Kuva: Johanna Ahonen
Pimeän aineen kutsu
Maailmankaikkeus on kammottava, pelottava paikka, jonka todellista luonnetta ihminen ei voi koskaan ymmärtää.
Se oli amerikkalaisen kauhukirjailija H. P. Lovecraftin lähtökohta kautta koko hänen tuotantonsa, jonka tunnetuin hahmo epäilemättä on merenpohjassa uinuva muinainen jumaluus Cthulhu. Lovecraftin novelleissa kaikenlaiset kosmiset kauhut kumpusivat yön ja avaruuden toisella puolen sijaitsevista mustista kuiluista, joiden fysiikka ja aika olivat kokonaan toisenlaiset kuin meidän maailmankaikkeudessamme. Hän myös osoitti, kerta toisensa jälkeen, että mitä laajemman kuvan ihminen todellisuuden luonteesta saa, sitä enemmän hän suistuu järjiltään.
Linnunradan käsikirja liftareille taas tietää kertoa, että jos joku joskus saa selville syyn maailmankaikkeuden olemassaoloon, maailmankaikkeus lakkaa olemasta ja sen tilalle syntyy jotain vielä vaikeammin käsitettävää. Joidenkin mukaan näin on jo tapahtunut.
Einsteinilaiseen maailmankuvaan tottuneelle luonnontieteilijälle moiset visiot näyttäytyvät jokseenkin eriskummallisessa valossa. Mittaamalla suureita voimme saada selville mitä vain. Suunnattomien teleskooppien avulla voimme kurkistaa kauas universumin historian alkulähteille kenenkään romahtamatta kuolaavaksi hourupääksi. Maailmankaikkeus levittäytyy eteemme vähemmän outona ja pelottavana kuin mitä kummakirjailijoiden mielikuvituksellisen villit visiot vihjaavat.
Vaan mitenkä on? Perinteinen fysiikka ja niin sanottu maalaisjärki tussahtavat hyödyttömäksi tomuksi kvanttien astuessa peliin. Youngin kaksoisrakokoe todistaa valon käyttäytyvän yhtä aikaa hiukkasen ja aallon tavoin, mikä nojatuolista huudellen kuulostaa mahdottomalta. Valo myöskin käyttäytyy eri tavoin riippuen siitä, tarkkaillaanko kokeen järjestelyjä koehetkellä vai ei. Toisin sanoen, kvantit viipottavat kaikissa mahdollisissa paikoissa yhtä aikaa, kunnes joku tarkistaa tilanteen, jolloin ne näyttävät seisoskelevan yhdessä tietyssä paikassa ja viheltelevät viattomasti. Itse asiassa koko kvanttimekaniikka vilauttaa ihmisen luontaiselle ymmärrykselle keskisormea.
Maailmankaikkeuden ehdottomasti yleisin asia, 68,3% universumin energiatiheydestä Wikipedian mukaan, on pimeä energia. Kukaan ei varmuudella tiedä, mitä se on. Pimeää ainetta taas on 26,8%, mikä jättää tavalliselle, meidän näkemällemme aineelle vaivaiset 4,9%. Myöskään pimeän aineen luonteesta ei ole mitään varmuutta. Näin ollen rapiat 95% kaikesta olevasta on jotain, mitä me emme näe emmekä edes ymmärrä.
Valonnopeus on maksimi. Sitä nopeammin ei mikään liiku eikä informaatio välity. Miksi? Pienin mahdollinen pituus on Planckin pituus, sitä lyhyempää matkaa ei meidän maailmankaikkeudessamme ole. Jälleen, miksi? Noille rajoille ei ole muuta hyvää selitystä kuin että ne nyt vain ovat, ja jos tiede joutuu vastaamaan kysymykseen ”miksi” hiekkalaatikon perusargumentilla ”siksi”, voidaanko sanoa todellisuudessa olevan todellista järkeä?
Toisaalta on olemassa teoria, joka selittää nämä seikat sekä monet muut, kuten pimeän energian ja kvanttilomittumisen. Sen sijaan, että universumimme olisi aidosti olemassa, se onkin vain tietokonesimulaatio, joka pyörii jonkin toisen ulottuvuuden Blackberryssä joutilaana tausta-ajona. Olemme olemassa, koska jokin taho tutkii mahdollisten maailmankaikkeuksien parametrejä.
Mitä syvemmälle näihin juttuihin kaivautuu, sitä todennäköisemmältä Douglas Adamsin liftarimainen ehdotus tuntuu, ja maailmankaikkeus iteroituu kohti käsittämätöntä. Tai ehkä Lovecraft olikin oikeassa, ja ihmiskunnan merkityksettömyys kosmisella mittapuulla lopulta syöksee meidät lajina järjettömyyteen. Tai eihän näiden mahdollisuuksien tarvitse edes sulkea toisiaan pois.
Näitä minä mietin, kun panen maata. Nukkukaa tekin hyvin.
Shimo Suntila, vain kuiskaus pimeässä itsekin
Routakoto 