Pimeyden reunalla ja muita rahvaanomaisia kertomuksia
Samuli Antila, Markus Harju, Jussi Katajala, Markus Koskimies, Mixu Lauronen, Lucilla Lin, Venla Lintunen, Kalervo Rauta-Kalske, Tuomas Saloranta, Tarja Sipiläinen
Toimittanut: Tuomas Saloranta
ISBN 978-952-92-9247-9
URS pukkaa julkaisua ulos sellaista tahtia, että epäilen heillä olevan tarkempaa tietoa vuoden 2012 povatusta maailmanlopusta. Finnconissa 2011 julkistettiin uusin antologia Pimeyden reunalla ja muita rahvaanomaisia kertomuksia. Sillä on muutama selvä etu aiemmin julkaistuihin lajitovereihinsa (Musta antologia ja Valkoinen antologia) nähden, nimittäin pitempi toimitusaika ja värikannet.
Siinä missä kaksi värillistä (jos nyt musta tai valkoinen kumpikaan värejä ovat) novellikokoelmaa ilmeisesti heitettiin kasaan lähinnä koska siihen tuli tilaisuus, on tätä kirjaa kasattu suuremmalla huolella.
Tarinoiden viihdytystaso oli varsin korkea lähes kauttaaltaan. Ja kyllä se on niin, että värikannet tekevät paljon. Vielä kun saisi jonkun suomalaisen Boris Vallejon tekemään kansikuvan. Ehkä lehden barbaarispesiaaliin?
Tuomas Salorannan esipuhe on kompakti historiikki uusrahvaanomaisen spefin juurista ja esittelee lyhyesti kokolman kirjoittajakaartin. Se myös määrittelee aika hyvin, mistä koko URS-liikkeessä on kysymys, mitä siihen luetaan ja mitä ei. Ja ennen kaikkea miksi.
Antologian avaa Markus Harjun tarina Seitsemän sisaren sali, joka ammentaa barbaarisen ajan syvistä vesistä. Päähenkilö ei kuitenkaan ole se tuimin soturi vaan pikemminkin tarkkailee tilannetta sivusta, mikä on erinomainen näkökulmavalinta, sillä taisteluita voidaan kuvata kaoottisena tapahtumana ilman että joukon johtaja olisi aivan kahvilla siitä mitä on meneillään. Jokaisesta merkittävämmästä henkilöstä saadaan vähin vedoin omin motiivein toimiva yksilö eikä pahvista vaikutelmaa synny. Lisäksi novellin kieli tuntuu jopa mestarillisesti valitulta, sopimaan sekä kertojan suuhun että kerrottuun tarinaan. Luettuani tämän olin positiivisesti yllättynyt siitä, että kokoelmassa oli näinkin hyvä tarina. Kuvitelkaa siis hämmästystäni, kun jouduin toteamaan, ettei Seitsemän sisaren sali ollut läheskään ainoa!
Finnconin URS-paneelissa luettiin pätkä Mixu Laurosen novellista Prinsessa Sibyllan korvakorut, minkä totesin jälkikäteen antaneen vain kalpean aavistuksen tarinan todellisesta loistosta. Edelleen liikutaan barbaarisvaikutteisissa lavasteissa, tällä kertaa varkaan matkassa. Valkoisen antologian kohdalla olin pettynyt nimenomaan Mixun novelliin, joten tämä lienee ansaittu kosto. Koko tarina revitteli parhaita perinteitä noudattaen tiukoista tilanteista täpäriin pakoihin ja eeppisiin mättöihin maagisia voimia vastaan. Tuntui siltä kuin tässä olisi onnistuttu uuttamaan Howardin menestyksen salaisuuksista se olennainen esiin ja osattu luoda oma, varsin viihdyttävä tarinakuvio. Olennaistahan ei ole tiukka omaperäisyys vaan lukijan viihdyttäminen, ja Cromin kautta, olin kyllä viihdytetty!
