Sanat: Shimo, Kuvat: Arren. Teeaika – esittely.
Kirjoja ja kissoja
Instagram-kuvia ei löytynyt.
Kategoriat
Arkistot
-
Uusimmat
Viimeisimmät kommentit
Diggaa Routakotoa!
Taistelu targoniitista
Kategoria(t): Teeaika
Avainsanat: Aimo, Boris Hurtta, Hannu Pajunen, Heiko Romu, Lordi MacAllister, Professori Käämi, Rita, Shimo Suntila, Tero Ykspetäjä, Turku
Fantastinen matkaopas – Innsmouth
Matkaopas kauas pois tai miksi sinne ei pitäisi edes mennä
Kohde: Innsmouth
Lyhyt kuvaus: Entinen siirtomaa-ajan helmi, jossa ei tarvitse mennä merta edemmäs kalaan.
Lähde: Varjo Innsmouthin yllä, H.P. Lovecraft
Historia: Innsmouth perustettiin Massachusettsin rannikolle Luumusaaresta etelään vuonna 1643. Siitä saakka kauhu on vain kasvanut. Ennen vallankumousta paikka oli tunnettu laivanrakennuksesta, mutta vuoden 1812 sota verotti asujaimistoa ja kaupunki ajautui hunningolle. Vuonna 1828 kapteeni Obed Marshin laivasto oli ainoa, joka vielä seilasi Etelämerelle. Sieltä he toivat mukanaan mausteita, satumaisia aarteita, uuden kammottavan uskonnon sekä syfiliksen.
Uskonto oli polynesialaista alkuperää ja sitä kutsuttiin Dagonin kultiksi. Siihen aikaan ei vielä ollut Wikipediaa eivätkä asukkaat siksi voineet helpolla tarkistaa, kuinka syvälle sammakonpaskaan kaupungin kollektiivinen käsi oli tullut iskettyä. Arvoitus ratkesi 1846, kun mystinen kulkutauti verotti väestöä rankalla kädellä. Kyseessä ei kuitenkaan ollut mikroskooppinen pöpö vaan makroskooppiset kalaihmiset.
Kapteeni Marsh kultteineen oli ottanut tavaksi uhrata huono-onnisia lähimmäisiään veden asukkaille. Kaupunkilaiset panivat kovan kovaa vastaan ja pidättivät koko kultin. Sattumoisin samalta vuodelta on peräisin sanonta ’ojasta allikkoon’. Syväläiset eivät saaneet muistiota muuttuneista järjestelyistä ja hyökkäsivät kaupunkiin teurastaen valtaosan väestöstä siihen paikkaan.
Siitä lähtien kadut ovat olleet varsin autioita, mutta laudoitettujen ikkunoiden takana kuhisee sitäkin enemmän. Yksi kulttilaisuuden velvoitteista on pariutuminen syväläisten kanssa ja kaikki jälkikasvu ei välttämättä ole koulukypsää. Puhumattakaan luokkakuvaan sopimisesta.
Nähtävyydet: Kulttuuria on tarjolla heikonlaisesti. Lähimmäksi museota pääsee sekatavarakauppa, jonka valikoimia ei ole uudistettu sitten 1800-luvun puolivälin. Kaupunki on tiheään rakennettu, mutta tasapainon vuoksi kadut ovat tyhjillään. Näin ihmisjoukot eivät pääse peittämään kaikkialle levinnyttä rappiota.
Innsmouthin jakaa kahtia Manuxet-joki ja sen virtaamisen seuraaminen onkin jännintä, mitä kaupungissa voi tehdä. Päiväsaikaan. Yöelämä saattaa ratketa hyvinkin riehakkaaksi. Tämä riippuu siitä, kuinka paljon matkailija on ehtinyt päivän aikana tunkea nenäänsä paikallisten asioihin. Rohkeimmille on tarjolla extreme-retki, joka alkaa paolla hotellin ikkunasta, kulkee kattoja pitkin, hylättyjen kalavarastojen läpi ja päätyy jonnekin lakkautetun radan varteen suolle. Retki on ilmainen, mutta sitä voi kokeilla vain kerran.
