Aihearkisto: Elokuva

Star Trek Into Darkness

Star Trek Into DarknessStar Trek Into Darkness
Pääosissa: Chris Pine, Zachary Quinto, Simon Pegg, Benedict Cumberbatch, Zoe Saldana, John Cho, Karl Urban, Anton Yelchin, Alice Eve, Bruce Greenwood, Peter Weller
Käsikirjoitus: Roberto Orci, Alex Kurtzman, Damon Lindelof
Ohjaus. J. J. Abrams

Kävin katsomassa Star Trek Into Darknessin. Olin kuullut hieman kärinää elokuvan laadusta, joten jo etukäteen päätin olla sellainen kirkasotsainen trekkeri, joka ei napise ja märise vain sen vuoksi, että uudessa aikalinjassa joitain asioita tehdään eri tavalla kuin aiemmin. Antaa heikompien sortua ojaan ja puhkua pyhää vihaansa, minäpä olen todellinen, avarakatseinen fani ja diggaan uutta siinä missä vanhaakin.

Kuten arvata saattaa, ihan näin ei käynyt. Alku vielä menetteli, ehkä ensimmäinen puolituntinen, mutta mitä pitemmälle leffa eteni, sitä suurempi epätoivo alkoi vaivata mieltäni, kunnes loppuun päästyäni olin tyytyväinen lähinnä siihen, että pääsin teatterista ulos.

Hahmot jäivät hyvin ohuiksi ja olivat niineensäkin lähinnä päin helvettiä. Kyllähän eroja vanhaan kuuluu olla, mutta liian räikeät poikkeamat söivät sitä vähää nautintoa, mitä taukoamattoman, umpikliseitä vilisevän äksönin jälkeen oli jäljellä. Se, että tässä kierrätettiin vanhaa tarina-aihiota, jopa varsin klassista sellaista, olisi ollut plus, jos sitäkin ei olisi mämmitty vahvasti miinuksen puolelle.

Seuraa puhetta juonesta ja muusta vastaavasta. Leffaa näkemättömät voivat tässä kohtin nostaa spoilerisuojansa ja katsoa, mitä muuta Internet mahtaisi tarjota.

Mielestäni kaikkien aikojen paras Star Trek -elokuva on sarjan toinen osa, Khanin viha. Siinä Kirk kohtaa uudelleen alun perin tv-sarjan aikoihin tavatun geneettisen supermiehen nimeltä Khan, jolla on pahat mielessä. Tuota menneiden aikojen sotalordia näytteli Ricardo Montalbán, ja hyvin näyttelikin. Hahmon oli tarkoitus olla kaikin puolin parempi kuin ihminen ja siitä johtuen ylimielisyyteen helposti sortuva megalomaanikko, ja tämän Montalbán toi ruudulle eittämättömän ansiokkaasti. Elokuvaan tultaessa hän taas oli katkeroitunut, kostoa janoava mielipuoli, joka edelleen oli äärimmäisen vaarallinen vihollinen, mutta toisaalta edelleen päätyi aliarvioimaan vastustajaansa. Khanin viha ja raivo ovat käsinkosketeltavia, sillä Montalbánin huokuma karisma myy hahmon tarkoitusperät katselijalle aivan kympillä.

Tuo kaikki on syytä tietää, jos aikoo saada yhtikäs mitään irti J. J. Abramsin ohjaamasta Benedict Cumberbatchista, jonka harteille on sälytetty tuon ikonisen vihulaisen rooli. Cumberbatch on vetänyt loistosuoritusta BBC:n nykyaikaan sijoittuvassa Sherlock-sarjassa näytellen kaikkia muita fiksumpaa ja jokseenkin ylimielistä ikonista salapoliisia (tai umpirehellistä sosiopaattia), joten joku on saattanut nähdä synergiaa ajatuksessa heittää Sherlock Holmes Khanin nahkoihin, ja idea olisi voinut olla hyväkin muissa käsissä, mutta rima päädyttiin alittamaan limboasennossa. Abramsin käsitys ylivertaisesta yksilöstä on antaa Khanille überpäheä tykki käteen, jotta hän voi niitata maahan laumoittain klingoneita ja näiden aluksia liikkumatta piiruakaan siltä neliömetriltä, jolla hän seisoo. Arnold Schwarzeneggeriltä tuon sulattaa, mutta hänen hahmojaan ei usein ole liioista aivosoluista tai huokosista tihkuvasta karismasta syytetty.

Geneettisen hirmuvaltiaan syvyyttä voi loppujen lopuksi luodata nanoputkella eikä tätä katastrofia pelasta edes muutama vuodatettu, hyvin laskelmoitu kyynel. Khania on tässä inkarnaatiossa mahdotonta erottaa tusinatehtaan liukuhihnalta rullaavista superpahiksista, jotka nerokkaan mielensä turvin kehittävät älyttömän monitahoisia tuhosuunnitelmia, jotka riippuvat siitä, että hyvikset hyppäävät juuri haluttujen vanteiden läpi. Edes sitä ei hänelle ole suotu, että hän haluaisi lopulta valloittaa ja hallita, vaan hihasta reväisty motivaatio on tuhota kaikki alemmat olennot. Olisivat voineet samalla vaivalla pakata miehen apupyörillä rullaavan, karhupumpulla varustetun suolasirottimen sisään. Joku tekijätiimissäkin tajusi jossain vaiheessa, miten ohuilla jäillä tässä ollaan luistelemassa ja vakuutusta Khanin vaarallisuudesta haettiin itseltään Leonard Nimoylta. Vakuutusta, joka olisi ollut tarpeeton, jos Khanin hahmo olisi toiminut omillaan.

Toimintaa ja possahduksia piisaa koko rahalla, aivan sama mitä lipustaan on maksanut. Hitaammat pätkät tuntuvat olevan melkeinpä vähemmistössä. Lukumäärällisen yltäkylläisyyden lisäksi äksönpätkät ovat myös tavattoman pitkiä ja juuri tuosta johtuen puuduttavan tylsiä. Kukkeinpana esimerkkinä toimikoon Kirkin ja Khanin suhahdus avaruuspuvuissaan halki romua täynnä olevan avaruuden, jonka aikana besserwisserit kiljuvat ohjeitaan korvakuulokkeeseen. Kuvakulmiin ja efekteihin yksinkertaisesti turtuu. Erityismaininta pitää antaa vaiheisille, koskien niin hyppysissä pideltävää mallia kuin alustenkin aseistusta. Kauas taa ovat jääneet futuristiset energia-aseet, joiden leveät, jatkuvat säteet joko vaivuttivat tajuttomuuteen tai suoraan olemattomuuteen. Nyt valonnopeus on aivan liian hidasta, energiapärähdysten kuuluu kirahdella suorastaan naurettavaa nopeutta ja käyttäytyä kaikenkaikkiaan samalla tavoin kuin luotien.

