Avainsana-arkisto: Janos Honkonen

Uusia julkaisuja kesältä 2017

Kirja tulee kirjan luo, julkaisu julkaisun. Joskus ne jopa ovat uusia, ja satunnaisesti olen niissä itsekin mukana. Tässä on joitakin viime aikojen teoksia.

Tämä jalka ei ole minun ja muita kauhuja omasta kehosta

Vanhempaa body horroria löytynee jostain 90-luvun antologioista, joista suurinta osaa en ole lukenut. Paras veikkaukseni on, että tätä kamaa on tarjolla Clive Barkerilta ja hänen hengenheimolaisiltaan. Suomeksi kehokauhunovelleja ei kuitenkaan ole tätä ennen kerätty antologiaksi asti, joten kyse on uraauurtavasta kirjasta.

Pala historiaa. Kirjaa ryhdyimme tekemään me, Juha ”Repänen repäisee” Jyrkäs ja minä, mutta kummallakin oli samoihin aikoihin oma kirja työn alla, joten keskenhän se jäi. Novelleja tuli, mutta toimituksellisiin töihin ei ryhdytty. Kului vuosi pari, ja istuin harvinaislaatuisesti baarissa iltaa, seuranani pulp-kustantaja Tuomas Saloranta sekä provokatorinen debyyttikirjailija Artemis Kelosaari. Olimme Tuomaksen kanssa miettineet, että Artemishan olisi hyvä toimittamaan tämmöinen kokoelma, ja absinttihuuruisessa atmosfäärissä hän tähän hommaan suostuikin. Minä jäin projektiin kakkostoimittajaksi, mutta suurimman duunin teki lopulta Artemis.

Kirja ilmestyi viimein heinäkuun lopulla, parahiksi ennen Worldconia.

Antologian parasta antia on Katri Alatalon niminovelli, jossa päähenkilö todella kokee, että hänessä kiinni oleva jalka ei ole osa häntä ja ryhtyy radikaalis-brutaaleihin toimiin tilanteen korjaamiseksi. Yhtä vahvaan häiriintyneisyyden tasoon yltää Janos Honkosen hammaslääkäriaiheinen kertomus Eläimet huutaa, ihmiset ei huuda. Siinä on stoori, jonka tunkee mielen etualalle välittömästi, kun hammaspora pörähtää käyntiin. Oma novellini Siemenpussit on tyyliltään humoristisempi. Sen lähdeviitteitä en ryhdy sen tarkemmin erittelemään, mutta kiveksistä on kysymys.

Meliwas ja muita kaupunkeja

Keksin joskus idean, jolla Suomen tieteis- ja fantasiakirjoittajat voisi saada uusia jäseniä: Yhdistys voisi ryhtyä puuhaamaan antologioita, joihin hyväksytään vain jäsenten novelleja. Joku kokeneempi antologianikkari pitäisi langat käsissään, mutta todellisen työn tekisi joukko innokkaita toimittajakokelaita. Yhdistys saisi jäsenten lisäksi myös pennejä kokemuspankkiin. Ensimmäinen tällä tavalla kasattu kirja oli Supernova, jossa julkaistiin antologioihin aiemmin osallistumattomien novelleja. Seuraava projekti olikin urbaani fantasia. Sekään projekti ei edennyt aivan rasvattuna.

Toimittajia oli aluksi kolme, O. E. Lönnberg, Arren Zherbin ja Camilla Kantola. Sitten tapahtui elämä, ja apuvoimiksi kutsuttiin Supernovassa kunnostautunut Mia Myllymäki. Tällä kertaa novelleja toimitettiin tiukemmin kimpassa, vaikka jokaisella olikin omat tekstinsä vastuullaan, ja minäkin päädyin tekemään enemmän toimitusjuttuja kuin olin aluksi aikonut. Mikä ei sinänsä haittaa, hauskahan sitä on tekstien kanssa painia, omien tai toisten.

Worldconiksi saatiin sitten pihalle kokoelma Meliwas ja muita kaupunkeja, jossa urbaania fantasiaa lähestytään useista eri suunnista. Mikä onkin toimivan antologian edellytys. Hyviä juttuja kirjassa on monia, mutta esiin nostan Inkeri Kontron mahtavan tyylinäytteen Miespelejä. Jos se ei ole ensi vuonna Atorox-ehdokaslistalla, syön… noh, sanotaan pizzan. Sanoisin muuten kirjakokoelmani, mutta on sitä ehdokaslistalta pudonnut huippukamaa ennenkin. Minkä lisäksi kirjoja on kertynyt jo sen verran, että paitsi etten koskaan saa niitä kaikkia luettua, en myöskään syötyä.

Omaa novellia ei ole mukana. En koskaan ehtinyt kirjoittaa sitä, ja voipi olla, että se idea taipuisi sittenkin enemmin romaaniksi. Mitä en ole vielä edes aloittanut, joten älkää pidätelkö hengitystänne. En minäkään.

