Avainsana-arkisto: Cthulhu

Pimeän aineen kutsu

Kuva: Johanna Ahonen

Kuva: Johanna Ahonen

(Tämä kolumni ilmestyi Vätskärissä 4/2014)

Pimeän aineen kutsu

Maailmankaikkeus on kammottava, pelottava paikka, jonka todellista luonnetta ihminen ei voi koskaan ymmärtää.
Se oli amerikkalaisen kauhukirjailija H. P. Lovecraftin lähtökohta kautta koko hänen tuotantonsa, jonka tunnetuin hahmo epäilemättä on merenpohjassa uinuva muinainen jumaluus Cthulhu. Lovecraftin novelleissa kaikenlaiset kosmiset kauhut kumpusivat yön ja avaruuden toisella puolen sijaitsevista mustista kuiluista, joiden fysiikka ja aika olivat kokonaan toisenlaiset kuin meidän maailmankaikkeudessamme. Hän myös osoitti, kerta toisensa jälkeen, että mitä laajemman kuvan ihminen todellisuuden luonteesta saa, sitä enemmän hän suistuu järjiltään.

Linnunradan käsikirja liftareille taas tietää kertoa, että jos joku joskus saa selville syyn maailmankaikkeuden olemassaoloon, maailmankaikkeus lakkaa olemasta ja sen tilalle syntyy jotain vielä vaikeammin käsitettävää. Joidenkin mukaan näin on jo tapahtunut.

Einsteinilaiseen maailmankuvaan tottuneelle luonnontieteilijälle moiset visiot näyttäytyvät jokseenkin eriskummallisessa valossa. Mittaamalla suureita voimme saada selville mitä vain. Suunnattomien teleskooppien avulla voimme kurkistaa kauas universumin historian alkulähteille kenenkään romahtamatta kuolaavaksi hourupääksi. Maailmankaikkeus levittäytyy eteemme vähemmän outona ja pelottavana kuin mitä kummakirjailijoiden mielikuvituksellisen villit visiot vihjaavat.

Vaan mitenkä on? Perinteinen fysiikka ja niin sanottu maalaisjärki tussahtavat hyödyttömäksi tomuksi kvanttien astuessa peliin. Youngin kaksoisrakokoe todistaa valon käyttäytyvän yhtä aikaa hiukkasen ja aallon tavoin, mikä nojatuolista huudellen kuulostaa mahdottomalta. Valo myöskin käyttäytyy eri tavoin riippuen siitä, tarkkaillaanko kokeen järjestelyjä koehetkellä vai ei. Toisin sanoen, kvantit viipottavat kaikissa mahdollisissa paikoissa yhtä aikaa, kunnes joku tarkistaa tilanteen, jolloin ne näyttävät seisoskelevan yhdessä tietyssä paikassa ja viheltelevät viattomasti. Itse asiassa koko kvanttimekaniikka vilauttaa ihmisen luontaiselle ymmärrykselle keskisormea.

Maailmankaikkeuden ehdottomasti yleisin asia, 68,3% universumin energiatiheydestä Wikipedian mukaan, on pimeä energia. Kukaan ei varmuudella tiedä, mitä se on. Pimeää ainetta taas on 26,8%, mikä jättää tavalliselle, meidän näkemällemme aineelle vaivaiset 4,9%. Myöskään pimeän aineen luonteesta ei ole mitään varmuutta. Näin ollen rapiat 95% kaikesta olevasta on jotain, mitä me emme näe emmekä edes ymmärrä.

Valonnopeus on maksimi. Sitä nopeammin ei mikään liiku eikä informaatio välity. Miksi? Pienin mahdollinen pituus on Planckin pituus, sitä lyhyempää matkaa ei meidän maailmankaikkeudessamme ole. Jälleen, miksi? Noille rajoille ei ole muuta hyvää selitystä kuin että ne nyt vain ovat, ja jos tiede joutuu vastaamaan kysymykseen ”miksi” hiekkalaatikon perusargumentilla ”siksi”, voidaanko sanoa todellisuudessa olevan todellista järkeä?
Toisaalta on olemassa teoria, joka selittää nämä seikat sekä monet muut, kuten pimeän energian ja kvanttilomittumisen. Sen sijaan, että universumimme olisi aidosti olemassa, se onkin vain tietokonesimulaatio, joka pyörii jonkin toisen ulottuvuuden Blackberryssä joutilaana tausta-ajona. Olemme olemassa, koska jokin taho tutkii mahdollisten maailmankaikkeuksien parametrejä.

