ja harva asia on niin tunnettu ja ennakkokäsityksillä ladattu kuin vampyyri, joten olisi ollut luontevampaa jättää kauhun nimeäminen tekemättä.

Perinteisiä kummitustarinoita harvemmin näkee, mikä on sääli, sillä hyvin tehtyinä ne toimivat edelleen loistavasti. Samuli Antila osoittaa tämän mallikkaasti tekstillään Juoksuhauta, jossa suomalainen sotilaspartio joutuu pahaan paikkaan tehtävää suorittaessaan. Vai oliko kyseessä sotakertomus, jossa on selittämätön elementti? Kumpikin aspekti on tasapainossa keskenään, mikä jättää hyvän, joskin ruudinkäryisen ja pakkasenpureman maun suuhun.

Olen aina pitänyt absurdeista tilanteista ja vivahteikkaasta huumorista, kuten Linnunradan käsikirja liftareille ja Monty Python. Samoilla apajilla onkii Tuomas Saloranta novellillaan Konemies hankkii elämän, jossa synteettinen palkkatappaja lähtee kaverinsa kehotuksesta viettämään rentoa iltaa kaljan, viinan, pössyttelyn ja tyttöjen seurassa. Tällainen tilanne olisi helppoa vetää täysin överiksi ja jäädä fiilistelemään muukalainen ihmisten joukossa -tematiikalla, mutta Saloranta lyö sekaan sen verran hahmoja ja joukkoja eri motiivein, että keitos toimii. Lisäksi se tärkein, muutos alun ja lopun välillä, tuntui tyydyttävältä, ja sitä tunnetta ei pidä aliarvioida.

Markus Koskimies heittäytyy avaruusscifin kiehtovaan maailmaan novellissa Majakanvartija. Vanha mies huolehtii asteroidilla sijaitsevasta kaivossiirtokunnasta, jonka asukkaat eivät koskaan saavu. Kun käsky palata kotiin käy, alkaa usean rintaman sota oikeudesta jäädä avaruuteen. Teemana yksilön taistelu korporaatioita vastaan on aina ajankohtainen ja miellyttävän hidastempoinen kamppailu imaisee mukaansa, mutta loppu jää vajaaksi. Ei niinkään tapahtumien osalta, vaan henkisen prosessin. Muu tarina eletään päähenkilön kautta, paitsi aivan lopussa, jolloin se kriittinen hetki jää hämärään ja ainoastaan lopputulos lyödään tiskiin.

Pimeyden reunalla viimeistään osoittaa, että URSilla, sen vetäjillä ja etenkin kirjoittajilla, on paljon annettavaa suomalaisen spekulatiivisen fiktion kentälle. Koin olleeni suuresti viihdytetty, ajoittain jopa ihan täpinöissäni. Lämpimän hävyttömästi suosittelen antologiaa muillekin.

Linkit:

URS – valkoinen antologia

URS – Uusrahvaanomaisen spekulatiivisen fiktion antologia (Valkoinen antologia)
Alpo Leppänen, Jussi Katajala, Samuli Antila, Tarja Sipiläinen, Tuomas Saloranta, Markus Harju, Mixu Lauronen
Kustannus Hauenleuka, 2011

Uusrahvaanomainen kirjallisuus ilmaantui tällä nimellä kirjalliselle kentällä legendan mukaan Finnconissa 2009. Näin kertoo esipuheessaan Tuomas Saloranta, joka ilmeisesti kehitti koko termin ja nyt vetää suuntausta eteenpäin. Ja menestyksellisesti, jos tilannetta mitataan julkaisuilla, sillä lukijoiden ulottuville on jo tullut kaksi kirjaa, Musta antologia ja Valkoinen antologia, joista jälkimmäinen on saatavilla paperille painettuna. Lisäksi kuluvana vuonna on lupa odottaa edellisiä laajempaa antologiaa. Unohtaa ei sovi myöskään nettilehteä, jonka ensimmäinen numero julkiintui niinä muutamana päivänä, kun tämä arvostelu oli työn alla.
Lyhykäisyydessään suuntauksessa on kyse irtiotosta korkeakirjallisuudesta, spekulatiivisuuden burkaan kääritystä arkirealismista ja reaalifantasiasta. Johtotähtenä on jo muinaisten pulp-kirjailijoiden pyrkimys tarjota silkkaa viihdettä harmaan aivomassan siitä suuremmin ahdistumatta. Antologian novelleja tuleekin siis tarkastalle juuri tätä taustaa vasten. Kuinka viihtynyt lukija oli kunkin makupalan jälkeen?