Myös hahmojen kanssa ollaan hakusessa, tai pikemminkin hahmot on pantu palvelemaan juonta. Kyse ei ole siitä, ettei Kirk luottaisi Scottin arviointikykyyn mitä tulee aluksen turvallisuuden varmistamiseen, minkä johdosta Scott on pakotettu eroamaan. Kyse on tarpeesta saada yksi luottohemmo vihollisterritoriolle miinoittamaan pahisten pyrkimyksiä. Voin hyvin uskoa, että Kirk käyttää ohjesääntöä pääsääntöisesti vessapaperina ja tekee omantuntonsa mukaan, mutta nuoresta iästään huolimatta Enterprisella perinteisesti vallitsevan toveruuden siementen pitäisi olla jo kylvetty. Tuo omatunto on tuossa kriittisessä kohdassa täysin kateissa. Huonoa, hahmoja kunnioittamatonta käsikirjoittamista tämä tämmöinen.

Toinen sälli, jota läimitään (suipoille) korvilleen urakalla, on Spock. Muistatteko vielä, se tunteeton vulcanuslainen tiedeupseeri, joka käytti logiikkaa ongelmatilanteiden ratkomiseen? Eikö olisikin hei radikaalia, jos uudella versiolla olisi abysmaalisen huono tunnekontrolli ja sen pinna palaisi ensimmäisen tilaisuuden tullen? Olisi varmaan, jos takana olisi parin vuosikymmenen jatkumo tai edes muutama kausi tv-sarjaa, mutta jos uusi tyyppi rikkoo hahmonsa elokuvassa numero kaksi, katsojan kannalta tunnelataus jää olemattomaksi. Älkääkä sanoko, että kyllähän tässä on ne samat tutut hahmot, vain nuorempina. Ei ole. Kahden elokuvan perusteella, ei helvetissä ole.

Ennen kuin katsojaa rangaistiin Tähtien sodan esiosista lainatulla leijuautojen päällä tapahtuvalla mätöllä, joutuu hän kärsimään läpi varsin tuskastuttavan Khanin viha -lainan, jossa Kirkin ja Spockin roolit on käännetty päälaelleen. Toisiaan seuraavat traagiset tapahtumat ovat ilmiselvää, ponnetonta, tyhjän sangon kolistelua siitä hetkestä saakka, kun Kirk suuntaa säteilyn täyttämälle osastolle, kaikille niille, jotka ovat nähneet klassiset elokuvat. Lopuille ahdistavan luokattomasti lainatut yhtäläisyydet eivät puolestaan sano mitään. Koko kalabaliikin lopputulemakin on tarpeettoman selvää. Spockin henkiinherätykseen sentään käytettiin kokonainen elokuva, Kirkille suodaan viisi minuuttia. Tämä on vain yksi syy lisää vihata tätä alisuoritusta, kun sitä vertaillaan kolmekymmentä vuotta vanhaan lähdemateriaaliin.

Jos lähdette tekemään häpeämätöntä remakea vanhasta elokuvasta, koittakaa nyt Zarquonin tähden tehdä siitä alkuperäistä parempi. Muuten koko projektissa ei ole mitään mieltä. Ja jos jokun mielestä tämä kliinisesti laskelmoitu, tyhjäpäinen toimintarymy oli millään tasolla Khanin vihaa parempi, hoitoonhakulomakkeita saa aulasta pyytämällä.

Advertisement

Prometheus

Musta mönjä löytyy, mutta Alex Krycek puuttuu

Prometheus (2012)
Pääosissa: Noomi Rapace, Michael Fassbender, Guy Pearce, Idris Elba, Logan Marshall-Green, Charlize Theron
Ohjaus: Ridley Scott

Prometheus joutui siihen valitettavaan tilanteeseen, jossa minä koko ajan odotin enemmän kuin mitä elokuva antoi.

Alussa Maapallolla tehdään löytö, jonka perusteella lähdetään tähtienväliselle tutkimusmatkalle etsimään totuutta ihmisen alkuperästä. Tähän kaikkeen käytetään kovin vähän aikaa, ehkä siksi ettei katsoja ala saada liikaa vondänikenmäisiä viboja. Ratkaisu on kuitenkin sikäli huono, että koko elokuvan premissi jää roikkumaan selittämättömän pseudotieteen varaan. Olisivat vaikka aloittaneet suoraan avaruudesta.

Perillä aluksen miehistö herätellään staasiunesta, mutta heidän persoonallisuutensa jäävät edelleen lepotilaan. Vain muutama henkilö selviää loppumetreille ja saa edes alkeellisen luonteen loppujen jäädessä täysin pahviseksi tykinruoaksi. Suurimmasta osasta ei edes pysty muistamaan, mikä heidän funktionsa oli. Tämä ei välttämättä ole huono asia, koska ne pari erikseen mainittua tiedepestiä hoidetaan kandityönkin tason alittavalla mentaliteetilla.

Logiikan riemuvoittoa ei Prometheus muutenkaan ole. Kaikkien järjettömyyksien listaaminen toisaalta veisi aikaa ja toisaalta spoilaisi valtavan osan tapahtumia. Jätän siis tämän tekemättä, mutta ilmaisen kokonaisvaltaisen tyytymättömyyteni. Erikseen kyllä haluan mainita biologin, joka löytää muukalaisrodun edustajan jäännökset eikä ole paskan vertaa kiinnostunut tutkimaan niitä.

Monessa kohdin tuntui siltä, että ohjaaja tavoitteli Alien tai Alienselokuvien fiilistä ja kuvastoa. Se ruutuaika olisi pitänyt käyttää Prometheuksen oman ilmapiirin luontiin, koska lopputekstien aikana olo oli kuin sekametelisoppaa syöneellä. Suoraan sanoen koko Alien-viitekehys oli turha ja sitä jahdattiin tarpeettoman itsetarkoituksellisesti. Tunnistan kyllä tarpeen tehdä niin. Harrastelijapiireissä sitä sanottaisiin fanficiksi. Slash-piireissä Kirk päätyy jörnimään Spockin kanssa, Ridley Scottin Prometheuksessa tapahtumat pyrkivät pohjustamaan Ridley Scottin Alien-myyttosta. Erona on 130 miljoonan taalan hintalappu.

