Avainsana-arkisto: mythos

Voimalaonnettomuus (raapale 389)

Voimalaonnettomuus

Sireeni reuhtaisee minut mietteistäni. Valvontapaneelin merkkivalot putoavat punaiselle. Ryntään kopista ulos hallin puolelle.

Siellä on kaaos. Jäähdytysputket puskevat paksua höyryä, vilkkuvat varoitusvalot heittävät sekaan verenkarvaita välähdyksiä ja reaktorialtaasta kohoaa kaksi lonkeroa.

”Kultistihälytys!” huudan radiopuhelimeeni. ”Etsikää ja tuhotkaa tai reaktori havahtuu. Se heräilee jo!”

Kultistien on pakko olla voimalan lähellä, jotta kutsu vaikuttaisi näin voimakkaasti. Lonkeroita kohoilee koko ajan lisää.

Radio räsähtää. ”Metsä, sektori kolme. Kutsurituaali, kuusi kultistia. Neutraloidaan.”

Huoahdan. Näin likeltä muinaisen herääminen ei ole ollut koskaan. Silloin huomaan, lonkerot eivät vetäydy. ”Jossain on toinenkin ryhmä”, huudan radioon.

Myöhäistä. Reaktorin lonkerot murskaavat katon.

Kiroan ihmiskunnan, joka keksi valjastaa Ammoiset voimanlähteeksi.

Kuvitteelinen maailma (raapale 387)

Kuvitteellinen maailma

Nökötän aseman pöydässä sumppia särpien. Odotan junaa ja selailen vanhaa Kosmoskynää. Aihe kiinnostaa, raapustelenhan itsekin outoja tarinoita.

”Anteeksi, saanko istuutua?” miesääni kysyy.

”Kaikin mokomin.” Viittaan tyhjään tuoliin.

”Kuvitteellinen maailma?”

”Lehden lukijat rakentavat yhteistä maailmaa, josta sitten kertoa tarinoita. Tästä on tullut kuution muotoinen.”

”Kirjoitatteko tekin?” Ääni jatkaa uteluaan.

Hymyilen vaatimattomasti. ”Ajoittain. Entä itse?” Nostan katseeni.

Mies on kaitakasvoinen. Hiusraja korkealla, pitkä leuka. Ilme on iloton ja silmien katse saa minut ahdistuneeksi.

”En enää vuosikymmeniin.”

Olen varma, että tunnen hänet. ”Miksi lopetitte?”

”Ihmiset eivät ottaneet varoituksiani vakavasti.”

Kylmä tunne valtaa vatsani. Ojennan käteni, kerron nimeni.

”Voit kutsua minua Howardiksi. Hauska tutustua.”

Raapale 275 – Käännöskirja (1.10.)

Käännöskirja

Kiivas hengitykseni siivittää matkaani Kekkosen mausoleumin salattuihin käytäviin. Töölönrantaan nostatettu Alvar Aallon suunnittelema pyramidi kätkee allensa yhtä monta salaisuutta kuin sisäänsäkin. Kuljen nyt noita sinetöityjen katakombienkin alle porattuja kuiluja vastauksia etsien.

Otsalamppuni valokiila halkoo pölyistä ilmaa. Pysähdyn ja tutkin mukana kantamaani madonsyömää kirjaa jälleen kerran. Kanteen on riipustettu merkkejä, joiden kaltaisia olen nähnyt vain Pnakoottisissa käsikirjoituksissa. Kirjan sisältö taas, ei, siitä en saata edes hiiskua. Kartta ohjaa kulkuani.

Viimein saavutan hyisen kammion, jonka keskellä seisoo jalusta. Jalustalla lepää kirja. Perheessämme kulkenut perimätieto piti paikkansa!

Necronomicon, Mikael Agricolan varhainen suomennos Olaus Wormiuksen latinankielisestä laitoksesta.

Nyt saatan viedä sukuni kammottavan tehtävän päätökseen.

Raapale 233 – Ryömivä kaaos (20.8.)

Ryömivä kaaos

Kirjailija istui öljylampun valaisemassa huoneessa ja takoi mekaanista kirjoituskonetta. Paperi kulki oikealta vasemmalle, palautui kilahduksen saattelemana ja alkoi matkansa uudelleen. Samalla paperille syntyi sanoja, kauheita, kammottavia sanoja, jotka herättivät kauhua ihmismielen salatuimmissa sopukoissa.

Kirjailijan tarina kertoi Nyarlathotepista, Suurten muinaisten uskollisesta palvelijasta. Hän toteutti Azathothin, sokean idioottijumalan, joka tanssi äärettömän kaikkeuden keskipisteessä yksitoikkoisen huilun tahdissa, tahtoa Maan päällä ja loi kaaosta ja hulluutta ihmiskunnan keskuuteen.

Nakutus lakkasi ja tela pysähtyi. Tarina oli valmis. Tarina tulisi levittämään paljon kauhua ihmisten keskuuteen ja eläisi ikuisesti antologioissa! Kirjailija nauroi hullua nauruaan ja huusi: ”Minä olen Providence!”