Harva asia on minulle pyhä, mutta yksi sellainen tuntuu olevan neljäs seinä, tuo taianomainen rajapinta tarinan ja kokijan välillä, jota ei yleensä rikkoman pidä. Kun John Byrne viedään Herra Fantastisen oikeudenkäyntiin, itken painomustetta. Mutta siltikin, joskus, harvoin, kirjoittaja onnistuu tekmään näinkin räikeästä rikoksesta niin viihdyttävän, että sähkötuolin käyttö vältetään. Kalervo Rauta-Kalske onnistuu mahdottomassa tarinassaan Ritari ja velho / Pilaantuneiden tomaattien kimara. Ritarin on jälleen aika olla ritarillinen ja pelastaa neito pahan velhon pauloista, mutta ensimmäinen takaisku sattuu jo lähtöviivalla, kun Fantasiahahmojen liitto ry tunkee hänen mukaansa kevennyshahmon. Jonka nimi on Komix. Sen jälkeen kaikki tapahtumat noudattelevat niitä syvimpiä latuja jokaisen tiedostavan hahmon kommentoidessa kliseitä ja hiihtäessä ladun vieressä, kunnes on aika repiä itse kirjailija tapahtumiin mukaan. Ratkiriemukasta rienausta koko rahalla!
Lapsia ja lapsen maailmaa voi olla hankala kuvata, ainakin jos muistelee niitä lukemattomia epäonnistuneita yrityksiä. Joko lapsi on tyhmempi kuin aivokuollut saapas tai sitten tarhaikäisenä niin pikkuvanha aikuinen, että monen yliopistoa aloittelevan olisi syytä hävetä lapsellisuuttaan. Venla Lintunen näyttää novellissaan Järviveli miten se kuuluu tehdä. Jaksun veli Joona muuttaa järveen ja vanhemmat friikkaavat täysin. Jaksu ei oikein ymmärrä miksi, sillä vanhemmat sisarukset muuttavat lopulta pois ja siellähän se veli polskii onnellisena kalana pitkin järveä. Tässä on päästy loistavasti pienen ihmisen pään sisään ja suomalaismytologiaa kuhiseva maailma nähdään lapsen silmin samalla taianomaisena että täysin realistisena. Myöskään juonikuvio ei petä ja lopetus osuu nappiin. Mitä sen jälkeen tapahtuu on lukijasta itsestään kiinni. Järviveli on selvästi kokoelman ehein novelli ja todellinen helmi.
Olin pitkään hämmentynyt luettuani Tarja Sipiläisen tarinan Arana Suelon kadonneet kylät, sillä juonikuvio on hyvinkin kiinnostava ja mielikuvitusta kutkuttava. Siitä huolimatta novelli ei tuntunut mukaansatempaavalta tai maailma erityisen elävältä. Pohdittuani tarinaa aikani keksinkin, että kerronnan rakenne oli lähes täydellisen pelkistetty. Kyseessä on melkeinpä uusursilainen lähestymistapa, jossa hahmot ja tapahtumat on yksinkertaistettu minimiin, eräänlainen tarinallinen analyysi tietyn tarinatyylin perusrakenteesta. Tässä mielessä Arana Suelon kadonneet kylät on mielenkiintoinen kirjoitusharjoitus, mutta täyden potentiaalinsa saavuttamiseen tarina kaipaisi runsaasti lisää tilaa. Lisää kuvausta, lisää jännitettä, lisää interaktiota hahmojen välille. Rahkeet eeppiseen revittelyyn on jo lukijan nenän alla enkä epäile hetkeäkään etteikö kirjoittajalla olisi taitoa.
Tieteiskirjallisempaa osastoa edustaa Jussi Katajalan kirjoittama kokoelman niminovelli Pimeyden reunalla. Ainakin osa ihmiskuntaa on asettunut galaksin reunamilla sijaitsevalle planeetalle toisen lajin kanssa ja yhdessä he leikkivät kuurupiiloa jonkin galaksia piinaavan uhan kanssa. Tästä kaikesta ihmisillä on kovasti hatara käsitys jos käsitystä lainkaan ja tapahtumat ovatkin enemmän paikallispoliittisia. Koko pienimuotoinen sota, jos sitä sellaiseksi voi edes kutsua, vain vilahtaa ja kun loppukin lähinnä petaa tulevia, jää muuten mielenkiintoisenoloisesta tarinasta epätäydellinen olo. Kuin olisi lukenut tiivistelmän romaanilainauksesta. Nyt jäin jo odottamaan sitä koko tarinaa, kokonaista kirjaa, jolla ei ole kiire hyppiä tapahtumasta toiseen.