Suurin harmistus tulee loistavan potentiaalin hukkaamisesta. Rahkeita olisi ollut vaikka mihin. Jopa vuosikymmenen scifipätkään, mutta ne hukattiin uskomattomalla kurinalaisuudella. Mukana on nainen, jolla on oma uskonnollinen näkemys luojasta. Samalla selvitellään, millä tavoin vieras rotu on ollut tekemisissä ihmiskunnan alun kanssa. Siinä rinnalla kuljetetaan robottimiestä, jonka luoja on ihminen. Mahdollisuudet uskon ja tieteen, luojan ja luodun suhteiden käsittelyyn olivat rajattomat. Fuusioreaktorin sijaan jännite jätettiin yhden AAA-patterin varaan.

Ei Prometheus susihuono ollut. En astellut salista raivoisasti verta kentälle vaatien. Mutta olin pettynyt, kovin pettynyt. Seuraavaan aamuun mennessä leffan syntilista oli kasvanut jo tolkuttoman pitkäksi. Niitä luetellessani työkaverini totesi, että detaljini olivat vähäisiä pikkuseikkoja: Niin parisuhteissa kuin juonellisessa tarinankerronnassa pikkuseikoilla ei ole merkitystä, jos kokonaisuuden peruspalikat ovat kunnossa. Kummankaan mielestä Prometheuksessa ne vain eivät olleet.

Lopuksi pitää vielä huomauttaa, että tämän kaiken olisi voinut saada edes osittain anteeksi, jos Prometheuksen tapahtumat olisivat tuoneet jotain vinkeää lisää Alien-saagan muukalaiseen, tuohon antielämän ruumiillistumaan, joka peräänantamattomalla petomaisuudellaan nousee hyvän ja pahan yläpuolelle. Ei, niin ei käynyt. Seuraavan kerran Alienia katsoessani ennemminkin pyrin unohtamaan tämän katsomiskokemukseni mahdollisimman tehokkaasti.

Ettei jää paha mieli, tässä on sellainen pätkä, että (tukka) nousee pystyyn vieläkin:

Scott Pilgrim vastaan maailma

BOSS FIGHT!

Scott Pilgrim vastaan maailma (2010)
Pääosissa: Michael Cera, Mary Elizabeth Winstead, Kieran Culkin, Chris Evans, Anna Kendrick, Alison Pill, Brandon Routh, Jason Schwartzman
Ohjaus: Edgar Wright

Ruutuun ilmestyy pikselöitynyt Universalin alkulogo Commodore-tasoisella muzakilla taustoitettuna. Jo siitä tietää, että nyt ei kuljeta niitä koventionaalisimpia latuja.

Scott Pilgrim on parikymppinen luuserihtava sälli, joka soittaa bändissä bassoa, asuu homon kämppiksen kanssa ja deittaa teiniä. (Minun oli kyllä aktiivisesti muistutettava itseäni siitä, että siinä iässä viiden vuoden ikäero oli kovempi juttu.) Takana on katastrofaalinen suhde läpimurron tehneeseen laulajatypyyn nimeltä Envy ja edessä hurja vuoristorata tulevan ihastuksen Ramonan kanssa.

Normaalia ihmissuhtetuubaa hivautetaan kakkosnelosella takaraivoon, kun kentälle astuvat Ramonen seitsemän eksää, joiden kanssa Scottin on matsattava lunastaakseen deittiluvan. Taistelut toki käydään kuolemaan asti ja genrenä on kasarikolikkopelit. Tuhotusta vastustajasta jää jäljelle vain kourallinen hiluja ja progressiivisesti etenevä pistesaalis.

Värien räikeys ei tapa – elokuvissa

Tällainen meno voidaan toteuttaa vain ilmiömäisellä tyylitajulla tai lopputulos on karseaa katseltavaa. Välimuotoja ei ole. Onneksi Edgar Wright on heittänyt näkemystä kehiin ja näyttelijät tykittävät menemään riittävällä asenteella. Yksi eksä skeittaa kuin perkele, toinen mennä posottaa vegaaniuden suomilla telekineettisillä kyvyillä. Kertakaikkisen hulvatonta kamaa!

Harmillisesti radikaalimpi revittely laantuu ja viimein loppu on hyvin ja kaikki paremmin. Kaikki kunnia traditionaalisuudelle, mutta tässä olisi ollut rahkeita todelliseen irtiottoon ilmiselvistä ratkaisuista. Ilmeisesti osa vastuusta lepää kuitenkin koeyleisön harteilla. Vähän erilaisempi loppu korvattiin nykyisellä, koska se oli suositumpi.

Scott Pilgrim vastaan maailma potki kyllä niin hyvin, että taidanpa metsästää sarjispokkarisarjan jostain divarista kirjahyllyyni.

Nyt tulee pikseliturpakäräjät

RED

Olisi ollut villi veto tehdä grafiikka vaikka sinisellä

RED (2010)
Pääosissa: Bruce Willis, Morgan Freeman, John Malkovich, Mary-Louise Parker, Helen Mirren, Karl Urban, Brian Cox
Ohjaus: Robert Schwentke
Käsikirjoitus: Jon Hoeber, Erich Hoeber

Frank Moses on eläköitynyt CIA:n agentti, joka asuu hiljakseen ja flirttailee puhelimitse eläkefirmansa pirtsakan asiakaspalvelijan Sarahin kanssa. Koska eläköitynyttä agenttia ei toimintaelokuvassa voi olla ilman, että hänet revitään takaisin mukaan toimintaan, käy juuri niin. Vaihtoehdot ovat joko pyrkimys palkata sälli uudelleen, tai tappaa hänet. RED valitsi jälkimmäisen tien.

Frank panee haisemaan, noukkii Sarahin mukaansa suojelutarkoituksessa ja kokoaa muita eläköityneitä ja erakoituneita agentteja pistämään kampoihin keskustiedustelupalvelun terrorille. Ei liene suuri yllätys, että kaikki wanhat parrat ovat pelissä parempia kuin kukaan muu, edes uusi nuori agentti, joka on pantu Frankia jahtaamaan.

Suuri kysymys tietenkin on, kuka on kaiken takana ja ennen kaikkea miksi. Kuten lajityyppiin kuuluu, siihen sisältyy muutama mutka, kunnes loppurytinässä voidaan jakaa oikeutta ja sankarit ratsastavat augingonlaskuun, sikäli mikäli ovat vielä hengissä.

RED on toimintakomedia ja futaa sellaisena aivan sujuvasti. Näyttelijäkaarti on pätevää ja karismaattista. Juoni puolestaan on sitä tavallista tauhkaa, mutta ei siihen pety, jos ei mitään odota. Ei RED mitään uutta tarjoa, tai yllättävää. Arvostelukin on kirjoitettava aika nopeasti tai ei muista koko katsomiskokemuksesta pian mitään. Sujuvaa viihdettä se oli, ei enempää eikä vähempää.