Jostain tähdettömien etäisyyksien takaa kaikui kirottujen pillien ujellus.

Raapale 226 – Utta-khar Amanin hauta (13.8.)

Utta-khar Amanin hauta

Käytävän ilma haisee vanhalta ja kuivalta. Lyhtyni valo ei riitä leikkaamaan pimeyttä, vaan korkeintaan pitää sen juuri ja juuri loitolla. Hiekkakiveen hakatut portaat ovat antaneet tietä viettämättömälle lattialle, jonka tasaisuus on kuin kaiku seinistä. Kattoa ei näy, astelen maanlaisessa, syväänuurretussa viillossa.

Seisahdun, kun jokin valopiirin ulkopuolella kahahtaa. ”Veljeni Ibraim, oletko se sinä?” huudan. Kuka muukaan näitä kuolleita käytäviä vaeltaisi? Hahmo astuu näkyviin, jalat ensin, lopulta pää. Se on veljeni, jota tulin etsimään, mutta minkä muutoksen hän onkaan kokenut! Kireä, hapero iho on pingottunut luisevan kallon ympärille kuin kalvo. Silmät ovat kuivuneet kuoppiinsa.

Miten tämä on mahdollista? Veljeni katosi vasta eilen!

Raapale 180 – Jalanjäljet (28.6.)

Jalanjäljet

Tkzee antaa merkin, joten pysäytän auton. Se on ikivanha Ford, jonka jäähdytin sihisee ja päästelee höyrytuprahduksia. Avaan oven. Maasto on karua, näen vain lyhyttä ruohoa.

Namibialainen oppaani puhuu innokkaasti ja viittoo minua seuraamaan. Vain muutaman askelen kuluttua näen ne.

Maa on täynnä pyöreitä alueita, joissa ei kasva mitään. Ne ovat kuolleita.

”Siinä ympyröitä. Halusitte nähdä.”

”Hämmästyttävää. Niitähän on satoja.”

”Tuhansia. Jumalten jalanjälkiä.”

”Anteeksi?”

”Jumalat kävelevät keskuudessamme. Juuri täällä. Mutta he ovat hitaita.”

”Puujaloillako ne kulkevat?” Naurahdan, mutta ääni kuolee nopeasti kurkkuuni. Uusi ympyrä muodostuu edempänä, sitten toinen, kolmas. Jono tulee minua kohti, ja pysähtyy.

”Vihainen jumala kulkee nopeammin”, Tkzee huomauttaa.

Raapale 174 – Portinvartija (22.6.)

Portinvartija

”Haluan palkata teidät.” Näin sanoen hän astui toimistooni. Hän oli kaunein koskaan tapaamani nainen, jos silmiä ei huomioida. Silmät, niistä kuvastui monien aikakausien kulu. Se ikiaikaisuus ei istunut niihin nuoriin kasvoihin.

”En ole vapaa”, sanoin, vaikka tarvitsin rahaa.

”Kyllä olette”, sanoi nainen ja asetti pöydälleni tukun rahaa. Ison tukun. ”Lähdemme heti.”

Hautausmaalla seisahduimme erään kryptan eteen. Kuunvalo loi vaikutelman, että kuviot sen pinnassa liikkuivat. Nainen ojensi minulle medaljongin.

”Ripustakaa tämä kaulaanne ja pysykää tässä.” Hän kiskoi kryptan oven raolleen. ”Jos en ole palannut aamunkoittoon mennessä, sulkekaa ovi älkääkä koskaan palatko tänne.”

Auringon noustua joku takoi ovea. En avannut.

En avannut.

Raapale 162 – Patsas (10.6.)

Patsas

Näin merkillisiä lonkeromaisia olioita, joiden kauhistuttava vieraus sai ne muistuttamaan vain hyvin vähän mustekaloja tai mitään muutakaan Maan päällä elävää, tai mitään mikä oli elänyt jo aikakausia sitten. Ne luikertelivat ja valuivat toistensa yli niiden niljaiset ulokkeet taivaaseen kohoten ja näyttivät kuin tanssivan karkean veistoksen ympärillä. Veistos itsessään heijasteli valoa ja varjoa aivan eri tavalla kuin jalusta, jolla se seisoi. Molempia valaiseva valonlähde oli pakko olla sama, mutta patsaan heijastumat vihjailivat kokonaan toisenlaisista taittokulmista ja optiikan laeista. Valo vältteli patsasta ja kosketti sitä vain hajanaisesti kuin silkasta inhosta, paitsi kohdissa joissa se syöksyi kirkuen patsaan pintaan kuin yrittäen tuhota sen.