Mitä syvemmälle näihin juttuihin kaivautuu, sitä todennäköisemmältä Douglas Adamsin liftarimainen ehdotus tuntuu, ja maailmankaikkeus iteroituu kohti käsittämätöntä. Tai ehkä Lovecraft olikin oikeassa, ja ihmiskunnan merkityksettömyys kosmisella mittapuulla lopulta syöksee meidät lajina järjettömyyteen. Tai eihän näiden mahdollisuuksien tarvitse edes sulkea toisiaan pois.

Näitä minä mietin, kun panen maata. Nukkukaa tekin hyvin.

Shimo Suntila, vain kuiskaus pimeässä itsekin

Mainokset

Unennäkijän muistikirja

Unennäkijän muistikirjaUnennäkijän muistikirja
H. P. Lovecraft
Kääntänyt ja toimittanyt Juha-Matti Rajala
Vaskikirjat, 2014
ISBN: 978-952-5722-19-2

Kosmisen kauhun mestari H. P. Lovecraft on ajankohtaisempi kuin juuri koskaan. Viime vuosina Jalava on julkaissut kattavan sarjan hänen novellikokoelmiaan, Savukeidas julkaisi hänen esseensä Yliluonnollinen kauhu kirjallisuudessa, suomalaisten kauhukirjoittajien Lovecraft-antologia on tulilla ja lovecraftiaanisesta perinteestä ammentava, puhtaasti kotimainen, avoimeksi ja jaetuksi julistettu tarinaversumi pahuutta puhkuvasta kirjasta nimeltä Stepanin koodeksi kasvattaa suosiotaan.

Vaskikirjojen julkaisema Unennäkijän muistikirja on siis varsin paikallaan. Se sisältää paitsi Lovecraftin oman muistikirjan sisällön myös muita kiintoisia tekstejä. Kirja jakaantuu sisällysluettelonsa mukaan neljään osaan, mutta esipuhe ja liite sisältävät nekin sen verran tietoa, että osioita voi sanoa olevan kuusi.

Esipuheessa Juha-Matti Rajala valottaa, mistä koko muistikirjasta on kyse. Englanninkielinen termi on commonplace book, ja sellainen toimii paitsi muistikirjana myös leikekirjana. Lovecraft kirjoitti ylös enimmäkseen mielikuvia tunnetiloista tai tapahtumista, joiden pohjalta kehitellä visioitaan ajan kanssa. Varsinaisia merkintöjä on 222 kappaletta. Ne ovat pääsääntöisesti lyhyitä, mutta paikoitellen mukaan on liitetty pitkiäkin viitteitä ja selitteitä.

Lovecraftin itsensä kirjoittama muutaman sivun elämänkerta on varsin vajavainen esitys ja jättää mainitsematta mm. hänen avioliittonsa. Selvitys siitä, miten hän työstää juoniaihioita valmiiksi tarinoiksi on paljon kiintoisampi pätkä, kuten myös monet kirjeet hänen ystävilleen. Kirjeissä Providencen mies kertoo unistaan, joita on nähnyt, ja saa kykynsä visioida outoja tunnetiloja tuntumaan varsin kadehdittavalta.

Osio Dagonin puolustus valottaa Lovecraftin näkemystä taiteesta, kun hän selventää kirjoittajaringilleen, mistä novellissa Dagon on kysymys, ja vastaa syytökseksi tarkoitettuun kysymykseen ”onko se tervehenkistä?” Osion kiinnostavuus kuitenkin laskee loppua kohden, koska kirjeiden pääpaino on kiistassa siitä, kumpi on oikeassa, luonnontiede vai uskonto. Lovecraftin hengellisyyttä puolustavan vastaväittäjän puheenvuoroja ei nähdä, joten jäljelle jää luonnontieteilijän huuto tuuleen.