Itselleni yksi positiivinen seikka oli nähdä Karl Urban toiminnassa, sillä hän on uusi Judge Dredd. Ei mikään huono valinta, kunhan mies saa pitää kypärän päässään koko hemmetin leffan ajan.

”I am the law.”

”Yippee-Ki-Yay, Motherfucker.”

Hobo with a Shotgun

Julisteessa vielä veri ja sisälmykset pysyvät ihmisten sisällä.

Hobo with a Shotgun (2011)
Pääosissa Rutger Hauer, Molly Dunsworth, Brian Downey, Nick Bateman, Gregory Smith
Ohjaus: Jason Eisener
Käsikirjoitus: John Davies

Jos ylipäätään alkaa katsoa elokuvaa nimeltä Hobo with a Shotgun, saa vähintään mitä tilaa, mahdollisesti enemmänkin. Siinä missä hienovaraisemmat filmituotannot alleviivaavat pahiksen kataluutta panemalla hänet työntämään pyörätuolissa istuvan nunnan jyrkänteeltä alas, Hobo ei turhia kursaile. Armoa anelevalta mieheltä revitään pää irti piikkilankakiepillä ja autolla, minkä jälkeen joku vosu lähes orgasmoi verisuihkussa kylpiessään. Tästä lähdetään.

Rutger Hauer on koditon ja nimetön kulkuri, joka saapuu uuteen kaupunkiin. Ensiksi hän pääsee todistamaan, miten The Drake teloittaa poikiensa Ivanin ja Slickin kanssa oman veljensä ylläkuvatulla tavalla. Sen jälkeen kaupunki paljastaa rumat puolensa. Niihin lukeutuu, vain muutaman mainitakseni, koulun ulkopuolella autossa runkkaava pedofiilijoulupukki, eksploitaatiofilmejä tekevä nilkki, väkivaltaisia parittajia ja korruptoituneet poliisivoimat. Ainoa, joka osoittaa inhimillistä lämpöä on Abby, huora, jonka kulkuri pelastaa Slickin murhanhimolta.

Lopulta malja vuotaa yli ja koditon mies ostaa ruohonleikkurin sijasta haulikon. Sitten mennään.

En juurikaan pidä goresta. Huonompi homma minulle. Sitä meinaan riittää. Väkivaltaa ei siloitella, sitä ei kätketä, eikä se ole hauskaa. Kun ammutaan päähän, pää leviää joka suuntaan, ja kun koulubussillinen lapsia poltetaan liekinheittimellä, siihen kuollaan. The Drake näet ei katso puhdistusta hyvällä ja omalla kainolla tavallaan muistuttaa kaupunkia siitä, että häntä pelätään syystä.

Sota alkaa levitä käsiin, kun pelokkaat kaupunkilaiset metsästävät ja murhaavat kaikki kodittomat, jotka kiinni saadaan, vaikka kyseessä olisi roskiksessa piilotteleva äiti vauvoineen. Lopulta kehiin heitetään The Plague, raamatullisia viboja värisevä kahden miehen eliittirautamiestiimi. Suuri lopun hurmehurmos ei sekään pääty varsinaisesti yltiöpositiivisuuden korkeaveisuun.

Hobo with a Shotgun lähti liikkeelle Quentin Tarantinon ja Robert Rodriguezin yhteiselokuvan Grinhousen mukana pyörineestä feikkitrailerista. Se on syvästi 70-luvun eksploitaatiorainojen hengenheimolainen ja tylyttää raakuudellaan alusta loppuun.

Täytyy tunnustaa, että vaikka vauhdikkaalla mätöllä onkin paikka sydämessäni, tämän tyylin ultragraafinen väkivalta ja veressä rypeminen ei ole minun juttuni. Minä otan mieluummin järjettömän teurastuksen huumorilla höystettynä á la Teräslilja. Voin siis suositella tätä elokuvaa vain sellaisille, joilla on minua paksumpi nahka ja rankempi maku.

Perheriidan hoito ja selvitys. Vaihe 1) Viemärinkansi sedän kaulan ympärille


Vaihe 2) Setä viemäriaukkoon ja piikkilankakieppi kaulan ympärille. Toinen pää kiinni autoon.

Vaihe 3) Ex tempore verisuihkulähde, jossa tärähtäneet horot voivat piehtaroida.

Cowboys & Aliens

Freddy Krueger goes hi-tech

Cowboys & Aliens (2011)
Pääosissa: Daniel Craig, Harrison Ford, Olivia Wilde
Ohjaus: Jon Favreau

Jostain syystä odotin animaatiota. Sellaista pientä reipashenkistä seikkailua, jopa hupailua. Komediaa, joka revittelee kahden genren parhaimpien konventioiden kanssa ja vyöryttää katsojan yli mahtavan populaarikulttuurireferenssien kavalkadin. Ehkäpä jotain perheen nuoremmallekin polvelle.

Lyhyesti, olin väärässä. Perinteinen liveleffa ja ensimmäisen viiden minuutin aikana jo tylyä väkivaltaa. Kolme raatoa pitkin maastoa eikä päähenkilön ilme juuri edes värähdä. Näillä mennään.

Päähenkilö (Daniel Craig) on muistinsa menettänyt mies, joka herää erämaassa ampumahaava kyljessään ja outo metallinen laite ranteensa ympärillä. Päästyään pikkukylään hän joutuu hankaluuksiin paikallisen karjaparonin pojan kanssa ja päätyy selliin, jolloin hänen henkilöllisyytensä selviää. Hän on Jake Lonergan, etsintäkuulutettu ryöväri ja muutoinkin häijy mies. Amnesia ei, muuten, estä miestä toimimasta perusluontonsa mukaisesti, kuten alku jo antaa ymmärtää.

Lisää ongelmia kehkeytyy, kun paikallisten pelkäämä kovaluu, karjaparoni-eversti Woodrow Dolarhyde (Harrison Ford) ratsastaa miehineen hakemaan poikansa kotiin. Samalla hänelle selviää, että hänen kultaansa varastanut mies, Jake, on käytännössä kosketusetäisyydellä. Jännitys tiivistyy ennakoiden kahden vahvan miehen yhteenottoa.

Siinä kohtaa taivas lyö tulta ja muukalaiset iskevät kuin Daltonit pankkiin. Ihmisiä lassotaan surutta ufojen kyytiin, abduktiota lännen malliin. Sen jälkeen tarina vie yhdistetylle pelastus- ja kostoretkelle, jolta ei puutu epätodennäköisiä liittolaisia tai vaarallisia tilanteita, genren perinteitä noudattaen. Mukana kuljetetaan noin kymmentä jollain tavalla merkittävää tyyppiä, joille annetaan pientä luonnetta tai joita käytetään toisen hahmon tarinan edistämiseen. Loput ovat tykinruokaa, jolle onkin kova kysyntä loppua kohden.