Sukeltajille on tarjolla satamasta puolentoista mailin päässä sijaitseva Paholaisriutta, jonka takaa löytyy muinainen, uponnut Y’ha-nthlei. Matkat ovat yleensä yksisuuntaisia, mistä syystä laitevuokraajat vaativat ehdottomasti pantin.
Ruoka ja juoma: Tarjolla on kalaa. Eikä juuri muuta. Jos mahdollista, kannattaa kalan alkuperä selvittää, ellei muuta niin välttääkseen myöhemmät kannibalismisyytökset.
Loppupäätelmä: Jos normaalisti harrastaisikin lomaromansseja, Innsmouthissa ei kannata ryhtyä kutupuuhiin, vaikka joku paikallinen kohteliaisuuksia kalastelisikin. Ennemmin kannattaa seistä baarissa ruoto suorana ja kaataa viinaa kitusiin. Ja vaikka koko kaupungissa on paljon mätiä, juttuja ei hyödytä levitellä. Niitä pidettäisiin kuitenkin kalavaleina.
Kategoria(t): Fantastinen matkaopas, Fiktio
Avainsanat: Cthulhu, Lovecraft, mythos, Shadow over Innsmouth, syväläiset, Varjo Innsmouthing yllä
Raapale 121 – Nukkumatti (30.4.)
Nukkumatti
On keskiyö. Istun koneella lukemassa Linnunradan rakenteesta. Nukkumatti seisoo selkäni takana jalkaansa naputtaen. ”Aamulla on aikainen herätys”, se sanoo ja heittelee unihiekkaa. ”Menehän nukkumaan.”
Hieraisen hieman silmiäni ja kurkkaan Facebookiin, ihan vain hetkeksi. Salakavalasti kello tulee kaksi. ”Ehdit nukkua enää vain viisi tuntia”, Nukkumatti provoaa. ”Kone kiinni ja pää tyynyyn!”
”Ihan kohta” mutisen. ”Tämä pyramididokumentti loppuu kohta.”
”Käytetään sitten kovia otteita” sanoo Nukkumatti ja katoaa.
Uuden nettiroolipelin betatestaus katkeaa, kun joku koputtaa olkapäähäni. Käännyn. Edessäni on parimetrinen lihaskimppu. Korvissa roikkuu unisiepparit, farkkutakin rinnassa on nappi ”Höyhensaaret tai kuolema”.
”Nukkumasa, terve.” Hän vetää takin hihaa ylös. ”Seuraavaks ohjelmassa neljä tuntia tajuttomuutta.”
(Nukkumasa seikkailee myös tarinoissa Kahvikatko ja Tuotantokatko.)
Kategoria(t): Fiktio, Raapale, Raapaleprojekti 2012
Avainsanat: Facebook, Nukku-Masa, nukkumatti, pyramidi
Raapale 120 – Yöajaja (29.4.)
Yöajaja
Aavikon yötaivasta täplittivät tähdet. Rakettiskootteri kiiti kapeaa kanjonia kuin hiekkaväki olisi ollut perässä. Ajaja nauroi.
Jokainen päivä kuolema vaani kintereillä. Kun yhden vihollisen löi, kaksi ilmestyi tilalle. Niin moni taho olisi tahtonut hänet hengiltä. Hän ei koskaan ollut kieltäytynyt vastaamasta haasteeseen. Kaikki tilanteet tuli kohdata täysillä.
Vastuu kaupungista. Henkilökohtainen kunnia. Klaanin johtaminen. Velvollisuus ystäviä ja liittolaisia kohtaan. Ne kaikki menettivät merkityksensä näinä hetkinä. Tähtien heikossa valossa valtava lohkare nousi aivan ajokin eteen. Yhä nauraen ajaja tempaisi ohjaimia välttäen törmäyksen hiuksenhienosti.
Aina täysillä. Täysillä pakoon kuolemaa, täysillä kohti kuolemaa.
Moottori ulvoen hän syöksyi kanjonista, yllättyneenä jälleen siitä, että oli edelleen hengissä.
Raapale 119 – Avaruussotaa (28.4.)
Avaruussotaa
Kiskaisen ohjaimia ja vältän laserplasman täpärästi. Jos selviän täältä hengissä, aion vaihtaa pari valittua sanaa strategikkojen kanssa.
