Avaruussotaa
Kiskaisen ohjaimia ja vältän laserplasman täpärästi. Jos selviän täältä hengissä, aion vaihtaa pari valittua sanaa strategikkojen kanssa.
Ennen vanhaan simulaatiot perustuivat kiertoratapuolustusmentaliteettiin. Oman planeetan ja aurinkokunnan muiden tukikohtien suojelu vieraan älyn hyökkäyksiltä oli strategian kulmakivi. Taisteluharjoituksissa aluksia oli kummallakin puolella kymmeniä, korkeintaan satoja.
Väistän uudelleen samalla, kun madonreikiä avautuu psi-sektorissa. Krakeneiden laivasto syöksyy taisteluun. Tietokone seuraa tilannetta reaaliajassa. Sataneljäkymmentäneljä tukialusta, jokaisessa tuhatseitsemänsataakaksikymmentäkahdeksan hävittäjää.
Pyöräytän aluksen rajusti keskiakselin ympäri ja laukaisen. Höyrystän minua jahdanneen dodon moottoriyksikön. Yksi vähemmän.
Liittolaisiamme purkautuu hyperporteista jatkuvalla syötöllä. En tunne riemua, vaan kasvavaa epätoivoa. Mitä voi tehdä yksi mies taistelussa, jossa on satojatuhansia ja miljoonia hävittäjiä?
Routakoto 
Toimiva tunnelma, sense of wonder, taustaa valotettu riittävästi, mutta jää silti ”off-screen movie”. Jos kritisoidakin saa niin viimeinen virke (joka tietty on jutun pointti) on hieman suora, IMHO. Toki raapaleformaatti on haastava.
Olen ennenkin päästänyt käsistäni viimeistelemätöntä kamaa, mutta tämän kanssa tuli paniikki. Kirjoitin kahta tekstiä ja tajusin, että nyt on kaksi minuuttia aikaa. Jotain on postattava, ja väistämättä se on raakile. Arpa osui tälle. Kun joskus koostan näistä kokoelman, aion häpeilemättä muokata tekstejä paremmiksi.