Lopun liite on hyvinkin ansiokas ja kiinnostaa epäilemättä niin keräilijöitä kuin Lovecraftin fiktiota fanittaviakin. Tarjolla on kattava kronologia mestarin tuotannosta, myös jo kadonneista teksteistä aina siinä määrin kuin niiden olemassaolosta on tietoa. Sopii nautittavaksi etenkin Jalavan sarjan kanssa.

Kokonaisuus on hieman sillisalaattimainen eikä siksi sovellu syvälliseksi esitykseksi mistään rajatusta aihealueesta, mutta aihetta jo tunteville Unennnäkijän muistikirja on hyödyllinen lisäresurssi, ja cthulhumaisia tarinoita väsäileville nide on oiva innoitin.

(Arvostelu on julkaistu myös Tähtivaeltajassa 4/2014)

Ne ammoiset

Ne ammoiset kansiNe ammoiset
Boris Hurtta, Tuomas Saloranta
Wanhain Herrain Huone N:o 220
Toimittanut: Boris Hurtta, 2012
ISBN: 978-952-99922-5-6

En voi enää olla varma siitä, tutustuinko ensin H.P. Lovecraftin tuotantoon, vai oliko ensikosketukseni Cthulhu-mythokseen sittenkin S. Albert Kivinen. Joka tapauksessa lukiessani Boris Hurtan novellin Pirunkirjojen kintereillä Portista 3/88 ja Pahat henget Porkkalassa (Portti 4/88) oli Keskiyön mato Ikaalisissa (Portti 3/87) jo tuttu ja sitä myöten tuo kiehtova kuvasto, jonka Lovecraft, yksi 1900-luvun merkittävimmistä kauhukirjailijoista, oli luonut.

Lovecraft kutsui kirjailijaystävänsä omaan maailmaansa ja ammensi samalla elementtejä heidän tuotannostaan, mikä kaikki muodosti esimerkin tuleville polville. Kenen tahansa oli mahdollista tuoda esiin oma näkemyksensä kaikista niistä ihmisjärjen käsityskyvyn ylittävistä hirveyksistä, jotka vaanivat tilaisuutta osoittaa ihmiselle tämän paikka kosmoksen äärettömyydessä. Oman tarinansa päätteeksi S. Albert Kivinen välitti tuota kutsua suomalaisille kirjoittajille. Muistan selvästi kiinnostuneeni ajatuksesta, mutta vasta vuotta myöhemmin nähtyäni jonkun Hurtan tarttuneen aiheeseen ymmärsin, että se oli mahdollista. Minäkin voisin kirjoittaa suurista muinaisista, tai mahtavista ammoisista, kuten nyt olisi asianmukaista sanoa. On paljon mahdollista, että silloin, Hurtan tarinan äärellä, tiesin ryhtyväni kirjoittajaksi. Olkoonkin että se otti monen monta vuotta, mutta nyt olen itsekin tuolla tiellä. Rakkauteni Lovecraftin kauhuihin on edelleen tallella ja velka maksamatta. Mutta on edettävä harkiten. Kuten Boris Hurtan ja Tuomas Salorannan yhteisteos Ne ammoiset osoittaa, kotimaisen mythoksen rima on korkealla.

Saloranta punoo tarinan historian unohtamasta suomalaisesta novellikokoelmasta, joka kirjoitettiin jo 1930-luvulla, Lovecraftin ollessa vielä elossa. Kokoelmassa kerrotaan hyvin tutuista hirviöistä, tosin hieman eri nimillä, ja taustalta löytyy niin suora kirjallinen kytkös Providencen aliarvostettuun kauhumaakariin kuin hänen fiktiossaan mainittuihin kiellettyihin kirjoihin. Mukaan sekoittuu taantuneita kulttilaisia suomalaisessa elinympäristössä sekä kammottavan kevyttä untu uinuva ammoinen. Mahtavat ammoiset tavoittaa hienosti lovecraftilaisen tyylin ja onnistuu tuomaan jo valtavan laajaan mythokseen oman lisänsä. En lainkaan epäröi lainata tästä kertomuksesta elementtejä johonkin omaan tarinaani, kun sellaisen aika tulee. Itse asiassa pidän sitä lähes pakollisena.