Close encounters of the sixshooter kind

Cowboys & Aliens on vakava yritys naittaa kovaksikeitetty western jonkin selvästi scifistisen elementin kanssa. Jo ideasta ja yrityksestä pitää nostaa lehmipojun hattua, tai avaruuskypärää.

Täydelliseksi liitto ei muodostu. Länkkärifiilistä tarjoillaan visuaalisesti ja teemallisesti, mutta scifi jää tossun alle. Spekulatiivisuutta edustaa ihmisiä kaappailevat muukalaiset, joilla on oma raketti kanjonissa piilossa. Niillä vain ei tehdä mitään, mikä aiheuttaisi sen suurempaa sense of wonderia. Alienin rooliksi jää persoonaton pahistelu ja olla oikeutetun vihan kohde.

Tympeämpi veto on uhan tarpeeton liioittelu. Vaakalaudalla on jo toisaalta monen pelastusjoukolle tärkeän ihmisen saaminen takaisin hengissä, toisaalta henkilökohtaisen kostoretken suorittaminen. Siinä on aivan tarpeeksi syytä lähteä sotaan. Siltikin juoni on pakko säätää niin, että jos rumat jäpikkäät pääsevät karkuun, koko Maapallo on tuhon oma.

Samanlainen tilanne oli Kuninkaan paluussa. Aragornia motivoitiin kertomalla, että Arwen oli kuolemassa Sauronin aiheuttamaan pahuusmyrkytykseen tai jotain yhtä fiksua. Ihan vain varmuuden vuoksi, jos vaikka koko Keski-Maan suistuminen ikuiseen pimeyteen Sauronin voittaessa ei riittäisi yllykkeeksi. Näiden juonikuvioiden kyhääjät varmaan uskovat, että ihmiset voivat todella antaa sen 110% jos vain oikeasti haluavat.

Ohjauksesta ja kuvaustyylistä välittyi mukavan kotoinen italofiilis alusta loppuun. Tässä oli paluuta niihin muutamaan spagettilänkkäriin, jotka minä olen sattunut näkemään. Nostalgia, todellinen tai kuviteltu, kantaa jo itsessään aika pitkälle.

Craigin ja Fordin roolityöskentely on ässää, mutta siinä missä Lonergan saa olla alun lupaama jäyhä kostaja, Dolarhyde saa enemmän inhimillisiä piirteitä kuin mitä ennakko-odotukset edellyttäisivät. En ole sanomassa, etteikö kovan pojan maineella varustetusta hahmosta saisi löytyä myös pehmeyttä, mutta juuri mikään retkellä tapahtuva ei puolla kuvaa anteeksiantamattomasta omankäden oikeutta jakavasta patriarkasta. Olisin mielelläni nähnyt Fordin vetämässä tylympää roolia.

Alkupään rajaseutujen henki vetosi enemmän kuin lopun geneerinen toimintajytke. Hyvän näyttelijät kuitenkin paikkasivat paljon ja loppusaldo jäi selvästi plussan puolelle. Seuraavaksi pitää kaivaa esiin jostain sama tarina sarjakuvana ja suorittaa vertailevaa tutkimusta.

Kovin aines etualalla, taustalla kalliota

Noidan oppipoika

Plasmapallo, Harrods, 1200£

Noidan oppipoika (The Sorcerer’s Apprentice, 2010)
Pääosissa: Nicolas Cage, Jay Baruchel, Alfred Molina, Teresa Palmer, Monica Bellucci
Ohjaus: Jon Turteltaub

Jo elokuvan alku kertoi, että aivot voi vapaasti kytkeä lepotilaan. Aivan liian monen minuutin ajan seurattiin menneiden aikojen tapahtumia, vaikka koko roskan olisi voinut upottaa kerronnan sisään. Kohdeyleisö selkeästi oli se osa populaatiosta, jota varten valmistetaan pehmustettua rautalankaa ymmärryksen parantamiseksi ja vahinkojen välttämiseksi.

Lisäksi alkumetreillä nosti päätään myös ikiaikainen juonikuvio, jossa ennustetaan yhden valitun erikoisen heebon joskus tulevan ja suorittavan jonkin kriittisen toimen, jonka varaan koko juoni rakentuu. Olen miettinyt, miksi. Onko se vain kirjoittajan laiskuutta? Kun ennustus on lyöty pöytään, mitään muita perusteita ei tarvita. Harry Potterkin kulki täsmälleen saman kaavan mukaan, eihän Voldemort ilman koko ennustusta olisi lähtenyt Harryn vanhemmille riekkumaan. Aiheesta on varmaan fiksujakin tulkintoja, mutta hetikohta ei mieleen tule yhtään.

Tuotantotiimi keksi käyttää ikiaikaista hämäyskeinoa vähentääkseen katsojan tuntemaa tuskaa. Uhataan ensin jollain, sitten lievennetään asiaintilaa. Syntynyt kauhuntunne korvautuu helpotuksella, koska asiat eivät olleetkaan niin pahasti eikä ihminen huomaa, että on ne edelleen aika huonosti. Sony Online Entertainment veti tämänkaltaisen asiakkaan kaltoinkohtelun omaksi taidemuodokseen.

Elokuvassa näyttämölle vyörytetään koululuokallinen hillosilmiä, iältään siinä 10-11 vuotta. Onko ihan totta luvassa puolitoista tuntia lapsia säätämässä Morgana le Fayta vastaan? AARGH! Sitten tapahtuu kymmenen vuoden aikahyppy ja ala-aste vaihtuu yliopistoon. Koskaan ei ole nörttipojan ihastus nättiin likkaan ollut yhtä tervetullut teema.

Juonessa itsessään ei ole yhtään mitään uutta. Kaikki on nähty aiemmin. Se ei sinänsä vielä vesittäisi kokemusta kokonaan, mutta muukin anti jää korkeintaan kädenlämpöiseksi. Efektit, sanailu, ihmissuhteiden kehittyminen, niistä voidaan sanoa vain, että eivät sentään kaivaneet maata aidan alta päästäkseen vielä helpommalla. Aivojen kritiikkikeskus ohitettuna aististimulaatio senkuin soljui korteksin läpi hivelemättä juurikaan neuroneita. Käsikirjoittajat olivat selvästi pohtineet komiteassa, mitä kaikkea leffassa täytyy olla ja miten esitettynä.