Ennen vanhaan simulaatiot perustuivat kiertoratapuolustusmentaliteettiin. Oman planeetan ja aurinkokunnan muiden tukikohtien suojelu vieraan älyn hyökkäyksiltä oli strategian kulmakivi. Taisteluharjoituksissa aluksia oli kummallakin puolella kymmeniä, korkeintaan satoja.
Väistän uudelleen samalla, kun madonreikiä avautuu psi-sektorissa. Krakeneiden laivasto syöksyy taisteluun. Tietokone seuraa tilannetta reaaliajassa. Sataneljäkymmentäneljä tukialusta, jokaisessa tuhatseitsemänsataakaksikymmentäkahdeksan hävittäjää.
Pyöräytän aluksen rajusti keskiakselin ympäri ja laukaisen. Höyrystän minua jahdanneen dodon moottoriyksikön. Yksi vähemmän.
Liittolaisiamme purkautuu hyperporteista jatkuvalla syötöllä. En tunne riemua, vaan kasvavaa epätoivoa. Mitä voi tehdä yksi mies taistelussa, jossa on satojatuhansia ja miljoonia hävittäjiä?
Raapale 118 – Vapaapudotus (27.4.)
Vapaapudotus
Tivolin sisällä tarkistan tyttöjen lippurannekkeiden sisäpinnat kontrollipiirien varalta. Sitten pidän pienen puhuttelun.
”Muistakaa, karusellin rakenne ei kestä kovin pitkään kymmentä kierrosta sekunnissa.” Milla nyökkää.
”Eikä maailmanpyörällä sitten lähdetä ajelemaan”, jatkan.
”Joo joo, isi”, vastaa Meri ja molemmat juoksevat tiehensä.
”Soittakaa, jos tulee jotain!” huikkaan perään ja suuntaan kahvioon.
Menossa on kolmas mukillinen sumppia, kun puhelin helähtää.
”Me löydettiin tosi kiva laite”, selittää Milla. ”Se nousee hitaasti ylös ja sitten ihan yhtäkkiä se putoaa alas. Ihan lopussa se hidastaa.”
”Vielä ylemmäs!” huutaa Meri taustalla.
Ylemmäs. Aavistellen pahaa nostan katseeni. Jossain kilometrin korkeudessa pieni koppi pysähtyy ja lähtee putoamaan.
”JEEE!” kuuluu puhelimesta.
Kategoria(t): Fiktio, Raapale, Raapaleprojekti 2012
Avainsanat: huvipuisto, Milla ja Meri, Sariola, tivoli
Cowboys & Aliens
Freddy Krueger goes hi-tech
Pääosissa: Daniel Craig, Harrison Ford, Olivia Wilde
Ohjaus: Jon Favreau
Jostain syystä odotin animaatiota. Sellaista pientä reipashenkistä seikkailua, jopa hupailua. Komediaa, joka revittelee kahden genren parhaimpien konventioiden kanssa ja vyöryttää katsojan yli mahtavan populaarikulttuurireferenssien kavalkadin. Ehkäpä jotain perheen nuoremmallekin polvelle.
Lyhyesti, olin väärässä. Perinteinen liveleffa ja ensimmäisen viiden minuutin aikana jo tylyä väkivaltaa. Kolme raatoa pitkin maastoa eikä päähenkilön ilme juuri edes värähdä. Näillä mennään.
Päähenkilö (Daniel Craig) on muistinsa menettänyt mies, joka herää erämaassa ampumahaava kyljessään ja outo metallinen laite ranteensa ympärillä. Päästyään pikkukylään hän joutuu hankaluuksiin paikallisen karjaparonin pojan kanssa ja päätyy selliin, jolloin hänen henkilöllisyytensä selviää. Hän on Jake Lonergan, etsintäkuulutettu ryöväri ja muutoinkin häijy mies. Amnesia ei, muuten, estä miestä toimimasta perusluontonsa mukaisesti, kuten alku jo antaa ymmärtää.
Lisää ongelmia kehkeytyy, kun paikallisten pelkäämä kovaluu, karjaparoni-eversti Woodrow Dolarhyde (Harrison Ford) ratsastaa miehineen hakemaan poikansa kotiin. Samalla hänelle selviää, että hänen kultaansa varastanut mies, Jake, on käytännössä kosketusetäisyydellä. Jännitys tiivistyy ennakoiden kahden vahvan miehen yhteenottoa.