Hurtta on jo 25-vuotisen uransa ahavoittama kehäkettu, joka otti luulot pois jo 80-luvun lopun tarinoillaan. Madonsanat kertoo mielisairaalaan joutuneesta poliisista, hänen työterveyslääkäristään ja epämääräisestä pornokauppiaasta, jotka päätyvät selvittämään sorakeisarin ja tämän apupässin hämäräpuuhia. Novelli oli todella onnistunut, sillä se herätti kauhuntunteita ja häiritsevää oloa, joka ainakaan vuorokaudessa ei ole vielä vähentynyt. Nyt kun tarinan tapahtumia taas muistelen, jalkojen lepuuttaminen paikallaan käy mahdottomaksi. Kun novelli muuttaa päähän asumaan, kirjailija on tehnyt jotain oikein.

Ne ammoiset on loistava osoitus toisaalta suomalaisen lovecraftilaisen kirjallisuuden elinvoimaisuudesta, ja toisaalta siitä, mihin kaksi asiansa osaavaa tarinanikkaria yhdessä pystyvät. Tätä teosta voin korkean tasonsa vuoksi suositella aivan vakavissani kaikille H.P. Lovecraft -faneille.

On Suurten Muinaisten Aika

On Suurten Muinaisten Aika
Vesa Kataisto, Harri Erkki, Tuomas Saloranta, Vesa Sisättö, Jussi Katajala, Timo Surkka, Niko Aslak Peltonen, Juha Roiha
Toimittanut: Juri Nummelin
Turbator, 2012
ISBN: 978-952-5666-70-0

Luin elämäni ensimmäisen vaalikirjan. Se kertoi Paavo Väyrysestä. Se kertoi myös Suurista Muinaisista, jotka vaanivat ajan ja järjen tuolla puolen.

Nyt saattaa herätä kysymys, onko Paavo itse yksi heistä? Onko tuo Keminmaan kerubi itseasiassa Nyarlathotep, tuhansien kasvojen mies, joka aina ymmärretään väärin? Voin rauhoittaa teidän mieliänne ja kertoa että ei, ei ole. Mutta onko hän Cthulhun ja muiden muinaisten etuja ajava kulttijohtaja? Sen ratkaiskoon vaaliantologia On Suurten Muinaisten Aika.

Tämän dilemman kimppuun on heittäytynyt kahdeksan ihmiskunnan etuja pyyteettömästi palvelevaa kirjoittajaa, jotka oman selväjärkisyytensä riskeeraten syöksyvät siihen synkkään kurimukseen, joka on kepun musta sydän, jonka sisällä umpimielinen Azathoth tanssahtelee piipittävien pillien ja ääntenlaskennan tahtiin. Ne näyt, jotka ovat luettavissa heidän kouristelevista käsistään riistetyissä papereissa, paljastavat koko sen julman pelin, jota presidenttiyttä tavoiteltaessa pelataan.

Kaukana tulevaisuudessa Väyrysen sukulainen murtautuu Kekkosen pyramidiin etsiäkseen sieltä salattua tietoa, jonka on tarkoitus auttaa hänen valtapyrkimyksiään. Toisaalla, nykyisyydessä, Paavo opettelee huumorintajua heittämällä Väyrys-imitaatiokeikkoja, ja hänen entinen avustajansa yrittää tappaa itsensä juomalla viinaa, koska totuus on liikaa. Vielä toisaalla Keminmaan kuningas sylkee poliittista retoriikkaa synkkään kurimukseen, elvyttää taloutta mustamaagisin keinoin ja pitää Ikaalisissa matologisen linjapuheen. Lisäksi hänen kohtalonsa on nousta Kekkosen sijalle ja kanavoida Presidenttiä, ja lopulta katsella tuhkaksi palanutta maata, jonka hän Cthulhunkin lähdettyä vielä joskus muovaa mieleisekseen.