Sadan vuoden unet: Satuja aikuisille

Tämä projekti käynnistyi joskus vuonna mammutti & mastodontti. Kirjanteon tehopisteissä kärkisijoilla kiikkuva Juri Nummelin kokosi porukkaa kirjoittamaan aikuisten satuja. Se oli sitä aikaa, kun lähdin mukaan aivan kaikkeen ja murehdin myöhemmin, että ehdinkö ja miten muka. Onnekseni olin kirjoittanut erään lapsille suunnatun sadun, jonka saatoin kannibalisoida parempaan käyttöön. Tässä minä en siis ole toimittajana, mutta yksi teema kantaa edelleen, nimittäin aikataulun venyminen. Otti oman aikansa, ennen kuin kirjalle löytyi kustantaja, ja tarinoita ryhdyttiin kokoamaan.

Ja nimenomaan tässä vaiheessa minä jätin lukematta uuden ohjeistuksen, jossa oli aiempaan verrattuna olennainen täsmennys: Jokaisen tarinan tuli olla variaatio jostain olemassa olevasta sadusta. Minäpä en tätä huomannut, minkä lisäksi venytin oman juttuni aloitusta ensin viikkoja, sitten jo kuukausia. Oli siinä välissä keuhkokuume ja muuta yllättävää, joten silkasta laiskuudesta ei ollut kyse. Tästä kaikesta johtuen puunasin lopulta ehkä viikon, ehkä alle, tarinan sitä osaa, jonka olin jo kirjoittanut aikanaan, ja sitten yhdessä yössä kirjoitin toisen puoliskon. Kuulemma sen paremman.

Laitettuani valmiin tarinan toimittajalle lopulta kuulin, että kaikki kriteerit eivät täyty. Viikon verran kävin läpi erilaisia kansantarinoita Albaniasta alkaen, mutta edes TV Tropes ei ratkonut ongelmaani. Lopulta jouduin luovuttamaan. En voisi väittää tarinani pohjautuvan yhtään mihinkään, joten pudotkoon sitten pois. Vaan onneksi paketti oli jo ennättänyt mennä kustantajalle eteenpäin, ja Jalavalta kerrottiin, että satu on sen verran hyvä, että se halutaan mukaan, vaikka feilasinkin osan premissistä. Kiitoksia vain joustosta juustoaivolle, siinä olikin suuriprofiilisin julkaisuni tältä vuodelta.

Kirja on jo plakkarissa, mutten ole ehtinyt lukea muiden satuja lainkaan. Tekijälista on kyllä niin kova, että uskallan kirjaa suositella lukemattakin.

Talo Mörövuoren juurella

Boris Hurtan kootut kertomukset 4 eli Talo Mörövuoren juurella potkii sisällöllään ilmat pihalle. Sisällön kiehtovinta antia on Seikkailujen junat, joka uhkuu ja puhkuu wanhan ajan pulp-henkeä niin, että alan diggari vallan herkistyy. Mainita pitää myös lovecraftiaaninen tarina Madonsanat, jossa seikkailee kustantaja Salorannan oloinen pornokauppias, sekä toinen suosikkini Vainovalkioiden yö, jossa liikutaan kirjankeräilyn filosofisissa sfääreissä. Tämä jos mikä puhutteli minua sielun sopukoita myöden. Ja olisihan vallan erhe jättää noteeraamatta täysin uusi, missään muualla koskaan julkaisematon hyönteiskauhu Antikvariaatti Vintergatan.

Minun panokseni tämän kirjan osalta on sen esipuhe. On aina kunnia päästä semmoista tekemään!

Boundaries and Other Horror Stories from Finland

Matti Järvisen Nysalor-kustantamo päätti käännättää liudan kotimaisia kauhunovelleja kolmannelle kotimaiselle ja tiukasta aikataulusta huolimatta sai kirjan ulos juuri Worldconiksi. Minulta haluttiin mukaan alun perin Murhamystiikkaa-antologiassa ilmestynyt Kalpean noidan naamio, mihin toki mielelläni suostuin.

Kyseessä oli alkujaan raapale, jonka sitten laajensin 10000 sanan mittaiseksi novelliksi. Tarinassa on vahvoja Lovecraft-vaikutteita nimistön puolelta, mutta toinen puoli mytologiaa, nimittäin se Kalpea noita, on omaani. Saman aiheen ympärillä pyörittiin myös steampunk-novellissani Valkean naisen palvelija, jonka katson olevan eräänlainen vastinkappale tälle naamiotarinalle. Lisää novelleja voisi teemasta pykätä, tai taas sen kerta kerralta toistuvan romaanin, mutta missäpä vaiheessa sellaiseen ehtisi, kun koko ajan on jo kaksi deadlinea takana ja kolme edessä.