Timo Taikuri ja Taikuri Luttinen valmistautuvat kohtaamaan Pelle-Hermannin

Niissä kohdin, joissa odotukset olivat edes olemassa, tuli takkiin. Alkupätkässä esiteltiin sieluja kaappaava maatuska, johon Merlinin apuri oli vanginnut Morganan apureita vuosisatojen ajan, ja lopulta tarinan aktiivisen pahiksen, entisen toverinsa. Kävi ilmi, että yli tuhannen vuoden saldo oli, päävastus lukuunottaen, noin kolme. Odotin pahojen velhojen armeijaa. Lopputulos oli kaksi laimeaa statistia.

Ainoa mielenkiintoinen seikka oli Disneyn Fantasia-elokuvan materiaalin käyttö muutenkin kuin elokuvan nimenä. Merlinin ennustettu perillinen päättää siivota luolansa taikakeinoja hyväksikäyttäen ja saa aikaiseksi silkkaa kaaosta. Luudat ja mopit kippaavat vettä lattialle kuin Katrinan aikaan ja tyttökaveri kolkuttaa ovella. Harmi, että ainoa innovaatio oli jotakin, joka oli täysin irrallinen pala eikä edistänyt mitään merkittävää millään tavalla.

Hämmästyttävää oli, että tämän puhtaasti laskelmoidun ja täydellisen keskinkertaisen elokuvan jälkeen ei ollut sellaista oloa, että joku oli onnistunut taas varastamaan minulta pari tuntia kallisarvoista elämää. Pikemminkin mietiskelin, mitkä harvat jutut olivat toimineet, mitkä eivät ja miksi. Jos ne vaikka pitäisi mielessä, kun itse kirjoittaa jotakin. Näin jälkikäteen huomaan, että olisi ehkä kannattanut kirjoittaa ne jutut ylös.

Kaiken edellä olleen negatiivisuuden päälaelleen kääntäen: Noidan oppipoika ei raivostuttanut missään vaiheessa ja lopussa tunsin tulleeni viihdytetyksi. Näin ollen on sanottava, että ohjaaja, käsikirjoittaja ja näyttelijät suoriutuivat omasta nakistaan kunnialla. Suuria en odottanut ja juuri sen sain.

"Nuorimies, One Piecen kuvaukset ovat studiossa 4."

Thor

Thor (2011)
Pääosissa: Chris Hemsworth, Natalie Portman, Tom Hiddleston, Anthony Hopkins
Ohjaus: Kenneth Branagh

Vaikka pidinkin ensimmäisestä X-Men-leffasta, luontainen varovaisuuteni sarjakuvan perusteella tehtyjä elokuvia kohtaan on pitänyt pintansa. Näkemättä on uusi ja vanha Hulk, kaikki Spider-Manit, molemmat Iron manit sekä kumpikin Fantastic Four. Saattaisin hyvinkin pitää niistä, mutta jokin potkii vastaan.

Thor lankesi reilun kymmenen elokuvan joukossa lainakasaan, johon iskimme puoliskoni kanssa heti vuodenvaihteen jälkeen. Parhaimmillaan meni kaksikin elokuvaa illassa. Conanin päätyttyä olin jokseenkin pettynyt lopputulokseen ja ajattelin, että saman tein voin vaikka katsoa Thorin. Jos se on kuonaa, menee vain yksi ilta pilalle. Ja jos se on hyvä, saan hyborisen pahan maun pois suusta.

Thorissa on kutakuinkin kaikki kohdillaan, ainakin kaikki tärkeä, nimittäin Asgård ja kaikki siihen viittaava. Chris Hemsworth on nappivalinta nuorekkaan, vastuuttoman mutta hyväntahtoisen julkean Thorin rooliin. Vertasin koko ajan elementtejä Marvelin Thor-sarjakuvaan, vaikken millään muotoa odottanut tai edellyttänyt uskollisuutta sille. Ilokseni huomasin, että olennainen osa hahmoa oli siirtynyt mainiosti.

Sarjakuvassa Thor on joutunut maanpakoon ihmisten joukkoon oppimaan nöyryyttä. Ihan sama asetelma ei olisi toiminut elokuvassa, sillä katsojien sympatiat on pidettävä hanskassa alusta saakka. Toisaalta syy karkotukseen ei sekään saa olla epäreilu, jottei Odin joudu kusipäiden listalle. Käytetty ratkaisu oli erittäin toimiva, motivaatiot kirkkaat ja junaonnettomuutta muistuttava tapahtumaketju uskottava.

Veljekset kuin ilvekset

Kohtalaisen tarinan saa keitettyä kokoon vähäisemmilläkin aineksilla, mutta loistavaan sankaritarinaan tarvitaan moniulotteinen ja uskottava vastustaja. Sellainen, jonka toiminta kumpuaa ymmärrettävistä tarpeista eikä täysin käsittämättömästä tarpeesta tuhota koko multiversumi, jota sen jälkeen voisi hallita. Jääjättiläisten kuningas on alusta saakka tusinapahis, varsin turha jätkä. Kun Thorista puhutaan, vastustajakaartin nokkamies on aina Loki.

Lokilla on maineensa jäynääjänä, mutta sarjakuvissa avoimen hyökkäävä asenne välillä repeää sellaisiin mittoihin, että olen ihmetellyt miksei sällin niskoja ole vielä väännetty nurin. Sellainen rooli elokuvassa olisi ollut kovin tylsä ja ennalta-arvattava, joten sille polulle ei ollut lähdetty ollenkaan. Lokille oli annettu aivan omat tavoitteet, toiveet, motivaatiot ja pelot, jotka ohjasivat tilanteen katastrofaaliseen syöksykierteeseen. Pääpaino juonessa oli tietenkin Thorin kasvamisella sankarin rooliin, mutta paljon mielenkiintoisempaa oli Lokin tarina. Se oli se, mikä muutti kohtalaisen tavanomaisen supersankarirähinän kiinnostavaksi tarinaksi.

Välittömästi Maahan päädyttyään Thor törmää uusiin, paikallisiin ystäviin ja joutuu orientoitumaan uuteen elämäänsä ihmisenä muiden joukossa. Jenkki kuningas Arthurin hovissa, muukalainen ihmisten joukossa, jumala ihmisten keskuudessa, se on jo nähty eikä juonikuviona herätä intohimoja. Onneksi Thorille annetaan aika kärkeen tavoitteita, joten pelkäksi keekoiluksi ei raina ehdi sortua ja itkettävimmiltä ”en ymmärrä kulttuurianne”-tilanteilta vältytään.