Alpo Leppäsen Barbaari Verenhukka on vinkeä metahko kertomus fantasiakirjailijasta, joka suoltaa ulos juuri niin pohjattoman aivotonta miekkasankarikuonaa kuin vain vuosikymmenien takaisten esikuviensa innoittaman hahmon voisi kuvitellakin. Kirjailija itse, Albus, on ihan täpinöissään omista teksteistään eikä ihme, sillä tuota kiellettyä ja halveksittua soopaa lukee jokainen, vaikkei ääneen sitä julkea tunnustaakaan. Vaikka idea hymähdyttääkin, tämä yo dawg -tyylinen kirja kirjassa -lähestymistapa ei kanna sellaisiin sfääreihin kuin siltä toivoisi. Lopun fiilistely on symppis samalla tavalla kuin Volkswagen Passatin mainos Darth Vaderiksi pukeutuneen penskan kanssa, mutta itseironinen ote olisi kaivannut alleviivausta paksummalla tussilla.
Jussi Katajalan Leonardon rasia oli yksi kokoelman parhaita ja kerrassaan mallikas esimerkki siitä, mitä saadaan aikaan sujuvalla kirjoitustyylillä ja toimivalla premissillä. Tarinan kertojaminä avautuu vanhoilla päivillään siitä, miten Otranto kukistui muhamettilaisten vallan alle ja mitä osaa hän itse päätyi näyttelemään tuossa traagisessa komediassa. Juoni itsessään ei säväytä originelliudellaan sen vertaa, ettenkö miettisi, olenko lukenut jonkun vastaavan tarinan joskus aiemmin jossain muualla. Vai ehkä koko rakennelma vain pohjautuu niin universaaliin totuuteen, että sen tunnistaa, vaikka törmäisikin siihen vasta ensimmäistä kertaa. Niin tai näin, juju toimii. Erityisen säväyksen antoi kuuluisan keksijän, firenzeläisen Leonardon käyttö primus motorina. Se kytki renesanssiajan veijaritarinan historialliseen viitekehykseen ja siten lisäsi lukukokemuksen suomaa nautintoa juuri sopivasti.
Samuli Antilan Viheltäjä on toiviomatka lovecraftiaanisiin syvyyksiin. Päähenkilö on tullut tuskallisen tietoiseksi jonkin kammottavan läsnäolosta ja pyrkii väistämään uhkaa ajan huvetessa vihellys vihellykseltä. Juonen kaari noudattaa totuttua jännitettä ja kuvailu tukee ahdistavaa fiilistä, mutta kalkkiviivoilla tarinan tasapaino horjahtaa. Niin vähän kuin kauhua näytetäänkin, se tuntuu olevan osittain liikaa. Oppi tulkoon Leonardon rasiasta, mielikuvitus paikkaa kaikki tosiasioiden tai niiden puutteen tuottamat aukot.
Tarja Sipiläisen Liekitettyä paahtoleipää tuottaa siirtymisen perinteisempää fantasiaympäristöön. Otteena on huumori, mikä ikävä kyllä aiheuttaa välittömiä vertailuja Terry Pratchettiin, ja siinä skabassa ei juuri voi voittaa. Lisäksi novellissa on ihan ongelmakin, sillä juonenkuljetuksen periaatteellisesta toimivuudesta huolimatta jännite jää vähäiseksi. Tulee vaikutelma, että velho ja lohikäärme kumpikin tahollaan pyrkivät tarinan pääosaan, mikä nakertaa kummankin fokusta. Lisäksi, koska tämä on roolipeliympyröissä yksi nipoaiheistani, silmään pistää velhon ylivoimaisen mahtava maine kokkina. Henkilöhahmon kiinnostavuutta ei välttämättä lisää ominaisuuden superlatiivisuus, yleensä päin vastoin, etenkin kun ominaisuus ei näytellyt olennaista osaa. Nimivalinnoista pitää kehua Rowentaa, koska se lisäsi koko kertomuksen absurdia ulottuvuutta, mutta Toaster paahtoleipämaanikon nimenä oli turhan alleviivaava. Ehkä suurin ärsytys tosin tässä tuli siitä, että itse on sortunut samansorttiseen eikä soisi muistutettavan aiheesta enempää kuin välttämätöntä.