Siirtomaa-aikojen romantiikkaa, vaaran tunnetta ja perhesalaisuuksia. Lucilla Lin lataa tämän kaiken novelliinsa Pontianak. On kutkuttavaa, miten hyvin eurooppalaiset henkilöt sijoitetaan itämaiden kulttuuriympäristöön ja miten ulkopuolisiksi he tuntevat itsensä. Kokonaiskuva rakentuu fakta kerrallaan, kunnes perheen synkkä menneisyys saadaan selville ja silloin on jo liian myöhäistä. Ainoa särö muuten niin tyylikkäässä kerronnassa on kerran käytetty termi ’vampyyri’. Tehokkainta kauhua on kaikki tuntematon ja harva asia on niin tunnettu ja ennakkokäsityksillä ladattu kuin vampyyri, joten olisi ollut luontevampaa jättää kauhun nimeäminen tekemättä.
Perinteisiä kummitustarinoita harvemmin näkee, mikä on sääli, sillä hyvin tehtyinä ne toimivat edelleen loistavasti. Samuli Antila osoittaa tämän mallikkaasti tekstillään Juoksuhauta, jossa suomalainen sotilaspartio joutuu pahaan paikkaan tehtävää suorittaessaan. Vai oliko kyseessä sotakertomus, jossa on selittämätön elementti? Kumpikin aspekti on tasapainossa keskenään, mikä jättää hyvän, joskin ruudinkäryisen ja pakkasenpureman maun suuhun.
Olen aina pitänyt absurdeista tilanteista ja vivahteikkaasta huumorista, kuten Linnunradan käsikirja liftareille ja Monty Python. Samoilla apajilla onkii Tuomas Saloranta novellillaan Konemies hankkii elämän, jossa synteettinen palkkatappaja lähtee kaverinsa kehotuksesta viettämään rentoa iltaa kaljan, viinan, pössyttelyn ja tyttöjen seurassa. Tällainen tilanne olisi helppoa vetää täysin överiksi ja jäädä fiilistelemään muukalainen ihmisten joukossa -tematiikalla, mutta Saloranta lyö sekaan sen verran hahmoja ja joukkoja eri motiivein, että keitos toimii. Lisäksi se tärkein, muutos alun ja lopun välillä, tuntui tyydyttävältä, ja sitä tunnetta ei pidä aliarvioida.
Markus Koskimies heittäytyy avaruusscifin kiehtovaan maailmaan novellissa Majakanvartija. Vanha mies huolehtii asteroidilla sijaitsevasta kaivossiirtokunnasta, jonka asukkaat eivät koskaan saavu. Kun käsky palata kotiin käy, alkaa usean rintaman sota oikeudesta jäädä avaruuteen. Teemana yksilön taistelu korporaatioita vastaan on aina ajankohtainen ja miellyttävän hidastempoinen kamppailu imaisee mukaansa, mutta loppu jää vajaaksi. Ei niinkään tapahtumien osalta, vaan henkisen prosessin. Muu tarina eletään päähenkilön kautta, paitsi aivan lopussa, jolloin se kriittinen hetki jää hämärään ja ainoastaan lopputulos lyödään tiskiin.
Pimeyden reunalla viimeistään osoittaa, että URSilla, sen vetäjillä ja etenkin kirjoittajilla, on paljon annettavaa suomalaisen spekulatiivisen fiktion kentälle. Koin olleeni suuresti viihdytetty, ajoittain jopa ihan täpinöissäni. Lämpimän hävyttömästi suosittelen antologiaa muillekin.
Linkit:
Routakoto 