Tämä kirja on paitsi nautittavaa poliittista pilkkaa myös toimivaa Lovecraft-kerrontaa. Hulluja kultisteja, kaameita shoggotheja, liittoja pimeyden voimien kanssa, epäkuolleita poliitikkoja ja Breznevin haiseva raato. Monen tarinan kohdalla asiantuntemus ja rakkaus alkuperäismateriaalia kohtaan oli selvääkin selvempi. Alkuperäismateriaalilla en sitten tarkoita Paavo Väyrystä. Tämä selvennykseksi, ettei minua tulkittaisi väärin.

Itse halusin tämän opuksen siksi, että tiesin tässä kokoelmassa olevan kovia pulp-kirjallisia nimiä mukana. Silti suoraan sanoen yllätyin siitä antaumuksesta, jolla näihin hyvinkin Lovecraft-henkisiin tarinoihin oli paneuduttu. Uskallan suositella tätä varauksetta kaikkille H.P.-diggareille. (Jos tulkitsitte tuon Harry Potteriksi, minähän en niin sanonut ja sitä paitsi minut on jälleen ymmärretty väärin.)

Tyhjästä hautaholvista kaikui mielipuolinen keminmaalainen nauru. Niin alkaa eräs novelli. Minä päätän siihen.

Raapale 279 – Pirunlehtien kintereillä (5.10.)

Pirunlehtien kintereillä

Käyn jatkuvaa taistoa muinaisia voimia vastaan. Suurimmat taistelut käydään piilossa ihmisten katseilta, maan syrjäisissä kolkissa, jonne sivistys ei koskaan tartu. Mutta joskus tuhoavia voimia palvovat kultistit pyrkivät saamaan hullujen jumaltensa sanan ihmisten ilmoille.

Istuksin mietteisiin vaipuneena Cosmisessa Cahvilassa, kun kiinnitin huomiota naapuripöydällä lojuvaan julkaisuun. Necronomicon! Julkisesti esillä! Katsoin ympärilleni ja näin niitä pinotolkulla joka puolella. Törkeä yritys saada ihmiset palvomaan Cthulhua! Riehuen ja huutaen keräsin ne kaikki reppuuni. Pakenin paikalta.

Juostessani kotiin kuljin Sarjakuvapuodin ohi. Ikkunasta näin samoja lehtiä sielläkin! Hyökkäsin sisään ja tungin kaikki pahuuden painotuotteet paitani sisään. Ryntäsin ulvoen pois.

Iltauutisissa kysytään: ”Miksi kylähullu ryösti sarjakuvatapahtuma Necrocomiconin ohjelmalehdet?”

Raapale 233 – Ryömivä kaaos (20.8.)

Ryömivä kaaos

Kirjailija istui öljylampun valaisemassa huoneessa ja takoi mekaanista kirjoituskonetta. Paperi kulki oikealta vasemmalle, palautui kilahduksen saattelemana ja alkoi matkansa uudelleen. Samalla paperille syntyi sanoja, kauheita, kammottavia sanoja, jotka herättivät kauhua ihmismielen salatuimmissa sopukoissa.

Kirjailijan tarina kertoi Nyarlathotepista, Suurten muinaisten uskollisesta palvelijasta. Hän toteutti Azathothin, sokean idioottijumalan, joka tanssi äärettömän kaikkeuden keskipisteessä yksitoikkoisen huilun tahdissa, tahtoa Maan päällä ja loi kaaosta ja hulluutta ihmiskunnan keskuuteen.

Nakutus lakkasi ja tela pysähtyi. Tarina oli valmis. Tarina tulisi levittämään paljon kauhua ihmisten keskuuteen ja eläisi ikuisesti antologioissa! Kirjailija nauroi hullua nauruaan ja huusi: ”Minä olen Providence!”

Jostain tähdettömien etäisyyksien takaa kaikui kirottujen pillien ujellus.