Tuomas Salorannan Pyörätuolimummo oli kokoelman toinen varsinainen valopilkku. Novelli oli eheä, kuvaus toimivaa, juoni jouheva ja klaustrofobinen kauhu niin ahdistavaa, että arvostelun kirjoittaminen reilu viikko jälkeenpäin saa aikaan selkäpiin väreilyä. Kiitosta saa tehokas kuvaus, joka kuitenkin jättää vastaamatta juuri oikeisiin kysymyksiin. Joku voisi kutsua peruskauhuksi, joku toinen kiitellä ansiokkaaksi HPL:n kauheissa sfääreissä fiilistelyksi. Ratkaisevaa on ehdottomasti se, kutkuttaako tarinan miljöö alkukantaista pakoreaktiota. Itse kuljen Ne Luumäkien viitoittamaa tietä enkä mene alas kellariin. Ja vastedes kavahdan tyhjiä pyörätuoleja.
Markus Harjun Polku, joka joelle johtaa on hyvin lyhyt novelli, mikä onkin se vaikein taiteenlaji. Niin pienessä tilassa on kerrottava kompakti ja täysin virheetön tarina, sillä pienikin kompastus näkyy heti. Raamit eivät anna anteeksi, sillä tilaa paikolle ei ole. Tilanteen kuvaus, myös tunnetasolla, on saatu toimimaan hienosti. Päähenkilön luonteen olennaiset osat sekä hänen salaiset toiveensa levitetään lukijan eteen samalla, kun polku johdattaa kohti vääjäämätöntä loppua. Mutta loppu, siellä askel harhautuu järveen. Jännite jollain tavoin karkaa käsistä ennen kuin se tärskähtää lukijan korteksiin. Ja viimeisen lauseen olisi voinut jättää pois. Näppärä sanaleikki, joka ei kuitenkaan tyliltään istu muuhun tarinaan yhtään.
Mixu Laurosen Rauhallista päättää antologian. Kyseessä on kokoelman ainoa avaruuteen sijoittuva scifistely ja aiheena on muukalaisen kohtaaminen. Harmi kyllä tarina vaikuttaa lepsulta. Päähenkilö ei juurikaan viritä tuntoja, ympäristö ei täytä psyykeä eikä itse muukalaisen kohtaaminenkaan tuo eteen sitä kaivattua vierauden tunnetta. Saman tilanteen olisi voinut nähdä Afrikan pimennossa apinan kanssa. Myöskin lopussa oli turhaa tavaraa puolentoista kappaleen verran. Tämä kaikki harmittaa eritoten, koska tiedän Mixun pystyvän parempaankin. Paljon parempaan.

Kokonaisuudessaan koen olevani viihdytetty ja näin ollen kirjan kahdeksan euron kansihinta tuli validoiduksi. Empiville suosittelen Mustan antologian lataamista, se kun ei maksa mitään. Lukematta en toki voi verrata näitä kahta, mutta kirjoittajakaartin pysyessä aika samana, arvelen toisen kokoelman maistumisen antavan hyvää osviittaa myös toisen soveltuvuudesta.
Odotan suuria tältä suuntaukselta. Huudan hupia ja vaadin viihdytystä!

Lisätietoja:
http://urs.fi/
http://ursfiktio.wordpress.com/
https://www.facebook.com/#!/pages/Uusrahvaanomainen-spekulatiivinen-fiktio/