Siinä kohtaa taivas lyö tulta ja muukalaiset iskevät kuin Daltonit pankkiin. Ihmisiä lassotaan surutta ufojen kyytiin, abduktiota lännen malliin. Sen jälkeen tarina vie yhdistetylle pelastus- ja kostoretkelle, jolta ei puutu epätodennäköisiä liittolaisia tai vaarallisia tilanteita, genren perinteitä noudattaen. Mukana kuljetetaan noin kymmentä jollain tavalla merkittävää tyyppiä, joille annetaan pientä luonnetta tai joita käytetään toisen hahmon tarinan edistämiseen. Loput ovat tykinruokaa, jolle onkin kova kysyntä loppua kohden.
Close encounters of the sixshooter kind
Cowboys & Aliens on vakava yritys naittaa kovaksikeitetty western jonkin selvästi scifistisen elementin kanssa. Jo ideasta ja yrityksestä pitää nostaa lehmipojun hattua, tai avaruuskypärää.
Täydelliseksi liitto ei muodostu. Länkkärifiilistä tarjoillaan visuaalisesti ja teemallisesti, mutta scifi jää tossun alle. Spekulatiivisuutta edustaa ihmisiä kaappailevat muukalaiset, joilla on oma raketti kanjonissa piilossa. Niillä vain ei tehdä mitään, mikä aiheuttaisi sen suurempaa sense of wonderia. Alienin rooliksi jää persoonaton pahistelu ja olla oikeutetun vihan kohde.
Tympeämpi veto on uhan tarpeeton liioittelu. Vaakalaudalla on jo toisaalta monen pelastusjoukolle tärkeän ihmisen saaminen takaisin hengissä, toisaalta henkilökohtaisen kostoretken suorittaminen. Siinä on aivan tarpeeksi syytä lähteä sotaan. Siltikin juoni on pakko säätää niin, että jos rumat jäpikkäät pääsevät karkuun, koko Maapallo on tuhon oma.
Samanlainen tilanne oli Kuninkaan paluussa. Aragornia motivoitiin kertomalla, että Arwen oli kuolemassa Sauronin aiheuttamaan pahuusmyrkytykseen tai jotain yhtä fiksua. Ihan vain varmuuden vuoksi, jos vaikka koko Keski-Maan suistuminen ikuiseen pimeyteen Sauronin voittaessa ei riittäisi yllykkeeksi. Näiden juonikuvioiden kyhääjät varmaan uskovat, että ihmiset voivat todella antaa sen 110% jos vain oikeasti haluavat.
Ohjauksesta ja kuvaustyylistä välittyi mukavan kotoinen italofiilis alusta loppuun. Tässä oli paluuta niihin muutamaan spagettilänkkäriin, jotka minä olen sattunut näkemään. Nostalgia, todellinen tai kuviteltu, kantaa jo itsessään aika pitkälle.
Craigin ja Fordin roolityöskentely on ässää, mutta siinä missä Lonergan saa olla alun lupaama jäyhä kostaja, Dolarhyde saa enemmän inhimillisiä piirteitä kuin mitä ennakko-odotukset edellyttäisivät. En ole sanomassa, etteikö kovan pojan maineella varustetusta hahmosta saisi löytyä myös pehmeyttä, mutta juuri mikään retkellä tapahtuva ei puolla kuvaa anteeksiantamattomasta omankäden oikeutta jakavasta patriarkasta. Olisin mielelläni nähnyt Fordin vetämässä tylympää roolia.
Alkupään rajaseutujen henki vetosi enemmän kuin lopun geneerinen toimintajytke. Hyvän näyttelijät kuitenkin paikkasivat paljon ja loppusaldo jäi selvästi plussan puolelle. Seuraavaksi pitää kaivaa esiin jostain sama tarina sarjakuvana ja suorittaa vertailevaa tutkimusta.
