Noidan oppipoika

Plasmapallo, Harrods, 1200£

Noidan oppipoika (The Sorcerer’s Apprentice, 2010)
Pääosissa: Nicolas Cage, Jay Baruchel, Alfred Molina, Teresa Palmer, Monica Bellucci
Ohjaus: Jon Turteltaub

Jo elokuvan alku kertoi, että aivot voi vapaasti kytkeä lepotilaan. Aivan liian monen minuutin ajan seurattiin menneiden aikojen tapahtumia, vaikka koko roskan olisi voinut upottaa kerronnan sisään. Kohdeyleisö selkeästi oli se osa populaatiosta, jota varten valmistetaan pehmustettua rautalankaa ymmärryksen parantamiseksi ja vahinkojen välttämiseksi.

Lisäksi alkumetreillä nosti päätään myös ikiaikainen juonikuvio, jossa ennustetaan yhden valitun erikoisen heebon joskus tulevan ja suorittavan jonkin kriittisen toimen, jonka varaan koko juoni rakentuu. Olen miettinyt, miksi. Onko se vain kirjoittajan laiskuutta? Kun ennustus on lyöty pöytään, mitään muita perusteita ei tarvita. Harry Potterkin kulki täsmälleen saman kaavan mukaan, eihän Voldemort ilman koko ennustusta olisi lähtenyt Harryn vanhemmille riekkumaan. Aiheesta on varmaan fiksujakin tulkintoja, mutta hetikohta ei mieleen tule yhtään.

Tuotantotiimi keksi käyttää ikiaikaista hämäyskeinoa vähentääkseen katsojan tuntemaa tuskaa. Uhataan ensin jollain, sitten lievennetään asiaintilaa. Syntynyt kauhuntunne korvautuu helpotuksella, koska asiat eivät olleetkaan niin pahasti eikä ihminen huomaa, että on ne edelleen aika huonosti. Sony Online Entertainment veti tämänkaltaisen asiakkaan kaltoinkohtelun omaksi taidemuodokseen.

Elokuvassa näyttämölle vyörytetään koululuokallinen hillosilmiä, iältään siinä 10-11 vuotta. Onko ihan totta luvassa puolitoista tuntia lapsia säätämässä Morgana le Fayta vastaan? AARGH! Sitten tapahtuu kymmenen vuoden aikahyppy ja ala-aste vaihtuu yliopistoon. Koskaan ei ole nörttipojan ihastus nättiin likkaan ollut yhtä tervetullut teema.

Juonessa itsessään ei ole yhtään mitään uutta. Kaikki on nähty aiemmin. Se ei sinänsä vielä vesittäisi kokemusta kokonaan, mutta muukin anti jää korkeintaan kädenlämpöiseksi. Efektit, sanailu, ihmissuhteiden kehittyminen, niistä voidaan sanoa vain, että eivät sentään kaivaneet maata aidan alta päästäkseen vielä helpommalla. Aivojen kritiikkikeskus ohitettuna aististimulaatio senkuin soljui korteksin läpi hivelemättä juurikaan neuroneita. Käsikirjoittajat olivat selvästi pohtineet komiteassa, mitä kaikkea leffassa täytyy olla ja miten esitettynä.

Timo Taikuri ja Taikuri Luttinen valmistautuvat kohtaamaan Pelle-Hermannin

Niissä kohdin, joissa odotukset olivat edes olemassa, tuli takkiin. Alkupätkässä esiteltiin sieluja kaappaava maatuska, johon Merlinin apuri oli vanginnut Morganan apureita vuosisatojen ajan, ja lopulta tarinan aktiivisen pahiksen, entisen toverinsa. Kävi ilmi, että yli tuhannen vuoden saldo oli, päävastus lukuunottaen, noin kolme. Odotin pahojen velhojen armeijaa. Lopputulos oli kaksi laimeaa statistia.

Ainoa mielenkiintoinen seikka oli Disneyn Fantasia-elokuvan materiaalin käyttö muutenkin kuin elokuvan nimenä. Merlinin ennustettu perillinen päättää siivota luolansa taikakeinoja hyväksikäyttäen ja saa aikaiseksi silkkaa kaaosta. Luudat ja mopit kippaavat vettä lattialle kuin Katrinan aikaan ja tyttökaveri kolkuttaa ovella. Harmi, että ainoa innovaatio oli jotakin, joka oli täysin irrallinen pala eikä edistänyt mitään merkittävää millään tavalla.

Hämmästyttävää oli, että tämän puhtaasti laskelmoidun ja täydellisen keskinkertaisen elokuvan jälkeen ei ollut sellaista oloa, että joku oli onnistunut taas varastamaan minulta pari tuntia kallisarvoista elämää. Pikemminkin mietiskelin, mitkä harvat jutut olivat toimineet, mitkä eivät ja miksi. Jos ne vaikka pitäisi mielessä, kun itse kirjoittaa jotakin. Näin jälkikäteen huomaan, että olisi ehkä kannattanut kirjoittaa ne jutut ylös.

Kaiken edellä olleen negatiivisuuden päälaelleen kääntäen: Noidan oppipoika ei raivostuttanut missään vaiheessa ja lopussa tunsin tulleeni viihdytetyksi. Näin ollen on sanottava, että ohjaaja, käsikirjoittaja ja näyttelijät suoriutuivat omasta nakistaan kunnialla. Suuria en odottanut ja juuri sen sain.