Fantastinen matkaopas – Innsmouth

Matkaopas kauas pois tai miksi sinne ei pitäisi edes mennä

Kohde: Innsmouth
Lyhyt kuvaus: Entinen siirtomaa-ajan helmi, jossa ei tarvitse mennä merta edemmäs kalaan.
Lähde: Varjo Innsmouthin yllä, H.P. Lovecraft

Historia: Innsmouth perustettiin Massachusettsin rannikolle Luumusaaresta etelään vuonna 1643. Siitä saakka kauhu on vain kasvanut. Ennen vallankumousta paikka oli tunnettu laivanrakennuksesta, mutta vuoden 1812 sota verotti asujaimistoa ja kaupunki ajautui hunningolle. Vuonna 1828 kapteeni Obed Marshin laivasto oli ainoa, joka vielä seilasi Etelämerelle. Sieltä he toivat mukanaan mausteita, satumaisia aarteita, uuden kammottavan uskonnon sekä syfiliksen.
Uskonto oli polynesialaista alkuperää ja sitä kutsuttiin Dagonin kultiksi. Siihen aikaan ei vielä ollut Wikipediaa eivätkä asukkaat siksi voineet helpolla tarkistaa, kuinka syvälle sammakonpaskaan kaupungin kollektiivinen käsi oli tullut iskettyä. Arvoitus ratkesi 1846, kun mystinen kulkutauti verotti väestöä rankalla kädellä. Kyseessä ei kuitenkaan ollut mikroskooppinen pöpö vaan makroskooppiset kalaihmiset.
Kapteeni Marsh kultteineen oli ottanut tavaksi uhrata huono-onnisia lähimmäisiään veden asukkaille. Kaupunkilaiset panivat kovan kovaa vastaan ja pidättivät koko kultin. Sattumoisin samalta vuodelta on peräisin sanonta ’ojasta allikkoon’. Syväläiset eivät saaneet muistiota muuttuneista järjestelyistä ja hyökkäsivät kaupunkiin teurastaen valtaosan väestöstä siihen paikkaan.
Siitä lähtien kadut ovat olleet varsin autioita, mutta laudoitettujen ikkunoiden takana kuhisee sitäkin enemmän. Yksi kulttilaisuuden velvoitteista on pariutuminen syväläisten kanssa ja kaikki jälkikasvu ei välttämättä ole koulukypsää. Puhumattakaan luokkakuvaan sopimisesta.

Nähtävyydet: Kulttuuria on tarjolla heikonlaisesti. Lähimmäksi museota pääsee sekatavarakauppa, jonka valikoimia ei ole uudistettu sitten 1800-luvun puolivälin. Kaupunki on tiheään rakennettu, mutta tasapainon vuoksi kadut ovat tyhjillään. Näin ihmisjoukot eivät pääse peittämään kaikkialle levinnyttä rappiota.
Innsmouthin jakaa kahtia Manuxet-joki ja sen virtaamisen seuraaminen onkin jännintä, mitä kaupungissa voi tehdä. Päiväsaikaan. Yöelämä saattaa ratketa hyvinkin riehakkaaksi. Tämä riippuu siitä, kuinka paljon matkailija on ehtinyt päivän aikana tunkea nenäänsä paikallisten asioihin. Rohkeimmille on tarjolla extreme-retki, joka alkaa paolla hotellin ikkunasta, kulkee kattoja pitkin, hylättyjen kalavarastojen läpi ja päätyy jonnekin lakkautetun radan varteen suolle. Retki on ilmainen, mutta sitä voi kokeilla vain kerran.
Sukeltajille on tarjolla satamasta puolentoista mailin päässä sijaitseva Paholaisriutta, jonka takaa löytyy muinainen, uponnut Y’ha-nthlei. Matkat ovat yleensä yksisuuntaisia, mistä syystä laitevuokraajat vaativat ehdottomasti pantin.

Ruoka ja juoma: Tarjolla on kalaa. Eikä juuri muuta. Jos mahdollista, kannattaa kalan alkuperä selvittää, ellei muuta niin välttääkseen myöhemmät kannibalismisyytökset.