Kovin aines etualalla, taustalla kalliota
Kategoria(t): Arvostelu, Elokuva
Avainsanat: Daniel Craig, Harrison Ford, Jon Favreau, Olivia Wilde
Noidan oppipoika
Plasmapallo, Harrods, 1200£
Noidan oppipoika (The Sorcerer’s Apprentice, 2010)
Pääosissa: Nicolas Cage, Jay Baruchel, Alfred Molina, Teresa Palmer, Monica Bellucci
Ohjaus: Jon Turteltaub
Jo elokuvan alku kertoi, että aivot voi vapaasti kytkeä lepotilaan. Aivan liian monen minuutin ajan seurattiin menneiden aikojen tapahtumia, vaikka koko roskan olisi voinut upottaa kerronnan sisään. Kohdeyleisö selkeästi oli se osa populaatiosta, jota varten valmistetaan pehmustettua rautalankaa ymmärryksen parantamiseksi ja vahinkojen välttämiseksi.
Lisäksi alkumetreillä nosti päätään myös ikiaikainen juonikuvio, jossa ennustetaan yhden valitun erikoisen heebon joskus tulevan ja suorittavan jonkin kriittisen toimen, jonka varaan koko juoni rakentuu. Olen miettinyt, miksi. Onko se vain kirjoittajan laiskuutta? Kun ennustus on lyöty pöytään, mitään muita perusteita ei tarvita. Harry Potterkin kulki täsmälleen saman kaavan mukaan, eihän Voldemort ilman koko ennustusta olisi lähtenyt Harryn vanhemmille riekkumaan. Aiheesta on varmaan fiksujakin tulkintoja, mutta hetikohta ei mieleen tule yhtään.
Tuotantotiimi keksi käyttää ikiaikaista hämäyskeinoa vähentääkseen katsojan tuntemaa tuskaa. Uhataan ensin jollain, sitten lievennetään asiaintilaa. Syntynyt kauhuntunne korvautuu helpotuksella, koska asiat eivät olleetkaan niin pahasti eikä ihminen huomaa, että on ne edelleen aika huonosti. Sony Online Entertainment veti tämänkaltaisen asiakkaan kaltoinkohtelun omaksi taidemuodokseen.
Elokuvassa näyttämölle vyörytetään koululuokallinen hillosilmiä, iältään siinä 10-11 vuotta. Onko ihan totta luvassa puolitoista tuntia lapsia säätämässä Morgana le Fayta vastaan? AARGH! Sitten tapahtuu kymmenen vuoden aikahyppy ja ala-aste vaihtuu yliopistoon. Koskaan ei ole nörttipojan ihastus nättiin likkaan ollut yhtä tervetullut teema.
Juonessa itsessään ei ole yhtään mitään uutta. Kaikki on nähty aiemmin. Se ei sinänsä vielä vesittäisi kokemusta kokonaan, mutta muukin anti jää korkeintaan kädenlämpöiseksi. Efektit, sanailu, ihmissuhteiden kehittyminen, niistä voidaan sanoa vain, että eivät sentään kaivaneet maata aidan alta päästäkseen vielä helpommalla. Aivojen kritiikkikeskus ohitettuna aististimulaatio senkuin soljui korteksin läpi hivelemättä juurikaan neuroneita. Käsikirjoittajat olivat selvästi pohtineet komiteassa, mitä kaikkea leffassa täytyy olla ja miten esitettynä.
Timo Taikuri ja Taikuri Luttinen valmistautuvat kohtaamaan Pelle-Hermannin
Niissä kohdin, joissa odotukset olivat edes olemassa, tuli takkiin. Alkupätkässä esiteltiin sieluja kaappaava maatuska, johon Merlinin apuri oli vanginnut Morganan apureita vuosisatojen ajan, ja lopulta tarinan aktiivisen pahiksen, entisen toverinsa. Kävi ilmi, että yli tuhannen vuoden saldo oli, päävastus lukuunottaen, noin kolme. Odotin pahojen velhojen armeijaa. Lopputulos oli kaksi laimeaa statistia.
Ainoa mielenkiintoinen seikka oli Disneyn Fantasia-elokuvan materiaalin käyttö muutenkin kuin elokuvan nimenä. Merlinin ennustettu perillinen päättää siivota luolansa taikakeinoja hyväksikäyttäen ja saa aikaiseksi silkkaa kaaosta. Luudat ja mopit kippaavat vettä lattialle kuin Katrinan aikaan ja tyttökaveri kolkuttaa ovella. Harmi, että ainoa innovaatio oli jotakin, joka oli täysin irrallinen pala eikä edistänyt mitään merkittävää millään tavalla.