Asgårdilaiset kaverit liittyvät myöhemmin seuraan ja heidän perässään yksi Marvel-mythoksen kovimpia Thor-vihulaisia, nimittäin Destroyer, maaginen haarniska, jota on häiritsevän hankala pysäyttää ja joka on useaan kertaan melkein tappanut Thorin. Oiva valinta vastukseksi, etenkin kun tässä tapauksessa ei ollut mitään tarvetta esitellä uutta persoonallisuutta, minkä mikä tahansa muu vastustaja olisi vaatinut. Massiivinen koko ja tyly hajotussäde riittivät. Taistelu oli merkittävä juonen kannalta, Thor osoittaa olevansa perintönsä ja Mjölnirin arvoinen, mutta itse jäin kaipaamaan jotain monitahoisempaa dilemmaa ja ratkaisua, jolla asia olisi saatu esitettyä. Kyseessä on kuitenkin hahmon olennainen käännekohta.

Sen jälkeen jäljellä onkin loppusiivous ja koko katsomiskokemuksen oikeuttava kohtaaminen Asgårdin valtiaiden välillä. Voisin diggailla Haukansilmän sivuroolia, toimivia efektejä, Idris Elbaa ihan vain Idris Elban vuoksi, mutta se kaikki jää Lokin varjoon. Hyvä siis, että Tom Hiddleston on jo mukana Thor 2:ssa, mutta samalla pientä ahdistusta aiheuttaa jatko-osasyndrooman pelko. Mitä jos se pettää kaikki odotukset?

No, välissä on Kostajat-leffa. Sitä odotellessa!

Loki valmistautuu puskukisaan Mean Machine Angelia vastaan

Conan the Barbarian

Kynä on miekkaa mahtavampi. Edes Conanin säilä ei pelasta tätä rainaa.

Conan the Barbarian (2011)
Pääosissa: Jason Momoa, Ron Perlman, Stephen Lang, Rose McGowan, Rachel Nichols
Ohjaus: Marcus Nispel

Kun kuulin uuden Conan-elokuvan olevan tuloillaan, olin luonnollisesti innostunut. Olenhan seuraillut tuon hyborisen haban edesottamuksia jo pian neljännesvuosisadan ajan. Edes Jason Momoan valinta nimirooliin ei herättänyt närää. Koko Stargate: Atlantiksen läpikahlanneena olin oppinut ihan diggailemaan miehen hahmoa Ronon Dexiä.

Sitten leffa kävi teattereissa ja sai vähemmän mairittelevia arvosteluja. Jopa Petri Hiltunen myönsi, että nyt eivät keitoksen ainekset saaneet aikaiseksi maittavaa soppaa. Omat odotukseni laskivat. Mikä on hyvä siltä kannalta, että jos ei paljoa odota, voi yllättyä positiivisesti pienestäkin.

Edes se ei riittänyt.

Viikko katsomisen jälkeenkään en osaa tarkkaan paikantaa ärtymykseni lähdettä. Elementit ovat paikoillaan. Conan, kova sälli miekka kädessä. Todentuntuinen, vakava uhka. Varkaita, merirosvoja, nätti tyttö joka ei ole mikään heitukka. Maailman kohtalo vaakalaudalla ja vain Conanin säilä siinä välissä. Juuri noista osasista on ennenkin rakennettu timangeja Conan-saagoja. Ja silti, meh.

Juoni on hyvin episodimainen. Ensin ollaan yhtäällä, sitten ihan muualla. Paljonko kuluu aikaa? Mennäänkö kauas vai pysytäänkö nurkilla? Maailmasta jäi kovin hailakka ja hajanainen kuva. Kun Conanin ja tytön tiet eroavat, tyttö on palaamassa laivaan. Mutta onkin keskellä metsää, kun hyökkäys tulee. Conan etsii käsiinsä varkaan, joka jeesaa pääsemään päävastustajan linnakkeeseen. Mutta onko se linnake siinä ihan hoodeilla? Varas ainakin tietää paikasta kaiken tarvittavan suoriltaan. Tapahtumia tuntuu yhdistävän lähinnä kronologia, ei juonellinen jännite tai ylipäätään järki.

Kasvutarinaksikaan elokuvasta ei ole. Alussa Conan on pikkupoika, seuraavaksi jo mieheksi kasvanut. Se kasvu tapahtui siinä kohtaa kun silmää räpäytettiin ja sen jälkeen status quo on päivän sana. Sanoisin, että tapahtumat eivät juurikaan muuttaneet hahmoja, millään tavalla. Ei hyvä tarina niin toimi, pojat.

Juoni on peruskauraa. Suuruudenhullu sotalordi kerää kokoon muinaisen Acheronin kuningaskunnan aikaista naamiota, jota käyttämällä hänestä tulee maailman valtias. Ohimennen matkalla kaatuu Conanin isä ja koko kylä, mikä saa Conanin vannomaan kostoa. Sotaherraa avittaa tämän noitatytär, joka käy samalla manikyristillä Saksikäsi-Edwardin ja Wolverinen kanssa. Viimeinen osa suunnitelmaa on hankkia puhdasta Acheronin verta suoraan kauniin tytön suonesta, mikä ei istu Conanin pirtaan. Konflikti on valmis.

Ei juonessa hurraamista ole, mutta ei tarvitsekaan. Kyse on Conanista ja se lupaa suoraviivaista, kiivasta, hengästyttävää toimintaa. Niistä katsojalle asti välittyy vain suoraviivainen ja toiminta. Hahmon intohimo ja oman ylivertaisuutensa tiedostaminen puuttuvat. Conan jää latteaksi, huolimatta siitä, että Momoa nimenomaan roolia varten pumppasi lisää lihasmassaa. Conan ei ole suuri ajattelija, mutta sitä ei pidä tulkita persoonallisuuden puutteeksi.

Plussaa tulee aktiivisista naishahmoista, jotka eivät tyydy värjöttelemään nurkissa kun miehet hoitavat isot asiat. Hyvää on myös Acheronin valtakunta pahisten voiman perustana, koska se luo uskottavan uhan. Ollaan syvien vesien äärellä, kun herätellään heikäläisten kuningaskuntaa.

Mutta negaa löytyy enemmän. Piraatit ja varas, molemmat, toimivat lähinnä macguffineina. Niiden ainoa arvo oli niiden itseisarvo ja ne olisi voitu vaihtaa johonkin toiseen vastaavaan elementtiin ilman mitään ongelmia. Koko vaarallinen toivioretki halki sotavaltiaan linnakkeen osoittautui täysin turhaksi eikä tuonut elokuvaan yhtään mitään muuta kuin tarpeettomia lisäminuutteja. Kokonaisvisio puuttui ja eri elementtien sitominen juonta tukemaan oli jäänyt tekemättä.

On monta selvää kalkkunaa, joiden pariin palaamista en panisi lainkaan pahakseni. Sääli ettei 2000-luvun Conanista ole siihenkään. Se ei ollut hyvä, ja huonokin vain sellaiseen pisteeseen, jossa ei vielä olla ratkiriemukkaan huonoja. Kertakaikkisen unohdettava kokemus.