Loppupäätelmä: Jos normaalisti harrastaisikin lomaromansseja, Innsmouthissa ei kannata ryhtyä kutupuuhiin, vaikka joku paikallinen kohteliaisuuksia kalastelisikin. Ennemmin kannattaa seistä baarissa ruoto suorana ja kaataa viinaa kitusiin. Ja vaikka koko kaupungissa on paljon mätiä, juttuja ei hyödytä levitellä. Niitä pidettäisiin kuitenkin kalavaleina.

Raapale 19 – Tuuli nurkissa (19.1.)

Tuuli nurkissa

Työskentelen valkoisessa, modernissa toimistorakennuksessa, jossa on häiritsevä ominaisuus. Tuulella se vinkuu ja valittaa. Aluksi luulin, että koko etuseinän peittävät ikkunapaneelit resonoivat ilmavirran kanssa, mutta arkkitehdit sanovat, että se on mahdotonta.

Yleensä ulina on siedettävää, mutta kovalla tuulella se äityy kerrassaan helvetilliseksi ujellukseksi. Silloin epätoivo ja hulluus luikertelevat mieleeni. Välillä vonkuna puhuu minulle kertoen muinaisista jumalista, jotka ennen ihmisen aikaa vaelsivat maan päällä. Ne ovat uinuneet jo pikään, mutta nyt ne halajavat herätä jälleen.

Vuosi vuodelta ymmärrän ulinasta yhä enemmän. Ääni supattaa, kehottaen kauheisiin, epäinhimillisiin tekoihin. Taistelen vastaan, mutta kauanko jaksan?

Tuuli yltyy jälleen. Tulossa on vuosituhannen myrsky. Supatus valtaa mieleni.

Munainen jumala herää

Munainen jumala herää

– Mitäs teillä siinä on, kysyin kun astuin keittiöön. Tytöt hääräsivät jotain pöydän ääressä aivan tohkeissaan. Pöydän päälle oli haettu asunnon kaikki neljä pöytälamppua ja jokainen valaisi niiden keskellä olevaa vatia.

– Me löydettiin nää munat aamulla metsän autiotalosta, selitti nuorempi tyttöni ja osoitti vadissa revityn ruohon seassa lojuvaa kolmea munaa.

– Ne on varmaan niitä munaisia jumalia, jatkoi vanhempi tyttöni. -Me haudotaan niitä.
Minua nauratti. Olin kertonut eilen illalla hassun sadun pikku-Cthulhusta ja suurista muinaisista. Lapset olivat kuulleet väärin.

Samassa mieleni täytti selittämätön kauhu. Munat liikahtelivat ja hitaasti niiden väri vaihtui kammottavan vieraaksi. Huutaen pakenin lapsieni kanssa asunnosta.

Takanani munat alkoivat kuoriutua.

(Raapale on novelli, jossa on tasan sata sanaa. Otsikossa ja väliotsikoissa saa olla korkeintaan viisitoista sanaa.)

Vainooja huoneessa

Vainooja huoneessa

Tuijotan halkeamaa huoneeni seinässä. Se ilmestyi siihen eilen, vaikka eilen ei ollut maanjäristystä. Tänään niitä on ollut useita.
Huoneessani leijuu outo, imelä haju. En tiedä mistä se tulee. Luulen, että mätänevä ruumis haisee samalta.
Jostain kantautuu viulun soittoa. Se on maanista, kirkuvaa, aivan kuin soittajan elämä olisi siitä kiinni.
Yöllä katsoin ikkunasta ulos. Tähdissä oli jotain vikaa. Ne olivat väärin. Suljin silmäni, mutta avasin ne heti uudelleen. Näin outoja värejä, joita ei voi olla olemassa.
Ajoittain kuulen myös huilun. Se kammottaa minua enemmän kuin mikään muu.
Haluan pois.
En uskalla liikkua.
Tuijotan halkeamaa huoneeni seinässä. Luulen, että se tuijottaa takaisin.

(Raapale on novelli, jossa on tasan sata sanaa. Otsikossa ja väliotsikoissa saa olla korkeintaan viisitoista sanaa.)