Hämmästyttävää oli, että tämän puhtaasti laskelmoidun ja täydellisen keskinkertaisen elokuvan jälkeen ei ollut sellaista oloa, että joku oli onnistunut taas varastamaan minulta pari tuntia kallisarvoista elämää. Pikemminkin mietiskelin, mitkä harvat jutut olivat toimineet, mitkä eivät ja miksi. Jos ne vaikka pitäisi mielessä, kun itse kirjoittaa jotakin. Näin jälkikäteen huomaan, että olisi ehkä kannattanut kirjoittaa ne jutut ylös.
Kaiken edellä olleen negatiivisuuden päälaelleen kääntäen: Noidan oppipoika ei raivostuttanut missään vaiheessa ja lopussa tunsin tulleeni viihdytetyksi. Näin ollen on sanottava, että ohjaaja, käsikirjoittaja ja näyttelijät suoriutuivat omasta nakistaan kunnialla. Suuria en odottanut ja juuri sen sain.
"Nuorimies, One Piecen kuvaukset ovat studiossa 4."
Kategoria(t): Arvostelu, Elokuva
Avainsanat: Alfred Molina, Jay Baruchel, Jon Turteltaub, Monica Bellucci, Nicolas Cage, Teresa Palmer
Raapale 117 – Hiukkasetsivä (26.4.)
Hiukkasetsivä
Nimeni on Marlowe. Ovessani lukee hiukkasetsivä.
Sade piiskaa pimeää kujaa, kun vedän liipasimesta. Suuliekin välähdys ja aseen paukahdus ajaa myonin esiin roskiksen takaa. Paiskaan hänet seinää vasten. ”Alahan puhua”, ärähdän.
”Älä ammu! Hadronin baari, Cernin liepeillä. Et sitten kuullut tätä minulta.”
Jatkan matkaa ja pistän tupakaksi. Jälki alkaa lämmetä. Viime hetkellä huomaan takaa tulevan auton. Väistän konepistoolin sylkemän neutriinosuihkun syöksymällä maihin.
Baarissa lahjon itseni sisään muutamalla gigaelektronivoltilla. Totinen ilmeeni ja Tevatronin vilautus avaavat tieni takahuoneeseen. Kaksi kännistä elektronia vaeltaa joka puolella, kunnes huomaavat minun tarkkailevan niitä. Vaalea bosoni istuu nurkkapöydässa naukkailemassa viskiä. Istuudun.
”Neiti Higgs. Tiedättekö, teitä on etsitty pitkään.”
Kategoria(t): Fiktio, Raapale, Raapaleprojekti 2012
Avainsanat: CERN, dekkari, film noir, hiukkaskiihdytin, LHC, yksityisetsivä
Näin tehtiin Iron Sky
Näin tehtiin Iron Sky – eli kuinka lakkasin olemasta huolissani ja opin rakastamaan internetiä
Timo Vuorensola, Tero Kaukomaa, Samuli Torssonen, Jarmo Puskala, Pekka Ollula, Janos Honkonen
Docendo, 2012, 175 sivua
ISBN: 978-951-0-38893-8
Suomen päheintä scifieeposta odoteltiin kuin mannaa rautataivaasta, mutta nyt se vihdoin on teattereissa kaiken kansan koettavana. Mutta päinvastoin kuin yleensä luullaan, elokuvat eivät vain maagisesti popsahda olevaisuuteen elokuvateattereiden takapihalla sijaitsevaan valeroskapönttöön. Itseasiassa elokuvan valmistuminen saattaa kestää monta viikkoa.
Näin tehtiin Iron Sky valottaa, vähemmän yllätyksellisesti, Iron Skyn vaiheita ideasta valkokankaalle. Kuuden vuoden projekti puserrettuna reilusti alle kahteensataan sivuun on tiivistä, timmiä asiaa. Jaarittelua kirjasta ei löydy.
Aluksi valotetaan hieman historian alkuhämäriä Star Wreckin parissa, sillä ilman tuota suomalaista Star Trek -parodiaa natsit jököttäisivät edelleen Kuussa peukaloitaan pyöritellen. Samuli Torssosen kova työ Wreckien parissa toi mukanaan rautaisen ammattitaidon tehdä Hollywood-tasoisia tietokone-efektejä kerrassaan (verrattain) naurettavalla kengännauhabudjetilla.