Tekisi mieleni sanoa, ettei Conanin käsikirjoittaminen nyt voi olla niin vaikeaa, hyvät ihmiset, mutta liki kahden tunnin menetys iäksi kertoo päinvastaista. Se saa minut vain arvostamaan sarjakuvia käsikirjoittaneiden miesten saavutuksia entistä enemmän. Vanhat Marvelin Conanit ovat edelleen rautaa ja uudemmat Dark Horsen tuotokset ovat nekin niinikään laadukkaita.

Jos hyborista meininkiä kaipaatte, lukekaa sarjakuvaa, tai jopa Howardin alkuperäisiä töitä.

Jason Momoa valmistautuu hurmeen hyppelyyn haavasta.

Iron Sky

Iron Sky (2012)
Pääosissa: Julia Dietze, Götz Otto, Christopher Kirby, Peta Sergeant, Stephanie Paul, Tilo Prückner, Udo Kier
Käsikirjoitus: Jarmo Puskala, Johanna Sinisalo, Michael Kalesniko, Timo Vuorensola
Ohjaus: Timo Vuorensola

Enpä muista yli vuosikymmeneen odottaneeni mitään elokuvaa samanlaisella innolla. Ja toisin kuin Lucasin rimanalitusesiosatrilogia, Iron Sky ei pettänyt!

Jokaiselle lienee selvää kauraa elokuvan lähtökohdat. Toisen maailmansodan päätyttyä jokseenkin epäedullisesti Kolmannen valtakunnan kannalta pakeni pieni joukko natseja Kuun pimeälle puolelle lentävillä lautasillaan. Hans Kammlerin Wunderwaffe-projektit tuottivat kuin tuottivatkin siis V2:ia eksoottisempia tuloksia! Tiesinhän! Olisikin kiinnostaavaa nähdä, mitä sama sakki saisi aikaan Foofighterien sijaan Die Glockella (joko natsit, tai Energia Productions, tai ehkä fanficcaan koko jutun itse).

Vuonna 2018 Yhdysvallat lähettää aluksen Kuuhun lähinnä promomielessä. On jälleen presidentinvaalien aika ja jotain repäisevää on keksittävä. Kuuhanke kuitenkin kosahtaa reisille välittömästi, kun olalta laukaistava häiriötekijä päräyttää kuumoduulin päreiksi. Mustaihoinen astronautti James Washington jää vangiksi ja sakut toteavat, että nyt on aika käynnistää pitkään hautuneet suunnitelmat. Maan valloitus alkaa.

Jos saliin menee naama näkkärillä ja odottaa näkevänsä Suomi-version 2001:stä, saa jotain muuta kuin mitä tilaa. Kyseessä on ennen kaikkea komedia, toimintaa toki unohtamatta. Siltikään syvempiä vesiä kaipaavan ei ole syytä vajota epätoivoon, sillä huumorin alta pilkahtelee paljon myös vakavampia teemoja, kuten rotukysymys, propaganda, USA:n ulko- ja sisäpolitiikka ja maailmanrauhan sietämätön epävakaus. Lisäksi Iron Sky läpäisee Bechdelin testin kirkkaasti. Mukana on useita naishahmoja, jotka myös keskustelevat keskenään, ja vieläpä muusta kuin miehistä. Jos pidätte tätä saavutusta triviaalina, käykääpä dvd-/sinisädehyllynne läpi ja kelatkaa, moniko niistä yltää samaan.

Liukuma natsismista republikaanien elkeisiin tapahtuu salakavalan huomaamattomasti.

Itse olin jo varautunut hienoisesti pettymään, lähinnä siksi, että odotukseni olivat nousseet naurettaviin sfääreihin vuosien ja etenkin viime kuukausien myötä. Ja jossain takaraivossa supatti edelleen se teinivuosien aikana sinne pesiytynyt peikko, jonka mukaan suomalainen juttu ei voi olla hyvää, sen täytyy olla amerikkalaista ollakseen laatua. Jos ikinä saan tuon pikku paskan kiinni, sidon sen tuoliin katsomaan Species-trilogiaa jatkuvalla toistolla, kunnes se vannoo Kvanttivarkaan ja Fasilitaattorin nimeen. Silti, oman pääni vajaavaisuuksista huolimatta, diggasin koko elokuvaa ihan kybällä! Seuraavana päivänäkin olen vielä ihan täpinöissäni!

Iron Skyssa on paljon hyvää. Erityistä kiitosta saa vahvat naishahmot, enkä nyt tarkoita ripleymäistä selviytymisviettiä vaan kunnollista ja rehellistä otetta elämään ja valtaan. Toinen järkyttävä piirre oli elokuvan pituus, vain puolitoista tuntia, minkä johdosta juoni puski koko ajan eteenpäin. Löysää ei ollut ja pahiksia ei tarvinnut teilata kolmasti. En osaa sanoa, kaipasinko juoneen paria lisäkäännettä siksi, että se olisi tehnyt Iron Skysta paremman, vaiko vain siksi, että aivoni ovat jo turtuneet yli kahden tunnin eeposten markkinastandardeihin.

Huonoja tai turhia hahmoja ei tässä rainassa olekaan. Götz Otton esittämä Klaus Adler huokuu juuri sellaista fyysistä julkeutta ja läsnäoloa, joka kumpuaa vain eliniän aikana kertyneestä varmuudesta omaan parhaimmuuteensa ja loistavaan kohtaloonsa. Siinä on mies, joka ei pyydä vaan ottaa minkä tahtoo. Ja ohittaa siksi myös kriittiset liittolaiset, joista helpolla tulee myös kriittisiä vastustajia. Julia Dietze puolestaan vetää läpi mallikkaasti roolin Renate Richterinä. Kaunis, ylväs, viehko ja oman vakaumuksensa täydellisesti läpäisemä. Mikään ei räjähdä palasiksi yhtäläisellä voimalla kuin murskattu idealismi.

Obskuurien populäärikulttuuriviittausten kavalkadi on mittava ja vie epäilemättä useita katsomiskertoja huomata edes suurin osa, puhumattakaan kaikista. Mm. Viivi ja Wagner -viittaus meni täysin ohi, kunnes ohjaaja paljasti, että sellainenkin on ja kaveri kertoi, mikä se oli. Oma suosikkini oli Perikato-pastissi, joka iski ohi kaikkien suojausten suoraan huumoritumakkeen pehmeään ytimeen.

Iron Sky on suomalaisen elokuvan merkkiteos. Se on selvää jo nyt, ja historia tulee osoittamaan tämän väitteen todeksi.

Suomalaisten kuuasema olisi epäilemättä kossupullon muotoinen.