Pari novellia tahdon nostaa esiin, nimittäin Tuomas Salorannan The Wheelchair Granny ja Toni Saarisen Sold Out. Ensimmäinen on aika pirun hyytävä stoori ja alkuaikojen URS-tarinoista se paras. Jälkimmäinen taas on omanlaisensa ja raikas näkemys Stepanin koodeksin maailmasta. Ja melkein meinasin unohtaa: Samuli Antilan niminovellin oli ensikohtaamisella pirullisen ahdistava, mistä siis propsit Samulille.

WHUPS!

Tästä bloggasinkin jo erikseen. Whups on Boris Hurtan kirjoittama pienpainate, jossa Shimo-niminen höynä seikkailee eri kirjojen sivuilla. Mitä parhain syntymäpäivälahja!

Kiekun kirjaretket /

ne villit hetket /
Seurassa Kaikun ja Possun, kyydissä Putzin /
joskus myös yksin, autolla mutsin

Yhtäällä olen vakavasti otettava kirjailija, Kirjailija-liiton jäsen, raapalemaestro ja novellisti, joka laistaa romaanin kirjoitusta viimeiseen asti. Toisaalla taas olen roskakirjailija, viihdemaakari ja hupiriimittelijä, joka kahden kaverinsa kanssa usuttaa toisiaan Facebookissa Mika Waltarin jalanjäljille. Hoksasin, että kirjaretkiämme käsittelevää materiaalia oli ehtinyt kertyä jo vihon verran, joten keräsin kaiken kasaan, löin joukkoon nipun kuvia ja muutaman johdantotekstin, ja siinähän se oli, uusi pienjulkaisu. Tätä on turha Suomalaisesta kysellä, joten ottakaa rohkeasti minuun, Borikseen tai Harri Haarikkoon yhteyttä, jos vihon tahtoisitte.

Siinäpä ne, parin viime kuukauden julkaisut. Siis kohti uutta! Kohti seuraavaa! Ja muistakaa ihmiset hyvät lukea. Vaikka näitä edellä mainittuja.

Advertisement

Näin tehtiin Iron Sky

Näin tehtiin Iron Sky – eli kuinka lakkasin olemasta huolissani ja opin rakastamaan internetiä
Timo Vuorensola, Tero Kaukomaa, Samuli Torssonen, Jarmo Puskala, Pekka Ollula, Janos Honkonen
Docendo, 2012, 175 sivua
ISBN: 978-951-0-38893-8

Suomen päheintä scifieeposta odoteltiin kuin mannaa rautataivaasta, mutta nyt se vihdoin on teattereissa kaiken kansan koettavana. Mutta päinvastoin kuin yleensä luullaan, elokuvat eivät vain maagisesti popsahda olevaisuuteen elokuvateattereiden takapihalla sijaitsevaan valeroskapönttöön. Itseasiassa elokuvan valmistuminen saattaa kestää monta viikkoa.

Näin tehtiin Iron Sky valottaa, vähemmän yllätyksellisesti, Iron Skyn vaiheita ideasta valkokankaalle. Kuuden vuoden projekti puserrettuna reilusti alle kahteensataan sivuun on tiivistä, timmiä asiaa. Jaarittelua kirjasta ei löydy.

Aluksi valotetaan hieman historian alkuhämäriä Star Wreckin parissa, sillä ilman tuota suomalaista Star Trek -parodiaa natsit jököttäisivät edelleen Kuussa peukaloitaan pyöritellen. Samuli Torssosen kova työ Wreckien parissa toi mukanaan rautaisen ammattitaidon tehdä Hollywood-tasoisia tietokone-efektejä kerrassaan (verrattain) naurettavalla kengännauhabudjetilla.

Minulle on aina jäänyt hämäräksi, mitä tuottaja oikeastaan tekee. Kaikki muuthan tekevät ne oikeat duunit. Tero Kaukomaa latoo tiskiin oman tuottajahistoriansa lisäksi tuottajan tärkeimmät hommat ja ehdottomasti tärkein niistä on rahoituksen kerääminen. Ei rahaa, ei rainaa. Ensin pitää olla jotain myytävää ja sen jälkeen pitää saada kaikki mahdolliset tahot syytämään rahaa riskaabeliin tuotantoon, sillä vain jo teatterilevityksestä poistunut elokuva ei enää ole riskaabeli.

"Jos tämä menee läpi, myynnissä on myös aito Van Gogh sekä Vapauden patsaan soihtu."