Minulle on aina jäänyt hämäräksi, mitä tuottaja oikeastaan tekee. Kaikki muuthan tekevät ne oikeat duunit. Tero Kaukomaa latoo tiskiin oman tuottajahistoriansa lisäksi tuottajan tärkeimmät hommat ja ehdottomasti tärkein niistä on rahoituksen kerääminen. Ei rahaa, ei rainaa. Ensin pitää olla jotain myytävää ja sen jälkeen pitää saada kaikki mahdolliset tahot syytämään rahaa riskaabeliin tuotantoon, sillä vain jo teatterilevityksestä poistunut elokuva ei enää ole riskaabeli.
"Jos tämä menee läpi, myynnissä on myös aito Van Gogh sekä Vapauden patsaan soihtu."
Jo paljon ennen ensimmäistä otosta on syytä olla selvillä, ellei jopa valmiina, tiedotusstrategia, pressimateriaali, alati kasvava fanijoukko ja työkalupakki kaiken edellämainitun tehokkaaseen hallintaan. Näistä seikoista kertovat Jarmo Puskala, Pekka Ollula ja Janos Honkonen.
Honkonen on tehnyt jo kymmenvuotisen uran erilaisissa medioissa ja tietää paitsi sen mikä toimii, myös sen mikä ei toimi. Pressisivu kuntoon pojat. Kaikki tarpeellinen helposti saataville. Kielteisistäkin asioista on kerrottava, koska kaikki tulee ilmi kuitenkin ja Internetiä ei voi kusettaa. Fiban sattuessa faktat tuodaan esiin ja painetaan eteenpäin.
Puskala puolestaan kertoo, miten elokuvaa markkinoidaan nykyisenä digiaikana. Edelleen rehellisyys on valttia, koska valheesta jää kiinni. Uusia alustoja syntyy nettiin harva se viikko ja niistä pitää tunnistaa käyttökelpoiset. Kun Iron Skyn taru alkoi, MySpace oli kova juttu. Nykyinen Facebook-sukupolvi kysyy tässä kohtaa ”niin mikä?”. Kun alusta on kunnossa, pitää luoda fanijoukko, kasvattaa sitä ja ennen kaikkea sitouttaa se projektiin mukaan. Tehdä siitä jokaisen oma juttu. Pitää osata onnistua oikeissa kohdissa ja kääntää epäonnistumiset akuankkamaisesti nekin voitoiksi.
Elokuva ei ole pelkkä elokuva, ainakaan jos haluaa menestyä. Ollula puhuu siitä, mitä oheisjuttuja tuotettiin ja ennen kaikkea miksi. Kaiken on toimittava toisaalta omillaan, toisaalta laajennettava kokonaistarinaa, tuotava siihen jotain lisää. Kaikkea ei tarvitse keksia itse, on fiksua katsoa mitä kaikkea on jo, mitä muut tekevät ja sitten koota kasaan kaikki niiden hyvät puolet. Lopullinen jippo on yhdistää hyvät jutut joksikin uudeksi, joka innostaa yleisöä elokuvaa odotellessa. YouTube otettiin haltuun Iron Sky Signal -videoiden ja Director’s Diariesin avulla. Elokuvajuhlien aikaan 30-luvun katulehdenmyyjäksi pukeutunut näyttelijä jakeli ilmaislehtiä vuodelta 2018, pääuutisena tietenkin natsien paluu Kuusta.
Seuraavaksi: Good Moon Rising ja Ugly Moon Rising.
En tiennyt kaipaavani kirjaa Näin tehtiin Iron Sky. Making of -reportaaseja on maailma täynnä. Kuitenkin nyt luettuani sen olen paljon paremmin kartalla monen elokuvatuotannollisen asian kanssa, ja ennen kaikkea olen saanut konkreettisen esimerkin, jota voin kenties itse myöhemmissä pyrinnöissäni soveltaa. Jos elämä on päättymätön koulu, tässä on yksi oppitunti, joka on täyttä timanttia.
Kategoria(t): Arvostelu, Kirja
Avainsanat: Docendo, Iron Sky, Janos Honkonen, Jarmo Puskala, Pekka Ollula, Samuli Torssonen, Tero Kaukomaa, Timo Vuorensola
Routakoto 