Fantastinen matkaopas – Innsmouth

Matkaopas kauas pois tai miksi sinne ei pitäisi edes mennä

Kohde: Innsmouth
Lyhyt kuvaus: Entinen siirtomaa-ajan helmi, jossa ei tarvitse mennä merta edemmäs kalaan.
Lähde: Varjo Innsmouthin yllä, H.P. Lovecraft

Historia: Innsmouth perustettiin Massachusettsin rannikolle Luumusaaresta etelään vuonna 1643. Siitä saakka kauhu on vain kasvanut. Ennen vallankumousta paikka oli tunnettu laivanrakennuksesta, mutta vuoden 1812 sota verotti asujaimistoa ja kaupunki ajautui hunningolle. Vuonna 1828 kapteeni Obed Marshin laivasto oli ainoa, joka vielä seilasi Etelämerelle. Sieltä he toivat mukanaan mausteita, satumaisia aarteita, uuden kammottavan uskonnon sekä syfiliksen.
Uskonto oli polynesialaista alkuperää ja sitä kutsuttiin Dagonin kultiksi. Siihen aikaan ei vielä ollut Wikipediaa eivätkä asukkaat siksi voineet helpolla tarkistaa, kuinka syvälle sammakonpaskaan kaupungin kollektiivinen käsi oli tullut iskettyä. Arvoitus ratkesi 1846, kun mystinen kulkutauti verotti väestöä rankalla kädellä. Kyseessä ei kuitenkaan ollut mikroskooppinen pöpö vaan makroskooppiset kalaihmiset.
Kapteeni Marsh kultteineen oli ottanut tavaksi uhrata huono-onnisia lähimmäisiään veden asukkaille. Kaupunkilaiset panivat kovan kovaa vastaan ja pidättivät koko kultin. Sattumoisin samalta vuodelta on peräisin sanonta ’ojasta allikkoon’. Syväläiset eivät saaneet muistiota muuttuneista järjestelyistä ja hyökkäsivät kaupunkiin teurastaen valtaosan väestöstä siihen paikkaan.
Siitä lähtien kadut ovat olleet varsin autioita, mutta laudoitettujen ikkunoiden takana kuhisee sitäkin enemmän. Yksi kulttilaisuuden velvoitteista on pariutuminen syväläisten kanssa ja kaikki jälkikasvu ei välttämättä ole koulukypsää. Puhumattakaan luokkakuvaan sopimisesta.

Nähtävyydet: Kulttuuria on tarjolla heikonlaisesti. Lähimmäksi museota pääsee sekatavarakauppa, jonka valikoimia ei ole uudistettu sitten 1800-luvun puolivälin. Kaupunki on tiheään rakennettu, mutta tasapainon vuoksi kadut ovat tyhjillään. Näin ihmisjoukot eivät pääse peittämään kaikkialle levinnyttä rappiota.
Innsmouthin jakaa kahtia Manuxet-joki ja sen virtaamisen seuraaminen onkin jännintä, mitä kaupungissa voi tehdä. Päiväsaikaan. Yöelämä saattaa ratketa hyvinkin riehakkaaksi. Tämä riippuu siitä, kuinka paljon matkailija on ehtinyt päivän aikana tunkea nenäänsä paikallisten asioihin. Rohkeimmille on tarjolla extreme-retki, joka alkaa paolla hotellin ikkunasta, kulkee kattoja pitkin, hylättyjen kalavarastojen läpi ja päätyy jonnekin lakkautetun radan varteen suolle. Retki on ilmainen, mutta sitä voi kokeilla vain kerran.
Sukeltajille on tarjolla satamasta puolentoista mailin päässä sijaitseva Paholaisriutta, jonka takaa löytyy muinainen, uponnut Y’ha-nthlei. Matkat ovat yleensä yksisuuntaisia, mistä syystä laitevuokraajat vaativat ehdottomasti pantin.

Ruoka ja juoma: Tarjolla on kalaa. Eikä juuri muuta. Jos mahdollista, kannattaa kalan alkuperä selvittää, ellei muuta niin välttääkseen myöhemmät kannibalismisyytökset.

Loppupäätelmä: Jos normaalisti harrastaisikin lomaromansseja, Innsmouthissa ei kannata ryhtyä kutupuuhiin, vaikka joku paikallinen kohteliaisuuksia kalastelisikin. Ennemmin kannattaa seistä baarissa ruoto suorana ja kaataa viinaa kitusiin. Ja vaikka koko kaupungissa on paljon mätiä, juttuja ei hyödytä levitellä. Niitä pidettäisiin kuitenkin kalavaleina.

Raapale 53 – Perintöesine (22.2.)

Perintöesine

Kun äitini näki, mitä olin löytänyt ullakolta isän jäämistöstä, hän romahti täysin. Itkien hän vannotti minua heittämään sen roskasäiliöön. Mutta minä halusin pitää sen.

En koskaan tavannut isääni ja tämä esine on ainoa, mitä minulla on hänestä. Kotona laitan sen yöpöydälleni. Kun sammutan valot, se tuntuu väreilevän kuunvalossa. Vaivun pian syvään, todentuntuiseen uneen.

Kävelen kaupungissa, jonka rakennetta en osaa selittää. Käsittämätön valo valuu valtavan temppelin ovista. Kiipeän loputtomat portaat ja astun sisään.

Valoa vasten näen jonkun polvistuneen korokkeen eteen. Hitaasti hän nostaa katseensa ja hymyilee. Se hymy täyttää minut sanattomalla, selittämättömällä kauhulla.

Haluan herätä, herätä! Se hymy! Miksen minä herää?!