Ikuisena optimistina joskus lapsena, sekä vielä noin kuukausi sitten, kuvittelin käsikirjoituksen tulevan valmiina yhdeltä visionääriltä. Sen jälkeen kerätään näyttelijät ja tehdään leffa. Kaunista ja sujuvaa. Timo Vuorensolan mukaan totuus on karumpi. Kauhukseni joudun toteamaan, että käsikirjoituksen tekemiseen pätee samat lainalaisuudet kuin kaikkeen muuhunkin kirjoittamiseen. Samaa tekstiä voi viilata iso joukko ihmisiä eri aikoina eikä koskaan ole takeita siitä, että seuraava versio on aiempia parempi. Kaikki elää, kunnes loppuleikkauksesta vedetään printti ja se kiikutetaan taksilla elokuvateatteriin kymmenen minuuttia ennen ensi-iltaa.

Jo paljon ennen ensimmäistä otosta on syytä olla selvillä, ellei jopa valmiina, tiedotusstrategia, pressimateriaali, alati kasvava fanijoukko ja työkalupakki kaiken edellämainitun tehokkaaseen hallintaan. Näistä seikoista kertovat Jarmo Puskala, Pekka Ollula ja Janos Honkonen.

Honkonen on tehnyt jo kymmenvuotisen uran erilaisissa medioissa ja tietää paitsi sen mikä toimii, myös sen mikä ei toimi. Pressisivu kuntoon pojat. Kaikki tarpeellinen helposti saataville. Kielteisistäkin asioista on kerrottava, koska kaikki tulee ilmi kuitenkin ja Internetiä ei voi kusettaa. Fiban sattuessa faktat tuodaan esiin ja painetaan eteenpäin.

Puskala puolestaan kertoo, miten elokuvaa markkinoidaan nykyisenä digiaikana. Edelleen rehellisyys on valttia, koska valheesta jää kiinni. Uusia alustoja syntyy nettiin harva se viikko ja niistä pitää tunnistaa käyttökelpoiset. Kun Iron Skyn taru alkoi, MySpace oli kova juttu. Nykyinen Facebook-sukupolvi kysyy tässä kohtaa ”niin mikä?”. Kun alusta on kunnossa, pitää luoda fanijoukko, kasvattaa sitä ja ennen kaikkea sitouttaa se projektiin mukaan. Tehdä siitä jokaisen oma juttu. Pitää osata onnistua oikeissa kohdissa ja kääntää epäonnistumiset akuankkamaisesti nekin voitoiksi.

Elokuva ei ole pelkkä elokuva, ainakaan jos haluaa menestyä. Ollula puhuu siitä, mitä oheisjuttuja tuotettiin ja ennen kaikkea miksi. Kaiken on toimittava toisaalta omillaan, toisaalta laajennettava kokonaistarinaa, tuotava siihen jotain lisää. Kaikkea ei tarvitse keksia itse, on fiksua katsoa mitä kaikkea on jo, mitä muut tekevät ja sitten koota kasaan kaikki niiden hyvät puolet. Lopullinen jippo on yhdistää hyvät jutut joksikin uudeksi, joka innostaa yleisöä elokuvaa odotellessa. YouTube otettiin haltuun Iron Sky Signal -videoiden ja Director’s Diariesin avulla. Elokuvajuhlien aikaan 30-luvun katulehdenmyyjäksi pukeutunut näyttelijä jakeli ilmaislehtiä vuodelta 2018, pääuutisena tietenkin natsien paluu Kuusta.

Seuraavaksi: Good Moon Rising ja Ugly Moon Rising.

Eniten kuitenkin kirjassa kiehtoi koko projektin kantava ajatus yhteisöllisestä tekemisestä, talkoista. Lähtöajatus oli, että näin massiivista projektia ei voida toteuttaa puhtaasti perinteisin keinoin. Laadittiin työsivusto Wreckamovie, jonka kautta tuhannet fanit saattoivat kantaa oman kortensa kekoon. Päiväkausien taustatutkimus valmistui iltapäivässä ja kiireen keskellä vapaaehtoisten laatima 3D-malli Intian alukseksi pelasti päivän. Kun eteen tuli tiukka paikka ja tarvittiin rahaa, fanisijoittajat löivät kouraan merkittävän summan, jonka turvin taas muutama rahoitustaho päätyi tekemään myönteisen päätöksen. Pidän tätä perusideaa ja sen elenganttia toteutusta Iron Skyn ehkä merkittävimpänä saavutuksena. Tämä on uusi ja todistettavasti toimiva tapa tehdä elokuvaa.

En tiennyt kaipaavani kirjaa Näin tehtiin Iron Sky. Making of -reportaaseja on maailma täynnä. Kuitenkin nyt luettuani sen olen paljon paremmin kartalla monen elokuvatuotannollisen asian kanssa, ja ennen kaikkea olen saanut konkreettisen esimerkin, jota voin kenties itse myöhemmissä pyrinnöissäni soveltaa. Jos elämä on päättymätön koulu, tässä on yksi oppitunti, joka on täyttä timanttia.